Vuosikerran 1859 1. numerossa julkaistiin historiikki siihen mennessä eri aikoina tehdyistä matkoista, joiden tarkoituksena oli John Franklinin kohtalon selvittäminen. Saman vuosikerran 2. numerossa julkaistiin myös kertomus toht. Raen retkikunnan matkasta ja hänen löytämistään ensimmäisistä kadonneiden tuhoutumiseen viittaavista jäljistä. Lukija on kuten mekin nähnyt jo kauan sitten sanomalehdissä tietoja vielä myöhemmästä retkikunnasta, jonka havainnot pääasiassa vahvistavat toht. Raen eskimoiden kertomuksista keräämät tiedot. Koska me emme kuitenkaan ole aiemmin onnistuneet näkemään yhtenäistä kuvausta tämän retkikunnan matkasta ja toimista, olemme joutuneet lykkäämään tähän saakka kaikkien sitä koskevien tietojen julkaisemisen. Seuraava kertomuskin on varsin lyhyt, mutta antaa kuitenkin selkeän yleiskuvan retkikunnan vaiheista ja havainnoista.
Niitä lukijoita varten, joilla ei ole käytettävissään lehtemme kyseessä olevaa vuosikertaa, lisäämme seuraavat tiedot.
Kaikkiin karttoihin on nykyisin merkitty arktisen saariston useimpien saarten ja salmien nimet. Kaikissa näkyy hyvin selvästi Lancasterinsalmi, joka johtaa Baffininlahdelta länttä kohti tähän saaristoon. Se jatkuu leveämpänä Barrow’nsalmena lännen suuntaan. Ensimmäiset merkit Franklinin ja hänen seuralaistensa paikallaolosta löydettiin Lancasterinsalmen pohjoispuolella sijaitsevan Pohjois-Devoninmaan [Devoninsaaren] rannikolla sijaitsevasta Beecheynsaaresta. He olivat talvehtineet siellä; ja on pidetty selvänä, että he ovat yrittäneet edetä sieltä pohjoisemmaksi Wellingtoninsalmen kautta. Tämä erottaa itäpuolellaan sijaitsevan mainitun maan länsipuolella sijaitsevasta Cornwallisinsaaresta. Sinne siis suunnattiin tutkimukset ensisijaisesti. Vain lady Franklin uskoi itsepäisesti, että retkikunta oli kääntynyt etelään ja lounaaseen mannerta kohti. Siihen suuntaan johtavista salmista järjestyksessä toinen ja suurin Baffininlahdelta laskettuna on Prince Regent Inlet.
Paikkaa, jossa Franklinin laivat lopultakin pysähtyivät ja hylättiin, on hieman vaikea selvittää.
Prince Regent Inletin länsipuolella sijaitseva suuri saari on Somersetinsaari. Bellotinsalmi erottaa sen eteläisemmästä Kuningas Vilhelmin saaresta (King William Island). Somersetinsaaren länsipuolella sijaitseva Peelinsalmi johtaa Barrow’nsalmesta (Lancasterinsalmen jatkeesta) etelään ja muuttuu nimeltään Kuningas Vilhelmin saaren länsipuolella Viktoriansalmeksi, jota pitkin pääsee Amerikan mantereelle.
Kertomuksessa mainitaan myös Rossinsalmi. Tämä erottaa Kuningas Vilhelmin saaren kaakossa mantereesta, jonka uloimpana kärkenä siellä on Boothia Felixin [nyk. Boothia] niemi.
Franklinin laivat etenivät Peelinsalmen kautta Viktoriansalmeen, missä ne juuttuivat jäihin. 70. leveyspiirin täytynee kulkea Kuningas Vilhelmin saaren pohjoispään kautta, ja tämän saaren länsirannalta löydettiin merkkejä siitä, että onnettomuuteen joutuneet olivat olleet siellä.
Toht. Raen tietojen mukaan muuan etsintäryhmä oli päässyt lähelle Fish Riverin tai Backjoen eli Back-fish-riverin suuta. Tämä joki laskee mereen heti Boothia Felixin länsipuolella niemen tyvessä.
