Helsingfors ja Åbo Tidningar -lehdissä on julkaistu nimimerkin –*– lähettämä juttu. Hänestä on tullut innokas lehtiin kirjoittaja – asia, josta voi vain iloita sikäli kuin tämä henkilö asiaankuuluvista ojennuksista oppii kirjoittamaan kunnolla ja osoittamaan jotain järkeä ja kohtuutta näkemyksissään. Jälkimmäisessä suhteessa hän on ottanut merkittäviä edistysaskeleita paljon puhetta herättäneeseen säästöpankkiartikkeliin nähden; silti henkilökohtaisuudet ja haukkumasanat roikkuvat vielä hänen kirjoitustavassaan.
Hänen viimeisin tuotteensa on luettavissa Åbo Tidningarin numeroissa 70–72 ja ne on pääasiassa suunnattu Litteraturbladetin huhtikuun vihkossa ilmestynyttä artikkelia vastaan, joka käsitteli vuoroviljelyn yleisen voimaansaattamisen tapaa Suomessa. Nimimerkki vetoaa erääseen käsiinsä joutuneeseen varsin hyvin kirjoitettuun, aihetta käsittelevään kirjeeseen ja esittää siitä otteita. Nimimerkillä on riittävästi kykyä sen oivaltamiseen, että tämä kirje on laadittu ”siihen kohteliaaseen sävyyn, joka on ominaista todella sivistyneille ihmisille ja niille, jotka ovat ottaneet kysymyksen todella sydämenasiakseen”. Sitäkin oudompaa on sitten, että nimimerkki itse koko tähän kirjeeseen laatimassaan pitkässä johdannossa esittää näytteen kyseisen sävyn vastakohdasta.
Mitä kirjeen kirjoittajan esitykseen tulee, yhtyy hän pääasiassa hra Cargerin Litteraturbladetissa selostettuihin kantoihin; hän varoittaa kuitenkin luottamasta liian leppoisasti metodin virheettömyyteen.
Kirjeen kirjoittaja myöntää, että on oikein parantaa Suomen maanviljelyä ottamalla asteittain käyttöön viljelys- ja niittymaita sekä muuttamalla vanhaa peltoa heinämaaksi. Hän ei esitä erityisiä huomautuksia hra Cargerin ehdottamaa kiertokulkua vastaan. Hän muistuttaa ainoastaan, että viljelysmaasta voi olla puutetta, että se voi osoittautua laadultaan erityisen huonoksi tai veden vaivaamaksi, jonka johdosta uudisviljelyn eteneminen hidastuu ja kustannukset kasvavat, että erityisen kosteat tai kuivat vuodet voivat johtaa katoon helpommin uudisviljelmillä kuin vanhalla pellolla, ja maanviljelijä voi näin, jos hän on ehtinyt kylvää kaikille vanhoille pelloilleen rehukasveja, joutua hankalaan asemaan ja hätään. Hän kysyy, mistä maksetaan uudisviljelmän työkustannukset ja millä keinoin se tehdään siinä tapauksessa, että tulee kato.
Näistä vastaväitteistä vain sillä muistutuksella, että kato kohtaa helpommin uudisviljelmää kuin vanhaa peltoa, on jotain merkitystä artikkelimme kanssa. Maanviljelijä asettuu todellakin kiertokulkuviljelyyn siirtyessään alttiiksi lisääntyneelle riskille. Mutta tämä riski liittyy kaikkiin mahdollisiin siirtymämenetelmiin, ei vain hra Cargerin ehdotukseen. Riski on väistämätön eikä sitä vastaan ole muuta keinoa kuin luottamus Jumalan varjelukseen ja hyviin ihmisiin, jotka voivat antaa kärsimään joutuneelle maanviljelijälle apua katovuodesta selviytymiseen. Emme voi uskoa, että talonpoika, joka viiden, kuuden vuoden ajan on vuosittain raivannut uudismaata ja viljellyt rehukasveja, olisi katovuoden kohdatessa vailla tarpeellista luottoa kattaakseen yhden vuoden viljantarpeen.
