Sen jälkeen kun tämän kirjoittaja oli laatinut kyseisen artikkelin, onnistui hänen lukea herrojen v. Baer ja v. Helmersenin julkaisemasta sarjasta Beiträge zur Kenntniss des russischen Reichs [Lisäyksiä tietoihin Venäjän valtakunnasta] 1843 hra E. Eichwaldin laatima tutkielma nimeltä Neuer Beitrag zur Geognosie Esthlands und Finnlands. [Uusi lisäys Viron ja Suomen geologiaan]
Tekijä oli kesällä 1841 tehnyt matkan, joka näyttää kulkeneen pitkin Suomen rannikkoa Pietarista Helsinkiin. Tutkielmassaan tekijä selostaa, mitä hän tällä matkalla näki ja mitä oli saanut tietää keskustelusta hra valtioneuvos Nordenskjöldin kanssa sekä käyttämällä täällä olevia mineraalikokoelmia.
Merkille pantavana seikkana meidän on ensiksi mainittava, ettei hra Eichwald, arvossa pidetty luonnontutkija ja geologi, sanallakaan mainitse Engelhardtin Suomen geologiaa koskevaa työtä tai näkemyksiä. On tuskin luultavaa, ettei hän tuntisi työtä; siksi hänen vaikenemisensa siitä on sitäkin selittämättömämpää. Tosin hra Eichwaldilla on vain vähän sanottavaa Suomen yleisestä kallioperänmuodostuksesta. Hän pitäytyy enimmäkseen tiedonantoihin, jotka koskevat eri kivilajeja, niiden havaittavaa muodostusta, kokoonpanoa jne. Mutta tässäkin suhteessa olisi ollut aihetta huomioida Engelhardtin paljon laajemmat havainnot.
Yleensäkään ei sillä, joka on lukenut Engelhardtin työn, ole paljoa opittavaa hra Eichwaldin tutkielmasta. Selostamme tässä niitä tietoja, jotka voivat olla lukijalle omiaan selventämään sitä, mitä aiemmin Suomen geologiasta on esitetty.
Tekijä erottelee Suomessa kolmenlaista graniittia. Ensimmäisellä on Berzeliuksen usein mainitussa tutkielmassa kuvailtu koostumus ja se esiintyy tavallisesti gneissin väliin kerrostuneena, jonka läpi se on murtautunut. Toinen laji on jokaiselle tuttu rapakivi, mikä tekijän mukaan on Suomelle ominainen kivilaji. Sitä on totuttu näkemään vain irtolohkareina, mutta sitä esiintyy myös suurina kerrostumina niillä maan seuduilla, mitkä Engelhardt lukee syeniittialueisiin. Engelhardt nimittää sitä porfyyriksi. Tämä viimeksi mainittu kivilaji on, kuten Berzeliuksen tutkielmasta muistetaan, luettu vulkaanisiin kivilajeihin, jotka ovat myöhemmässä vaiheessa murtautuneet esiin vulkaanisissa purkauksissa sen jälkeen, kun peruskallion päälle jo oli keräytynyt sekundaarisia, vedestä kerrostuneita muodostumia. Sen pääainesosana on kristallinen maasälpä, jonka kiteitä liittää yhteen kvartsi ja vähäisessä määrin kiille. Suomalaisella rapakivellä on suunnilleen sama koostumus, mutta kristallit ovat löyhästi yhteen liittyneitä, eivät lujasti toisissaan kiinni kuten varsinaisessa porfyyrissä. Mutta myös tätä jälkimmäistä esiintyy Suomessa, esimerkiksi Suursaarella suurena vuorimassana. Tekijä on nyt sitä mieltä, että rapakivi on myöhemmin syntynyttä kuin varsinainen graniitti, koska sitä esiintyy myös käytävinä tämän graniitin sisällä. Kolmannen graniittilajin hän sanoo olevan koostumukseltaan samaa kuin ensimmäisen, mutta hienorakeisempaa, ja koska tätä graniittia esiintyy myös rapakiven sisällä, tekijä katsoo sen olevan kaikista kolmesta lajista viimeksi muodostunutta.
