Herrat Lillja Åbo Underrättelserissä ja A. Schauman H:fors Tidningarissa ovat tämän lehden viime numeron ilmestymisen jälkeen osaksi suoranaisesti väärillä väitteillä ja osaksi jättämällä mainittujen lehtien lukijat tietämättömiksi seikoista, jotka voivat kumota heidän väitteensä, jatkaneet järjestelmällisiä ponnistelujaan saattaakseen meidän kunniamme kyseenalaiseksi.
Heillä on puolellaan se etu, että vastapainoksi jokaiselle korjaukselle, jonka me tämän lehden jossakin numerossa julkaisemme sen vähäiselle lukijakunnalle, he levittävät toistamiaan syytöksiä viikkokausien ajan tuhansina kappaleina – ja he käyttävät tämän edun hyväkseen.
Voitaisiin olla sitä mieltä, että vaikka me olisimmekin kirjoittaneet niin huonosti, että meidän sanamme voitaisiin käsittää väärin, kukaan edes kohtuullisen järkevä ja kunniallinen ihminen tässä maassa ei kykenisi olettamaan meidän pahaksi tarkoitukseksemme kiistää pilkkuakaan Suomen perustuslaeista ja Suomen kansan poliittisista oikeuksista. Allekirjoittaneen koko uran julkisessa toiminnassa pitäisi varmaankin suojata häntä riittävästi tuollaisia kunnialle käyviä epäluuloja ja tulkintoja vastaan. Kenen tahansa tekemä tuollainen yritys ilmiselvien tosiasioiden kiistämiseksi olisi sitä paitsi niin tolkuton, että voitaisiin vain valittaa sitä onnettomuutta, että yrityksen tekijä on menettänyt järkensä.
Tietääksemme kukaan ei ole yrittänytkään osoittaa, että jokin käyttämämme sana tai ilmaus olisi ollut sellainen, että se sananmukaisesti ymmärrettynä sekä edeltävän ja seuraavan tekstin yhteydessä luettuna olisi voitu tuolla tavalla tulkita. Meidän syyksemme ei ole voitu panna mitään loogista tai kielellistä tai tosiasiatietoa koskevaa erehdystä, joka olisi antanut perustellusti aihetta väärintulkintaan.
Mutta vaikka olisikin käynyt niin ikävästi, ettei sanojamme olisi havaittu riittävän selviksi – ja olemme kuulleet kahden rehellisen miehen sanovan näin, tosin kuitenkin myöntäen, että väärinkäsityksen syntyessä virhe on lukijan – vaikka siis näinkin olisi käynyt, sen olisi pitänyt riittää, että me olemme pikkutarkasti selittäneet ne vakuuttaen, että tunnustaisimme menettelymme ”maanpetokseksi”, jos siihen sisältyisi vähimmässäkään määrin mitään, mikä merkitsisi maan poliittisten oikeuksien kiistämistä.
Mainitut vastustajat eivät silti ole suinkaan hyväksyneet tätä selitystä tai edes kertoneet lukijoilleen sen antamisesta tai valistaneet lukijoitaan sanojemme oikeasta merkityksestä. He päinvastoin jatkavat sitkeästi syytöstensä pönkittämistä kaikenlaisin tavoin.
Toinen heistä, hra Lillja, antaa lehtensä lukijoille sellaisen tiedon, että olemme ainoastaan paljastaneet huonon omantuntomme ja käyttäneet koko dialektisen taitomme harhauttaaksemme yleisöä aiemmista kannanotoistamme. Herra Lillja pyrkii lisäksi pimittämään sen, millaisia hänen omat syytöksensä ovat olleet. Hän on aiemmin vakuuttanut, ettei hän peruuta mitään. Hän ei kuitenkaan enää toista sanojaan, että me olisimme ”kiistäneet Suomella olevan taatut poliittiset oikeudet”. Hän on kuitenkin myöhemmin myös sanonut, että me olemme ”uhanneet” näitä oikeuksia. Nyt hän ilmoittaa, että hän syyttää meitä tästä uhkaamisesta – kun me taas olemme kuulemma olleet aiheettomasti asialla tarttuessamme vain muutamiin sanoihin, jotka rehti hra Lillja on sattumalta tullut sanoneeksi. Huomioon ei lainkaan oteta sitä, että hän on tämän ohessa korostanut mieltymyksiämme itämaita kohtaan jne.
