Saamme varmaan vaikeuksitta tämän lehden lukijat uskomaan, että kohdistamme huomiomme maan sanomalehdistöön pikemminkin velvollisuudesta kuin mielihalusta. Näin sanoessamme emme silti tarkoita, että kotimainen journalismi olisi poikkeuksetta niin kehnoa, ettei siihen kannattaisi luoda silmäystäkään. Pidämme päinvastoin kiinni aiemmin lausumastamme vakaumuksesta, että se nykyasussaankin eroaa edukseen omasta lähimenneisyydestään, vaikka tätä ei sijoitettaisi sen kauemmaksi kuin kymmenen vuotta ajassa taaksepäin. Mutta jos sen arvon mittapuuksi otetaan se, mitä sanomalehdistö on Euroopan sivilisoidummissa maissa, vajoaa kotimaisen lehdistön kirjoittelu sellaiseen mitättömyyteen, että tuskin voidaan katsoa sen kuuluvan Euroopan kirjallisuuteen. Jos tätä ajatellaan, täytyy kotimaiseen sanomalehdistöön luodun silmäyksen herättää mitä syvintä alakuloisuutta jokaisessa ajattelevassa isänmaanystävässä. Hänelle jää vain toivo, että vaikkei kotimaisen sivistyksen ja kirjallisuuden olekaan sallittu lukeutua 19. vuosisataan kuuluvaksi, kykenisi se ainakin 20. vuosisadalla valtaamaan itselleen paikan sivistyksen yleisissä aikakirjoissa.

Näihin toteamuksiin vastataan niin kuin usein on vastattu: sanomalehdistö ei ole maalle niin tärkeä, että sen tilan pitäisi aiheuttaa mitään toiveita tai toivottomuutta kansakunnan henkisen kehityksen suhteen. ”Sanoma­lehdistön elkeitä”, ”lehtiriidat” ja ”lehtifraasit” – nämä sanat ilmaisevat, mitä ylenkatseellisia näkemyksiä journalismin merkityksestä yleiselle sivistykselle on vallalla maamme sivistyneimmän lukijakunnan suuren osan keskuudessa. Mutta nämäkin mielipiteet ja ilmaukset osoittavat vain omalta osaltaan, millä kannalla kotimainen sivistys on. Vaikka sanomalehdistö ei näet yksinään tai edes ensi sijassa saa aikaan minkään kansakunnan edistystä, on se kuitenkin jokaisessa maassa luotettava mittapuu kansakunnan edistymisen asteen arvioimiseksi. Vai lieneekö mitään järjellistä syytä epäillä, että jonkin kansan poliittisen ja sosiaalisen sivistyksen aste ilmenee näitä alueita käsittelevissä sanomalehdissä; että kansan jokaisella tieteellisen tiedon haaralla saavuttama taso ilmenee sen tieteellisissä aikakauslehdissä; että julkisen opetuksen laatu näkyy kasvatusopillisissa aikakauskirjoissa, teollisuuden laatu agronomisissa ja teknologisissa aikakauslehdissä; että siis maassa, jonka lehdistössä tämä tai tuo tietämyksen haara ei ole ollenkaan tai vain huonosti edustettuna, kyseinen tietämys samalla on suljettu pois kansakunnan intellektuaalisen sivistyksen piiristä? Ja eikö täydy vielä lisäksi myöntää, että mitä enemmän näitä tiedon eri haaroja on alettu käsitellä päivä- ja viikkolehdissä, sitä yleisemmin täytyy jonkinlaisen tiedon näistä asioista olla levinnyt, sitä yleisemmin täytyy olla jonkinlaista niihin kohdistuvaa harrastusta? Vain tavaton oppinut omahyväisyys tai täydellinen tietämättömyys siitä, mitä sanomalehdistö Euroopan sivilisoidummissa maissa on, tai vihdoin erinomainen kykenemättömyys käsittää yleisen sivistyksen laatua voi saada ihmisen kieltämään niin päivänselvän totuuden. Ja jos journalismi kerran on niin merkittävä kunkin maan sivistyksen todistajana, on myös varmaa, että se on tärkeä tätä sivistystä edistettäessä.