Lisäyksenä erääseen huomautukseen edellisessä artikkelissamme on myös mainittava se yleisesti tunnettu tekijän kuvaama seikka, että rautamalmia tavataan graniittialueella tavallisesti vihreäkivisuonissa, jotka kulkevat ensimmäisen kaltaisen graniitin sisällä. Muut kivilajit, kuten syeniitti, saviliuske ym., jotka Engelhardt vie syeniittiperheeseen, tekijä mainitsee vain aivan lyhyesti kuvailematta niiden esiintymistä graniitti- ja gneissilajien suhteen. Alueet, joilla hän toteaa niiden esiintyvän suuremmassa määrin, näyttävät silti lankeavan yhteen Engelhardtin syeniittialueiden kanssa.
Mitä Suomen vuorien korkeuteen tulee, tekijä huomauttaa, että graniitti ei yleensä kohoa niin korkealle kuin gneissi, mutta hiekkaharjujen korkeudet (Maanselkä) ovat suurimmat maassa. Harjuista hän kiinnittää eniten huomiota siihen, jonka pitäisi kulkea Torniosta Kemin, Kajaanin, Nilsiän, Kaavin, Ilomantsin kautta Laatokan pohjoispuolitse Suojärvelle ja siellä päätyä hajanaisiksi kukkuloiksi. Meidän karttamme eivät tällaista harjua tunne. Maanselän päärungosta erkanee kyllä Kajaanin eteläpuolella haara, joka menee Iisalmen, Kuopion, Kaavin jne. kautta ilmoitettuun suuntaan; mutta sen ulottumista Kemiin ja Tornioon ei karttoihin ole merkitty. Harjun pääasiallisen kivilajin sanotaan olevan kvartsia, mistä tekijä kuitenkin toteaa, että se vain muodostaa käytäviä vaihtelevasti gneissiin, syeniittiin, kiilleliuskeeseen, saviliuskeeseen ym., joten myös kaikki nämä kivilajit kuuluvat tähän harjanteeseen. Sen samoin kuin muiden harjanteiden kulun kuvaus on tekijällä melko pinnallista ja sekavaa, ja hänen suomenkieliset paikannimensä ovat aivan nurinkurisesti kirjoitettuja.
Oma mielenkiintonsa voidaan katsoa olevan sillä, mitä tekijä esittää Suomen vuorien kouruista eli uurteista sekä siitä maineikkaasta vierinkivitulvasta, joka olisi ne synnyttänyt. Kuten tunnettua, varsinkin ruotsalainen professori Sefström kuului niihin, jotka esittivät tämän teorian suuresta tulvasta, joka olisi koillisesta lounaaseen edeten peittänyt alleen pohjoisen Euroopan, uurtanut sen vuoret, hionut ne sekä irtokivet ja kovertanut hiidenkirnut. Tämän tulvan olisi täytynyt olla niin syvä, että sen jäljet näkyvät aina 1 500 jalan korkeudessa saakka nykyisen merenpinnan yläpuolella, samalla kun vastaavia jälkiä on löytynyt myös 20 jalkaa merenpinnan alapuolella olevilta kareilta. Sveitsiläinen Agassiz on löytänyt vastaavia kouruja Alpeilta, Skotlannin, Englannin ja Pohjois-Amerikan vuorilta. Hän katsoo niiden kaikkien olevan jäätikköjen synnyttämiä, sillä nämä liukuvat laaksosyvänteiden kohdalla omasta painostaan alas pitkin vuorten kylkiä, kuljettaen mukanaan soraa ja kiviä, mitkä vuorten alapuolella kasautuvat suuriksi valleiksi, moreeneiksi. Alpeilla näkee vielä päivittäin, miten jäätiköt kaivertavat vuoriin uria jään mukana alas liukuvilla kivillä. Samanlaisia kouruja ja moreeneita on ranskalainen Boubeé havainnut Pyreneillä paikoilla, joilla ei nykyisin, kuten ei Englannissa, Skotlannissa ja Amerikassakaan, ole mitään jäätiköitä. Tekijä katsoo nyt, että Skandinavian ja Suomen vuorien kouruilla on sama alkuperä. Että niitä esiintyy myös vaakasuorilla kalliopinnoilla ei ole ristiriidassa tämän selityksen kanssa, sillä jäätiköt