Litteraturblad nro 8, elokuu 1858: Kuvauksia menneiden aikojen elämästä, kirj. Fr. Cygnaeus. 1. osa

Editoitu teksti

Suomi

Joachim Zachris Duncker och hans omgifning, H:fors 1858. [Joachim Zachris Duncker ja hänen ympäristönsä, Helsinki 1858.]

 

Meillä on erityisen suuri ilo saada kerrankin tilaisuus välittää lukijoillemme kirjallinen uutuus. Ilo on sitäkin suurempi, kun olemme varmat, että se on tervetulleimpia mitä vuoden kotimaisella kirjallisuudella on tarjottavanaan.

Teos, jonka otsikon olemme esittäneet ja joka lokakuun ensimmäisinä päivinä lienee kirjakaupoista saatavana, on jo otsikoltaan houkutteleva jokaiselle isänmaan ja sen kunnian ystävälle. Vuoden 1808 olosuhteet soivat Suomen kansan näyttää mitä se yksin kykeni tekemään puolustuksekseen ja onneksi vielä niin, että sen puolustajia, kuten monia kertoja aiemmin, ei viety pois ja johdettu taistelemaan vieraalle maalle. Kohtalo salli heidän nimittäin puolustaa sen lisäksi Ruotsia, kun oma maa oli menetetty, vaikka silloin ei ainutkaan ruotsalainen pataljoona ollut heidän riveissään. Kukaan ruotsalainen historiantutkija ei ole kirjoittanut vuoden 1808 sodasta. Se tunnustaa epäsuorasti, että Ruotsin osanotto siihen oli vähäistä. Mutta Suomen armeijan osa siinä on siltä taholta jäänyt tunnustusta vaille, niin kuin se ei liioin ole saanut sitä Ruotsin yleiseltä mielipiteeltä. Kukaan ei ole positiivisemmin kuin Cygnaeus koettanut myös historian alalla herättää Suomen kansan itsetuntoa. Ja tässä arvioitu teos antaa siihen vahvan lisän. Kun tätä sotaa myös käytiin suurvaltaa vastaan, joka sittemmin kuului Euroopan asioita johtaviin, ja sotajoukkoja ja sodanjohtajia vastaan, jotka suuremmalla menestyksellä kuin mitkään muut asettuivat vastustamaan Napoleonia ja hänen sankarijoukkojaan, ei ole ihme, että jokainen suomalainen melkoisen ylpeänä muistelee sitä ja kansakuntansa ylimpinä kunnioittaa niiden miesten muistoa, jotka siinä puolustivat kansakunnan kunniaa. Kuten Cygnaeus yhtä taiten kuin oikein huomauttaa, heidän uhraavan rohkeutensa hedelmä ei kuitenkaan ollut vain taistelun kunniaa, vaan sen avulla he pakottivat voittajan suomaan Suomen kansalle ja sen nimelle kunnioituksen, joka suojaten on vaikuttanut Suomen myöhempiin kohtaloihin.

Duncker on etevimpiä niistä nimistä, jotka Suomi tästä sodasta muistaa. Harvat ovat ne, jotka sen kuluessa esittivät vielä ansiokkaampia johtajanlahjoja. On päinvastoin tunnustettava venäläisen historiankirjoittajan oikea arvio, kun hän sanoo, että suomalaiset olivat ”kokemattomia sotatoimissa ja tavassa johtaa sotaa”. Myös Cygnaeus on, vaikkakin tahattomasti, osaltaan todistanut saman aiemmassa tutkimuksessa kenraali Gripenbergistä, uusimmassa teoksessa Revonlahden voittajasta, kreivi Cronstedtista1. Mutta kirjallinen ja suullinen perimätieto tietää myös tässä joukossa mainita monen suomalaisen erinomaisen rohkeaksi. Mutta yleensä heistä tunnetaan vain raporteissa mainittu nimi ja vain muutama anekdootti heidän esiintymisestään taistelussa. Niin myös Dunckerista, ehkä aiheellisesti Sandelsin sotajoukon tunnetun kolmikon Fahlander, Duncker ja Malm ensimmäisestä.

