Bidrag till Finlands naturkännedom, etnografi och statistik. H. 7 [Lisiä Suomen luonnon tuntemukseen sekä Suomea koskeviin kansatieteellisiin ja tilastotietoihin. 7. vihko]. H:ki 1860.
Tämän seitsemännen vihkon sisältönä on ”Ilmasto-opillisia havaintoja Suomessa 1846–1855; I. luonnonhistoriallisia merkintöjä”; ne on koonnut ja järjestänyt Adolf Moberg.
Kuten useimmat lukijat tietänevät, Tiedeseura on pyrkinyt muistiinpanolomakkeita jakamalla saada maanmiehiämme maan kaikissa osissa antamaan tietoja kasvien kukinnasta, muuttolintujen saapumisesta ym., jotta näiden perusteella voitaisiin tehdä päätelmiä havaintopaikkakuntien ilmastosta. Esipuheessa esitetään lyhyt historiikki tämän hankkeen menestyksestä.
Näin kokoon saadut muistiinpanot on nyt järjestetty ja julkaistaan tässä vihkossa. Vihkoon on liitetty kartta, jossa maa on jaettu 13:en ilmastoltaan ja kasvillisuudeltaan erilaiseen alueeseen, joista koostuu viisi sekä lännen että idän kattavaa vyöhykettä. Ensimmäiseen kuuluvat Ahvenanmaa ja Suomenlahden rannikko; toinen ulottuu hieman 62. leveysasteen pohjoispuolelle; kolmannen pohjoisraja on hieman 64. leveysasteen eteläpuolella; neljäs vaihtuu viidenneksi eli pohjoisimmaksi 67 leveysasteella. Länsirannikolla olot eivät yleensä ole suotuisammat kuin maan itäosissakaan. Jokaisen alueen havaintopaikkakunnat on merkitty, ja liiteluettelo osoittaa, ketkä henkilöt ovat kullakin paikalla tehneet havainnot ja kuinka kauan he ovat niiden tekoa jatkaneet.
Seuraavaan vihkoon aiotaan sisällyttää saman ajanjakson meteorologiset havainnot.
Barn-dietetik eller barnets naturenliga vård under de första lefnadsåren af Alois Bednar. Öfversatt af Ferdinand Flodin [A. Bednár, Lasten oikea ruokavalio eli lapsen luonnonmukainen hoito ensimmäisinä elinvuosina; ruotsintanut F. F.]. H:ki 1860.
Fysiologia ja lääketiede kuuluvat tieteenaloihin, jotka edistyvät päivästä päivään valtavaa vauhtia; ja tällaisessa tilanteessa eilispäivän totuus on tietysti tänään täydellisesti väärin.
Tämäkin teos esittää uuden hämmästyttävän opin: lasten hammaskivut ovat perusteetonta kuvittelua. Kun äidit vain saataisiin vakuuttumaan tästä ja kun he ennen kaikkea onnistuisivat torjumaan ne kuumeilut, kouristukset ym., joita lapsissa havaitaan hampaiden puhkeamisen aikaan – miten monista huolten täyttämistä hetkistä perheet silloin vapautuisivatkaan!
Mistä siis johtuvat nämä ilmiöt, joita sanotaan hammaskivuiksi? Kirjoittaja vastaa: huonosta hoidosta, ennen muuta lasten huonosta ruokavaliosta. Liian runsas tai liian usein annettu luonnollinen ja vieläpä luonnonvastainenkin eli liian varhain annettu huonosti sulava ravinto on tärkein varhaislapsuuden sairauksien syy.
Lasten kuvitellaan myös usein kärsivän sisälmysmadoista. Risatauti onkin jo aiemmin hoidettu pois ongelmien joukosta. Toivottavasti pian ei enää ole jäljellä muita tauteja kuin sellaisia, joita ihminen voi mielensä mukaan hankkia itselleen. Ainakin ns. kehitysvuosien sairaudet, joista aiemmin pidettiin paljon melua, näyttävät siirtyvän tarujen maailmaan.