Viljelyskustannukset on laskettu hra Cargerin ehdotuksessa. Uudisviljelmien lasketaan näet ensimmäisinä vuosina vastaavan sitä työtä, joka säästyy muutettaessa vanhat pellot kasvamaan heinää. Myöhemmin uudisviljelmät maksetaan lisääntyneestä tuotosta. Jos tämä laskelma ei pidä paikkaansa, tulisi se osoittaa.
Mutta entä jos uudismaata ei ole? – Kirjeen laatijan mielestä me tosiaan muka olisimme vaatineet uudisviljelyyn ryhtymistä vaikka maapalloa ei olisi maailmankaikkeudessa lainkaan tai vaikka se koostuisi pelkästään vedestä. Lähes sama pätee vastaväitteeseen, että viljelysmaa voi olla suota tai suon läheisyydessä jne. Kirjeen laatija olisi yhtä hyvin voinut esittää vastaväitteenä tapauksen, missä multa täytyisi ostaa ja kuljettaa ylös kallioille, koska talolla ei peltojensa ja niittyjensä ohelle enää ole muuta maata kuin kovaa graniittia. Missä ja milloin olemme väittäneet, että ehdotus soveltuisi kaikkiin olosuhteisiin? Olemme kylläkin suositelleet sitä yksinkertaisena, halpana ja varmana, mutta tietenkin vain annetuissa puitteissa. Mikäli uudisviljelykustannukset jossakin kohoavat korkeammiksi kuin ehdotuksessa laskettu summa on, ei se tietenkään ole sovellutuskelpoinen.
Vieläkin yhdentekevämpää ehdotuksen sinänsä kannalta on kirjeen laatijan järkeily puuttuvista liikenneyhteyksistä, maanviljelyksen riippuvaisuudesta kauppaoloista, vaikeudesta markkinoida karjatilan tuotteita jne. Ehdotuksessa lasketaan kustakin voileiviskästä saatavan vain kaksi ruplaa ja jokaisesta piimäkannusta yksi kopeekka. Tämä hinta voidaan aina ja kaikkialla saada tässä maassa, ja täysin varmasti voidaan olettaa, ettei se nykyisin milloinkaan laske alemmas, vaikka ruistynnyrin hinta painuisikin laskettujen neljän hopearuplan alapuolelle.
Mitä kirjeen laatija siis esittämistään huomautuksista luuleekaan, ei niihin sisälly ”suurta ristiriitaa” hra Cargerin ehdotuksiin nähden. Siinä kirjeen laatija on kyllä paljolti oikeassa, että ehdotettua viljelyskiertoa tulisi kutsua vilja- ja niittyviljelyksen vuorotteluksi, ei vuoroviljelyksi. Samoin myönnämme mielellämme, että olisimme voineet jättää pois sivallukset Talousseuran suuntaan, jotka koskevat sen esittämää kilpailukysymystä sekä sitä, ettei seura ole esittänyt yleisölle mitään ehdotusta vuoroviljelyn toteuttamiseksi – tai olisimme voineet käyttää lievempiä ilmaisuja. Sillä emme voi antaa periksi siitä vaatimuksesta, että Talousseuran olisi pitänyt voida esittää maan oloihin soveltuva ehdotus rehukasviviljelyä sisältävään kiertoon siirtymisestä sen jälkeen kun Ruotsissa on niin laajalti siirrytty tähän viljelytapaan ja omassa maassakin on näyttää siitä monia esimerkkejä. Suoraan sanoen kyseinen moitteemme ei ollut tuulesta temmattu, ja sama pätee koko muuhunkin ehdotukseen.
