Litteraturblad nro 9, syyskuu 1858: Ulkomaista kirjallisuutta

Editoitu teksti

Suomi

Thiers, Histoire du consulat & de l’empire. Tom IX-XVI. [Thiers, Konsulaatin ja keisarikunnan historia. Osat IX–­XVI.]

Anders Fryxell, Karl XII:s historia. Berättelser ur svenska historien, tjugundeförsta–tjugundesjette delen. [Anders Fryxell, Kaarle XII :n historia. Kertomuksia Ruotsin historiasta, osat 21–26.]

 

On kulunut pitkä aika siitä, kun Thiers’in maailmankuulun teoksen aiemmat niteet arvosteltiin tässä lehdessä. Pakollisella vapaalla valtion asioista ollessaan on tekijä nide niteeltä kartuttanut perusteellista teostaan. Ranskan nykyisellä johtomiehellä [keisari Napoleon III] ei ole sitä vikaa, ettei soisi maan parlamentaarisille suuruuksille sellaista vapaata. Jos riippuisi vain sellaisen myöntämisestä, pitäisi Ranskan nykyisen kirjallisuuden ilmetä erityisen kukoistavana, koska poliittinen debatti ei enää kuluta yhtään näistä verrattomista kyvyistä. Mutta kaukana siitä. Runous on vaiennut; draamakirjallisuus on tehdastavaraa teattereiden päivittäiseen tarpeeseen; jopa romaani on kutakuinkin pois pyyhitty; historiassa puhuvat enimmäkseen vain vainajat postuumeissa muistelmissaan1 tai arkistoista etsityt, vuosisatoja vanhat dokumentit. Keisarin valtaistuimen ympärille leviää vähitellen yhtä syvä hiljaisuus kuin suuren Napoleonin ympärille. Historiassa on poikkeuksena2 vain Thiers – hänen on välttämättä jatkettava ja päästävä loppuun. Hänen teoksensa osat esiintyvät kuin sortuneena kaikuna menneeltä loistavalta kirjallisuuskaudelta. Kun teoksen viimeinen osa on ilmestynyt, Ranskan kirjallisuudella ei ole mitään mikä herättäisi Euroopan osaa ottavaa huomiota.

Varmaa on, että Thiers’in teos synnyttää Euroopassa kiinnostusta yhtä paljon tekijän nimen kuin hänen sankarinsa nimen ansiosta, yhtä paljon tekijänsä taitojen ja kykyjen kuin sankarin nerouden ja kohtalon ansiosta. Thiers esittää jatkuvasti uusia tietoja, ryhmittelee tapahtumia taitavasti ja kuvaa niitä taiteilijan kyvyllä. Saksassa on pantu merkille monia seikkoja, joissa Thiers ei ole ottanut selvää saksalaisten kirjoittajien tiedoista ja joissa hän saksalaisten mielestä ei ole tehnyt heidän kansalleen täyttä oikeutta. Saksalaiset olisivat toivoneet näkevänsä että varsinkin vapaussodan (1813–1814) uhraukset ja uroteot olisi selvemmin tunnustettu. Mutta myös siellä myönnetään, että yksikään ranskalainen kirjailija ei ennen Thiers’iä ole esittänyt tietävänsä, mitä Saksassa siihen aikaan ja edellisellä vuosikymmenellä tapahtui. Ja itse asiassa juuri tästä kysymyksestä Thiers enemmän kuin missään muussa tapauksessa etsii tapahtumien syitä kansoista ja yleisestä ajattelutavasta.

Sillä se, mikä todella riistäisi Thiers’in teokselta kunnian kelvata kaikkien aikojen historialliseksi malliksi, on itsepintainen yksipuolisuus, jolla hän johtaa kaiken Napoleonin ansioihin – ja virheisiin. Hänelle Napoleon ei ole kansakuntansa edustaja, hänen yksinvaltansa ei riipu olevista oloista, hänen voittonsa ja valtauksensa eivät johdu Ranskan vallankumouksen ja muun Euroopan velttoudesta, hänen kukistumisensa ei ole välttämätön seuraus Ranskaan leviävästä herpaannuksesta ja hengen heräämisestä sen ulkopuolella. Hän ei kuitenkaan täysin sivuuta tätä kaikkea, vaikka yhden ainutlaatuisen yksilön työt ja toimet jättävät sen taustalle. Niin kuin menestykset ovat vain Napoleonin nerouden ansiota, samoin myös vastoinkäymiset ovat vain seurausta hänen ylpeydestään ja ylimielisyydestään ja niistä virheistä, mihin ne hänet johtavat. Sanalla sanoen, Thiers’in työstä jää kaipaamaan korkeampaa historiankäsitystä, jossa myös ajan johtavat ja valtaa pitävät miehet ovat aikansa ”lapsia” ja samoin merkittävimmät henkilökohtaiset nerontyötkin ajan hengen työtä.