Kaukana takanamme ei ole sekään aika, jolloin liharuokaa pidettiin lapsille vaarallisena ravintona. Sen oletettiin edistävän riisitautia ym., koska se ei vahvista luustoa. Ellemme pahoin erehdy, muuten runsaasti lihaa syövässä Englannissa lapsille syötetään yhä 4–5 vuoden ikään saakka melkein yksinomaan leipää, maitoa ja maitoruokia. Nykyisin taas mikään ei ole vaarallisempaa kuin iänikuinen velli. Vaikka kirjoittaja muuten torjuu opin liharavinnon erinomaisuudesta, hänkin esittää suositeltavan ruokavalion lapsille, jotka on äidinmaidon puuttuessa vieroitettava maidosta kuudennella kuukaudella, ja määrää jo 8. kuukaudelle lihakeittoa ja 16 kuukauden ikäisille vasikanlihaa ja kanaa.
Myös runsastietoinen ja niin tieteessä kuin elämässäänkin tunnontarkka E. A. Ingman, jonka ansiokasta tutkimusta Några anmärkningar om de i Finland öfliga sätten att uppföda späda barn [Muutamia huomautuksia Suomessa yleisistä pikkulasten ruokintatavoista] me tässä muistelemme, kannatti vahvasti oppia, jonka mukaan kasvisruoka ei sovi varhaislapsuuteen, ja hän on mainitussa tutkimuksessaan esittänyt tämän mielipiteen fysiologiset perustelutkin. Hän kuitenkin neuvoo syöttämään lapselle vain maitoa koko ensimmäisen elinvuoden ajan, vieläpä 16. kuukauteen saakka eli vaiheeseen, jolloin ensimmäiset neljä poskihammasta ovat puhjenneet. Vaikka Ingman hyvin tietää, ettei kaikilla suinkaan ole mahdollisuuksia syöttää lapsille vastavalmistettua lihakeittoa, vasikanpaistia, ”paistettuja omenoita” eikä ”sämpylöitä”, hän suosittelee tuosta iästä lähtien kevyempiä eläinperäisiä ruoka-aineita, mutta myös hyvin valmistettuja kasvisruokia. Merkillistä onkin, miten hyvin talonpoikien lapset voivat, vaikka he saavat useimmissa maissa varsin vähän liharuokaa ja meidän maassamme tuoretta lihaa vain teurastusten aikaan – marraskuussa.
Vaikka Bednár suosittelee mainitunlaista ruokavaliota lapsille, jotka jäävät varhain vaille äidinmaitoa, hän on kasvisruokavalion ystävä, kuten edellä jo todettiin, ja hänen mielestään pääasiassa sitä on noudatettava silloinkin, kun on varaa ja tilaisuus hankkia runsaammin eläinravintoa. Hän näyttää varsin hyvin perustein pitävän kasvisruokaa terveellisenä myös mielentilan kannalta. Hän ei hylkää liharuokaa, mutta hänen mielestään sitä pitäisi syödä vähemmän. Tämä kaikki koskee lasten ”toista ikäkautta” suunnilleen kolmen vuoden iästä lähtien. Hänkin torjuu jauhoruuat varhaisimman ikävaiheen osalta.
Saisimme kuitenkin jäljentää aivan liian suuren osan kirjasta, jos haluaisimme tässä tutustuttaa naislukijamme siinä esitettyihin mielipiteisiin. Kiinnitämme kuitenkin vielä erityisesti huomiota siihen, mitä kirjoittaja sanoo nykyisin muotiin tulleesta lasten karaisemisesta kylmää vastaan jo varhaisina ikävuosina. Lasten kasvattaminen kylmässä näyttääkin erityisen epäluonnolliselta, koska kaikki kasvava maailmassa kaipaa valon ohella lämpöäkin. Olemmekin ihmetelleet sitä, ettei kukaan lääkäri ole korottanut ääntään esim. tyttöjen moderneja lyhyitä hameita vastaan. Vanhemmat ovat voimattomia muodin vaatimuksia vastaan, kunnes tuollainen ääni kuuluu. Turhamaisuuden takia täällä seurataan jokaista ulkomaista muotia olojen erilaisuudesta piittaamatta, ja kun esim. Pariisin salonkien daamit, jotka eivät koskaan laske jalkaansa muualle kuin asuntonsa turkkilaiselle matolle ja vaunuihinsa, saavat päähänsä, että heidän hameenhelmansa on muotoiltava laahukseksi, jokainen helsinkiläisnainen pitää välttämättömänä katujen lakaisemista helmoillaan joka säässä. Sama on tilanne tyttöjen lyhyiden hameiden osalta. Niiden arvioidaan soveltuvan yhtä hyvin tänne 40 asteen pakkasiin kuin Pariisin 4 pakkasasteeseen. Sivistyneimpien yhteiskuntaluokkien tyttärien ruumiillisen heikkouden tiedetään olevan yhä yleisempää. Tähän on varmasti monia muitakin syitä siinä vääristyneessä elämäntavassa, joka heille sallitaan ja johon osaksi yhtä vääristynyt koulutusjärjestelmä heidät ohjaa. Tuskin voidaan kuitenkaan epäillä sitä, että osuutensa on ilmastoon huonosti sopivalla pukeutumisellakin.