Lopuksi kirjeen kirjoittaja on kiinnittänyt moittivan huomionsa siihen meidän ehdotukseemme, että jossakin maanviljelysinstituutissa kasvatettaville oppilaille opetettaisiin pääasiassa määrätyn tyyppistä viljelyskiertoa, jotta he sitten voisivat levittää sitä koskevaa tietoa ja vaikuttaa siihen siirtymiseen. Hän katsoo, ettei yksi ja sama viljelytapa sovi kaikkialla ”ja jopa melko rajoittuneiden paikallisolojen puitteissa vaaditaan muunnelmia”. Lukija tietää meidän esittäneen, että oppilaiden tulisi oppia kyseinen menetelmä ”perusteellisesti, kaikkine yksityiskohtineen, eri oloihin sovellettuna, ottaen huomioon erilaiset maaperät, erilaiset valmiin pellon pinta-alat, eri pellon ja niityn suhteet, eri viljelysmaan saantimahdollisuudet jne.” Vaikka jättäisimme pois ”jne.” -varauksemme, johon mahtuu varsin paljon, olisi silti kiinnostavaa saada kuulla, mitä ”muunnelmia” äsken lueteltujen lisäksi kirjeen laatija tahtoisi esittää. Olisimme toki voineet lisätä: lannoitteiden saatavuus, kaupungin läheisyys, paremmat tai huonommat liikenneyhteydet, suuremmat tai pienemmät pääomat jne. jne. Mutta emme usko että ehdotus olisi tämän luettelemisen myötä tullut sen hyväksyttävämmäksi. Kun kerran myönnetään, että rehukasvien viljely pelloilla, viljan viljely uudisraivioilla ja niityillä on se ongelma, joka tulee ratkaista, niin emme todellakaan kykene näkemään, miksi ei voitaisi kasvattaa nuoria miehiä oivaltamaan tämä ja tekemään heistä kykeneviä sen ratkaisuun – jos ei parhaalla mahdollisella tavalla, niin ainakin siten, että Suomen maanviljely kohentuisi siitä. Suosittelimme myös eri puolille maata perustettavia mallitiloja – luonnollisestikin ”erilaisten olosuhteiden” mukaan järjestettyjä siellä missä ne vaihtelevat. Kirjeen laatijalle eivät nyt kelpaa mitkään sen vähemmät kuin ”taitavat agronomit”, toisin sanoen tieteellisesti koulutetut maanviljelyksen opettajat. Eikö kirjeen laatijan mielestä voida eikä pidä toteuttaa vuoroviljelyyn siirtymistä ennen kuin tilanomistajat, talonpojat, saavuttavat tämän sivistyksen tai ennen kuin heitä ohjaavat sellaisen sivistyksen saaneet miehet? Päälle päätteeksi hän sivaltaa ”löysiä reseptejä tarjoilevia lehtijuttuja”. Mahtaisikohan olla liian uskallettua kutsua lukuisia kirjeen laatijan esittämiä vastaväitteitä ”löysiksi”? Entä hänen vaatimuksensa agronomeista, pelloista jokaiselle talonpojalle, uusista liikenneyhteyksistä ja kauppakonjunktuureista jne. ennen kuin saa tehdä mitään uudistuksia Suomen maatalouteen – eikö tätä voi pitää helppohintaisena viisautena, jonka esiin tuominen on naurettavaa silloin kun kyse on kaikkein yksinkertaisimmasta rehukasvien viljelystä ja voin vuosituotannon lisäämisestä parilla sadalla leiviskällä?
Jätämme nyt kirjeen laatijan siirtyäksemme kunnianarvoisan nimimerkki –*–:n artikkelissa esitettyjen ”näkemysten”, kuten hän itse sanoo, ”tuloksiin”.
