Henrik Gabriel Porthan oli Turun yliopiston professori. Hän oli syntynyt 9. marraskuuta 1739, tuli kaunopuheisuuden professoriksi 1777, oli tämän viran ohessa yliopiston kirjastonhoitaja ja kuoli 10. maaliskuuta 1804.
Professorin asema oli tuohon aikaan merkittävämpi kuin nykyisin; professorina kunnostautuminen saattoi olla suhteellisesti helpompaa; ansioituminen professorina Porthanin tasoisesti on kuitenkin kaikkina aikoina vaikeaa. Omana aikanaan hän ei johtanut pelkästään yliopiston ulkonaisia asioita, vaan loi myös pitkälti sen hengen. Ensiksi mainitussa mielessä Porthan näyttää saavuttaneen suuren vaikutusvaltansa sen herpaantumattoman mielenkiinnon takia, jota osoittaen hän osallistui kaikkeen, mikä koski tätä hänen omakseen tuntemaansa laitosta, tämän kiinnostuksen synnyttämän asiantuntemuksen ja sen suuren arvostuksen takia, jota hän sai osakseen vaikuttaessaan yliopistossa vallitsevaan henkiseen ilmapiiriin. Jälkimmäisessä mielessä hän taas vaikutti ylivoimaisella tietämyksellään, erinomaisilla hengenlahjoillaan, kansanomaisella esitystavallaan opetustehtävässään sekä tieteellisen tutkimustyönsä isänmaallisella suuntautumisella. Hän oli oikeastaan latinan kielen ja latinankielisen kirjallisuuden eli kaunopuheisuuden opettaja. Mutta samalla kun hän suuntasi tämän aineen opiskelun yliopistossa antiikin elämäntapojen tuntemukseen, hän suosi myös filosofiaa, etenkin tuolloin luonnonoikeudelliseksi sanottua suuntausta ja ensyklopedista kirjallisuutta eli tieteiden merkityksen ja niiden sisäisen yhteyden osoittamista. Hänen kannattamansa filosofia oli populaarifilosofiaa eikä ankaran tieteellistä. Hänen opetustoimintansa tälläkin saralla tuotti kuitenkin sen tuloksen, että tuon ajan opiskelevassa nuorisossa virisi tarve jonkinlaisen selkeän käsityksen saamiseen ihmiskunnan tärkeimmistä kysymyksistä. Lisäksi Porthan rakasti ja edisti kaunokirjallisuutta ja sen tuntemusta, ja hänen oppilaidensa joukosta kohosi sellaisia miehiä kuin Jakob Tengström, Franzén, Choraeus ja Edelcrantz. Hän ryhtyi julkaisemaan Åbo Tidningaria, tuolloin Suomen ainoaa sanomalehteä; hän johti myös vuotta ennen hänen kuolemaansa aloitettua Litteratur-Tidningenin julkaisemista, josta valoa pelkäävä hallitusvalta kuitenkin teki lopun ensimmäisen vuosikerran jälkeen. Maan aineellisetkaan edut eivät olleet Porthanille vieraita. Hän oli mukana perustamassa Suomen Talousseuraa ja kuului jäsenenä Suomeen perustettuun koskenperkausjohtokuntaan. Kummankin paikan hän täytti hyvin, sillä hän tunsi maansa tuolloin paremmin kuin kukaan toinen ja etenkin sen maantieteen paremmin kuin kukaan ennen häntä ja ehkä hänen jälkeensäkään on sen tuntenut. Jäämistönsä, jonka merkittävin osa oli hänen laaja kirjastonsa, hän testamenttasi yliopistolle.
Tällainen elämä ansaitsee muistamisen ja kunnioituksen. Suomen yliopistolla ei ole ollut ketään opettajaa, jonka tiedetään vaikuttaneen siihen yhtä laajasti ja myönteisesti. Tämä ei silti ole se ansio, jonka tähden Suomen kansaa pyydetään nyt pystyttämään Porthanille muistomerkki.