Emme rohkene esittää teoksesta kokonaisarviointia. Epäilemättä jokainen hellä ja ajattelevainen äiti lukee sen hyödykseen. Kenenkään ei kuitenkaan pidä hämmästyä, jos muutaman vuoden kuluttua ilmaantuu uusi neuvonantaja, jonka mielipiteet ovat aivan päinvastaisia – ja nekin mitä tarkimpiin tutkimuksiin perustuvia. Huonosti käy, jos ryhtyy kasvattamaan lasten henkeä tai ruumista uusimpien teorioiden mukaisesti. Jos kasvatustehtävässään noudattaa perinnettä, jonka on osoitettu tuottavan huonoja tuloksia, hankkii tietysti samoin ikävyyksiä. Onnekas on se ihminen, joka on perinyt vanhempiensa kodista niin tätä asiaa kuin kaikkea muutakin koskevat hyvät tavat. Sellainen äiti havaitsee ilokseen teorian vahvistavan hänen käytännön toimintatapansa; eikä hän luultavasti anna teorian sysätä itseään uusille teille, vaihtamaan varmaa menettelyä epävarmaan.
Juridiska afhandlingar och uppsatser af Robert Lagus. 3:e H. [R. Lagus, Oikeustieteellisiä tutkielmia ja kirjoitelmia, 3. vihko]. Hki 1860.
Vihko sisältää kirjoitelmat ”Pöytäkirjoista ja tuomiokirjoista” ja ”Vielä ennakkotapauksista”, vastauksen huomautuksiin, joita on esitetty kirjoittajan edellisessä vihkossa julkaisemasta mainittua aihetta koskevasta tutkielmasta.
Kirjoitelma ”Pöytäkirjoista ja tuomiokirjoista” sisältää tietoja lain tämänlaatuisia asiakirjoja koskevista määräyksistä. Ne on jaoteltu tiettyjen näkökohtien mukaan ja tarkasteltu erikseen ”muotoa”, ”sisältöä”, ”tarkistamista” ym. Kirjoittaja ei ryhdy arvostelemaan säädösten tarkoituksenmukaisuutta tai sopimattomuutta tarkoitukseensa. Ainoa tämän luonteinen pohdiskelu koskee erityisen pöytäkirjan pitämisen tarpeellisuutta alioikeuksissa. Tämä kysymys on tässä lämmitetty uudelleen, käsiteltiinhän sitä sanomalehdissä pari vuotta sitten, eikä kirjoittajalla ole mitään erityistä lisättävää asiaan. Hän viittaa silloisen dosentin K. F. Laguksen kysymyksestä antamaan lausuntoon sekä perusteluihin, joilla Ruotsin lakikomitea tuki ehdotusta käräjänotaarin virkojen perustamisesta.
