I

Tuskinpa olemme ainoana hämmästyneet valiokunnan neuvonpitojen jälkeen vallinneesta niitä koskevasta hiljaisuudesta, jonka voidaan sanoa vallinneen jopa ennen sitäkin, koska tuskin kannattaa edes mainita sanomalehdissä niistä julkaistuja lyhyitä selostuksia, joihin ei sisältynyt minkäänlaista arviointia. Ovatko valiokunnan käsittelemät asiat merkityksettömiä isänmaalle? Kukaan ei ainakaan näytä uskaltavan sanoa ääneen noin nurinkurista mielipidettä. Onko sitten hyödytöntä keskustella niistä julkisemmin, jolloin ei varmaankaan voida sivuuttaa niistä valiokunnassa esitettyjä mielipiteitä? Mielellään uskoisi, ettei näin voitaisi väittää maassa, jossa niin kauan on valitettu julkisuuden raikkaan ilman puuttumista. Vai ovatko valiokunnassa käytetyt puheenvuorot ja sen lausunnot niin täydellisesti yleisen mielipiteen mukaisia tai päinvastoin niin arvottomia, ettei niistä ole aihetta keskustella lehdistössä? Ensiksi mainittua vaihtoehtoa tuskin hyväksytään. Jälkimmäisen suuntaan viittaavia vihjailuja on yritetty esittää. On sanottu: valiokunnan jäseniä ei valittu asiantuntemuksen perusteella, vaan valittiin rohkeimmat miehet, jotka pystyttiin löytämään, jotta uhanalainen perustuslaki saataisiin pelastetuksi. Olot kehittyivät sillä tavalla, ettei rohkeutta lainkaan tarvittu. Mutta vaikka sitä olisi tarvittukin, on täysin kaikkien kokemusten vastaista olettaa, että rohkeutta olisi runsaammin tietämättömien kuin asioista perillä olevien keskuudessa. Ja voidaan päinvastoin sanoa, että enimmäkseen vaalien tulos oli sellainen kuin se olisi luultavasti ollut, jos olisi valittu edustajia valtiopäiville. Vain ritariston ja aatelin piirissä asiantuntemus oli verraten vähäistä, koska siellä yleisesti vältettiin virkamiesten valitsemista. Nekin valitsijat, jotka hoitavat valtion ylimpiä virkoja, noudattivat tätä sääntöä antaakseen valiokunnan työlle mahdollisimman riippumattoman aseman. Mutta kun tämä rajoitus otetaan huomioon, voitaneen tämänkin säädyn suorittamaa valintaa pitää enimmäkseen täysin kelvollisena valtiopäiväedustajien valintana. Jos joissakin säädyissä tapahtui joitakin erehdyksiä, tämä olisi ollut mahdollista kaikissa oloissa ja voisi myös tapahtua etenkin ensimmäisten valtiopäivien vaaleissa.

Valiokunnan pöytäkirjojen painatustyö ei ole todellakaan edennyt huimin harppauksin. Nyt ne ovat kuitenkin täydellisinä luettavissa.

Käydessään näitä pöytäkirjoja läpi jokainen havaitsee helposti, että niissä on paljon sellaista, mikä osoittaa käsiteltäviä aiheita koskevien tietojen puutetta ja tottumattomuutta käsiteltävän kysymyksen ytimen löytämiseen. Varsin useissa kohdissa näyttää siltä, etteivät valiokunnan jäsenet ole ottaneet ennakolta lainkaan selvää näistä kysymyksistä eivätkä pohtineet niitä etukäteen. Ja useiden tahojen selkeä ja hyvin ymmärrettävä halu pitää puheita kaikesta ja kaikissa yhteyksissä lisää tuntuvasti selviä virheitä sisältävien tai verraten merkityksettömien puheenvuorojen määrää. Mikään tästä on tuskin kuitenkaan odottamatonta, kun koolla on neuvottelukokous, jonka jäsenet ovat ensimmäisen kerran saaneet kutsun antamaan valtion yleisiä asioita koskevia neuvoja. Tämä merkitsee kuitenkin vähän, koska keskusteluissa on myös esitetty runsaasti asioiden tuntemuksesta ja viisaudesta todistavia, joka miehelle asioita valaisevia puheenvuoroja ja verraten harvoja valiokunnan päätöksistä voitaneen moittia huonohkosti harkituiksi. Me puolestamme tunnustammekin kiitollisina saaneemme valiokunnan pöytäkirjoista hyödyllisiä tietoja.

