P. D. A. Atterboms Samlade Dikter. I. II. Lycksalighetens Ö. [P. D. A. Atterbomin kootut runot. I. II. Onnellisuuden saari.] Örebro 1854.
Haikeudella avaa nämä vihot, joiden julkaisemista iäkäs runoilija itse valvoi ja joiden toimittamiseen hänen maallinen työnsä päättyi. Atterbomin nimi on rakas nuoruuden muisto kaikille, joiden kehitys sattui tämän vuosisadan toiselle ja kolmannelle vuosikymmenelle, ja Suomessa säilyttävät varmaan monet näiden rivien kirjoittajan lailla myös muistoa Atterbomin erittäin rakastettavasta persoonallisuudesta.
Tegnér, Wallin, Franzén, Geijer, Atterbom – kuinka suuria nimiä Ruotsin kansalliskirjallisuudessa, kuinka merkittäviä nimiä Suomenkin kulttuurihistoriassa! Arkielämässä tavallisesti aliarvioidaan runouden vaikutusta ja sivistävää voimaa. Ja kuitenkin pitäisi sekä omaan nuoruuteen palautuvan muistelun että kasvavaan polveen kohdistuvan huomion opettaa jokaiselle sivistyneelle ihmiselle, miten tärkeää tämä vaikutus on. Maamme sivistyneiden miesten ja naisten joukossa lienee tosiaankin sangen harvoja, jotka eivät muistaisi erästä kautta, jolloin heitä miellyttivät ainakin Tegnérin, toisia Franzénin runot, Atterbomin ja Geijerin laulut, useita myös Wallinin virret enemmän kuin mikään muu luettava. Siihen aikaan he lukivat näitä yhä uudelleen, osasivat osittain ulkoa ja lausuivat tai lauloivat niitä elävän myötätuntoisesti. Koska nämä runot ja laulut iän myötä ovat menettäneet paljon viehätystään ja unohtuneet, luullaan että niiden aikaansaama vaikutelmakin on häipynyt pois muiden nuoruudenunelmien keralla. Mutta jos tahtoisi ja voisi palauttaa elämän parhaimpina hetkinä sielua ja mieltä ylentäneet jalommat tunteet ja ajatukset ensimmäiseen viriämisajankohtaansa ja alkuperäänsä, löytyisi se juuri näistä runoista ja ajatuksista.
Myöhemmälle sukupolvelle ruotsalaisten runoilijoiden teokset ovat jääneet yhä enemmän unhoon. Kun Walter Scottiin ja Saksan suuriin runoilijoihin alettiin tutustua laajemmalti, rupesivat ruotsalaiset syrjäytymään; ja pian koitui nyt elävälle nuorisolle Runebergin laulu jos ei ainoaksi, niin ainakin tärkeimmäksi hengen ravinnoksi sen runollisena ikäkautena. Mutta Saksan kaunokirjallisuuteen tutustumisesta saamme täällä Suomessa kiittää juuri sitä Ruotsin kirjallista liikettä, joka ilmeni mainittujen ruotsalaisten runoilijoiden toimintana. Ensimmäisenä heidän joukossaan, jotka ovat näin vaikuttaneet meidänkin sivistyksemme hyväksi, on Atterbom.
Lainaamme tähän V. F. Palmbladin Biografiskt Lexikoniin laatimasta omaelämäkerrasta esityksen kyseisen Ruotsin kauno- ja kansalliskirjallisuudessa tapahtuneen mullistuksen merkityksestä. Palmblad sanoo:
Jos nyt haluamme silmätä kiistan varsinaista kohdetta, niin on havaittavissa useita seikkoja, joita tässä voimme kuitenkin tarkastella vain hyvin lyhyesti. Ennen kaikkea tulee tarkkaan erottaa toisistaan silloinen yliopistosivistys ja yliopistojen ulkopuolinen sivistys. Sinä aikana Upsala ja pääkaupunki kuuluivat ikään kuin kahteen eri kulttuurikauteen; molempien näkökannat asettuivat toisiaan vasten mitä räikeimmän kontrastin muodostaen, tai paremminkin etenivät kahtena rinnakkaisena linjana toisiaan kohtaamatta. Professorit julkaisivat harvoin töitä äidinkielellä, ja erittäin harvoin sellaisissa aineissa, jotka liittyivät yleissivistykseen. Yliopisto-oppineisuutta ei tosin epäilty; mutta sitä samoin kuin oppineiden pyrkimyksiäkin pidettiin yleensä – ainakin useimmissa tapauksissa – pedanttisena ja julkisen elämän kannalta hedelmättömänä hiustenhalkomisena.