Tiedemiehenä Porthan tuli maassa ja maan rajojen ulkopuolella ehkä tunnetummaksi kuin kukaan muu suomalainen. Teokset, joiden ansiosta hän tämän maineensa sai, ovatkin luonteeltaan sellaisia, että niiden arvo on säilynyt nykyaikaan asti ja säilyy pysyvästi. Hänen monipuolisen tietämyksensä piiriin kuului nimittäin myös historia, ja hänen merkittävin tieteellinen toimintansa oli historian tutkimista. Tällä kentällä toimiessaan hän onnistui keräämään niin runsaasti entisaikojen asiakirjalähteitä ja valaisi niiden sisältöä niin tervettä ja varmaa kriittisyyttä osoittaen, että hänen näitä asioita koskevien teostensa arvo historiantutkijoille on pysyvä, ja tätä arvoa on tyly kohtalo vielä lisännyt, koska Porthanin keräämät ja käyttämät asiakirjat tuhoutuivat Turun palossa. Kovin paljon ei ehkä merkitse se seikka, että hän on ainoana suomalaisena tiedemiehenä saanut sijan Brockhausin tietosanakirjassa – olihan edesmennyt upsalalainen professori Palmblad saanut oikeuden laatia siihen artikkeleita ruotsalaisista ja suomalaisista nimistä oman valintansa mukaan. Toki se kuitenkin jotakin merkitsee. Paljon enemmän silti merkitsee se, että hänen teoksiaan luetaan ja julkaistaan nyt uudelleen 60 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Niillä on kuitenkin merkitystä vain tiedemiehille. Valitettavasti ne on kirjoitettukin latinaksi. Ei kai kukaan voi vaatia, että Suomen kansan on kunnioitettava muistomerkillä pelkkää tiedemiestä, vaikka hän olisi vieläkin kuuluisampi kuin Porthan? Mutta eipä sitä vaaditakaan.
Porthanin tieteellisessä toiminnassa on kuitenkin muistamisen arvoinen piirre, joka koskettaa Suomen kansaa läheisemmin. Hänen historiantutkimuksensa kohteena on nimittäin Suomi. Porthan ryhtyi tutkimaan perusteellisesti katolisuuden aikaa Suomessa, aikakautta, jona suomalaiset käännytettiin kristinuskoon ja yhteiskunta liittyi vähitellen sivistyneeseen maailmaan. Tämä tutkimus kiinnostaa kaikkia, jotka tutkivat tuolloisen katolisen pohjolan tilaa, mutta lisäksi niitäkin, jotka haluavat oppia tuntemaan ja kuvaamaan, miten tuo Roomasta johdettu maailmanmahti hallitsi etäisimpienkin kansojen sivistyksellisiä, valtiollisia ja yhteiskunnallisia oloja. Vieläkin mielenkiintoisempaa se tietysti on Suomen kannalta, koska se on tuonut päivänvaloon kutakuinkin kaiken, mitä me suomalaiset tiedämme maamme sisäisestä historiasta ensimmäisten vuosisatojen ajalta, joina kansamme on kuulunut kristittyjen ja eurooppalaiseen kulttuuripiiriin kuuluvien kansojen joukkoon. Hänen tutkimuksensa ulottuivat uskonpuhdistuksen aikaan, jolloin kristinusko ja sen mukana sivilisaatio alkoivat edetä syvemmälle Suomen kansaan, koska ne tulivat sitä vastaan puhuen kieltä, jota se ymmärsi ilman tulkkeja, sen omaa suomen kieltä. Porthan ei kuitenkaan pysähtynyt tähän. Hän näki tämän ajan tuolla puolen jälkiä suomalaisesta kulttuurista esikristillisessä kansanrunoudessa. Hän kirjoitti siitä ja keräsi suomalaisia sananlaskuja, jotka ovat säilyttäneet esi-isiemme tietämystä. Hän piti vaivan arvoisena myös huomion kohdistamista suomen kieleen.
Joku ehkä sanoo tässä vaiheessa: Nythän tämä selvisi! Halutaan kai, että patsas pystytetään fennomaani Porthanille?
Kyllä, juuri fennomaani Porthanille.
