Kun lukee tietoja muissa maissa sovellettavasta rikollisten karkotusrangaistuksesta, ei voi välttää ajatusta, että jokaisen maan, jossa tähän mahdollisuuksia on, pitäisi voimakkaasti pyrkiä palauttamaan asutustoiminnan avulla inhimilliseen ja hyödylliseen elämään ne ihmiset, joita nyt tuhatmäärin viruu vankiloissa ja kuritushuoneissa, tavallisesti vain yhä paatuneempina ja valmiina jatkamaan aloittamaansa uraa, jos vain saisivat siihen tilaisuuden. Vielä tarpeellisempaa tämä olisi niille, jotka vapautetaan kärsimänsä rangaistuksen jälkeen ja joista sangen suuri osa palaa vankiloihin. Vankilalaitosta nimittäin voidaan muuttaa ja parantaa melkeinpä miten tahansa, rangaistusta kärsivien valistamiseksi ja parannukseen johdattamiseksi voidaan tehdä melkeinpä mitä vain, mutta nämä vankilakoulut eivät ole missään tuottaneet onnekkaita tuloksia aivan nuorille rikollisille tarkoitettuja laitoksia lukuun ottamatta. Syytä tähän ei voida raivata tieltä. Yhteiskuntaan palaaminen on nimittäin vapautuvalle vangille kutakuinkin mahdotonta. On luonnollista ja aivan oikein, että jokainen pyrkii löytämään ympärilleen parhaat lähimmäiset, jotka pystyy valitsemaan. Oman sivistyksensä ja oikeudentuntonsa antamien mahdollisuuksien rajoissa jokainen ihminen pyrkii seurustelemaan sivistyneiden ja rehellisten ihmisten kanssa. Kukaan ei halua päästää kynnyksensä yli rikokseen syyllistynyttä tai rikoksesta epäiltyä henkilöä, kukaan ei halua edes huolimatonta ja laiskaa palveluskuntaansa eikä työläistensä joukkoon. Jos joku lunastaa vankeudesta irtolaisen, hän tekee tämän tavallisesti joko voittoa tavoitellen, vapautetun kustannuksella, tai sen takia, että hänellä on taipumuksia samoihin erheisiin tai synteihin kuin tällä. Sama pätee usein myös niihin, jotka pestaavat vapautettuja rikollisia. Niinpä vapautettu siirtyy vankilan koulusta johonkin huonommista elämänkouluista, ja on puolittain ihme, jos hän pystyy tuollaisissa oloissa ponnistelemaan jollakin tavoin kunnolliseksi ihmiseksi ja saamaan lähimmäisensä unohtamaan menneet.
Emme ole tällä sanoneet sanaakaan vankilalaitoksen parantamista vastaan. On barbaarista kauheutta, että vankiloissa kootaan yhteen kaikenasteisia rikollisia, jopa vain ilkivaltaan syyllistyneitä ja aivan syyttömiäkin, jotka eivät ole tehneet mitään pahaa, vaan jääneet vain syystä tai toisesta vaille ns. laillista suojelua. Ehkäpä alkukantaisuuteen ja jähmeyteen kasvaneina nämä eivät ole tulleet ajatelleeksi tämän suojelun ehdotonta välttämättömyyttä heille itselleen tai sitten he ovat nousseet oikeudentuntonsa pakottamina vastustamaan niitä ehtoja, joilla tätä suojelua on heille tarjottu. Kauhistuttavaa on sekin, että elinikäisen häpeän tuottavia ruumiinrangaistuksia annetaan verraten merkityksettömistä harha-askelista, rangaistuksia, jotka köyhä joutuu väistämättä kärsimään, mutta joista varakas pystyy useinkin ostamaan itsensä vapaaksi pilkkahinnalla, muutamalla ruplalla. Maamme rikoslainsäädäntöön sisältyy paljon tällaista, ja näyttää siltä, että kansamme on tuomittu kestämään sen voimassaoloa ikiaikoihin. Monet kurjat ihmisparat joutuvat vuodesta vuoteen sovittamaan ruumiillaan ja nöyryytyksellään sen, että jostakin tähän asiaan liittymättömästä syystä ei löydetä keinoja sellaisten uudistusten aikaansaamiseen, jotka voisivat lähentää maan lainsäädäntöä Euroopan sivistyneiden kansakuntien säädöksiin.
Me vihaamme ehdotusten tehtailua. Toivomme myös, ettei kukaan pysty syyttämään meitä toiminnasta epäkäytännöllisten tavoitteiden hyväksi. Emme esitä seuraavaa ehdotustamme myöskään harkitsemattomasti emmekä palstantäytteeksi. Käsikirjoitus on ollut valmiina jo runsaan vuoden. Ja silti tunnustamme, että esitämme ehdotuksemme epäröiden sen toteuttamiseen liittyvien vaikeuksien takia. Tapa ja keinot voivat lisäksi olla huonosti harkitut. Toivomme kuitenkin, ettei koko asiaa arvioida näiden puutteiden perusteella.