Kertomus etenee 16. niteessä aina Napoleonin Reinin ylitykseen Leipzigin taistelun ja Hanaun taistelun jälkeen. Kahdeksas nide päättyi Tilsitin rauhaan 1807. Välissä olevat kuusi vuotta kuluivat sotaan Itävaltaa vastaan 1809, häpeälliseen Espanjaa vastaan tehtyyn hyökkäykseen ja sen seurauksiin ja vuoden 1812 tuhoisaan sotaretkeen Moskovaan. Ranskan sisäiset tapahtumat samalta ajalta ovat verrattain merkityksettömiä. Vain yleisen mielipiteen reaktio Napoleonin despotismia ja hänen rahaa ja kansaa tuhoavaa sotapolitiikkaansa vastaan kohoaa välistä kuin uhkaava kummitus despootin niskaan.

Sisällön runsaus ei salli meidän arvioida katsausta. Haluaisimme vain näyttää pari esimerkkiä siitä, miten valaisevasti tekijä tapahtumia esittää.

Niissä kertomuksissa Venäjän sotaretkestä, joita tavallisesti luetaan, vaikuttaa arvoitukselliselta, miten Ranskan armeija paluumarssilla niin nopeasti saattoi hajota niin perusteellisesti. Thiers osoittaa, että tämä hajoaminen ei alkanut vasta paluumarssilla vaan heti sotaretken alussa Väinäjoen ylityksen jälkeen, kun vuodenaika oli vielä lämmin ja elintarpeita oli jos ei yltäkyllin niin ainakin tarpeeksi. Väinäjokea ylitettäessä 24. kesäkuuta armeijan vahvuudeksi laskettiin ennenkuulumattomat 420 000 miestä. Ensimmäisinä viitenä kuutena päivänä oli jo 25–30 000 karkuria levittäytynyt ympäri maata. Kun Napoleon itse heinäkuun lopussa tuli Vitebskiin, koko rintamavahvuuden muodosti 225 000 miestä. Korkeintaan hyvin vähäinen osa puuttuvista 200 000 miehestä oli kaatunut taisteluissa tai haavoittunut, suurempi osa makasi sairaalassa, mutta suurin osa kulki ryöstellen ympäri maata tai oli mennyt uudestaan Väinäjoen taakse palatakseen kaukaiseen kotiinsa. Karkaamisia ei tapahtunut vain niin sanottujen liittoutuneiden parissa vaan myös itse Ranskan armeijassa, jossa siinäkin oli suuri joukko italialaisia, saksalaisia, hollantilaisia, puolalaisia, ja joka muutenkin suureksi osaksi koostui uudesta väestä, nuorista asevelvollisista, osaksi sellaisista, jotka jo pitkän aikaa olivat eläneet pakosalla välttääkseen kutsunnan. Vanhat sotilaat, joiden kanssa Napoleon oli voittanut Italiassa ja Saksassa, olivat Espanjassa tai makasivat hautaamatta sen maan kamaralla. Itse kaarti oli Vitebskissä kutistunut melkein kolmasosan osallistumatta mihinkään taisteluun. – Tykistön ja huollon hevosten laita oli samoin, että ne olivat osaksi liian nuoria, osaksi tottumattomia. Niitä kaatui tuhansittain jo ensimmäisinä päivinä.