Nimimerkki –*– on paljon radikaalimpi kuin hänen arvoisa kirjeenvaihtotoverinsa. Hänen näkemystensä tulos on, ettei maassa tarvita minkäänlaista vuoroviljelyä – jopa että se yleisemmin toteutettuna olisi vahingoksi!! ”Kun saatetaan peltoviljelymenetelmiä liian aikaisin voimaan ja esitetään ne ennakolta varsinaiseksi pääasiaksi sekä voittoa tuoviksi, sivuutetaan se suurempi ja tärkeämpi päämäärä, että maan tuottamiskyky on saatava suuremmaksi ja yleisemmäksi”. Näin ylimielistä viisautta ei voi kuin hämmästellä. Parannettu menetelmä ei siis lisäisi maan tuottamiskykyä? Vaikka nimimerkki sen myöntäisikin, pitää hän silti vuoroviljelyn voimaansaattamista pikkuseikkana. Se ilmentää ”vain osittaista etua” ja on ”sovellettavissa melko vähäisessä osassa maata”. Ainoana ja suurena tehtävänä on viljellä maan laajoja ”soita ja suomaita, veden vaivaamia niittyjä, laajoja laidunmaita”. Suomen työvoima ei riitä tähän; ”jos maanviljelyn parantaminen vaatii tämän työvoiman, ei siitä jää lainkaan paljon suuremman viljelemättömän maan kohentamiseen ja jalostamiseen, vaan se rappeutuu entistä enemmän villiin tilaansa”. Osittaisponnisteluista on tuskin mitään hyötyä tavoitteeseen pääsemisessä. ”Näkemyksemme mukaan yksityinen toiminta jää hyvin rajoittuneeksi niin kauan kuin sisävesistöjä ei kanavilla yhdistetä keskenään ja mereen; niin kauan kuin veden vallassa olevia maita ei vettä laskemalla tehdä viljelykelpoisiksi ja näin valmistella sitä mahdollisuutta, että lyhyempien etäisyyksien välille luotujen rautatieyhteyksien avulla valmistellaan raskaiden tuotteidemme myyntimahdollisuutta”. – –
Tämä on nyt oikea järjestys. Ensin kanavat ja rautatiet, sitten erämaiden viljely, sitten maanviljelyn parantaminen. Parannettuja menetelmiä ei saa ottaa käyttöön kanavia ja rautateitä odoteltaessa; niitä ei saa soveltaa edes tämän jälkeen raivattavilla viljelyksillä, vaan näillä tulee käyttää ”vieläkin yleisimmin noudatettua kaksi- ja kolmivuoroviljelyä”. Vuoroviljely ei ilmeisesti ole sallittua ennen kuin Suomen viimeinen viljelyskelpoinen maatilkku on otettu käyttöön.
Jos väittää, että parannettu maanviljelys toisi maalle voimia rakentaa kanavia ja rautateitä, että se loisi tuotteita, joita näitä myöten kuljetettaisiin, jolloin liikenneverkosto ei toimisi vain maahan tuodun jauhon kuljetusväylänä; jos väittää, että juuri parannettu maanviljelys antaisi vähemmällä työvoiman määrällä suuremman tuoton ja että parannettu menetelmä olemassa olevan peltoalan viljelemiseksi nimenomaan pystyisi synnyttämään voimavaroja uudisviljelmien raivaamiseksi; jos väittää, että etenkin rehunviljelyyn siirtyminen harvoin käy päinsä ilman uudisviljelmien raivausta ja parannettu menetelmä johtaa siis viljellyn maan määrän kasvuun – silloin puhuu asioista, jotka nimimerkki –*–:n mielestä ovat hölynpölyä.
Kaikki asioita paremmin ymmärtävät maanviljelijät, joiden näkemyksiin meillä on ollut tilaisuus tutustua, ovat muuten samaa mieltä kuin nimimerkin kirjeenvaihtokumppani: maanviljelys on suuressa osassa Suomea liian ekstensiivistä, sitä hoidetaan lähes kaikkialla liian vähällä työvoimalla, liian vähin lannoittein jne. Suuria peltolakeuksia ja osin myös laajoja niittyjä, jotka paljoa työtä vastaan antavat niukkoja satoja, toisaalla myös niittyjen puutetta, kummassakin tapauksessa laihoja peltoja – sellainen on tilanne. – Rehukasvien viljely on siksi kaikkialla tarpeen. Kyse on vain sen aikaansaamisen tavasta, sillä rehunviljely edellyttää jo lisääntyvää lannoitteiden saantia. Kysymyksen suuri tärkeys sai meidät esittämään