Alkuperäisessä ruotsalaisessa kirjallisuudessa näyttää filosofinen esiintyvän tällä hetkellä epätavallisen ansiokkaasti. Ei niin, että se olisi tuotteiltaan runsaampaa kuin tieteen ja kirjallisuuden muut haarat. Filosofia ei luonteensa mukaan voi olla ansiotyön kohteena, ja se on aina ollut melko niukasti edustettuna ruotsalaisissa kirjaluetteloissa. Etenkin viimeksi kuluneena vuosikymmenenä on puute ollut huomattava. Akateemisen kirjallisuuden piirissä on viime vuosina kuitenkin ilmestynyt kohtalainen määrä filosofiaa sisältäviä väitöskirjoja. Tänä vuonna taas on kirjakauppaan tullut kaksi teosta, jotka ovat omiaan herättämään yleisempää kiinnostusta. Juuri ne ovat syynä Ruotsin kirjallisuuden saamaan niin epätavalliseen arvostukseen.
Filosofia on tiede, joka syystä luetaan kansalliskirjallisuuteen. Jokaisella kansakunnalla, joka on lainkaan yltänyt omintakeisen sivistyksen korkeammalle asteelle, on ollut myös omintakeinen filosofinen oppi. Filosofian tieteellisessä kehityksessä on tietenkin olemassa yleinen yhteys, mutta sellaisen voidaan osoittaa olevan olemassa myös historiantutkimukseen ja historiankirjoitukseen liittyen, jopa kaunokirjallisuudessa. Tämän yleisesti inhimillisen yhteyden lisäksi filosofiaan liittyy, samoin kuin historiaan ja runouteen, omaperäinen maailmankatsomus, joka on ominainen kyseiselle kansakunnalle ja joka tunkee läpi sen filosofian. Kyseinen katsomus riippuu kansakunnan yhteiskuntakehityksestä, sen uskonnollisesta vakaumuksesta, yleisestä tieteellisestä tilasta. Ja kaiken tämän ohessa se on todistus kansakunnan jostain aivan erityisestä sielunelämän suunnasta.
Kuten filosofia on ilmaus kansakunnan omintakeisesta tavasta tarkastella ihmisen suhdetta luontoon ja hengen maailmaan, ja perustuu sellaisena sen yleiseen älylliseen ja siveelliseen sivistykseen, niin tällä tieteellä on taas erittäin suuri vaikutus ei vain tieteelliseen tietoon yleensä vaan varsinkin kansalliskirjallisuuden muihin osiin. Kansakunnan runous sisältää sen filosofisia totuuksia jo ennen kuin filosofia on esiintynyt erityisenä tieteenä. Mutta sitten kun niin on tapahtunut, tietoinen taiderunous lainaa maailmankatsomuksensa koulutetulta tieteeltä, muuttaa sen omaan, mielikuvituksen ja kuvittelun muotoonsa ja kehittää se aavistuksiksi uudesta, syvemmästä käsityksestä hengen ja esineiden olemuksesta.
Voi sanoa, että filosofian historia sen tässä merkityksessä on vielä kirjoittamatta, kun otetaan huomioon filosofian vuorovaikutus yleisen kansallisen kulttuurin ja erityisesti muun kansalliskirjallisuuden kanssa. On varmasti erittäin kiinnostavaa oppia tuntemaan tieteen yleinen kehitys sen edistyessä vuosisadasta vuosisataan ja kansakunnasta kansakuntaan. Mutta tämä yleinen tarkastelu voi eräissä muissa tieteissä, kuten esim. luonnontieteissä, matematiikassa ja filologiassa, jäädä helpommin vaille tietoa niiden suhteesta eri kansakuntien omintakeiseen kulttuurimuotoon. Sitä vastoin käsitykselle filosofian historiasta on tämä jälkimmäinen näkökohta oleellinen. Se on detaljitutkimus, jota ilman tämän tieteen yleistä kehitystä ei voi ymmärtää oikein. Siinä filosofian historia lähenee runouden historiaa, ja näistä kahdesta oppii myös parhaiten tuntemaan kansakuntien korkeamman henkisen omalaatuisuuden. Samoin on vain sivistyneimpien kansakuntien runous ja filosofia sellaista, että se juuri omalaatuisuudessaan on yleisinhimillisen kehitysketjun oleellinen lenkki.
Tältä kannalta tarkastellen Ruotsin kansalliskirjallisuus ei näytä vielä päässeen täyteen kehitykseensä, vaikka kansakunnalla on runsaasti erinomaisia runoilijoita. Olisi tarpeen tutkia erikseen, miten suuri osa ruotsalaista runoutta on vain ulkomaisten esikuvien nerokasta matkimista ja ketkä ruotsalaisten runoilijoiden joukosta ovat todella kansallisia ja omintakeisia. Tiedossamme ei ole ainoatakaan syvälle menevää sellaisen tutkimuksen yritystä, jossa esimerkiksi tarkasteltaisiin ruotsalaisen runouden suhdetta ranskalaiseen ja saksalaiseen, joihin molempiin se on eri aikoina läheisimmin yhtynyt. Jos osoittautuisi, kuten uskomme asianlaidan olevan, että ruotsalaisessa runoudessa ilmenee suhteellisesti ottaen vielä vähemmän mitään puhtaasti kansallista, uskallamme katsoa tämän johtuvan siitä, että Ruotsissa filosofia on ollut lähes eksoottinen viljelykasvi, tai oikeammin, että ruotsalainen kansallisuus ei ole kehittynyt korkeampaan henkisyyteen, josta niin omalaatuinen runous kuin filosofiakin voivat syntyä. Arvio ei sisällä mitään väheksyvää, varsinkin kun se ruotsalaisen runouden osalta sisältää tunnustuksen paitsi suhteellisen korkeasta arvosta myös tiettyjen runoilijoiden runojen kiistattomasta omintakeisuudesta. Esim. ketään Bellmania, Tegnériä, Stagneliusta ei minkään toisen maan runotaiteen historialla ole esitettävänään. Historia opettaa myös, että muissa kansakunnissa merkittävämpi omalaatuinen taiderunous on syntynyt melkein samaan aikaan kuin oma filosofia, ilman että tähän saakka hankitun kokemuksen perusteella voi väittää, että kumpikaan olisi ollut ratkaisevasti edellä, vaikka kokemus tältä osin varmasti kallistuu enemmän runouden eduksi. Oikeana tarkastelutapana katsoisimme, että filosofinen oppi päättää määrätyn merkittävän sivistyskauden, antaa sille sen tieteellisen ilmauksen, mutta sen kautta myös laskee pohjan uudelle kehitykselle. Ja tämän opin täytyy taas tunkeutua yleiseen sivistykseen (joka on levitessään enemmän tai vähemmän muuttunut) ennen kuin runous jälleen aloittaa uuden kehitysmuodon. On tietenkin uskallettua puhua mitään tulevaisuudesta, mutta Ruotsin yliopistoissa on viime aikoina ryhdytty niin innokkaasti opiskelemaan filosofiaa, että tälle tieteelle näyttää Ruotsissa olevan luvassa todella huomattava aikakausi yhdessä ruotsalaisen runouden loistavan viime kauden kanssa.