Kyseessä olevan retkikunnan päällikkö McClintock oli luutnanttina mukana Belcherin retkikunnassa 1852. McClure eteni Investigator-laivalla Beringinsalmen läpi lähelle Melvillensaarta, missä hän sai yhteyden Belcherin retkikuntaan kuuluviin aluksiin, joutui jättämään Investigatorin ja siirtymään jäitse niihin palatakseen Barrow'n- ja Lancasterinsalmen kautta Eurooppaan. Hän ja hänen miehistönsä ovat siis todellakin ainoina ihmisinä päässeet Amerikan pohjoispuolitse itäiseltä valtamereltä läntiselle [kulkusuunta oli lännestä itään, Snellman määrittelee meret Suomen/Venäjän näkökulmasta]. Koska eri retkikunnat ovat kuitenkin liikkuneet rannikon edustalla Beringinsalmesta Viktoriansalmeen saakka, eräät väittävät Franklinin löytäneen luoteisväylän ennen McClurea.
Viimeinen tieto Franklinin retkikunnasta on huhtikuun 4. päivältä 1848. Luultavasti kaikki sen jäsenet kuolivat samana keväänä. Eskimot ovat siis erehtyneet ilmoittaessaan toht. Raelle nähneensä heidät vaeltamassa 1850. Englannista lähti ensimmäinen retkikunta heitä etsimään James Rossin johdolla. Hän pääsi vain Prince Regent Inletin suulle. Avun vieminen heille olisi kuitenkin ollut liian myöhäistä, vaikka hän olisikin päässyt pitemmälle.
Lady Franklin lähetti kesällä 1857 omalla kustannuksellaan pienen, 170 tonnin vetoisen potkurikäyttöisen höyrylaiva Foxin Pohjois-Amerikan arktiseen saaristoon etsimään Erebus- ja Terror-laivojen kadonneita merenkulkijoita. Laiva annettiin arktisten tutkimusmatkojen sankarin, nykyisen sir Francis McClintockin komentoon, ja matkalle osallistui 26 henkeä, mukaan luettuna kaksi eskimoa ja grönlantilainen tulkki. Kahta lukuun ottamatta kaikki palasivat terveinä kotiin. Laiva ei päässyt kesällä 1857 etenemään arktiseen saaristoon, vaan joutui sinne pyrkiessään Baffininlahden jäämassojen vangiksi ja jäätyi kiinni avomerelle. Keväällä suurten jääkansien reunat irtoavat maista, ja ne uiskentelevat sitten tuulten ja merivirtojen vieminä sinne tänne. Kun Fox oli tämän liikkeen myötä ajautunut takaisin Davisinsalmeen, hän pääsi keväällä 1858 liikkeelle ja saapui elokuussa onnellisesti Lancasterinsalmen ja eteläisemmän Prince Regent Inletin väylän kautta Bellotinsalmeen eli noin 30 venäjänpeninkulman päähän paikasta, jossa Franklinin molemmat laivat olivat tuhoutuneet. Arktisessa Boothia Felixin saaressa (niemessä? sille on annettu ironinen nimi) ostettiin pieni museokokoelma Franklinin retkikunnan jäämistöä. Keväällä 1859 samaan aikaan, kun itävaltalaiset taistelivat Ticinojoella [Itävallan joukot hyökkäsivät Sardinian kuningaskunnan alueelle huhtikuun alussa, Italiassa alkoi maan yhdistymisen aloittanut lyhyt sota], tehtiin rekiretkiä, joilla löydettiin Kuningas Vilhelmin saaren rannikolta upseerin luuranko sekä vene, jossa oli kaksi muuta luurankoa, ja lopuksi kiviröykkiö, jonka alle Franklinin retkikunta oli jättänyt tietoja vaiheistaan. McClintockin kirjassa julkaistun faksimilejäljennöksen mukaan tämä kertomus oli kirjoitettu vahvalle