Litteraturblad nro 8, elokuu 1861: Vastauksia

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.8.1861
Pvm kommentti: 
Päivämäärä ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Hra Q. [C. I. Qvist] on kerran kuussa ilmestyvässä Mehiläinen-lehdessä esittänyt muistutuksena meidän artikkelimme ”Suomen olot ja Ruotsin lehdistö” sisällöstä.

Nämäkin hra Q:n muistutukset perustuvat osaksi sanojemme omavaltaiseen, tekstin sanamuotoja ja asiayhteyksiä vastaan sotivaan tulkintaan. Kirjoittaja on kuitenkin rehti vastustaja. Hän jättää motiivit rauhaan. Hän ei pane suuhumme muita sanoja niiden lisäksi, jotka ovat nimenomaisesti lehdestämme luettavissa. Hän ei valehtele eikä solvaa, niin kuin muuan tunnoton kopla.

Niistä viidestä kohdasta, joihin hra Q. ryhmittää muistutuksensa, kolme viimeistä koskee vain yleisluonteisia lauseita, joiden aiheita ovat eräät sanomalehdet, poliittisen vapauden suhde aineelliseen hyvinvointiin ja valtiomuodon riippuvuus kyseessä olevan kansan sivistystasosta ja esiintymisestä historiassa. Palaamme varmaankin tuonnempana pariin näistä kohdista. Juuri nyt rajoitamme vastauksemme koskemaan kahta muuta kohtaa, jotka hra Q. on asettanut ensimmäisiksi.

Hra Q:n mielestä artikkelin alku- ja loppuosan, Aftonbladetin ja Ruotsin lehdistön yleistä käsitystä Suomen oloista tarkastelevan osan ja viime aikojen tapahtumia koskettelevan osan väliltä puuttuu yhteys.

Molempien osien välisen yleisen yhteyden pitäisi olla selvä – vaikka olot toki jossakin määrin haittaavat sen selittämistä. Yritämme kuitenkin.

Jos jossakin julkaistussa yleisessä säädöksessä havaitaan epäselvä kohta tai virheelliseen päättelyyn perustuva erehdys, ei ole muuta keinoa kuin säädöksen selventäminen selityksellä tai erehdyksen korjaaminen uudella asetuksella. Tällainen tapaus on ikävä, ja kaksin verroin valitettavampaa on sen osuminen valtakunnallisesti tärkeän asian yhteyteen. Esimerkkejä tällaisista sattumuksista ilmenee kuitenkin kaikkien maiden lainsäädännössä. Säädös seuraa säädöstä oikaisten ja parantaen; voivatpa jopa niiden pohjana olevat periaatteetkin puolueiden kulloisenkin aseman mukaan vaihtua vuodesta toiseen myös siellä, missä kansanedustuslaitos osallistuu lakien säätämiseen.

Meidän mielestämme tuollaisissa tapauksissa on oikein ja ihmisen arvon mukaista, että väärät käsitykset ja tapahtuneet virheet tuomitaan, mutta ei väitetä niiden perustuneen kieroihin tarkoituksiin eikä häpeällisiin motiiveihin. Viimeksi mainittu menettely on toki yleistä kaikissa maissa, sitä puuhaa harjoittavat eräät ihmiset ja eräät kynänkäyttäjät. Tämä ei kuitenkaan osoita sen olevan oikein. Perustuslaillisestikin hallitussa maassa se on sekä periaatteiden vastaista että poliittisesti epäviisasta. Orjahan voi aina pitää isäntäänsä vihollisena; kaksi lakien sitomaa valtiomahtia ei kuitenkaan voi olla pysyvässä suhteessa toisiinsa, jos ne asettuvat vihollisina vastakkain. Tuollainen menettely voi olla poliittisesti viisasta vain, jos massojen kiihottaminen on poliittisesti viisasta. Niitähän johtavat tunteet, luottamus tai epäluulo, rakkaus tai viha, eivät harkinta ja selkeä asioiden ymmärtäminen. Sanoimme: on myös oikein ja ihmisarvon mukaista, ettei tarkoituksia oleteta kieroiksi eikä motiiveja häpeällisiksi. Eihän siten menettelevä ihminen arvioi asioita tietojensa, vaan olettamustensa ja uumoilujensa perusteella; ja täysin varma kokemus osoittaa, etteivät lähimmäistensä toimien takaa huonoja vaikuttimia etsivät henkilöt itse juuri luottamusta ansaitse. Voimme sanoa tämän hra Q:lle; sillä hän on, kuten sanottu, rehti vaikkakin katkera vastustaja.

