Emme voineet evätä ylläolevalta pikku kiistakirjoitukselta paikkaa lehdestä, vaikka olisi ollut toivottavaa, että se olisi auttanut valaisemaan otsikkonsa mainitsemaa asiaa eikä vain tuulettanut haavoitettua turhamaisuutta.
Jos meitä vaadittaisiin vain myöntämään, että tekijän järkeily Suomen maaveron kapitalisoinnista on esimerkki, ei ehdotus, olemme siihen sekä halukkaat että velvolliset. Varauksemme ei siis suuntaudu ehdotusta vaan esimerkkiä vastaan, kun se on otettu oman maan oloista ja väittää esittävänsä toivottavan uudistuksen – ottamatta huomioon eri varauksia sen toteuttamisesta.
Muistamme myös, ettemme ole väittäneet tekijän esittäneen mitään uudistusehdotusta. Sanoimme vain, ettei muissa lehdelle lähetetyissä kirjoituksissa ole sattunut ”että se olisi koskenut olevia oloja omassa maassa ja sisältänyt ehdotuksia niiden uudistuksiin”. Mutta herra E. B:n [J. H. E. Bergh] kirjoitus koskee sellaisia oloja ja ”sisältää” uudistusehdotuksen.
Se oli pääasia. Ohimennen huomautimme, että tekijän yritys todistaa, että pysyvä maavero sinänsä vähentää tuotantoa, ei kestä tarkastelua. Sillä tekijä ei todista sitä, mitä pitäisi todistaa. Pidimme tarpeettomana todistaa, että verotus kallistaa tuontantoa. Otimme vapauden huomauttaa, ”että kaikki verotus tekee tuotannon kalliimmaksi, minkä tunnustamme helposti ilman mitään todistelua”.
Pääkysymys koski vanhan maaveron soveltuvuutta, sen etuja tai haittoja verrattuna muuhun verotukseen. Emme katso, että meillä on tietoa ratkaista kantaamme asiasta. Herra E. B:n esittämät kirjoittajat – ja monet ennen heitä – painottavat sitä, että nykyinen omistaja ei ole maksanut maasta sitä pääomaa, jota vero kruunulle edustaa. Kukaan ei kiellä, että omistaja veroa määrättäessä on menettänyt saman pääoman. Herra E. B. jättää sen kysymyksen ja kevyellä hokkus pokkuksella kääntyy asentoon, ”johon maanviljelijä saatetaan uuden maaveron määräämisen jälkeen” – miekkailemaan tuulimyllyjä vastaan ja todistamaan, että ”uusi” vero nostaa tuotantokustannuksia.
Me siis emme ole, niin kuin herra E. B. haluaa uskotella lukijalle, tietämättömyydessämme pitäneet pääoman veroa ja kulutuksen veroa samanlaisina tai kummankin kapitalisointia yhtä mahdollisena. Olemme vain sanoneet olevan yhtä selvää, että uusi maavero kallistaa maataloustuotteiden tuottamista, kuten raaka-ainevero tehdastuotetta, henkilöverot ylipäänsä kaikkea tuotantoa jne. Herra E. B. sallii itselleen toisenkin epätotuuden, kun hän sanoo meidän väittäneen, että ”kuluttaja korvaa maaveron”. Myöskään emme ole väittäneet, että kulutus pysähtyy tai kasvaa maaveron seurauksena. Olemme vain osoittaneet herra E. B:n olettavan ensin yhtä ja sitten toista.
Mutta jos maanostaja sen osalta ei maksa mitään pääomaa vaan vain vuotuisen veron (maaveron), niin näyttää, että tuotantokustannukset sen osalta eivät siten lisäänny. Siitä, että vero ei ole korkeampi kuin vastaavasti maasta maksetut rahat, huolehtii omistaja ostettaessa; sillä hän maksaa kaikesta enintään saman kuin vero ja ostosumman korko yhteensä vastaavat pääoma-arvon korkoa. Se osa pääomaa, jota hän ei ole maksanut, on hänellä käyttöpääomana. Ja kun niin on, voi maaveron vain epäsuorasti sanoa olevan veroa pääomasta. Se on tosin vero kansalliselle pääomalle, mutta ei kenenkään yksityisen pääomalle. On myös kansantaloustieteilijöitä, jotka erottavat maaveron yleensä pääomaverosta. Jos vero poistetaan, tulee tuotanto halvemmaksi omistajalle, mutta ei seuraavalle ostajalle, jonka täytyy maksaa maasta vastaava pääoma.