Suurella lukevalla yleisöllä ei näytä olevan Suomessa niin kuin ei Ruotsissakaan mitään käsitystä siitä, miten suuressa osassa Euroopan sivistyneimpiä maita, Englannissa, Ranskassa, Saksassa filosofia sisältyy yleiseen opetukseen, ja filosofinen kirjallisuus sivistyneiden lukemistoon. Saksassa se on verrattain uutta, mitä tulee sivistyneiden luettavaksi tarkoitettuihin filosofisiin teoksiin. Sillä aina 1600-luvun loppuun oli filosofia Saksassa vain koulutiedettä ja sen kielenä latina. Vasta 1700-luvun puolivälistä filosofia tunkeutui siellä yleisemmän sivistyksen piiriin. Englannissa ja Ranskassa tämä tilanne on yli sata vuotta vanhempi. On erittäin tavallista, että esim. Englannin poliittisen järjestelmän katsotaan syntyneen täysin käytännön pohjalta. Ja myös kirjoissa tapaa esitettävän, kuinka tämä käytäntö on ollut maailman yksinkertaisin, nimittäin että alamaiset kieltäytyivät antamasta monarkeille rahoja, kunnes nämä myönsivät heille tiettyjä vaadittuja vapauksia ja oikeuksia. Mutta asianlaita on todellisuudessa se, että ankarimmat taistelut kuninkaan ja kansan vallasta käytiin teorian kentällä, kunnes enemmistö vakuuttui yksituumaisesti siitä, että veronmyöntämisoikeus voitaisiin vakiinnuttaa. Eivätkä nämä teoriat koskeneet vain valtion ja yhteiskunnan perimmäisiä pohjia, vaan myös uskonnon ja kirkon oppia, jonka tuella absoluuttista valtaa milloin kumottiin, milloin palautettiin ja äärimmäisellä sitkeydellä puolustettiin. Filosofinen moraali on liioin tuskin missään maassa yhtä paljon kuin Englannissa ollut sivistyneiden tutkimusten kohteena ja sen opit heijastuneet koko kansalliskirjallisuuteen. Tiedetään hyvin, mitä 1700-luvun filosofit ovat merkinneet Ranskalle. Vähemmän on tiedossa se, miten filosofia oli siinä maassa jo 1500- ja 1600-luvulla tärkeä korkeamman sivistyksen ainesosa ja miten esim. 1500-luvulla kirjoittanut Montaigne ja 1600-luvulla elänyt Pascal ovat yhä yleisesti luettuja kirjailijoita.
Poliittisten teorioiden osalta voi myös Ruotsissa viitata aikakauteen, jona ne eivät olleet vieraita maan johtomiehille – nimittäin ns. ”vapauden aikaan”. Siihen pitäisi ehkä lisätä vuoden 1809 jälkeinen aika. Mutta tunnustamme, että mielestämme edellinen aika, vaikka sen poliittisilta opeilta puuttuikin syvempi spekulatiivinen perusta, silti sekä kirjoituksissa että puheissa edusti paljon perusteellisempaa sivistystä kuin jälkimmäinen. Vuoden 1809 hallitusmuoto ja muut poliittiset lait olivat vielä tulosta tämän 1700-luvun vankemmasta tietämyksestä. Tuskin sitä seuranneiden 50 vuoden ansioksi voi laskea sellaista sivistystä, jota vuosisadan alussa edustivat esim. sellaiset kuin Thorild ja Hans Järta. Mainitun ajan oppositiojohtajat, ne, joiden olisi pitänyt edustaa uusia ajatuksia, ovat todella osoittaneet niin joutavan hataraa poliittista tietämystä, että siitä ei juuri voi olla kuin yhtä mieltä. Jätämme sikseen kysymyksen, ovatko he syystä vai syyttä kiihdyttäneet poliittisen väittelyn riidaksi kuninkaan- ja kansanvallan välillä. Mutta kun niin on tapahtunut, olisi varmaan ollut oikeus odottaa keskustelua, joka olisi kohonnut koko valtiomuodon periaatteisiin. Mitään edes siihen viittaavaa emme ole kuitenkaan koskaan nähneet, emme kirjallisuudessa, sanomalehtiväittelyssä emmekä valtiopäiväkeskusteluissa. Emme epäröi pitää syynä koko maan poliittisen sivistyksen vajavaista filosofista pohjaa. Voi kai olla sitä mieltä, että sellainen tieteelliselle pohjalle nojaava vakaumus on käytännön poliitikolle silkkaa ylenpalttisuutta. Mutta kokemus todistaa, että vain sillä on voimaa vakuuttaa muita ja voittaa yleinen mielipide ajankohtaisten reformien puolelle. Tämä voima ja yleisen mielipiteen tuki on Ruotsin oppositiolta muutamin poikkeuksin puuttunut.
Myös muilla aloilla huomataan sama filosofisen tiedon puute. Voimme tässä viitata vain lainopillisen kirjallisuuden tilaan, jolla muiden ansiokkaiden töiden ohessa on perin niukasti periaatteellisia tutkimuksia ja systemaattisia esityksiä, ja teologiseen, jossa dogmatiikka on täysin edustamatta. Ja aivan viime aikoihin asti puuttuneeseen kiinnostukseen kieliopillisia tutkimuksia kohtaan edes ruotsin kielessä sekä kirjallisuuskritiikin melkein täydelliseen puuttumiseen ajankohtaisesta kirjallisuudesta. Myös ennenkuulumaton hapuilu opetusalan lainsäädännössä on osaltaan osoitus puutteellisesta filosofisesta selkeydestä ja varmuudesta. Kukaan ei kai voi epäillä, että tieteellinen esiintyminen mainituilla aloilla vaatii filosofista perustaa. Kokemus osoittaa myös, että siellä missä tämä kiinnostus on ollut vilkkaampaa, selkeitä käsitteitä korostavat tieteenhaarat ja koko tietämisen systematiikka eivät ole jääneet vaille tutkijoita.
Siltä varalta, että nämä arviot voisivat saada muutaman lukijan Ruotsista, lisätkäämme, että mainittujen, Suomeen sovellettavissa olevien olojen täytyy täällä olla suunnilleen samat kuin Ruotsissa. Siellä missä ei ole mitään kansalliskirjallisuutta, ei filosofian tutkimukselle ole tietenkään mitään pohjaa, ja tieteen täytyy olla siellä vain koulutietoa. Mainitsemme tämän, koska tiedämme kokemuksesta, millaisen odium theologicumin [teologisen vihan] kaikkein varovaisinkin lausunto Ruotsin yliopistoista voi niissä aiheuttaa.
Ne kaksi filosofista teosta, jotka edellä olemme maininneen Ruotsin kirjallisuudessa merkittäviksi ovat:
Genetisk framställning af Platons Ideelära af Sigurd Ribbing [Geneettinen esitys Platonin ideaopista, kirjoittanut Sigurd Ribbing] – ja
Grundidéer till philosophiska statsläran. Allmännare delen. (efter prof. Boströms föreläsningar.) [Perusajatuksia filosofiseen valtio-oppiin. Yleisempi osa (prof. Boströmin luentojen mukaan.)]