Ei ole myöskään syytä sivuuttaa vaikenemalla sitä seikkaa, että sekä valiokunnan piirissä että sen ulkopuolella kiihotusta harjoittava ryhmittymä häiritsi melko hankalasti valiokunnan keskustelujen vapautta. Pöytäkirjat sisältävät tästä vähemmän edullisia todisteita. Yleensäkin pöytäkirjojen laatiminen kuuluu tapahtuneen tavalla, jota ei voida kiitellä. Puheenvuoroja katosi aivan yleisesti ja lisäyksiksi ilmaantui uusia, jotka muuttivat keskustelujen sisällön hajanaiseksi, eivätkä kaikki jäsenet olleet läsnä pöytäkirjoja tarkistettaessa etenkään sen jälkeen, kun istunnot oli päätetty 6. maaliskuuta, mutta pöytäkirjoja oli tarkastamatta helmikuun 19. päivästä saakka ja niiden tarkastus jatkui 14. päivään asti monien valiokunnan jäsenten poistuessa jo tuona aikana Helsingistä. Eipä puuttunut esimerkkejä sellaisestakaan, että jokin käsitelty asia jätettiin kokonaan pois pöytäkirjoista. Erityisesti esitettyjen anomusten osalta lienee käynyt niin, että osa komitean jäsenistä sai nähdä ne vasta painettuina. Kaikesta tuollaisesta voidaan huomauttaa. Menettely ei liene täysin lainvastaista, jos esikuvana pidetään asioiden tavallista kulkua kollegiaalisissa virastoissa. Kun kyseessä on vaaleilla valittu neuvoa-antava kokous, se ei kuitenkaan ole sopivaa. Edes ilmaistun mielipiteen muuttaminen pöytäkirjaa tarkistettaessa ei ole toivottavaa; siihen tottuminenhan avaa tien puolueiden suorittamalle tekstien muokkaukselle. Täysin uusien puheenvuorojen lisäämisen tuossa vaiheessa pitäisi kuitenkin olla vielä tiukemmin kiellettyä. Ja joka tapauksessa on epäasiallista, että jäsen hyväksyy allekirjoituksellaan lausuntoja, joiden tekstin yhteyksiä hän ei sana sanalta tunne. Esimerkkejä on toki löydettävissä siitä, että pykäliä on poistettu pöytäkirjoista. Ilman pakottavaa syytä noita esimerkkejä ei kuitenkaan pitäisi seurata. Emme mainitse tätä kaikkea moittiaksemme valiokunnan menettelyä, vaan muistuttaaksemme, ettei tällaista mallia pitäisi noudattaa myöskään tulevilla valtiopäivillä. Jopa valmiiksi kirjoitettujen puheenvuorojen lukeminen ääneen istunnoissa on eräissä edustuslaitoksissa aivan aiheellisesti kielletty; eihän sellainen menettely pelkästään pitkitä istuntoa, vaan johtaa lisäksi kysymysten sotkeutumiseen ja antaa vain laitoksen ulkopuolella oleville kirjoitustaitoisille henkilöille tilaisuuden saada valonsa loistamaan sen sisällä. Valiokunnassakin kiinnitettiin huomiota siihen, että ensimmäisissä kokouksissa esim. talonpoikaissäädyn edustajien suullisesti esittämät puheenvuorot olivat asiallisia, valaisevia ja kauniita, mutta kun eräät näistä edustajista ryhtyivät sitten esittämään valmiiksi kirjoitettuja kannanottoja, nämä piirteet suureksi osaksi katosivat. Tuollaisten valmiiden tekstien voidaan myös todeta jäävän keskustelussa väistämättä täysin irrallisiksi. Olisi sangen toivottavaa, että suomenkielinen sanomalehdistö kiinnittäisi kunnianarvoisan säädyn huomiota tähän asiaan. Ruotsin valtiopäivien talonpoikaissäädyssä vallitseva meno on riittävän varoittava esimerkki siitä, että tuollainen menettely on saattanut säädyn itsenäisyyden väheksymisen alaiseksi. Eihän kukaan voi kunnioittaa tuollaisia puheenvuoroja, jotka tavallisesti on raapustanut joku säädyn kanslian lukuisista vakinaisista tai tilapäisistä toimihenkilöistä.

