Monikin lienee tämän kirjoittajan ohella halunnut oppia tietämään jotain Suomen ”vuorista ja maaperästä”. Mutta oppineidemme innostus on vielä niin vähän ollut kääntyneenä omaa maatamme koskevaan tietouteen, että tuskin löytyy mitään kotimaisen miehen laatimaa painotuotetta aiheesta. Yksittäisiä maasta löytyneitä mineraaleja koskevia tutkimuksia ja tietoja voidaan kyllä etsiä esiin oppineista julkaisusarjoista ja akateemisista väitöskirjoista, mutta vain harva kai tuntee mitään geologista kuvausta Suomesta. Tännekin suunnalle vievän ladun on kuitenkin avannut eräs ulkomaalainen ja pitänyt tietämisen arvoisena sitä, mitä kotimainen oppineisuutemme väheksyy. Hra Boethling, nuori mineralogi, joka vuosien 1831–32 liepeillä vieraili Suomessa, on julkaissut vihkosen maan geologisista oloista. Kyseistä kirjoitelmaa ei tämän esittelyn laatija ole onnistunut saamaan nähdäkseen. Mutta jo aiemmin oli muuan toinen ulkomaalainen Venäjän geologian liitteenä julkaissut sen työn, jota tässä alempana siteerataan. Voisi luulla näiden kirjoitusten herättäneen sen verran mielenkiintoa, että niiden sisältöä olisi ottein selostettu jossain kotimaisessa lehdessä tai että ne ainakin olisi esitelty ja ilmoitettu lehdissä ja pidetty saatavilla kotimaisissa kirjakaupoissa. Mutta näin ei ole tapahtunut; tilanne lienee vieläkin se, ettei jälkimmäisestä työstä ole ainoatakaan kappaletta yliopiston tai Vuorikonttorin kirjastossa.
Tuskin siis ihmetyttää, ettei isänmaan kallio- ja maaperästä ole mitään yleisempää tietoa sen asukkaiden keskuudessa. Kun tämän kirjoittaja on omasta kokemuksestaan jo aikoja havainnut, miten nolostuttavaa on olla tuntematta omaa maataan, on hän yrittänyt hankkia jotain tietoa geologian osalta siitä Ruotsin maaperästä, joka on samanlaatuista kuin Suomessa, ja julkaisi tämän lehden vuosikerrassa 1847 otteen Berzeliuksen sangen opettavaisesta tutkielmasta Om beskaffenheten af Sveriges Berg och Mark. Pyydämme lukijoita kääntymään tämän tutkielman puoleen heidän halutessaan tietoja niistä kivilajeista, joista tässä alempana puhutaan. Lisätiedoiksi sanomme vielä pari sanaa.
Kivilaji, mitä Berzeliuksen tutkielmassa kutsutaan syeniitiksi, esiintyy kuvauksen mukaan Ruotsissa harvinaisena ja se luetaan varsinaisiin ns. vulkaanisiin kivilajeihin, jotka ovat murtaneet kaksi tai useampia vedestä kerrostuneita siirtymäkivilajeja: hiekkakiveä, alunaliusketta, kalkkia ja siirtymäsaviliusketta. Mutta se syeniittiperhe, josta alempana puhutaan, sisältää eri tavoin koostuneita peruskallion aineksia, enimmäkseen maasälpää, vähemmän kvartsia ja kiillettä, mutta siten että näihin mineraaleihin tulee lisäksi pääasiassa sarvivälkettä, jonka mukanaolo on tämän perheen tunnusomaisin piirre. Myös se vihreäkivi, jota sanotaan niukasti olevan kivilajiperheessä mukana, ei vaikuta samalta, joka vulkaanisissa purkauksissa on tullut esiin sen jälkeen kun siirtymäkivilajit ovat kerrostuneet vedessä. Tekijä ei missään mainitse näitä kivilajeja vihreäkiven perustana, ja niitä esiintynee äärimmäisen niukasti Suomessa. Syeniittiperheestä tekijä erottaa graniitti-gneissiperheen, johon hän lukee tavalliset harmaakivilajit: graniitin, gneissin, kiiltoliuskeen. Erityiseen alaryhmään hän sijoittaa porfyyrin ja kalkkikiven, sen alkuperäisen, joka kuuluu peruskallioon; alkuperäisen saviliuskeen hän sitä vastoin vie syeniittiperheeseen. Sivuutamme tässä ne lukuisat yksittäiset graniitti- ja syeniittilajit jotka tekijä erottelee ja ottaa mukaan. Niiden luonne määräytyy hänen mukaansa siitä, missä määrin ja missä muodossa mainittuja mineraaleja – maasälpää, kvartsia, kiillettä, sarvivälkettä – on niiden koostumuksessa mukana.
