Herra Collan tyttökoulusta.
Hra K. Collan on Helsingfors Tidningarin numerossa 86 esittänyt todistuksen meidän kevytmielisyydestämme ja tietämättömyydestämme.
Hänen kirjoituksensa koskee Helsingin tyttökoulua ja sitä luuloteltua vääryyttä, jonka olemme lehden heinäkuun numerossa tehneet tätä oppilaitosta kohtaan artikkelissa Tyttökoulujen opetuksesta.
Artikkelimme sisälsi kykyjemme mukaan perustellun esityksen siitä, mitä sivistyneen naisen kasvatuksen ja opetuksen meidän mielestämme pitäisi olla. Sen tiedon mukaan, joka meillä on maan tyttökoulujen tilasta, emme katsoneet sen vastaavan niitä vaatimuksia, joita olimme esittäneet naisen opettamisesta, jollaista sen varsinkin julkisessa tyttökoulussa tulee olla.
Hra K. Collan ei kumoa käsityksiämme tästä opetuksesta; hän ei liioin halua todistaa, että maan tyttökoulut ovat suunnitellun mukaisia. Asian yleinen puoli ei häntä liikuta. Hän haluaa puolustaa Helsingin tyttökoulua sillä hän on sen monivuotinen opettaja.
Hän puhuu siis suun täydeltä siitä kuinka vieras koulujärjestys meille on. Hän todella osoittaa yhden tekemämme virheen, kun olimme väittäneet, että koulussa ei lueta Uutta testamenttia eikä Evankeliumikirjaa. Koulujärjestys nimittäin määrää ”raamatunlukua”. Hra C. valistaa, että koulun ”ylimmillä” luokilla todella luetaan kaksi evankeliumia. Hän valistaa niin ikään, että Helsingin koulussa luetaan lauantaisin myös sunnuntain tekstit; olemme todella pahoillamme, että tämä seikka oli unohtunut mielestä. Koulujärjestys ei tiedä siitä mitään, vaan säätää ”alkeisoppilaitoksille” kirkossakäynnin ja sitä seuraavan saarnanselityksen, joita tyttökouluille kuitenkaan ei ole.
Tiesimme, että koulun kahdella alimmalla luokalla päntätään isoa katekismusta, vaikka pienet lapset luonnollisesti eivät sitä ymmärrä ja vaikka he eivät saa nähdä Uutta testamenttia. Meidän mielestämme se on aivan tavallista kotiopetusta.
Kuten tunnettua kukaan ei pääse käymään tyttökouluissa. Siksi on enemmän tai vähemmän salaista, miten koulujärjestyksen määräyksiä niissä sovelletaan. Siitä voi saada selkoa vain kysymällä oppilailta tai heidän vanhemmiltaan. Vaikka hra Collan on sellaisen koulun monivuotinen opettaja, hän on vasta nyt tuntenut olevan aihetta kertoa yleisölle jotain tietoja koulusta. Eikä voisi julkaista juurikaan niukempaa ja huterampaa selvitystä kuin hänen kyseiset parikymmentä riviään.
Tiesimme kyllä, ettei tyttökouluissa käytetä mitään maantieteen lukukirjaa. Sitä vastoin tiesimme, että hra Collanin nimihakemisto on ainakin kahden vuoden ajan kotiläksyjen aiheena ja että sen ohella Venäjän kaupungit ovat opiskelun kohteena Hallsténin oppikirjasta. Tiedämme nyt, että myös Suomen kaupungit luetellaan toisella luokalla samasta kirjasta, vaikka mukana ei seuraa edes niukkaa kuvausta maasta ja kansasta. Mutta hra C. valistaa, että ”kuvia vieraista maista ja kansoista” riippuu koulun seinällä ja että niitä ”esitellään ja selitetään”. Hän näyttää tarkoittavan, että niin on hyvin ja somasti, ja se antaa hänelle oikeaa puhtia kyseiseen todistukseen. Olimme nimittäin sanoneet, että maantietoa ja maiden ja kansojen kuvauksia ei lueta.
Tiesimme, että ei ole olemassa ainokaistakaan tyttökouluille soveliasta oppikirjaa Suomen historiasta sen jälkeen kun myös Rühsin käännös on loppunut kirjakaupasta, että sitä paitsi ei lueta yhtään Ruotsin historiaa, johon kuitenkin oman historiamme tärkein osa sisältyy. Tiesimme, että niissä on ensimmäisinä vuosina luettu Gruben elämäkertoja, sitten siirrytty Hallsténin teokseen Historien i Biografier – jopa, että se on annettu kotiläksyksi ja ulkoläksyksi. Kumpikaan ei käsittele isänmaan historiaa, josta kuitenkin meidän mielestämme pitäisi tyttökouluissa samoin kuin kansakoulussa aloittaa. Hra C. valistaa nyt, että taas koulun ”ylimmillä luokilla” luetaan Hallsténin lyhyttä käsikirjaa. Lukija näkee, millä tolalla isänmaan historia on tyttökouluissa.