Euroopan täydellisemmin viljellyissä ja tiheämmin asutuissa maissa on jouduttu etsimään rikollisten karkottamiselle kohdealueita vieraista maanosista. Tämä on johtunut osaksi siitä, ettei rikollisille ole voitu järjestää omassa maassa mahdollisuuksia maanviljelyyn eikä toimeentulonsa ansaitsemiseen, osaksi siitä, että karkotetut on haluttu irrottaa kaikista vanhoista yhteyksistään ja antaa heille tilaisuus elämänsä aloittamiseen ikään kuin alusta, ja osaksi halusta tällaisen uuden elämän mahdollistamiseen siten, että heidät vapautetaan kohtaamasta sellaista epäluuloisuutta ja halveksuntaa, joka tunnetun rikollisen osana on.
Suomi taas on yhä niin raivaamatonta maata, että tänne voitaisiin siltä kannalta katsottuna ottaa vastaan karkotukseen kaikki Euroopan rikolliset monen monta vuotta. Täällä on myös kylliksi erämaita, joissa karkotetut voisivat olla vapaita kaikista yhteyksistä muihin ihmisiin. He voisivat elää siellä maailman hautaamina, niin ettei heidän kasvojaan näkisi eikä heidän nimiään kuulisi kukaan muu kuin heidän kanssaan saman kirouksen alaisiksi joutuneet.
Emme voi tässä kuvailla esim. Englannista ja Ranskasta tapahtuneita karkotuksia. Useimmat lukijat tiennevät, että Englannin karkotusalueita ovat olleet vuorollaan Pohjois-Amerikka ja Australia, aluksi Botany Bay eli Sydney, sitten Van Diemenin maa [Tasmania], mutta että karkotukset ovat nyttemmin päättyneet. Syynä on lähinnä se, että karkotusalueet ovat samalla olleet tavanomaisia siirtokuntia ja että siirtolaiset ovat vähitellen ryhtyneet vastustamaan rikollisten karkotusten jatkamista. Tapahtumat kulkivat niin, että nämä annettiin aluksi siirtolaisten palvelukseen, mutta vapautettiin sitä mukaa kuin heidän käyttäytymisensä antoi tähän aihetta, ja myöhemmin vapautettiin heti sellaiset pikkurikolliset, jotka olivat itse valinneet karkotuksen vankilan sijasta. Karkotusten loppuaikoina järjestettiin rikollisille kotimaassa suurin kustannuksin ja paljon vaivaa nähden myös valmennuskoulu, jossa heidät totutettiin työntekoon ja heille annettiin opetusta. Karkotusten menestys rikollisten parantamisessa oli muuten vaihtelevaa, ja tulokset riippuivat pääasiassa siirtokunnan kulloisenkin kuvernöörin kelvollisuudesta. Suurimmat vaikeudet tuotti se, että kun kaikki rikolliset, paatuneimmatkin, kuljetettiin samaan paikkaan, viimeksi mainitut vaikuttivat turmelevasti muihin.
Ranskasta karkotukset on suunnattu Guayanaan Etelä-Amerikkaan, ranskalaisittain Cayenneen. Ilmasto on tällä Länsi-Intian merialueen rannikkoseudulla tunnetusti niin hirvittävä, että karkotus sinne on ollut kuolemantuomio. Karkotetut on siellä jätettykin oman onnensa nojaan tuhoutumaan puutteeseen ja kurjuuteen. Ja pahinta on, että puolueet ovat enimmäkseen käyttäneet karkotusta päästäkseen eroon voitetuista vastustajistaan. Viime aikoina karkotuksia on suunnattu Algeriaankin, leppeämpään paikkaan, mutta sielläkin ilmasto on silti sellainen, että niin vapaat siirtolaiset kuin karkotetutkin ovat vähitellen nääntyneet hengiltä.
Voisi luulla, että karkotus ennestään asumattomaan maahan pakottaisi karkotetut järjestystä noudattavaan yhteiselämään keskinäisen avunannon merkeissä. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että suurehko joukko tuollaisia onnettomia ei saa omiin hoteisiinsa jätettynä koskaan aikaan rauhallista yhteiselämää. Siellä taas, missä he sekoittuvat muiden siirtolaisten joukkoon, vaihteleva osuus heistä suhtautuu edelleenkin vihamielisesti yhteiskuntaan, ja vain voima suojelee rauhallisia asukkaita väkivallalta. Karkotuspaikassa tapahtuvien rikosten rankaiseminenkin on kuulunut järjestelmän toteuttamisessa koettuihin vaikeuksiin. Vankiloiden perustamisella ym. toimillahan näissä siirtokunnissa palataan noudattamaan sitä rangaistusjärjestelmää, jonka korvaamiseksi karkotukset on tarkoitettu.
Vaikeudet ovat tietysti pakostakin vielä suurempia, jos rikollisten siirtoloita perustetaan muuten jo asutun maan vielä raivaamattomaan osaan. Turvatakseen hengissä pysymisensä ja toimeentulonsa rikollinen joutuu autioon tai vain villien asuttamaan maahan sijoitetussa siirtolassa pysyttelemään siirtolaisasutuksen piirissä, ja sen aluksi pienellä alueella hänen elämänsä ja hankkeidensa valvominen on suhteellisen helppoa. Ennestään asutussa maassa rikollissiirtola taas hyvin todennäköisesti hajoaa pian, koska sen jäsenet pyrkisivät asutuille seuduille elääkseen siellä mukavampaa elämää kerjäten, varastellen tai tehden törkeämpiä rikoksia – miten milloinkin. Monet seikat puhuvat siis tällaisten siirtoloiden perustamista vastaan. Ei ole aihetta ihmetellä, jos sitä pidetään tuskin edes mahdollisena. Vartiointi on epäluotettavaa, ainakin siihen tarvittaisiin niin paljon miesvoimaa ja kustannuksia, ettei tarkoitettu tulos mitenkään vastaisi vaadittuja uhrauksia. Eikä juuri voida vaatia, että ympäristöseutujen rauhallisten asukkaiden pitäisi jättäytyä alttiiksi tuollaisesta siirtolasta lähtöisin oleville vihamielisille hyökkäyksille.