Ensin mainittu on ruotsalaisessa kirjallisuudessa harvinainen teos. Tekijän rohkea päätös hakea sille lukijoita Ruotsista olisi vielä hämmästyttävämpi, ellei julkinen tuki olisi helpottanut sen painamista. Mutta näin ollenkin todistaa jo tällainen luottamus siitä, että se tulee löytämään piirinsä lukevan yleisön joukosta, ja Ruotsin lukeva maailma aiemmasta poikkeavia asioita ja olosuhteita.
Jokaisella kirjallisesti sivistyneellä on jotain tietoa Platonin filosofiasta ja myös jokin käsitys siitä, mitä Kreikan suuri viisas ymmärsi ”ideoillaan”. Yleinen käsitys käy melko hyvin yksiin oikean kanssa, jos se sisältää sen, että Platon ei aiempien kreikkalaisten ajattelijoiden tavoin etsinyt asioiden alkusyytä enemmän tai vähemmän materiaalisesta alkuaineesta ja siinä olevista voimista, ei liioin voinut etsiä sitä enemmän tai vähemmän ruumiillisen, jumalallisen yksilön mielivaltaisesta ajattelusta ja toiminnasta, vaan esineiden ikuisesti kestävistä käsitteistä, esineiden olemassaolon yleisistä laeista – olioiden ideoista. On selvää että jos kuvittelee idean joksikin ns. ideaksi, joka ihmisyksilöllä on tietoisuudessaan, niin sellaisella idealla ei ole mitään luovaa voimaa, vaan se on vain selvempi tai hämärämpi käsitys luodusta. Mutta jos ajattelee ideat laiksi, jonka mukaan luomakunnassa kaikki välttämättä muotoutuu, niitä ei voi olettaa, edes korkeimman olennon tietoisuutena, tämän tietoisuuden sisältönä, sen mielivaltaisiksi päähänpistoiksi, vaan on myönnettävä, että jopa tämä olento luomakunnassaan on tämän idean sitoma – toisin sanoen, että ne itse ovat korkeimman olennon järki. Ja jos siis tällä olennolla ei myöskään ole valtaa ideoihin, toisin sanoen se ei voi muuttaa omaa järkeään ja luoda jotain, mikä sotii sitä vastaan, niin luova voima itse asiassa kuuluu ideoihin. Ne eivät ole vain luodun malli, sääntö, laki, vaan itse tuottava voima, joka on olemassa tuotetussa, on siinä todellinen, ainoa pysyvästi todellinen.
Raittiilla arkijärjellä on luonnollisesti kaikkina aikoina ollut paljon väittämistä sellaista idealismia vastaan. Vastaväitteiden pääsisältö on ollut ja on: että ideasta ei ikimaailmassa voi tulla kiveä; vaikka sama järki toisaalta pitää luonnollisena, että kaikella on ollut alku, toisin sanoen se on syntynyt tyhjästä – mikä sekin on tyhjä idea. Platon tunsi hyvin sanotun vastaväitteen. Mutta kun hän kysyi huomauttajalta: mikä on kivi? hän sai vastaukseksi, että myös se on vain käsitys, käsite, idea – toisin sanoen hän oivalsi, että ihminen tietää esineet vain jonakin yleisenä, niiden yleiset ominaisuudet, lajin, luonnon, mutta ei voi koskaan sanoa, mitä yksittäinen esine itsessään sen lisäksi on.
Kuitenkin Platonin oppi tarkoitti olennaisesti ihmisen eettistä sivistystä ja sen lujaa pohjaa. Hän halusi määrätä oikean, hyvän idean, antaakseen siinä kaikelle inhimilliselle työlle ja toimelle sen muuttumattoman lain. Ja siihen päästäkseen hänen täytyi koettaa selvittää, mikä oli pysyvää ja muuttumatonta ilmiöissä yleensä, sekä luonnossa että ihmisen toimissa, historiassa. Sillä ihminen ei voi tietää, mitä hän saa tehdä, tietämättä, mitä hän tekee, mitä jokin toimi luonnon ja ihmishengen lakien seurauksena sisältää ja vaikuttaa.
Asianlaita on nyt niin, että Platon ei esittänyt oppiaan missään systemaattisessa järjestyksessä vaan kuten tunnettua useina lähinnä esityksen ja tyylin kauneuden leimaamina dialogeina, keskusteluksi puettuina tutkimuksina. Käsitys siitä, mitä hän todella halusi opettaa, riippuu suuresti näille tutkimuksille annetusta järjestyksestä. Lisäksi monen aitoutta on epäilty, vaikka ne ovat ikiajoista kantaneet Platonin nimeä. Koska Platon myös tavallisesti vain antaa keskustelijoiden esittää syitä ja vastasyitä, esittämättä lopuksi tämän tutkimuksen positiivista tulosta, syntyy myös epävarmuus siitä, mikä on hänen oma käsityksensä asiasta. Tämä kaikki on antanut oppineille, kielentutkijoille samoin kuin filosofeille, runsaasti aihetta näiden dialogien sisällön tutkintaan, tulkintaan ja yhteenvetoon.
Upsalan professori herra Ribbing on nyt käsillä olevassa teoksessa käyttänyt hyväksi monien edeltäjiensä tutkimuksia, kritisoinut niitä ja valinnut niissä esitetyistä käsityksistä omansa. Lisäksi hän on myös esittänyt ja koettanut todistein vahvistaa omaa käsitystään, joka eroaa tietyiltä osin, lähinnä kysymyksessä Platonin ideaopin metafyysisestä merkityksestä. Hän on tehnyt sen oppineesti, taitavasti ja selkeästi, mikä kaikki on meidän kiitoksemme yläpuolella. Toistamme: tekijän teos on Ruotsin kirjallisuudessa ainutlaatuinen. Sen tieteellinen arvo on sitä lajia, että kukaan Platonin teosten tuleva tulkitsija ei voi sitä sivuuttaa.
Mutta luonteeltaan se sopii luettavaksi myös ankaran tieteellisen piirin ulkopuolella. Tosin teoksen viimeinen kolmannes kuuluu Platonin teosten aitoutta ja keskinäistä järjestystä koskevaan tutkimukseen, jolla on kiinnostusta vain ammattimiehelle. Mutta sen edeltävissä kahdessa kolmasosassa tekijä ei käsittele vain Platonin oppia. Hän aloittaa esittelemällä Kreikan filosofiaa ennen Platonia sekä ideaopin suhdetta siihen ja päättää katsauksella myöhempiin järjestelmiin suhteesta jälleen Platonin oppiin. Kun se on Kreikan filosofian ensimmäinen idealistinen oppi, se sopii varmasti vertailun mittakepiksi. Tämän filosofian sokraattinen käänne on kuten tunnettua ensin kehittynyt Platonin opissa.