Litteraturbladetissa toisen henkilön tekemän ehdotuksen, johon meillä ei ollut muuta osuutta kuin että teimme saamiemme mallien mukaisia laskelmia ja kirjoitimme ylös ehdotuksen isän suulliset selitykset. Lukija tietää, ettemme suositelleet ehdotusta ainoana tai parhaana. Emme myöskään ole missään edes sanoneet, että se olisi sovellettavissa maan kaikilla kulmilla. Kuitenkin sekä nimimerkki –*– että hänen kirjeenvaihtokumppaninsa hyökkäävät ehdotusta (tai oikeammin vain lehtemme toimitusta) vastaan juuri tältä kannalta, joskin kirjeenvaihtaja sentään tunnustaa ehdotuksella sinänsä olevan jonkinlaisen arvon. Ettei nimimerkki –*– lainkaan paneudu tutkimaan sitä, on itsestään selvää. Hän esittää sitä vastoin omia ehdotuksiaan, joista tunnustamme, ettemme ole niitä toistuvastikaan lukiessamme tulleet sen viisaammiksi. Emme myöskään ole koskaan esiintyneet ratkaisuoikeuden vaatein tässä asiassa. Vain sen olemme voineet nähdä, että yhteisen kansan osviitaksi aiotun ehdotuksen tulee olla yksinkertainen ja halpa ja että yksinkertaisin ja halvin on paras, edellyttäen että se myös varmasti vie päämäärään, lisääntyneeseen rehuntuottoon ja tästä johtuvaan parempaan pellon tuottavuuteen. Vaikka voitaisiin esittää mitä loistavimpia, paljon varmempia ja enemmän hedelmää kantavia menetelmiä, ovat ne hyödyttömiä yhteiselle kansalle, jos ne vaativat sen kyvyt ylittäviä tietoja ja varoja. Juuri tältä kannalta suosittelimme hra Cargerin ehdotusta. Ja koska ehdotusta vastaan ei toistaiseksi ole esitetty mitään muita kaikkia mahdollisia tällaisia ehdotuksia koskevia huomautuksia kuin –*–:n kirjeenvaihtokumppanin toteamukset vanhan peltomaan paremmuudesta uudisviljelmiin nähden, pidämme toistaiseksi edelleen kiinni kannastamme ja suosituksestamme. Perustellun oikeutemme menetellä näin olemme kykyjemme mukaan todistaneet.
Ennakoimme selvästi, että ehdotusta vastaan voitaisiin esittää paljon täydellisempiä menetelmiä, joilla on vain se puute ettei niitä annetuissa oloissa voida toteuttaa; lisäksi tulevat ne erinomaiset menetelmät, joihin on vain viitattu selostamatta niitä, ja jotka esittävät tekosyyksi väkiluvun vähäisyyden sekä olettavat koko maan yhdellä kertaa siirtyvän vuoroviljelyyn, omistamatta ajatustakaan sille että parannetun menetelmän oikeana koetinkivenä on, saako se vähemmällä työvoimalla enemmän aikaan. Siksi vastasimme ennakolta näihin vastaväitteisiin. Mutta emme tosiaankaan odottaneet, että maanviljelyn nykytilan pienimmänkin parannuksen välttämättömiksi ehdoiksi tultaisiin esittämään kanavia ja rautateitä ja muuttuneita kauppakonjunktuureja ja kaikkien Suomen erämaiden viljelyä. Ei niin, että olisimme milloinkaan olleet tajuamatta kaiken tämän suurta hyötyä; mutta olemme vakuuttuneita, etteivät suurimmatkaan ponnistukset vuosisadassakaan tee rehunviljelystä yleiseksi Suomessa. Vielä vähemmän saatoimme ennakoida, että nimimerkki –*–, joskin hän itse valittaa säästöpankkien turmiollista vaikutusta palvelevaan luokkaan, jolla hänen mielestään ei koskaan pitäisi olla muuta keinoa päästä maahan käsiksi kuin isäntiensä armo ja laupeus – että tämä nimimerkki löytäisi itselleen kirjeenvaihtokumppanin, joka toivoo vieläkin hieman ankarampia laillista suojelusta koskevia asetuksia, koska hän ei mielestään muuten enää saa navettapiikoja, ja tästä taas ilmeisesti tulisi ratkaiseva maanviljelyn parantamisen este. – Näillä kunnianarvoisien ystävysten sympatioilla on vakava, pelottava puolensa; mutta onneksi ajat ovat sellaiset, että voi rauhassa katsoa niiden ansaitsevan vain naurunalaiseksi joutumisen.