Tappiot eivät myöhemmin olleet niin suuria. Kelvollisin väki oli jäljellä, niin että vaikka Napoleon oli jättänyt sivustoilleen noin 70 000 miestä, hän vielä Smolenskin ja Borodinon taistelun jälkeen tuli Moskovaan mukanaan noin 100 000 miestä, kuitenkin sinne saadut vahvistukset mukaan lukien. Paluumarssilla alkoi hajoaminen siitä hetkestä, kun jälkijoukkotaisteluissa haavoittuneita ei voitu enää ottaa mukaan ja pelastaa hevosten ja kulkuneuvojen puutteen takia. Harvoja olivat ne, jotka sittemmin halusivat jäädä riviin, kun haavoittuessa todennäköisesti jäisi makaamaan kentälle, melkein 10–12 asteen pakkasessa, lisäksi tavallisesti ryöstettynä ja alastomana. Niiden määrä, jotka aseet pois heitettyään seurasivat sotajoukkoa, ryöstelivät omia varastoja, kasvoi suunnattomasti. Beresinajoella, jonne Napoleon oli vetänyt luokseen vasemman siipensä ja Smolenskiin ja muualle jätetyt osastot, niiden määrä nousi 60 000, vaikka suuri osa oli jo aiemmin sortunut nälkään ja kylmään. On hämmästyttävä näytelmä nähdä tämä hajonnut, kapinaan nouseva joukko. Sitä ei halua eikä voi ajaa liikkeelle; se ei tottele käskyjä, se pysähtyy kun sitä huvittaa, se lähtee kun sitä huvittaa, sitä ei saa hyvällä eikä pahalla ottamaan aseita käsiinsä, missä sellaisia tarjotaan, se ryöstää sen minkä saa käsiinsä, valtaa kyliä ja taloja ja estää määrällään ja liikkumattomuudellaan sen turvaksi taistelevia löytämästä ravintoa ja suojaa kylmältä. Napoleon oli menettänyt oman armeijansa ohjakset. Thiers sanoo:

Eläen keskellä armeijan edellä marssivaa kaartiaan, joka söi kaiken vähän, mikä edestä löydettiin ja jätti vain kuolleita hevosia ruoaksi perässä tulijoille, hän ei nähnyt eikä halunnut nähdä paluumarssista mitään, koska hänen olisi ollut pakko aivan liian riipaisevasti tajuta virheittensä hirvittävät seuraukset. Hän halusi mieluummin kieltää ne; kahden päivämarssin päässä jälkijoukoista, kykenemättä näkemään sen tilaa, hän jatkoi valittamista siitä sen sijaan että olisi ottanut sen komentoonsa.

Mutta Venäjän-sotaretki ei ole suurin virhe, jonka Thiers panee Napoleonin viaksi. Hän moittii vielä enemmän hänen käyttäytymistään Lützenin ja Bautzenin taistelujen jälkeen 1813, kun hänelle tarjottiin rauhaa Itävallan välityksellä kohtuullisin ehdoin. Nämä neuvottelut on tähän asti tunnettu epätäydellisesti. Onhan luultu yleisesti, että Itävalta halusi vain voittaa aikaa varustautumiseensa, liittyäkseen sitten Englantiin, Venäjään ja Preussiin, toisaalta taas, kuten Napoleon koetti uskotella, että ehdotetut ehdot olivat häpeälliset ja mahdottomat hyväksyä. Thiers esittää tilanteen pienintä yksityiskohtaa myöten, osaksi virallisten asiakirjojen ja neuvotteluihin osallistuneiden kirjeiden tukemana, osaksi sen päähenkilöiden, muun muassa Metternichin, suullisten tietojen perusteella. Thiers’issä on jo aiemmin huomattu tiettyä ihailua tätä diplomaattia kohtaan, joka myöhemmin on koonnut niskaansa suunnattoman tuomion – etten sanoisi kirouksen. Mutta kyseisessä tapauksessa ja Thiers’in kuvauksessa hän esiintyy todella viisaana ja kunniallisena miehenä. Itävallalla oli todella rauha käsissään, jos Napoleon vain olisi siihen suostunut, ja se pelkäsi kokeilla sodan arpaa. Ehdot olivat Illyrian ja Triesten luovutus Itävallalle, hansakaupunkien vapauttaminen, muutamien 1807 riistettyjen alueiden palauttaminen Preussille ja Reininliiton protektoraatista luopuminen. Espanja oli jo menetetty, Joosef karkotettu sieltä, ja sen valtaistuimen palauttaminen Ferdinandille raivaisi tietä rauhalle Englannin kanssa. Ranska pitäisi Alankomaat ja Italian, Reinin länsirannan luonnollisesti ilman kysymystäkään. Mutta Napoleon ei halunnut rauhaa; hän halusi vain viivyttää Itävallan osallistumista taisteluun. Ja ehtojen joukossa oli tyhjän protektorin arvonimen häviäminen, mikä näytti kismittävän häntä eniten. Mutta kuten sanottua: Napoleon halusi sotaa, ja koko neuvottelu oli hänelle pelkkää pilaa.

Tämä on Thiers’in silmissä hänen sankarinsa suurin virhe. Hän syyttää siitä, kuten kaikista muista, Napoleoniin vähitellen juurtunutta ylpeyttä ja despoottista mielenlaatua. Hän oli tullut kohtaan, jossa kaikki oli hänelle mitätöntä, yksilöt, kuolemaan vihityt sotajoukot, sodan kurjuuteen määrätyt kansat.