Kun Torinon parlamentti julisti Italian kuningaskunnan perustetuksi, muiden tilaisuudessa puhuneiden ohella käytti puheenvuoron Brofferio. Hän kutsui varjojen maailmasta esiin kaikki Italian suurmiehet, jotka olivat kamppailleet Italian yhdistymisen puolesta saattaakseen heidät osallisiksi tuon päivän ilosta, päivän, josta he olivat uneksineet, jota he olivat aavistelleet, ajatelleet ja valmistelleet tohtimatta edes ajatella sen toteutumista – ja hän aloitti kuten pitikin puolen vuosituhannen takaa, Italian suurista runoilijoista, ennen muita Dantesta. Koko maailma tietää Danten ylistettäväksi saavutukseksi Jumalaisen näytelmän, runoelman, joka kuvaa runoilijan vaellusta taivaan ja helvetin läpi, esikuvana Aeneaan vaellus Vergiliuksen runoelmassa pakanuuden ajan niin autuaitten kuin onnettomienkin vainajien asuinsijoilla. Kaikki tietävät tämän. Mutta vaikka Danten runoelmassa on runsaasti runollista kauneutta, se on oppineen tekstiä, täynnä filosofisia pohdiskeluja, kauttaaltaan historiaa, politiikkaa, teologiaa henkivä teos; tästä syystä harvat niistä, jotka puhuvat Dantesta, ovat lukeneet hänen runoelmansa, ja Italiassakin varmaan vain harvat tuntevat sen todella hyvin. Jopa suurimmalle osalle sivistyneistöä se jää pakostakin avautumattomaksi kirjaksi – vaikkakaan ei yhtä selvästi kuin Porthanin teokset Suomen sivistyneistölle. Dantella on toki muuan ansio, joka koskettaa lähemmin Italian yhdistymistä. Hänen aikanaan Italia oli jakautuneena vielä useampiin pikkuvaltioihin kuin ennen vuoden 1859 sotaa; ja tästä syystä se kärsi vielä pahemmin muukalaisvallasta. Dante puhui pienessä kirjoitelmassa Italian keisarikunnan perustamisen puolesta – poliittisesta rakennelmasta, joka oli 400 vuotta aiemmin ollut todellisuutta lyhyen ajan karolingien keisarikunnan hajoamisen jälkeen. Tämä Danten vaatimus jäi kuitenkin vuosisadoiksi unohduksiin, ja vasta myöhäisessä vaiheessa se on tuotu jälleen päivänvaloon ja siihen on vedottu. Runoelmassaan Dante kääntyy päinvastoin pois maallisen elämän kurjuudesta tuonpuoleiseen elämään, ja poliittisella toiminnallakin on siinä sijansa enimmäkseen rangaistusten aiheena. Aika oli sellainen, että se synnytti jalojen ihmisten mielessä halveksuntaa. Niinpä Italian yhdistymisen kannalta ei olekaan suoranaisesti poliittiseksi eduksi, että Danten nimi esitetään ensimmäisenä puhuttaessa kaikista niistä, jotka ovat valmistelleet tätä yhdistymistä. Näin tehdään yksinkertaisesti siitä syystä, että hän loi runoelmassaan koko Italialle yhteisen kirjakielen ja raivasi siten tietä henkiselle yhtenäisyydelle, jonka tulosta poliittinen yhdistyminen on.
Suomessa olot ovat tietysti toisenlaiset. Porthan ei ole Dante. Hänen ei tarvinnut ajatella 14 murteen yhdistämistä – vaikka hän kirjoitti suomen murteista kuten Dante italian murteista. Suomi sai raamatunkäännöksen välityksellä kirjakielensä 200 vuotta ennen Porthanin aikaa. Vielä vähemmän hän saattoi ajatella suomen ja ruotsin kielen sulauttamista yhdeksi kieleksi. Tiettävästi hän ei ole kirjoittanut mitään suomeksi – ja sekin, mitä hän kirjoitti ruotsiksi, on toissijaista. Hänen kirjallisen toimintansa kieli oli latina, kuten edellä todettiin. Noiden hänen latinankielisten kirjoitustensa sisältönä olivat kuitenkin Suomen vaiheet, suomen kieli, suomalaisten perimätieto ja kansanrunot eli kaikki sellainen, minkä kautta kansakunta tulee tietoiseksi itsestään ja minkä kautta Suomen kansa nyt tavoitteellisesti toimii kohotakseen kansalliseen tietoisuuteen.