Jos herra E. B:n sanoma oli hänen aikomuksensa todistaa, että ”maaveron alentava vaikutus on samaa laatua kuin se, jonka maanomistaja tuntee rasituksekseen, jonka omaisuutta rasittaa kiinnitys”, niin hän on ottanut mahdottoman tehtävän. Sillä kiinnitys edellyttää lainattua pääomaa, joka on maksettava takaisin. Maavero edustaa pääomaa, jota maanomistaja (ostaja, perinnönsaaja) ei ole maksanut, joka ei myöskään ole velkaa ja jota liioin ei ole tarvinnut lainata. Vain hokkus pokkuksella ”uuden” veron myötä hän voi päästä siihen. Samoin on herra E. B:n neuvo veron kapitalisointiin. Muuten kiinnitys voi rasittaa tai olla rasittamatta, tilanteen mukaan. Se ei rasita, jos liikkeeseen käytetty pääoma antaa paremman koron kuin lainanantaja siitä saa. Mutta kuten sanottua: maavero ei edellytä kiinnitettyä pääomaa.
Se, että maavero voi olla vielä kiinnitystä suurempi rasitus maan vapaalle käytölle jaossa, vuokrauksessa jne., on asia sinänsä, jota sitäpaitsi emme ole tippaakaan epäilleet.
Herra E. B. vakuuttaa asian yleensä olevan erittäin vaikeasti käsitettävä. Hänen sotkuisesta todistelustaan päätellen se todella näyttää siltä. Arvelemme että hänen on melko hyödyllistä koettaa selvittää käsityksiään siitä ennen kuin hän seuraavan kerran koettaa tehdä meidän logiikastamme epäilyttävää.
Mitä tulee valtion laskuun toimiviin teollisuusyrityksiin, postilaitoksen hallinto valtion laskuun ei todista mitään.Valtio voi yleiseksi hyödyksi luopua yhtiön koko voitosta, jopa menettää siinä rahaa ja saada korvauksen toisaalta. Mutta jos maaveron kapitalisoinnin pitää korvata se valtiolle, niin pääomaa täytyy käyttää voitolla. Tai jos se ei tuota yhtään voittoa, täytyy korvaus saada muista veroista – joista myös maanomistaja saa kantaa osansa varsinkin Suomessa. Jos ne olisivat sellaisia, että maanomistaja pääsee verotta, niin maan muut asukkaat voivat valittaa epäoikeudenmukaisuudesta. Say pitää muille epäoikeudenmukaisena jo sitä, että maanomistaja maksaa veroa sadan vuoden takaisen maanarvon mukaan. Hän myös päättää teoksensa sanoin: ”Ei pidä koskaan unohtaa, että valtion rikkaudet eivät koskaan voi olla paremmissa käsissä kuin yksityisen miehen. Sillä hänen hallussaan ne kantavat runsaimmat hedelmät.”
Kuten herra E. B. osoittaa, voi olla suuri kansantaloustieteilija ja silti järkeillä ahtaasti, niin kuin hän verotuksen epätasaisuudesta. Jos esim. maavero nousee siihen summaan, että maa ei tuota minkäänlaista korkoa, ts. sillä ei ole mitään pääoma-arvoa perintönä tai ostona, niin omistaja on vain työläinen valtion laskuun. Laskelmoinnin puute ja halu olla oma herransa voi silti ajaa monen ostamaan sellaista maata. Edes herra E. B:n ei pitäisi kieltää, että veronalennus on silloin toivottava. Maaveron korottaminen toisaalla ei saa siinä mitään aikaan. Mutta jos – toinen esimerkki – rusthollit ”toistaiseksi” on vapautettu velvollisuudesta asettaa hevonen ja mies vakanssimaksua vastaan, mikä tekee heistä augmenttitilojensa veronsaajia eikä lainkaan veronmaksajia, niin tämä tilapäinen toimi voidaan taas lakkauttaa muiden veronmaksajien eduksi.
Esim. laamannien, jahti- ja siltavoutien kappamaksuilla, joita herra E. B. tarkastelee varsin kunnioittavasti, ei ole kuntalaitoksen kanssa mitään yhteistä. Laamanninkapat voidaan yhä rauhassa nauttia noin 100 peninkulman päässä siltä seudulta, missä ne kannetaan. Kappeliseurakunnan asukkaiden maksut pastoreille, pastorinvirkatalolle ja emäkirkon ylläpitoon ovat yhtä vähän välttämättömiä kunnallisvapaudelle – kappeleissa. Mutta maailmanssa on monta asiaa, joista ei läksyssä mitään lueta.