Herra Lillja varoo palauttamasta lukijoidensa mieleen, mihin hänen sanoihinsa me olemme kiinnittäneet asiattomasti huomiota. Hän tietää, että me olemme ohittaneet hänen muut solvauksensa halveksivasti ja että olemme todenneet hänen puheensa uhkaamisesta pelkästään naurettavaksi – mutta myös hänen esittämiensä todisteiden varassa yhtä matalamieliseksi kuin muunkin. Hän tietää, että me olemme itsepintaisesti vaatineet häntä peruuttamaan vain sen syytöksen, että me olisimme ”kiistäneet” Suomelle taatut poliittiset oikeudet. Nimittäin juuri tämä syytös on samanmielisen koplan välityksellä levinnyt Ruotsin lehtiin ja niistä muihin ulkomaisiin lehtiin, tietysti yhä pitemmälle paisuteltuna. Venäläisiin lehtiin se on levinnyt siinä muodossa, että me olisimme selittäneet Suomen saaneen poliittiset oikeudet vasta valiokunnan koollekutsumismanifestilla. Allekirjoittaneen vähäpätöistä nimeä toki tuskin tunnetaan isänmaamme rajojen ulkopuolella. Minulla on kuitenkin Ruotsissa, Tanskassa ja Saksassa merkittävien henkilöiden joukossa muutamia ystäviä, enkä toivoisi, että minut heidän edessään leimataan maanpetturiksi. Olisin tämän takia mielelläni nähnyt, että tähän puuhaan ryhtyneet maanmieheni olisivat yhtä avoimesti selittäneet, että heidän menettelynsä on johtunut muutamien tässä lehdessä julkaistujen sanojen käsittämisestä väärin. Syyksi tähän olisi sitten voitu haluttaessa selittää noiden sanojen epäselvyys. Tuollainen peruutus olisi ollut toivottava – nyttemmin se on toki yhdentekevää, eiväthän ulkomaiset lehdet tietenkään voi pitkään viipyä eivätkä viivyttää lukijoitaan tuollaisen pikkuasian parissa. Hra Lillja pani ensimmäisenä tämän syytöksen liikkeelle. Jos hän olisi katsonut kunniansa vaativan sen peruuttamista, hänen arvoisat tallitoverinsa olisivat ehkä pitäneet velvollisuutenaan hänen esimerkkinsä seuraamista – ainakin jossakin määrin, sillä tiedämme hyvin, ettei heiltä voinut odottaa rehellistä erehdyksen täyttä tunnustamista. Toteuttamatta tällaista yksinkertaista oikeudenmukaisuutta hra Lillja on jatkuvasti tuolla osoitetulla tavalla pitänyt lukijansa siinä uskossa, että hänen meitä vastaan esittämänsä väitteet ovat olleet aivan aiheellisia. Hän valittaa vain sitä, ettei sensuuri anna hänen julkaista todisteita. Tarjosimme hänelle mahdollisuutta esittää tämän lehden palstoilla lainauksena ne sanat, joissa mainittu taattujen poliittisten oikeuksien kiistäminen muka ilmenee. Tarjous torjuttiin tyhjillä verukkeilla.
Tiedusteltuamme asiaa olemme kuitenkin saanet myös kuulla, ettei hra Lillja ole esittänyt sensuurille mitään tuollaisen todistelun esittämiseen tähtäävää artikkelia. Toinen kirjoittaja on hyväntahtoisesti antanut meidän tutustua Åbo Underrättelseriin aiottuun sensuurin kieltämään artikkeliinsa. Se ei kuitenkaan sisällä mitään mainitusta kiistämisestä. Toivomme kirjoittajan tekevän artikkeliin sellaiset muutokset, että se saadaan julkaista. Jos nimittäin joku haluaisi kumota meidän kannanottomme esim. sanomalla hallitusvallan 50 viime vuoden aikana toteuttamia toimia surkeiksi ja selittämällä hallitusmiesten tavallisesti olevan kansansa kuona-ainesta, ei juuri voida odottaa, että tuontapainen todistelu saadaan julkaista painettuna.