siniselle puolen foliosivun kokoiselle paperiliuskalle ja sisälsi kuudella kielellä kirjoitetun kehotuksen, että löytäjä toimittaisi sen amiraliteetille Lontooseen. Lappuselle oli luutnantti Goren käsialalla kirjoitettu: 28. toukokuuta 1847. Hänen Majesteettinsa laivat Erebus ja Terror talvehtivat jäissä paikassa, jonka sijainti on 70º 05’ pohjoista leveyttä ja 98º 23’ läntistä pituutta, talvehdittuaan 1846–47 (kirjoitusvirhe, tarkoitetaan talvea 1845–46) Beecheynsaaren luona paikassa 74º 43’ 28’’ pohjoista leveyttä ja 91º 39’ 15’’ läntistä pituutta ja käytyään sitä ennen (kesällä) Wellingtoninsalmessa 77. leveysasteella saakka ja palattuaan etelään Cornwallisinsaaren länsipuolitse sir John Franklinin komennossa. Kaikki hyvin.” Alalaitaan on kirjoitettu samalla käsialalla: ”Rekipartiomme, jossa kaksi upseeria ja kuusi miestä, jätti laivan maanantaina 24. toukokuuta 1847. Allek. Gore, luutnantti. Chas I. Des-Voeux, perämies.”
Jo kauan oli tiedetty, että Erebus ja Terror olivat talvehtineet 1845–46 Beecheynsaaren luona (Devoninsaaren lounaiskärjessä); Franklinin ensimmäiset etsijät olivat nimittäin löytäneet sen rannasta talon sekä kahden merimiehen haudat, mutta eivät valitettavasti mitään kirjallista kertomusta retkikunnan matkasta. Uusi ja sangen merkillinen on sitä vastoin tieto, että sir John Franklin oli jo 1845 edennyt 77. leveysasteelle saakka Wellingtoninsalmessa, josta tuolloin tunnettiin vain sen suu, ja palannut sieltä Barrow'nsalmeen Cornwallisinsaaren ja Bathurstinsaaren välitse tuolloin vielä tuntemattoman, nyt Crozierinsalmeksi nimetyn salmen kautta ennen talvehtimista Beecheynsaaren luona. Tästä saamme tietää, mistä sir John Franklin etsi läpikulkuväylää: kummallista kyllä sangen kaukaa pohjoisesta. Kesän 1845 on täytynyt olla tavattoman suotuisa, sillä purjehdus Cornwallisin saaren ympäri on niin suuri mestarisuoritus, että sir John Franklin olisi voinut palata 1846 kotiin suuresti kunnioitettuna sankarina, jos pelkästään tämä olisi ollut hänen tavoitteensa. Sir John Franklin oli kuitenkin päättänyt luopua etsimästä läpikulkuväylää luoteesta ja kääntyi lounaaseen. Siihen suuntaan johtaa nykyisten karttojen mukaan kaksi rinnakkaista kapeaa salmea. Prince Regent Inlet ja Peelinsalmi (Franklininsalmi), jotka etelässä yhdistää kapeikko, Bellotinsalmi. Franklinin aikaan käytettävissä olleet kartat eivät sitä vastoin tunteneet Peelinsalmea. Prince Regent Inletin taas oletettiin johtavan ainoastaan Boothianlahteen eli umpikujaan. Yleensäkin alueet mantereen pohjoisrannikon ja Parrynsaaren etelärannan [oik. Parrynsaarten, joista itäisin on em. Cornwallisinsaari Barrow’n- eli Parrynsalmen pohjoispuolella] välillä olivat Franklinin aikaan maantieteen valkoista aluetta. Näiden tietojen nojalla McClintock otaksuu Franklinin löytäneen Peelinsalmen [nyk. Franklininsalmi] ja päässeen kauniin vuodenajan päättyessä 1846 lähelle Kap Felixiä (Kuningas Vilhelmin saaren pohjoiskärkeä). Franklinin on täytynyt tietää, että