Herra E. B:n muut saivartelut joita hän esittää todisteeksi esityksensä kiistattomuudesta jätämme sikseen pelkkänä nuorallatanssina. Tarkoitamme tällä, että hänellä lienee kylliksi tajua ymmärtääkseen ansainneensa saamansa terävän oikaisun.
Yllättäen olemme saaneet paljon kiistakirjoittelua hoidettavaksi, mikä vihaisempaa mikä vähemmän vihaista. Niinpä viime numerossa esitetyn lausumamme ”Lärobok i Allmän och Svensk Grammatik. Åbo 1857” -teoksen vuoksi herra B-r [E. J. W. af Brunér] esiintyy Helsingfors Tidningarissa oikealla soimausten ja väittämien ryöpyllä. Hänkin vakuuttaa kiihkeästi olevansa lingvisti, mutta että me emme ymmärrä mitään siitä asiasta. Me voisimme tietysti kysyä takaisin: mikä oikein herra B-r:n esiintymisessä osoittaa ymmärrystä. Mutta kun herra B-r kuitenkin on onnistunut pakottautumaan nauramaan, oikein ”hirnumaan” meille, haluamme mekin ottaa kysymyksen iloiselta kannalta.
Iloista on siis nähdä herra B-r:n ottavan sydämen pohjasta kantaa mainitun heiveröisen oppikirjan oivallisuuden puolesta. Tilanne on todella se, että tekijä lainaa erästä herra B-r:n julkaisemaa latinan kielioppia yhtenä mallina määritelmilleen. Suotakoon herra B-r:lle pitkä elämä, jotta hän voi ritarillisesti puolustaa kolmanteen ja neljänteen polveen jokaista silpojaa, joka esipuheessaan mainitsee hänen kielioppinsa! Siinä ei ole mitään pahaa. Mutta vähemmän naurava mies pitäisi toki viisaimpana jättää puolustaminen tekijälle – ellei tämä sattuisi tajuamaan nykyaikaa ja huomaisi yhtä tahdittomaksi kuin hedelmättömäksi esiintyä omien, kritiikin kaltoin kohtelemien opustensa puolustajana.
Niin uhrautuvainen herra B-r ei kuitenkaan ole, että hän puolustaisi kirjaa in totum et tantum [kertakaikkiaan]. Hänellä on ilo poimia hänelle kuuluva, ja sen puolesta hän sonnustautuu haarniskaan, mitä on kauhea katsella.
Hänen miekkailunsa tekee niin kauheaksi varsinkin yhtäläisyys verrattoman La Manchan ritarin kanssa. Sillä herra B-r:llä on ollut se erityinen epäonni, että hän ei ymmärrä useimpia huomautuksia, joita vastaan hän käy sotaan. Ja siksi hänen miekkailunsa on erittäin hilpeää taistelua tuulimyllyjä vastaan.
Niinpä esim. herra B-r pelkää koituvan koko aistittavan ja näkyvän maailman tuhoksi, jos kaikki substantiivit olisivat abstrakteja, oikeammin abstraktien käsitteiden ilmauksia. Hän ei ole sattunut oppimaan, minkä nykyään koulupojatkin tietävät, että jokainen sanalla ilmaistu käsitys ja ajatus on abstraktio. Kun häntä muistutetaan siitä, että myös ns. konkreettinen substantiivi on abstraktin määreen ilmaus, esim. hevonen kuvaa kaikkia maailman hevosia, kivi sekä tiiliskiveä että harmaakiveä (ja koetinkiveä?) jne., niin hän uskoo tarkoituksena olevan, että kivien ja hevosten pitää olla olemassa vain mielikuvituksessa. Tämä ”hirnuttaa” nyt herra B-r:aa oikein perusteellisesti, niin että siinä vasta hupia ja iloa. Ei voi kohtuudella vaatia hänen naurupuuskan vallassa tulevan ajatelleeksi, että emme olisi panneet merkille niin triviaalia asiaa, ellei kieliopin jako olisi sekä epäkäytännöllinen että aiheeton. Sillä yhdenkään muodon, yhdenkään kielenparren ei osoiteta kuuluvan vain jompaankumpaan lajiin, konkreettiseen tai abstraktiin. Annetaan väärä määritelmä eikä sitten puhuta mitään määritellystä. Se on hauskaa useimmista kieliopinkyhääjistä. Siihen herra B-r voi sitä suuremmalla riemulla yhtyä.