Nimimerkki –*– yrittää edelleenkin esiintyä Suomen talousseuran puolustajana. Olemme tunnustaneet, ettei Litteraturbladetin numerossa 4 esitetty toteamus seuran kilpakysymyksestä ole täysin oikein. Mutta toistamme, että Suomen talousseuroista -artikkelimme numerossa 1 ei sisällä mitään seuraa tai sen johtoa vähättelevää; nimimerkkikään ei ole pystynyt esittämään siitä näytteeksi yhtäkään moitittavaa ilmausta. Todistimme artikkelissa niin hyvin kuin voimme, että seuran toiminta maanviljelyksen hyväksi on ollut vähäisempää kuin sen olisi pitänyt olla; mutta katsoimme tämän johtuvan yksinomaan ja ainoastaan seuran vaikutuksesta riippumattomista olosuhteista, pääosin siitä, että seura on ainoa maassa. Asetuimme nimenomaan vastustamaan sitä tulkintaa, että tarkoituksenamme olisi esittää jotain moitetta seuran johtoa kohtaan. Sanamme kuuluivat: ”Lopuksi pyydämme, ettei lukija äkkiseltään pitäisi yllä sanottua seuran, tai mikä voi merkitä samaa, seuran valiokunnan toimintaa moittivana kritiikkinä”; ja tämän jälkeen siirryimme selostamaan edellä mainittua seuran toimintaa lamauttavaa asiaintilaa. Tarkoituksenamme oli, kuten lukija muistaa, osoittaa Suomen tarvitsevan useampia talousseuroja, ei nyt olemassa olevan talousseuran moittiminen. On siis täydellisen aiheetonta, että nimimerkki –*– tekeytyy Suomen talousseuran marttyyriksi. Jos hänellä on ollut sormensa pelissä seuran asioissa, pitäisi hänen pikemmin vaatia meitä tilille siitä, ettemme ole sanallakaan maininneet seuran viimeistä sihteeriä emmekä hänen kassavaillinkinsa puolustelijoita – jotka toden totta eivät yhtä suuressa määrin ole olleet yleisen edun suosijoita ja puolustajia. Hän tosin vihjaa, että on rikos ilmaista painetussa sanassa pienintäkään talousseuran toimintaan liittyvää toivetta; mutta tällä hän ei varmaankaan tarkoita sitä, mitä on painettu Turussa ja Åbo Tidningarissa, tuossa ”ajatuksen- ja sananvapauden kodissa”, kuten hän on suvainnut vakuuttaa.
Lopuksi emme voi olla ilmaisematta yleisesti ottaen vakaumustamme, että niin paljon kuin nimimerkki –*– ja hänen kumppaninsa mahtavatkin rimpuilla vastaan, Suomeen tulee syntymään useampia talousseuroja. Emme myöskään epäile, että ne tulevat saamaan mieleltään ja teoiltaan jalompia ystäviä kuin se, joka on asettanut itsensä Turun talousseuran asiamieheksi.
Nimimerkki –*–:n jatkuviin henkilökohtaisiin solvauksiin allekirjoittanut ei vastaa mitään. Hänen vakuutuksensa, ettei hän tahdo ahdistaa minua yksityisenä henkilönä on hävyttömyys, joka tulee kaikkien muiden lisäksi. Joka hänen laillaan kiihkeästi hyökkää lähimmäisensä moraalisuuden kimppuun yrittämättäkään mitään todistaa, on pelkkä parjaaja; ja kun joku hänen tavallaan ilmaisee ilonsa siitä, että on lausunut valheita, on halveksiva vaitiolo ainoa sovelias vastaus. Vain silloin kun hän syytää solvauksia myös niitä henkilöitä vastaan, joiden kanssa seurustelen, sallittakoon minun huomauttaa, että lähimmät ystäväni ovat olleet ja ovat niitä miehiä, jotka Suomen kansa tulee lukemaan etevimpiensä joukkoon niin kauan kuin sen nimi elää; heidän ystävyytensä on minun kunniani ja elämäni suurin onni, jonka vuoksi helposti unohdan jonkun kurjan häväistyskirjailijan herjaukset.
J. V. S.