Thiers’in kanssa voi olla eri mieltä siitä tulevaisuudesta, joka rauhaa olisi seurannut. Hän näkee siinä sankarinsa ja Ranskan pelastuksen ja onnen. On kuitenkin luultavaa, että seuraava sota ei olisi ollut kaukana. Suhteellisen menestyksensä rohkaisemat liittoutuneet, Itävalta mukaan lukien, olisivat ehkä pian katuneet, että olivat päästäneet yhteisen vihollisen niin hyvällä hinnalla. Hallitusten hyvää halua siihen tuki kansojen katkeruus. Ja Napoleon itse, kuinka kauan hän olisi mahtanut elää pakkorauhan oloissa nähden voittoisan Englannin laivaston hallitsevan meriä? Hän oli päässyt huipulle, jossa hänen on pakko pysytellä tai nopeammin tai hitaammin syöksyä alas. Hänellä yhtä vähän kuin kenelläkään muulla kuolevaisella oli asioiden järjestys vallassaan. Hänellä ehkä oli hämärä aavistus siitä, mitä rauha toisi tullessaan, ainakin tunne siitä, että hän itse olisi ensimmäinen rikkomaan sen – ja hänellä oli nyt 300 000 miehen armeija käytössään ja hän voisi jälkeenpäin ottaa käyttöön yli 600 000 miestä. Miksi siis rauhan vaivat?

Thiers ei tarkastele asioita mistään yleisemmästä näkökulmasta. Samoin kuin hän aina voiton aikana sysää Napoleonin henkilön ansioksi hänen kiistämättömän neroutensa ja sotapäällikön ominaisuutensa, samoin laskee hän hänen viakseen melkein kaiken vastoinkäymisen aikana. Hän on nyt yhtä tuhlaileva moitteissa kuin aiemmin kiitoksissa. On sanottu, että hän on teroittanut kynänsä sen jälkeen kun Napoleon III tuli valtaan ja siirsi Thiers’in itsensä syrjään asioista, että hän on ajatellut jälkeläistä kirjoittaessaan kantaisästä. Mutta on perin inhimillistä, jos sukulaisten väkivaltaiset uroteot eivät juuri ole lievittäneet hänen arvioitaan. Mutta itse asiassa ne ovat vain johdonmukaisia. Konsulaatin ja keisarikunnan historiassa hän ei ole koskaan puhunut kenestäkään muusta kuin Napoleonista, hän ei ole koskaan pitänyt ketään muuta tapahtumien syynä kuin tätä epäjumalaa; epäjumalan palvelijana hänen täytyy myös ruoskia idoliaan, kun asiat kääntyvät vastaan. Mainion kirjailijan esitykseen ei kuitenkaan väsy, vaikka hän välistä jatkuvasti toistaen nuijii tiettyjä arvioita ja tilanteita lukijan mielikuvitukseen ja mieleen kuin koulupojan kalloon. Mutta hänen sankariinsa todella väsyy ja toivoo, että hänestä pian pääsee eroon; väsyy näet näkemään maailmanhistorian alituisesti uudellaan palaavan pienen, lihavan, pyöreäleukaisen miehen hahmossa, vaikka hän kantaisikin maailmanhistoriallista hattua ja päällystakkia. Pitäisimme historiankirjoittajan ainoana mutta suurena virheenä sitä, että niin käy.

 

Kun on lukenut Napoleonin historian, jollaiseksi Thiers’in teosta oikeutetusti voi kutsua, on opettavaista lukea Fryxellin Kaarle XII:n historia, jos sellaiseksi voi kutsua näitä osia tekijän kuuluisista ”Kertomuksista”, jotka käsittävät Kaarle XII:n hallituksen, sillä tämä on todella valtakunnan eikä vain hallitsijan historia.

On kummallista, että nämä Fryxellin teoksen osat näyttävät herättäneen Ruotsissa niin vähän huomiota. Voidaan kai sanoa, että siellä ei mikään kirjallisuus nykyään herätä huomiota; sillä sieltä puuttuu kaikki julkinen keskustelu kirjallisuuden tuotteista. Kukaan ei niitä arvostele, kukaan ei edes kerro niistä. Tiede ja kirjallisuus eivät vielä ole kyenneet synnyttämään Ruotsiin kauan kaivattua kirjallisuuslehteä tai aikakauskirjaa. Siitä on ollut seurauksena, ettei Ruotsin ulkopuolella saa tietoa sen kirjallisuudesta. Vain sattumalta ryhtyy lukemaan ruotsalaista kirjaa, otsikon tai kirjoittajan, tietenkin vanhemman ja tunnetun nimen houkuttelemana.