Teos, josta tässä kerromme, on:
Zur Geognosie. Darstellungen aus dem Felsgebäude Russlands. Von Moritz von Engelhardt. Erste Lieferung: Geognostischer Umriss von Finnland. [Geologiasta. Venäjän kalliomuodostuman esittelyä, kirjoittanut Moritz von Engelhardt. Ensimmäinen vihko: Suomen geologiset peruspiirteet.] Berlin 1820.
Hra Engelhardt matkusti Suomessa kesällä 1818 erään maalarin, hra Ernst Ulprechtin kanssa. Pietarista matkustavaiset saapuivat Viipuriin, vierailivat sieltä Vuoksella ja Imatralla sekä palasivat rantatielle. Helsingissä heidän reittinsä erkanivat siten, että hra E. matkusti Vihdin ja Someron, hra U. tavallisemman rantatien kautta Turkuun. Turusta molemmat matkasivat yhdessä Tampereen, Oriveden, Jämsän, Jyväskylän, Saarijärven, Perhon kautta Kokkolaan, edelleen rantatietä Tornioon, sieltä takaisin Ouluun, sieltä Kajaaniin ja taas Oulujärven yli Nissilän tielle, Iisalmeen ja Kuopioon. Vehmasmäellä he erosivat taas: hra U. lähti Jyväskylän, Jämsän, Längelmäen kautta Tampereelle ja sitten Hämeenlinnan kautta Helsinkiin, missä hän tapasi hra E:n, joka oli matkustanut Rantasalmen, Juvan, Mikkelin, Heinolan, Orimattilan ja Mäntsälän kautta. Molemmat jättivät Suomen lähtiessään meritse Tallinnaan.
Silmäys karttaan osoittaa näiden matkojen antaneen tilaisuuden tutkia maan kivilajien rakennetta pitkin kahta etelärannikon kanssa suunnilleen yhdensuuntaista linjaa, lisäksi kahdella toisella linjalla, jotka halkaisevat maan luoteesta kaakkoon, ja lopuksi kahdella lyhyemmällä, jälkimmäiset yhdistävällä linjalla. Molemmista ensin mainituista linjoista yksi kulkee Viipurista Hankoniemelle, toinen Saimaalta Turkuun. Molemmat jälkimmäiset päälinjat kulkevat Kokkolasta Helsinkiin ja Torniosta Saimaalle, sekä niitä yhdistävät linjat Kokkolasta Ouluun ja Jyväskylästä Kuopioon. Näillä linjoilla matkamiehet ovat nyt, kuten kirjassa oleva erityinen luku otsikolla Beobachtungen [Huomioita] sekä liitteenä oleva Petrografische Karte von Finnland [Suomen petrograafinen kartta] osoittavat, tehneet varsin tarkkoja sekä pinta- että kaivaushavaintoja Suomen kallioista ja maaperästä. Näiden havaintojen pohjalta ja Hermelinin karttojen johdolla he ovat päässeet seuraaviin tuloksiin.
Tekijä erottaa ensin Suomen ylänkömaat alangosta kahdella linjalla, joista yksi (”luoteisharjanne”), ulottuu Kajaanista Poriin seuraten suurin piirtein tällä jaksolla kulkevaa vedenjakajaa, ts. se menee Pohjanmaan jokien lähteitä myöten. Toinen (”kaakkoisharjanne”) kulkee Suomenlahteen laskevien jokien lähteiden kautta rinnakkaisesti etelärannikkoa pitkin, ja Vuokselta alkaen se seuraa Saimaan vesistön itärantaa. Erityinen kartta, Finnland als Relief [Suomi korkokuvana], laadittu Hermelinin ja Hällströmin mukaan, pyrkii, joskin vaillinaisesti havainnollistamaan näitä oloja ja osoittamaan maan muut laaksopainanteet. Tämän jälkeen tekijä katsoo niiden vedenjakajan kahden harjan, jotka kulkevat toinen Päijänteen vesistön länsipuolella, toinen Saimaan vesistön länsipuolella erottavan nämä toisistaan sekä Kokemäenjoen vesistöstä. Tekijä kuvailee näitä kolmea vesistöä, sitä, miten ne yleensä virtaavat pohjoisesta etelään, tai tarkemmin sanoen samaan suuntaan kuin kivilajikerrostumat, jotka menevät koillisesta lounaaseen. Lisäksi hän kuvaa, miten niiden kaakkoisharjanteen salpaamat vedet murtavat tämän ja virtaavat alankomaalle, Kokemäen vesistön vedet länteen ja luoteeseen, Päijänteen ja Saimaan vedet itään ja kaakkoon. Näiden seikkojen myöhempi esittely osoittaa tekijän katsovan, että nämä vesistöt ovat muinaisen meren jäänteitä, jonka jäljelle jäänyt vesi, jouduttuaan kahden harjanteen puristuksiin, on etsiytynyt ulos kyseisten eri purkautumisteiden kautta.