Olemme edellisessä numerossa viitanneet luonnontieteiden suureen osuuteen nykyajan yleisessä sivistyksessä. Muissa maissa tuskin nähdäänkään mitään yleisempää arvostusta nauttivaa sanomalehteä, joka ei julkaisisi mitään luonnontieteellisiä kirjoituksia, sekä puhtaasti teoreettisia että sellaisia, jotka kertovat näiden teorioiden sovellutuksista elinkeinoelämässä. Jos nyt katsotaan kotimaisia lehtiämme esimerkiksi tässä suhteessa, saadaan jo siitä mitä valaisevin esimerkki kotimaisen lehdistömme köyhyydestä. Ja kuinka monissa muissa aiheissa, mitkä sivilisoidussa Euroopassa katsotaan yleiseen sivistykseen kuuluviksi, ilmeneekään maamme lehdissä sama puutteellisuus? Tiedot vieraista sivistysmaista ja -kansoista, niiden luonteesta, instituutioista, teollisuudesta, tai kirjoitukset kansantaloudesta, lakitieteestä, yleisestä opetuksesta, köyhäinhoidosta, elinkeinoista, kaunokirjallisuudesta ja kirjallisuuskritiikistä – kaikkea tuota näkee kotimaisissa lehdissä joko ei lainkaan tai sangen vähän, ja tuo vähänkin on niin ajatuksista köyhää, että näiden aiheiden voidaan katsoa olevan vielä kerrassaan tuntemattomia sanomalehtiä lukevalle suuremmalle yleisölle.

Tämän kirjoittaja ei suinkaan ole kuulunut niihin, jotka ovat puolustelleet sanomalehtimiesten velttoutta sillä, että lukevan yleisön taholla on vastaavaa välinpitämättömyyttä. Mutta myönnämme kyllä, että tätä nykyä velttoutta lienee kummallakin puolella. Jo lehtimiesten osoittama vähäinen harrastus näyttää sinänsä todistavan, ettei yleinen mielipide riittävästi kannusta heitä toimintaan. Mutta jokaisen sanan täytyy tässä suhteessa jäädä puolinaiseksi ja siksi siihen täytyy sisältyä puolittainen vääryys.

Ja kuitenkin juuri ne harvalukuiset ponnistukset, joita tehdään sanomalehdistön kohottamiseksi edes jotenkin merkittäväksi, samalla kun ne lamauttavat ajateltaessa, mitä voisi ja pitäisi olla, ilahduttavat antamalla varmuutta siitä, että vielä sentään on olemassa jokin tarmon kipinä. Vaikka kotimainen sanomalehdistö on näinkin alhaisella kehitystasolla verrattuna sivilisoidumpien maiden lehdistöön ja ajan vaatimuksiin, huomaa näistä ponnisteluista kuitenkin jonkinlaista edistystä tapahtuneen, jos katsotaan maan lehtien tilaa vielä kymmenen vuotta sitten. Kuten olemme usein todenneet, ilmenee sanottu edistyminen ennen kaikkea maamme toisessa suomenkielisessä lehdessä, Suomettaressa. Tässä lehdessä on ainakin joitakin artikkeleita, jotka osoittavat vakavaa harrastusta, isänmaallista mieltä ja sen oivaltamista, mitä kotimaiselta sanomalehdeltä odotetaan. Tällaisia artikkeleita ovat esimerkiksi ne, jotka käsittelevät pitäjien jakamista ja köyhäinhoitoa, samoin ne kotimaiset uutiset, joita Suometar on osannut hankkia kaikilta maan ääriltä. Tällä alalla lehti on ensimmäinen ja ainoa koko kotimaisessa journalismissa. Muut lehdet valittavat usein, ettei ole tilaa vakavammille ja perusteellisemmille tutkimuksille. Useimmat niistä ovat kuitenkin lähes kaksin verroin laajempia kuin Suometar, jolla on käytössään viikossa vain puoli arkkia jolla se julkaisee useissa numeroissa mainitunlaisen artikkelin.