Emme ole havainneet missään kerrottavan, mitä Porthan ajatteli ja puhui Suomen tulevaisuudesta. Hänen aikanaan oli tunnetusti henkilöitä, jotka ajattelivat erillistä Suomea – vaikka onneksi vain harvat olivat salaliitossa asian puolesta. Samoin tunnetaan Porthanin ehkä lähimmän miehen, myöhemmän arkkipiispa Tengströmin käsitys, että Suomen asema oli Porthanin poismenon aikaan kestämätön, kuten tiedetään sekin, että maan oli pakko ja se voikin omalaatuisuutensa säilymistä toki toivoen lähteä toisenlaiseen tulevaisuuteen johtavalle tielle. Porthanin ajatukset näistä asioista jääkööt arvauksen varaan. Varmaa kuitenkin on, ettei tuona aikana kukaan pitänyt suomen kieltä kansalliskielenä eikä ajatellut tähän kieleen kiinnittynyttä kansallista suomalaista kulttuuria. Tämä ajatus nousi kuitenkin esiin vain 16 vuotta Porthanin kuoleman jälkeen, lähinnä A. I. Arwidssonin ja E. G. Ehrströmin virittämänä. On sangen selvää, että ajatuksen herätti poliittisten olojen muutos. Lyhyesti ilmaistuna ajatus oli: ruotsalaisia emme enää ole; venäläisiä meistä ei voi tulla; meidän on oltava suomalaisia; ja jatkoksi: ruotsi on ruotsalaisten kieli, venäjä venäläisten; suomalaisillakin on toki oltava oikeus omaan kieleensä, ja onneksi heillä oli kielensä. Tuolloin myös käsitettiin täydellisesti sekin, että tämä kieleen yhdistyvä kansallinen yhtenäisyys on Suomen omalaatuisuuden säilymisen välttämätön edellytys.
Porthan ei ollut eikä voinutkaan olla tässä mielessä fennomaani. Yliopiston syvällinen historioitsija Johan Jakob Tengström sanoo tästä asiasta: ”Porthan alkoi näkymättömän yhteishengen vaikutuksesta kuitenkin omalla tahollaan kiinnittää huomiota kotimaiseen suomalaiseen kansalliseen runouteen ja kieleen, ja näiden yhteydessä myöhemmin myös kansakunnan historialliset vaiheet tulivat hänen tutkimustensa kohteeksi.” Tämä ”näkymätön yhteishenki”, kansan henki, ilmaisi itseään Porthanin tutkimuksissa vasta vain hämärästi itsensä tiedostavana, niin ettei Porthan ehkä itsekään ollut kovin tarkasti selvillä työnsä tavoitteesta. Hän tiesi vain astuneensa uudelle tietämyksen kentälle, ja hänen työtään ohjasi tiedemiehen kokema tyydytys uusien asioiden löytämisestä, mutta myös isänmaallinen ilo siitä, että Suomen maan ja kansan nimi kuului hänen tutkimustyönsä kohteen määrittelyyn. On kuitenkin mahdollista, että jo Porthan käsitti ensinnäkin sen, että hänen kaikkien maiden oppineita varten latinankieliseen asuun piilottamansa sisältö saatettaisiin vielä kotimaisella sivistyskielellä joka miehen tietoon, ja ehkä senkin, että tämä työ suomen kielen, Suomen vaiheiden ja suomalaisen runouden valaisemiseksi kohoaisi pelkän tieteellisen ja kirjallisen uurastuksen tasolta Suomen kansan omalaatuisuuden säilyttämistä puolustavaksi merkittäväksi aikaansaannokseksi. Jos Porthan tämän käsitti, se olisi kuitenkin omiaan lisäämään vain hänen nerokkuutensa ansaitsemaa ihailua, mutta ei toisi lisää hänen aikaansaannoksensa merkitykseen. Porthan jäi vaille kokemusta, joka herätti tämän tietoisuuden niissä, jotka elivät kauemmin kuin hän. Hän ei nähnyt vuotta 1809.