On väärin uskoa, että filosofisen opin, sen tuloksien, kuten on tapana sanoa, dogmaattinen esitys olisi soveliaampi suuremmalle lukijajoukolle kuin esimerkiksi tässä käsiteltävä kriittinen tutkimus. Päinvastoin, jälkimmäinen on paljon kiinnostavampi, koska se opettaa lukijaa tuntemaan lähemmin kyseisen ajattelijan omaa todistelua oppiensa totuuden puolesta ja koska todistelu on filosofiassa luonnollisesti oleellisinta ja sopii herättämään ajattelevan ihmisen mielenkiinnon. Siksi emme epäröi suositella hra Ribbingin erinomaista teosta jokaiselle kirjallisesti sivistyneelle lukijalle, lisäten, että meidän mielestämme se pystyy antamaan melkoisen määrän filosofista sivistystä. Tekijän esitys kärsii hivenen toistoista ja paikoitellen siitä puuttuu toivottavaa täsmällisyyttä (esim. kategorioiden ”oleva” ja ”todellinen” käyttö ym.), koska hänen tyylinsä on raskaampaa kuin olisi ollut toivottavaa. Mutta lukija, joka tosissaan pyrkii käsittämään, ei anna näiden puutteiden muodon suhteen pelottaa.
Lukijamme tietävät, että herra professori Boström, Upsalan yliopiston käytännöllisen filosofian opettaja, on jo useamman vuoden ollut tämän oppituolin haltijana. Kaikki myös viittaa siihen, että hänellä opettajana on ollut suuri vaikutus opiskelevaan nuorisoon ja että herätys innokkaampaan filosofian opiskeluun Upsalassa ja Ruotsissa on etupäässä lähtöisin hänestä. Myös hra Ribbing kuuluu professori Boströmin oppilaisiin ja on omistanut teoksensa hänelle.
Hra B. on tähän mennessä julkaissut kirjoina vain hajanaisia tutkimuksia, ja niihin kuuluu myös tässä käsitelty pieni kuuden arkin laajuinen vihkonen. Näillä teoksilla on suuri mielenkiintonsa. Niistä ei tosin opi tuntemaan hra B:n käsityksiä yhteyksissään, hänen systeemiään, mutta kuitenkin hänen yleisen filosofointinsa kulun. Hra B:n filosofia on idealistinen, vaikka ei samassa merkityksessä kuin Platonin, niin että hän tunnustaisi ideoiden tai objektiivisesti katsoen järjen luovan voiman. Hän pitää kaikkea todellista persoonallisena, yleensä kaikkea olevaa itsetietoisen olennon tietoisuutena, ajatteluna, ”olettavana”. Siten tietenkin kaikki oleva juontuu viime kädessä korkeimman olennon, Jumalan, persoonaan. Mutta ellemme erehdy, hra B:lle ovat taas absoluuttisen persoonan tietämisen määritteet itsekin persoonallisia, itsestään tietoisia olentoja. Käytettävissämme olevilla tiedoilla hra B:n opista emme ole voineet selvittää, miten pitkälle tämä jatkuu uusiksi, niin sanotusti alisteisiksi persooniksi, ja mikä merkitys luonnolla tässä käsityksessä on.
Ruotsin merkittävimpien filosofisten ajattelijoiden esiintymistavasta voisi päätellä, että ruotsalaisen luonne sopii paremmin vapaampaan pohdintaan kuin ankaran filosofiseen päättelyyn. Tämä pohdiskelu on nerokkaan mielijohteen pohdiskelua sellaisilla miehillä kuin Thorild ja Ehrensvärd ja lähestyy sitä myös Höjerillä, Geijerillä ja Atterbomilla. Mutta ruotsalaisessa kirjallisuudessa on myös joukko filosofisia kirjailijoita, joiden teokset jopa vailla nerouden leimaa tuottavat aina tutkimuksen vakavuuden ja ajatuksen kirkkauden ansiosta kunniaa tälle kirjallisuudelle. Viime ajoilta muistamme Bibergin ja Grubben, joiden teoksista ei tosin löydä uusia käsitteitä, mutta joissa koetellaan kuitenkin itsenäisesti ja yleisesti ymmärrettävästi heidän omaksumiaan käsityksiä. Laajaan ja yksityiskohtia myöten toteutettuun maailmankuvaan ei vielä kukaan ruotsalainen ajattelija ole päässyt. Ja juuri heidän oppiensa loppuun viedyn järjestelmän puuttuminen on tehnyt tarkan käsitteenmäärityksen heille vähemmän tarpeelliseksi.
Liian varhain poismenneellä Höjerillä oli taipumusta oman filosofisen järjestelmän luomiseen. Myös professori Boström näyttää työskentelevän sen hyväksi. Siitä voinee selittää kummankin merkittävän opettajantoiminnan. Sillä myös Höjer herätti aikanaan suurta huomiota Upsalan korkeakoulussa. Vaikka professori Boströmin spekulaatiosta tiedetään yliopiston ulkopuolella enemmän kuin Höjerin, sen lajista on vielä vaikea saada läheskään varmaa käsitystä. Sen yleisenä pyrkimyksenä näyttää olevan päästä irti Saksan filosofisesta ns. panteismista. Ei ole sattuma, että Platonin opista on tullut hra Ribbingin tutkimusten kohde. Sillä professori Boström liittyy todella sekä asiasisällöltään että metodiltaan enemmän siihen kuin uudempaan saksalaiseen filosofiaan, pyrkien lisäämään Platonin ideaopin ideaan vain väkinäisen tuottavan voiman, antamalla ideoille itsetietoisuuden, persoonallisuuden. Idea on nimittäin olemassa vain persoonallisesti tietoisen sisältönä. Esim. hyvä, oikea ovat olemassa vain tietävänä, subjektiivisena, mikä tuntee sen sellaisenaan. Siten joutuu valitsemaan, lausuuko: idea ei ole tämä käsittämätön objektiivisuus, joka olisi vain tietämisen kohde, vaan itse tietämisen prosessi, joka sisällyttää itseensä subjektin ja objektin – vai asettaako professori B:n tavoin idean ulkopuolelle tietävän, persoonan, yhtä käsittämätön subjektiuden, jolla itsessään tyhjänä ja sisällyksettömänä on koko todellisuus ideoiden kautta tietämisensä sisältönä.
Siten hra B. käsittää myös ”Valtion” ”elävänä tai itsetietoisena ja orgaanisena olentona, ts. järkevänä tahtona tai persoonana”.
On todella vaikea tietää, miten tämä kuvaus pitäisi ymmärtää. On varmasti hyvin yksinkertaista, että valtiota ei ole olemassa muualla kuin valtion kansalaisten vaihtuvien sukupolvien tietoisuudessa, töissä ja toimissa. Mutta tämä yksinkertainen merkitys ei ilmeisesti ole se, jota hra B. on halunnut ilmaista. Hänen tarkoituksensa voidaan selittää vain seuraavasta, kun valtion sanotaan olevan ”elin korkeammille järkeville olennoille ja viime kädessä ehdottomasti korkeimmalle eli uskonnolle, toisin sanoen jumaluudelle, katsottuna kaikkien järkevien olentojen ehdottomasti korkeimmaksi hallitsijaksi tai kaitselmukseksi ja autuuttajaksi”. On edellä lainatun opin sovellutus, että persoonan määrättyjen tietämisten kohteet ovat taas persoonia – in infinitum [loputtomiin]. Tällä tarkastelutavalla ajatuksen on mahdotonta päästä mihinkään selvyyteen. Mielikuvituksen on sitä vastoin helppoa kreikkalaisten tavoin kuvitella itsetietoinen persoona elämään joka puuhun ja pensaaseen.
