Pyydämme lukijaa siirtymään kanssamme niistä taisteluista, joita eurooppalaiset yhteiskunnat käyvät pelastaakseen uusilla kehitysmuodoilla olemassaolonsa, niihin joilla se levittää levotonta elämäänsä asumattomiin maihin, missä ihmisrinta on tätä ennen vain harvoin henkäillyt ja ihmisääni kajahdellut. Sielläkin tulee näet esiin taisteluita, joita ihmisystävä joutuu valittamaan, joskin myös edistymistä, jonka täytyy häntä lohduttaa kun hän pohtii sitä että tämä asioiden kulku on tähän asti ollut väistämätön ihmiskunnan kaikessa kehityksessä.
Kun kirjoittaja kävi Lontoon satamassa, hän hämmästyi nähdessään ison joukon laivoja, joiden määränpääksi oli ilmoitustauluihin merkitty Sydney, Port Adelaide, William Town, Victoria. Osan niistä kirjoittaja pikemminkin arvasi kuin tiesi sijaitsevan Australiassa. Niinpä kirjoittajassa heräsi erityinen mielenkiinto hänen löytäessään Revue des deux Mondesin vuoden 1847 numerosta Audigannen kirjoituksen, jonka yleisotsikkona oli: ”Politique Coloniale de l'Angleterre” ja kyseisen jakson alaotsikkona ”L'Australie”. Selostus perustuu kahteen englantilaiseen teokseen, J. Lort Stokesin Lontoossa 1846 ilmestyneeseen kirjaan ”Discoveries in Australia”, jossa kerrotaan useamman vuoden kestäneestä tutkimusmatkasta Australian rannikoille, sekä P. E. de Strzeleckin Lontoossa vuonna 1845 ilmestyneeseen teokseen ”Physical Description of New South Wales and Van Diemens Land”.
Toivoaksemme lukijalla riittää mielenkiintoa tarkastella tätä uutta eurooppalaista maanosaa; se ansaitsee tämän nimen samasta syystä kuin Amerikkakin. Sen merkitys ei tällä hetkellä ole suuri; on kuitenkin selvää, että itse Australiasta tulee melko läheisessä tulevaisuudessa kiintopiste eurooppalaisen kulttuurin levittämiselle. Näyttää nimittäin siltä, että vanhan Australian mantereen massa ei anna periksi eurooppalaiselle sivilisaatiolle ennen kuin tämä saartaa mannerta joka puolelta. Tämä sivilisaatio lähestyy jo Amerikan länsirannikkoa ja ympäröi Aasiaa idässä. Australiassa ei ole juuri esteitä sen lujittumiselle. Ranska perustaa parhaillaan siirtokuntia Afrikan pohjoisosaan; eikä enää ole suurtakaan epäilystä siitä, että Egypti ja Suezin tärkeää yhdysreittiä ympäröivät maat omaksuvat eurooppalaisen sivistyksen, ja Egypti onkin jo harpponut pitkin askelin sitä kohti. Näin Euroopalla on tältäkin kannalta yhä suuri tehtävä täytettävänään. Mikään ei sitä paitsi tunnu kumoavan sitä, että Euroopan historian parhaat sivut ovat yhä säästettyinä suurta tulevaisuutta varten.
Tekijä tarkoittaa Australialla lähinnä Uutta Hollantia. Niin kuin tiedetään, tämän pinta-alaltaan lähes Euroopan suuruisen mantereen sisäosat ovat jotakuinkin tuntemattomat. Etelärannikolta on tehty tutkimusmatkoja noin 160 peninkulman päähän, mutta ne ovat päättyneet hiekka-aavikoihin, joskin uudemmat tiedot puhuvat suuresta sisäjärvestä tai vuorijonosta. Vain maan rannikoista on luotettavampia tietoja ja niistäkin tunnetaan tarkemmin vain eteläinen, kaakkoinen ja lounainen. Sinne Port Jacksonin lahdelle, maan kaakkoiskulman pohjoispuolelle englantilaiset perustivat ensimmäisen siirtokuntansa Sydneyn. Vuonna 1825 perustettiin Port Albanyn siirtokunta lounaiskärjen lähettyville, paikalle jota ranskalaiset olivat yrittäneet aiemmin asuttaa; vuonna 1830 perustettiin saman kärjen, Cap Leeuvinin pohjoispuolelle Joutsenvirran varteen Perth ja lähemmäs virran suuta Port Freemantle, Guilford ja York. Seuraavina vuosina syntyivät etelärannikolle Saint Vincentin lahden rannalle Adelaide ja kauemmas itään Port Philippen lahden ympärille ja siihen laskevan Yarra-virran rannalle Melbourne, joen suuhun William Town sekä lahden länsirannalle Geelong. Maan kaakkoisosa kulkee yleisnimellä New South Wales. Pohjoisrannikolla on vain Victorian siirtokunta Port Essingtonin lahdessa.