Pohjois-Amerikan rannikko oli sieltä vain 30 saksanpeninkulman [n. 225 km:n] päässä etelässä ja että sitä seuraillen hän pääsisi tavoitteeseensa, Beringinsalmeen. Sir John aikoikin ilmeisesti edetä lähintä reittiä lounaaseen ja ajoi tästä syystä laivansa ahtojäihin Viktoriansalmessa. Jos hän olisi voinut tietää, että Rossinsalmi oli edessä kaakon puolella ja sitä kautta pieni kiertotie olisi varmasti tuonut hänet rannikolle, hän olisi suunnannut kurssinsa sinne. Arktisen saariston salmet eivät kuitenkaan vapaudu jäistä joka kesä, eikä etenkään niillä ahtailla väylillä, joita nykyään voidaan pitää luoteisina läpikulkureitteinä, ole samanlaisia erinomaisia jäiden purkautumisväyliä kuin pohjoisilla merialueilla, joiden jäät ajautuvat Davisinsalmeen. Suuremmat jäämassat kerääntyvät tavallisesti noiden salmien keskelle, kun rantojen edustalla taas purjehdusväylät pysyvät aina avoimina. Salmeen kulloinkin vaikuttavista tuulista riippuu, painautuvatko jäämassat oikealle vai vasemmalle ja tukkivatko ne itäisen vai läntisen rannikkoväylän. Sir John puolestaan aikoi raivata itselleen tien löysemmän ahtojään keskeltä ja juuttui tästä syystä jäihin avomerelle talvella, kun jäälauttojen väliset railot jäätyvät umpeen ja salmet tukkeutuvat täydellisesti. Erebuksen ja Terrorin rekipartiot pääsivät keväällä 1847 mukavasti maihin ja pystyivät löytämään luoteisen läpikulkureitin. Matka sinne oli vain viidesosa myöhempien arktisten rekiretkeilijöiden kulkemista matkoista, mutta on toki myönnettävä, että Franklinin etsijöiden sittemmin hankkima taito rekiretkien toteuttamiseen on käytännön toimissa kehittynyt tavattoman paljon pitemmälle. Erebuksessa ja Terrorissa ei ollut mukana grönlantilaisia vetokoiria, eivätkä Franklinin miehet tunteneet alkeellisimpiakaan arktisilla rekiretkillä tarpeellisia varotoimia, kuten tuonnempana käy selville.
Englannissa kiistellään nyt sangen kiihkeästi siitä, kuka on tunnustettava luoteisväylän löytäjäksi: sir John Franklin vai sir Robert McClure? Kaatuneen sankarin kunnioittaminen ja liioitteleva Franklinin palvonta uhkaavat nyt Englannissa siirtää kunnian onnelliselta elossa olevalta jalolle vainajalle. McClintockin käsitystä kannatetaan yleisesti, ja McClure-parka joutuu varmaankin vaikenemaan hienotunteisen vaatimattomuuden nimessä. Tulevaisuudessa historia kuitenkin puhdistuu henkilökohtaisten tunteiden vaikutuksesta eikä kiistä todellisen löytäjän kunniaa sen takia, että kolmas mies on pitänyt mahdollisena, jopa jossakin määrin todennäköisenäkin, että sir John on voinut löytää reitin vielä aikaisemmin. Historiallinen totuus ei koskaan siedä selkeän tosiasian syrjäyttämistä olettamuksen tieltä. Lisäksi on todettava, ettei kotiin tuotu asiakirja sisällä sanaakaan luoteisväylän löytämisestä. Tämä olisi tosin vain historiallisessa todistelussa arvoton havainto näytön puuttumisesta, ellei samaisessa asiakirjassa olisi nimenomaan mainittu Cornwallisinmaan toteamista saareksi, siis merkitykseltään vähäisempää asiaa.