Kysymys sellaisesta kuvitelmasta ilmenee myös siinä käsityksessä, että hra B:n mukaan ”meidän”, ”tämän ajan”, ”meidän maailmamme” valtio on ajallinen valtio, kun taas ”sen ikuinen olemus sen perustana tai välttämätön käsite-edellytys” – ei ole meitä, tätä maailmaa varten. Se sisältää sikäli ristiriitaisuuden, että meille nyt kuitenkin kerrotaan tämän pohjan olevan olemassa. Ja vaikuttaa myös ihmeelliseltä, että ”käsite-edellytys” voisi olla olemassa jotakin muuta kuin ”meitä varten”. Mutta on oletettava, että tässä tarkoitetaan jumalallisuuden käsitettä, jumalallista ajatusta, ja että siinä valtio on tämä elävä ym. olento.
Sille, joka vaatii filosofian ilmaisuilta ankaruutta ja tarkkuutta, edellä esitetty sisältää monia epäilyttäviä vapauksia ilmaisutavoissa. Esim. käsitteellä organismi on sitten Schellingin aikojen aiheutettu paljon sekaannusta, ja on paljon kirjoittajia, jotka ilmauksella organismi, orgaaninen rakennelma, orgaaninen kehitys ym. katsovat sanoneensa jotain erityisen valaisevaa selittämään henkisiä olosuhteita. Kiistatonta on myös, että näillä ilmauksilla on suuri arvonsa henkistä esittävinä kuvina. Mutta organismia ja elävää on myös ruoho, ilman että se sisältää mitään ”itsetietoista”, ”järkevää tahtoa tai persoonaa”. Paljosta samanlaisesta voisi huomauttaa hra B:n esityksessä: esim. että olennon lain sanotaan olevan sama kuin sen käsite tai idea, ”sen olemus, sen perusta, sen päämäärää ja sen voima”. Mihin kaikki käsite-erot jäävät sellaisista filosofisista ilmauksista? Me emme huomauta tästä pikkumaisesti, vaan esimerkkinä tiukan metodin puutteesta, joka on aina kuulunut ruotsalaiseen spekulaatioon. Mitä enemmän neroutta ja uusia näkemyksiä jossain opissa on, sitä vähemmän varmasti tuntuu tiukan metodin puute; mutta siinä puute on myös vain veruke, ei oikeutus.
Professori Boströmin edeltäjä opettajanuralla, sittemmin valtioneuvos Grubbe, julkaisi 1839 teoksen ”Filosofisk Rätts- och Sammhällslära” [Filosofinen oikeus- ja yhteiskuntaoppi], mutta vain sen ensimmäisen osan. Ilman varsinaista järjestelmää Grubbe oli silti selvästi ymmärtäväinen eklektikko. Hän pani erityisen painon sille, että valtio ei ole pelkkä ”oikeuslaitos” vaan myös ”kulttuurilaitos”, edellinen vain välillisesti edistäen jälkimmäistä päämäärää, inhimillistä kulttuuria määrätyssä kansallisessa muodossa. Hra B:n filosofisesta valtio-opista puuttuu tämä viimeksi mainittu puoli, ja hänelle valtio on sitä, mitä Grubbe olisi kutsunut pelkäksi oikeuslaitokseksi. Huomaamme hra B:n käsittävän sen spekulatiivisemmassa hengessä. Hänelle valtion päämääränä on ”toteuttaa muodollisesti oikea” – mutta ”siveellisten olentojen toiminnassa”, toisin sanoen, antamaan toiminnalle ”järjen muodon”. Jätämme sikseen, että määritteet ”siveellinen” toiminta ja ”järjen” muoto ovat tässä mielivaltaisesti käytettyjä epiteettejä. On kuitenkin selvää, että hra B:n käsityksen mukaan tämä muoto kuuluu siveelliseen toimintaan, minkä vuoksi muodollisesti oikea on tässä järjellisesti välttämätön muoto. Ei liioin pidä unohtaa, että tässä valtio käsitetään omaksi päämääräkseen. Sillä se on pelkästään tämä muoto eli ei vain laitos, tehdas minkä tahansa tuottamista varten. Mutta toisaalta on selvää, että myös tässä muoto on vain muoto, että sen lisäksi edellytetään toiminnan ”siveellisyyttä”, siveellistä sisältöä. Tämä ”muodollinen juridinen oikea” on myös valtion ikuinen olemus – käsite, idea (?), joka olemus ”meidän maailmassamme toimivana” ilmenee olemassa olevassa, ajallisessa valtiossa. Siveellisyys ja eettiset lait koskevat yksityisiä henkilöitä, eivät valtiota ja sen elimiä – siveellisyys jopa kuvataan ”käytännön piirin vastineeksi” sille, mikä on oikeaa valtiossa. Sitä inhimillistä toimintaa, jossa valtio tulee eläväksi, isänmaallista toimintaa, ei Grubbe eikä herra Boström tunnusta sinänsä siveelliseksi, eikä ainakaan pidä sitä valtion tavoitteena.
Siihen liittyy tekijän käsitys yhteiskuntalaista. Hän panee kaiken painon sen muodolliselle ilmaisulle. Vaikka sen viime kädessä täytyy toteutua henkilön, ratkaisevan äänen kautta lakia säädettäessä, hän liittää lakiin järjellisyyden vain siten, että se on yhden ajattelevan ja tahtovan henkilön ääneen lausuttu vakaumus ja tahto. Hänen käsitystapaansa ei sovi, että laki olisi tyhjä ääni, merkityksetön kirjain, jos sen mukaan ei elettäisi, toisin sanoen jos se ei vaikuttaisi valtionkansalaisten toiminnassa. Jo hänen määritelmänsä yleensä laista, että se on ”vakio ja välttämätön varmuus, kun sen ajatellaan määräävän ja säätelevän olemukseltaan vaihtuvaa ja tilapäistä”, sisältää näkökannan, että laki ei lausu julki jo olemassa olevaa tapaa, vaan on prius [alku, lähtökohta], joka ”säätelee” niitä. Ohimennen voidaan mainita, että esitetyn kaltainen määritelmä ei ole kovin looginen. On vaikea ymmärtää, miten lain säätelemä voi olla vaihtelevaa ja tilapäistä, ja miten laki voi olla vakio ja välttämätön, ellei se todella säätele, toisin sanoen jätä vielä tilaa satunnaiselle. Yleensä ”meidän maailmamme”, ”ajalliset olennot”, olemassaolo, ilmiö näyttävät olevan tekijän spekulaatiossa hivenen epäselvää, sattumanvaraista.