Ylänköä voidaan kokonaisuudessaan pitää suurena vajoamalaaksona, jonka ulkoreuna kulkee pitkin nykyistä kaakkoisharjannetta, purkautumatie on Kokemäellä, ja joka muinoin on muodostanut laaksossaan yhden ainoan järven, missä on ollut matalien saarien muodostamia ryhmiä; veden juostua pois nämä saaret ovat muuttuneet vesistöalueiden välisiksi kohoumajaksoiksi jotka jakavat nämä kolmeen vesistöön. Se, miten ne aiemmin ovat kuuluneet yhteen, näkyy vielä niiden nykyisestä yhteydestä ja kohoumajaksojen muodosta. Nämä kohoumakielekkeet nimittäin laskevat kummaltakin harjanteelta kohti vesistöalueen keskusta, missä yhdellä harjulla on järviä, jotka purkavat vetensä sekä Päijänteen että Kokemäen vesistöihin, kun taas toinen matalimmalla kohdallaan, Niivalan ja Rantasalmen välillä, tuskin enää erottaa kumpaisenkaan vesistön (Päijänteen ja Saimaan) virtaama-alueita sekä näyttää täällä itään viettävällä osuudellaan vain jälkiä tapahtuneesta hävityksestä: kallionlohkareita, vierinkiviä ja hiekkaa. Mitä enemmän kohoumajaksot nousevat kohti harjanteita, sitä aaltomaisemmiksi niiden selät käyvät ja niiden sivuilta pistää esiin jyrkkiä vuoria, joita moreenista muodostuneet poikkilaaksot, järvi- tai jokilaaksot erottavat toisistaan. Tämänlaatuisia ovat molempien kohoumajaksojen päät sekä lähellä luoteisharjannetta, Tampereesta Jyväskylän kautta Kuopioon, että lähellä kaakkoisharjannetta, Juva–Heinola–Lahti-linjalla. Ensin mainitulle alueelle näet kaikki kolme vesistöä ahtautuvat; jälkimmäisen luona, missä Juvan ja Heinolan välillä kohoaa mitä jyrkimpiä vuoria, Saimaan vesistö, joka on vahvin, estyy kulussaan ja sen on pakko murtautua kaakkoisharjanteen läpi tämän kohoumajakson yhdeltä puolelta, samalla lailla kun Päijänteen vesistö murtautuu toiselta puolelta läpi. Lännessä, missä vesistöaltaan pääkanava avautuu, vesistö (Kokemäki) loittonee kaakkoisharjanteesta, ja Loimijoen alueella tämä harjanne vähitellen mataloituu vähäpätöisiksi kiviröykkiöiden ja hiekan peittämiksi kummuiksi. Pohjoiseen Jyväskylästä ja Kuopiosta aina luoteisharjanteen selänteelle saakka kohoumat leviävät epätasaisiksi ylängöiksi, joiden laajojen, matalien syvänteiden pohjilla venyy jokimaisia järviä. Osa niistä saa vetensä Lintulahden ja Perhon välisiltä suurilta moreenimailta tällä leveällä kaakkoisharjanteella, toinen osa pienistä syvennyksistä niiden kukkuloiden juurella, jotka Nissilän ja Saaresmäen välillä muodostavat harjanteen selän. Tämän laskeutuessa kohti Pohjanlahtea sen ylempi rinne koostuu moreenista, jota on myös Oulujärven eteläpuolella sekä Perhosta Kellonkoskeen ulottuvalla alueella; tämän alapuolella seuraavat korkeat hiekkadyynit Oulujoen varrella Säräjäsniemen ja Laitilan välillä sekä Kellonkosken ja Keimon välillä; ja lopulta seuraa matala rannikkoreunus, jonka hiekkanummista ja moreenista kohottautuu vain yksittäisiä kallioita; Hannilan ja Oulun väliltä nekin silti puuttuvat lähes tyystiin. Tätä viettävää rinnettä pitkin Pohjanlahteen laskevilla vesirikkailla joilla on yläjuoksullaan matalien rantojen välissä oleva kivinen uoma monin pienin askelmin, joista vesi syöksyy putouksena. Näitä askelmia kutsutaan Suomessa yleisesti nimellä ”koski”; ne ovat tavallisesti matalia eivätkä estä veneen kulkua, jonka vaikeudet talonpoikain rohkeus useimmiten on onnellisesti voittanut. Rinteellä on vain yksi merkittävä putous, Ämmänkoski Kajaanin luona, jonka Oulujoki muodostaa. Joki on täällä tietojen mukaan 36 (?) jalkaa leveä ja se syöksyy koko voimallaan jyrkästi alas juosten jyrkkien kalliorantojen välistä alas Oulujärveen. Hiekkadyynien alueella joet virtaavat rauhallisemmin korkeiden rantojen välissä. Alempana rannat väistyvät laaksojen reunamiksi, ja niiden sekä nykyisten jokien välinen alanko muodostaa laaksonpohjan. Lähempänä rannikkoa tämä laaksonpohja laajenee, reunat käyvät matalammiksi leikkautuen erillisiksi kukkuloiksi ja vuoriryhmiksi samalla kun virran uoma muuttuu kiviseksi, siinä on paljon koskia ja sen peittävät kaikenlaatuiset kivet, joiden yli vesi kuohuen kulkee. Näiden kivenlohkareiden määrä kasvaa jokien koon myötä; suurimmat joet Oulun ja Tornion välistä eivät virtaa alas luoteisharjannetta pitkin, vaan välittömästi Itämeren ja Vienanmeren väliseltä vedenjakajalta.