Kun lisäksi H:fors Tidningar kehotti mieluimmin kolmea henkilöä, jotka epäilevät lehden esiintymisen oikeudenmukaisuutta, julistamaan tämän kantansa julki, herra Lillja kiiruhti lainaamaan tämän kehotuksen omaan lehteensä. Kun kolme tuollaista henkilöä ilmaantuu ja hra A. Schauman kieltää heiltä puheoikeuden ja selostaa vain oman mielensä mukaisesti valikoiden heidän kirjoituksensa sisältöä, hra Lillja on yhtä valmis toistamaan tämän tekstin – ja lisää omasta puolestaan muutamia halveksivia sanoja ainakin yhdestä tuon kolmikon jäsenestä riistääkseen, sikäli kuin se on hänen vallassaan, heidän esiintymiseltään kaiken merkityksen. Mutta kun heidät näin pakotetaan hankkimaan Finlands Allm. Tidningistä tilaa kirjoitukselleen – silloinpa myös hra Lillja varoo antamasta yleisölleen pienintäkään tietoa sen sisällöstä. Hra Lillja tietää kyllä mitä tekee. Mainitussa kirjoituksessa nimittäin puhutaan ”solvauksesta”. Ja jos H:fors Tidningarin selitetään solvanneen, mihin valoon silloin joutuu herra Lilljan menettely kyseessä olevien henkilöiden ja muun kunniallisen väen silmissä? Hra Lilljalla on ollut hyvät syyt jättää oma tuomionsa palstoilleen ottamatta.
Hra A. Schaumanin menettely on ollut samanmoista. Hänkään ei ole kertonut H:fors Tidningarin yleisölle siitä, että me kiellämme sanoillamme olleen minkäänlaista maan perustuslaillisia oikeuksia vähättelevää tarkoitusta, jollaista käsitystä sanoistamme H:fors Tidningar on ollut mukana levittämässä. Hän kiittää puolustautumisemme kiivautta vain päästäkseen huomauttamaan, miten vastenmielistä kylmää laskelmointia osoittaen me muka olisimme aiemmin pyrkineet johtamaan yleistä mielipidettä harhaan. Kun me luemme hänet solvaajien joukkoon, hän valistaa yleisöään tiedolla, että meidän tapanamme on nimitellä sellaiseksi jokaista, joka esittää meidän kannastamme poikkeavia mielipiteitä. Tunnustamme, että pidämme tätä selitystä pahempana huonouden osoituksena kuin mitään muuta seikkaa hra A. Schaumanin käytöksessä. Hän tietää sisimmässään, että hän on meille vielä velkaa todisteet niiden syytösten perustelemiseksi, joita hän Papperslyktanin toimittajana tarjoili epärehellisyydestä (”vilpittömyyden” puutteesta), vääristä lainauksista ym. Hän tietää, että hän voi sen jälkeen käydä Litteraturbladetia vastaan polemiikkia mielensä mukaan tarvitsematta pelätä pienintäkään vastaväitettä. Hän tietää, että me nytkin jätämme hänen viikkokausia jatkuneet mielenosoituksensa omaan arvoonsa ja että olemme torjuneet vain hänen yrityksensä saada lukijansa kuvittelemaan, että me olisimme puhuneet jotakin vastustaaksemme maan poliittisia oikeuksia. Emme puhu hänen mielipiteistään (mikäli niin tietämättömällä ja kelvottomalla lehtimiehellä voi olla mielipiteitä), emme puhu niistä, vaan hänen yrityksestään syyttää meitä halveksittavista pyrkimyksistä. Hra A. Schauman tietää tämän kaiken sangen hyvin. Mutta sen sijaan, että hra A. Schauman esim. sanoisi: me olemme erehtyneet arvioidessamme Litteraturbladetin sanojen merkitystä; sen toimitus vakuuttaa olevansa sitä mieltä, että Suomen poliittisten oikeuksien kiistäminen on maanpetos – tai jotakin tuontapaista, hän sanookin: Oli vastenmielistä nähdä miten kylmästi laskelmoiden Litt.bladet pyrki johtamaan yleistä mielipidettä harhaan; nyt se puolustautuu vähemmän vastenmielisellä tavalla; tällöin kuuluu kuitenkin asiaan, että lehti selittää kaikkien, jotka ovat sen kanssa eri mieltä, olevan solvaajia; näitä on siis jo suunnaton määrä. Ei ole loukkaannuttu siitä, että olemme nimittäneet valhetta ja solvausta niiden oikealla nimellä, vaan siitä, että olemme sanoneet menettelyä ”epärehelliseksi”. Kysymme: missä sitten ilmenee kirjoittajan rehellisyys, ellei kuvattu menettely ole epärehellistä?