Niinpä Locken sekä sille pohjautuva Diderotin ensyklopedia ja Voltairen empirismi olivat Upsalan yliopistossa jo useita vuosikymmeniä olleet taakse jäänyttä aikaa samalla kun pääkaupungin suuntaa-antavat älyt edelleen rakensivat uskonnolliset, filosofiset ja esteettiset teoriansa sen varaan. Leopold oli ainoa, joka jossain määrin pyrki laajentamaan tätä ahdasta käsityskantaa, mutta hänellä ei ollut menestystä. Kristinuskon perustan muodostavassa ilmestyksessä oli paljon, joka ei sopinut yhteen tämän karkean – joskin jalompien kannattajiensa häthätää sublimoiman – aistimellisuusopin kanssa; kaikkea sellaista pidettiin satuiluna ja taikauskona. Saarnojen tuli olla vain tyhjän ja onton retoriikan pöyhkeilyllä koristeltuja moraaliluentoja; dogmit ja ihmeet olivat järjen loukkauskiviä, jotka huolellisesti kierrettiin. Kirkkokäsikirja ja katekismus oli jo pilattu; nyt kilvoiteltiin siitä, että Raamattu ja virsikirja saataisiin valettua samaan muottiin; Raamatusta haluttiin selittää niin pitkälti kuin mahdollista kaikki ihmeet pois sekä pukea sen kunnianarvoisa muinainen ja itämainen kieli modernien tulkintojen asuun; virret tahdottiin muuttaa akateemiseksi kaunokirjallisuudeksi ja oodeiksi sekä soveltaa kaikkeen muuhun tätä vastaavan kaunopuheisuuden sääntöjä.
Fosforistit nousivat vastustamaan kaikkia näitä pyrkimyksiä. He yrittivät levittää runoutensa ohella myös filosofiaa, joka huolimatta kaikesta nuoruusiälle ominaisen käsitys- ja esitystavan epäkypsyydestä vaikutti mahtavan herättävästi yhtä lailla uskontoon kuin luontoon ja taiteeseen syvällisemmin suhtautuvien ihmisten aivoituksiin. Vähitellen ja ikään kuin huomaamattomasti tunkeutui heidän katsomustensa käytännöllis-uskonnollinen puoli esiin. Kristinusko tunnustettiin jumalalliseksi ilmestykseksi; järki ponnisteli päästäkseen sen kanssa sopusointuun tavalla, missä yhtä vähän uskon kuin tiedon vaatimuksista luovuttiin; enää ei hävetty julistaa Jeesusta saarnastuoleista; oivallettiin, että hengellisellä puhetaidolla oli toinen ja korkeampi tarkoitusperä kuin retoristen komeilunäytteiden tuottaminen. Sen jälkeen kun nuorempi sukupolvi oli astunut vanhemman tilalle raamatunkäännöskomiteassa, sallittiin jumalallisen sanan säilyttää entinen vanhanaikainen sävynsä; ja kokonaan uuden käännöksen laatimisen sijasta pohjaksi otettiin vanha. Virsikomitean aiemmin silloin tällöin esittämien vesittyneiden yritelmien sijasta Ruotsin seurakunnat saivat Wallinilta virsikirjan, missä kristillinen ja runollinen arvo yhdistyvät tavalla, jolle ei löytyne vertaansa mistään protestanttisen kristikunnan piirissä. Ja vaikka Wallinille kuuluukin pääasiallinen kunnia tästä työstä, ei silti pidä unohtaa, että ensimmäinen, joka heläytti näitä uusia Daavidin harpun säveliä, oli – Hedborn. Jo useampia vuosia aiemmin, jolloin Wallin itse vielä virsirunoilijana kulki väärää tietä, oli Hedborn antanut Phosphoros-lehdessä esikuvan aitojen virsien tekotavasta.