Ennen valiokunnan varsinaisia kokouksia järjestettiin tunnetusti pari ylimääräistä kokoontumista, joiden tarkoituksena oli neuvottelujen käyminen siitä, miten valiokunnan oli suhtauduttava saamaansa tehtävään. Jo viikkoja etukäteen tiedettiin kautta maan, missä ja milloin kokoontuminen tapahtuu ja mitä siellä on määrä päättää. Piti näet suurin piirtein noudattaa Ruotsissa Aftonbladetissa esitettyä ohjelmaa, kieltäytyä kysymysten käsittelystä, mutta valiokunnan lainvastaisuutta vastaan protestoiden samalla esittää kaikenmoisia yleisluonteisia valituksia. Laskelmat ja ennustelut sattuivat kuitenkin jäämään tähän kytevään vaiheeseen. Ensimmäiseen tapaamiseen kutsuttiin joitakuita valiokunnan jäseniä; vain muutamia ilmaantui paikalle kutsumatta, mutta tästä huolimatta niin suuri enemmistö asettui vastustamaan kaikkia tuollaisia vallitsevissa oloissa perin nulikkamaisia mielenosoituksia, etteivät asianomaiset henkilöt edes uskaltaneet esittää avoimesti ehdotusta niihin ryhtymiseksi, vaan vain jotenkin vihjailemalla suosittelivat jonkinlaisen vastalauseen esittämistä. Uudessa tapaamisessa saatiin aikaan adressi, jonka kanslianeuvos Arppe valiokunnan avajaisistunnossa luki. Meidän mielestämme sen esittäminen tuossa muodossa oli täysin paikallaan. Kun otetaan huomioon, että valiokunnan tehtävä määriteltiin täsmällisemmin vain vähitellen, on toki pidettävä aivan oikeana menettelynä sitä, että se esitti pöytäkirjaan merkittäväksi käsityksensä tehtävästään. Jokainen havaitsee, ettei mainitussa pöytäkirjaan sanellussa lausunnossa protestoida mitään vastaan, vaikka ei olekaan kaihdettu sen Euroopan sanomalehdissä hyvin julkisuuteen päässeen totuudenvastaisen väitteen levittämistä, että valiokunnan istunnot olisi aloitettu esittämällä vastalause sen koollekutsumisen perustuslainvastaisuuden johdosta. Vetoaminen siihen, mitä keisarillisissa julistuksissa valiokunnan tehtävästä säädetään, merkitsee sen seikan tunnustamista, että valiokunta halusi toimia saamansa tehtävän mukaisesti, kuten sen oli meneteltäväkin voimatta toimia mitenkään toisin. Kun lausunnossa lisätään: ”sekä valitsijoiden suuren joukon ilmaisemien käsitysten mukaisesti”, valiokunta toki otti vapauden tulkita melko väljästi toimintaansa kohdistettuja vaalitoimitusten yhteydessä esitettyjä kirjavia varauksia; se ei kuitenkaan voinut myöskään ryhtyä arvioimaan niitä yksityiskohtaisesti, ja on myönnettävä, että toimittiin todella tahdikkaasti, kun valiokunta antoi niille kaikille sen saman värin, että niissä lausuttiin julki vain ne asiat, joita valitsijat olivat annetuista julistuksista lukeneet. Lausunnon arvokkaan muodon täydellistävät sen alussa ja lopussa Hallitsijalle osoitetut kiitollisuuden ja kiintymyksen ilmaukset ja huomion kiinnittäminen etenkin Armolliseen lupaukseen valtiopäivien pikaisesta koollekutsumisesta.