Näistä syistä myönnämme auliisti, että mikäli tuollainen siirtoasutus voisi tulla kyseeseen, se käy mahdolliseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että siihen osallistuvat yksilöt valitsevat tuon ratkaisun vapaaehtoisesti.
Aluksi on siis kysyttävä, voidaanko vankiloiden asukkien joukosta värvätä sellaisia vapaaehtoisia, joiden myöntymykseen voidaan ainakin jossakin määrin luottaa. Ihmisen vakaimmatkin aikomukset voivat kuitenkin helposti osoittautua kestämättömiksi, jos niiden toteuttamisen tielle nousee pahoja esteitä. Kun siis halutaan pitää mahdollisena, että rikollisten luokasta on löydettävissä yksilöitä, jotka ovat halukkaita ja kykeneviä palaamaan työteliääseen ja kunnolliseen elämään, on aina otettava huomioon heille tarjottavat helpommat tai vaikeammat keinot siihen pääsemiseksi ja ennen muuta heille itselleen työn hedelmänä tarjolla oleva tulevaisuus.
Ankarat laillista suojelua koskevat säädökset täyttävät valitettavasti yhä maan vankilat. Kukapa ei toivoisi niiden katoavan lähitulevaisuudessa. Nykyoloissa lienee vangittujen irtolaisten asuttaminen keino, joka ensimmäisenä ja helpoimmin toteutettavissa olevana ratkaisuna nousee lukijan mieleen – mikäli asutustoiminta vankiloista käsin yleensä oletetaan mahdolliseksi. Moni saattaa kuitenkin olla toista mieltä ja olettaa, että varsinaisten rikollisten keskuudesta löytyy yritteliäämpiä ja työkykyisempiä yksilöitä kuin joutilaisuuteen ja kerjuuseen kasvaneiden irtolaisten joukosta. Nämä käsitykset voitaneen yhdistää päätelmäksi, että kummankin luokan keskuudessa on varmaankin yksilöitä, joiden hyvään haluun ja sitkeyteen voidaan luottaa, kunhan heille järjestetään tilaisuus työhön ja toimeentulon hankkimiseen. Tämä seikka on meidänkin maassamme tullut todistetuksi työkomennuksilla Saimaan kanavan rakennustyöhön ja nyt käynnissä oleviin radanrakennustöihin. Ja tuollaisilla komennuksilla työläisiltä kuitenkin vielä puuttuu olennaisen tärkeä kannustin ruumiilliseen ja moraaliseen ponnisteluun, perhesiteet, oman kodin omistaminen.
Juuri mainitusta kokemuksesta voisi mielestämme kehittyä muutakin kuin todistusaineistoa keskustelun pohjaksi. Kun todetaan monien näistä työvangeista olevan edelleenkin työteliäitä ja käyttäytyvän kunnollisesti, tämän pitäisi kelvata todisteeksi siitä, että tällaiset henkilöt pystyisivät omatoimisestikin valmistamaan itselleen tulevaisuuden. Olettakaamme siis, että valtion työmaita pidettäisiin koekouluina ja että kokeesta hyvin selviytyneitä kehotettaisiin ryhtymään uudisraivaajiksi ja heille tarjottaisiin tarvittava tuki tuollaiseen hankkeeseen. Vastaväitteeksi ei sovi, ettei heidän rangaistusaikaansa voida mielivaltaisesti lyhentää. Emme vaadi tätä, vaikka voitaisiinkin olla sitä mieltä, että rangaistusajan pituutta koskeva armahdus on yhteiskunnalle vaaraton, ellei tuomittu ole syyllistynyt henkirikokseen. Kyllin paljon on sellaisiakin, jotka ovat vielä parhaissa voimissaan ”istuttuaan tuomionsa loppuun” ja palaavat vapaiden elämään kohdatakseen siellä vain peittelemätöntä tai vaivoin peiteltyä inhoa ja havaitsevat parannuksen tien olevan tukossa, joten elämä vankilan muurien sisällä lakkaa pelottamasta heitä, kun he vertaavat sitä kurjaan osaansa niiden ulkopuolella.