Jos siis tehdyn erehdyksen korjaamiseksi tehdään kaikki mitä voidaan, jokaisen oikein ajattelevan isänmaanystävän on mielestämme hyväksyttävä tämä vastaus sellaisena kuin se on ja kiinnitettävä huomiota pelkästään itse kysymykseen. Jos tämä on tehdyn korjauksen jälkeen asianmukaisella kannalla, ei siitä tarvitse enempää sanoa. Perustuslaillisesti hallitussa maassa voi sattua, että erehdys koskee molempien valtiomahtien asemaa. Sen takia saattaa käydä tarpeelliseksi, että myös hallittujen taholta otetaan kantaa oikeustilaan. Varauksellisuuden pitää kuitenkin silloin ilmaista tietoisuutta siitä, että tämä oikeustila on hallitusvallan puolelta palautettu ennalleen, ja joka tapauksessa yksinkertaisesti puolustaa sitkeästi oikeutta ja laillisuutta alentumatta omaksumaan päivälehtien kynänkäyttäjien ennakkoluuloja, jotka lietsovat epäluuloisuutta ja vihaa. Ministeristön saama epäluottamuslause on äänestysratkaisu, jossa sen hallitusperiaatteet ja toimet, sen mielipiteet ja kelvollisuus saavat hylkäystuomion, mutta tämä ei kohdistu sen moraaliin, ja tällaiseksi ratkaisuksi sitä myös sanotaan. Sillä pyritään valtion etujen edistämiseen, ei henkilöiden loukkaamiseen.

Jos hra Q. suvaitsee arvioida artikkeliamme tässä esitetyltä näkökannalta, hän havaitsee, että sen alku- ja loppuosan välinen yhteys on mitä luontevin. Me sanomme: monien kaltaistensa lehtien tavoin Aftonbladet on kiinnostunut poliittisten vastustajiensa, yksilöiden ja puolueiden, perusteellisesta mustamaalauksesta. Sen Suomea käsittelevät kuvaukset ovat olleet saman luonteisia, perustuneet aina ennakko-oletukseen, että toimivat henkilöt ovat pahantahtoisia – ja lisäksi sekoittaneet tarua ja totta tosiasioita koskevissa kuvauksissaan. Ja myös silloin, kun kyseessä ovat täkäläiset viime aikojen tapahtumat, sen arviot perustuvat täysin siihen olettamukseen, että on olemassa henkilöitä, jotka haluavat saattaa isänmaansa turmioon ja joiden juonien varalta on oltava valppaana.

Jospa hra Q. lisäksi pyrkisi palauttamaan mieleensä tämän: oliko mikään kotimainen lehti ennen Litteraturbladetin avausta puhunut mitään edessä olevasta valiokunnan kokoontumisesta ja valtiopäivistä? Hiljaisuus on johtunut pakottavista syistä. Pidimme tästä syystä Aftonbladetin artikkeleita hyvänä perusteena asiaan tarttumiseen ja sen takia sanoimme artikkelin lopuksi: ”Ja tätä ajatellessamme velvollisuutemme on vakuuttaa Ruotsin lehdistön johtomiehille, että olemme kiitollisia.”

Ennen kuin jatkamme, pyydämme, että hra Q. sallii meidän viitata erääseen tunnettuun tarinaan, nimittäin tarinaan ”katolilaisten salaliitosta” Englannissa Kaarle II:n aikana. Kun Englannin kansan paaviin ja katolisuuteen kohdistuva viha tuolloin vielä oli kiihkeimmillään, ilmaantui julkisuuteen muuan Oates kertomaan tarinaa katolilaisten salaliitosta, joka uhkasi kuninkaan henkeä, Englannin valtiojärjestystä, valtionkirkkoa jne. Kansan suuret joukot uskoivat häntä heti, ja valistuneemmatkin arvelivat, että hänen kertomuksensa pohjautuivat ainakin jossakin määrin tosiasioihin. Oates sai rinnalleen muita ilmiantajia, ja kun hän itse ja nämä eivät epäröineet vahvistaa todistajanlausuntojaan tuomioistuimen vaatimalla valalla, he toimittivat melkoisen määrän kunniallista väkeä mestauspölkylle. Eräät henkilöt toki pitivät Oatesia ja hänen apureitaan alhaisina petkuttajina ja väärän valan tekijöinä, jollaisiksi he sitten paljastuivatkin. Harhaluulo oli kuitenkin niin yleinen, ettei kukaan uskaltanut avoimesti ilmaista epäilevänsä ”salaliiton” olemassaoloa. Vaikka Kaarle II ei itsekään uskonut siihen, hän ei uskaltanut asettua vastustamaan riehuntaa. Vain suurimmassa salaisuudessa hän sanoi, ettei ”salaliitto” uhannut hänen henkeään, mutta hän saattaisi henkensä vaaraan, jos hän osoittaisi, ettei hän usko sen olemassaoloon.

Meidän tilanteessamme vaara ei ole samanlainen. Niinpä me tunnustamme avoimesti: me emme usko salaliittoon. Tällä tunnustuksellamme asetumme alttiiksi vain sille seuraukselle, jonka olemme jo saaneet osaksemme, valheiden ja solvausten kohteeksi joutumiselle.

Tunnustuksemme ei kuitenkaan johdu siitä, että tuntisimme tarvetta saattaa maailman tietoon, mitä me asiasta ajattelemme. Olemme vakuuttuneita siitä, että Suomessa on kylliksi valistunutta ja rehellistä väkeä, joka ei pidä isänmaallisuutena eikä viisautena mustien ja alhaisten tarkoitusten etsiskelemistä tapahtumien taustalta. Ja uskoaksemme on eduksi, että joku sanoo ääneen, ettei sellaisella isänmaallisuudella kansan onnea rakenneta.