Luonnostelkaamme nyt tilannetta eräällä toisella tiedon alalla, jonka katsottiin kuuluvan kaunokirjallisuuden piiriin, mutta siten tulkiten, että sekä tieteellisyys että kaunokirjallisuus siitä yhtä vähän hyötyivät. Noudatettiin näkemystä, joka lähestulkoon repi historian pois historiasta. Arvossa pidettiin vain yhtä historian lajia, nimittäin muistopuhetta. Tässä tyyli oli kaikki, ja tyylin tuli koostua pöyhistelevästä sanavyörystä, prameasta retoriikasta, sentimentaalisesta ja teennäisestä paatoksesta. Siinä ei ollut mitään sijaa tosiasioille, joita ei sijoitettu edes alaviitteiksi; totuus puettiin kaikki kultaaviin ylistyspuheisiin; ei haluttu nähdä vähintäkään vaivaa aikakausien ja luonteiden tutkimiseksi, näiden yksilöllisyyden, omaperäisyyden ja vallitsevien näkemysten objektiiviseksi käsittämiseksi ja esittämiseksi. Paljasta, korutonta kuvausta ei pidetty missään arvossa; tuskin nimeltä tunnettiin erinomaisen oppineen Hallenbergin teosta Ruotsin suurimmasta kuninkaasta; Gjörwellin kaltaisista aineistojen kokoajista tehtiin pilkkaa; myös Nordinin kaltaisten tietorikkaiden miesten piti sopeutua vallitseviin katsomuksiin.
Jos nyt siirrymme kaunokirjallisuuteen ja estetiikkaan, niin kieltää ei voi, että Ruotsin akatemia oli vielä 1810 samassa pisteessä kuin kritiikki puoli vuosisataa aiemmin; aivan kuin Lessingiä, Ehrensvärdiä, Thorildia, Schlegeliä ei olisi ollutkaan. Antiikin runoudesta tunnettiin kreikkalaiset lähes yksinomaan tradition tai ranskalaisten käännösten pohjalta, ja ihmisillä oli tästä kirjallisuudesta välistä silmiinpistävän outoja käsityksiä. Roomalainen runous tosin tunnettiin paremmin, joskin tietämys tavallisesti rajoittui joihinkin harvoihin suosikkikirjailijoihin niin sanotulta kultakaudelta. Sitäkin paremmin tunnettiin ranskalainen kirjallisuus ja ne englantilaiset, jotka noudattivat samaa mallia. Kaikista muista tiedettiin uskomattoman vähän, huolimatta siitä että jo Kellgren oli viime vuosinaan alkanut kiinnittää huomiota Tanskaan ja Saksaan. Itse Goetheä tuskin tunnettiin muuten kuin Wertherin tekijänä; Schilleriltä oli Leopold kääntänyt pari näytelmää, Claudiukselta yhden; mutta siihen kaikki jäikin. Kotimaisesta kaunokirjallisuudesta ennen Creutzia ja Gyllenborgia haluttiin tuskin kuulla puhuttavankaan, ainakaan ei siitä joka ajallisesti oli Dalinia vanhempaa. Se olikin täydellinen terra incognita [tuntematon aihepiiri]. Kansanrunojen – noiden ”renkutusten” – aidon runollisen arvon myöntämistä pidettiin naurettavuuden huippuna. Ehrensvärd, Bellman, Thorild olivat, mitä heidän varsinaiseen arvoonsa tuli, lähes tuntemattomia suuruuksia. Kaunokirjallisuuden kritiikki, sellaisena kuin sitä pääkaupungissa harjoitettiin, oli sitten Kellgrenin päivien mennyt enemmän taakse- kuin eteenpäin; pyrkimykset perusteellisempaan kritiikkiin, jota Thorild, Höijer ja (jossain määrin) nuorempi Silfverstolpe olivat yrittäneet, eivät olleet lainkaan juurtuneet.