Siirtyessämme tarkastelemaan kysymystä, miten edellä mainitun tapainen asutustoiminta olisi järjestettävä ja järjestettävissä, haluamme nimenomaan sanoutua irti niistä jalomielisistä, mutta käsittääksemme asioita väärin arvioivista ihmisystävistä, joiden mielestä vankien hyvä kohtelu ja rikollisten johdattaminen parannukseen on niin polttavan tärkeä yhteiskunnan velvollisuus, ettei mitään uhrauksia ole kartettava tämän velvollisuuden täyttämiseksi. Emme toki toivoisi, että meidän arveltaisiin suhtautuvan tunteettomasti rikollisen kovaan kohtaloon; kuitenkin valitamme oikeastaan itse rikosta ja sen tiedostamista. Ellei tätä tiedostamista tapahdu, ei rangaistuksen tuottamaa kärsimystä ole ainakaan aihetta valittaa enemmän kuin yleensä kaikkea inhimillistä kurjuutta; ja olemme oikeastaan sitä mieltä, että ihmisystävä voisi pikemminkin ponnistella vankiloiden ulkopuolella kuin niiden sisällä ilmenevien kärsimysten lieventämiseksi. Kaikki, mitä puhutaan yhteiskunnan syyllisyydestä rikoksiin, koska rikollinen ei ole saanut parempaa kasvatusta ym., perustuu ihmisen toimintavapauden kiistämiseen ja kiistää myös kokemusperäisen tiedon. Paljon ei todisteta sanomalla, ettei tuo tai tämä rikollinen osaa lukea eikä kirjoittaa. On selvitettävä, miten moni rikollinen on tehnyt tekonsa tietämättä, että sen tekeminen on sinänsä ollut väärin. Eikä tätä tietoa taas ole koskaan kenelläkään ilman tietoisuutta siitä, että tehdessään väärin ihminen toimii toisin kuin hänen pitää toimia, eli ilman huonoa omaatuntoa. Jopa silloinkin, kun väärä teko tehdään tahattomasti, levoton tietoisuus siitä osoittaa, että tekijällä olisi voinut ja pitänyt olla niin paljon järkeä, että hän olisi pystynyt välttämään sen. Omantunnon turtuminenkin perustuu samoin ihmisen vapaaseen valintaan. Yhteiskunta saattaa osoittaa laupeutta rikolliselle, mutta tämä ei merkitse sen väitteen hyväksymistä, että yhteiskunta on osasyyllinen hänen rikokseensa.
Olemme myös sitä mieltä, ettei vanhan sukupolven parannukseen johdattamiseen tarvita paljonkaan valtion huolenpitoa. Paljon varmempia tuloksia tuottaa tämän huolenpidon kohdistaminen nuoriin.
Tästä syystä emme myöskään vaadi, että valtion pitäisi tehdä uhrauksia rikollisten asuttamiseksi. Mutta jos heidän palauttamisensa yhteiskuntaan voi tapahtua samoin uhrauksin kuin heidän ylläpitämisensä vankiloissa, yrityksen tekemistä ei vaadi pelkästään armeliaisuus, vaan sitä edellyttää myös yhteiskunnan eduista huolehtiminen, koska uusintarikollisuutta torjuttaisiin sen onnistumisen myötä ja turvallisuus paranisi myös siten, etteivät rikollisten lapset jatkaisi vanhempiensa tiellä.
Kruunulla on viljelykelpoista maata suunnattoman paljon. Tämän maan luovuttaminen viljeltäväksi ei tuota tappiota, koska nykyisellään se on arvotonta tai vähäarvoista. Toki perustetaan kruunun uudistiloja, mutta sitä tietä tapahtuu edistymistä hyvin hitaasti, suuri osa katselmuksessa hyväksytyistä uudistiloista jää uudelleen autioksi. Syynä lienee osaksi uudisviljelijöiden piittaamattomuus, kun nämä pitävät silmällä vain mahdollisuutta metsänraiskaukseen ja lähtevät uudistilalta, kun tämä on tehty. Tuollainen uudisviljelijä joutuu kuitenkin myös kamppailemaan suuria vaikeuksia vastaan selviytyäkseen ensimmäisistä vuosista, sillä tavallisesti hän on puilla paljailla aloittaessaan viljelmällään. Yksi ainoa kato riittää tuhoamaan hankkeen. Uudisasukkaalla ei aluksi ole mitään muuta tuoton lähdettä kuin kaski ja suoniitty. Parasta viljelymaata, mutasuota, hän ei pysty yksin käyttämään hyväkseen. Hänen viljelynsä edistyy hitaasti kivikkoisella metsämaalla. Varmasti heinää tuottavaa niittyä hän ei voi ajatellakaan. Kuivana kesänä suoniityltä ei saa mitään irti, märkänä kesänä heinät on kuivattava pensaiden varassa suon laidoilla. Ja jokainen, joka on ollut mukana heinänniitossa suoniityltä, tietää, miten pitkiä matkoja on koluttava viikatteen ja haravan kanssa, jotta saisi kasaan edes muutaman heiveröisen kourallisen saraa ja kortetta.
Olisi toki hyvä, jos valtion maalle asettuva uudisraivaaja voisi ensimmäisinä vuosina saada jonkinmoista valtion tukea. Valitettavasti ei kuitenkaan ole saatavissa mitään takeita siitä, että tämä tuki tuottaisi edes jonkinlaisia tuloksia. Valtion tuki ei ehkä kuitenkaan tulisi huonosti käytetyksi, jos uudistilojen perustamiseen halukkaiksi ilmoittautuvien keskuudessa suoritettaisiin valikointia järkevin perustein. Tämä kysymys ei kuitenkaan kuulu tämän kirjoituksen aihepiiriin. Valtion vankeinhoitomenot vähenisivät tällä tavalla meneteltäessä kuitenkin tuskin havaittavasti ja vasta kaukana tulevaisuudessa. Maan ovat viljeltäväksi raivanneet uudisasukkaat, jotka eivät ole saaneet mitään tukea. Raivaustyön jatkaminen kuitenkin vaikeutuu vuosi vuodelta, koska metsistä ja vesistä ei enää ole saatavissa saalista, josta ensimmäiset raivaajat, puolittain maanviljelijöitä, puolittain metsästäjiä ja kalastajia, saivat ravintonsa. Kun alkuperäisiä metsiä ei enää ole käytettävissä, kasketkaan eivät enää ole yhtä tuottoisia kuin entisaikoina. Seuduilla, joilla kaskiviljelyä enimmäkseen harjoitetaan, arvioidaan nykyisin vain joka neljäs vuosi hyvätuottoiseksi.