Kyseiset kirjoitukset eivät tosin tyhjennä aihettaan, mutta tätä ei voi vaatiakaan. Kuten useissa Suomettaren jutuissa, näyttää näissäkin ilmenevän jonkinlaista käsittelyn epävarmuutta, ensi kosketusta aiheeseen. Kirjoitukset antavat siis pikemmin lupauksen tulevasta varmaotteisemmasta selvityksestä kuin itse selvityksen asiasta. Mutta toisaalta niissä ilmenee maan lehdissä harvinainen pyrkimys pohjata pohdiskelut tosiasioille. Vaikka menettelytapa onkin ainoa oikea, on sitä kovin vaikea noudattaa kotimaan asioissa, sillä maan tilastot ovat vielä suurelta osin laatimatta.

Pitäjien jakoa ja järjestelyä koskevassa kysymyksessä ei Suometar meistä näytä riittävän tiukasti pitäytyneen pääkysymykseen. On melko yhdentekevää, ovatko pitäjät suurempia vai pienempiä. Pääasia on, että seurakunnat ovat sillä lailla sopivan kokoisia, että rahvas voi käydä kirkossa ja pappia tapaamassa hukkaamatta siihen ainakaan enempää kuin yhden päivänmatkan verran, ja että seurakunnan pappi voi uskonnonopettajan ominaisuudessa pitää huolen kuulijoistaan. Ensin mainittu seikka käy mahdottomaksi siellä, missä rahvaalla on 4–8 mailin matka kirkolle, jälkimmäinen siellä, missä seurakunnan väkiluku kohoaa 4 000–14 000 henkeen. Jos katsotaan, että yksi pappi pystyy hoitamaan esimerkiksi 3 000–4 000 hengen seurakunnan, ja kirkkoherran velvollisuudet rajataan siihen, mitä sen itse asiassa pitäisikin olla, nimittäin pitäjän pappien esimiehenä toimimiseen ja seurakunnan asioiden johdon valvomiseen, ilman että häntä tässä estäisi yksityisten ihmisten sielunhoito, mihin kirkkoherra tosin voi katsoa olevansa kutsumuksen ja omantunnon velvoittama, niin näyttää siltä, että 4–6 seurakuntaa voisi hyvin kuulua samaan pitäjään. Tämä päättely johtaisi siis tulokseen, että useimpien pitäjien tulisi olla suurempia kuin nykyisin, seurakuntien taas pienempiä ja niiden lukumäärän suuremman. Tämä ei estä sitä, että kirkkoherran tulot voisivat olla pienemmät kuin mitä ne nykyisin suurimmillaan ovat; se olisikin välttämätöntä, jotta suuremman kirkkojen ja pappien lukumäärän ylläpito ei liiaksi rasittaisi seurakuntia. Mitä suurempia pitäjät tämän järjestelyn mukaan olisivat, sitä pienemmiksi jäisivät seurakuntien osuudet kirkkoherran palkkauksessa. Omalta osaltamme meidän on pidettävä tätä kysymykseen otettua kantaa niin yksinkertaisena ja oikeana, ettei se vaadi mitään seikkaperäisempää todistelua. Jos halutaan yhdistää saman henkilön tehtäviin sekä seurakunnan sielunhoito että pastoraaliasioiden hoito, merkitsee se, että papin tehtävät johdetaan opettajan kutsumuksesta; ja tämä oletus vaatii, että seurakuntien tulee olla vieläkin pienempiä kuin niiden oletetaan voivan olla, mikäli pappi olisi yksinomaan opettaja. On toinen juttu, jos katsotaan pastoraaliasiain hoidon yksistään teettävän niin vähän työtä, ettei se 4–6 seurakuntaan ulotettuna riittävästi työllistä yhtä henkilöä. Silloin sopii tehdä pastoraateista (pitäjistä) vieläkin suurempia ja siis harvalukuisempia.

Tämä Suomettaren herättämä kysymys on, kuten tavataan sanoa, synnyttänyt melua leirissä, ja maan papiston kuulee nykyisin ahkerasti väittelevän siitä. Epäilemättä on pidettävä hankaluutena, että kansan on pakko etsiytyä kirkkoonsa useamman päivänmatkan takaa. Toisaalta ei ole vaikea kuvitella, millaiseksi opettajien huolenpidon seurakunnasta täytyy jäädä, kun se käsittää kymmenisen tuhatta henkeä. Kysymys on siis hyvin tärkeä; se viittaa siihen, että papistolle olisi ainakin luotava mahdollisuuksia hyödyllisempään toimintaan. Jos katsoo esimerkiksi Saksan oloja, pätee sekä katolisessa että protestanttisessa kirkossa, että jokaisella kylällä on kirkkonsa ja pappinsa. Ja kylän asukkaat, 500–1 500 henkeä, elävät ja asuvat yhtä tiiviisti kuin kaupungissa tai kauppalassa. Miten toisenlaiseksi papin suhde seurakuntaansa täällä pakostakin muodostuu! Mutta meidän pikkukaupunkeihimme pätevät suunnilleen samat olot. Jos nyt kysymme huolehditaanko sielunhoidosta ja kansanopetuksesta kaupungeissamme paremmin kuin maaseudulla, niin luultavasti epäröidään vastata myöntävästi. Mutta jos näin on, niin mitä hyötyä siinä tapauksessa on seurakuntien uudelleenjärjestelystä? – Omasta puolestamme tunnustamme, että mielestämme kaikki kirkon sisällä toteutettavat järjestelyt kompastuvat tämän kysymyksen sisältämään ajatukseen. Uusi kirkkolaki tarjoaa sille tyydyttävän vastauksen yhtä paljon ja yhtä vähän kuin pitäjien jako. Varsinaiset syyt pitäjien jaolle jäävät siis yhdeksi asiaksi; toiset syyt, jotka eivät ole niitä varsinaisia, ovat puolestaan niitä, jotka painavat vaakakupissa kun asiaa ratkaistaan. Silti on hyvin kiinnostavaa lukea Suomettaren tutkimuksia ja tietoja asiasta. Tämän todistaa sekin, ettei artikkeli ole saanut vain ylistäjiä, vaan myös kiivaita moittijoita. Yhdentekevää ja keskinkertaista ei moitita.

Köyhäinhoitoa käsittelevä artikkeli ei edellisen tavoin ole ollut mikään ”tapaus”. Kysymys köyhien osasta ei voi herättää samaa huomiota kuin papiston osaa koskeva kysymys. Myös artikkelin ottama kanta on epämääräisempi. On vanha uutinen, että apua tarvitsevia löytyy. Kyse on tarkoituksenmukaisimmasta auttamisen tavasta. Kiitettävää kylläkin on, että muistutetaan kansansivistyksen olevan ainoa luotettava parannuskeino. Siitä ei näet voi riittävän usein muistuttaa, vaikka tiedetäänkin, että muistutus unohtuu, kunnes ankara hätä pakottaa palauttamaan sen mieliin. Silti tässä pätee sananlasku: ennen kuin suo sulaa, kurki kuolee. Ensimmäinen kysymys on: pitääkö valtion säätää köyhäinhoitolaki, vai tuleeko siitä huolehtiminen jättää kunnalle? Ehdollisesti voi vastata: niin kauan kuin kunta on suljettu, niin kauan kuin se voi häätää sinne muuttajat pois, pitää sen myös oman harkintansa mukaan huolehtia köyhistään. Mutta harkinta ja kokemus osoittavat, että tällainen kunnan sulkeutuneisuus lisää köyhien lukumäärää. Jos kunnat avataan ja valtion lainsäädäntö takaa vapaan muuttamisen, tulee johtopäätökseksi, että valtion tulee viime kädessä pitää huoli köyhäinhoidosta ja sen on siis säädettävä sitä koskevia lakeja. Tämä ei mielellään voi tapahtua muuten kuin niin, että asetetaan köyhäinhoitotaksa ja summa jaetaan tarpeen mukaan kuntien kesken. Köyhäinhoidosta tulee näin oma hallinnonhaaransa, ja valtio asettuu siitä huolehtiessaan suunnilleen samaan asemaan kuin valtion laskuun toimivan teollisuusyrityksen kohdalla. Mutta itse kukin tietää, mitä niin laajalle haarautunut hallinto maksaa, ja mitä hyötyä valtio saa laskuunsa harjoitetuista rahayrityksistä. Siellä missä tätä valtiollista köyhäinhoitoa on yritetty, se onkin muodostanut rahoittajien ja veronmaksajien murheenlapsen. Se Suomen köyhäinhoitolain ehdotus, joka viisi vuotta sitten ilmestyi painosta, lähti – mikäli emme erehdy – siitä edellytyksestä, että kunnat pysyvät edelleen suljettuina; siksi se sisälsi määräyksiä vain kunnille ja ehdotti niiden köyhäinhoidolle kunnallista hallintoa, jonka toiminnan olosuhteet ehkä olisivat tehneet tyhjäksi. Olemme ilmaisseet kantamme, jonka mukaan mainitun edellytyksen vallitessa voi olla riittävää, että valtio velvoittaa jokaisen kunnan pitämään köyhistään huolen; tapa, miten tämä toteutetaan, jää kunnan ratkaistavaksi. Yleensä ottaen kaikki valtion taholta tuleva positiivinen lainsäädäntö kuntia varten jää toteutuksessa tyhjäksi muodoksi, usein jo ennen toteutusta pelkiksi sanoiksi. Kunnallislaitoksen periaatteisiin sisältyy, että kunnan itse tulee säädellä toimintaansa. Valtion on vain katsottava, etteivät kunnan säädökset estä yksilöä nauttimasta niitä etuja, joita yleinen laki myöntää; ja uskomme, että tämä tärkeä valvonta olisi hyödyllisempää kuin uudet kuntien noudatettaviksi annetut asetukset. Kaikki tämä pätee myös kunnan köyhäinhoitoon niin kauan kuin se vain on kunnan tehtävänä.

Mutta jos kunnan sulkeutuneisuus lisää omaisuudettoman joukon vaikeuksia saada ylläpitoa, ja jos valtiollinen köyhäinhoito lisäksi on vähintäänkin haitallinen yritys, syntyy kysymys: miten köyhäinhoito on järjestettävä, mikäli kunnasta tehdään avoin? Tämän kirjoittaja on Saima-lehdessä yrittänyt äsken mainittuun lakiehdotukseen liittyen hahmotella köyhäinhoidon sekajärjestelmän ääriviivoja. Sen mukaan valtio ja kunnat jakaisivat köyhäinhoidon keskenään yleensä siten, että valtion hoitoon turvattaisiin vain siellä, missä kunnan hoito käy riittämättömäksi. Emme tässä voi toistaa sanottua esitystä; mainitsimme sen, koska Suometar viittasi sen olemassaoloon, ja tunnustamme, että tämän kirjoittajaa olisi ilahduttanut, mikäli Suometar olisi myös ottanut sen arvioitavakseen. Sellainen kritiikki olisi ehkä myös antanut Suomettaren artikkelille enemmän ryhtiä. Se positiivinen tulos, mihin lehti nyt on päätynyt, on siinä että lehti esittelee eräässä Savon pitäjässä tehtyä köyhäinhoitosopimusta. Vastaavanlaisia sopimuksia löytynee useista pitäjistä, vaikka niiden toteutus on moniaalla polkenut paikoillaan tai kokonaan jäänyt. Tämän sopimuksen pääasiasta, nimittäin että pitäjän jokainen kinkerikunta velvoitetaan ylläpitämään köyhänsä, on myös Saimassa ollut puhe. Lisättäköön, että ylläpito tarjotaan osin ruotujaon mukaan, osin sallimalla kerjuu kinkerikunnan puitteissa, osin taas pakottamalla työkykyiset puutteenalaiset töihin, mikäli näet jokin kinkerikunnan jäsen on halukas ottamaan heidät työhön. Köyhempiä kinkerikuntia taas, joilla on suurempi määrä avun tarpeessa olevia, tuetaan köyhäinkassasta. Pitäjän ulkopuolisia kerjäläisiä ei saa ottaa vastaan eikä auttaa.

Tämän köyhäinhoidon soveliaisuutta nykyoloissa ei voitane kiistää. Se lukija, joka on lähettänyt toimitukseen kopion sopimuksen määräyksistä, tekee kuitenkin siihen kaksi melko tärkeätä huomautusta. Hänen mukaansa köyhäinkassa ei riitä enemmän avun tarpeessa olevien kinkerikuntien tukemiseen. Edelleen hän huomauttaa, että luvan varassa tapahtuva kerjuu, joka koituu etenkin kodittomien lasten osaksi, on saamattomuuteen kasvattamista, joka ajan myötä kantaa hedelmänään puutteenalaisten kasvavan lukumäärän. Myös hän näkee oikeutetusti ainoan varman parannuskeinon kasvavan sukupolven opetuksessa ja hoidossa. Hän puoltaa myös elinkeinovapautta sekä siihen liittyvää oleskelupaikan valinnan vapautta, jota ilman kaikki huolenpito ja opetus voi jäädä verrattain hyödyttömäksi. Mutta tämän myötä lukijakirjeen lähettäjä siirtyy alueelle, jolla varsinaiset vaikeudet alkavat, nimittäin kysymykseen läänin tai koko maan yhteisestä köyhäinhoidosta, ylipäänsä sellaisesta köyhäinhoidosta, jota valtio säätelee ja josta se enemmän tai vähemmän huolehtii. Tai oikeammin: kirjeen lähettäjä pysähtyy tälle rajalle, hän ei vedä hurskaista toiveistaan johtopäätöksiä, ei astu kivikkoiselle kamaralle. Suomettaren toimitus jättää myös asian auki; ja tämän vuoksi siihen asti hyvin etenevä tutkimus jää epämääräiseksi ja epätyydyttäväksi.

Kun Suomettaresta on puhe, voisi olla paikallaan jatkaa sitä polemiikkia nuorempien suomalaisten kirjailijoiden kielestä, minkä aiemmat huomautuksemme ovat synnyttäneet. Mutta olisi yhtä tyhjän kanssa toistaa jo kerran sanottu, mitä Suometar joka tapauksessa ei näytä olevan taipuvainen käsittämään. Lehden toimitus toistaa, että suomalainen rahvas on ymmärtänyt hyvin sen kieltä. Olemme usealta taholta kuulleet vakuutuksia, että näin ei ole ollut asiainlaita. Viimeksi Suometar silti on julkaissut erään savolaisen talonpojan todistuksen, että lehden kieltä on helppo ymmärtää. Samaten toimitus epäilee, että ne sivistyneemmät lukijat, joilla on ollut huomautettavaa kielen suhteen, ovat sellaisia jotka eivät aiemmin ole lainkaan lukeneet suomea. Olemme huomanneet, että samalla lailla on kehuttu esimerkiksi hra Gottlundin suomen kielen selkeyttä ja sujuvuutta. Mutta pääasiallisin huomautuksemme on ollut, että kun pipliasuomi on tätä ennen ollut ainoana kirjakielenä, olisi Suomettaren pitänyt lähentyä enemmän tätä kieltä. Olemme tässä mielessä viitanneet erikseen mainittujen konstruktioiden sopimattomuuteen, jotka mielestämme pääasiassa ovat tehneet vaikeaksi ymmärtää yhtä lailla Suomettaren kuin lukuisten nuorempien suomalaisten kirjailijoiden kieltä. Näihin kohtiin ei S. ole vastannut. Ja silti voitaneen jo todistajia kuulemattakin olettaa, että juuri tästä syystä niilläkin, jotka lukevat ja ymmärtävät suomea hyvin, on ollut sitä suurempia vaikeuksia lukea uudempaa suomalaista tekstiä, mitä enemmän sen kieli poikkeaa pipliasuomesta. Kieliopillisten virheellisyyksien yhtäpitävyydestä emme ole puhuneet. Huomautuksemme ovat selvästi tähdänneet lehden parhaaksi, sillä muuta tuskin voi olettaa tavastamme käsitellä sitä muissa suhteissa. Mutta kuten sanottu, jätämme asian tähän. Suomettaren toimitus päättäköön itse, millaisia ja kuinka paljon lukijoita se haluaa saada lehdelle. Hiljaisuudella ei kuitenkaan voi sivuuttaa Suomettaren asiaankuulumattoman suuria luuloja, joilla se kuittaa kaikki huomautukset. Sen sanoihin sisältyy suunnilleen tämä merkitys: ”Lopettakaa huomauttelu tai tehkää itse suomalaista sanomalehteä!” Niin pitkällä emme vielä ole, hyvä neitiseni! Ei edes maallisella täydellisyydellä ole oikeutta vaatia kaikkien äänekästä tai hiljaista ihailua. Ja täydellisyyteen on meillä vielä jonkin verran matkaa. Asian luonteeseenkin kuuluu, ettei niin monipuolista tietoa, minkä lehtimiehen kutsumus vaatii, voi muutamassa tunnissa hankkia, eikä myöskään kovin suurta kirjoittajalahjakkuutta saavuta käden käänteessä.

Annettakoon tämä muistutus ilman että sen myötä peruuttaisimme mitään siitä hyvästä, mitä meillä on ollut ilo tässä ja monissa aikaisemmissa yhteyksissä todeta Suomettaresta. Tunnustamme myös mielellämme, että sekä Suomettaren tyyli että kieli ovat muuta kuin mitä ne aiemmin olivat, eikä kukaan nykyisin voi panna lehteä sivuun kielen takia. Mutta olemme sen verran itserakkaita, että uskomme sellaisten huomautusten kuin meidän tekemämme osaltaan vaikuttaneen edulliseen muutokseen.

On syytä ihmetellä, etteivät maan ruotsinkieliset sanomalehdet lainkaan ole panneet Suometarta merkille. Suomalaisena ja ansiokkaana lehtenä sen olisi pitänyt voida toivoa jonkinlaista huomiota virkatoveriensa taholta. Ja koska nämä itse eivät ole kyenneet herättämään mitään kysymyksiä yleisempään mielenkiintoon vetoavista kotimaisista olosuhteista, olisivat ne epäilemättä saaneet hiukan vakavampaa ryhtiä jo siitä, että olisivat ottaneet kehitelläkseen edelleen S:n herättämiä kysymyksiä. Niin ei kuitenkaan ole käynyt. Erääksi selitykseksi voisi käydä, että useat näiden lehtien vastaavista toimittajista eivät osaa suomea. Mutta se ei kuitenkaan ole estänyt samoja lehtiä lainaamasta Suomettaresta kotimaisia kirjeenvaihtaja-artikkeleita. Olkoon syy mainittuun seikkaan mikä tahansa, on se lehdistön nykytilan vallitessa valitettava. Niitä oman maan asioita, joita lehdet voivat käsitellä, ei ole niin ylenpalttisesti, etteikö jokaista sellaista kannattaisi ottaa pohdittavaksi.

Mutta tässä kohden kotimainen journalismi on aina näyttänyt heikon puolensa. Sen ns. väittelyt ovat tavallisesti olleet pikkumaista torailua siitä mikä osapuoli on erinomaisin, ja kaikilta tahoilta syydettyjä karkeita syytöksiä. Harvoin on kyse ollut mistään yleisesti merkittävää asiaa koskevista eri mielipiteistä. Yhdellä lehdellä ei tunnu olevan mitään tietoa tai mielipidettä mistään aiheesta, minkä toinen lehti ottaa esille, ja siksi jokainen asian käsittely muuttuu yksipuoliseksi saarnaamiseksi. Niinpä kukin lehti toimii muista eristyneenä, antamatta mitenkään muuten ymmärtää että maassa on tusinan verran muita lehtiä kuin lainaamalla uutisia niistä. Nämä samat niukat uutiset lukija taas voi löytää mistä tahansa lehdestä.