Kaakkoisella harjanteella, joka on luoteista kapeampi, on kuiva, tasaisempi selkä, missä välistä on laajoja mutta matalia syvänteitä. Se viettää merta (Suomenlahtea) kohden epätasaisemmin kuin luoteisharjanne, ja joet täyttävät usein pieniä järvialtaita ennen kuin ehtivät rannikolle, joka on monien kallioselänteiden halkomaa ja täynnä lukemattomia, merestä kohoavia kukkuloita ja vuorenhuippuja, ns. 'kareja'”.
Keskeytämme tässä tekijän kuvauksen Suomen vallin ulkonäöstä vakuuttuneina siitä, että useimmat lukijat meidän myötämme jo tästä otteesta ovat oppineet tarkastelemaan sitä uudelta ja laajemmalta kannalta. Jatkosta käy ilmi, että tekijä sen tuhon johdosta, joka on nähtävissä Lappeenrannan ja Viipurin välisellä seudulla, katsoo Saimaan vesien joskus laskeneen täällä mereen, kuten toisetkin jo ennen häntä lienevät katsoneet asiainlaidan olevan. Maa on täällä tuskin Saimaan nykyisen vedenpinnan tason yläpuolella, noin 250 jalkaa. Nyt myös Päijänteen korkeus merestä on sama. Mutta tämä ei ole ristiriidassa sen käsityksen kanssa, että Päijänteen vesi, ennen kuin se sai oman laskujoen ja kun se oli korkeammalla, laski Saimaaseen. Siitä seuraisi silti myös, ettei kummankaan vesillä ole koskaan voinut olla samaa purkautumisväylää Kokemäenjoen vesistön kanssa, vaikka koko ylängön reuna on tällä puolen matalimmillaan. Voidaan korkeintaan olettaa Päijänteen vesien muinaisaikoina jakautuneen kahdelle taholle, jos nimittäin jokin Päijänteen ja Kokemäenjoen vesistöjen vedenjakajan kohoumajakson piste sijaitsisi suunnilleen yhtä matalalla kuin esim. Rantasalmen pohjoispuolisella seudulla Päijänteen ja Saimaan vesistöjen välillä. Mainitsemme tämän sen tekijän kannan johdosta, että koko ylänkö muodostaisi yhden vesistöaltaan; oletus Saimaan vesien välittömästä purkaustiestä Suomenlahteen tuntuu kumoavan tämän kannan. Kysymystä joutuu enemmän tai vähemmän pohtimaan samaan tapaan kuin sokea värejä, kunnes saatavilla on jokin luotettavampi kartta maan pinnanmuodostuksesta. Myös hra Engelhardtin ilmauksen epätäsmällisyys on ymmärrettävää tämän yleisen hämärän johdosta. Puhutaan, että sellainen kartta, joka esittää maan korkeussuhteet 50 (tai 100) jalan välin tarkkuudella, olisi jo laadittu. Sen julkaiseminen vaikkapa sävypainona kuuluisi varmasti tervetulleisimpiin lahjoihin sekä tieteelle että laajemmalle yleisölle.
Mutta on aika kääntyä ulkoisesta pinnanmuodostuksesta siihen, mitä tekijä sanoo Suomen maaperän ja kallioiden ”sisuksesta”, maaperää muodostavista kivilajeista ja niiden keskinäisistä suhteista.
Vanhastaan on oletettu, etteivät maan vuoret seuraa Maanselän haaroja ja mutkia, vaan kulkevat yleensä ottaen koillisesta lounaaseen. Tekijän havainnot soveltuivat erinomaisella tavalla asiaintilan selvittämiseen, varsinkin kahdella linjalla luoteesta kaakkoon, Kokkolan ja Helsingin sekä Tornion ja Viipurin tai Pietarin välillä. Kun hän näet vertasi näillä linjoilla tehtyjä havaintoja, osoittautuivat kummallakin linjalla tietyn kivilajin aluetta merkkaavat pisteet muodostavan joukon rinnakkaisia koillisesta lounaaseen kulkevia linjoja, joista hänen täytyi päätellä niiden ilmaisevan kivilajien vyöhykkeitä.