Jätettäköön tämä kuitenkin sikseen. Valtion vankeinhoitomenot ovat sellaiset kuin ovat. Ja jos jokin osa näistä menoista voidaan käyttää uudistilojen perustamiseen, valtio ei ole tehnyt tämän asian hyväksi minkäänlaista uhrausta.
Kuvittelemme, että rikollisten siirtolalle valittaisiin paikka, jossa on viljelykelpoista suomaata niin runsaasti, että sitä riittää sekä pelloksi että niityksi. Työkomennuksilta ja vankiloista valikoitaisiin jonkinmoinen joukko, esim. 50 irtolaista ja rikollista, jotka ovat käytöksellään osoittaneet ansaitsevansa jonkinlaista luottamusta ja päättävät vapaaehtoisesti lähteä mukaan hankkeeseen. Rikollisten joukosta valittaisiin ainoastaan sellaisia, joilla on vielä kärsittävänään tietty vuosimäärä rangaistusaikaa, eikä yleensä lainkaan iäkkäämpiä miehiä, jotka eivät vapautuessaan enää ole parhaassa työkunnossaan.
Tämän työntekijöiden määrän ylläpitäminen suoviljelmillä ei tulisi valtiolle luultavasti yhtään kalliimmaksi kuin ratatöissäkään. Joka tapauksessa heille on kustannettava jonkinmoinen työnjohto ja vartiointi. Kukaan ei rakenna palatseja uudisasukkaille. Raivaaja asuu ensimmäiset viikot havumajassa puun juurella. Tässä tarkoitetut siirtolaiset eivät voi vaatia parempia oloja, ennen kuin ovat rakentaneet tarpeelliset parakit itselleen. Työtehtävät jaettaisiin sitten vuodenajan mukaisesti suoviljelyyn ja erillisten asuntojen rakentamiseen tuleville uudistiloille ja yhdyskunnan hallintopäällikölle. Asuntoja varten olisi tarpeellista ostaa vain hieman kalkkia, rautaa ja lasia. Tarpeen vähyyden voi havaita tutkimalla mitä tahansa metsätorppaa. Rakennusaineita, hirsiä, hiekkaa ja savea, on myös vain harvoin niin lähellä, ettei juhtia tarvita niiden vetämiseen rakennuspaikalle. Kaiken tämän hankkimisesta aiheutuvat kustannukset eivät liene suuremmat kuin siirtolan asukkaiden osalta säästyvät vuokra-, polttopuu- ja valaistuskulut.
Kun asuntoja on sitten vähitellen rakennettu ja maata raivattu, pitäisi talo ja maata luovuttaa jonkinmoiselle joukolle siirtolan asukkaita ja heidän pitäisi aloittaa oma taloudenpitonsa. Keneltäkään kanava- ja ratatyömaille komennetulta kunnon työmieheltä ei puutu säästöjä. Ei kuulu olevan harvinaistakaan, että tuollainen pakkotyöläinen on muutamassa vuodessa saanut kokoon jopa 200 hopearuplaa. Emme tunne lähemmin oloja vankiloissa, mutta sielläkin vankien työstä kertyy säästöjä, jotka luovutetaan heille, kun he vapautuvat. Siitä riippumatta, onko siirtolan asukkaalla tällaisia säästöjä tai saako hän omaistensa avulla hankituksi tarpeelliset varat, häneltä on vaadittava, että hän huolehtii itse vetojuhtien ja karjan, siemenviljan, työkalujen ja taloustarvikkeiden hankinnasta itselleen. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että tällaista omaisuutta voidaan kavaltaa eikä valtion siis pidä luovuttaa sitä velaksi; lisäksi on vielä otettava huomioon sen seikan vastenmielisyys, että toisin meneteltäessä rikoksista tai vain pelkästä laiskuudesta ja kevytmielisyydestä tulisi palkittava ansio. Etenkin viimeksi mainitusta syystä pitäisi ehdottomaksi edellytykseksi asettaa, ettei valtio tee vähäisintäkään uhrausta hankkeen hyväksi, vaan käyttää siihen vain työvoimaa, joka sillä on käytettävissään vankien välttämättömän ylläpidon turvaamiseksi heidän rangaistusaikanaan. Yksityiskohtien tarkempi selvittely on tarpeetonta. Uudisasukas joutuu esim. pitkään ja hartaasti ruokkimaan hevostaan suoniittyjen sekä järvien ja jokien rantojen heinällä. Rikollissiirtolan asukas voi hoitaa asiansa samalla tavalla. Toisena vuotena hänellä on jo yhteisesti raivatun suoviljelmän viljasatoa käytettävissään, kolmantena vuonna hän saa heinää kylvöniityltä jne. – Jos aluksi voitaisiin käyttää edullisesti hyväksi myös kaskiviljelyä, noudatettaisiin maan raivaamisessa tähän asti käytettyä luontevaa menetelmää.