Jätämme lukijan asiaksi oppia kirjasta tässä esitettyjen periaatteiden soveltamisen valtio-opin yksityiskohtiin, lainsäädäntöön, valtionhallintoon ym. Hän havaitsee sen kaiken omalaatuiseksi, mutta on aivan toinen juttu, pitääkö hän käsitystä tyydyttävänä. Ominaista tekijän käsitykselle on, että hän pitää monarkistista valtiota, varsinkin perustuslaillista ja säätyedustuksellista, sanalla sanoen Ruotsin valtiota, todellisena järkivaltiona. Monarkian järkevyys näyttää aivan liian suppeasti perustuvan siihen, että vain yksi yksilö (ja hänen perheensä) voidaan asiaankuuluvalla ylöspidolla siirtää yksityisen pyyteen ulkopuolelle – ikään kuin hyvinvointi tai rikkaus poistaisi voitonhimon, saati vallanhimon, kunnianhimon ym. Myös pyyteetön monarkki on ilmeisen huono hallitsija. Aito kunnianhimo, joka tavoittelee kansan kiintymystä jne., ovat hänessä sekä luvallisia että toivottavia yksityisiä pyyteitä.
Kuten kirjan nimi osoittaa, se kuuluu olevan jonkun professori Boströmin kuulijan julkaisema, vaikka tekijä itse on kirjoittanut siihen esipuheen, joka ilmoittaa sen tarkoitetun johdannoksi hänen luentoihinsa. Saman johdannon mukaan niihin kuuluu propedeuttinen kurssi, jossa käsitellään ”filosofian käsitteitä ja jakoa, valtiotieteitä ja niiden lajeja, järjen ja järkevän attribuutteja, ajallisten olentojen suhteita ajattomiin, ihmistä ja hänen henkisiä ominaisuuksiaan, ihmisyhteiskunnan merkitystä ja lajeja, yhteiskuntien tapoja olla ja vaikuttaa aistimaailmassa ja eri käsityksiä yhteiskunnasta yleensä ja valtiosta erityisesti ym.”. Kun niin laaja propedeutiikka kuuluu teoksen oikeaan ymmärtämiseen, on ymmärrettävää, että virhekäsityksiä on helposti voinut syntyä. Tekijä valmistaa myös mahdollisuuden siihen.
Meidän lyhyt kirjoituksemme ei ole kritiikki. Ja jos me muutamalla huomautuksella olemme tehneet tiettäväksi, että ne periaatteet, joista tekijä lähtee liikkeelle, eivät käy yksiin sen kanssa, mitä me katsomme oikean käsityksen valtiosta sisältävän, se ei arvostele tekijän vakavaa, syvälle käyvää ja itsessään johdonmukaista tutkimusta, jonka hedelmää tuottavasta vaikutuksesta Ruotsin filosofiseen sivistykseen ja kirjallisuuteen olemme jo edellä lausuneet käsityksemme.
Täydentääksemme tätä esittelyä ja, kuten uskomme, tehdäksemme professori Boströmille asiaankuuluvaa oikeutta, kiinnitämme lukijan huomion vielä uudempaan ruotsalaiseen filosofiseen teokseen:
Om möjligheten af en filosofisk rättslära af K. Claeson. Sthlm 1857. [Mahdollisuudesta filosofiseen oikeusoppiin. Kirj. K. Claeson. Tukholma 1857.]
Tämä teos sisältää nimittäin suuren osan siitä, minkä hra Boström on ilmoittanut kuuluvat propedeuttiseen kurssiin hänen valtio-opin luennoillaan, ja ne käsitteet, joihin teoksen tekijä tunnustautuu, näyttävät käyvän niin täysin yksiin professori Boströmin filosofian kanssa, että uskomme täydellä syyllä voivamme pitää tekijää varmasti hänen perustamansa koulun kannattajana, joka tässä on halunnut julkistaa opettajansa suulliset esitykset. Se ei estä kirjaa olemasta ohjelmaltaan ja muodoltaan samoin kuin detaljitutkimuksissaan tekijän oma teos. Vaikka se on painettu Tukholmassa, se on akateeminen opinnäyte filosofian oppiarvoa varten. Historiallinen kuvaus oikeusopin kehityksestä, joka vie suurimman osan teoksesta, on tosin vähemmän tyydyttävä. Sitä vastoin varsinainen tutkimus oikean synnystä ja olemuksesta on saanut terävän ja ansiokkaan toteutuksen, niin että teos puolustaa hyvin paikkaansa myös suuremmalle yleisölle suunnatussa filosofisessa kirjallisuudessa.
Kahdeskymmeneskahdeksas osa ”Fryxells Berättelser” [Fryxellin kertomuksia], Kaarle XII:n historian kahdeksas vihko, on ilmestynyt ja saatavilla kirjakaupassa. Se sisältää kuvauksen valtakunnan hallinnosta vuosina 1715–1718 ja esittää hirvittävän kuvan tuhosta ja valtiontalouden ja valtionhallinnon hajoamisesta, ja kaikin tavoin vielä uhkaavamman näköalan lähimpään tulevaisuuteen, jossa oli sekä määrättyjä että päätettyjä uusia pakkotoimia jatkaa sotaa – kun sen jatkon katkaisi ”sankarikuninkaan” kuolema. Vaikka mielikuvitusta sytyttää nähdä sellainen miekan mies sotaleirissä, viilentää sitä vilkaisu leirilinjojen taakse tölleihin, joista otetaan niin kanuunan kuin miekan ja kuulien ruoka ja joissa nyt vain voimaton vanhus ja lapsi jatkavat elämää ja jakavat jäljellä olevan kurjuuden. Herra Fryxellin suuri ansio näissä Kaarle XII:a käsittelevissä osissa on se, että hän on armottomasti kohottanut illuusioiden verhon ja antanut totuuden nauttia koskaan vanhentumatonta oikeuttaan. Ei tarvitse pelätä, että näin menetellen maailma muuttuisi penseäksi sotaisille otteluille. Oma aikamme osoittaa kyllin, miten heiveröisiä syitä rauhanystävillä on odottaa ikuisen rauhan todellista herruutta.
Svenska handelns och näringens historia under folkungaätten och unionstiden af A. W. Sillén. Uppsala 1859. [Ruotsin kaupan ja elinkeinojen historia Folkunga- ja unioniajalla. Kirj. A. W. Sillén. Upsala 1859.]
Tällä teoksella on epäilemättä suuri arvo tutkijalle, joka löytää siitä yhteen paikkaan koottuina pelottavan määrän tietoa, mikäli sen tiedot pitävät paikkansa. Ja jos työ tarvitsee tarkistamista, tutkija saa sellaisen suorittamiseen siitä lukuisia viitteitä. Mutta itse kirja on melkein lukukelvoton. Se on ahdettu täyteen aineistoa lähes ilman mitään suunnitelmaa ja tekijän esityskykyä. Valitamme todella, että niin paljon työtä on edelleen mennyt hukkaan suuremmalta lukevalta yleisöltä, siltä, jota aihe etupäässä varmastikin kiinnostaisi.
Don Juan af Lord Byron. Öfversättning af Carl Vilh. Aug. Strandberg. H. I. & II. Sthlm 1859. [Lordi Byronin Don Juan. Kääntänyt Carl Vilh. Aug. Strandberg. Vihkot I & II. Tukholma 1859.]