Ja kun herrat Renvall, Ehrström ja Meurman arvioivat yleisen terveen järjen nimessä aiheelliseksi pyrkiä asettamaan rajaa tälle skandaalimaiselle puuhastelulle, joka on häpeäksi maan lehdistölle, miten hra A. Schauman silloin käyttäytyi? Hän ei päästänyt heitä H:fors Tidningarin palstoille. He julkaisivat kirjoituksensa Finl. Allm. Tidningissä. Miten hra A. Schauman silloin toimii? Hän onnittelee heitä siitä, että he ovat ainoina ryhtyneet puolustamaan Litteraturbladetin tapaa käydä lehdistökeskustelua! Tämä kruunaa työn. Litteraturbladetin tavasta käydä lehdistökeskustelua on puhuttu ainoastaan H:fors Tidningarissa, joka lisäksi suhtautuu halveksivasti kompromissiin. Herrat Renvall, Ehrström ja Meurman eivät ole maininneet sanaakaan tästä. He ovat vain esittäneet mielipiteensä hra A. Schaumanin – ei suinkaan väittelytavasta, sillä lehdet eivät ole käyneet keskinäistä polemiikkia, vaan – tavasta esittää meidän kannanottojamme. He sanovat, että H:fors Tidningar on solvannut, mutta ei ole todistanut väitteitään. Litteraturbladetin menettelystä he mainitsevat vain, että olemme tyydyttävällä tavalla selittäneet sanamme ja että olemme aivan oikeassa sanottuamme hra Schaumanin esiintymistä tämän jälkeen solvaamiseksi. He eivät siis puhu mitään Litteraturbladetin tavasta käydä polemiikkia. Hra A. Schauman havaitsee kuitenkin silti soveliaaksi sanoa näin, mutta ei sen sijaan pidä soveliaana kertoa H:fors Tidningarin lukijoille, että lehden arvioidaan syyllistyneen solvaukseen. Vielä vähemmän hän haluaa vastata tähän arvioon. Ja pääasiasta, siitä että hänen pitäisi peruuttaa meihin kohdistamansa syytökset – siitä hän pääsee tällä tavoin onnekkaasti, vaikkakaan ei juuri kunniallisimmalla tavalla eroon. Hän pitää omasta puolestaan hyvänään saamansa arvosanan – kunhan hän pääsee tunnustamasta totuutta.
Toinen puoli herrojen Lilljan ja A. Schaumanin menettelyssä on se tapa, jolla he viittaavat muiden ja etenkin suomenkielisten lehtien meidän toukokuun numerossa julkaistua artikkeliamme koskeviin kannanottoihin.
On tuskin merkillistä, että artikkelista sanotaan jotakin, jos siinä on jonkinmoista sisältöä. Ruotsinkielisistä lehdistä on mainittujen kolmen kunnian miehen äänenkannattajien lisäksi Borgåbladet käsitellyt tätä artikkelia. Emme ole nähneet juuri mitään siinä käydystä keskustelusta, mutta se vähä, minkä olemme nähneet, on ollut rehtiä ja ystävällistä ja lisäksi hieman epäselvää.
