Kotimainen ruotsinkielinen kirjallisuus matelee perin hitaasti eteenpäin kaikenlaisina pikkukirjasina, joiden julkaisemisesta kerrotaan yhdellä lehti-ilmoituksella, mutta kustantajat näyttävät yleensä epäröivän niiden päästämistä kirjakauppoihin. Turussa toimiva hra Lillja näkyy kuitenkin päättäneen, että hän ei piilota julkaisemiaan teoksia lukevan yleisön silmiltä. Ainakin me olemme nähneet niitä hyvin nopeasti kuopiolaisessa kirjakaupassa. Kustantaja on ollut jopa niin kohtelias, että on lähettänyt toimitukselle kappaleen – ja se on harvinaista Litteraturbladetin tapauksessa, vaikka sitä pidetään itsestään selvänä asiana muissa maissa, missä kustantajat toivovat arvosteluja teoksistaan. Tällainen lähetys sitoo myös kirjoittamaan julkaistuista teoksista tavallista nopeammin ja niinpä otamme tässä esille seuraavat teokset:
1. ”Den Heliga Skrifts Skatter” [Pyhän kirjan aarteita] Vihkot 1, 2. Turku 1848 (Hinta 70 hopeakopeekkaa)
Teoksen tarkoituksena näkyy olevan, että se asettaa sunnuntaitekstien avulla Raamatun eri kirjoitukset yhteyteen toistensa kanssa. – Niinpä kunkin sunnuntain ja pyhäpäivän epistolan ja evankeliumin osalta viitataan joko yhteen tai useampaan Raamatun kohtaan ottamalla poimintoja sekä Vanhasta että Uudesta testamentista. Välillä molemmat tekstit esitetään kokonaan, välillä osaksi, välillä niistä lainataan vain katkelmia samalla kun muut lainaukset on – sikäli kuin olemme niitä verranneet – esitetty kokonaisina. Kirja voi siis olla kotoista hartaudenharjoitusta varten hyödyllinen johdatuksena Raamatun lukemiseen. Tuntuu kuitenkin siltä, että annettu teksti ja sille esitetyt rinnakkaiskohdat kulkevat sanamuodoltaan pikemminkin rinnakkain kuin kohtaavat toisensa. Silloin tällöin ne tekstin selitykset ja sovellutukset, joihin lainaukset tähtäävät, näyttävät poikkeavan tekstin yksinkertaisesta tarkoituksesta. Niinpä esimerkiksi evankeliumin kertomusta ”Kymmenestä spitaalisesta” ei voi käsittää muutoin kuin esityksenä ihmisen kiittämättömästä suhtautumisesta Jumalan hyviin töihin. Tekijä soveltaa kuitenkin lainauksissa vain epistolan varoituksia syntisestä aistillisesta elämäntavasta, aivan kuin spitaali olisi kuva siitä. Jätämme tarkastelun kuitenkin niille, joilla on enemmän kokemusta tällaisesta kirjallisuudesta. Meidän mielestämme kirja tarjoaa liian vähän valistusta uskonopissa, joskin se toisaalta voi auttaa pitämään yllä ajatuksetonta hurskautta.
2. Johan Adolf Lindström: ”Försök att visa Gramatikaliska Formers uppkomst i Finskan samt förvandtskap i andra språk”. [Yritys osoittaa suomen kielen kieliopillisten muotojen synty sekä sukulaisuus muihin kieliin] Turku 1847 (25 hopeakopeekkaa).
3. Johan Adolf Lindström: ”Om Finska Folkvandringar enligt Grekiska, Romerska och andra källor”. [Suomen kansanvaelluksista kreikkalaisten, roomalaisten ja muiden lähteiden mukaan] Turku 1848 (20 hopeakopeekkaa.)
Hra Lindströmistä on näköjään kasvamassa Rudbeck. Jo tekijän selitys kieliopillisten muotojen yhteyksille osoittaa, että hän yrittää mitään todistamattomalla haetulla oppineisuudella vahvistaa oikeiksi muutoin selviä totuuksia, kun sama oppi taas muissa kohdissa ottaa tekijän valtoihinsa ja johdattaa hänet tuskin hyväksyttäviin väittämiin. On turha esittää todisteita tämän arvion tueksi sen jälkeen kun lukijalle selviää, että hra L. yhdistää ilman muuta suomen kielikunnan muotoihin indogermaanisten kielten muodot: persian, latinan, kreikan, saksan, ruotsin, venäjän, samoin kuin seemiläisten kielten: kaldean ja hebrean. On hyvin tunnettua että edes kahden viimeksi mainitun kielikunnan väliltä ei ole löydetty tarkempaa yhtymäkohtaa, ja nyt hra L. tahtoo yhdistää suomen kielikunnan niihin molempiin kieliopin kaikilla muodoilla, niiden johdannaisilla ja päätteillä. Tekijän lainaamasta kirjallisuudesta käy ilmi, että hän on itseoppinut ja on koonnut aineistonsa sattumanvaraisesti tuntematta kielitieteellisen kirjallisuuden historiaa. Hän ei tunne Boppin eikä Grimmin klassisia teoksia, jotka ovat sentään tekijän erikoisalan A ja O. Tekijä katsoo, että suomen kielen karitiivin pääte –ta, -tä on sukua heprean sanalle tohu (tyhjä) ja ”gruusian kielen ablatiivin pääte faghan, taghan nykykreikan prepositiolle dicha, dichos” (!). Instruktiivin pääte -in on sama kuin venäjän instrumentaalin emm, omm, imm ja se ”lienee sukua latinan sanoille cum, con, kreikan sanoille homu, hama, persian sanalle hom, heprean sanalle gam(him) jne.” Tämä ”jne.” on tekijälle todella luonteenomainen. Tekijä pitää ilmeisesti pääasiana äänteen samankaltaisuutta, sillä kai hän tietää aivan hyvin, että mainittuja latinan ja kreikan partikkeleita ei käytetä ”keinon”, ”tavan” merkityksessä.