Niinpä kun tekijä esimerkiksi koko Kokkolasta Tornioon vievän maantien varrella tapasi syeniittiperheeseen kuuluvia kivilajeja, samoin tiellä Kokkolasta Perhoon aina Sillanpäähän saakka, missä graniittiperheen kivilajit tulivat vastaan, sekä havaitsi syeniittiperheen kivilajeja Oulun ja Kajaanin välisellä osuudella aina Laitilaan saakka, missä tilanne oli sama, täytyi hänen päätellä, että koko tämän rannikkojakson peruskallio muodostuu jälkimmäisestä perheestä, samoin kuin että sen alue maassa ulottuu Sillanpään ja Laitilan välille vedetylle linjalle, joka on yhdensuuntainen rannikon kanssa. Kun edelleen se graniitti, mikä tuli vastaan kummallakin kohdalla, jatkui Karstulaan Perhon–Saarijärven tietä ja Salahmiin Kajaanin–Kuopion tietä, veti tekijä uuden, edellisen sekä rannikon kanssa yhdensuuntaisen linjan Karstulasta Salahmiin, joka ilmaisee graniitin levinneisyyttä ja aluetta. Kolmas linja kulkee suunnilleen Tampereelta Oriveden, Jämsän, Hartolan ja Pieksämäen kautta Vehmasmäelle Kuopion lähellä; tämä ja viimeksi mainittu linja sulkevat piiriinsä syeniittiperheen uuden, toisen esiintymäalueen. Täältä alkaen tulee taas graniittiperheen toinen alue vastaan; sen etelärajana on linja, joka kulkee Porvoosta Rantasalmeen, ts. lähes yhdensuuntaisesti edellä mainittujen kanssa. Porvoosta Viipuriin ja Vuoksen tienoilla tavattiin taas syeniittiperheen kivilajeja, ja toisen graniittialueen kaakkoispuolella seuraa siis syeniittiperheen kolmas alue. Viipurin ja Pietarin välillä tekijä näki vain graniitista irronnutta kiveä, ja täällä siis alkaisi graniittiperheen kolmas alue; koska alueet kuitenkin kulkevat koillis-lounaissuunnassa, osuu tämä siksi vain vähäiseltä osaltaan Suomen rajojen sisäpuolelle.
Edellyttäen, että tekijän havainnot ovat oikeita ja hänen teoriansa kivilajien sijoittumisesta perheisiin ovat jotensakin varmalla pohjalla, on todellakin yhtä yllättävää kuin ilahduttavaakin havaita, että Suomen kallioperä ja maalajit jakautuvat kahden säännöllisesti keskenään vuorottelevan kivilajiperheen muodostamaan neljään tai viiteen vyöhykkeeseen. On näet kuultu kotimaisten mineralogien valittavan, että maan peruskallioita on mahdoton järjestää ja systematisoida. Uskomme siis, että tekijällä on näissä oloissa ollut kaikki syyt laatia tällainen jaottelu eikä asiasta voitane olla eri mieltä. Olisi näet varsin kummallista, jos Kokkolasta Helsinkiin ja Torniosta Pietariin vedettyjen tutkimuslinjojen vieressä tai niiden välissä esiintyisi joitakin merkittävämpiä poikkeamia: onhan itse näillä linjoilla tapahtuva vaihtelu niin säännönmukaista ja selvää, ja sitä paitsi se vahvistaa aiemmat näkemykset, mitä tulee vuorikivilajien esiintymiseen. Sen lisäksi tekijän tutkimukset erinäisillä toisiinsa liittyvillä linjoilla (Kokkolasta Ouluun ja Jyväskylästä Kuopioon, missä syeniittiperhe vallitsee kummallakin linjalla; edelleen Rantasalmelta Heinolan kautta Helsinkiin ja Tampereelta Turkuun: nämä molemmat poikittaislinjat sijaitsevat toisen graniittialueen sisällä) eivät ole antaneet vähäisintäkään syytä epäillä juuri mainittujen oletusten paikkansapitävyyttä. Kenelläkään ei ole oikeutta olettaa, että tekijän tiedot olisivat vääriä; ei myöskään voi ajatella, että hänen havaintonsa ylipäätään ottaen olisivat vääriä. Yksi tai toinen paikkansapitämättömyys ei tässä merkitse mitään. Emme siksi voi nähdä asiaa muuten kuin että hra Engelhardt, samalla lailla kuin hän on esittänyt yleispiirteisen hahmotelman isänmaamme ulkoisesta muodostuksesta, on myös laajoin vedoin laatinut tuleville geologeille kuvan sen kallioperästä, sen osatekijöiden laadusta ja järjestyksestä.