Muu hra Collanin vastaväitteessä ei ansaitse mainintaa. Siinä asiassa meillä ei ole mitään sanottavaa sille, joka ei tiedä, että ”valiolukemistot” eivät ole kotiopettajattarille vieraita ja että surkeimmassakin sisäoppilaitoksessa kahlataan ”Maria Stuart” läpi selitysharjoituksena, vaan joka esittää sen todisteeksi kansalliskirjallisuudesta hankitusta tiedosta. Mainittakoon, että hra Collanin mukaan ruotsin kielen tunnit ”käytetään usein lukemiseen, välistä ruotsalaisten runojen jäljentämiseen”. Koulun toisella luokalla on kaksi tuntia viikossa, jotka ”usein” ja ”toisinaan” käytetään niin. Hra Collanin mukaan se on hyvinkin perusteellista perehtymistä Ruotsin kansalliskirjallisuuteen – ja hän läksyttää meitä yhtä perusteellisesti lausunnostamme, että koulussa ei lueta ruotsalaisia ”kirjailijoita”! Meitä todella ihmetyttää, että hra Collan on tässä unohtanut vedota itseensä ja omaan maantieteen nimihakemistoonsa.
Hän menee kuitenkin niin pitkälle, että hän moittii meidän jättäneen mainitsematta, että ”luonnontieto, ainekirjoitus, sisäluku ja ajatteluharjoitukset” (Topeliuksen Luonnon Kirjan mukaan?) kuuluvat koulun oppiaineisiin. Tietääkö hra Collan, mitä ja mistä olemme kirjoittaneet? Pitääkö hän meidän velvollisuutenamme hänen asemestaan selvittää Helsingin tyttökoulun oppikursseja ja lukujärjestystä – ja sättiikö hän meitä juuri siksi, että nimenomaan sanoimme ettemme halunneet ryhtyä mihinkään yksityiskohtien selvitykseen?
Jokainen lukija, jota kysymys naiskasvatuksesta ja opetuksesta kiinnostaa ja joka hra Collanin tavoin ei ole kykenemätön kääntymään pienestä piiristään yleiseen, huomaa, että olemme visusti välttäneet lainkaan moittimasta tyttökoulujen kunnioitettuja opettajattaria ja opettajia. Olemme jopa sälyttäneet syyn Suomen tyttökoulujen mielestämme väärästä järjestyksestä vääristyneille yleisille käsityksille ja historiallisten olojen vaikutukselle. Siitä herra Collan ei ole kyennyt käsittämään mitään.
Tämä ahtaiden intressien surkeus, joka kohtaa meitä hra Collanin purkauksessa, kohtaa meitä valitettavasti monissa muissa samanlaisissa. Lausumme muutaman sanan useampien talousseurojen perustamisesta. Silloin ilmestyy henkilö, joka pitää vanhaa omana omaisuutenaan ja koettaa viedä meiltä kunnian ja maineen niin hyvin kuin taitaa. Olemme sitä mieltä, että jonkin elämäkerran olisi voinut kirjoittaa paremmin. Sen tekijä ei jätä kuvaamatta arvostelijaa moraaliseksi hirviöksi. Hän ei koskaan mielellään tartu kynään muistuttamatta yleisöä, että Litteraturbladet on hävytön lehti; toisin sanoen, että hänellä on oikeus olla hävytön sitä kohtaan. Meistä on väärin, että oppikirjoille annetaan valtalupa kouluihin. Taatusti löytyy joku, joka todistaa meidän ennenkuulumattomasta tietämättömyydestämme – koska emme ole tehneet poikkeusta hänen oppikirjastaan. Vaadimme vähän kansallista itsetuntoa sellaisten kysymysten käsittelyyn, jotka koskevat kansakuntaa; – pidämme nuorison jotain mielipidesuuntaa tuomittavana. Sanaa lurjus pidetään kuin pistoolia rinnallamme. Mutta esimerkit riittäkööt. Vakuutamme meille tuottavan tuskaa, että hra K. Collan on esittänyt yhden lisää ja että emme olleet suinkaan odottaneet, että hänellä ei olisi mitään muuta vastaväitettä lausumistamme mielipiteistä naiskasvatuksesta ja opetuksesta.
Tiede metsässä
Tunnustamme kuitenkin, että edellä mainittu hra K. Collan on verrattomasti etevämpi kuin tavalliset vastaväittäjämme. Häntä sapettaa vain meidän auttamaton tietämättömyytemme kaikesta inhimillisestä tietämyksestä. Hänen kanssaveljensä pitävät tavallisesti parempana esittää kirjallinen todistus meidän moraalistamme.