Mainittu asiakirja antaa asiasta lähempiäkin tietoja. Yksitoista kuukautta ensimmäisen sisältämänsä tiedon kirjoittamisen jälkeen se kaivettiin uudelleen esiin merkiksi jätetyn kiviröykkiön alta, ja toinen tuntematon käsi kirjoitti tyhjiin reunuksiin seuraavat rivit: ”25. huhtikuuta 1848. Hänen Majesteettinsa laivat Terror ja Erebus jätettiin 22. huhtikuuta 5 meripeninkulman päähän tästä paikasta pohjoisluoteeseen, paikkaan, jossa ne ovat olleet jäihin juuttuneina syyskuun 12. päivästä 1846 saakka. Upseerit ja miehistö, yhteensä 105 henkeä, nousivat tänne maihin kapteeni F. R. M. Crogierin johdolla kohdassa 6937’42” pohjoista leveyttä ja 98 41’ läntistä pituutta. Sir John Franklin kuoli 11. kesäk. 1847, ja retkikunnan henkilömenetykset ovat tähän päivään mennessä 9 upseeria ja 15 miehistön jäsentä. F. R. M. Crogier [Crozier], kapteeni ja vanhin upseeri. James Fitzjames, H. M. S. Erebuksen kapteeni. Ja huomenna lähdemme Back-Fish-jokea kohti.”
Tämän tiedon mukaan kolmas arktinen talvi mursi löytöretkeilijöiden voimat täydellisesti. Sir John Franklin kuoli kolmen viikon kuluttua siitä, kun luutnantti Gore oli kirjoittanut ”kaikki hyvin”. Päällikön kuolema varmastikin masensi miehistöä. Tuohon aikaan ei vielä ollut tapana säilyttää vihanneksia eikä tuoretta lihaa ilmatiiviissä astioissa, vaan merenkulkijoiden ravintona oli vain suolalihaa ja kuivattuja hedelmiä. Lisäksi McClintockin kokemus osoittaa, että niillä seuduilla, joilla Franklinin retkikunta tuhoutui, on hyvin vähän riistaa. Noissa oloissa keripukki varmasti aiheutti hirmuisia tuhoja laivojen väelle. Kun otetaan huomioon Beecheynsaaressa kuolleet, menehtyneiksi merkittiin 24 – kuolleiden luettelo on niin pitkä, että voidaan olettaa vain harvojen, jos kenenkään, täysin välttäneen sairastumisen. Kertomuksesta ilmenee, etteivät laivat päässeet kesällä 1847 lainkaan irti jäistä. Jos naparetkeilijät olisivat heti Franklinin kuoltua päättäneet lähteä paluumatkalle vielä kesällä 1847, heidän voimansa olisivat joka tapauksessa riittäneet pitemmälle. Brittiläinen merimies ei kuitenkaan mielellään jätä laivaansa, luopuu siitä yhtä vastahakoisesti kuin jalkamies lipustaan tai tykkimies tykistään. Lisäksi toivo vapaille vesille pääsystä on varmasti ollut hyvin vahva ja tavoite, luoteisväylän löytäminen, melkein käden ulottuvilla. Keväällä 1848 paluu oli selvästi liian myöhäistä, ja lisäksi se järjestettiin erityisen epäonnistuneesti. Laivojen ja Fishjoen suun välissä sijaitsee nimittäin Kuningas Vilhelmin saari. Matka joelle on suunnilleen yhtä pitkä, kuljetaanpa saaren itä- tai länsirantaa pitkin. Franklinin laivaväki kulki länsirantaa pitkin, luultavasti sen tähden, että he luulivat tuolloisten karttojen perusteella Kuningas Vilhelmin saarta mantereen niemeksi. Rekimatkat tehdään nimittäin aina rannikoita pitkin eikä koskaan suoraan maaston läpi, koska mukava rekireitti löytyy vain rannikon edustan ja avomeren jäältä. Juuri Kuningas Vilhelmin saaren länsirannikko on täysin asumaton. Eskimokyliä on vain itärannikolla, minkä McClintockin havainnot ovat vahvistaneet. Eskimot välttävät