Harkittavaksi jäisi, kuinka monta vapaavuotta uudisasukkaille on verosta ja maksuista annettava. On kohtuullista, ettei heillä olisi vapaata omistusoikeutta maahan vapaavuosien aikana, vaan ainoastaan käyttöoikeus siihen eikä edes sitäkään vailla valvontaa. Ei nimittäin voida sallia, että he päästäisivät rappiolle tilan, jonka valtion huolenpito on heille antanut. Kokemus on myös varmasti osoittanut, että vapaa metsänmyyntioikeus vie uudisasukkaan turmioon. Ihmisiltä, jotka eivät vielä omista mitään ja jotka ovat tottuneet elämään päivän kerrallaan, ei voida odottaa voimaa vastustaa kiusausta kaiken sen käyttämiseen, mitä heille ilman työpanosta lahjoitetaan. Sanomme siis epäröimättä, että toimitaan hyvin ja oikein, jos kaikki metsä, jolla on myyntiarvoa, myydään valtion lukuun, ennen kuin uudisasukas saa käyttöoikeuden, vaikka tietysti otetaan huomioon hänen rakennuspuutavaran ja käsitöiden raaka-aineen sekä polttopuun jne. tarpeensa. On kohtuullista, että uudisasukas saa käyttää riittävästi soveliasta puutavaraa myös myytävien käsitöiden valmistamiseen, koska aluksi vähäinen maanviljely saattaa hyvinkin tarvita tällaista tukitoimintaa. Jos hän myy metsän itsekseen kasvattaman puun ansaitsematta sen hintaa edes yhdellä kirveeniskulla, tämä on aivan eri asia kuin tämän puun käsittely ja jalostaminen joksikin tuotteeksi. Ensiksi mainittu tapa on laiskuutta ja piittaamattomuutta edistävä elannon hankkimisen keino, jälkimmäinen taas vaatii harkintaa ja valmiutta työntekoon.
Asiasta voidaan olla eri mieltä; käsityksemme kuitenkin on, että kruunun maalle perustettujen uudistilojen katselmuksissa olisi lisättävä vapaavuosien määrää ja vero määrättävä sen jälkeen kymmenen vuoden ajaksi sellaiseksi, että sen suorittamisella tila muuttuu verotilaksi, mieluummin kuin ryhdyttävä perimään tavanmukaista kruununtilan vuokraa lyhyempien vapaavuosien jälkeen. Kokemus on kyllin selvästi osoittanut, mitä tilan ostaminen verotilaksi merkitsee maatilan haltijan hyvinvoinnille. Niinpä näyttää soveliaammalta lähteä heti aluksi hyvinvointiin johtavalle tielle kuin rakennella väylää, jotka pitkin voi taloudellisesti tukalien vuosien jälkeen päästä hankalasti irtautumaan kurjuudesta. Niinpä myös siirtolan asukkaat olisi sopivan vapaavuosien määrän jälkeen ja myöhemmin maksuun pantavien verojen perusteella tehtävä heille luovutetun maan täysivaltaisiksi omistajiksi.
Mutta entäpä jos uudistilansa saanut siirtolan asukas jättää tilansa autioksi ennen vapaavuosien päättymistä? Sellaista saattaa varmaankin tapahtua. On kuitenkin mahdollista estää tietyllä tavalla tällaiseen tulokseen päätymistä. Sitä aikaa, jonka rikolliset käyttävät yhteiseen viljelytyöhönsä, sekä ensimmäisiä vuosia, joina he hoitavat yksin uudistilojaan, ei pitäisi ehdoitta vähentää heidän rangaistusajastaan, eikä irtolaista voitaisi saman ajan kuluessa vielä pitää tuosta luokasta irtautuneena. Niinpä siirtolan asukasta uhkaisi koko tämän ajan se mahdollisuus, että hän joutuisi palaamaan vankilaan. Tämä ei olisi epäoikeudenmukaista, jos he ovat vapaaehtoisesti lähteneet mukaan asutushankkeeseen ja mukaantulon ehdot on etukäteen määrätty. Ellei yksilön käyttäytyminen säädetyn ajan kuluessa anna aihetta moitteisiin ja jos näyttää varmalta, että hänestä tulee pysyvä tilansa asuja, pitäisi toisaalta se aika, jonka hän on työskennellyt siirtolan hyväksi, lukea hänen hyväkseen kärsittynä rangaistusaikana, ja samaan ryhmään kuuluva irtolainen pitäisi myös vapauttaa täydellisesti, huolehtimaan omasta ”laillisesta suojelustaan”.
Tietysti on välttämätöntä, että siirtolan asukkaille annetaan oikeus kutsua perheensä luokseen, jos heillä perhettä on, tai solmia avioliitto, jos he ovat ennestään naimattomia. Tällaista lupaa heille ei kuitenkaan voida antaa, ennen kuin he ovat täysin vapaita. Voidaan tosin olla eri mieltä siitä, päästäänkö parempiin tuloksiin valitsemalla avioituneita vai naimattomia henkilöitä siirtoasutukseen. Yhteiskunta hyötyy siitä, että avioituneille annetaan tilaisuus vaimon ja lasten elättämiseen. Nyt kyseessä olevissa oloissa elänyt perhe vaikeuttanee kuitenkin valitettavasti useinkin paluuta järjestyneeseen ja työteliääseen elämään tämän siirtymisen helpottamisen sijasta; niinpä avioituneiden henkilöiden valitsemista siirtolan asukkaiksi ei voida pitää ainakaan edullisempana ratkaisuna.