Länsirannikko on hiekkainen, hedelmätön. Pohjoinen ja itäinen ovat vuorisia, mutta lukuisten viljelykelpoisten laaksojen halkomia, joskaan maa ei ole yhtä hedelmällistä eikä ilmasto yhtä terveellistä kuin mantereen eteläosassa. Sikäli kuin tiedetään, hedelmällinen vyöhyke on viimeksi mainitussa osassa huomattavan leveä ja niin hedelmällinen, että samasta maasta on jo korjattu 13 satoa ilman että maan parantamiseksi on tarvinnut tehdä mitään.
Tämän uuden maanosan kehityksen murheellinen puoli on alkuasukkaiden suhde sivilisaatioon. He kuuluvat niin sanottuun Etelämeren neekerirotuun, heidän kasvonpiirteensä ovat toisenlaiset kuin Afrikan neekereillä, ihonväri on vaaleampi ja tukka on useimmiten suora. Onneksi näiden alkuasukkaiden lukumäärä on vähäinen maan laajuuteen verrattuna. He muodostavat lukuisia pikkuheimoja ja puhuvat niin erilaisia kieliä, että yksi heimo ei ymmärrä toista. He elävät ihmiskunnan alimmalla askelmalla, eikä heillä ole muita tavaroita kuin aseensa, usein ei edes majaakaan eikä länsirannikolla ole muita kulkuvälineitä kuin huterasti kyhättyjä lauttoja. He pelkäävät eurooppalaisia, myös siellä missä nämä eivät ole tunkeutuneet heidän alueilleen. Kuitenkaan he eivät ole täysin vailla uskonnollisia käsityksiä, ja vaikka ranskalainen kertojamme heidän valehtelutaipumuksensa tähden epäröikin voiko heihin liittää moraalintuntoa, epäilyt kumoaa se omistusoikeuden kunnioitus, mitä he osoittavat oman heimon piirissä sekä heissä havaitut murhatekojen herättämät tunnonvaivat. Mutta mitään kulttuuria heitä ei ole saatu omaksumaan, sikäli kuin vakavampia yrityksiä on tehtykään; ja heidän kovana kohtalonaan näkyy olevan hävitä hitaasti, Pohjois-Amerikan intiaanien tavoin. Vain siirtolaisten kanssa avioliiton solmineet naiset ovat suuremmassa tai pienemmässä määrin omaksuneet näiden tapoja. Uutta Hollantia ja Van Diemenin [Tasmania] maata erottavan Bassin salmen saaria kansoittaa aivan oma rotunsa, joka on syntynyt karanneista karkotetuista ja näiden ostamista alkuasukasnaisista. Miehet elävät näiden kanssa moniavioisesti ja osa on yhä opettanut lapsilleen kristinoppia. Samoin kuin Amerikassa, viina on turmellut ne alkuasukkaat, jotka ovat jääneet siirtokuntien naapurustoon. Van Diemenin maalla siirtolaiset käyttivät alkuasukkaiden villeyttä verukkeena ja hävittivät heitä sotimalla sukupuuttoon ja vihdoin sopimuksen perusteella kuljettivat jäljelle jääneet parisataa salmessa sijaitsevaan Flindersin saareen. Siellä heidät otettiin valvontaan ja pakotettiin työhön, jotta heidät saataisiin tottumaan kulttuuriin. Maan ja elämäntavan muutos kuitenkin tappoi heidät, ja aivan kuin herkät kasvit, jotka toiseen ilmastoon siirrettyinä eivät kanna hedelmää, nämäkin villit lakkasivat puolittaisessa sivistyksessään lisääntymästä, ja kun seitsemän vuoden aikana on kuollut viisikymmentäkuusi yksilöä, on syntynyt vain neljätoista lasta.