Adressin sisältö ja ne eläköön-huudot, joihin se päättyy ja joilla valiokunta aloitti työnsä, kajahtivat nekin Suomen rajojen ulkopuolelle asti. Keisarikunnassa uudistusten ystävät iloitsivat; niiden vastustajat, jotka olivat ennustelleet tämän kokeilun päättyvän huonosti ja odottivat saavansa tuollaisesta tuloksesta tukea omille suunnitelmilleen, vaikenivat ällistyneinä. Tässä maassa heidän rinnalleen asettui pieni joukko aiemmin tuntemattomia isänmaallisia suurmiehiä, jotka odottivat jotakin sellaista spektaakkelia, jonka aikana tuollaiset suuruudet tavallisesti ryömivät koloistaan. Iloitsihan maan koko järkevä väki siitä, että epävarmuuden ja epäluulon aika oli ohi ja että kriisi oli vain jouduttanut siihen tulokseen, valtiopäivien koollekutsumiseen, pääsemistä, joka olisi pitänyt ymmärtää varmaksi asiaksi ainakin elokuun 23. päivästä 1861 lähtien, jolloin keis. senaatin ehdotus valtiopäiville esitettävistä asioista julkaistiin.

Saattaisi luulla, että kun valiokunta oli nyt kerta kaikkiaan selittänyt, että se hallituksen käskyn ”mukaisesti” ei pitänyt ”lausuntoja, jotka se antaa, maan ja säätyjen puolesta annettuina”, vaan ainoastaan ”ilmauksina koolle tulleiden yksityisten Suomen kansalaisten mielipiteistä”, sen jäsenet olisivat yleisesti arvioineet olevansa vapaita ilmaisemaan esteettömästi nämä mielipiteensä. Jo pöytäkirjatkin osoittavat silti moninkertaisesti, ettei niin käynyt; ja pöytäkirjojen ulkopuolelle jäävä valiokunnan historia valaisee asiaa vielä paremmin.

Jo ennen ensimmäisenkään kysymyksen ottamista käsiteltäväksi tehtiin ehdotus vähentää niiden asioiden määrää, jotka valiokunta oli äänestyksillä selittänyt ”maan kannalta kiireellisimmiksi ja tärkeimmiksi ja näin ollen valtiopäivillä ensisijaisesti käsiteltäviksi”. Esitettiin, ettei valiokunnan pitäisi kiinnittää huomiota asioiden tärkeyteen, vaan vain siihen, mitä asioita koskevat ratkaisuehdotukset voidaan saada helpommin valmiiksi ja valtiopäiville esitettäviksi; ”Euroopan tilan” takia kaikki viivytykset olivat vaarallisia; ministerivaltiosihteerin kirjelmä, jossa Hallitsijan lupaus valtiopäivien koollekutsumisesta saatettiin julkisuuteen, sisälsi kehotuksen toimia nopeasti. Enemmistö kuitenkin hylkäsi ehdotuksen ja sitä vastaavan käsityksen valiokunnan velvollisuuksista. Mutta se ilmaantui uudelleen esiin käsiteltäessä ensimmäistä kysymystä (senaatin ehdotuksen 6. kohtaa). Esitettiin, että valiokunnan pitäisi ainoastaan hyväksyä periaate naisen täysivaltaisuudesta tietyn ikärajan jälkeen ryhtymättä laatimaan yksityiskohtaisia ehdotuksia asiasta. Haluttiin, että samaa menettelyä noudatettaisiin kaikkien kysymysten käsittelyssä ja että jäsenet pidättäytyisivät kaikista yksityiskohtiin menevistä kannanotoista. Nytkään enemmistö ei kuitenkaan sallinut sananvapautensa suitsimista tällaisella päätöksellä. Eräät ilmoittivat, etteivät pitäisi tuollaista päätöstä omalta kohdaltaan sitovana, jos se tehtäisiin. Päädyttiin sopimaan siitä, että lausunnot laadittaisiin mahdollisimman lyhyiksi, ”vaikka täten ei kenenkään sananvapautta mitenkään sidottu eikä rajoitettu”.