Siirtyäksemme näistä yleisistä pohdiskeluista ”nykyisiin tapahtumiin” – muistutamme hra Q:lle, että maa on nykyisin täynnä suurisuisia isänmaanystäviä, jotka vielä kuusi vuotta sitten olivat niin vaitonaisia, ettei mikään stetoskooppi maailmassa olisi pystynyt selvittämään tämän liberaalisen isänmaallisuuden olemassaoloa edes asianomaisten sydänpussissa. Tästä muistuttamalla haluamme vain kiinnittää huomiota siihen, ettei liberaalisen isänmaallisuuden julkiseen julistamiseen liity nykyisin minkäänlaista vaaraa. Ja kun nyt kaikkien tässä maailmassa tavoiteltujen etujen nauttiminen sujuu laillista rataansa ja jokaisella on lupa esiintyä samalla isänmaallisena, on vaikeata uskoa, ettei kaikilla olisi kylliksi järkeä päässään esiintyäkseen sellaisina kaupanpäällisiksi. Emme suinkaan halua herättää tämän isänmaallisuuden vilpittömyyteen kohdistuvia epäluuloja. Päinvastoin – jokainen varmasti iloitsee siitä, että tämä isänmaallisuus on olemassa ja ilmaisee itseään, vaikka siitä ei koidukaan erityisen suurta hyötyä. Olemme halunneet tehdä selväksi vain sen, ettei Suomessa ole puoleen vuosisataan – eikä ehkä hieman pitempäänkään aikaan – koettu tilannetta, jossa henkilöihin tältä kannalta kohdistuviin epäluuloihin olisi ollut vähemmän aihetta kuin juuri nyt. Olisihan isänmaallisuuden puute nykyisin silkkaa tyhmyyttä.

Ellei meillä olisi muita perusteita tämän lisäksi, emme silti neuvoisi epäluuloiseen suhtautumiseen, vaikka tämä olisikin meille sallittua. Meillä on kuitenkin monia muita perusteita siitä pidättäytymiseen. Eräät niistä ovat niin sanoaksemme historiallisia, ja niistä meidän on vaiettava. Hyvä peruste kuitenkin on, ettei epäluottamus voi koskaan johtaa tulokselliseen toimintaan. Erityisesti juuri käsillä olevan tapauksen osalta hra Q. voinee ajatella mahdollisuutta, että tammikuun 20. päivän kokous [”tammikuun valiokunnan” kokoontumispäivä] olisi kadonnut jäljettömiin – ikään kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Kysymme sitten: mitä sen jälkeen? Ja jos hra Q. jäisi meille vastauksen velkaa, nimittäin sellaisen vastauksen, joka antaa varmuuden siitä, että jotakin seuraa ja milloin tuo jokin tapahtuu, meidän on pakostakin pidettävä mainitunlaista mitätöimistä mitä suurimpana onnettomuutena. Me sitä vastoin arvioimme, että valiokunnan kokoontuminen ja lausunnot, jotka se antaa sille esitetyistä kysymyksistä, vaikka niiden välitön hyöty jäisikin hyvin vähäiseksi – eikä meillä koskaan ole ollut suuria luuloja niiden merkityksestä tässä mielessä – johtavat siihen, että valtiopäivien koollekutsuminen tapahtuu pikaisesti ja on varmaa.

Artikkelissamme tuodaan esiin asia, jonka hra Q. ja muut samanmieliset hänen kanssaan ovat jättäneet täysin syrjään, vaikka me olemme pitäneet sitä pääasiana: se arvo, jonka me olemme antaneet valtiopäiväkysymysten saattamiselle julkisuuteen ja niitä koskevalle julkiselle keskustelulle. Olisi saattanut olettaa, ettei ainakaan kukaan tässä maassa toimiva lehtimies pitäisi tätä vähäpätöisenä asiana. Valitettavasti monetkaan heistä eivät pysty sanomaan mitään noista aiheista, joista nykyisin voidaan keskustella vapaasti; eikä keskustelujen aihepiirin laajentaminen näin ollen kiinnosta heitä, nimittäin siltä osin kuin kyseessä on asioita koskeva sananvapaus eikä vapaus henkilökohtaisiin hyökkäyksiin. Emme sisällytä hra Q:ta tähän luokkaan ja olisimme tästä syystä olettaneet, etteivät esittämämme mielipiteet olisi jääneet tältä kannalta vaille hänen myönteistä huomiotaan. Hänen olisi myös pitänyt ymmärtää, ettei näitä asioita koskevilla kannanotoilla ole mahdollisuuksia menestyksen saavuttamiseen, jos saarnataan epäluuloisuuden olevan korkeinta poliittista viisautta. Sillä se mikä yhdeltä kannalta on oikein, on toiselta kannalta luvalla sallittua.

Tulemme toiseen, meidän kannaltamme paljon arkaluonteisempaan asiaan, jonka osalta hra Q. on havaitsevinaan, että artikkelin alku- ja loppuosassa esitetyt mielipiteet ovat ristiriidassa keskenään.