Täysin varmaa kuitenkin on, että juuri Porthanin toiminta valmisteli tämän tietoisuuden heräämistä. Hän kuuluu niihin harvoihin yliopiston opettajiin, jotka ovat luoneet koulukunnan. Eivätkä siihen kuulu pelkästään hänen suoranaiset oppilaansa, vaan myös joukko heidän seuraajiaan lähinnä Suomen historiaan kohdistuvan tutkimuksen piirissä. Heistä lähinnä Porthania oli myöhempi arkkipiispa Tengström. Häneltä rakkaus Suomen menneisyyteen siirtyi hänen kummallekin vävylleen, Johan Jakob Tengströmille ja Gabriel Vilhelm Lagukselle. Myös A. I. Arwidssonin koko elämän keskeisin toiminta kohdistui tähän aiheeseen ja oli saanut herätteensä Porthanin esikuvasta. Vielä elossa olevista Suomen historian tutkijoista mainittakoon Rein, Grönblad ja Forsman (Yrjö Koskinen), joista viimeksi mainitun tätä alaa koskeva kirjallinen työ on yhdistynyt työhön suomen kielen ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. Toisella suunnallakin Porthanin esimerkki houkutteli Topeliuksen [Z. T. vanhemman] keräämään ja julkaisemaan suomalaisia kansanrunoja, kun taas Porthanin ajan ylioppilas Judén innostui taipumustensa mukaisesti jäljittelemään niitä ja luomaan modernin suomalaisen runouden. Näiden molempien esiintyminen innosti Gottlundin toimimaan suomalaisen kirjallisuuden hyväksi, ja Gottlundin ”Otavasta” ja Judénin runoista Lönnrot sai ensimmäisen kipinän ”Kalevalan” ja ”Kantelettaren” julkaisemiseen. Tämä muinaisrunojen keräämiseen suuntautuneiden pyrkimysten sisäinen yhteys ei ole olettamustamme, vaan tosiasia, jonka kyseessä olevat ansioituneet henkilöt ovat myöntäneet. Suomen kielen tutkimus ei tietenkään voinut suhtautua välinpitämättömästi näihin Suomen historiaan ja suomalaiseen runouteen kohdistuviin ponnisteluihin, ja sekin on saanut uuden hahmonsa Porthanin ajoista lähtien. Sanakirjan ja kieliopin tekijät Renvall ja von Becker olivat lähellä Porthanin aikaa. Heidän työnsä ovat luoneet perustan kaikelle, mitä on myöhemmin saatu aikaan. Kielen lakien selvittämisen tarve kuitenkin voimistui vasta siinä vaiheessa, kun ryhdyttiin työhön suomenkielisen kirjallisuuden luomiseksi; uusiin sanakirjoihin ei nimittäin löydetty riittävästi sanavarastoa, ennen kuin sitä poimittiin kerätyistä vanhoista kansanrunoista, ja myös kieliopilliset muodot ja kieliopin säännöt saivat varmimmat norminsa niiden kielestä. Niinpä suomen kieltä on tutkittu innokkaasti ja menestyksekkäästi vasta vuoden 1840 jälkeen. Tämä tutkimus kehittyi Castrénin ansiosta nopeasti tietämykseksi kokonaisesta tieteelle siihen mennessä tuntemattomasta kieliperheestä, johon kuuluvat varsinaisten suomalaisten kansojen kielten lisäksi kaikki kielet, joiden rakenne on samankaltainen kuin näiden.
Tieteellisissä töissä on tietysti enimmäkseen käytetty maan tähänastista sivistyskieltä ruotsia. Sen takia on vain luonnollista, että myös kotimainen ruotsinkielinen kirjallisuus on ollut mukana yleisessä virtauksessa, kuten sen sisältö yllin kyllin osoittaa. Sitä elähdyttänyt henki on saanut ylimmän ilmauksensa kuolemattomissa luomuksissa, sellaisissa kuin ”Hirvenhiihtäjät” ja ”Vänrikki Stoolin tarinat”.