Valiokunnan jäseniin pyrittiin vaikuttamaan näiden ehdotusten osoittamassa hengessä myös kokousten ulkopuolella. Sanomalehtien häpeämättömyys meni niin pitkälle, että ne laativat laskelmia siitä, kuinka paljon kustannuksia valiokunta aiheutti valtiolle päivää ja kuukautta kohti, ja päätyivät suuriin summiin olettamalla, että istunnot kestäisivät lähes vuoden. Maan yleisiä asioita ei ollut puoleen vuosisataan käsitelty yhtä julkisesti kuin nyt valiokunnassa. Niiden selvittely lehdistössä oli kauan ollut tiukkuudeltaan vaihtelevien rajoitusten alaista. Maassa valittuja luottamushenkilöitä oli nyt koolla neuvottelemassa tärkeimmistä yleisistä asioista. Neuvottelujen kulku saatettiin julkisuuteen päivästä päivään. Tiedettiin tarkasti, mitkä kysymykset olisivat huomenna esillä. Lehdistö saattoi vapaasti seurata kokouksia arvostelujaan esittäen sekä vaikuttaa valiokunnan päätöksiin ja ehdotuksiin julkaisemalla valaisevia selvityksiä ja mielipidekirjoituksia. Mistään tuollaisesta ei nähty merkkiäkään. Sen sijaan valiteltiin, miten kalliiksi valtion kassalle valiokunta tuli; sen keskusteluja käsiteltiin teennäisen halveksivasti; ei peitelty ynseää suhtautumista sen olemassaoloon eikä kärsimätöntä halua nähdä sen luopuvan asemastaan mahdollisimman nopeasti. Kaikkea ei tullut näkyviin painetussa sanassa, mutta valiokunnan jäsenille kerrottiin enemmän heidän päivittäisissä klubikokouksissaan ja muissa illanistujaisissa. He saivat kuulla, että paitsi yleisö myös hallitus toivoi heidän hoitelevan kulissitehtävänsä mahdollisimman pikaisesti eikä valiokunnan kannanotoilla ollut mitään merkitystä jne.

Kaiken tämän tarkoitusta on vaikea määritellä. Näennäisesti haluttiin jouduttaa valtiopäivien koollekutsumista ja estää valiokuntaa puuttumasta niiden valtuuksiin. Helposti kuitenkin havaitsee, että niiden koolle saaminen viivästyisi sitä enemmän, mitä vähemmän kysymyksiä selviteltäisiin valiokunnassa, mitä niukemmin sen keskustelut tuottaisivat tosiasia-aineistoa pohjaksi hallituksen esitysten valmistelulle ja mitä epäkypsempiä lausuntoja se antaisi. Jos keis. senaatin esityksiä olisi voitu vain yksinkertaisesti puoltaa, olisi voitu sanoa, että valiokunnan olisi pitänyt ilman laajempia keskusteluja vain antaa tämänsisältöinen lausunto. Kun kuitenkin kävi ilmi, että suuruudeltaan vaihteleva joukko valiokunnan jäseniä oli varsin monista kohdista toista mieltä kuin senaatti, ei tuollainen menettely olisi ollut puolustettavissa. Sellaista mielipidettä taas, että jokin valiokunnan kannanotto olisi voinut loukata valtiopäivien oikeuksia, ei enää tuolloin voitu vilpittömästi esittää. Mainittu kiihotus jatkui tästä huolimatta. Henkilöiden ja asioiden tuntemuksemme perusteella me puolestamme olemme ehdottomasti ja vakaasti sitä mieltä, että tämä kiihotus johtui osaksi kevytmielisyydestä, osaksi tiettyjen yksilöiden pyrkimyksistä pysyä pinnalla kuoronjohtajina ja osaksi haluttomuudesta myöntää, että ennen valiokunnan kokousta oli touhuiltu turhan takia.

Kenelläkään ei ole aihetta hämmästellä sitä, että näissä oloissa valiokunnan esiintymistavassa ja sen keskusteluissa ilmeni epävarmuutta. Niinpä jäsenten puheenvuoroissa oli jatkuvasti havaittavissa pelkoa sanoa enemmän kuin voitiin pitää soveliaana, mennä liian pitkälle yksityiskohtiin, joista puhumista ei sallittu, jne. Tällaista epäröintiä havaitsee sellaisillakin tahoilla, joilta sitä ei pitäisi voida odottaa. Sen sijaan havaitaan, että eräiltä muilta tahoilta, joiden suunnalta tätä levottomuutta muuten oli koolla olevien keskuuteen lietsottu, epäröinti on ajoittain täysin kadonnut ja asianomaiset puhuvat tunnonvaivoja tuntematta laveasti yksityiskohdista ja antautuvat myös mitä odottamattomimpiin ja käsiteltävään asiaan mitenkään liittymättömiin ajatusten harhailuihin. Valiokunta ei epäröi edes silloin, kun se esityksessään Hänen Majesteetilleen (tästä esityksestä sanomme tuonnempana vielä muutaman sanan) tunnustaa tämän epävarmuutensa ja pelkonsa valtiopäivien viivyttämisestä!