Tällä tasolla oli yleinen sivistys yliopistojen ulkopuolella. Yksinkertaisemmatkin väittämät ja näkemykset, jotka nykyisin ovat yhteisomaisuutta ja joita pidetään aksiomaattisina, olivat siihen aikaan paradokseja ja niitä kutsuttiin ”saksalaismaisuuksiksi”. Yleisen vakaumuksen mukaan ainoa ja korkein tuomio-oikeus kaikissa kaunokirjallisissa (ja niihin liittyvissä) aineissa kuului Ruotsin akatemialle; jopa yliopistoissa tämä vakaumus istui lujassa. Samalla tulee muistaa, ettei tämä yhteisö vuonna 1810 suinkaan ollut sitä, mitä se perustamisaikanaan oli tai nykyisin on. Akatemia ei siis ollut mikään lähes täydellinen kokoelma isänmaan huomattavimpia kaunokirjallisia lahjakkuuksia. Sen muinaisesta suuruudesta olivat jäljellä vain Leopold, Oxenstierna, Rosenstein ja myöhemmin mukaan tullut, mutta kustavilaiseen runoilijapiiriin läheisesti kuuluva Franzén. Vapaita paikkoja täytettäessä huomio kiintyi kaikesta päättäen liian usein muihin ansioihin kuin ”makuun ja nerouteen”. Vasta melkoisen epäröinnin jälkeen akatemia valitsi Tegnérin jäsenekseen, vaikka yleinen mielipide jo kauan sitten oli myöntänyt hänelle ensisijan Ruotsin kaunokirjallisuudessa. Yleensä ottaen voitaneen väittää, että Tegnérin valinnan ja Franzénin sihteeriksi tulon jälkeen Ruotsin akatemia varsinaisesti rupesi tunnustamaan muitakin malleja kuin niitä, joita se tähän asti oli pitänyt ainoina oikeina. Sen näkemykset alkoivat laajentua, vanhoja ennakkoluuloja joutui pannaan, ja akatemia rupesi palkitsemaan toisenlaatuisia lahjakkuuksia, jopa itse tuottaa mestariteoksia joita se kymmentä vuotta aiemmin tuskin olisi hyväksynyt. Jos tutkii akatemian julkaisuja vuodesta 1796 ja vertaa siinä yhteydessä edellisiä vuosikymmeniä myöhempiin, ei voi välttyä havainnolta, että ero on suunnaton. Paria loistavaa poikkeusta lukuun ottamatta etsii tämän ajan vanhemmista niteistä lähes turhaan virkaanastujaispuheita, palkintokirjoituksia, tutkielmia, elämäkertoja, joilla olisi joitain muita kuin kielellisiä ansioita – ja niistäkin löytyisi huomauttamista. Uudemmista niteistä sitä vastoin lukija löytää suuren määrän erinomaisia töitä, mestarillisia sekä sisällön että muodon suhteen. Esittääksemme vain yhden ainoan vertailun: kuinka sujuvia, sisältörikkaita, loistavasti kirjoitettuja ovatkaan Franzénin elämäkerrat verrattuina vanhempiin, joissa harvoin on mitään opittavaa, vaikka niidenkin tekijä on ollut Ruotsin historiaan hyvin perehtynyt mies!
Nykyään ovat jo kauan sitten kaikki niin sanotun vanhan ja uuden koulukunnan väliset näkemyserot lakanneet, tai paremminkin, nuo koulukunnat ovat sellaisinaan lakanneet olemasta. Kummallakin taholla muututtiin myöntyväisemmiksi ja havaittiin aiheelliseksi yhdistyä samojen kallisarvoisten sivistysintressien ympärille; monet ”asemat ja tilanteet” kokivat muutoksia, osin kuoleman, osin elämän vaikutuksesta; ja niinpä on loppujen lopuksi käynyt aivan luonnollisesti niin, että (kuten Tegnér lausui Atterbomille tämän astuessa Ruotsin akatemiaan) ”uusi koulukunta on muuttanut vanhaan”. Mikään ei siis ole paikkansapitämättömämpää kuin se usein kuultu (ja välistä vieläkin toistettu) väite, että näin syntynyt yhteisymmärrys olisi seurausta fosforistien luopumisesta vanhoista opeistaan. Olisi päinvastoin helpompi osoittaa, että Ruotsin akatemia nykyisin on parannettu ja laajennettu painos ”fosforismista”, sikäli kuin viimeksi mainitulla sanalla ymmärretään uuden sivistyksen ydintä ja kulmakiviä eikä niitä vääristymiä, liioitteluja ja muita vajavaisuuksia, jotka hankaloittivat sen ensi askelia. Tuona aikanahan näitä näkemyksiä kutsuttiin ”saksalaisuuksiksi” tai ”saksalaisten jäljittelyksi”, ja vielä tänäänkin kuulee joskus toistettavan samaa syytöstä. Mutta aivan yhtä suurella oikeudella ja yhtä suurella vääryydellä sama moite voitaisiin kohdistaa Ranskan uuteen koulukuntaan ja englantilaisiin, jotka esiintyivät suunnilleen samoihin aikoihin ruotsalaisten kanssa; samoin se voitaisiin kohdistaa niihin kaunokirjallisiin mullistuksiin, joita sittemmin on tapahtunut Italiassa, Espanjassa, Puolassa, Venäjällä. Mutta näillä ilmiöillä ja niiden yhä laajemmalle ulottuvilla yhteyksillä on syvät yhteiset juuret ja perustansa sisäisessä ja eurooppalaisen sivistyksen jatkokehityksen kannalta yleispätevässä välttämättömyydessä. Että tämän välttämättömyyden ilmaantuminen sattui ensiksi Saksassa, johtui helposti selitettävistä olosuhteista. Mutta jo kaikkialla on osoittautunut ja vahvistunut paikkansapitäväksi, että tästä juurensa juontava kaunokirjallisuus, runous, filosofia pitävät sisällään sivistystä, joka juuri sen vuoksi että se perusluonteeltaan ja -käsitteiltään on aidon universaalinen, pyrkii toteutumissaan tulemaan kaikkialla aidon kansalliseksi.