Moni lienee täällä Suomessa vähitellen hankkinut ilmestyneet osat Fryxellin ”Kertomuksista”. Sellaiset lukijat ovat silloin varmasti kokeneet, että sitä mukaa kuin teoksen perusteellisuus on lisääntynyt, toisin sanoen suunnilleen 7:nnestä osasta, ”Kuningatar Kristiinan holhoojista”, on samassa suhteessa esityksen tenhokin laimentunut. Tekijä ei esitä enää kertomuksia vaan runsaan määrän tietoja, joiden lomassa on lyhyitä kuvauksia, välistä perinpohjaisia kriittisiä tutkimuksia ja enemmän tai vähemmän lopullisia arvioita. Tekijä on ilmeisesti luopunut teoksen alkusuunnitelmasta – tai hänen laajat tutkimuksensa ja tapausten kasvava määrä ovat pakottaneet hänet luopumaan siitä, ilman että hän runsaan aineiston halliten olisi siirtynyt uuteen, historian taiteelliseen esitykseen. Esim. tässä kyseessä olevissa osissa tekee jo järjestys koko taiteellisemman esityksen vaikeaksi ellei mahdottomaksi. Ensimmäisessä vihkossa tekijä on kuvannut Kaarle XII:n nuoruutta ja ensimmäisiä sotia sekä sotia Puolassa ja Saksissa vuoteen 1707, toisessa vihkossa samanaikaista Venäjän sotaa vuoteen 1709, kolmannessa kuninkaan oleskelua Turkissa. Vasta neljännessä ja viidennessä vihkossa tekijä pääsee ”Ruotsiin ja ruotsalaisiin”, toisin sanoen esittämään valtakunnan hallintoa ja sisäistä tilaa pitkänä aikana 1700–1714. Sellainen järjestys tekee mahdottomaksi esittää niiden yhteydessä syitä ja seurauksia, ja samalla häviää myös mahdollisuus historian taiteelliseen esittämiseen. Tosin Kaarle XII osoittautuu yhdeksi niistä, joille sellaista yhteyttä ei ole olemassa. ”Ruotsi ja ruotsalaiset” olivat hänelle verrattain yhdentekeviä; valtakunnan sisäisellä tilalla ei ollut koskaan mitään muuta yhteyttä hänen sotaisiin hankkeisiinsa kuin välttämättömyyden pakko, kun väki ja rahat loppuivat. Kuninkaan ja maan välillä oli kuitenkin yhteys myös tässä pinnallisemmassa mielessä, ja toinen syvällisemmässä, jota tekijä ei mielestämme ole koettanut riittävästi tuoda esiin.

Tässä mielessä pidämme ihmeellisenä, että herra Fryxellin teos ei ole herättänyt yleistä hämmästystä Ruotsin lehdistössä. Vai olisiko Kaarle XII lakannut olemasta ainakin Ruotsin nuorison ylistetty sankari? Tekijän kuvauksessa hän esiintyy melkeinpä despoottisena, sydämettömänä, äärimmäisen epäviisaana yksilönä, jonka ylistetty oikeamielisyys osoittautuu jopa politiikassa vain subjektiiviseksi vihaisuudeksi ja itsepäisyydeksi. Herra Fryxell on paljastanut todistein, joita tuskin voidaan jäävätä, että vastoin kaikkia lähipiirinsä erinomaisten ihmisten vetoomuksia, vastoin vanhempien ruotsalaisten valtiomiesten ja sotureiden neuvoja, vastoin kaikkien valistuneempien ruotsalaisten toiveita, ottamatta vähääkään huomioon kansanjoukkojen vaikeaa sortoa ja rauhankaipuuta, Kaarle henkilökohtaisesti vainosi August II:a ja kuusi vuotta riehui ja hävitti Puolaa vain saadakseen tämän henkilön pois Puolan valtaistuimelta – samaan aikaan kun hän antoi tsaari Pietarin melkein esteettä hävittää ja valloittaa Ruotsin omia maita Itämeren itäpuolella. Sitten hän käänsi saman innon Venäjän tsaaria vastaan ja halusi syöstä hänetkin vallasta, vaikka kohtalo teki pian tämän korskean suunnitelman tyhjäksi. On totta, että kaikenlaisia diplomatian petoksia pursuvat asiakirjat antavat tuskin ainoatakaan vastapainoa harkitulle kataluudelle, jolla Ruotsia vastaan oli hyökätty. Mutta Kaarle suhtautui kaikkeen kuin henkilökohtaiseen loukkaukseen, eikä yksikään rauhanlähettiläs, ainoakaan nöyrtyminen riittänyt lepyttämään häntä. Tämän suunnattoman harkitsemattomuuden rinnalla kuninkaan usein moitittu, itsepäinen ja hyödytön oleskelu Turkissa on mitätön juttu. On kuitenkin jotain inhimillistä siinä, että vietyään satojatuhansia alamaisiaan turhaan kuolemaan ja vankeuteen hän pelkäsi palata yksin silvottuun ja köyhtyneeseen valtakuntaansa.