Tästä syystä toistamme: on ilahduttavaa, että valiokunnan keskusteluista löytää näissä epäsuotuisissa oloissa ja niistä huolimatta sangen paljon aihettaan todellakin valaisevaa tietoa ja voi tunnustaa, että enimmäkseen sen kannanotot vastannevat valistunutta yleistä käsitystä siitä, mikä esillä olevissa kysymyksissä on oikein ja isänmaan edun mukaista.

Ne henkilöt, joiden ehdoton velvollisuus olisi ollut rehellisesti tukea valiokuntaa sen suorittaessa tehtäväänsä, mutta ovat päinvastoin tehneet kaikkensa aiheuttaakseen sekaannusta sen piirissä, jopa mitätöidäkseen sen isänmaata hyödyttävän toiminnan, saavat varmaankin vielä tulevaisuudessa teoistaan oikeudenmukaisen tuomion – jos nimittäin tulevat ajat sattuvat piittaamaan tutustumisesta heihin ja heidän tekoihinsa.

Säästämme tuonnemmaksi kertomuksen parista juuri käsittelemäämme valiokunnan historian osaan kuuluvasta välivaiheesta ja siirrymme lyhyeen yleiskatsaukseen sen keskeisimmistä aikaansaannoksista. Tarkastelemme tässä yhteydessä lähinnä niitä valiokunnan lausuntoja, jotka poikkeavat keis. senaatin aihetta koskevista ehdotuksista. Tunnustamme auliisti syyllistyneemme laiminlyöntiin, kun emme ole aiemmin käyttäneet lehden palstoja tähän tarkoitukseen. Mitä harvinaisempaa on, että edustuslaitosten käsiteltäviksi esitettyjä hallituksen ehdotuksia julkistetaan ja saatetaan yleisen keskustelun piiriin niin avoimesti ja täydellisesti kuin tässä maassa on tapahtunut, sitä suurempi velvollisuus pitäisi lehdistöllä olla yleisen huomion pitämiseen näihin ehdotuksiin suunnattuna. Ei ole yhdentekevää, millaisen muodon hallitukselta valtiopäivien käsiteltäviksi tulevat ehdotukset saavat, vaikka niiden yleinen tarkoitus, tavoite, johon niiden hyväksymisen kautta pyritään, tunnustetaankin hyödylliseksi. Jos yksityiskohtia koskevat säädökset ovat nurinkurisia, tavoite voi jäädä saavuttamatta. Ja neuvottelukokous pystyy harvoin laatimaan lakia tai asetusta sellaiseksi kuin sen pitää olla; tästä syystä onkin tavallista, että kokous pyytää hallitukselta luonteeltaan tietynlaista ehdotusta seu­raavalle kokoukselle esitettäväksi. Kun hallitus sitten kokousten välillä laatii asiaa koskevan säädöksen, tämä ei useinkaan ole täysin tyydyttävä. Kaikkein toivottavinta siis on, että hallitus esittää ehdotuksensa heti sel­lai­sessa muodossa, että edustuslaitos voi sen hyväksyä sellaisenaan tai ainakin mahdollisimman vähin muutoksin. Valiokunnan lausunnot näyttävät nyt monessakin asiassa sellaisilta, että niiden mukaiset hallituksen esitykset tuskin saisivat säätyjen hyväksymistä. Sitä tärkeämpää olisikin ollut, että ainakin näis­tä lausunnoista olisi keskusteltu julkisesti. Mutta niidenkin asioiden osal­ta, joista valiokunta on ilmaissut maassa vallitsevan yleisen mielipiteen, on tärkeää, että tämä tunnustetaan ja asiaan kiinnitetään huomiota hallituksen päätök­senteon ohjaamiseksi oikeaan suuntaan. Toisaalta taas ei voida odottaa, että saapuessaan valtiopäiville säätyjen edustajilla olisi eväinään selvä käsitys ja mitenkään yhdenmukainen näkemys kysymyksistä, jotka ovat heille vaihtelevassa määrässä uusia. Kun tämäkin seikka otetaan huomioon, on painetun sanan välityksellä käyty julkinen keskustelu näistä kysymyksistä sangen tarpeellista. Ja kun kaikissa maissa saadun kokemuksen perusteella tiedetään, miten hitaasti valistunut yleinen mielipide yleisistä asioista muodostuu, tällaisten asioiden käsittelemistä painetussa sanassa muutamia kuukausia ennen niiden ratkaisemista ei voida pitää mitenkään liian varhaisena, etenkään maassa, jossa tehokas osallistuminen niiden hoitoon on uinunut vuosikymmeniä ja jossa se aiemminkin on ollut verraten pienen piirin asia.