Hra Q:n mukaan sanomme alkuosassa, että Suomella on ”oma perustuslakinsa, oma hallituksensa, oma valtiontaloutensa ja että jokainen sen asukas on ja sanoo olevansa Suomen alamainen”, ja painotamme sitä, ettei tämä ei ole Suomen kansalta ”suinkaan vähäinen aikaansaannos” sen yleisluonteisen lauseemme mukaisesti, että ”kansan tila, olkoonpa se millainen tahansa, on kansan oman toiminnan tulosta”.

Loppuosassa taas sanotaan: ”Nykytilanteen arvostamiseksi oikealla tavalla on tiedettävä, miten sekä poliittinen tietoisuus että maan poliittista asemaa suojaava takeet ovat vähitellen kehittyneet.*) Kummassakin suhteessa riittää maininta, että rauhansopimuksessa Suomi luovutettiin tuleviksi ajoiksi Venäjään yhdistettynä maakuntana **) ja että muuan maan lakien tuntija esittää vielä 1859 julkaisemassaan teoksessa maan aseman tällaiseksi. Mainitunlaisesta alusta, joka ei suinkaan sisällä lupausta maan nykyisen valtiomuodon toteuttamisesta, tämä on kehittynyt nykyiselleen. Takeina ovat hallitsijoiden sanat ja vakuutukset. ***)”

Hra Q. ei ole suinkaan selvittänyt, millainen ristiriita tästä on löydettävissä. Hän on sanojemme suomennokseen liittämissään alaviitteissä ainoastaan kiinnittänyt huomiota siihen tai pikemminkin vihjannut lukijalle, miten sanamme on hra Q:n mielestä tulkittava. Meidän on sanottava, ettei tämä ole mitenkään rehti toimintatapa. Miten hra Q. nimittäin haluaa meidän puolustautuvan tuollaisia vihjailuja vastaan.?

Meidän on kuitenkin yritettävä arvata, millaisen merkityksen hra Q. sisällyttää sanoihimme. Esitämme hänen alaviitteensä noihin äsken lainattuihin sanoihin viittaavine merkkeineen. Näin hra Q. puhuu:

*) Eivätkö nämä takeet siis ole samoja kuin ennenkin? Ja missä suhteessa ne ovat muuttuneet?

**) Mihin Suomen ”oma perustuslaki, oma hallitus” jne. nyt jäivät?

***) Mihin nyt on kadonnut se mielipide, että vain Suoman kansa yksin on raivannut tiensä nykyiseen asemaansa (”tilaansa” [suomeksi])?

Pyydämme, että saamme ensin vastata toisessa alaviitteessä **) esitettyyn kysymykseen.

Sisältääkö muka toteamus, että Suomi luovutettiin rauhansopimuksessa maakuntana, minkäänlaista mielipidettä Suomen nykyisistä ”perustuslaista, hallituksesta” jne.? Kukaan ihminen ei voi esittää tuollaista väitettä vähänkään totuudessa pysyen.

Olimme sanoneet: ”Kummassakin suhteessa riittää maininta” jne.

Mitä tässä tarkoitetaan sanoilla kummassakin suhteessa? Hra Q. joutuu varmaankin vastaamaan: poliittisen tietoisuuden kehitystä ja takeiden kehitystä.

Kumman näkökohdan kannalta viitataan rauhansopimukseen? Hra Q. joutuu vastaamaan: takeiden kehityksen kannalta. Onhan tässä kyseessä jompikumpi näkökohta. Rauhansopimuksella taas ei voi olla mitään tekemistä poliittisen tietoisuuden kanssa.

Mutta kun rauhansopimus näin ollen mainitaan tarkoittaen sen yhteyttä takeiden kehitykseen, sanomme kai sen olevan asiakirja, jolla maan nykyinen poliittinen asema taataan? Hra Q. ei voi esittää yhtäkään tähän suuntaan viittaavaa sanaa. Ja lisäksi: voidaanko olettaa, että olemme esittäneet sopimuksen olevan tärkein ja paras takeet antava asiakirja? Hra Q. ei kai voi uskoa meitä niin tyhmäksi. Mutta sellainen hra Q:n olettamus olisi myös ristiriidassa näiden meidän nimenomaisten sanojemme kanssa: ”Mainitunlaisesta alusta, joka ei suinkaan sisällä lupausta maan nykyisen valtiomuodon toteuttamisesta, tämä on kehittynyt nykyiselleen.”

Hra Q. on itse esittänyt lainauksena myös nämä viimeksi mainitut sanat ja suomentanut ne. Sanommehan, että maakunnan asema, joka Suomelle osoitetaan rauhansopimuksessa, on alku, joka ei sisällä edes lupausta Suomen nykyisestä valtiomuodosta. Ymmärtää hra Q. kai edelleen ruotsia?