Suunnilleen sellaisena esiintyy Kaarle XII Fryxellin ”Kertomuksissa”. Luonnollisesti tekijä ei unohda mainita todisteita sankarin henkilökohtaisesta rohkeudesta, jopa todella lapsellisesta ylimielisyydestä, jota hän osoitti niin sodassa kuin rauhassa. Mutta sen kuvauksessa vallitsee tietty helposti selitettävä kylmyys; tämänkaltainen rohkeus ei kykene herättämään ajattelevan miehen kiintymystä siellä, missä siihen muutenkin liittyy niin paljon harkitsemattomuutta. Selittääkseen lukijalle hänen sotapäällikönlahjojaan tekijä ei tee mitään – tai vähemmän kuin ei mitään, jos hänen esitystään tässä suhteessa vertaa Thiers’iin, joka Napoleonin sotasuunnitelmia kosketellessaan on yhtä väsymätön selityksissään kuin ihailevissa ylistyksissä. Kaarlen oikeamielisyys ei liioin esittäydy kovin houkuttelevassa valossa. Ja jumalanpelko, joka Raamatun ja rukouksen lomassa puhkeaa yhä uusiin kehotuksiin tappaa, hävittää ja polttaa, ei ole ainakaan kovin kristillistä. Ylipäänsä on tämä puoli Kaarlen luonteesta vastenmielisintä. Oma ja vihollisen kansa – ne olivat yhtä ja samaa. Sen kurjuus ja kärsimykset, sen elämä tai kuolema painoivat sankarikuninkaalle unssin verran. Kaarle kirjoitti Rehnskiöldille:

Tappio vaikuttaa asiaan vähän, kunhan vain miehemme ovat käyttäytyneet hyvin ja säilyttäneet kunniansa viimeiseen mieheen. Mutta se seutu, missä joukkomme on lyöty, täytyy polttaa ja koko sen ympäristö; ja ne asukkaat, joiden vähimminkään epäillään osoittaneen uskottomuutta meille, pitää heti ja todisteen häivästä hirttää, niin että he muistavat pelolla, että jos ryhtyy leikkiin heidän kanssaan, niin ei säästetä lasta kehdossa. Jos vihollinen ei jätä teitä rauhaan, niin on parasta hävittää ja polttaa maa laajalti ympäriltä ja tehdä se niin autioksi, että kukaan ei pääse tulemaan teidän luoksenne. – Muuten meillä on vähän tärkeitä uutisia, vaan me kaikki voimme hyvin ja annamme myös polttaa kaikki seudut, missä vihollinen näyttäytyy. Äskettäin olen siten polttanut yhden kokonaisen kaupungin ja hirttänyt porvarit.

Tekijä lisää kylmästi: ”Syy, miksi puolalaisia kohdeltiin niin, oli se, että he eivät halunneet Kaarlen käskystä luopua laillisesta kuninkaastaan.” On nimittäin aiemmin selvitetty, että tilanne todella oli niin, ja että suuria maa-alueita hävitettiin, jotta pakotettaisiin niiden niskuroivat asukkaat3 jättämään Augustin puolue ja liittymään Stanislauksen puolueeseen.

Voisi vielä lisätä: Kaarlen luonteessa ei ollut mitään, mikä olisi tehnyt hänet kykenemättömäksi viemään samanlaisiin urotekoihin niitä joukkoja, jotka muutamia vuosia myöhemmin hävittivät Suomen.