Havainnollisesti tämä esitetään jo mainitussa petrograafisessa kartassa, jolle tekijä on merkinnyt kaikki kohtaamansa kivilajit niillä teillä, joita pitkin hän on kulkenut. Lisäksi hän on laatinut kaavion Seitenansicht Finnland's mit Queerdurchschnitten seines Felsgebäudes [Sivukuva Suomesta ja läpileikkaus sen kalliomuodostumasta], joka havainnollistaa sekä Suomen harjanteen kohoamisen että eri kivilajiperheiden alueet ja jokaisen perheen eri kivilajien järjestyksen ja kerrostuneisuuden. Tämä kuvataulu esittää ensin profiilileikkauksen maasta pitkin linjaa, joka on vedetty suunnilleen Siikajoen suusta Pohjanlahden rannalla Päijänteen laskujokeen Suomenlahden rannalla. Piirros esittää siis suunnilleen, miten maa kohoaa ja laskee näiden kahden pisteen välillä, sekä merenpinnan alapuolella olevasta peruskalliosta, miten eri syeniitti- ja graniittiperheet seuraavat toisiaan. Toisekseen kuvataulu esittää eri väritetyissä piirroksissa kuvitteellisia läpileikkauksia neljästä ensin mainitusta alueesta (ensimmäinen syeniitti-, ensimmäinen graniitti-, toinen syeniitti- ja toinen graniittialue). Näiden läpileikkausten tarkoituksena on selvittää kivilajien seurausjärjestys, niiden muodostumien ääriviivat, niiden väri ja kerrostuneisuus. Kuvataulu on tekstissä saanut erityisen, tarkan kuvauksensa.
Olemme yllä koettaneet selvittää, mitä tekijä tarkoittaa eri kivilajiperheillä. Meidän on lisättävä, että vaikka tekijän havainnot esimerkiksi graniittiperheen alueella osoittavat graniitin, gneissin ja graniittigneissin yleisimmiksi kivilajeiksi, on niissä kuitenkin samalla alueella mukana hajanaisia syeniitti-, vihreäkivi- ym. kerrostumia. Samaten toisaalta gneissiä, graniittigneissiä ja jopa graniittia esiintyy syeniittialueella. Ensin mainitun perheen kivilajeissa ovat, kuten totesimme, maasälpä, kvartsi ja kiille yleisimmät ainesosaset, joiden joukossa vain satunnaisesti on sarvivälkettä; jälkimmäisessä taas maasälpä ja sarvivälke ovat tärkeimpiä, kvartsi ja kiille sivuaineksia. Rikkikiisua, magneettista rautamalmia, rautaokraa esiintyy usein syeniittikivilajeissa. Nämä kivilajit, jotka tavallisesti koostuvat epätasaisista, usein myös tasaisista (liuskemaisista) kerrostumista, hajoavat ja rapautuvat helposti, minkä takia vuorten nähdään syeniittialueella olevan latistuneita, hiekan ja kivien peittämiä kukkuloita. Liuskemuodon nämä kivilajit saavat, kun niiden sarvivälke läpäisee ne ohuina kerroksina, jotka ovat muodostuneet siten, että sarvivälkkeen neulanmuotoiset kiteet sijaitsevat peräkanaa ja tiiviisti toisiaan lähellä. Missä kiinteää kalliota esiintyy, on se tavallisesti ristikkäin menevien halkeamien pirstomaa. Hiekka on rautapitoista ja alueella esiintyy järvi- ja suomalmeja, kun sen sijaan rautamalmisuonia tulee etsiä graniittialueelta. Tällä jälkimmäisellä alueella on vain yksi liuskelaji, kiilleliuske, jota tekijän mukaan esiintyy syeniittialueiden rajalla.
Erityinen väritetty kuvataulu esittää 1. granttiigneissiä Helsingin luota, 2. syeniittiä Kuopiosta, 3. graniittigneissiä Oulujärven luota. Nro 2 kuvaa tummanpunaista maasälpälohkaretta, jossa on seassa vaaleampaa mutta samalla harmaampaa syeniittiä; molemmissa on harvakseltaan sarvivälkejuovia, ja tästä mineraalista koostuva leveä suoni kulkee koko lohkareen poikki; sen taas jakavat hienommat maasälpäjuovat ja syeniittimassaan sirottuneet kvartsijyväset pienempiin osiin. Jotta kaikki teoksen kuvat tulisivat mainituiksi, muistettakoon myös tittelilehteä somistava saaristonäkymä. Kartat ja kuvataulut on piirtänyt hra Ulprecht.