Asettakaapa, hra Q., vaikka kokonainen kielimiesten, diplomaattien ja lakimiesten komitea – rehellisestä väestä tietysti – mutta yksikään tämän komitean jäsen ei voi minkäänlaisilla näennäisilläkään perusteilla antaa sanoillemme toista merkitystä kuin tässä on esitetty.1

Missä siis on ristiriita, johon on huomiota kiinnitetty? Osoittakaa se ystävällisesti! Kumoaako Suomen nykyisen valtiomuodon se seikka, että Suomea käsiteltiin rauhansopimuksessa maakuntana; tai olemmeko me väittäneet, että asia on näin? Älkää ainoastaan kysykö, hra Q., vaan osoittakaa, että kysymykset ovat perusteltuja. Älkää uskoko, että voitte pelkkiä vihjailuja käyttämällä täysin sivuuttaa todisteiden esittämisen. Emme halua lukea hra Q:ta niiden henkilöiden joukkoon, jotka solvaavat, mutta kieltäytyvät todistamasta puheitaan paikkansa pitäviksi. Ehkä näin ollen kunnia vaatii hra Q:ta tunnustamaan, että hän on menetellyt sokeasti, ehkäpä kevytmielisyyttään. Sillä tilanteissa, joissa sanat voivat riistää lähimmäiseltä kunnian ja maineen, omaatuntoaan kuunteleva mies yleensä punnitsee ne.

Kun siis tämä hra Q:n toinen, viitteessä **) esittämä kysymys on osoitettu asiattomaksi, ei ole vaikeaa vastata ensimmäiseen (viitteessä *).

Rauhansopimuksessa ei sanota mitään Suomen valtiomuodosta. Puhuessamme siitä alkukohtana, josta nykyinen valtiomuoto on kehittynyt, olemme yksinkertaisesti sanoneet: Suomi oli maakunta ja luovutettiin sellaisena; Suomi on valtio; tämä muutos on Suomen kansan aikaansaannos. Sana ”alku” saattaa olla epäasiallinen; tämä on myönnetty jo aiemmin. Mutta Suomen asema rauhansopimuksessa ja Suomen nykyinen asema, nämä molemmat poliittisen olemassaolon muodot, ovat kehityksen lähtökohta ja päätepiste – toistaiseksi. Sitä seikkaa, että myös takaavat asiakirjat ovat kehittyneet Aleksanteri I:n hallitsijanvakuutuksesta niiden asiakirjojen kautta, joissa määritellään maan hallitus, sen alue, sen finanssihallinto (myös sen tulliraja ja tähän liittyvät oikeudet suhteessa keisarikuntaan), niihin saakka, jotka merkitsevät lupausta valtiopäivien koollekutsumisesta – pidämme päivänselvänä. Samoin sitä, että kehitystä on tapahtunut asiakirjoissa taattujen seikkojen täytäntöönpanossa. Tästä syystä vastaamme hra Q:n kysymykseen: ”Eivätkö nämä takeet siis ole samoja kuin ennenkin?” yksinkertaisesti sanalla ”eivät”. Tämän puolen vuosisadan aikana on tapahtunut kehitystä. Asiakirjoissakin takeiden määrä on kasvanut ja niiden ala laajentunut, ja ne ovat siirtyneet sanoista yhä vahvemmin todellisuudeksi.

Lopuksi hra Q:n kolmas kysymys. Olimme sanoneet: ”Takeina”, tietysti takaavina asiakirjoina, ”ovat hallitsijoiden sanat ja vakuutukset”. Myöskään hra Q. tuskin tietää muita Suomen valtiomuodolle annettuja takeita, Suomen kansalle annettuja sitä koskevia sitoumuksia sisältäviä asiakirjoja. Hän kysyy: ”Mihin nyt on kadonnut se mielipide, että Suomen kansa on yksin raivannut tiensä nykyiseen asemaansa?”

Hra Q. suonee anteeksi, että tämä kysymys on mielestämme esitetty asiaa ajattelematta. Lakkaako hallitsijanvakuutukseen sisältyvä takuu olemasta kansan poliittisen kehityksen hedelmä sen takia, että tämän vakuutuksen antaa yksilö, hallitsija? Hallitsijanvakuutuskaan ei ole yksilöllisen mielivallan ilmaus, vaan olojen vaatimuksista johtuva tulos. Pidämme siis Suomen kansan ansiona sitä, että nämä vakuutukset on annettu, tällä mitenkään loukkaamatta esim. Aleksanteri I:n jaloa ajattelutapaa. Kaikkien valloitettujen maiden kohtalo ei ole ollut samanlainen. Tietääksemme esim. Savoiji ja Nizza eivät saa nauttia omasta perustuslaista, omasta hallituksesta jne. eivätkä myöskään nämä asiat takaavista vakuutuksista. Ja niissä oli kuitenkin voimassa vapaa valtiosääntö ja kansalaisiin kuului peräti Garibaldi ja varmasti muitakin isänmaallisia miehiä. Kansa voitiin kuitenkin saada äänestämään alueliitoksesta ilman ehtoja – ts. osa äänesti, muut eivät uskaltaneet ilmaista kielteistä kantaansa. On mahdotonta uskoa, että Suomen kansa olisi 1809 voitu saada toimimaan tuolla tavalla.