Sellaisen sankarikuninkaan kuvauksen voisi luulla hänen isänmaassaan herättävän ennenkuulumatonta huomiota, synnyttävän joukoittain kritiikkiä, vastalauseita, kunnianpuolustusta (vindiciae), sanalla sanoen herättävän kirjallisen sodan, yhtä terävän ja pitkäaikaisen kuin Kaarlen sotaretket, johon koko kansakunta osallistuisi puolesta ja vastaan.4 Mutta sellaisesta ei näy jälkeäkään. Herra Fryxellin teos vaeltaa tietään kirjakaupan hyllyille ja sieltä pois yhtä hiljaa kuin uusi painos Bunyanin ”Kristityn vaellusta”.

Me emme pidä itseämme kutsuttuna emmekä kykenevänä puolustamaan pohjolan leijonan muistoa. Ajatuksemme on, että useimmat kruunatut sotasankarit ovat suunnilleen samanlaisia. Jos he kunnioittaisivat ihmiselämää ja ihmisten kurjuutta, he eivät olisi sitä mitä he ovat. Olematta itsevaltaisia despootteja he eivät koskaan voisi käydä pitkää sotaa maansa rajojen ulkopuolella. Joka kansa rakasta rauhaa ja karaistuu pitkässä sotatilassa vain kun sen on pakko. Myös armeijoiden joukkoja viedään ajan mittaan uusiin taisteluihin vain pakosta. Ylemmälle päällystölle syydetään palkkioita ja ryöstösaalista ja se toivoo nauttivansa niistä rauhassa, alempi tulee välinpitämättömäksi, sillä seurauksena asioiden järjestyksestä ylemmät paikat ovat täpötäynnä ja saalis niukkenee. Napoleonin ja Kaarle XII:n urat näyttäytyvät kaikissa näissä suhteissa silmiinpistävän yhdenmukaisilta. Vain sillä erolla, että Napoleonilla soturin nerouden lisäksi oli myös hallitsijan neroutta, jota Kaarlelta ilmiselvästi puuttui. Luettuaan Fryxellin teoksen ei enää ihmettele, että Kustaa IV Adolf piti itseään Kaarle XII:na. Kaarlessa oli todella jotain samaa kuin Kustaassa. ”Hän uskoo olevansa Jumalan viskaali joka rankaisee pahoja maan päällä” – sanoi hänestä eräs hänen kenraalinsa.

Huomautuksemme eivät kuitenkaan pyri mittaamaan näiden historian suurmiesten kutsumusta ja arvoa millään hyödyn vaa’alla. Olisi aivan liian mitätöntä soveltaa heihin edes triviaalia: ”Es muss auch solche geben”. [Sellaisiakin on oltava.] Kansakunnilla samoin kuin yksilöillä on tarve nousta arjen ahtaan piirin yläpuolelle, eikä hallitsijan arvo ole vain taitavan ja viisaan tilanhoitajan hedelmää kantavaa huolenpitoa. Ranskan kansa samoin kuin Ruotsin on hyvin tiennyt, mihin sellaiset miehet kuin Napoleon ja Kaarle ovat kohottaneet heidän kansallisen tietoisuutensa. Vaikka Napoleon ei ole yhtä runollinen ilmiö kuin Kaarle jo sotaisen henkensä, tapojensa ja nuoruutensa takia, jonain päivänä Napoleon hyvin luultavasti on kansakuntansa muistissa samassa runollisessa hämyssä kuin Kaarle on Ruotsin kansalle. Oman ajan historia osoittaa, mikä taikavoima hänen nimellään on ranskalaisiin, kun taas kaikki hänen perinnöksi jättämänsä aineellinen kurjuus on unohtunut samoin kuin hänen despoottisen valtikkansa taakka. Ehkä ei myöskään sano liikaa, jos väittää, että Ruotsin piti joka tapauksessa pudota siitä korkeudesta, mihin se kustaidensa ja kaarlejensa aikana oli kohonnut, mutta että se kunnia, johon Kaarle XII sen putoamisen kietoi, on ollut sille jatkuvana turvana vielä nöyryyttävämmiltä kohtaloilta.