Hra Q:n [C. I. Qvist] Mehiläisessä esittämät käsitykset olemme olennaisilta osiltaan esitelleet sekä vastanneet niihin lehden viime numerossa. Tuonnempana puhutaan saman nimimerkin myöhemmästä kannanilmauksesta.
Suomettaressa julkaistiin muutamia rivejä, joilla valitettiin sitä, että sanomalehti Otava oli julkaissut artikkelimme kokonaisuudessaan. Samassa lehdessä esiintyi kuitenkin toisaalta Yrjö Koskinen, joka osaksi osoitti, että allekirjoittanut on jo 20 vuotta sitten esittänyt julkisesti artikkelistamme ilmenevät yleiset mielipiteet kansan suhteesta historiaansa ja hallitusvaltansa tekemisiin ja pitää niistä edelleenkin kiinni, ja osaksi ilmaisi kirjoittajana olevansa pääasiassa samalla kannalla. Herra Forsmanilla (Yrjö Koskinen) on laajat tiedot, ja sen takia onkin luonnollista, että hänen tarkastelutapansa vastaa historiatieteen katsantokantaa. Ei ole kovinkaan merkillistä, että Suomettaren toimitus ei ole tällä kannalla. Sen mielestä Suomen kansa on ollut sellainen tietämätön ja kelvoton lauma, että se voi turvautua vain Vapahtajan sanoihin. ”Herra, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.” On kuitenkin merkillistä – ja hieman enemmänkin asiasta toki voitaisiin sanoa – että Suomettaren toimitus kieltää Koskista enää kirjoittamasta lehtensä palstoille. Nähdään siis, että myös tämän lehden toimitus osaa harjoittaa sensuuria. Pidättäydymme ilmaisemasta julkisesti, kuka ja missä asemassa oleva henkilö tällä tavoin sensuroi hra Forsmania, joka kuuluu maan etevimpiin kirjoittajiin. Hra Forsmanin on ollut pakko kirjoittaa Suomen Julkisiin Sanomiin lyhyt vastaus Suomettaren jatkuvasti useita viikkoja julkaisemiin hänen artikkeliinsa kohdistuviin erillisiin vastineisiin, sen jälkeen kun Suomettaren toimitus on noin jalosti pitänyt sananvallan vain itsellään. Suomettaren toimitus selittää, että hra Forsmanin opit ovat ”vaarallisia”. Hra Forsman vastaa, että tämä on kaiken sensuuritoiminnan ainoa julki lausuttu peruste. Emme ole lukeneet Suomettaren myöhempiä vastauksia, mutta meille on kerrottu, että ne ovat samantasoisia kuin sen ensimmäinen kannanotto hra Forsmania vastaan eli tietämättömyydestä todistavaa ja sekavaa tekstiä. Mitä Litteraturbladetin artikkeliin tulee, Suometar ei kuulemma oikeastaan moiti sitä, vaan Otavan julkaiseman suomennoksen kehnoutta.
Suomettaren menettelyä paheksuva ja Forsmanin esittämiä käsityksiä kannattava Hämäläinen julkaisee hänen Suomen Julkisissa Sanomissa ilmestyneen vastauksensa kokonaisuudessaan saattaakseen sen laajemman yleisön ulottuville.
Porin Sanomista on saatu lukea kaksi samasta aiheesta kirjoitettua artikkelia, molemmat ajatussisällöltään ja tyyliltään erinomaisia. Nekin osoittavat, miten paljon kyvykkäämpiä voimia on nykyisin varsinaisen suomalaisen lehdistön käytettävissä kuin ruotsiksi kirjoitetuilla, eniten luetuilla lehdillä on ollut käytössään etenkin kuluvan vuoden aikana.