Hra Q:lle ja niille, joiden käsityksen mukaan tietyt yksilöt eivätkä kansat tekevät historian, jää tosin arvoitukseksi se, että hallitsijan, valtiomiehen, sotapäällikön teot ovat kansojen toimintaa. Kansat kuitenkin tunnustavat ne omikseen, ja historia kertoo niistä kansojen historiana. Mitkään vastalauseet eivät voine muuttaa tätä asiaa.

Hra Q. havaitsee ensimmäiseen muistutukseen antamamme vastauksen pituudesta, että vanha kansanviisaus uteliaisuuden palkasta pitää paikkansa.

Pääasiana 2. muistutuksessa näyttää olevan näiden meidän sanojemme korostaminen: ”Käsityksemme mukaan valiokunnan on pyrittävä saamaan maalle mahdollisimman paljon hyötyä. Ja tämän ensimmäinen ehto on luottamuksen ja hyväksymisen antaminen valiokuntainstituutiolle.”

Lienemme tämän vastauksen alussa sanoneet kylliksi valistaaksemme hra Q:ta tästä asiasta. Toistamme vain, että hra Q. jättää mainitsematta seikan, joka meidän käsityksemme mukaan voi osoittaa valiokunnan kokoontumisen hyödylliseksi, nimittäin julkisuuden, keskustelun esille tulevista kysymyksistä. Hra Q. haluaa myös vain tietää, onko tämä (ja artikkelin jälkiosa yleensäkin) kirjoitettu ensiksi ja artikkelin alkuosa vasta myöhemmin. Näin tökeröön kysymykseen voimme toki vilpittömästi vastata, että artikkeli on kirjoitettu samassa järjestyksessä kuin se on painettuna luettavissa. Hra Q. voi tutustua käsikirjoitukseen vakuuttuakseen asiasta. Olemme pyrkineet osoittamaan, miten alku ja loppu ovat yhteydessä toisiinsa. Olemme kuitenkin myöntäneet, että meille oli pääasia kantamme ilmaiseminen edellä esitetystä tavasta, jolla valiokunnan toiminta voi koitua hyödylliseksi.

Nyt kysymys meidän taholtamme hra Q:lle. Olimme sanoneet: ”Niinpä onkin myönnettävä, että niillä, jotka – – epäilleet, voivatko valtiopäivät todella pystyä toteuttamaan nämä (uudistukset) maan edun mukaisesti, on vahvoja perusteluja mielipiteelleen.” Hra Q. suomentaa: ”jos valtiopäivä pääsisi niiden parannuksien kautta perille maan totiseksi hyödyksi”. Miksi hra Q. ei lue sanaa ”en lantdag” oikein, vaan suomentaa ”yksi valtiopäivä”? Olimmehan heti lainattujen sanojen jälkeen lisänneet: ”Eikä kukaan varmaan voikaan odottaa suuria tuloksia ensimmäisten valtiopäivien kokoontumisesta.” Eikö tässä ole kyllin selvästi osoitettu, että me puhuimme yksistä valtiopäivistä, ”ensimmäisistä valtiopäivistä”? Myöntäkää, hra Q., että paljon tarvitaan, jotta voi uskoa Teidän arvostelijankunniaanne ja luotettavuuteenne! Tahdomme kuitenkin uskoa niihin. Myöntäkää vielä, että on hirvittävää joutua vastaamaan vain tuollaisiin tulkintoihin. Aiomme sanoa käsityksemme siitä, miten rehellisetkin arvioiden esittäjät voidaan johdatella sellaisia esittämään.

 

Kun kunniattomia valehtelijoita ja solvaajia on paljon ja heidän innokkuutensa kasvattaa joukkoa, mielipide hairahtuu pakostakin ainakin hetkeksi. Lehdellämme on kunnia nähdä vastassaan muutamia tällaisia vihollisia.