Mitä peruskallion kivilajien järjestykseen tulee, niin tekijä katsoo niiden kussakin yksittäisessä vuoressa vaihtuvan samalla lailla kuin kivilajikerrostumat kunkin perheen puitteissa ja kuin mitä itse nämä alueet vaihtuvat. Aivan yleisesti sanoen vaihtelu muodostuu rakeisen ja lehtimäisen (liuskeisen) koostumuksen vuorottelusta. Se on Suomessa sama, mitä on havaittu niissä muissa maissa, joissa peruskallio nousee näkyviin. Mutta pääasiallinen ryhmittely perheisiin on Suomelle, ja kuten tekijä näyttää vihjaavan, Pohjois-Skandinavialle ominainen, siten että vaihtelu näyttäytyy täällä suurempana massojen valtavuuden johdosta. Myös se viittaa suurempiin mullistuksiin, että saman kivilajin muodostamat pitkittäisjaksot eivät etene keskeytymättä, vaan niiden läpi murtautuu muita kivilajeja.
Vuorten kerrostumia tekijä tarkastelee seuraavasti: pohjoisessa, tarkemmin ottaen luoteessa, missä Suomen vuoret liittyvät Skandinavian vuoriin, kivilajikerrokset ovat sijoittuneet enemmän vaakasuoraan tasoon, mutta kaakkoa kohti edetessä niiden kulku muuttuu kaltevammaksi, ts. kerrostumat ovat kallistuneet luoteesta kaakkoon, ja niin voimakkaasti, että niiden ylöskohoavat kulmat täällä muodostavat maanpinnan. Tekijä katsoo vain ensimmäisen syeniittialueen kuuluvan ”vaakasuoriin”; ”kalteva” alue alkaa siis Maanselän Pohjanmaan-haaran kohdalla, luoteisharjanteelta. Jos nyt ajatellaan koko Suomen ylängön koostuvan tällaisista luoteesta kaakkoon kulkevista, kaakkoon päin kallellaan olevista kalliokerrostumien kulmista, niin on luonnollista että veden täytyy juosta näiden reunojen välistä, ja missä ne yhtyvät, vesi tulvii reunan yli mieluummin kaakkoon kuin luoteeseen päin. Tästä seuraa, että sisävesien vedet yleensäkin pyrkivät kaakkoon, kun taas järviä yhdistävät joet virtaavat lounaaseen, kallioperän kulkua seuraten. Pyrkiminen kaakkoon seuraa järvien muodostumisesta. Rakeisesti muodostunut kivi on lujempaa kuin liuskeisesti muodostunut, ja siksi vesi hajottaa helpommin jälkimmäistä. Näin tekijä siis katsoo järvien monilahtisen muodon johtuvan eri kivilajien lujuudesta siten, että järvien rannat muodostuvat lujemmista kivilajeista, kun taas pehmeämmät muodostavat niiden altaat. Yleisesti ottaen järvet ovat tekijän mukaan syntyneet siten, että pienempiin syvänteisiin kokoontunut vesi, sekä suuremman vesistön luoteis- että kaakkoispuolella, on yhdistynyt näiden vesistöjen veteen syömällä pehmeämmän kivilajin pois välissä olevien kivilajikerrostumien reunoilta. Silmäys karttaan osoittaakin, että mainituilta kahdelta puolelta virtaa usein kaksi järven haaraa siihen vesistön pisteeseen, mistä tämä purkaa vetensä toiseen samanlaiseen vesistöön, sillä nämä yhdistävät purkautumisväylät virtaavat tavallisesti, kuten sanottu, poikittaiseen suuntaan järvijaksoihin nähden kaakkoa kohti ja laskevat seuraavan järvijakson luoteishaaraan. Tämä selitys ratkaisisi siis sen näennäisen ristiriidan, että järvijaksot yleensä kulkevat luoteesta kaakkoon ja vesi pyrkii jälkimmäiseen ilmansuuntaan, kun taas kivilajikerrostumat kulkevat koillisesta lounaaseen. Tällöin on otettava huomioon, että vaikka syeniittiperhe yleensä koostuukin mureammista kivilajeista, on myös graniittiperheessä yksi kivilaji lehtimäisen koostumuksensa takia toista pehmeämpi, sekä että molempien alueella esiintyy myös vieraaseen perheeseen kuuluvia kivilajeja.
Veden virtaaminen mereen molemmilta harjanteilta tapahtuu omalla erityisellä tavallaan, joka määräytyy kivikerrostumien erilaisesta sijainnista näillä kohdin. Pohjanmaan joissa vesi virtaa helpommin eteenpäin, koska se juoksee ”kaltevan” alueen reunalta ”vaakasuoralle” alueelle. Koska näiden jokien yläjuoksu kuitenkin vielä sijaitsee ”kaltevan” kerrostumatyypin alueella, muodostuu täällä soita ja järviä, ja vesi kiemurtelee eteenpäin kivilajikerrostumien reunojen välistä ja yli. ”Kalteva” osuus alkaa jo Maanselän länsipuolelta ja harjut kasautuvat sen ylös kohoaville reunoille. Suomenlahden luona taas kaltevuus on voimakasta ja jokien lukumäärä suurempi. Niinpä täällä muodostuu lukuisia pieniä järviä graniittisen peruskallion luonnollisiin syvänteisiin. Tekijä toteaa, että siellä missä tällä alueella vallitsee puhdas gneissi, kivilaji joka koostumukseltaan on lehtimäistä, laaksot muodostuvat hedelmällisestä savimaasta; mutta missä rakeisemmat kivilajit tiheämmin vuorottelevat lehtimäisten kanssa, siellä muodostuu moreenia paljaiden kallioiden väliin.