Kaitselmuksen ihmiskunnalle asettamista moninaisista kohtaloista mikään ei taida olla yhtä liikuttava kuin kokonaisten kansanheimojen häviäminen maan päältä lähes ilman että ne ovat täyttäneet yhtään ajateltavissa olevaa tehtävää. Ne heimot, jotka ovat viljelleet maata ja ovat tehneet jonkin hyödyllisen keksinnön, antaneet ihmiskunnalle jonkin kohottavan esimerkin tai opin, jäävät elämään historiassa, vaikka ne itse häviäisivät yhdessä nimensä kanssa. Mutta kun kaikki tämä puuttuu, kuka voi silloin vastata tyydyttävällä tavalla kysymykseen: miksi sellainen heimo on elänyt maan päällä! Uuden Hollannin kaltaisessa maassa on mahdotonta edes sanoa, että nämä heimot olisivat olleet estämässä villieläinten pääsyä vallalle, koska siellä ei ole muita haitallisia eläimiä kuin käärmeitä. Nämä ihmisolennot ovat vain tuhkallaan lannoittaneet maata, joka antaa muille sukukunnille runsaan ravinnon.
Voi varmuudella olettaa, että sivistyksen ehdoton kyvyttömyys ei suinkaan ole estänyt näitä kansoja sitä omaksumasta. Pohjois-Amerikasta saadut hajakokemukset todistavat, että intiaanit voi saada kiintymään maanviljelyyn ja kiinteään asuinpaikkaan. Mutta missään ei ole nähty täysin villin heimon mielellään siirtyvän maanviljelyyn. Kaikkialla missä eurooppalainen sivistys on murtautunut lävitse, on sitä ennen eletty vähintään nomadielämää; kaikesta huolimatta on siitäkin ollut vaikea siirtyä maanviljelykseen. Näyttää kuitenkin luultavalta, että siirtyminen villielämästä nomadielämään olisi helpompi. Eniten tilaisuuksia tähän kokeiluun tarjoutuu Australiassa, missä lampaiden kasvatuksesta on tullut siirtolaisten harjoittaman tuotannon tärkein osa. Ehkä osa alkuasukasväestöstä voidaan vastaisuudessa pelastaakin tätä tietä, ottamalla heitä siirtolaisten palvelukseen paimeniksi. Se ei juuri rajoita villin elämän vapautta; on muutoin selvää, että juuri sellaiset äkilliset rajoitukset häiritsevät villejä.
Uuden Hollannin luonnolle on tunnusomaista, että se on hyvin yksitoikkoista. Kasviheimoja on vain vähän ja tietyillä seuduilla kasvaa yksitoikkoisesti tiettyä kasvilajia. Eläimistössäkin on harvoja heimoja; lukuisimpia ovat niin sanotut pussieläimet (Marsupialia) ja niistä kengurut. Näissä heimoissa on monia ihmeellisiä lajeja, joita on yksinomaan tässä maassa. Tämä maa missä on mustia joutsenia ja valkoisia kotkia, linnunnokkaisia imettäväisiä ja karvapeitteisiä lintuja, näkyy muistuttavan siitä, että se on etelänavan manner. Sen pohjoisosa on kuitenkin vielä kääntöpiirillä ja vain sen etelärannikko 39 leveysasteella on ilmastoltaan eteläeurooppalainen. Siellä on myös neljä vuodenaikaa eikä vain kuivaa kautta ja sadekautta, kuten kääntöpiirien välillä. Esimerkiksi kuopiolainen tarvitsisi pientä totuttelua ennen kuin unohtaisi palella tammikuussa. Sen sijaan kesäkuussa sateleva pieni lumi tuntuisi hänestä tutummalta. Onnellisia ovat ne, jotka nyt nauttivat kaikista kevään iloista Sydneyssä.