Ruotsin lakikomitea olkoon esittänyt tästä asiasta mitä vain. Varmaa on, että mainituissa tuomioistuimissa tarvittaisiin pöytäkirjanpitäjä, eikä pelkästään tuomarin työn helpottamiseksi. Liian paljon vaaditaan, kun lähimmäisten henki, kunnia ja omaisuus jätetään riippuvaiseksi yhden ainoan yksilön mahdollisesta lahjottavuudesta, puolueellisuudesta, laiminlyönneistä tai kevytmielisyydestä. Emme sano, että tuomareita rasittaisivat tällaiset ominaisuudet; mikään yhteiskuntaluokka ei kuitenkaan ole takuuvarmasti suojattu huonojen luonteiden ilmaantumista vastaan; tuomareidenkin joukosta on löytynyt esimerkkejä – henkilöitä, joilla on tällaisia luonnevikoja. Ja epäluuloja voi tietysti syntyä, kun riitaisten suhteiden ratkaiseminen riippuu yhden virkamiehen päätöksenteosta, jota ei voida mitenkään valvoa. Niinpä meidänkin maassamme kuullaan päivästä päivään valittelua siitä, etteivät tuomioistuinten pöytäkirjat pidä paikkaansa. Kukaan ei kuitenkaan tohdi astua julkisuuteen virallisen valituksen esittäjänä, koska asian todistaminen on kutakuinkin mahdotonta ja tuollaisen valituksen esittäjä joutuu ankaraan vastuuseen, ellei sitä tukeva näyttö riitä. Olemme toki täysin varmoja siitä, että rahvaan kuvitelmat yleisestä tilanteesta ovat vääriä. On epäilemättä aivan totuudenmukaisesti sanottu, että talonpoika esittää sekä asianomistajana että todistajana paljon sellaista, mikä ei kuulu asiaan, ja uskoo, että hänelle on tehty vääryyttä, ellei hän löydä pöytäkirjasta koko jaaritteluaan. Tämä ei kuitenkaan todista sitä, ettei pöytäkirjasta voida jättää pois myös asiaan kuuluvia seikkoja, jolloin pöytäkirja saa sävyn, joka ei lainkaan vastaa asioiden todellista kulkua.
Ihmettelemme, ettemme löydä kirjoituksesta mainintaa siitä, että kihlakunnantuomari antaa tavallisesti jonkun kirjureistaan kirjoittaa memoriaalin [pohjapöytäkirjan] istunnosta. Koska tämä on kuitenkin asemaltaan hänen yksityinen palvelijansa, ei ole aihetta hämmästyä siitä, ettei hänen läsnäolonsa lisää osapuolten luottamusta oikeudenkäyntiin. Tilanne olisi epäilemättä aivan toinen, jos pöytäkirjasihteeri olisi riippumaton virkamies, jonka olisi allekirjoitettava tai varmennettava istunnon pohjapöytäkirja – ja vaikkapa myös lopullinen pöytäkirja. Jätämme pohtimatta kysymyksen, olisiko hänelle ehkä annettava oikeus merkitä siihen eriävä mielipiteensä. Pelkästään tietoisuus siitä, että pöytäkirjan on todistanut oikeaksi tuomarin ohella myös hänestä riippumaton todistaja, antaisi osapuolille toisenlaisen käsityksen sen luotettavuudesta. Missään maassa ei tuollaista valvontaa tarvita enemmän kuin Suomessa, jossa tuomari ei useinkaan kykene ilmaisemaan itseään käsitettävästi sillä kielellä, jota asianosainen ymmärtää, ja pitää pöytäkirjaa kielellä, joka voisi asianosaisen kannalta olla yhtä hyvin hepreaa tai mesopotamiaa. Silloin kävisi myös kutakuinkin mahdottomaksi varsinaisen pöytäkirjan kirjoittaminen ”mustepullosta” pohjapöytäkirjan sijasta, kun tästä ei satu löytymään mitään mainintaa jutusta. Onko tuollaista koskaan tapahtunut tai tapahtuuko sellaista edelleenkin – siitä lienee tietoa saatavissa asianomaisten käräjäjuttujen myöhemmistä käsittelyistä.
Vastatessaan niille, jotka ovat ottaneet julkisesti kantaa kirjoittajan virittämään kysymykseen ennakkotapausten merkityksestä, kirjoittaja osoittaa täysin aiheetonta ylimielisyyttä. Me puolestamme arvelemme, että kirjoittaja voisi olla varsin kiitollinen niille ihmisille, jotka ovat osoittaneet tutustuneensa lähemmin hänen kirjoituksiinsa. Niille ja niiden kirjoittajalle on vain eduksi, että niitä käsitellään kriittisesti julkisuudessa – jos ne muuten tämän ansaitsevat. Jos puheenvuoroihin vastataan siten kuin kirjoittaja on tehnyt, seurauksena on pakostakin se, ettei kukaan sano noista kirjoituksista enää sanaakaan, kun ne entistä varmemmin joutuvat paljon muun ohessa jokseenkin avaamattomina puodinpitäjien käärepapereiksi.