Kun Lönnrot vain viittaa samankaltaisuuteen sanojen sisä, liki sekä inessiiviä ja allatiivia osoittavien kirjaimien s ja l välillä, niin meidän tekijämme selittää jälkimmäiset aivan yksinkertaisesti edellisten lyhennyksiksi. Lönnrotin tässä kohdassa osoittama varovaisuus tuntuu sitäkin luonnollisemmalta, olisihan näet luonnotonta jos kieli ensin sujuttaisi partikkelit päätteisiin ja sitten kehittyessään poistaisi partikkelit ja antaisi päätteiden kadota. Koska aikamme ei riitä vertailuihin, emme pysty tarkasti ilmoittamaan, mitä omalaatuisia suomen sanojen johtoja hra Lindström voi ottaa nimiinsä. Niitä ei voi olla kovin monia Lönnrotin ja Castrénin esitöiden jälkeen. ton, tön-päätteisen karitiiviadejktiivin johtaminen on yksi tällainen, mutta tarkkaa harkintaa ei todista, kun se palautetaan karitiivipäätteeseen ta, tä ja olla-verbin partisiippiin (substantiivinen verbimuoto) olema. Omituiset vertailut tuntuvat menevän etupäässä tekijän nimiin.
Teoksessa nro 2 hra L. osoittautuu täysin Atlantican kuulun tekijän oppilaaksi. Siinä vilisevät vanhat tutut Gog ja Magog, Gomer ja Thogarma, Brama ja Aabraham jne. Finnit ja suomet ovat siinä kaksi eri kansaa, edelliset ovat asuttaneet koko Saksaa, Sveitsiä, Belgiaa, Britanniaa sekä Tanskaa ja Etelä-Ruotsia, jälkimmäiset ehkä Kreikkaa ja Peloponnesosta, mutta ei Venäjää, vastoin kaikkien tuntemaa tosiasiaa. Sen sijaan tekijä esittää päivänselvän todistuksen siitä että nämä, toisin sanoen me nykyajan suomalaiset, ovat asuneet tässä maassa ja Pohjois-Ruotsissa jo 500 e. Kr. Tärkeimpiä todisteita ovat seuraavat: Ptolemaios laskee ”Sarmatia Asian” kansoihin viimeisenä kuuluvaksi ”Carbones”, ja täällä tunnettiin keskiajalla ”Crefenni”, mikä tulee lapin kielen sanasta Kreve, eli suomenkielen karja, millä tarkoitetaan siis karjalaisia. Samos, Samothrace, Samaland (Småland), kaikki Sam-, Sem-, Som- tai Sum-alkuiset nimet viittaavat suomalaisiin; Fyen (Fionia), Fion Gal ja Fingalin luola, kaikki Ven-, Vin-, Fen-, Fin- ym. alkuiset nimet viittaavat finnien vaelluksiin. Silloin kun tämä ei riitä, hra L. antaa erään tekijän kirjoittaa ”supra” ”suptran” sijasta, ”Lami” ”Jamin” sijasta, ja heti kun hra L. on korjannut nämä pikku erheet, hän saakin hämäläiset jämerna-sanasta.
Jonkinlaista selitystä kaikkeen tähän voi saada siitä, että hra L. tuntee esimerkiksi Ruotsin historioitsijoista kyllä Dalinin, mutta ei Geijeriä eikä Strinnholmia.
Kuten lukija havaitsee, tässä mainitut teokset kuuluvat tätä nykyä itsenäiseen lajiin. Ja jos tekijän oppineisuus näyttää syntyneen sattumanvaraisesti, niin joka tapauksessa se on meidän kirjallisuudessamme aivan odottamaton ilmiö. Mahdollisesti teokset sisältävät moniakin kultajyviä ja etenkin jälkimmäisessä on muutamalla sivulla suuri joukko tietoja, joita ei helposti löydä tällä tavoin yhteen koottuina. Teos on myös hauskaa luettavaa etenkin sille, joka ei ole nähnyt harvinaislaatuista Atlanticaa. Hra L:n kieli on hyvää, yhtä eloisaa ja ravakkaa kuin hänen vakaumuksensakin näyttävät olevan.
J. V. S.