On vaikea sanoa, voitaisiinko tuollainen siirtola jättää täysin vaille vartiointia. Oletamme, ettei minkäänlainen vartiointi pystyisi estämään työläisiä pakenemasta maa- ja metsätöistä ja että näin ollen kyseessä olevan mallin mukainen asutustoiminta käy mahdottomaksi, ellei irtolais- ja rangaistusvankien joukosta löytyisi sellaisia, jotka voidaan saada kiinnostumaan tulevaisuudesta itsenäisessä elämässä. Ei kuitenkaan voitane epäillä sitä, että näitä löytyy riittävästi ainakin ensimmäiseen siirtolahankkeeseen. Jos joku kuitenkin karkaisi päästäkseen työstä eroon, tästä ei koituisi yhteiskunnalle haittaa, koska hankkeeseen ei tietenkään sijoitettaisi törkeisiin rikoksiin syyllistyneitä. Irtolaisia on vapaalla jalalla ainakin kymmenkertaisesti rangaistuslaitoksiin suljettujen määrä. Silti voidaan olettaa, ettei kukaan suostuisi mielellään oleskelemaan siirtolan hallintopäällikkönä yksinään 50:n eriasteisesti epäilyttävän metsäsissin keskellä. Kustannukset eivät toki kasvaisi siitä, että esim. puoli tusinaa värvättyjen rykmenttien miestä sijoitettaisiin siirtolaan. He voisivat tehdä töitä siirtolan asukkaiden kanssa ja odottaa saavansa näiden tavoin oman maapalansa, joka olisi kohtuuden nimessä hieman suurempi kuin muiden, sekä oikeuden myydä tietty määrä metsäntuotteita taloutensa perustamiskulujen kattamiseksi.
Jos tällaiselle hankkeelle nimitettäisiin korkeapalkkainen hallintopäällikkö ja hänen avukseen tarkastajia, kokonainen hallintokoneisto ja lisäksi pappi, opettaja ym., voitaisiin kyllä saada aikaan suuria menoja, mutta hankkeelle siitä tuskin koituisi hyötyä. Hallintopäällikkö tarvitaan johtamaan töitä määräämässään järjestyksessä, jakamaan elintarvikkeita ym. Tämän paikan kuitenkin täyttää varmasti parhaiten joku kunnollinen aliupseeri, tilanhoitaja tai vastaava henkilö. Uskonnonharjoitus on noissa oloissa hyvässä järjestyksessä, jos hän pitää pari kertaa viikossa miehistölleen iltahartauden ja lukee sille sunnuntaisin saarnan, minkä lisäksi lähimpänä asuva pappi voisi pitää siirtolassa jumalanpalveluksen muutaman kerran vuodessa. Tuhannet maan uudisasukkaat ovat saaneet kymmenien vuosien ajan tyytyä vähempään. Kokemus opettaa, että uudisasukasperheissä on virinnyt kaipuu kirkon ja papin saamiseksi ja että ne ovat useinkin äärimmäisiä uhrauksia tehden pyrkineet tyydyttämään tämän kaipuunsa; eikä ole suinkaan selvää, onko usko ja hartaus ollut vahvempaa ja elävämpää kuin niiden jälkipolvien keskuudessa, jotka ovat voineet joka sunnuntai käydä isiensä uhrautuvan uutteruuden pystyttämässä kirkossa.
Kerrotaan, että Kuopion läänin Nilsiän pitäjään on perustettu jokin uusi rangaistuslaitos, mutta vain asiassa mukana olleet ja ne, joille raportit menevät, tietävät, perustuuko sen toiminta maatalouteen. Laitoksen on tietysti oltava erinomainen, ohjattava vankeja parannukseen, vähennettävä vankeinhoitokustannuksia jne. Eikä yleisö tässä kuten muissakaan vastaavissa tapauksissa oikeastaan tarvitse varmuutta muusta. Vakuuttumista helpottaa suuresti se tunnettu seikka, että maassa on käytettävissä mitä laajimmat tiedot ja perusteellisin asiantuntemus kaikista yhteiskuntajärjestyksen puolista, eikä kukaan voi hetkeäkään epäillä, mistä ne ennen muuta tapaa.
Samoin nähdään mainittavan, että Hämeenlinnan ja Viipurin kuritushuoneista lähetetään yksittäisiä henkilöitä ”siirtokuntiin” Siperiaan. Tunnustamme, että lähinnä tämä tieto on kannustanut meitä ottamaan julkisesti puheeksi kysymyksen siirtoasutuksesta. Emme suinkaan epäile sitä, että mainittu Siperiaan lähettäminen perustuu syvään viisauteen. Mutta kun saatujen tietojen mukaan näyttää siltä, että kuitenkin perin harvat rangaistusvangit pääsevät tästä onnesta osallisiksi, meistä on näyttänyt siltä, että jotakin voitaisiin tehdä, jotta muillekin yritettäisiin järjestää mahdollisuus elää vankilan muurien ulkopuolella. Olemme kuvitelleet, että Suomen erämaiden raivaaminen viljeltäviksi voi olla Jumalalle yhtä otollinen ja ihmiskunnalle yhtä hyödyllinen hanke kuin Siperian erämaiden raivaus. Ja meistä näyttää myös hieman siltä, että luonto on määrännyt suomalaiset ensisijaisesti tämän raivaustyön suorittajiksi. Mieleemme on myös tullut ajatus, etteivät Siperian-matkan kustannukset ole aivan vähäiset, mutta asutussiirtolahanke voitaisiin toteuttaa Suomessa vain osalla noista kustannuksista.