Veisi liian pitkälle seurata herra B-r:n omia selityksiä. Mutta me kysymme esim: ovatko sanat ymmärrys, ihanne, Jumala abstrakteja? Tottahan toki! Onko se, mitä nämä substantiivit kuvaavat, ”olemassa ulkoisille aisteille toimintana (olotilana) vai ominaisuutena”? – Sitä mieltä on B-r. Kysymys on tosin tarpeeton, sillä herra B-r:llä ei ilmiselvästi ole mitään käsitystä määritelmiensä lajista. Jäljittelemättömällä naiiviudella hän asettuu opettamaan meille, mitä kieli on, kaikki siinä tarkoituksessa, että materiaa uhkaa tuho, jos kaikista substantiiveista tulee abstrakteja!
Yhtä vähän herra B-r ymmärtää, että huomautuksemme indikatiivin sekä gerundin määritelmiä kohtaan koskevat määritelmän muotoa eivätkä tarkoitettua sisältöä. Voiko kukaan, jolla on aavistustakaan määritelmästä, pitää sellaisena seuraavaa: ”Indikatiivi ilmoittaa jonkin olevan totta.” Ilmoittaako esimerkiksi ilmauksessa kummitus istuu katolla, verbin tapaluokka, että kummitus tai jokin muu ”jokin” on totta. Mutta on turhaa puhua määritelmästä herra B-r:lle. Hän ryhtyy laveasti osoittamaan indikatiivin merkitystä ja todellisuutta, eikä suinkaan päädy siihen että tätä muotoa pitäisi käyttää ilmaisemaan, että verbin kuvaama ilmiö tai toiminta on totta – vaan puhuva ilmoittaa sillä ”jonkin” olevan totta, mikä kuitenkin voi olla aivan ei-totta” jne. Herra B-r tosiaan naurakoon! Ohimennen voidaan mainita, että oppikirjalla on se omituisuus, että se ei lainkaan määrittele verbiä. Modus määritellään ”tavaksi, jolla toiminta ilmaistaan verbin persoonamuodolla”. Lieneekö sellaisessa määritelmässä edes tavallista tervettä järkeä? Me emme kysy saadaksemme herra B-r:n vastaamaan ja nauramaan. Sillä hän ei kuitenkaan ymmärrä mistä on kysymys. Infinitiivin ja gerundin määritelmää, että ne ”ovat lähes abstraktin substantiivin kaltaisia” – ei herra B-r taida täysin tuntea omakseen, mutta harkitsemattomana hän ei sitä kuitenkaan pidä. Tässäkin hän osoittaa, että näillä muodoilla on todella ilmoitettu merkitys. Määritelmän muodosta hän ei välitä.
Sama uhma on edessä kun oppikirjassa annetaan lauseen määritelmä: ”täydellinen ajatus, joka lausutaan julki”. Herra B-r todistaa laajasti, ettei se onko lause totta vai valhetta koske lausetta, kielioppia tai häntä. Hänellä ei ole aavistustakaan ilmauksen ”täydellinen ajatus” typeryydestä ja itse määritelmän ilmauksen latteudesta. Mutta miekalla huitomisen huvittavuuteen liittyy tässä taas iloinen todistelu. Kaikkien arvostelmien pitää nimittäin olla lauseita, mutta kaikkien lauseiden ei pidä olla arvostelmia. Todiste: ”millainen se on?” on lause, mutta ei arvostelma! ”Lause” on oikea lingvistin kielinäyte. Tarkoitus on sanoa että jos predikaatti on kysymyssana, niin lauseessa ei ole arvostelmaa. Mutta entä jos subjekti on kysymyssana? Luultavasti ei siinäkään ole arvostelmaa – ainoastaan ajatus, ja ”täydellinen” ajatus! Herra B-r uskoo, ettei siinä ole mitään arvostelmaa kun kysyy mitä ei tiedä mieluummin kuin väittää jotain tuulesta temmattua. – Vielä hullummaksi asia käy, kun herra B-r myöntää että ”sanan ’täydellinen’ paremminkin voisi poistaa määritelmästä, koska sen vastakohdasta ’epätäydellisiä ajatuksia’, joihin sana viittaa, käytetään oikeastaan vain ilmausta ’käsite’”. – Käsite on siis epätäydellinen ajatus! Ajatus on epätäydellinen – mutta ei arvostelma. Alkaa ymmärtää, miksi herra B-r ei ”käsitä”. Hän ei halua ajatella epätäydellisesti!