Kuopiolainen lehti Tapio kuuluu julkaisseen kannanoton Åbo Underrättelserin hengessä. Tähän on syynsä, koska yhdellä koplan liittolaisista on sormensa mukana lehden asioissa. Sen toimituksella on kuitenkin sittemmin ollut kylliksi rehtiyttä kannanottonsa peruuttamiseen, tällä tavoin osoittaen, että varsinainen suomalainen lehdistö eroaa tässäkin suhteessa ruotsalais-suomalaisen lehdistön eräästä osasta. Sanomme nimenomaisesti osasta, sillä Viipurissa, Vaasassa ja Porissa ilmestyvät ruotsinkieliset lehdet eivät tietääksemme ole ottaneet kantaa artikkeliimme.
Mehiläisen toimitus on suorasukaisesti moittinut muutamin nasevin sanoin Åbo Underrättelserin ja Helsingfors Tidningarin huonoa käytöstä.
Ja tästä kaikesta viimeksi mainitut lehdet tietysti vaikenevat. Sikäli kuin ne ovat saaneet suomenkielisten lehtien esiintymisestä vettä myllyynsä, ne eivät toki ole jättäneet sitä käyttämättä. Ne ovat vedonneet Tapioon, Suomettareen ja Mehiläiseen omaa kantaansa puolustaakseen. Nyttemmin ne ovat täysin vaiti. Ne eivät ole pitäneet arvolleen sopivana kertoa Tapion julkaisemasta peruutuksesta. Mehiläisen niille osoittamasta puhuttelusta mainitseminen ei voi tulla kysymykseenkään. Ei myöskään maininta hra Forsmanin H:fors Tidningaria koskevista arvioinneista.
Väärien tulkintojen välttämiseksi meidän on lisättävä, ettemme me esitä suomenkielisten lehtien mainittuja kannanilmauksia siinä mielessä, että ne jotenkin merkitsisivät minkäänlaista meidän esittämiemme mielipiteiden hyväksymistä in totum et tantum [kokonaisuudessaan ja sellaisenaan]. Kehottaessamme osoittamaan ”luottamusta” valiokunnan tulevaan kokoontumiseen olemme yksin ja jäänemmekin yksin siihen asti, että aika osoittaa, mikä on ollut ja edelleen on hyödyllistä isänmaamme parhaaksi. Toivomme yhä, että tämä osoitus saadaan sellaista tietä kulkien, ettei jouduta tuntemaan syyllisyyttä eikä katumusta. Eihän ole juuri hyötyä sen seikan tietämisestä, kuka on ollut oikeassa tai väärässä, jos isänmaan etu on tärvelty.
Osoittaaksemme, että tässä erityisesti tarkastelemillamme täällä Suomessa ilmestyvillä ruotsinkielisillä lehdillä on arvoisiaan kumppaneita aidosti ruotsalaisissa lehdissä, ”esittelemme” tässä lyhyesti ruotsalaisen Aftonbladetin menettelyn tässä asiassa.
Aftonbladet oli esittänyt yleisölleen, miten meidän uramme poliittisena luopiona alkoi pari vuotta sitten artikkelilla ”Suomalaisesta siirtokunnasta Ruotsissa”, tietystikin, koska me jo siinä hyökkäsimme sitä menettelytapaa vastaan, että Ruotsissa levitetään vääriä tietoja Suomen oloista ja järjestelmällisesti halvennetaan tiettyjä ihmisiä henkilökohtaisesti heitä solvaamalla, minkä kohtelun alaiseksi mekin jouduimme niin silloin kuin nytkin. Siihen aikaan Aftonbladet oli ainoa näitä valheita levitellyt lehti. Niinpä ei olekaan ihmeellistä, että lehti – tai pikemminkin juttujen todellinen levittelijä – pyrkii edelleenkin kostamaan henkilölle, joka on uskaltanut esittää huomautuksen tuota menettelytapaa vastaan. Kuten tiedetään, Aftonbladetin nykyinen päätoimittaja, maisteri Sohlman, teki sittemmin kohteliaisuuskäynnin asianomaiseen paikkaan täällä Suomessa ja kollegansa Dagligt Allehandan ja monien muiden Ruotsin lehtien antaman tiedon mukaan sitoutui tekemään parannuksen Suomea koskevien kysymysten käsittelyssä. Jää nähtäväksi, miten tämä lupaus pidetään. Meitä vastaan Aftonbladet on tehnyt parhaansa sekä valheiden että solvausten levittäjänä. Se voi kuitenkin puolustuksekseen vedota siihen, että osaksi se on seurannut Åbo Underrättelserin esimerkkiä ja sitä paitsi saanut tässä asiassa ohjausta Suomesta tulleilta viestintuojilta.