liikkuvat myös sellaisten yli päälle sortuvan massan pois tunkemina. Enemmän epäilyjä voisi herättää, että Pohjolan vuorissa esiintyy uurteita pohjois-, etelä- ja osin länsisuunnassa, mutta tiedonantojen mukaan ei niiden itäpuolella. Tekijä näyttänee silti haluavan kiistää tämän tiedon paikkansapitävyyden, todeten että uurteiden pohjois-eteläsuuntainen kulku muuttuu vakinaiseksi vain mikäli hra Nordenskjöldin tavoin tahtoo pitää tietynlaisia uurteita ”normaaleina”. Mutta vaikka esimerkiksi Alppien ja Suomen kallioiden kourut olisivatkin kaikissa suhteissa samanlaisia, on silti vielä vastattava kysymykseen: milloin jäätiköt ovat peittäneet meidän kalliomme, ja miksi ilmasto nykyisin on niin muuttunut, että ne ovat kadonneet? Tekijämme olettaa, että muinaisuudessa Pohjolalla on ollut se lämmin ilmasto, josta trooppisten eläinten ja kasvien kivettyneet jäännökset todistavat, mutta että vuoristojen, esim. Alppien, Karpaattien, Kölin, Uralin äkillinen kohoaminen maankuoresta on aiheuttanut paikallisia tulvia ja ilmaston muuttumisen. Hän uskoo, että täytyy olettaa äkillinen siirtymä kylmään ilmanalaan, koska Siperian jäässä kokonaisina säilyneet muinaiseläimet todistavat sen tulleen nopeasti, ja koska tietyt vedessä syntyneet kerrostumat ovat voineet muodostua vain tällaisen äkillisen siirtymän seurauksena. Vähitellen olisi sitten tulva vetäytynyt takaisin, maa noussut ja lämpö taas lisääntynyt. Sillä välin vuoriin olisi syntynyt kouruja osin jäätikköjen, alas liukuvien lumi- ja jäämassojen, osin taas virtaavien, kiviä kuljettaneiden jäämassojen vaikutuksesta, jotka yleisen selityksen mukaan ovat siirtäneet kiviä Skandinaviasta ja Suomesta Saksan ja Venäjän tasangoille. Myös kuuluisa englantilainen geologi Murchison katsoo koko Pohjolan olleen merenpohjana sinä aikana jolloin vuorten uurteet muodostuivat.
Aivan varmaa on, että pohjoinen ja keskinen Skandinavia samoin kuin Suomen harjanne edelleenkin kohoavat, Berzeliuksen mukaan aina 4 jalkaa vuosisadassa. Että jopa 13–15 tuhannen jalan korkuiset uurretut vuoret olisivat nousseet tällaisen hitaan kohoamisen seurauksena, on vähemmän uskottavaa, etenkin kun uurteiden olemassaolo nykyisen merenpinnan alapuolella puolestaan edellyttää maan vajoamista – tätä vaihtelua tosin on havaittu muillakin maailman seuduilla. Mutta epäuskottavalta ei tunnu, että osa kouruista olisi voinut syntyä kiintojään ja lumimassojen liukumisesta, toiset taas veden ja tuulen aiheuttamasta näiden massojen liikkeestä. Joka tapauksessa tuntuu paljon helpommalta olettaa niiden syntyneen jälkikäteen pidemmän ajanjakson kuluessa, jolloin maa vähitellen kohosi, kuin seurauksena 1 500 jalan syvyisestä vierinkivitulvasta, joka pinnalta pohjaan saakka olisi koostunut kalliolohkareiden, kivien ja soran puurosta ja jonka päälle päätteeksi olisi pitänyt edetä uskomattoman nopeasti. Myös vierinkiviteorian kannattajat myöntävät, että pehmeisiin kivilajeihin syntyy vieläkin uurteita lumen ja sadeveden kuljettamasta sorasta. Ei näytä epäuskottavalta, että se vaikuttaisi samalla lailla kovempiin kivilajeihin, vaikkakin pidemmän ajanjakson kuluessa. Ja uudempi geologia kallistuu yleensäkin oppiin maankuoren mullistusten hitaammasta ja rajoitetummille alueille ulottuvasta kulusta.