Niin itsevaltaisesti kuin molemmat ovat johtaneet kansojensa kohtaloita, ei voi epäillä, että molemmat ovat olleet vain kansansa hengen edustajia – aikansa lapsia. Hra Fryxellin käsitys siitä on yhtä puutteellinen kuin Thiers’in. Hän antaa meidän kyllä tietää, että Ruotsin kansan syvät rivit eksymättä seurasivat sankarikuningastaan ihailevan rakastavasti. Mutta hän näyttää olevan taipuvainen lukemaan syyksi kansan tietämättömyyden ja sen huolen, jolla neuvosto kätki kansalta asioiden todellisen laidan ja Kaarlen käytöksen nurinkurisuuden. On kuitenkin pelättävissä, että viisas neuvosto ei olisi niittänyt yhtään suurempaa kiitosta vähemmän varovaisella avoimuudella. Niin, voi kai asettaa kyseenalaiseksi, olisiko neuvoston itsensä ollut viisasta näyttää avoimesti olevansa toista mieltä kuin verta vuotava mutta ihastunut kansa. Kaarle XII:n historiassa samoin kuin Kaarle X:n historiassa herra Fryxell erottaa Ruotsin kansan ja näiden Kaarlejen asian toisistaan. Valitamme sitä; mutta sen vuoksi hänestä ei todella tullutkaan kansansa historiankirjoittajaa. Meistä näyttää, ettei olisi ollut vaikeaa Ruotsin edeltävästä historiasta lähtien selittää, miksi Kaarle XII:n ja hänen aikansa täytyi tulla, vielä vähemmän vaikeaa arvostaa sen perinnön arvoa, jonka se aika on Ruotsin kansallishengelle jättänyt.

Meidän pitää kuitenkin muistaa, että tekijä ei ole vielä päättänyt Kaarle XII:n historiaansa. Ehkä hän kokoaa sen tulokset toisin kuin tähän saakka ilmestyneet osat antavat odottaa.

 

Ruotsin kirjakauppoihin on ilmestynyt pieni kirjanen:

 

Karl XII betraktad från krigsvetenskaplig synpunkt af Carl Edvard Pönitz. Örebro 1858. [Kaarle XII sotatieteellisestä näkökulmasta, kirjoittanut Carl Edvard Pönitz. Örebro 1858.]

 

Teos on muutaman kappaleen käännös laajemmasta saksalaisesta kirjasta: ”Militärische Briefe einer Verstorbenen an seine nachlebenden Freunde” [Kuolleen sotilaan kirjeitä jälkeenjääneille ystäville]. Nämä kappaleet käsittelevät Kaarle XII:n sotaretkiä ja hänen niissä osoittamiaan sotapäällikön ominaisuuksia, joiden tekijä katsoo jääneen riittävästi arvostamatta. Kirjeiden kirjoittajaksi ilmoitetaan preussilainen kenraalivainaja von Clausewitz Olympos-vuorelta, missä tämä kenraali on saanut tilaisuuden kuunnella monen suuren sotapäällikön itse lausuvan mielipiteensä ja keskustelevan sotasuunnitelmistaan. Kiinnostavaa on varsinkin Napoleonin ja Kaarle XII:n keskustelu kummankin Venäjän-sotaretkestä, samoin Kaarlen ja tsaari Pietarin tapaaminen. Kaarle esiintyy Olympoksella aivan yhtä ylpeän ryhdikkäänä kuin täällä maan päällä. Kirjan, josta käännös on otettu, katsotaan todistavan tekijän erityisestä sotalaitoksen tuntemuksesta, ja myös esitys on lahjakasta. Siitä on Saksassa otettu monta painosta.

J. V. S.

 

Oikaisu.

Siihen, mitä olemme esittäneet hra Fryxellin Kaarle XII:n historiasta, pitää meidän vielä tekijän vuoksi mainita hänen arvionsa Stenbockin Saksan-sotaretkestä, osa 25, sivut 101–102, joka aiemmin on jäänyt meiltä huomaamatta ja jossa tekijä korostaa sitä tulevien aikojen hyväksi koituvaa hedelmää, jonka taistelun ja voiton muisto kansalle tuo.

 

 

  • 1. Kuningas Joosefin ja Marmontin muistelmien lisäksi, jotka on aiemmin mainittu lehdessä, ovat ilmestyneet myös varsinkin Italiassa ja Espanjassa Joosefin aikana käytetyn diplomaatin Mio’n muistelmat.
  • 2. Myös Jules Michelet jatkaa jo 1833 aloittamaansa Ranskan historiaa, josta nyt on ilmestynyt 10. nide. Tämä nide jatkuu vain vuoteen 1598, ja sen alaotsikkona on: La ligue & Henri IV.
  • 3. Menettely oli sitäkin raaempaa, koska aatelismiestä, maanomistajaa, rangaistaisiin siten, että hänen maaorjansa lyötiin hengiltä ja heidän mökkinsä ryöstettiin ja poltettiin.
  • 4. Kuten tekijän sitaatti osoittaa, hän nojaa huomattavan osan esityksestään ulkomaisten ministereiden hoveillensa osoittamiin kertomuksiin, lähteisiin, joita ei aina voi pitää luotettavina.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: