Litteraturblad nro 9, syyskuu 1849: Kotimainen kirjallisuus

Editoitu teksti

Suomi

1. Lyhy Suomen Historia ja Maantiede, kansakoulujen tarpeeksi. Suomentanut J. F. Granlund. Helsingissä 1849.

 

Tämä teos muodostaa Suomalaisen Kirjallisuuden seuran toimitusten 13. osan. Se on ansiokas, varsin selkeällä kielellä laadittu käännös teoksesta Finlands Historie och Geografi för Söndagsskolor, julkaistu vuonna 1847 (hra Hallsténin laatimana) ja painettu Vaasassa. Emme ole sattuneet kiinnittämään huomiota alkuteokseen, ja siksi meille on kaksinkertainen ilo tutustua kirjaan asussa, joka lupaa sille laajemman levikin ja moninkertaisen hyödyn. Ei siksi, että sen tiivistelmämuoto mielestämme vastaisi ”kansakoulun” tarpeita. Muotonsa puolesta se soveltuu paremmin oppikouluaan aloittaville. Jälkimmäisen oppilaitoksen oppilaalla näet on kurssinsa aikana tilaisuus jälkikäteen laajentaa näkemystään myös isänmaan historiasta ja maantieteestä. Siksi meistä on paikallaan, että hän aloittaa lyhyellä kokonaisuutta esittelevällä yleiskatsauksella, saa tiedoilleen perusrangon, jota hän voi osin heti opettajan suullisen esityksen avulla, osin myöhemmin lukemalla itse täydentää yhä elävöittävämmällä vaatetuksella. Oppilaan muisti ja näkemys saavat näin ajoissa kiinnekohdan, joka estää kokonaiskuvaa käymästä sekavaksi ja katoamasta yksityiskohtaisempaan oppitietoon.

Mitä enemmän sitä vastoin oppii ymmärtämään kansakouluopetuksen merkityksen kansalliselle sivistykselle, sitä enemmän pitää uskoaksemme luopua siitä nyt vallalla olevasta menettelytavasta, että kansakouluihin jaetaan mitä laihimpia kompendiumeja, jotka ovat paljon suppeampia kuin mitkään oppikoulu-uralle lähtevän vasta-alkajan oppikirjat, koska kansanvalistusta pidetään vähemmän tärkeänä kuin ns. sivistyneiden luokkien tietämystä. On mukavaa tuudittautua ajatukseen, että kansakoulu tulisi katsoa koululaitoksen kaikkein alimmaksi luokaksi ja siksi sen opetus pitäisi järjestää tämän näkemyksen mukaiseksi. Mutta kuka voi pitää edes sitä tietoa, minkä oppikoulun muutaman luokan käyminen pystyy tarjoamaan, kansan tarpeita vastaavana? Tämäntapaisella tietämyksellä lienee vielä paljon vähemmän merkitystä oppikoulun alemmilla tai alimmilla luokilla. Mutta jos mennään pidemmälle ja perustetaan oppikoulun alapuolelle vieläkin alempia luokkia, niin silloin luullaan, että on saatu aikaan valmis kansakoulu ja luotu riittävä kansansivistyksen pohja!

Omalta osaltamme olemme aiemmin puolustaneet näkemystä, että kansakoulun tulee, oppilaan kyky ja halu huomioiden, antaa samat tulokset kuin oppikoulunkin. Vai onko talonpojalla muka jotain hyötyä esimerkiksi muutamista isänmaan historian vuosiluvuista tai sen maantiedon joistakin nimistä? Meidän näkemyksemme mukaan ei juuri mitään – ts. sama hyöty minkä oppikoulun oppilas saa kurssistaan, jos hän vain säilyttää sen sisällön muistissaan. Molemmille, sekä kansa- että oppikoulun oppilaalle, pääasiana toki pitäisi olla sellaisen näkemyksen saavuttaminen, joka sallii hänen omin päin kehittyä edelleen, ja samoin, että hän tuntee vakavaa halua tähän. Mitä lyhyempi nyt se aika on, mikä opetukseen voidaan käyttää, mitä rajoittuneemman pitää oppikurssin siksi olla, sitä välittömämmin pitää opetus suunnata tähän päämäärään. Kansakoulussa on meidän nähdäksemme siksi ennen muuta kyse siitä, että oppilasta opetetaan lukemaan kirjoja, ts. opetetaan lukemaan ja ymmärtämään äidinkieltään esteettömästi ja että lukemistoksi valitaan tässä tarkoituksessa esityksiä sellaisista aineista, joihin perehtyminen voi ilahduttaa oppilasta ja joiden merkityksen hänen yhteiskunta-asemansa kannalta oppilas kykenee oivaltamaan. Siksi kansakouluopetukseen kuuluvat lukukirjat, eivät rutikuivat luettelot. Edellisiin voi helposti sisällyttää kaiken, minkä jälkimmäisiinkin, mutta lisäksi ne totuttavat lukemaan ja käsittämään, eivät vain tavaamiseen ja ulkoa oppimiseen – sanomme tarkoituksella ”tavaamiseen”, koska on tavallista, että oppilas käyttää sellaista kirjaa omin päin epävarmaan sisälukuun, kunnes hän on oppinut ulkoa sen jokaisen rivin.

Tältä kannalta katsoen emme voi hyväksyä käsillä olevan teoksen rakennetta. Se ei sovi kansakouluun. Mutta oppikoulujen alaluokkien historianopetuksessa se voi olla melko hyödyllinen, etenkin kun mikään ei tunnu luonnollisemmalta kuin että tämä opetus alkaa isänmaan historialla. Kun oppilas tästä siirtyy vanhimpaan maailmanhistoriaan, syntyy tosin aukko hänen historialliseen tietämykseensä. Mutta sama aukko on hänen tämän opiskelunsa ja hänen oman senhetkisen elämänsä välissä. Vielä enemmän sanottu pätee maantieteen opiskeluun, missä isänmaa täysin oikeutetusti otetaan opiskelun lähtökohdaksi ja päätepisteeksi. Kirjasta on hyötyä juuri tällaisessa opiskelussa – nimenomaan suomalaisissa maaseutukouluissa, onhan se suomenkielisessä asussa. Mutta tämänkin käytön kannalta jäämme kaipaamaan kirjasta maan ja kansan kulttuurin historiaa sellaisena kuin se on yksinomaan Suomea koskevaa; ulkoinen, poliittinen historia taas liittyy Suomeen vain sikäli kuin se on Ruotsin eräs maakunta. Pitää kyllä myöntää, että tekijällä näyttää olleen tässä osoitettu päämäärä silmiensä edessä, joskin aineistojen riittämättömyys tai ehkä pyrkimys supistaa kirjan kokoa ovat lähes täysin mitätöineet tämän pyrkimyksen.

Useimpien muiden esimerkkiä seuraten tekijä luetteloi esimerkiksi viljakasvien lajit ja satojen kokonaismäärät, peltojen ja niittyjen tynnyrinalaluvut, tehtaiden luvun ja lajit, laivojen lästimäärän jne. Näiden numerotietojen ja nimitysten päähän pänttääminen ei nyt ole oppilaalle täysin hyödytöntä, jos jatko-opiskelu antaa niille jonkun merkityksen. Mutta jos hänen tietonsa tulee jäämään tälle tasolle – kuten asiain laita lienee oppilaiden suurimman osan suhteen kansakouluissa, missä tällaiset kompendiumit ovat ainoaa luettavaa – ei ole mitään sen merkityksettömämpää ja hedelmättömämpää tietoa. Jos tällaisia tiedonantoja olisi vaikka joka läänistä sekä läänin väkiluku, voisivat ne johtaa vertailuihin maan eri osien hedelmällisyydestä, viljelystä, teollisesta liikkeestä. Oppikirjassa näitä tietoja olisi lisäksi voinut verrata vastaaviin ulkomaiden oloihin ja näin antaa oppilaalle jonkinlainen käsitys oman maan asemasta maanviljelyn, teollisuuden ja kaupan suhteen. Tämä tieto olisi herättänyt jatkopyrkimyksiä oppia tuntemaan muiden maiden kulttuurin tilaa ja keinoja kulttuurin kohottamiseksi omassa maassa. Tähän perehtyminen olisi kannustanut elämään ja vaikuttamaan, jotta isänmaa tällä lailla kohentuisi. Suunnilleen sama voidaan sanoa tuomioistuinten, hiippakuntien, rovastikuntien ym. määrän luetteloinnista. Kun saa tietää maassa olevan 49 kihlakunnanoikeutta, yli 400 kirkkoa1 ym., merkitsee se sellaisen asian tietämistä, joka ei anna mitään ravintoa pohdiskelulle. Näitä lukuja voi iän kaiken toistella muistissaan ilman että ne tekisivät ihmisestä sen viisaamman kuin mitä hindusta tulee hänen toistellessaan ”Om! Om!”. Onko tämä luku maan laajuuteen ja väestöön nähden suuri vai pieni? – Vastaus tähän kysymykseen on ainoa, joka voi antaa alastomille numeroille mitään merkitystä. Tämän lisäksi tulee, että kaikkien tällaisten instituutioiden ja suhteiden kehityshistoria muodostaa maan kulttuurihistorian, ja – kuten usein on toistettu – tämä historia muodostaa eritoten Suomen kohdalla maan oman historian, kun taas omaa poliittista historiaa sillä ei ole. Voidaan asettaa kysymys, missä määrin kaikki nämä asiat ovat omiaan kiehtomaan nuorta oppilasta. Mutta uskomme, että erehdytään suuresti, jos luullaan että opetuksessa pitää vedota ainoastaan oppilaan tunteeseen ja mielikuvitukseen voidakseen herättää hänen rakkautensa aineeseen ja hänen tiedonhalunsa ylipäänsä. Ymmärryksen kiinnostus tosin herää hitaammin, mutta sen saamat vaikutteet ovat sitäkin kestävämpiä ja lujittavat enemmän sielunvoimia, sekä innostusta asiaan että kykyä. Joka tapauksessa on myönnettävä, että pelkkään muistiin luottaminen on hedelmättömin menetelmä, mihin pedagogi voi turvautua.

Käsillä olevan työn tekijä voi tosin muiden isänmaan historiaa ja maantiedettä käsittelevien kompendiumien laatijoiden tavoin puolustautua vetoamalla siihen, että kokonaan uuden tutkimustyön täytyy raivata tie, ennen kuin isänmaan historia voidaan kirjoittaa siten kuin tässä olemme viitanneet, että se pitäisi kirjoittaa. Tekijä voi sen lisäksi todeta, että hänen teoksensa on tavallista asiapitoisempi etenkin mitä lääninkuvauksiin tulee. Emme myöskään ole halunneet millään lailla moittia kirjaa, joka monessa suhteessa todistaa tekijänsä harkinnasta ja hyvästä valintakyvystä. Mutta hyvä ei poista paremman tarvetta. Olemme erityisesti halunneet muistuttaa välttämättömyydestä käsittää kansakoulu ja kansansivistys korkeammalta kannalta kuin mitä tähän mennessä on tehty; samoin olemme toistuvasti halunneet muistuttaa siitä, että Suomen historiaa käsittelevän kirjoittajan tulee omata niin laajat tiedot kuin mahdollista maan laeista ja hallinnosta sekä näiden tilasta kansan historiallisen kehityksen eri kausina.

 

2. Kertoelma Suur-Savosta eli Mikkelistä, J. G. Koranterilta. Mikkelissä 1848.

 

Teos on ensimmäinen Mikkelin kirjapainon tuote jonka tämän kirjoittaja muistaa nähneensä. On siis iloinen yllätys nähdä uusia kotimaisia painopaikkoja mainittavan. Jos kuitenkin joku ulkomaalainen koskaan saa nähdäkseen ”Mikkelissä” painetun kirjan, jossa on tämä puoliruotsalainen nimi tittelilehdellä, osaisi hän tuskin kuvitella sen merkitsevän Suomessa sijaitsevaa kaupunkia. Ajan myötä on unohdettu, että myös kokoruotsalaiset kaupunginnimet eivät juurikaan sovi Suomen maantieteeseen. Olisi kuitenkin hyvä tietää, mikä on tämän eteläsavolaisen kaupungin varsinainen nimi: Saint, Sanct vai Sankt; Michel, Mickel vai Mikkel? Vaaditaan todellakin kärsivällisyyttä voidakseen elää kaupungissa, jonka nimestä ei koko elinaikanaan pääse selvyyteen. Myös virallinen oikeinkirjoitus näet vaihtelee. Tässä esiteltävästä kirjasesta saamme tietää pitäjän saaneen sanotun nimen kreivi Brahelta, joka on myös vieraillut näillä seuduilla ja tarinan mukaan yrittänyt rakentaa itselleen tänne säteritilan, jonka perustoista on vielä jälkiä jäljellä. Tekijän arvaus, että pitäjä olisi saanut nimen lähes 100 vuotta aiemmin kuolleelta Mikael Agricolalta, lienee pelkkä päähänpisto, ja nimeen liitetty pyhimysepiteetti osoittanee kreivin ajatelleen sitä valitessaan miekkaa kantavaa arkkienkeliä. Nimi muistuttaa sitä paitsi – kuten Kristiinan pitäjän (alunperin Christina Catharina) ja sellaisten kaupunkien kuin Brahestad, Jakobstad, Christinestad nimet – kreivin pyrkimyksistä ruotsalaistaa Suomi ja yhdistää se näin lähemmin emämaahan.

Mikkelin pitäjän nimi on tekijän selvittelyjen mukaan vanhempina aikoina ollut Savilaks (Savilahti), sitten Sawlaks, Savolaks ja Stor-Savolaks (Suur-Savo). Näyttää kyllä siltä, että tällä nimellä on aiemmin tarkoitettu maakuntaa, ei pitäjää; mutta koska pitäjä oli ensimmäinen nykyisessä Savossa, on vahva syy olettaa maakunnan lainanneen nimensä pitäjältä, ei päinvastoin. Nimen johdon ”Savilahdesta” tekijä2 on yrittänyt todistaa sekä historiallisiin syihin vedoten että tradition ja nykyisten luonnonolojen vastaavuuden pohjalta. Tähän saakka ollaan, kuten tunnettua, liitetty maakunnan nimi siellä tavalliseen kaskiviljelyyn ja siihen savuun, johon se tämän johdosta kesäisin peittyy. Mutta pääte ”-laks” (sanasta lahti) vaikuttaa kyllä vieraalta sille sanalle, jonka kanssa se nimessä on liitetty yhteen. Toisaalta tri Castrén on maakunnan nimen selityksenä viitannut erääseen Venäjällä asuvaan Suomen heimon haaraan ja sen nimeen ”Savolotscheskaja tschud”. Mutta tämäkin selitysyritys vaikuttaa hieman haetulta ja epävarmalta. Näihin selityksiin verrattuna havainnee jokainen epäilemättä johdon ”Savilahti”-nimestä kaikin puolin yksinkertaisimmaksi ja luonnollisimmaksi, varsinkin kun kaikki tekijän esittämät todisteet sitä tukevat.

Näitä nimiä ja niiden muutoksia sekä myös niitä monia jakoja koskeva tutkimus, joiden johdosta Mikkelin pitäjästä on erkaantunut suuri joukko nykyisen Savon pitäjiä ja seurakuntia (Juva, Kangasniemi, Pieksämäki sekä Hirvensalmen ja Haukivuoren kappelit), muodostaa tekijän kirjasen pääosan. Itse Mikkelin pitäjän kuvaus on köyhä, ja sen historia supistuu muussa suhteessa kuivaksi luetteloksi kirkkoherroista, heidän syntymä-, promootio- ja papiksi vihkimisvuosistaan jne. Tilastolliset tiedot puuttuvat tyystin.

Teoksen laajuus on paisunut johtuen tekijän tyylin tietystä kukkaiskielestä, joka ehkä kieliharjoituksena ansaitsee huomiota, mutta ei tässä useinkaan ole paikallaan. Tekijä ei esim. koskaan unohda mahtipontisin sanoin ylistää seurakuntien onnea näiden saadessa omia kirkkoherrojaan; mutta hän unohtaa tyystin mainita yksityiskohtaisemmin, mitä itse kukin näistä pastoreista on saanut aikaan. Kielessä on tiettyjä omalaatuisuuksia sekä rakenteessa että oikeinkirjoituksessa – jotain, mikä vaikuttaa erottamattomalta siitä nimestä, mitä tekijä kantaa – mutta ylipäätään ottaen se on hyvää ja helppolukuista. Jälkimmäisen arvion voi antaa myös koko teoksen sisällöstä ja muodosta. Siinä esiintyvät puutteet ovat yhtä helposti havaittavia kuin vältettäviäkin.

 

3. Pieni Runon Seppä eli kokous paraimmista Inkerinmaanpuolelta kerätyistä runolauluista ynnä johdatuksia runon tekoon. D. E. D. Europaeukselta. Helsingissä 1847.

 

Vaikka tämä pieni kirjoitus on painettu kaksi vuotta sitten, se on vain vähän tunnettu ja levinnyt. Noudatamme mielellämme tekijän toimitukselle esittämää kehotusta muistuttaa tässä lehdessä sen olemassaolosta. Teemme sen sitäkin mielellämme, kun teoksen tarkoituksena on täyttää suomalaisessa kansankirjallisuudessa oleva aukko, ja tekijä on kiitettävästi pyrkinyt tekemään siitä tarkoituksensa kannalta hyödyllisen.

Sen jälkeen kun Lönnrotin Kantele ilmestyi, ei näet ainoakaan suuremman yleisön tarpeiden ja varojen mukaan muokattu pienempi runokokoelma ole nähnyt päivänvaloa. Ja kuitenkin on kerättyjen runojen lukumäärä sen jälkeen merkittävästi noussut, Kalevala-kokoelma on täydellistynyt kokonaisuudeksi, ja kauneimmat suomen kielellä laaditut lyyriset runot ovat saaneet paikkansa Kantelettaressa. Tämä rikkaus tarjoaa nyt mitä erinomaisimman tilaisuuden suomalaisten runojen antologialle, missä myös lukuisat uudemmat suomalaisen runon yritelmät syystä voisivat saada sijansa. Rahvaalle on Kantelettaren tapainen kokoelma liian kallis. Jokin näyte eeppisestä runoudesta on myös yhtä olennaisen merkittävä kuin lyyriset laulut, ja sekä sivistyksen välineenä että uinuvan runokyvyn herättäjänä olisivat ehkä uudemman ajan hengen mukaiset runot, jos ne lähenevät täydellisyyttä, ehkä tehokkaampia kuin muinaisrunot. Kaikissa maissa on suurten runoilijoiden tuotteista tullut laulukirjojen ja antologioiden välittäminä mielialaa kohottava lahja myös matalan majan asukeille. Aikomus tuottaa jotain vastaavaa myös suomalaiselle rahvaalle on siksi mitä kiitettävin, ja sen toteuttaminen kantaisi epäilemättä hedelmää sekä Suomen runoudessa että kansansivistyksessä.

Hra Europaeus näyttää käsillä olevaa teosta julkaistessaan tähdänneen tässä viitattuun hyötyyn. Miten hyvin toteutus vastaa tällaista tarkoitusta, voi lukija helposti päätellä siitä, että kirjanen sisältää yli parikymmentä runoa, osin Kantelettaresta poimittuja, osin tähän asti tuntemattomia lauluja, joita hra E. itse on koonnut inkeriläisen rahvaan suusta. Muuan näistä jälkimmäisistä runoista, ”Kalevalasta”, näyttää kuuluvan eeppiseen sykliin ja sisältää mainitun otsikon alla yhteenvedon siitä, mitä Kalevalassa esitetään Kullervosta. Muiden uusien laulujen joukossa ei liene yhtään, jota kauneudessa voisi verrata Kantelettaren parhaisiin lauluihin; mutta niilläkin on osin myös runollinen arvo.

Mutta se runo-oppi, minkä hra E. otsakkeella ”Johdatuksia Runon tekoon”, samoin kuin jo teoksen yleisnimike Pieni Runon Seppä osoittavat, että idullaan olevien runolaulajien tarpeet ovat pääasiassa tainneet johtaa häntä myös runoja kokoelmaan valitessa. Omalta osaltaan ei tämän kirjoittaja kuitenkaan pysty ymmärtämään, miksi juuri ne runot, jotka hra E. on valinnut, olisivat malleina parhaimpia. Emme myöskään voi hyväksyä yhtä vähän runo-opin kuin valikoiman rajoittumista muinaisrunoihin. Suomalaisen rahvaan suurimman osan keskuudesta on vanhojen runojen taito hävinnyt, ja niiden tilalle ovat astuneet toisenlaista runomittaa noudattavat laulut ja runot. Että näissä lauluissa on puutteita sekä sisällön että muodon suhteen, johtunee siitä että kansanrunon aika on ohi ja taiderunouteen vaaditaan sen tasoista sivistystä, mitä kansan parissa runoilevalla ei voi olla. Suomalaista runo-oppia käsittelevät teokset tulee suunnata suomen kielen ystävien sivistyneemmälle osalle. Vaikka muinaisrunon rakenne asetettaisiinkin asiaa koskevan selvittelyn pohjaksi, on yhtä tärkeää, että osoitetaan, miten löydettyä sääntöä sovelletaan uudempiin runomuotoihin, jotka ovat ainoita, joissa uusi suomalainen runous voi ilmetä. Laulu ja runomuoto eivät ole niin toisistaan riippumattomia, että vastoin kokemuksen antamaa todistusta pitäisi olla sitä mieltä, että moderni sisältö voitaisiin pukea kansanrunon muotoon. Kaikki tähän suuntaan tehdyt yritykset ovat jääneet imitaatioiksi, joilla välistä on ollut oma arvonsakin, mutta silti niistä puuttuu omaperäisen luomistyön leima ja kyky vedota tunteisiin. Suomalaiset muinaisrunot voi muuten arvostaa kuinka korkealle tahansa, mutta ei voi kieltää, että niiden runomuoto ja melodia ovat liian köyhiä ja yksitoikkoisia ollakseen väistämättä nykyaikaista korvaa. Jos hra E. olisi, kuten kehotamme, kirjoittanut sivistyneemmälle lukijalle, ei tämä silti olisi estänyt hänen kirjaansa olemasta hyödyllinen myös jollekin kansan piiristä nousseelle runoilijalahjakkuudelle, sillä monien maiden nykykirjallisuudella on esitettävänään näytteitä taiderunoudesta, jota on syntynyt myös työtätekevän luokan riveistä, ja nämä esimerkit käyvät varmasti sitä lukuisammiksi, mitä enemmän sivistys kykenee tunkeutumaan tähän luokkaan.

Nykyisessä muodossaan kirjanen voi kuitenkin yhtäältä tarjota rahvaalle pienen vanhojen runojen antologian, toisaalta hyödyttää sivistynyttä lukijaa sen sisältämän runosäkeiden laadun selvittelyn ansiosta. Tämä selvittely perustuu hra Lönnrotin esittämille periaatteille, joita tosin ei ole yleisesti hyväksytty, mutta jotka kuitenkin sitä helpommin joko tullaan hyväksymään tai hylkäämään, mitä yksityiskohtaisemmin niitä toteutetaan ja sovelletaan muinaisrunon rakenteeseen. Erityisesti tulee meidän mainita, että hra E. on runo-opin johdannossa pyrkinyt puolustamaan maallisen laulun arvoa pietistejä vastaan, mikä tekee kirjasesta soveliaan myös rahvaalle. Sellaisella puolustuksella voi nykyään olla arvonsa, mutta meidän mielestämme samassa yhteydessä pitäisi todistaa, kuinka kaikilla inhimillisillä seikoilla on yhtä pyhä olemassaolon oikeus kuin käännytystyöllä, rukoilulla ja psalmien laulannalla. Tällaisen tunnustuksen myötä näet seuraa myös runon asiaankuuluva tunnustaminen, sillä se kuvaa sanottuja seikkoja ja vaikuttaa niihin jalostavasti, jopa itse on vahvin todistus niiden oikeuden ja pyhän luonteen puolesta.

 

4. Suomi. Tidskrift i Fosterländska ämnen. [Suomi. Aikakauskirja isänmaallisista aiheista] 1848. Helsingfors 1849.

 

Suomi ei tässä esiteltyjen teosten sarjassa sattumalta ole saanut sitä paikkaa mikä sille kuuluisi. Tämä aikakauskirja näet kuuluu vastaansanomattomasti parhaimpaan, mitä kotimaisella kirjallisuudella vuosittain on näytettävänään.

Vaikka moni meistä tuntuu toivovan, että Suomen pitäisi pääasiassa sisältää suuremmalle yleisölle tarkoitettuja artikkeleita, jotka olisivat samalla sekä opettavia että piristäviä, eikä käsillä olevan vuosikerran voi sanoa vastaavan tähän vaatimukseen, ei sen sisältö silti tämän johdosta menetä suuria ansioitaan. Otsikolla ”Utdrag ur Ryska Annaler” on hra Akiander koonnut yhteen kaiken suomalaisia kansanheimoja ja eritoten meidän maamme historiaa koskevan, mitä hän on löytänyt 11 eri venäläisestä kronikkakokoelmasta. Hra W. Nylander on, hra M. v. Wrightin avustamana, luetteloinut suomalaiset lintunimet (”Finska foglars namn, systematiskt ordnade”), ja hra C. Lundahl on laatinut väitöskirjaluettelon ”Förteckning öfver disputationer, utgifna vid Univ. i Åbo 1819–1828”.

Jo nämä otsakkeet osoittavat, että Suomen tämänvuotisen sisällön oikeampi paikka olisi jossain tieteenharjoittajien kokoelmassa. Mutta toivoa täytyy, että sekä Suomen historia että luonnonhistoria löytäisi kehittäjiään yhä enemmän muidenkin säätyjen ja luokkien kuin varsinaisen oppineen säädyn miesten parista; oppineella säädyllä, kun siihen meidän aikanamme ei enää ilman muuta voi lukea pappeja ja koulumiehiä, on niin harvoja edustajia eikä se meidän maassamme ulotu yliopiston ulkopuolelle. Yliopistossa taas jokaisella tieteenhaaralla on vain yksi tai kaksi harjoittajaansa, jotka ovat ehtineet siihen ikään että heillä tiedemiehinä voisi olla jotain enemmän vaikutusta tuottavaa toimintaa; siksi tieteelliset pyrinnöt on usein jätettävä muille kuin yliopiston opettajille. Sikäli kuin emme erehdy, ei kukaan muu professori kuin hra Rein olekaan lähettänyt Suomeen mitään kirjoitustaan.

Hra Akianderin mainitut kronikkaotteet eivät luonteensa vuoksi voi tarjota mitään yhtenäistä luettavaa, vaan ainoastaan isänmaan historian tutkijat voivat käyttää niitä hyväkseen. Silti jokainen, joka hieman tuntee Suomen historiaa, voi melkoisen kiinnostuneena lukea koko joukkoa täydellisempiä muistiinpanoja, etenkin 1500-luvun lopulta ja 1600-luvun alusta. Hra Nylanderin kotimaisten lintujen suomenkielisten nimien luettelosta täytyy tulla välttämätön vade mecum [mukana kuljetettava käsikirja] kaikille maan ornitologeille ja metsästäjille, sillä myös jälkimmäiset saavat siitä osviitan oppia tuntemaan metsissä tapaamiensa lintujen nimet, lajit ja ominaisuudet. Hra Lundahlin väitöskirjaluettelon täytyy olla monille erikoisalojen tutkijoille tervetullut, mutta epäilemättä olisi ollut parempi, jos se kattaisi pitemmän aikavälin ja olisi julkaistu liitteenä Marklinin tunnettuun luetteloon.

Kaiken tämän myötä vuosikerta 1848 esiintyy edukseen vuosikertaan 1847 verraten, joka suurimmalta osaltaan sisälsi kansantajuista lukemista. Jos löytyisi mitään mahdollisuutta omistaa Suomi kokonaan tämänlaatuisille tutkielmille, olisi se suuri voitto kotimaisen kirjallisuuden vahvistumisen kannalta. Mutta jos se ei käy päinsä, tulisi ainakin näiden tutkijoille tarkoitettujen kokoelmien seurata lehden kutakin vuosikertaa vain liitteen muodossa, kun taas muu osa julkaisua koostuisi suuremmalle yleisölle tarkoitetuista kirjoituksista. Tosin voidaan esimerkiksi nyt pitää vuosikertaa 1848 tällaisena oppineena liitteenä vuosikertaan 1847. Mutta lukevan yleisön kannalta ei tämä merkitsisi samaa kuin jos jokainen vuosikerta jakautuisi kirjoituksiin sekä lähdejulkaisuihin ja luetteloihin. Sillä tällä yleisöllä on kai oikeus löytää edes yksi lukukelpoinen kirjoitus vuodessa ainoasta sekalaiselle lukijakunnalle suunnatusta kotimaisesta aikakauskirjasta – tosin kaikki kunnia niiden miesten epäitsekkäälle uhrautumiselle, jotka ovat kirjoittaneet Suomeen ja huolehtineet sen julkaisemisesta.

 

5. Hämnden. Novell af en finne. [Kosto. Erään suomalaisen tarina] Kuopio 1849.

 

Se, mitä olemme todenneet tämän kirjailijan aiemmista novelleista, nimittäin että niistä puuttuu viimeistely ja muoto, pätee vielä suuremmassa määrin käsillä olevaan kertomukseen, ja sitä ovat pari lehtiarvostelijaa moittineet varsin avoimin sanankääntein. On epävarmaa, mitä muutoksia kritiikki pystyisi tekijässä aikaansaamaan. Tämän kirjoittajasta näyttää tekijän julkaiseman kolmen novellin pohjalta, että hänen lahjakkuutensa olisi pikemmin kuohuvaa tunnetta kuin kykyä pitkäjänteiseen taiteelliseen tuotantoon. Pietismi, tai paremminkin tekopyhä pietismi näyttää herättäneen tekijässä harmia, ja hänen novellinsa ovat tämän tunteen vuodatuksia, mikä on riistänyt arvioilta ja käsityksiltä oikeudenmukaisuuden, eikä vain muodolta taiteellisuuden. Paremmin onnistuminen edellyttäisi ainakin, että tekijä toistaiseksi jättäisi uskonnollisen teeskentelyn oman kohtalonsa huomaan ja kääntyisi ihmiselämän muiden olojen puoleen, joiden suhteen tunne ei yhtä helposti veisi häntä harhaan. Tosin on olemassa erinomaisia kaunokirjallisia teoksia, joiden tapahtumakulut on lainattu tekijän omasta elämästä, onnistuneita runoja, jotka kuvaavat laulajan omia tunteita ja kohtaloita; mutta taideluomia niistä tulee vain sen ansiosta, että tekijä pystyy tarkastelemaan näitä tunteita ja kohtaloita kuin ne olisivat jonkun toisen, ettei hän riipu niistä egoistin kiinnostuksella – sanalla sanoen, että taiteilija objektivoi oman elämänsä ja sisimpänsä kuvaksi, jota hän tarkastelee, eikä liitä tähän kuvaan muita kuin taiteilijan intressin. Näin hän puhdistaa tuotantonsa kaikista satunnaisuuksista, tekee kuvauksesta toden ja yleispätevän, ja näin myös kykenevän vastaanottamaan idealisoidun muodon. Tavanmukaisin esimerkki tuotannosta, joka ei pohjaudu taiteelliselle kutsumukselle, on se runoilu, mihin ensimmäinen nuoruuden rakastuminen tapaa johtaa ja jota kalenterit tavallisesti ovat täpösen täynnä. Sama kaikkivoipa tunne voi kylläkin herättää myös todellisen runoilijan tuotannon, mutta kuten tunne itse hänessä saa mielikuvituksen leikin muodon, ovat myös sen synnyttämät tuotteet mielikuvituksen tuotteita, yleisiä kuvia, joissa katselija ei näe yhden rakkaudenkipeän sydämen ilmausta, vaan joissa jokainen rakastaja tunnistaa itse hämärästi aavistelemansa, joka nyt on saanut jalostuneen ilmauksen.

Tällä emme tahdo sanoa, etteikö tekijämme monin paikoin kohoaisi yleisemmän tarkastelun tasolle; mutta hän tekee tämän mutkikkaiden pohdiskelujen ja tutkielmien, ei luonteiden ja tapausten kuvauksen muodossa. Tällainen, sinänsä erinomainen tarkastelu esiintyy novellin viimeisessä kappaleessa ”Jälkimaailman tuomio”. Se todistaa vapautuneesta ajatuksesta, ylevästä maailmannäkemyksestä. Mutta tekijä on tällä lisäyksellä itse tunnustanut, että hänen luonteenkuvauksensa on ollut puutteellinen. Sillä muuten hän ei olisi tuntenut tarvetta laatia sitä. Monin kohdin sekä tässä että edellisissä novelleissa tekijällä on tilaisuus nähdä omassa menettelyssään vastaavanlaista hänen kuvaustensa laatuun kohdistuvaa kritiikkiä.

J. V. S.

 

 

  • 1. Huomautettakoon, että tekijä esittää rovastikuntien ja pitäjien, muttei seurakuntien lukumäärää.
  • 2. Brahelinna tässä pitäjässä on todellakin ollut kreivin säteritilana. Pitäjänkirkossa on vielä kokovartalokuvat herrasta ja rouvasta.

Vertailu