Nykyisin Aftonbladet ei halua väitellä allekirjoittaneen kaltaisen ”politiikassa ja polemiikissa parantumattomasti jääräpäisen” henkilön kanssa. Se haluaa vain todeta, että olemme ”saaneet osaksemme hyljeksintää ja vastalauseita kaikilta tahoilta Suomessa”.
Tämä taas todetaan seuraavalla tavalla. Aftonbladet oli (saamiensa neuvojen mukaisesti) tulkinnut sanamme rauhansopimuksesta ja hra Palménin ”Oikeustieteen käsikirjasta” ikään kuin olisimme sanoneet, että Suomi on maakunta ja pysyy sellaisena. Nyt lehti sanoo huomauttaneensa vain siitä ”merkillisyydestä”, että me esitimme ”voidaksemme vähätellä Suomen poliittisia vaatimuksia” käsityksen, jota me ”kaksi vuotta sitten – jyrkästi paheksuimme”. Aftonbladet suvaitsee tässä asiassa valehdella omasta esiintymisestään. Se ei havainnut mitään ”merkillistä” tässä ristiriidassa. Se pyrki päinvastoin osoittamaan, ettei se ollut suinkaan odottamaton. Se kuului aivan luontevasti luopion käyttäytymiseen. Lisäksi Aftonbladet totesi tuollaiset jyrkät käänteet nimenomaan allekirjoittaneelle luonteenomaisiksi. Mutta jatkakaamme. Aftonbladetin ystävällinen huomautus on suuresti ”nolostuttanut” meitä. Ja kun me nyt olemme selittäneet sanamme ja osoittaneet, ettei niillä voi olla enempää kuin yksi merkitys, se, että Ruotsi luovutti Suomen maakuntana ja että se on kuitenkin saavuttanut nykyisen valtiomuotonsa, ”oman valtiosäännön, hallituksen” jne., ja että poliittinen tietoisuuskin on maassa vähitellen kehittynyt siitä muodosta, jossa se vielä ilmaisee itseään mainitussa käsikirjassa – Aftonbladetin mukaan nyt ”sattuupa vain niin ikävästi”, että meidän antamamme tieto käsikirjasta perustuu vain ”satunnaiseen päähänpistoon” ja on ”vailla minkäänlaista tosiasiaperustaa”.
Kirjan kirjoittajan, hra Palménin, sanotaan nimittäin ”mitä vastaansanomattomimmalla tavalla” osoittaneen, että hän on ”ainoastaan oikeushistoriallisessa pääluvussa maininnut historiallisena tosiasiana sen, että keisari Aleksanteri 5. kesäkuuta 1808 antamassaan manifestissa julisti Suomen ’erillisenä maakuntana Venäjään yhdistetyksi’.” Näin Aftonbladet.
Samassa hengenvedossa, kun kunnianarvoisa lehti esittää tämän valheen, se siis syyttää meitä väärien tietojen levittämisestä. Kaikesta näkee, että Aftonbladet on muuten ottanut tarkoin selvää hra Palménin tästä kysymyksestä antaman selityksen sisällöstä. Sitä seikkaa, että mainittu historiallinen tosiasia on kirjassa esitetty kahdessa kohdassa, siis myös ”Suomen perustuslakeja ja niihin liittyviä säädöksiä” koskevan luvun alussa, lehden totuutta rakastava toimitus ei kuitenkaan ole sattunut havaitsemaan, vaikka hra Palménin selityksen tarkoituksena on juuri osoittaa, että tämä historiallinen tosiasia on erehdyksessä mainittu viimeksi mainitussakin paikassa. Aftonbladet ei liioin tiedä mitään siitä, että tämä ”historiallinen tosiasia” ei ole historian mukainen eikä Suomea ole missään, ei missään maailman asiakirjassa mainittua kirjaa lukuun ottamatta, julistettu ”erillisenä maakuntana Venäjään yhdistetyksi”. Huomautimme kuitenkin tästä jo kirja-arvostelussamme ”kaksi vuotta sitten”.