Sellainen kanssaveli on muuan R. W. [R. Z. Wrede], joka Finlands Allm. Tidningissä maalailee meidän ”tunnottomuuttamme”. Nimimerkki kätkee korkeasukuisuuden – ei ensimmäisen lajiaan, joka on tarjoutunut antamaan meille armoniskunsa.
Aivan viattomasti olimme lausuneet tämän lehden toukokuun numerossa: ”Metsäopiston perustaminen näyttää olevan ratkaistu; ja on vain toivottavaa, että tieteellisesti sivistyneitä nuoria miehiä ei liikaa vedettäisi uralle, jonka käytännön harjoittamisessa ei mitään tieteellisyyttä tarvita.” Lisäsimme vielä syyksi, että metsänhoito ei voi turvata sellaisille heidän taitojaan ja koulutustaan vastaavia tuloja ja elämänuraa.
Siinä tulimme onnettomuudeksi lähteneeksi alueelle, joka on varattu vain valituille, sillä valtion varojen käyttämiseen meidän ei näköjään pidä lainkaan puuttua.
Lukijamme lienevät havainneet, että emme suinkaan ole julistaneet tiedettä metsälaitoksessa tarpeettomaksi. Päinvastoin, meille tuottaisi suurinta iloa kuulla, että metsämiehet, ylemmät ja alemmat, saisivat mainetta jostain tieteellisestä keksinnöstä. Mutta me emme pidä sitä tarpeellisena jokaiselle metsänvartijalle. Kukaan ei epäille, etteikö peltoviljely olisi paljon vaikeampi taito kuin metsänhoito, varsinkin Suomessa, jolla on vähän ja melko arvottomia puulajeja. Mutta silti tilanhoitajilta, kartanonvoudeilta ja vuokramiehiltä ei vaadita tieteellisyyttä. Metsänhoidon järjestäminen maan eri osissa vaatii epäilemättä korkeampaa tietoa. Mutta kukaan ei epäile, etteivätkö myös tätä maatalouden haaraa voisi hyvin hoitaa tilanhoitajat, jotka ovat koulujen oppikirjoista hankkineet tavallisen tiedon aiheesta ja ennen kaikkea saaneet nähdä ja kokea ja tarttua omin käsin toimeen. Kun tunnemme metsäkulttuuria Saksassa, tämän kulttuurin kantamaassa, on mielestämme kuitenkin tarpeellista säästää palkoissa ja kuluissa, jos metsätalouden on oltava tuottoisaa. Sen ymmärtää helposti, kun kyseessä on elinkeino, jonka tuotto tulee vasta 100:n tai 200 vuoden hoidon ja korjuun jälkeen. Kun luemme Preussin 1 800–1 900 metsämiehen nauttivan palkkaa (paitsi asuntoa, johon usein kuuluu vain rakennus ja puutarha) keskimäärin 130–160 taalaria tai yhtä monta hopearuplaa, emme voi käsittää, että tämä elinkeino voi Suomessa ruokkia ”ylen määrin” tieteellisesti koulutettuja miehiä ja lisäksi tuottaa valtiolle lasketun tulon. Käynnit Saksan kuuluisimmissa metsänhoito-oppilaitoksissa ja useissa ”metsäläisten” vaatimattomissa asunnoissa, hankkimamme tiedot heidän yhtä vaatimattomasta toiminnastaan ja heidän siihen vaadituista vähäisistä taidoistaan ovat vahvistaneet tämän vakaumuksemme. He ovat porvarikoulujen oppilaita, jotka ovat käyneet opiston kurssin, väliin myös entisiä sotilaita, jotka kauan sitten ovat unohtaneet kouluopintonsa – ainoat, joita ovat harjoittaneet.
Herra R. W:n kuvitelmat metsiemme tieteenharjoittajista ovat – pelkästään naurettavia. Hän olisi toiminut paremmin osoittamalla, että metsämäärärahoihin jo kuuluvat suuret neljännesvuosipalkat ovat todella menneet tiedemiehille. Sillä muille se on vielä tietymätöntä. Ehkä hra R. W. itse kuuluu sellaisen neljän hyvää tekevän neljännesvuosipalkan saajiin. Emme vaadi, että hänen olisi pitänyt esittää tietoja ennen kuin hän on niitä hankkinut. Sitä eivät tarvitse ne, jotka on ennalta määrätty virkoihin ja palkoille. Hänen käsityksensä, että metsälaitoksen suuret neljännesvuosipalkat ruokkivat tiedemiehiä, saisi tosiasiallisen todistuksen, jos hän osoittaisi tieteellisyytensä kun he nyt ovat hänen ulottuvillaan. Silloin hän voisi paremmalla omallatunnolla puhua lähimmäisensä ”tunnottomuudesta”.
J. V. S.