Olemme pitkään lyöneet laimin erään osaksi suurellekin yleisölle hyödyllisen kirjan esittelyn. Kyseessä on:
Lärobok i franska språket, utarbetad af Carl von Schoultz [C. v. S., Ranskan kielen oppikirja], kaksiosainen teos, jonka jälkimmäinen osa on ilmestynyt tänä vuonna.
Vaikka julkaisu on pääasiassa käännös tunnetusta Robertsonin kurssista käytännön kielitaidon hankkimiseksi, se on vaatinut suuren työn sekä laajuutensa että aineiston ryhmittelyn takia. Viimeksi mainitun seikan takia korjauslukukin on väistämättä [ollut] sangen vaikeaa ja vaivalloista.
Ensimmäisestä osasta on ollut luettavissa arvostelu Wiborg-lehdessä. Siitä voi lukea, että kun arvosteltavaa teosta tarkastellaan kieliopin kannalta, se ei esitä määritelmiä eikä sääntöjä erityisen selkeällä tavalla. Ainakin arvostelija on esittänyt esimerkkejä vähemmän onnistuneista ratkaisuista. Tällä ei kuitenkaan ole kovin paljon merkitystä käytännön kielikurssissa, joka on tarkoitettu käytäväksi läpi opettajan keskeytymättömässä ohjauksessa. Alkuteos on kirjoitettu englanniksi englantilaisia varten. Hra von Schoultzin tehtävänä on siis ollut kurssin muokkaaminen ruotsalaisille soveltuvaksi. Mainitussa arvostelussa osoitetaan siinä käsitellystä osasta muutamia virheitä; nämä ovat jokseenkin anteeksiannettavia, kun kyseessä on yli 50 painoarkin laajuisen teoksen ensimmäinen painos.
Työ on suurelle yleisölle suunnattu, koska kurssia ei voida sen laajuuden tähden käyttää kouluissa, vaikka metodi muuten soveltuisikin kouluopetukseen. Henkilölle, jolla on jo jonkin verran tietoa kieliopillisista perusrakenteista ja joka haluaa oppia käyttämään ranskan kieltä niin suullisesti kuin kirjallisestikin, kurssi on tarkoituksenmukainen ja riittävä, jos se käydään läpi taitavan opettajan johdolla, kuten kokemus on osoittanut. Painatukseen saadun valtionavun ansiosta teosta myydään halvalla 2 ruplan 70 kop:n hinnalla.
Suomen suuriruhtinaskunnan kartta, julkaissut eversti Georg Alfthan 1860.
Tämä on epäilemättä kaunein tähän mennessä julkaistu Suomen kartta. Kuparipiirroksella on tietysti omat etunsa kivipainoon verrattuna, kuvasta tulee tarkempi ja jokainen viiva on selkeä, ja tässä mielessä Ekelundin kartta on edelleenkin parempi, ja samoin nimet on siinä merkitty ylivoimaisen selvästi. Ennen muuta sen takia, että kaikki vesistöt on painettu sinisellä värillä, kyseessä oleva kartta yltää kuitenkin sellaiseen selkeyteen, joka saadaan Ekelundin karttaan aikaan ainoastaan värittämällä järvet siveltimellä. Toinen tämän kartan etu kaikkiin edeltäjiinsä verrattuna on se, että vuoret ja korkeat maastonkohdat on merkitty; tiedot tähän lienee saatu maanmittauskonttorin uusimmista kartoitustöistä. Piirretyt vuorimaastokuviot on painettu ruskealla värillä. Tämä samoin kuin vesistöjen sininen väri olisivat ehkä saaneet olla hieman tummempia. Siinäkin on toki vaikeutensa, koska nimet taas hämärtyvät tummalle pohjalle painettaessa. Kestikievareiden merkitseminen on ollut tarpeetonta, se on vain kuormittanut karttaa sadoilla nimillä, mikä on vähentänyt sen selkeyttä.
J. V. S.