Edellä esitetyt seikat osoittavat Aftonbladetin toimituksen lukeneen meidän tämän lehden elokuun numerossa antamamme selityksen. Se varoo kuitenkin kertomasta lukijoilleen: Litteraturbladetin toimitus on ”mitä vastaansanomattomimmalla tavalla” osoittanut, että moitittuja sanoja (rauhansopimuksesta ja hra Palménin kirjasta) ei voida tulkita sillä tavalla kuin Aftonbladet on ne tulkinnut. Litteraturbladetin toimitus on liiankin perinpohjaisesti selittänyt, että se pitäisi sellaista mielipidettä ja sen julkista ilmaisemista rikollisena. – Ei mitään tuohon suuntaankaan, sillä sehän olisi totta! Aftonbladet sanoo sen sijaan: Katsokaa nyt, hyvät ihmiset! Tuon Litteraturbladetin toimittajan (Aftonbladetissa tietysti nimeltä mainittu) todellisen mielenlaadun näette seuraavasta selvityksestä. Hän yrittää ”vähätellä Suomen poliittisia vaatimuksia”. Ja kun aivan sävyisästi huomautetaan tämän puuhan ”merkillisyydestä”, mies on olevinaan tavattoman ”loukkaantunut” ja yrittää päästä pälkähästä levittämällä vääriä tietoja. Sellainen se mies on. Kukapa enää epäilee sitä, että hän on poliittinen luopio, joka yrittää nyt halventaa isänmaansa poliittisia vaatimuksia, joiden puolesta hän on aiemmin yrittänyt puhua.
Yritys Aftonbladetin kierojen temppujen todistamiseksi olisi Ruotsissa aivan turhaa voimien haaskausta. Tuon lehden tällainen puuhastelu tunnetaan siellä hyvin sen perustamisesta saakka. Dagligt Allehandan lukijoilla on Suomessakin tämän tästä tilaisuus vakuuttua Afteonbladetin tunnontarkkuudesta – vaikka Dagligt Allehandakaan ei aina ole ylen tarkka, kun kyseessä ovat poliittiset vastustajat tai kun riita leipäpalasesta saa sankarit toistensa tukkaan kiinni. Mutta kun tässä tarkasteltu Aftonbladetin artikkeli on saanut onneksi vapaasti levitä Suomeenkin, koska se sisältää ainoastaan polemiikkia yksityishenkilöitä vastaan, on velvollisuutemme ollut osoittaa sen kunniakkaat ominaisuudet.
Lukija havaitsee, että Ruotsin ”suuret lehdet” ovat Suomen suurille ruotsinkielisille lehdille erinomaisena esikuvana. Tämä sielunveljeys on syynä siihen, että nämä niin uutterasti muistuttavat, että Ruotsinkin lehdet ovat tuominneet meidän oppimme. Niitä miellyttää erityisesti toimintatapa. Jos ne olisivat itse peruuttaneet totuudenvastaiset syytöksensä, ne olisivat pakottaneet Ruotsinkin lehtien kirjoittajat pysymään totuudessa. Pelkäävätkö ne ehkä sitä? Me, jotka tunnemme nuo kirjoittajat paremmin, olemme kuitenkin vakuuttuneita siitä, ettei niiden tarvitse sitä pelätä, ainakaan Aftonbladetin osalta. Olemme myös täysin varmoja siitä, että Aftonbladet vaikenee tästä oikaisuvaatimuksestamme tai vastaa siihen jollakin uudella kirjoitelmalla, joka on luonteeltaan yhtä rehti kuin tässä mainittu teksti.
J. V. S.