Maan suurin haittapuoli on virtojen puute, vaikka niitä onkin viime aikoina löydetty enemmän kuin osattiin toivoa. Mereen laskevat joet ovat kuitenkin suhteellisen lyhyitä ja mitättömiä, koska vuorijonot ovat epäsäännöllisiä ja sisämaa alavaa. Toiset joet laskevat sisäjärviin ja rämeisiin. Siten kanavista ja rautateistä tulee täällä tavallistakin tarpeellisempia kulttuurivälineitä.
Voisi luulla, että sellaiset laitokset kuuluvat kaukaiseen tulevaisuuteen. Mutta niin ei ole asia. Eri siirtokuntien välillä kulkee jo höyrylaivoja. Neljä vuotta sitten suunniteltiin laajamittaisen höyrylaivayhteyden avaamista Sunda-saarten ja Itä-Intian välille. Samoihin aikoihin Van Diemenin maalla, missä asuttaminen on ehtinyt jo pitemmälle, harkittiin vakavasti rautatietä saaren molemmissa päissä sijaitsevien merkittävimpien kaupunkien Hobartownin ja Launcestonin välille. New South Walesissa tehtiin myös suunnitelmia useista erillisistä rautateistä ja niiden reittejä punnittiin ja hahmoteltiin. Ehkä yksi tai useampi näistä hankkeista on jo työn alla tai valmiina. Näiden seikkojen perusteella voi olettaa, että maassa on ylenpalttisesti kivihiiltä ja rautaa, mikä pitääkin paikkansa. Edellisen hinta on jopa erityisen alhainen. Ja sehän kyllä tiedetään mitä englantilaiset pystyvät saamaan aikaan kivihiilellä ja raudalla. Muun osalta ovat Adelaiden lähistön lyijykaivokset tärkeimmät.
Pääasiallinen kauppatavara on kuitenkin villa. Lampaat on tuotu Englannista ja niiden määräksi on Uudessa Etelä-Walesissa laskettu jo 5 miljoonaa, kun niitä vuonna 1820 oli vain 350 tuhatta. Vuonna 1834 vietiin Englantiin villaa 1 300 000 hopearuplan arvosta, vuonna 1843 4 miljoonalla, ja jos vienti on kasvanut samassa suhteessa, sen voi nyt laskea 8 miljoonaksi ruplaksi, toisin sanoen neljä kertaa niin suureksi kuin Suomen koko vienti. Nykyään Uusi Hollanti kauhistuttaakin Espanjan ja Saksan suuria lampaankasvattajia.
Asuttaminen ei voinut erityisemmin menestyä niin kauan kuin Botany Bay ja sitten myös Sydney olivat pelkkiä karkotuspaikkoja. Mutta vähitellen maahan asettui muitakin siirtolaisia ja he käyttivät karkotettuja työläisinä. Ellemme erehdy, Uusi Hollanti lakkasi vasta vuonna 1829 olemasta karkotuspaikka ja siitä pitäen väestö ja sen hyvinvointi ovat lisääntyneet tavattoman nopein harppauksin. Asuttaminen on ainakin Vincentin lahdella luovutettu yhtiön hoidettavaksi ja se myy myös vapaata maata sitä sitoumusta vastaan, että ostaja maksaa tietyllä voitonosalla takaisin hallituksen antamat ennakot ja käyttää sen jälkeen yhtä suuren osan siirtokuntien hyväksi. Tynnyrinala maata maksoi vuonna 1836 noin 3 hopearuplaa. Siirtolaisten määrä Uudessa Hollanissa ja Van Diemenin maalla kuuluu nyt olevan yhteensä noin 300 000. Luku näyttää pieneltä, mutta on kertynyt enimmäkseen viimeisten kymmenen vuoden aikana. Uudella Etelä-Walesilla on vuodesta 1843 lähtien oma parlamentti ja niin ollen emämaasta riippumaton lainsäädäntö. Hallitus nimittää tosin osan kansanedustajista. Sillä säädöksellä on kuitenkin vahvat vastustajansa ja parlamenttiuudistus on sielläkin päivän iskusana. Kertoman mukaan ”sqvatterit”, maata omistamattomat, nomadielämää viettävät siirtolaiset muodostavat siellä laajan ryhmän ja he ovat liittyneet ”Associationiksi” saadakseen itselleen edustusoikeuden. Siirtokunnat ehtivät perustaa jo pankinkin, se laski liikkeelle seteleitä ja sen vekselit tunnustettiin Aasiassa, Afrikassa ja Euroopassa – mutta se ehti myös mennä nurin. Sen tilalle on luultavasti syntynyt jo uusia. Ainakin Audigenne sanoo, että romahdus ei vaikuttanut merkittävämmin hyvinvoinnin kasvuun. On itsestään selvää, että kotimaisia lehtiä julkaistaan; ja 30 000 asukkaan Sydney on yhä Australian valistuksen pääpaikka. Ymmärrettäneen että kaupunkeja on huomattavasti enemmän kuin tässä luetellut, mutta nämä ovat tärkeimmät paikat, joiden ympärille muut ryhmittyvät.