Mutta meidän on hetkeksi puhuttava vakavia. Herra B-r ei ymmärrä kopulaa tietyissä lauseissa kuten esim. ”hän eli” ja ”hän näytti olevan elossa”. Englantilaisen on sanottava: He was living. Mahtaako herra B-r tarkoittaa, että sääntö on otettava vain ruotsista? Eikö hän voi jäljempänä esitetyssä ilmauksessa huomata kahta lausetta, vaikka hän muuttaa sen aktiiviin: oltiin sitä mieltä, että hän oli elossa? Minkä kolmesta ilmauksesta: laudatur, häntä kehutaan; il est loué, katsoo herra B-r olevan lause. Ensimmäisessä ei ole mitään erityistä sanaa subjektiksi tai kopulaksi, toisessa ei ole mitään kopulaa, vain kolmannella on kaikki kolme. Muodostuuko nyt lause yhdestä, kahdesta vai kolmesta osasta. Itse hän sanoo: ” verbin persoonamuodolle on ominaista, että se sisältää kopulan”. Mutta mikä sitten on kopula finiittiverbissä– varsinkin kun herra B-r tarkoittaa, että myös verbin tempus ja modus ovat predikaatin ilmauksia? Meidän on kyllä syytä pelätä, että lukija uskoo kuulevansa kahden koulupojan keskustelua. Tuskinpa hän voi kuvitella, että joku lingvisti voi tosissaan haluta todistaa, että lause on arvostelman ilmaus.
Meidän olisi siis myös paras jättää sikseen sen seuraaminen, mitä suku ja laji merkitsevät. Tuskin tarvitsee kauan miettiä käsittääkseen, että voidaan sanoa: linnun (suvun) lajit, mutta että ilmaus lintujen lajit on huolimattomuutta. Vain kuvaannollisesti puhutaan sananlajeista. Sanan laji on oikeampi. Suullisesti ja kirjallisesti ilmaistaan, mutta ajatus ”lausutaan julki” suullisesti. Oppikirjassa ilmaistaan korrektisti, varsinkin määritellään täsmällisesti ja korrektisti. Sitä pitäisi oppikirjan tekijän ajatella. Herra B-r:n lohdutukseksi muistutamme siitä, mitä olemme aikaisemmin lausuneet, että koulun erikoiskieliopissa määritelmä voi olla riittävän hyvä, jos se antaa vain pysyvät tuntomerkit määriteltävälle. Siihen olisi herra B-r voinut tyytyä. Hän vaatii liikaa, jos hän haluaa saada opettamishalun vääristämät kuvauksensa kohotetuksi yleisen kielitieteen määritelmiksi.
Lopuksi meidän on muutamalla sanalla muistettava Suometarta. Panimme merkille että sen toimitus eräässä huomautuksessa kieltää sen historiallisen tosiasian, että suomalaiset pakotettiin kristinuskoon – käytimme ilmausta ”tulella ja miekalla”. Eerikin maihinnoususta Suometar osoittaa nyt asiakirjoin, että tämä ensin kysytti suomalaisilta, alistuisivatko he ottamaan kristinuskon omakseen. Suomalaisten kieltäytyessä hän löi heitä – miekanterällä. Siitä Suometar päättelee, että kristinuskoa ei tuotu tulella ja miekalla, vaan että suomalaisista tuli kristittyjä, koska heidät oli lyöty (”tappiosta”) ja kukistettu (”pelosta”). Kun Eerik sittemmin antoi pappiensa saarnata ja rakennutti kirkkoja, on se Suomettaren mielestä todiste siitä, että kristinuskoa ei tuotu tänne tulella ja miekalla. Lehti jaksaa puhua, miten siitä ei mainita mitään aikakirjoissa, ja miten se tukeutuu vain niihin, kuten opettavalle lehdelle sopii. Ei oikein tiedä, onko kaikki sanottu ihan tosissaan vai onko se oikean mestaripilan juhlallinen ilmiasu. Se näet mitä lehti esittää todisteena, ei ilmeisesti ole mitään muuta kuin että hengissä selvinneet, kukistetut ja kuolemaa pelkäävät, muut kuin jo tapetut olivat niitä, jotka käännytettiin kristinuskoon.