Tällaiset kansan keskuudessa ilmenevät samaan päämäärään tähtäävät tieteelliset ja kirjalliset ponnistelut, jotka pyrkivät opettamaan kansan tuntemaan itsensä menneen historiansa, kielensä ja runoutensa kautta, eivät ole koskaan irrallaan kansan käytännöllisessä yhteiskuntaelämässä vallitsevasta hengestä eivätkä sen suuntautumisesta. Tämä kansan tietoisuus omasta itsestään on ilman muuta kansallista tietoisuutta, ja kansa, joka tuntee olevansa kansakunta, ei ole kansakunta vain tietoisuudessaan, vaan myös toiminnassa, todellisessa käytännön elämässään. Suomen muuttunut poliittinen asema kannusti tieteellistä ja kirjallista työtä voimakkaasti etenemään edelleenkin Porthanin osoittamaan suuntaan. Nämä uudet ulkonaiset olot vaikuttivat tietysti suoraan myös käytännön elämään. Suomen aiemmin holhouksenalainen kansa joutui äkkiarvaamatta tilanteeseen, joka pakotti sen ottamaan kohtalonsa omiin käsiinsä. Jos kuitenkin halutaan seurata maassa vallinneen yleisen hengen kehittymistä viime vuosisadalla, havaitaan sen heränneen entistä suurempaan aktiivisuuteen vasta siitä ajasta lähtien, jolloin tieteellisen ja kirjallisen työn johtomiehet käsittivät omien ponnistustensa merkityksen edellä esitetyllä tavalla, ymmärsivät, ettei niiden päämääränä ollut vain tietämyksen lisääminen, vaan Suomen kansan omalaatuisuuden säilyttäminen. Vieläpä maan aineellisetkin edut tulivat vasta tuossa vaiheessa julkisen keskustelun kohteeksi, ja työ niiden hyväksi sai sille kuuluvan kunnian, sekin kansakunnan omalaatuisuuden säilyttämisen välttämättömänä edellytyksenä. Maan eli Ruotsin ja samalla Suomenkin aineellinen edistyminen oli toki jo 1700-luvun lopulla tullut tiedemiestenkin arvostamaksi ponnistelujen kohteeksi. Pehr Adrian Gadd ja eräät muut Porthanin aikaan toimineet yliopiston opettajat käsittelivät lukuisissa väitöskirjoissa monenmoisia taloudellisia ”tutkimustuloksia”. Talousseuran perustaminen oli saman talouteen suuntautuneen mielenlaadun tulos. Suomenkin taloutta oli kehitettävä viljelemällä uusia kasveja, harjoittamalla uusia käsityöammatteja, perkaamalla koskia jne. Tämä oli kuitenkin muuta kuin viime vuosikymmenien aikana herännyt ja julkiseen keskusteluun panoksensa antanut yleinen tietoisuus suurten aineellisten etujen edistämisen merkityksestä ja tarpeesta saada aikaan tähän suotuisasti vaikuttavia lakeja ja yhteiskunnallisia laitoksia. Eikä ole vaikeata osoittaa, että yleinen henki on tälläkin alalla kasvanut samasta juuresta, joka on antanut mainituille tieteellisille ja kirjallisille pyrkimyksille isänmaallisen suunnan. On erityisesti syytä huomauttaa, että maan pääelinkeino maatalous on päässyt oikeuksiinsa myöhemmin kuin muut, kauppa, manufaktuuriteollisuus ja vuorityö. Selvänä syynä tähän on ollut se, että kansan valtaosa on kielensä takia joutunut pysymään kaikkien myös sen omia etuja koskevien julkisten neuvonpitojen ulkopuolella. Ja maataloudella onkin ollut menestymisen mahdollisuuksia julkisen keskustelun ja elinkeinon edistämiseen tähtäävien yleisten pyrkimysten kohteena vasta sitten, kun suomenkielinen julkaisutoiminta, ennen muuta lehdistön työ, on kutsunut tämän enemmistön tulemaan niihin mukaan.