Ruotsin akatemia on palkinnut tämän käännöksen ja – mikä vielä enemmän – se on myös akatemian ulkopuolelta saanut jakamatonta ylistystä. Myös runon sepittäjä on niin arvostettu, että hän on erinomaisen kääntäjän arvoinen. Mutta silti – hänen runonsa Don Juan on tuskin oikeutettu tähän palvontaan. ”Venetsialaisesta haaremistaan”, Macaulay sanoo Byronista, ”hän julkaisi niteen toisensa jälkeen, täynnä kaunopuheisuutta, nokkeluutta, paatosta, säädyttömyyttä ja katkeraa pilkkaa”. Macaulay varmasti lukee näihin niteisiin ensi sijassa Venetsiassa kirjoitetut runot Don Juanista. Runoutta taiteena tutkiva löytää epäilemättä myös tästä runosta monta muodoltaan taiteellisesti täydellistä kohtaa. Ja englantilaiselle se kuuluu olevan merkittävä varsinkin sen ylittämättömän helppouden ja tenhon vuoksi, jolla kieltä on siinä käytetty. Mutta kaunista runoa korkeammassa mielessä se ei ole. Kukaan ei voi saada siitä mitään henkeään jalostavaa. Myös sen nokkeluudet ovat vain omavaltaisia nokkeluuksia, kykenemättömiä synnyttämään hymyä, joka vapauttaa maallisen elämän pikkuhuolista. Ne on tehty tympääntynyttä irvistystä varten. Edes huvittavat kuvaukset eivät ole lumoavia, koska ne ovat niin karkean aistillisia, eikä ihanteellisen vivahdekaan jalosta esiintyviä henkilöitä. Aasin haju leviää jopa läpi savujen, hajusteiden ja kukanhöyryjen täyttämien haareminsalien – ja samoin läpi koko runon. Epäilemättä kääntäjä olisi jopa Byronin runojen joukosta löytänyt arvokkaampia kohteita erinomaisille lahjoilleen. Byronin naiset ovat tunnetusti sellaisia, jotka ovat jääneet taiteellisesti viimeistelemättä. Mutta monessa heistä on kuitenkin luonteen ja ajatusten suuruutta, joka sovittamattakin kohottaa lukijan sielun arkipäiväisten tunteiden ja kuvitelmien yläpuolelle. Myös hänen muut eeppiset runonsa, kuten Giauren, Lara, The Corsair ovat tässä suhteessa Don Juania parempia, joka muodoltaan viimeisteltynäkin kuuluu sellaiseen aikaan onnettoman runoilijan elämässä, kun hänen parempi ihmisensä oli palanut loppuun. Emme epäile tästäkin taideköyhästä maasta jo löytyvän ”tuntijoita”, jotka ovat opetelleet ainakin vanhan virren ahtaasta saivartelusta taideluomuksen arvioinnissa. Mutta myös me olemme oppineet, että taiteen huntu voi liittyä suurimpaan siveellisen viheliäisyyteen, josta puuttuu tykkänään myötätunto isänmaata ja ihmiskuntaa kohtaan ja voima osallistua toimintaan sen hyväksi. Jos runoutta arvioidaan samalla mitalla kuin on arvioitu kuvataidetta suhteessa antiikkiin, niin että puhdas muotokauneus riittää, sellainen arvio on omiaan synnyttämään ajan jolla ei ole siveellistä ryhtiä – tai oikeammin sellainen arvio kuuluu sellaiseen aikaan.
Niille lukijoille, jotka toivovat oppivansa tuntemaan Byronin parempaa tuotantoa, mutta eivät pysty lukemaan sitä alkukielellä, suosittelemme saksalaisten käännösten kokoelmaa otsikolla: Lord Byrons sämtliche Werke, Stuttgart 1845 – erityisen halpa kymmenosainen painos 16:o-kokoa. Käännökset ovat varmasti epätasaisia, mutta vähemmän onnistuneitakin on helppo lukea.
Irländska melodier af Th. Moore, öfversatta av Carl Rupert Nyblom. Uppsala 1858. [Th. Mooren irlantilaisia säveliä, kääntänyt Carl Rupert Nyblom. Upsala 1858.]
Moore on läpikotaisin toisenlainen runoilija kuin Byron. Hänelläkin on lahjanaan runsas ja mitä vilkkain mielikuvitus, hän on suuri kuvauksen mestari ja hallitsee yhtä mestarillisesti kielen ja runomitan. Tämä erinomainen kyky auttaa häntä pukemaan hehkuvan ja jalon tunteen läikähdykset kauniiseen asuun. Moore tunnetaan Lalla Rookhista ruotsalaisessa kirjallisuudessa ja meillä Suomessa hra Arnellin ansiokkaana käännöksenä. Se vilkas mielikuvitus, joka näissä runoissa veti hänet Itämaiden ihmeelliseen maailmaan, ei myöskään jää näkymättä irlantilaisissa melodioissa, vaikka se tässä palvelee patriotismia. Irlantilaiset melodiat viittaavat nimittäin yksinomaan sorrettuun, muinoin kunniakkaaseen Irlantiin. Surullista vain, että myös maan etevin runoilija antaa runoissa puheenvuoron sen muistoille, valituksille ja toiveille valloittajan kielellä. Sanat sopivat alkuperäisiin kansallisiin säveliin, jotka siten ovat saaneet taiteellisesti viimeistellyn englanninkielisen asun aikaisemman ja karkeamman iirin sijaan. Runoilija itse kuuluu kääntäjän kertoman mukaan valittaneen, että hänen muutoksensa eivät vastaa alkuperäistekstien henkeä. Taidekriitikko jäävää tämän hänen arvionsa. Olipa sen laita miten tahansa, Mooren melodiat kuuluvat ilman muuta modernin runotaiteen kauneimpiin.
Käännöksestä käy ilmi hellä huolenpito ja runollinen lahjakkuus. Välistä se tuntuu raskaalta, mutta yleensä se on säilyttänyt tuntuman runojen kirjoittajan ylivoimaisesta kyvystä. On mieluisaa mainita, että ne ovat saanut tunnustusta myös täällä Suomessa, kuten pari Papperslyktanin julkaisemaa niin ikään hyvin tehtyä käännöstä todistavat.
Språken, skaldekonsten och skalderna i Europa af Henry Wadsworth Longfellow – Sthlm 1859. [Euroopan kielet, runous ja runoilijat, kirj. Henry Wadsworth Longfellow – Tukholma 1859.]