Ensimmäisenä näiden kelpo miesten joukossa on käsillä olevassa tapauksessa epäilemättä turkulainen J. W. Lillja. Tunnustamme, ettemme pitkään ole voineet uskoa hra Lilljaa itseään sen meille Åbo Underrättelserissä singotun syytöksen kirjoittajaksi, että me olisimme ”kiistäneet Suomelle taattujen poliittisten oikeuksien olemassaolon”. Tuoreimmassa vastauksessaan hra Lillja kuitenkin tunnustaa, että hän, kustantaja, on myös kirjoittaja. Hän kieltäytyy itsepintaisesti esittämästä minkäänlaisia todisteita, mutta pitää yhtä itsepintaisesti kiinni syytöksistään. Tämä vastaa hänen käsitystään kunniasta ja rehellisyydestä. Hänen apunaan häärii Helsingfors Tidningarissa hra maisteri Schauman, jonka olisi normaalin säädyllisyyden nimessä pitänyt pysyä vaiti, sen jälkeen kun hän on Litteraturbladetin kanssa käymässään väittelyssä jo aiemmin osoittanut sangen loistokkaasti kykynsä esittää kunniaa loukkaavia syytöksiä ja kieltäytyä todistamasta niitä. Hra S:n olisi pitänyt tuntea vaikeneminen velvollisuudekseen etenkin siksi, että hän tietää, ettemme me vastaa hänen luonteenlaadullaan varustetulle huomauttelijalle. Hra Edvard Bergh, joka on aiemmin Å. Underrättelserissä näyttänyt sangen hyvää esimerkkiä hra Lilljalle, osoittaa nyt Papperslyktanissa vain korkeata suosiotaan oppilailleen tässä jalossa taidossa. Helsingistä lähetetään maaseutulehtiin kirjeenvaihtajien kertomuksia2, mikäli mahdollista vielä valheellisempia kuin tuotteet, joiden tekijät ovat nimellään tunnustaneet tekstit omikseen. Tallitovereilla on Ruotsissa hyvä, suomalaisiin emigranttipiireihin kuuluva ystävä, entinen ylioppilas, jolla on ”mehukasta tekstiä tuottava kynä” ja joka on kirjoittanut Dagligt Allehandan meitä vastaan suunnatun artikkelin. Myös Aftonbladet, joka on lainannut Dagligt Allehandan tekstin kutakuinkin sellaisenaan3, aloittaa muistuttamalla kirjoituksestamme ”Suomalaiset siirtolaiset Ruotsissa”, joka sen mielestä on ensimmäinen todiste siitä, että meistä on tullut luopio, ja näin se tunnustaa, että artikkelien alkuperä on samaa juurta. Kyseessä on tämä samainen kuppikunta, joka loukkaantui mainitusta kirjoituksesta, nimittäin siitä, että me tuomitsimme kirjoituksessamme sellaisen kirjoittelun, joka halventaa isänmaata saarnaamalla sen surkeasta tilasta, levittämällä valheita ja solvaamalla henkilöitä.

Toivomme, etteivät herrojen nimet lyö heitä itseään hengiltä. On asianmukaista, että Suomi oppii tuntemaan ne suuresti ansioituneet miehet, jotka ovat maan varsinaisia isänmaanystäviä ja ovat nyt suopeasti ottaneet sen kohtalot johtoonsa.

Tehdäksemme hra Lilljalle oikeutta toteamme, että sen jälkeen kun hän ei ole pitänyt velvollisuutenaan joko todisteiden esittämistä tai hävyttömyyksiensä peruuttamista emme usko voivamme odottaa mitään sellaista muilta arvon toveruksilta.

Kun noin monisäikeisellä ja silti hyvin järjestetyllä mielipiteenilmauksella on saatu vakiinnutetuksi oikea näkökanta, voidaan varmaan moni rehtikin lukija johdatella havaitsemaan moititussa kirjoituksessa jotakin aivan muuta kuin se sisältää. Kun solvaajat ovat onnistuneet valheilla ja todistamattomilla syytöksillä saattamaan kirjoittajan kunnian epäilyttävään valoon, on tuskin ihmeellistä, että myös moni sellainen henkilö, joka ei ole tahallisesti etsinyt vahvistusta tälle käsitykselle, on kuitenkin voinut pitää kirjoituksen jotakin kohtaa hämäränä tai kaksitulkintaisena. Kuten olemme sanoneet, arvioimme hra Q:n kuuluvan näiden joukkoon. Ainakin toivomme, että saamme lukea hänet heihin kuuluvaksi, jolloin hänen menettelynsä voisi olla anteeksi annettavissa.

 

Herra professori Palménia saamme onnitella siitä, että hän on löytänyt liittolaisia, jotka ovat havainneet, että hänen ”Oikeustieteen käsikirjassa” antamaansa tietoa Suomen todellisesta asemasta voidaan sanoa ”lapsus calamiksi” [kirjoitusvirheeksi].

Valitamme vain sitä, että kun hra Palmén 2 vuotta sitten lupasi meille Litteraturbladetiin vastaukseksi arvosteluumme – niin me asian käsitimme – selityksen huomautukseemme aihetta antaneista sanoista, että Suomi ”on julistettu erillisenä maakuntana Venäjään yhdistetyksi”, emme saaneet ottaa vastaan tätä tietoa, että ne olivat lapsus calami. Olisimme todellakin mielihyvin julkaisseet tämän korjauksen – vaikka olisimme toki mielellämme nähneet, että hra Palmén olisi antanut tehtäväksemme julkaista kirjan perusteellisemmaksi korjaamiseksi joitakin muita sanoja huomautukseen aihetta antaneiden sijaan.

Valitettavaa on sekin, että tämä lapsus esiintyy hra Palménin kirjassa kahdesti. Asiakirjassa, johon hra P. viittaa, ei sanota, että Suomi on yhdistetty Venäjään maakuntana, saati ”erillisenä” maakuntana. Siinä sanotaan yksinkertaisesti, että ”Suomen maakunta on yhdistetty Venäjään”. Hra P. on kuitenkin tullut muuttaneeksi asiakirjan sanamuodon paitsi (s. 103) ”Suomen lainsäädännön historiassa”, joka on kirjassa erillinen luku, myös esityksessään ”Suomen perustuslaeista ja orgaanisista säädöksistä”, jossa tuolla historiallisella (oikeastaan epähistoriallisella) tiedolla ei ollut mitään tekemistä. Tunnustamme, että yksinkertaisuudessamme arvelimme, että hra P. oli kirjoittanut ”erillisestä” maakunnasta osoittaakseen, ettei Suomi kuitenkaan varsinaisesti ollut samanlainen maakunta kuin muut maakunnat.