Lehdissä teoretisointi ei liene paras tapa toimittaa niitä. Teorian pitäisi niissä aina liittyä johonkin päivänkohtaiseen tosiasialliseen tilanteeseen, joka herättää yleisön huomiota. Tietyllä tapaa itsetuntoisesti asianomaiset ovat tosin vedonneet siihen, että heidän lehtensä ovat luonteeltaan selostavia. Heitä ei ole huolestuttanut, että näihin selostuksiin sisältyy tavallisesti vain laiha puolitotuus. Asiaa ei voidakaan auttaa. Mutta kun näin on, ja koska teorian alue on kotimaiselle lehdistölle avoimempi, näyttää teoreettisten artikkelien kirjoittaminen olevan hyödyllisempää kuin kertoileminen. Siitä syystä tämän kirjoittaja onkin useasti korostanut, että maan lehtien pitäisi mieluummin ilmaista miten yleisluontoisia mielipiteitä hyvänsä kuin vajota täydelliseen luonteettomuuteen kertomalla lakkaamatta mitä mitättömimpiä pikkuseikkoja, kuten nyt yleensä tapahtuu. Jokainen lehdenlukija, joka nyt kysyy itseltään, minkä luonteinen tämä tai tuo lehti on, toisin sanoen, millaisiin mielipiteisiin se tunnustautuu, millaisia pyrkimyksiä siinä ilmenee, jää vaille vastausta. Voipa olla vaikeata ratkaista sitäkään, missä aiheissa mikin toimitus on näyttänyt oivaltaneen jotain. Morgonbladetilla, jota muuten toimitetaan täysin suunnitelmattomasti, voi kuitenkin sanoa olevan näkemystä runouden ja yleensä kaunokirjallisuuden laadusta ja olemuksesta. Mutta millä inhimillisen tiedon alalla onkaan mikään muu lehti esiintynyt niin, että sen toimituksen voitaisiin katsoa osoittaneen nimenomaan tähän alaan liittyvää näkemystä? – Emme todellakaan esitä kysymystä vain moittiaksemme, vaan meitä todella ilahduttaisi, jos jokin lukija haluaa siihen tyydyttävästi vastata.

Tietty sanomalehtitoimintaan liittyvä savoir-faire [ammatillinen taitotieto], jota voidaan verrata pumpulivalmisteilla ja verkakankailla ”afäärejä tekevien” taitoon, on toki hyväksi sanomalehden julkaisijalle, eikä sitä eräistä kotimaisista lehdistä täysin puutukaan. Mutta tämäntapaisen liikemiestottumuksen ja jotain inhimillisen tiedon kohdetta koskevan näkemyksen välillä aukenee toki syvä juopa.

Näissä oloissa on todellinen onnenpotku, että maamme sanomalehdissä vielä nähdään yhtä ja toista valistavaa ja hyödyllistä. Me puolestamme toivomme mielellämme, että nämä onnelliset sattumat kävisivät lukuisammiksi. Mutta tunnustamme myös, että mieluummin rakennamme toivomme toimitusten vaihtumiseen, kun yleisön kauan koeteltu välinpitämättömyys vihdoin katoaa ja tällainen vaihdos tulee välttämättömäksi. Kelvollisempien ulkomaisten lehtien lukeminen jouduttaa sen ajan tuloa, jolloin yleisö ei enää välinpitämättömästi katsele kotimaisen sanomalehdistön kehnoutta.

Lisäämme vielä, ettemme suinkaan aseta tässä esitettyjä vaatimuksia kaikille maamme lehdille. Olisi jo paljon saavutettu, jos löytyisi pari lehteä, joiden näkemyksistä ja mielipiteistä lukija voisi esittää joitakin arvioita.

J. V. S.