Kun eri osapuolinäkemysten eripura oli niin suuri, ei voinutkaan käydä toisin kuin että myös konfliktista tuli kova ja väkivaltainen. Toivottavaa kyllä olisi ollut, että se olisi voitu läpikäydä ilman henkilökohtaista katkeruutta, parjausta ja vihaa. Fosforistien osalta epäoikeudenmukaisuus oli siinä, etteivät he nähneet vanhaa koulukuntaa luonnollisen välttämättömänä (ja omassa lajissaan kunnioituksen arvoisena) lenkkinä kulttuurin kehityksessä. Mutta inhimillisten seikkojen luonteeseen näyttää tämäntapaisissa oloissa kuuluvan, ettei vanha koskaan väisty ilman itsepintaista vastarintaa eikä uusi koskaan esiinny sillä kohtuullisuudella ja maltilla jota rauhallinen sivustakatsoja ja puolueeton jälkimaailma toivoisivat.
Edellä kuvattuihin uudistuspyrkimyksiin osallistui ennen kaikkea Atterbom. Hän syntyi vuonna 1790, ja jo 18-vuotiaana opiskelijana hän kuului Vitterhetens Vänner -nimiseen seuraan (V. V.), [Kaunokirjallisuuden ystävät], joka liitti yhteen muutamia nuoria miehiä Upsalassa. Atterbomin johdolla seurasta syntyi Aurora-liitto, jonka julkilausuttuna päämääränä oli Ruotsin kaunokirjallisuuden uudistaminen. Phosphorus-lehti ja Poetisk Kalender olivat ne julkaisut, joissa uudistajat ensiksi esiintyivät. Phosphorus ilmestyi kuitenkin vain kolmen vuoden ajan, ja sen tilalle astui Svensk Litteraturtidning, ehkä ansiokkain kirjallinen lehti mikä Ruotsissa on nähnyt päivänvalon. Samaan aikaan Upsalan Phosphoruksen kanssa ryhtyi Tukholmassa Polyfem-lehti taittamaan peistä uusien näkemysten puolesta. Sitä julkaisi Askelöf, mutta toimitustyöhön osallistui muiden ohella erityisen innokkaasti Hammarsköld. Sekä hän että Palmblad olivat vuorostaan Litteraturtidningin uutterimpia avustajia. Myös Atterbom jatkoi sekä siihen että Svea-aikakauslehteen kirjoittamista.
Mutta hän vetäytyi yhä enemmän lehtikirjoittelusta. Hänen mielenkiintonsa jakautui runouden ja filosofian kesken. Tätä harrastusta vahvistivat ne siteet, jotka hän eräällä ulkomaanmatkalla solmi Schellingiin ja Steffensiin sekä Saksan romanttisen koulukunnan lipunkantajiin Schlegel-veljeksiin, Tieckiin ym.
Poetisk Kalender sisältää 11 vuosikerrassaan Atterbomin pienempiä runoja, joista Blommorna kuuluu kuulaimpiin, mielikuvitus- ja ajatusrikkaimpiin mitä Ruotsin lyyrisellä runoudella on osoitettavanaan. Vuonna 1824 ilmestyi Lycksalighetens Ön ensimmäinen osa, 1827 toinen. Tämä runoelma on Atterbomin suuri runoteos ja samalla se päättää hänen toimintansa tällä alalla. Joitakin vuosia myöhemmin hän julkaisi melko laajan filosofisen työn Studier till Philosophiens historia och system; ja elämänsä viimeiset vuodet hän omisti erinomaiselle teokselleen Svenska Siare och Skalder.