Syytä siihen, että Suomessa on niin vähän kirjoitettu viime sodasta ja sen sankareista, on haettava siitä, että on voitu kirjoittaa niin vähän. Aihe on uusissa oloissa ollut arkaluontoisimpia. Vähitellen jää on nyt kuitenkin murtunut. Eikä totisesti ole liian aikaisin alkaa puolen vuosisadan kuluttua koota vähän runsaampaa aineistoa tämän sodan historiaan, jota on Suomelle kirjoitettu vielä yhtä vähän kuin kukaan suomalainen on sitä kirjoittanut. Sillä vaikka kaikki siitä ruotsin kielellä kirjoittaneet, Montgomery, Holm, Aminoff, Wrede, ovat suomalaista syntyperää, heillä ei ole voinut olla sitä näkökulmaa, josta nykyisen Suomen on tapahtumia tarkasteltava. Cygnaeuksen teoksessa kannustaa seuraajia se vapaus, millä tekijä on voinut liikkua. Sille, joka ei ole päässyt sen pitemmälle kuin että pitää sitä vapautta maailman luonnollisimpana oikeutena, ei sellainen esimerkki voi olla mitenkään yllättävä. Mutta sille, joka pitää historiaa tärkeänä ja tunnustaa jokaisen kansan poliittisen aseman ja oikeutukset sen aikaansaannoksiksi, teoksella on myös tässä suhteessa merkittävä puolensa. Mielestämme tällaisen myöntäminen olisi enemmän omiaan kuin mikään muu lievittämään katkeria tunteita, jotka liittyvät vuoden 1808 muistoihin. Sillä tyhjä, sisällyksetön aika ei voi sovittaa mitään. Vain positiiviset tulokset antavat historiallisen sovituksen.

Dunckerin kaltaisen vuoden 1808 sodan toimeliaan osanottajan kuvaaminen tietenkin pakosta johtaa kuvaajan monella tapaa esittämään ja arvioimaan sotatapahtumien yleistä kulkua. Cygneuksella on kirjoittajanluonteessaan myös tarve poiketa ydinaiheesta, ja lukija voi siksi valmistautua kohtaamaan teoksessa monia lähempänä ja kauempana olevia aiheita joita tekijä käsittelee ja tarkastelee tunnetusti nerokkaalla katseellaan, joskin välillä melko subjektiivisella tavallaan katsoa asioita. Tekijä on Dunckerin perheeltä saanut julkaistavaksi kirjeet, jotka tämä sodan aikana kirjoitti kotiin. Ne ovat kuvauksen varsinaisena lähteenä. Valitettavasti ne kirjoitettiin osittain luettavaksi ensin molempien armeijoiden etuvartioissa ja aina siinä pelossa, että ne voivat joutua vihollisen käsiin ja kompromettoida vihollisen suojissa olevan perheen. Siksi sisältö on täysin yksityistä, ja se olisi arkipäiväistä, ellei se olisi peräisin sellaiselta mieheltä kuin Duncker ja sen tarkoituksena olisi kuvata hänen luonnettaan. Hänet nähdään niissä mitä hellimpänä puolisona ja isänä ja on ilmeistä, ettei hän ollut, kuten sanotaan, sotilas sieluaan ja sydäntään myöten, ei haaveillut sotaisesta kunniasta, vaan hän oli yksinkertaisesti isänmaanpuolustaja, joka siellä, minne kaitselmus hänet oli asettanut, otti velvollisuutensa vakavan tunnollisesti, eikä sen täyttämisessä rohkeus koskaan pettänyt. Tässä kaikessa Duncker oli varmasti samanlainen kuin useimmat sen ajan suomalaiset soturit, päällystö ja miehistö, paitsi että monessa hän oli esikuvana kaikille. Kirjeiden lisäksi tekijä on saanut vastaanottaa sekä Dunckerin omaisilta että hänen lähellään sodassa olleilta joukon suullisia tiedonantoja, jotka valaisevat hänen vaiheitaan sitä ennen ja sen aikana. Silti aineisto vaikuttaa vähän köyhältä, emmekä kätke mielipidettämme, ettei tekijä ole yrittänytkään aineistoa viisaasti käyttäen tehdä siitä runsaampaa. Hän on mennyt siinä niin pitkälle, että hän ei ole edes maininnut jo ennen tunnettuja yksityiskohtia D:n sotauroteoista, vieläpä jättänyt lukijan tehtäväksi liittää hänen kirjeensä tapahtumien yhteyteen. Siten tekijä laatii pikemmin luonteenkuvauksen kuin elämäkerran. Mutta ehkä ei ole oikeutettua vaatia hänen teokseltaan muuta, varsinkin kun jäljelle jäänyt on sitäkin kiinnostavampaa. Kirjan erikoisotsikko saamme myös tietää, että sen sisältö ei koske vain Dunckeria, vaan myös hänen ympäristöään, millä tietenkin ymmärretään sotaa. Kirjasta opimme siten vähän Savon prikaatin ja Savon jääkärirykmentin historiaa, tutustumme henkilökohtaisemmin moneen prikaatin kuuluisaan upseeriin ja saamme myös aiemmin tuntemattomia tietoja tapahtumista, joihin he ottivat osaa. Varsinkin prikaatin mainio ylipäällikkö on rakas kohde tekijän tiedoille ja arvioille. Olemme jo maininneet, että ympäristö myös laajenee kauas prikaatin ulkopuolelle.