On ennustettavissa, että sellivankiloita perustetaan varsin pian tähänkin maahan. Jokainen tietää, miten suunnattomat kustannukset sellaisten yleinen käyttöönotto aiheuttaa. Miljoonan ruplan summa ei luultavasti tuohon tarkoitukseen riittäisi. Sellien rakentaminen erämaahan täysin ilman valtiolle koituvia kustannuksia tai varsin vähin kustannuksin on meistä tätä ajatellen näyttänyt ainakin yrittämisen arvoiselta.
Tietääksemme muissa maissa kuin Belgiassa ja Baijerissa ei ole yritetty suurisuuntaisin toimin työllistää vankeja maatalouden palvelukseen. Noissa maissa tätä työvoimaa on käytetty valtion maatilojen viljelemisessä – ja hallinto ja vartiointi, joka noissa tiheästi asutuissa maissa on välttämätöntä ja mahdollista, ovat tulleet varsin kalliiksi. Pääasiana on ollut järjestää rangaistusvangeille mahdollisuus työskennellä ulkoilmassa, jotta heidän terveytensä ja voimansa eivät tärveltyisi tavallisissa vankilatöissä, ja samoin työtä, jolla he pystyvät vapautumisensa jälkeen elättämään itsensä. Niinitöiden ja patjantäytön ym. osaamisella vapautettu vanki ei selviydy, eikä hän pysty vapauduttuaan selviytymään myöskään sellaisella esim. räätälin, suutarin, satulasepän jne. käsityötaidolla, joka hänelle voidaan vankilassa opettaa, joutuessaan kilpailemaan työnsä perin pohjin oppineiden ja ennestään ansaitsemismahdollisuuksista kamppailevien ammattilaisten kanssa. Kaikkien tämäntapaisten työllistämistoimien varsinaiseksi haittapuoleksi on kuitenkin havaittu se, että vankilan ilman ja vankilajärjestyksen ohessa ne heikentävät vankien voimia niin pitkälle, etteivät he vapauduttuaan pysty tekemään ainoata heille tarjona olevaa työtä, nimittäin maataloustöitä ja muita vastaavia työtehtäviä, jotka eivät niinkään vaadi harjaantumista kuin ruumiinvoimia.
Mainittujen maatalouden pohjalle perustettujen rangaistuslaitosten selvästi tuottamaksi hyödyksi todetaankin Baijerissa, että näistä vapautetuista vangeista palaa vankilaan paljon pienempi osa kuin muissa laitoksissa, jopa sellivankiloissa rangaistuksensa kärsineistä. Syy on täysin selvä: maata viljelleet rangaistusvangit ovat voineet vapautumisensa jälkeen löytää helpommin töitä ja elättää itsensä kunniallisesti. Myös vapaassa luonnossa ja maamiehen töissä vietetyn elämän moraalista vaikutusta on korostettu, eikä sitä todellakaan pidä unohtaa tämän rangaistusjärjestelmän etuja lueteltaessa. Lisäksi on painotettu sitä, että tähän tarkoitukseen otetuilla tiluksilla harjoitetaan maataloutta uusimpia ja parhaita menetelmiä käyttäen, joten mukana olleet työläiset pääsevät oikeastaan edullisempaan asemaan kuin suurin osa muista maatyöläisistä. Pääasia kuitenkin lienee, kuten jo on mainittu, että tämä järjestelmä pitää rangaistusvangit sellaisessa työssä, joka ei heikennä heitä, ja harjaannuttaa heitä siihen, niin että heidän työpanokselleen syntyy kysyntää.
Mielestämme on ollut tarpeetonta puhuakaan siitä, että kyseessä olevassa asutustoiminnassa viljelyhankkeiden ja koko tulevan maatalouden järjestelyyn tarvitaan asiantuntija ja että sitä toteutettaessa voidaan luopua aitauspakosta, ottaa käyttöön vuoroviljely ym. Kun muistutamme tästä, meidän on vielä kerran lisättävä havaitsevamme hyvin, miten vastenmielistä on ajatella, että tällaisella siirtola-asutuksella voitaisiin järjestää rikollisille ja kulkureille elämässä parempi osa kuin tuhansille rehellisille, kunnollisille ja työteliäille maan asukkaille. Tästä syystä olemmekin sitä mieltä, ettei hanketta kannata suositella, ellei sitä voida toteuttaa samoilla kustannuksilla, jotka rangaistusvankien ylläpito muuten vaatii. Mikäli nimittäin tarvittaisiin ylimääräisiä menoja, rahat käytettäisiin epäilemättä oikeudenmukaisemmin ja hyödyllisemmin asuttamalla sellaisia vapaita työläisiä, jotka kaikista ponnistuksistaan huolimatta eivät onnistu nousemaan eivätkä nostamaan perhettään katkerimmasta köyhyydestä ja kurjuudesta.
J. V. S.