Luullaksemme voidaan syystäkin sanoa Atterbomin filosofiaa runoilevaksi ja hänen runouttaan filosofoivaksi. Kauniissa Blommorna-runoissa tähdennetään joka kohdassa laulun varsinaisena aiheena olevaa henkistä merkitystä. Lycksalighetens Ö on läpeensä allegorinen, toisin sanoen: runoilija antaa henkilöiden ja tapahtumien toimia samalla myös tiettyjen yleisten ideoiden ja käsitysten sekä niiden välisten konfliktien edustajina. Runollinen taide koostuu tässä siitä, ettei tällöin kuitenkaan tuhota henkilöiden elämää eikä yksilöllisyyttä; ja Atterbomin etevästä runollisesta kyvystä todistaa nimenomaan, että hän on siinä onnistunut. Selvää on, että tämä voi käydä päinsä ainoastaan muodoltaan draamallisessa runoelmassa, jollainen Lycksalighetens Ö läpeensä on. Lyriikassa allegorian tulee olla lyhyt ja selvä eikä se saa tavoitella tarkkaa vastaavuutta ulkoisen ilmiön ja sisäisen merkityksen välillä, koska runoelmaa muuten rasittavat monet selitykset. Ja yleensäkin tulee tämä henkinen merkitys runossa pikemminkin aavistaa kuin käsitteellisesti oivaltaa. Kieltää ei voi, että eräissä Atterbomin Blommor-runon kohdissa merkitys on hieman haettua, samoin toisinaan kuvat ja ilmaukset. Mutta yleensä nämä ovat vähäpätöisiä rikkeitä kauniissa, läpikuultavassa fantasiakudelmassa.
Lycksalighetens Ön tarina perustuu vanhaan kansansatuun, jonka Atterbom sanoo lapsuudessaan kuulleensa suullisessa muodossa; vasta paljon myöhemmin hän tutustui siihen painettuna. Astolf, pohjoismainen prinssi, seikkailunhaluinen ja haaveellinen, onnistuu pääsemään Onnen saarelle ja saa omakseen sen kuningattaren Felician. Vuodet kuluvat kuin päivät, ja ennen pitkää on kolme vuosisataa mennyt. Astolfin tekee mieli päästä jälleen näkemään maailmaa ja entistä valtakuntaansa, jonka hän havaitsee muuttuneen karrikoiduksi tasavallaksi. Tyytymättömänä hän lähtee lentävällä hevosellaan taas palaamaan saarelle, mutta matkalla hänet puijataan astumaan maahan ratsunsa selästä; hänet yllättää Aika, joka on häntä etsiessään kuluttanut häkillisen siipiä ja nyt tekee lopun hänen elämästään. Lännetär kuljettaa hänen ruumiinsa saarelle, missä suru ja valitus tulevat onnen sijaan. Felicia lähettää hovinsa ja palvelijansa maailmaan, jolle hän ei ole aikaisemmin muistanut antaa mitään osaa omasta ja saarensa onnesta; saaren ihanuus tuhoutuu hänen itkiessään hautaholviin sulkeutuneena rakastetun ruumiin vieressä. Koko tapahtumasarja päättyy siihen, että näkyviin ilmestyy Yö, Felician äiti, jolla on sylissään lapsi. Lapsella on säihkyvä tähtiristi, josta polvistuva kuolema sytyttää soihtunsa. Tästä allegoriasta Felicia löytää selityksen inhimillisen elämän ja kuoleman arvoitukselle. Sellainen on sadun juoni, jota Atterbom on osittain muuttanut; hänen käsissään se on kehittynyt kahteen suureen niteeseen sisältyväksi runoelmaksi.