Vaikka tieteellä ja kirjallisuudella olisi isänmaallista sisältöä miten paljon tahansa, ne eivät pysty ohjaamaan kansaa osallistumaan yhteiskuntansa käytännöllisiin asioihin, niin kauan kuin niitä harjoitetaan itsetarkoituksellisesti, kun tiede on vain teoriaa, kirjallisuus vain kaunokirjallisuutta. Vasta sitten, kun teoriaa sovelletaan olemassa oleviin yhteiskunnallisiin oloihin ja kun syntyy sanomalehtikirjallisuutta, joka tuo maassa vallitsevan todellisen tilanteen yleiseen tietoisuuteen ja tarkastelee sen niin hyviä kuin huonojakin puolia, ne pystyvät saamaan aikaan tämän vaikutuksen. Tällaista tieteen soveltamista ja tällaista populaarikirjallisuutta ei myöskään synny, ennen kuin niin tieteellä kuin kirjallisuudellakin on isänmaallista sisältöä, ennen kuin ne kumpikin puhtaasti tieteellisessä ja kirjallisessa muodossaan ovat suuntaukseltaan isänmaallisia. Niin kauan kuin esim. kreikkalaisten ja roomalaisten kieli, historia ja kulttuuri olivat opintojen ja tieteellisen tutkimuksen ainoa aihepiiri, niin kauan kuin kaunokirjallisuuskin valitsi aiheensa näistä muinaisaikojen jumaltaruista ja historiasta, olivatkin yhteiskunnallisen elämän edut vieraita tieteen ja kirjallisuuden harjoittajille. Edellä esitetyllä olemme halunneet sanoa, että isänmaan kielen, historian ja kansanrunouden ottaminen tieteellisen tutkimuksen kohteeksi Porthanin ajasta lähtien on ollut välttämätön edellytys huomion nykyiselle kohdistumiselle isänmaassa vallitseviin oloihin, sen sekä aineellisten että henkisten etujen edistämiseen. Ja näitä taas edistetään vasta sitten, kun koko kansa pitää niitä yleisinä kansallisina etuina, niin että tämä kansa antaa tukensa sille, mitä sanotaan ja kirjoitetaan näiden etujen toteuttamiseksi. Yleinen yhteishenki näyttää tarkkailijan iloksi nyt olevan vuodesta vuoteen voimakkaassa kasvussa, mutta sen koko olemassaolokin on tästä syystä mitä läheisimmässä yhteydessä Porthanin aikaansaannoksiin ja toimintaan, johon hänen esimerkkinsä antoi herätteen. Suomen kansan kansallisen tietoisuuden aineksina eivät enää ole vain kieli, historia ja kansanrunot, vaan myös kansan omat lait ja laitokset, kansalaisyhteiskunnan ja politiikan piirissä tapahtuva toiminta – se tietää tämän kaiken omakseen, Suomen kansakunnalle kuuluvaksi.
Sanommeko siis, että Porthan on saanut tämän kaiken aikaan? Emme. Monet seikat ovat vaikuttaneet nykyisen tilanteen kehittymiseen, ja se on monien sukupolvien niin ennen Porthania kuin hänen jälkeensäkin tekemän työn tulos. Sanomme kuitenkin, että tämä ”näkymätön henki”, suomalaisen kansan henki, josta edellä on puhuttu, sai valtaansa Porthanin varhaisemmin ja täydellisemmin kuin hänen kaikki aikalaisensa ja että hän ensiksi ja selkeimmin käsitti sen vaatimuksen tulla tietoiseksi itsestään suomalaisena kansallishenkenä.
Tälle Porthanille Suomen kansa pystyttää muistopatsaan. Se pystytetään kunnianosoitukseksi miehen muistolle ja hänen aikaansaannoksilleen; hänen aikaansaannoksensa olivat kuitenkin Suomen kansan aikaansaannoksia, ja tämä kansa suo hänen muistolleen tämän tunnustuksen juuri sen takia, että sen oma henki eli ja elää Porthanin työn tuloksissa.
J. V. S.