Tekijän konjekturaalikritiikki jättää välistä tilaa huomautuksille, varsinkin siellä missä se menee pikkuasioihin. Mutta on tarpeetonta viipyä siinä. Myös tyylin itsevaltaa voisi silloin tällöin moittia.

Olemme varmoja, että teos saa paljon suuremman lukijapiirin kuin mikään muu tekijän teos, yhtä laajan kuin miksi isänmaan historiaa rakastavien lukumäärä voi sen tehdä, ja toivotamme tekijälle etukäteen onnea menestyksestä, jotka hänen lämmin rakkautensa ja laajat tietonsa isänmaan kohtaloista jo kauan sitten ovat ansainneet.

J. V. S.

 

  • 1. Cygnaeusta ei historiankirjoittajana voi vapauttaa tietystä runollisesta liioittelusta niin kiitoksessa kuin moitteessa. Hänen yrityksensä lyödä sapelilla maahan Cronstedtin sotapäällikön kyvyt käy hänelle itselleen kalliiksi. Se on toden totta yhtä vähän onnistunut kuin aiempi yritys pestä Gripenberg puhtaaksi heikosta sodanjohdosta. Jokaisesta rykmentin- ja pataljoonanpäälliköstä ei voi odottaa sotapäällikköä. Henkilökohtainen rohkeus ja velvollisuudentunto, niin kuin kreivi Cronstedtilla, on tavallisen taktisen upseerintaidon lisäksi kaikki mitä voidaan vaatia. Cronstedt ei tiettävästi koskaan pyrkinyt ylemmäksi päälliköksi eikä suurempaan vastuuseen. Sodan puhjettua hän joutui sattumalta vastuuseen Savosta. Kun hän ensimmäisessä ylläkössä ei tehnyt kaikkea mahdollista, hän oli siitä yhtä paljon vastuussa kuin kaikki muut vastuulliset. Hän oli kuitenkin ensimmäisiä, joka antoi sodalle toisen suunnan kuin perääntymisen. Hänen järjestelyjään Revonlahti-juttua varten ei ole moitittu. Niiden vaikutusta oli ratkaisevin voitto, joka koko sodan aikana voitettiin – ja vielä tasaveroisia sotavoimia ja rohkeaa vastustajaa vastaan.

Vertailu