Omasta puolestamme emme voineet tyytyä tähän. Emme voineet käsittää, että maa, jonka hallitus ei ole riippuvainen yhdestäkään venäläisestä auktoriteetista, vaan toimii ainoastaan hallitsijan välittömässä alaisuudessa, voisi olla erillinen maakunta. Otimme ensi kerran, se meidän on häpeäksemme tunnustettava, käteemme vuosien 1809–16 asetuskokoelman ja löysimme iloksemme keisarillisista kirjelmistä mustana valkoisella tiedon, että Suomi on ”valtio” ja että, kuten sanottu, tällä perusteella maan ylin hallitusvalta myös toimii ”välittömästi” hallitsijan alaisuudessa. Olimmekin jotensakin hämmästyneitä todetessamme, että sitten Litteraturbladetissa sanottiin luullaksemme ensi kerran Suomessa julkisesti, että Suomi on sisäisesti itsenäinen valtio. Hra P. oli yhtä hämmästynyt kuin mekin – ei tietenkään itse asiasta, vaan siitä, että näki sen painettuna.

Emme halua epäillä sitä, että hra P. sangen monivuotisena ”valtio-oikeuden professorina” on ollut asiasta selvillä, kuten hän nyt vakuuttaa meille ja yleisölle. Meidät muut tietämättömät hän on kuitenkin jättänyt pimeään. Hän ei ole vielä sanonut meille, mikä Suomi poliittiselta kannalta oikein on. Hänen kirjassaan on edelleen tuo aukko täytettävänä, ja varmaankin se täytetään uudessa painoksessa. Auttamatonta silti on, että ne, jotka muutaman vuosikymmenen kuluttua saavat nähdä ensimmäisen painoksen, pitävät tietoa, jonka mukaan Suomi on erillinen maakunta, osoituksena puuttuvasta poliittisesta tietoisuudesta meidän aikanamme – tämä sanottuna kaikella kunnioituksella professori Palménin yksilöllistä, lapsus calamin takia ilmaisematta jäänyttä poliittista tietoisuutta kohtaan.

Arvostelussamme ei kuitenkaan, vaikka hra P. haluaa niin uskotella, vaiettu kirjan sisältöä tarkasteltaessa mistään sellaisesta, mitä voidaan pitää tarpeellisena kirjaa lukijan valistukseksi esiteltäessä. Me esitimme kyseessä olevan pääluvun otsikon, joka ilmaisee sen sisällön. Huomautimme siitä, miten kirjoittajaa esittää valtiopäivät. Lisäsimme: ”Kirjoittaja on ansainnut lukijan kiitollisuuden erityisesti esityksellään maan hallitusvaltaa ja hallintoa koskevista säädöksistä.” Mainitsimme erikseen pari tätä asiaa koskevaa säädöstä. Emme siis jättäneet lukijaa tietämättömäksi siitä, että kirjoittaja esittää perustuslakien sisällön, maan hallitusvaltaa koskevat säädökset jne. Huomautimme vain kaipaavamme johtopäätöksen tekemistä tästä kaikesta, Suomen poliittisen aseman nimenomaista määrittelyä, emmekä olleet tyytyväisiä tuohon annettuun historialliseen tietoon. Muuten esittelymme oli joka suhteessa kiittävä, ja mainittu huomautuskin esitettiin kaikkea asiaan kuuluvaa kunnioitusta osoittaen. Tämä on asioiden ”todellinen” tila.

J. V. S.

 

 

  • 1. Hra Q. ei puhu mitään saman virkkeen jälkipuoliskosta – toteamuksestamme, että vielä hra Palménin 1859 julkaisemassa kirjassa Suomen sanotaan olevan erillinen maakunta. Hän havainnee, että tässä on kyseessä toinen ”kummastakin suhteesta”, ”poliittinen tietoisuus”. Ja lienee selvää, että kun puhumme maakunnan asemasta ”alkuna”, lähtökohtana, myös mainittuun esimerkkiin poliittisesta tietoisuudesta viitataan tässä lauseessa sen puutteellisuutta, kehittymättömyyttä tarkoittaen.
  • 2. Niinpä muuan Borgåbladetissa julkaistu tuollainen kirjoitus kertoo meidän väittäneen,. etteivät perustuslait kiellä valiokuntavaltiopäiviä, kun me taas olemme päinvastoin pyrkineet osoittamaan, että hallitusmuoto sisältää paremmat takeet sellaisten koollekutsumista vastaan kuin muuan vuodelta 1660 peräisin oleva §, johon on vedottu.
  • 3. Molemmat lainaavat suoraan Åbo Underrättelserin tekstiä. Järjestely ansaitsee ihailua. Valitettavasti asiassa erityisesti puuhannut järjestelijä ei ole meille tuntematon.

Vertailu