Karkotettujen (”Convicts”) jälkeläisten ja muiden siirtolaisten välit kuvataan hyvin epäystävälliseksi. Eikä ylpeyttä ole vain jälkimmäisten puolella, vaan myös edellisten, niin oudolta kuin se kuulostaakin. Jos karkotetun jälkeläinen solmii avioliiton siirtolaisen tyttären kanssa, koko hänen kastinsa hylkää hänet.
Karkotetut olivat jostakin syystä kokoontuneet viralliseen juhlatilaisuuteen, Audiganne kertoo, mutta olivat kutsuneet kuitenkin mukaan siirtolaisiin kuuluvan lääkärin, koska monet heistä olivat turvautuneet hänen apuunsa. Aika vilkkaan ja hilpeän aterian jälkeen oli maljojen vuoro, ja lääkäri nousi kiittääkseen puolestaan isäntiä. Silloin nousi toinen vieras, jonka syntyperää kukaan ei ollut epäillyt. Tosiasiassa hän polveutui suoraan alenevassa polvessa tunnetusta varkaasta ja hän ryhtyi nyt puhumaan: Minä olen tähän saakka pysytellyt hiljaa. Mutta seurueemme kunnia ei salli että valkea lammas (”a white sheep”, toisin sanoen sukupuultaan moitteeton) ryhtyy täällä puhumaan! Kaikkien katseet nauliintuivat nyt lääkäriin. Hänen kiusallisesta tilanteestaan saa käsityksen jos ajattelee ihmistä, jota kohdeltaisiin Euroopassa vastaavassa tilanteessa vapautettuna kaleeriorjana. Mutta hän kävikin istumaan, valitti väärinkäsitystä, jatkoi närkästyneenä taidokasta puhettaan ja todisti tarkkojen sukutietojen perusteella olevansa läheistä sukua useille karkotetuille kelmeille. Nyt hänen annettiin jatkaa keskeytynyttä maljapuhettaan.
Tämä kuulostaa uskomattomalta. Mutta tarina on varmasti lainattu mainituista englanninkielisistä teoksista. Ja Audiganne lisää, ilmeisesti saman auktoriteetin pohjalla: ”Eikä asiassa ole mitään teeskenneltyä, vaan niin todella ajatellaan”. Hän uskoo voivansa tästä päätellä, että karkotettujen keskuudessa vallitsee huono henki. Tuntuisi tosin luonnollisemmalta katsoa, että tällainen ylpeys peittää sen närkästyksen mitä muiden siirtolaisten alentuva suhtautuminen synnyttää ja ehkä myös sen kaunaisen suhtautumisen yhteiskuntaan yleensä, mikä on näin herätetty. Ei tarvitse epäillä, etteikö tällaiseen mielialaan voisi yhdistää oikeudenmukaisuutta, etenkin kun ylpeyteen liittyy lähes pakosta tietoisuus siitä, että nämä ihmiset ovat hiukan parempia kuin syntyperä näyttää määräävän.
J. V. S.