Lisäämme tähän erään huomautuksen, vaikka se useimmille lukijoille ei lienekään kovin tarpeellinen. Voisi näet luulla, että lukuisten toistensa päälle kerrostuneiden kivilajien vaakasuoran osan pitäisi olla korkeammalla merenpinnan yläpuolella kuin saman massan kaltevamman osan; onhan jälkimmäinen osuus syntynyt siten, että vaakasuorina lepäävät kerrostumat ovat ikään kuin menettäneet tukipisteensä yhdeltä puolelta ja murtuneet pitkin linjaa, niin että ne nyt murtuneelta osaltaan kohoavat toisiaan vasten niin, että murtuneen jakson yläkulma nojaa vaakasuoraksi jäänyttä osaa vasten. Mutta voi ajatella myös tapahtuneen niin, että alun perin vaakasuorina levänneet kerrostumat ovat mainitun linjan kohdalla kohonneet ja että ne näin irrottautuneessa osassa ovat asettuneet niin kalteviksi, että esimerkiksi kun kohonneen alimman kerrostuman yläkulma nyt sijaitsee vielä vaakasuorassa tasossa olevien kerrostumien ylimmän osan päällä (Maanselän Pohjanmaan-puoleisen haaran länsipuolella), niin tämän ylimmän kerrostuman jatko on nyt kauimpana kaltevien joukossa (esim. lähellä maan kaakkoisrannikkoa). Kun kallistuma nyt on niin voimakas, että tämän ylös nousseen osan kerrostumat seisovat syrjällään, niin jotkut kerrostumat ovat liukuneet alemmas, toiset kohonneet ylemmäs, ja siksi niiden yläreunojen muodostama maanpinta on monella tavoin vaihtelevan korkuista. Sen mukaan mitä olemme nähneet, on hra Engelhardt havainnut, että keskimmäisten kerrostumien reunat ovat vähiten merenpinnan yläpuolella; sitä vastoin ne kerrostumat, jotka ovat lähimpänä murrosta, samaten kuin kaakkoisrannikkoa lähempänä olevat uloimmat kerrokset, ts. muinaisessa vaakasuorassa tilassa ylimmät ja alimmat kerrokset, ovat reunoiltaan korkeampia. Näin ne muodostavat molemmat harjanteet, jotka sulkevat sisäänsä sisämaan vesistöt. Lounaassa, Kokemäen alueella on veden varhaisin purkautumaväylä huuhtonut pois täällä esiin pistävien kaltevien kerrostumien uloimman osan.
Tämä viimeksi mainittu seikka liittyy tekijän erääseen hypoteesiin, jonka mukaan yhtä hyvin Suomen ylämaiden kuin Pohjanlahden vedet olisivat Älvdalenin, Västmanlannin ja Närken kautta, Vänernin kautta virranneet Pohjanmereen. Ahvenanmaan saaret olisivat jäännös siitä vallista, joka silloin erotti Pohjanlahden Itämerestä. Tähän liittyen hän pyrkii kiistämään, että ne Ruotsissa tavattavat muodostumat, joita on pidetty siirtymäkivilajeina ja jotka on sellaisina otettu Berzeliuksen usein mainittuun tutkielmaan, kuuluisivat tähän muodostumien luokkaan. Mutta sekä kysymyksen laatu että tilan puute estävät meitä tässä esittämästä tekijän syitä näin uskaliaisiin väitteisiin.
Miten asiantuntija Engelhardtin työtä arvioineekaan, on se kuitenkin ainoa laatuaan Suomessa; ja varmaa on, että ankarinkin kriitikko hyötyy teoksen tarjoamasta luonnoksesta Suomen harjanteiden rakenteesta. Mutta kun moni meidän ohellamme oikeutetusti on hämmästynyt, ettei ainoakaan kotimainen mies ole ryhtynyt työhön hra Engelhardtin sijasta, eikä kukaan ainakaan ole pitänyt vaivan arvoisena kertoa maanmiehilleen mahdollisesta isänmaan tuntemuksestaan näiltä osin, niin älkäämme toisaalta unohtako, ettei tutkija täällä ole voinut odottaa samaa rohkaisua kuin mistä hra Engelhardt on nauttinut. Hänen Venäjän geologiaa koskevat työnsä näet johtivat siihen, että tämän tieteenalan oppituoli perustettiin häntä varten Tarttoon.
J. V. S.