Satu ei luonnostaan ole ankarasti sidottu; se liikkuu vapaasti monissa episodeissa, välittämättä niiden kiinteämmästä tai löyhemmästä yhteydestä päätapahtuman kanssa. Niinpä Atterbominkin satunäytelmä on täynnä episodeja, jotka eivät mitenkään liity tapahtuman kulkuun. Mutta toisinaan eivät nämä episodiset dialogit liity mihinkään tapahtumiin, vaan ainoastaan ilmaisevat niitä ajatusyhtymiä, joita runon sommittelu on virittänyt runoilijan omaan mieleen. Ja todeta täytyy, että tämänkaltaiset episodit, vaikka ne useimmiten ovatkin hyvin ja kauniisti ajateltuja, rasittavat aiheettomasti runoelmaa niin että se kokonaisuudessaan tuntuu liian pitkäveteiseltä. Toiset episodit taas ovat pelkkää kuvittelun leikkiä ja yleensä niin runollisen kauniita, että niissä mielellään viipyy. Runoilija on muovannut jo sinänsäkin älyllisesti sisältörikkaimpiin kuuluvan sadun tavalla, joka ainoastaan korottaa, tai paremminkin syventää sen merkitystä. Voidaan jopa sanoa, että vain harvat runoelmat vetävät syvämietteisyydessään ja merkitysrikkaudessaan vertoja Lycksalighetens Ö’lle, samalla kun myös sen sommittelun runsas fantasia on kerrassaan harvinaista. Jos vielä lisätään, että toteutus on miltei joka kohdassa mestarillista, sanonta usein suorastaan upeuteen saakka kuvarikasta, säkeet äärimmäisen huoliteltuja ja että dialogiin on pujotettu suuri määrä mitä kauneimpia lyyrisiä jaksoja, onkin lueteltu ne runoelman ansiot, joita ainoastaan aito runoilija kykenee luomuksilleen antamaan.
Vain eräs runoelman jakso (”seikkailu”) eroaa epäedullisesti muusta – nimittäin neljäs: ”Kotiintulo”. Siinä kuvataan tilannetta Astolfin entisessä valtakunnassa. Kuvauksen, jota Atterbom on katsonut olevan syytä erityisesti puolustaa, täytyy tuntua jokaisesta lukijasta epärunolliselta, jopa vastenmieliseltä. Emme tahdo vastoin tekijän nimenomaan esittämää varausta väittää sen johtuneen poliittisesta puolueasenteesta, vaikka useat fosforistit ja Atterbom itse myöhemmällä iällään ovat sangen katkeralla tavalla osallistuneet poliittisiin mielipidekiistoihin. Pääasiana joka tapauksessa on, että esitys on karikatyyri, vieläpä katkera, ei sukkela eikä iloinen, jotka ominaisuudet olisivat välttämättä olleet tarpeen, jotta se olisi voinut puolustaa sijaansa runollisena tuotteena. Atterbomin poliittiset näkemykset tai oikeammin sympatiat liittyvät luonnollisesti Saksan romanttisen koulukunnan tunnettuun katolisuuteen ja keskiaikaa kohtaan tunnettuihin sympatioihin. Mutta runoelman kannalta on valitettavaa, että hän siinäkin on etsinyt niille ilmausta, eikä mitään kaunista ilmausta – samoin kuin on valitettavaa, että hän salli poliittisten puoluetaistelujen osittain katkeroittaa kauniin runoilijaelämänsä ja mielen, joka ei vain runossa, vaan myös yksityiselämässä huokui kaunista tyyneyttä.
Mutta unohtaisimme erään uutta painosta vanhaan verrattuna kaunistavan seikan, jollemme erityisesti mainitsisi harvinaisen kaunista omistusta ”manalle menneelle” – runoilijan puolisovainajalle [Ebba Fredrika af Ekenstam]. Pitäisimme melkein pyhyydenhäväistyksenä, jos painattaisimme tuon omistuksen tähän itse runoelmasta erotettuna. Ja muutenkin on vaikea valita mitään näytteenä esitettävää otetta. Lukija etsiköön itse niitä. Huomautamme hänelle vain, että kauneimmatkin kohdat tulee lukea kahteen kertaan.
Alakuloisesti yksinäisyyttään silmäillen, suurten runoilijaystävien poismenon jälkeen, sanoo Atterbom epäilevänsä, voiko nykyinen sukupolvi vielä ottaa vastaan ja ymmärtää hänen runoelmansa. Lepää rauhassa, sinä jalo, lahjakas henki! Sinun rikasta runoelmaasi pidetään sitä suuremmassa arvossa, mitä köyhempää nykyajan ruotsalainen laulu on; ja korkeammassa vireessä eläville sieluille, runotaiteen tosiystäville, sen kauneus jää ikuisesti elämään – Sinun nimesi ja kunniasi kera.
J. V. S.