Tässä on teos, jolla ei voi olla suuria vaatimuksia, ei historialliselta eikä kriittiseltä kannalta, mutta jota täydellä syyllä voi suositella sekä hyödyllisenä että huvittavana. Tunnettu amerikkalainen runoilija on siinä julkaissut maanmiehilleen osan niistä muistiinpanoista, jotka hän näyttää tehneen omista tutkimuksistaan eurooppalaisen runouden historiasta. Alkuperäisteokseen sisältyy liitteenä käännöksiä tärkeimpien esiteltyjen runoilijoiden töistä. Ruotsintaja, joka sanoo myös itse lyhentäneensä teoksen suorasanaista osaa, on jättänyt runot tykkänään pois. Ei olekaan jokaisen auttavasti kääntävän asia kääntää runoja eri kielistä rinta rinnan Longfellow’n kanssa. Mutta kustantaja olisi saanut osan valmiina käännöksinä ruotsalaisesta kirjallisuudesta, eikä hänen olisi luultavasti myöskään ollut mahdotonta hankkia puuttuvat. Teoksen koko ja hinta olisivat siten huomattavasti kasvaneet, mutta samoin niiden arvo lukijalle. Myös proosaosan omavaltaista lyhennystä ei voi kehua. Pois jätettyä osaa eivät mitenkään korvaa niukat viitteet englantilaisista runoilijoista, jotka kääntäjä on Mohnicken teoksen mukaan lisännyt – koska tekijä on täysin sivuuttanut maanmiestensä tunteman englantilaisen kirjallisuuden, ts. heidän kansalliskirjallisuutensa.
Sellaisenaankin voi ruotsalaista käännöstä kuitenkin pitää tervetulleena kirjana jokaiseen perhekirjastoon, sekä lukemistoksi että biografiseksi tietosanakirjaksi tarpeen tullen käytettäväksi. Tekijä on omaan esitykseensä lisännyt lukuisia katkelmia muiden arvioista kyseessä olevista runoilijoista ja runoteoksista, niin että vaikka yksityiskohtainen kritiikki ei tässä ole voinut tulla kysymykseen, lukija voi muodostaa käsityksensä paremmin näiden auktoriteettien nojalla kuin monen perusteellisen kirjallisuudenhistorian avulla voidaan katsoa sen olevan mahdollista.
Olemme tässä lehdessä kirjoittaneet parista Venedeyn Itä-Intian historiallisesta kuvauksesta. Ne on otettu teoksesta ”Engelska Ostindien, Hindustans natur, folk, historia och seder, skildrade af J.Venedey. Sthlm 1859.” [Englannin Itä-Intia, Hindustanin luonto, kansa, historia ja tavat, kuvannut J. Venedey. Tukholma 1859.]
Tämä ruotsalainen laitos ilmestyy vapaana käännöksenä. Se on tavanomaista kaupallista tavaraa, ja myös saksalainen alkuperäisteos näyttää olevan jotain samantapaista. Teos koostuu hajanaisista kuvauksista, joilla ei ole mitään näennäistä järjestystä. Monet niistä on kuitenkin laadittu varsin taidokkaasti, ja se kaikki antaa todella melko täydellisen kuvan Hindustanin luonnosta, kansasta ja historiasta. Meillä ei ole tilaisuutta arvioida, miten pitkälle kääntäjä on ulottanut vapautensa,. Ensimmäiset vihkot ovat luvattoman huolimattomia, täynnä paino- ja ajatusvirheitä. Työn loppu on parempaa. Siinä on kaikkiaan 10 (sanottu 11) vihkosta 8:o-kokoa kauniille paperille kauniisti painettuna ja niiden liitteenä 24 hyvin tehtyä teräspiirrosta, jotka esittävät näkymiä Itä-Intian maisemista ja kaupungeista. Erillisenä liitteenä on samassa formaatissa mutta bourgeois-kirjasimin ”Nyheter från alla verldsdelar” – ilman arvoa, tavallista sanomalehdentäytettä.
Om lysgas och dess användning af A. F. Dalson. Götheborg 1859. [Valokaasu ja sen käyttö, kirj. A. F. Dalson. Göteborg 1859.]
Tekijän nimi on, kuten monet sanomalehdet ovat jo ilmoittaneet, nimimerkki ja kätkee maanmiehen [A. F. Soldan], joka on työskennellyt useiden vuosien ajan ulkomailla, lähinnä Pohjois-Amerikassa, käytännön tieteellisten tutkimusten ja hankkeiden parissa. Kun heräsi kysymys Göteborgin kaasuvalon ottamisesta kunnalle, kyseinen teos kuuluu kirjoitetun erityisesti antamaan asianosaisille ohjeita hankkeen hyödyn arviointiin. Kirja sisältää myös tieteelliseen pohjaan nojaavan todistelun, että kaasuvalo on ja pysyy halvimpana valaistuksena sekä valokaasu lisäksi erityisen halpana kuumennusvälineenä ruoanlaittoon. On itsestään selvää, että kaasuvaloyhtiön on pyrittävä voittoon. Sitä vastoin kysymys kuuluu, eikö kunnan pitäisi tuottaa myös köyhimmälle jäsenelleen valaistus halvimpaan hintaan ottamalla kaasulaitos itselleen. Lisäksi tulee vielä kaasun mainittu käyttökelpoisuus ruoanlaittoon, mihin tarkoitukseen tekijä on nyt tehnyt uuden keksinnön, jota kirjassa esitellään.
Mutta mainittua todistelua tekijä ei ole voinut suorittaa, vaan sitä edeltävän selvityksen polton ja liekin kemiallisesta teoriasta. Tehdäkseen tämän selvityksen selväksi, hän on joutunut lähtemään liikkeelle kuvaamalla kyseisten aineiden kemiallista koostumusta. Ja jälleen, tehdäkseen sen niin yksinkertaiseksi kuin tieteen nykyinen tila sallii, aloittanut selvittämällä kemian atomiopin, vasta-arvojen jne., merkitystä. Niinpä kirjassa on tietoa rakastavalle pieni selvästi esitetty oppikurssi, jonka hän voi lukea suureksi hyödyksi vaikka ei olisikaan kiinnostunut kaasuvalon käytöstä. Erikseen mainittakoon, että selvitettäessä kivihiilestä valmistettavan kaasun tuotteita tulee kyse myös monista uusista, kuivatislauksella valmistetuista valaistusaineista, paloöljystä, parafiinista, solaröljystä ym., joista luettiin kirjoitus tämän lehden joulukuun numerossa 1858.
Mainittu arvostelija pitää kohtuuttomana, että esim. valokaasusta kirjoittava joutuu lukijoiden tietämättömyyden takia selittämään luonnontieteen alkeita. Sen sijaan hän olisi voinut kiittää tekijää siitä, että tämä on niin tehnyt. Jos mainittu arvostelija ja muut kyseisten alkeiden tuntijat olisivat suvainneet tehdä samoin – yleensä antaa valonsa loistaa maanmiehilleen, on erittäin ilmeistä, että tieto ”alkuaineista” olisi paljon yleisemmin levinnyt. Muuten näiden ”elementtien” laita ei ole huonommin, kuin että ne myös tieteen harjoittajille osittain ovat muutamia vuosia vanhaa tietoa.
Kun kysymys Helsingin kaasuvalosta kuuluu nyt olevan pääsemässä tosi toimeen, hra Dalsonin kirjan pitäisi olla tervetullut kaikille, jotka haluavat saada tietoon perustuvan arvion asiasta. Jos sellainen arvio on olemassa, itse kaasuvalon ei luulisi kauan viipyvän. Se olisi sitä toivotumpi mitä huonommin vanhojen lyhtyjen valossa voi löytää ne monet uudet, jotka tulevat kokonaismäärää kasvattamaan.
J. V. S.