Mainitun julkaisun neljännessä niteessä 1841, otsikolla Geognostische Beobachtungen auf einer Reise von Dorpat bis Åbo, on ilmestynyt eräs silloisen Kiovan yliopiston professorin, tri Ernst Hofmanin tutkielma.
Myös tämä kirjoittaja on vieraillut vain maan eteläosassa. Hänen tutkielmansa sisältää kuvauksen kallioista ja kivilajeista Suursaarella sekä lyhyitä asiaa koskevia tietoja Pyterlahdelta, Imatralta, Helsingistä ja Paraisilta.
Suursaaren kuvaus, johon liittyy pieni kartta, on melko seikkaperäinen ja aika kiinnostava. Kartta osoittaa, että yli puolet saaresta koostuu porfyyristä, joka muuten on harvinaista Suomen geologiassa ja kuuluu ylipäätäänkin harvinaisempiin kivilajeihin. Monet ovat kaiketi nähneet tästä kauniista kivilajista tehtyjä töitä Ruotsin Älvdalenista, missä sitä työstetään. Se, mitä tämän kirjoittaja näistä töistä on nähnyt, osoittaa Älvdalenin porfyyrin olevan joko tummanruskeaa suuremmin tai pienemmin kalpeanpunaisin läiskin tai sitten läiskäisen kalpeanpunaista. Suursaaren porfyyri vaihtelee hra Hofmanin mukaan ruskean, punaisen, keltaisen ja vihreän välillä. Onko se yhtä lujaa ja saako se saman kauniin pintakiillon kuin Älvdal-porfyyri, siitä ei tekijä mainitse. Tähän saakka sitä tiettävästi ei kuitenkaan ole työstetty. Saaren muut kalliot koostuvat pääosin dioriitista ja graniittigneissistä. Kalkkikiveä esiintyy vähäisessä määrin.
Tämän kuvauksen ohella ovat tekijän tiedot Paraisilta yksityiskohtaisempia. Ne liittyvät kalkkikivilouhoksiin tässä pitäjässä, jotka ovat tuoneet esiin monia mineralogisia harvinaisuuksia ja ovat siksi tunnettuja ympäri Euroopan. Ne ovat antaneet nimen eräälle vain täältä tunnetulle mineraalille, ”pargasiitille”. Tekijän tiedoista näyttää käyvän ilmi, että Suomen etelärannikon kalkkikivi on tullut päivänvaloon myöhemmän purkauksen seurauksena, kun se on täyttänyt halkeamia gneississä, Suursaarella porfyyrissä. Paraisilla tämä kosketus on synnyttänyt äsken mainitut harvinaiset mineraalit.
Olemme ehkä viivyttäneet lukijaa riittävän kauan niin vaikeasti sulavan aiheen kuin kivimaailman parissa. Tämän kirjoittaja toivoo kuitenkin voineensa antaa jollekin lukijalle aiheen tutkia lähimmässä ympäristössään tätä maailmaa suuremmalla osanotolla kuin aiemmin. Diletantille antaa jo tämän lehden kertoma vähäinenkin tieto riittävän johdatuksen aiheeseen. Ja meidän täytynee toivoa, etteivät kotimaiset alan miehemme ikuisesti vaikene yhtä salaperäisesti tietämättömämpien maanmiestensä edessä.
J. V. S.