länsirannikkoa yleensäkin, mikä voitiin todeta siitä, että sieltä löydettyjen luurankojen ympärillä oli monenmoisia tavaroita, joita varastelevat alkuasukkaat eivät varmastikaan olisi väheksyneet. Voidaan vain likimääräisesti päätellä, minne asti onnekkaimmat tai onnettomimmat rekimatkalaiset taivalsivat. Eskimoilta saatujen tietojen mukaan ainakin muutamat ovat kuitenkin päässeet Fishjoelle saakka. Matkallaan sinne he eivät kohdanneet missään alkuasukkaita, koska reitti kulki sellaisten asumattomien seutujen halki, joilla ei koskaan käydä tuohon aikaan vuodesta. Yksikään Kuningas Vilhelmin saaren eskimoista ei nähnyt paluumarssilla taivaltavia merenkulkijoita, vaan ainoastaan heidän ruumiinsa löydettiin seuraavassa syyskuussa. ”He kaatuivat kuka minnekin”, selitti muuan vanha eskimonainen, ja tämä ilmaus vastaa täysin sitä mielikuvaa heidän kuolemastaan, joka syntyy erään löydetyn luurangon asennon perusteella. Franklinin retkikunta saattoi tuskin olla tekemisissä eskimoiden kanssa talvella 1847 tai 1848, sillä McClintock ja hänen toverinsa olivat ensimmäiset Kuningas Vilhelmin saaren eskimoiden näkemät valkoiset miehet.
Epäonnisesti valitun reitin ohella miehistön tuhoutumiseen vaikutti kuitenkin myös käytännön kokemuksen puute. Pitkien rekimatkojen tekeminen napaseuduilla edellyttää elintarvikevarastojen (caches) sijoittamista etukäteen tiettyjen välimatkojen päähän toisistaan, jotta taipaleen alkupuolella voidaan elää pelkästään varaston varassa. Lisäksi reet on kuormattava mahdollisimman kevyesti. Nuo onnettomat kuitenkin raahasivat mukanaan tavaroita, joiden jättäminen laivaan olisi joka tapauksessa ollut viisaampaa. Upseerin luurangon vierestä löydettiin vaateharja. Siisteys on erinomainen hyve, mutta aiheuttaa vaikeuksia napapiirin tuolla puolen. Kun luutnantti Pim luoteisväylän löytämisen jälkeen pelasti Investigator-laivan miehistön, hän astui sen keskuuteen eskimopuvussa ja kasvot täysin mustiksi maalattuina, koska kokemus oli osoittanut, että ihon maalaaminen antoi erinomaisen suojan napaseudun purevia tuulia vastaan. Kaunistahan tuo ei ollut, mutta toki käytännöllistä. Kahden luurangon luota löydetty reki, joka oli tuskin ehtinyt edetä kolmanneksen matkasta Fishjoelle, oli lastattu täyteen sahoja, viiloja, veitsiä, neuloja, kankaita ja muuta kamaa, joka olisi pitänyt viskata pois pikimmiten. Kun asiat oli järjestetty näin, rekimatkalaisten tuhoutuminen ennen pitkää oli väistämätöntä. Mikäli jossakin vielä eläteltäisiin toivoa, että joku olisi pelastunut jonkin eskimoheimon luo ja löytänyt turvapaikan sen keskuudesta, McClintock on äskettäin Lontoossa pitämässään esitelmässä torjunut tuollaisen mahdollisuuden hyvin perustein, koska eurooppalainen ei pystyisi kovin pitkään elämään eskimoiden tavalla. Lisäksi on kulunut 14 vuotta siitä, kun Franklin lähti Englannista. Pitkä oleskelu kaukana pohjoisessa on sangen vahingollista etenkin etelämaalaisten terveydelle; laivoista lähteneet miehet olivat lisäksi jo keripukkipotilaita, joten he olisivat olleet äärimmäisen surkeassa kunnossa, jos eskimot olisivat heidät kohdanneet.
J. V. S.