Kun samoin annoimme tällin Suomettaren lattealle ja ajattelemattomalle muistutukselle ruotsalaisten avusta hätää kärsiville, on sen toimitus käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja valittanut meidän vihamielistä ajattelutapaamme Ruotsia kohtaa – oikein täyttäen käskyn: olkaa yksinkertaisia kuin kyyhkyset ja viekkaita kuin käärmeet!
Eräs maan ruotsalainen lehti, tietämättä mistä on kysymys, kommentoi sitä omalla tavallaan – ja meille sanotaan, että Svenska Tidningen, joka luonnollisesti on tietämättömämpi, kuuluu saaneen syyn vielä jatkaa aiemmin käsittelemäänsä aihetta, meidän asiatonta viisasteluamme ruotsalaisista kirjoittajista, jotka vuosikymmeniä ovat maalanneet Suomen kansan nykyistä kurjuutta ja sen kelvottomuutta kaikkeen, mikä on kansakunnan henkistä elämää, kelvottomuutta muodostamaan oman valtio- ja yhteiskuntamuodon, oman sivistyskielen, kansallisen tieteen ja kirjallisuuden. Olemme todella, vaikka meillä oli jo koottuna tarkoitusta varten joukko corpora delicti [rikoksen tunnusmerkkejä], jättäneet pois luvatut lainaukset niistä, jotta emme tarpeettomasti jatkaisi katkeraa sananvaihtoa. Tästä päätöksestä meitä eivät horjuttaneet myöskään Svenska Tidningenin henkilökohtaiset soimaukset allekirjoittanutta kohtaan. Meillä ei liioin ollut vähäisintäkään syytä uudistaa sanasotaa, kun huomautuksessa kompastuimme kahteen paikkaan Suomettaressa. Syynä oli yksinkertaisesti se, että Suometar on kieltänyt lukijoiltaan historiallisen tosiasian. Allekirjoittanut kiinnitti enemmän huomiota siihen, koska hän on uskonut ymmärtävänsä, että väkivalloin pakotettu uskonto, enemmän kuin mikään muu ylivalta, murtaa kansan henkiset voimat, ja on löytänyt siitä historiallisen todisteen monien varsinkin Itämeren etelä- ja itärannikkoa asuttavien Saksan heimojen, suomalaisten ja slaavilaisten kansojen historiasta. Allekirjoittanut on jo kauan sitten julkisesti lausunut tämän vakaumuksen ja koettanut selittää historiallista tosiasiaa. Miksi se on mielestämme hyödyllistä muistaa, ei kuulu tähän. Kohteliaisuudesta sitä ei voi kieltää. Itse tosiasiassakaan ei liioin ole mitään syytöstä ketään vastaan. Kaikki siihen kykenevät kansakunnat ovat varhaishistoriassaan valloittajia. Ne lakkaavat olemasta sitä, kun niillä ei enää ole kykyä siihen. Tunteelliset sympatiat ja jalomielisyys ovat politiikassa ja kansakuntien keskinäisissä suhteissa lastensatua. Kansakunta täyttää tehtävänsä niin valloittajana kuin säilyttäessään itsensä; edellinen on vain voimakkaampi muoto jälkimmäistä.
Se, että samassa huomautuksessa viittasimme Suomettaren seuraavaan sisällöltään ja muodoltaan yhtä tahdittomaan kehotukseen lukijoille, johtuu kehotuksen luonteesta. Sen tahdittomuutta ei voi todistaa sille, joka ei oivalla sitä osoittamatta. Yhtä vähän on tarpeen todistaa, ettei se sisällä mitään Ruotsin nimeä loukkaavaa, ettei sillä ole asian kanssa mitään tekemistä. Se kuuluu käännöksenä:
”Ruotsin kansan veljelliset lahjat maan nälkää näkeville olivat jo herättäneet maassamme eloon vanhat rakkauden tunteet alituisia (ikuisia) hyväntekijöitämme kohtaan, ja tämä uusi rakkaudenosoitus, kun he tällä tavoin muistavat maamme kalleimpia juhlahetkiä, innosti kaikkia kaupungin asukkaita” jne.
J. V. S.