 

Sivuutamme valiokunnan suorittaman kysymysten jakamisen kiireellisimpiin ja vähemmän kiireellisiin ja valtiopäivien käsiteltäviksi helpommin valmisteltaviin. On itsestään selvää, ettei esim. uutta rikoslakia, uutta merilakia, uutta kirkkolakia voida valmistella ensimmäisille valtiopäiville esitettäviksi. Keis. senaatin pöytäkirjassa mainitaan myös sekä lainsäädäntökysymyksiä että talousasioita, joiden ratkaiseminen ei ole maalle niin tärkeää, ettei se voi odottaa toisiin tai kolmansiin valtiopäiviin saakka. Voitaneen olla sitä mieltä, että valiokunta on ottanut erityisen kiireellisten asioiden joukkoon melko paljon sellaista ainesta, jolla ei ole erityisempää merkitystä. Monien syiden takia näyttää toivottavalta, ettei ensimmäisille valtiopäiville kasata liian suurta asioiden paljoutta.

Niistä lainmuutoksista, joista valtiokunta on esittänyt senaatin ehdotuksista poikkeavan mielipiteen, käytetään tässä kirjoituksessa samaa numerointia kuin senaatin pöytäkirjassa on käytetty.

1. Kannatetaan naisten avioliittoiän korottamista, mutta ei suositella niiden säädösten muuttamista, jotka sallivat rahvaan poikien avioitumisen 18 vuoden iässä.

Selvästikin 18 vuotta on miehelle aivan liian varhainen ikä avioliiton solmimiseen. Meidän ilmastossamme mies on tuossa iässä vain poikkeustapauksissa fyysisesti täysin kehittynyt; ja henkisesti hän on aina ja kaikkialla vielä silloin kokematon ja arvostelukyvytön hetkellisten päähänpistojen ohjailema nulikka. Laissa myönnetty poikkeus perustuu taloudellisiin syihin. Jos nimittäin talollisenpoika joutuu tuossa iässä ottamaan tilan hoitoonsa, talo tarvitsee myös emännän. Näyttää näin ollen siltä, että suostuminen tähän menettelyyn olisi voitu soveliaasti rajoittaa koskemaan vain tapauksia, joissa mainittu tilan haltuunotto on välttämätöntä isän kuoltua tai tultua sairauden tai muun syyn takia kyvyttömäksi hoitamaan tilaansa eikä äitikään ei enää elä tai on jostakin syystä kyvytön hoitamaan emännyyttä. Tarpeelliselta ei myöskään näytä poikkeuslupien myöntäminen muille kuin niille, joilla on tilallisina tai torppareina maatalous hoidettavanaan, niin että asetuksessa mainittu sanonta ”tai muu vakinainen toimeentulon lähde” nähtävästi pitäisi poistaa. Mielestämme tämä seuraa siitä, että luvan myöntäminen on mainittuihin taloudellisiin syihin perustuva poikkeus eikä sitä näin ollen pitäisi ulottaa laajemmalle kuin välttämättömyys vaatii. Jos asetus kumottaisiin kokonaan, tuollainen nuori tilallinen saatettaisiin sellaiseen pulmalliseen tilanteeseen, että hänen olisi otettava palvelukseensa vieras taloudenhoitajatar, mikä seikka taas ei pelkästään huononna hänen taloudellista asemaansa, vaan myös usein johtaa noiden molempien väliseen suhteeseen, jollaiset avioliittoonkin johtaessaan ovat tilapäisiä eivätkä millään tavoin takaa tuleviksi vuosiksi hyvää yhteiselämää, etenkin kun näissä tapauksissa nainen on aina väistämättä miestä vanhempi. Siveellisyydenkin kannalta avioitumisluvan antaminen voi tämän takia olla hyödyllistä. Sen sijaan on tuskin aihetta olettaa, että se nykyisellään edistäisi siveellisyyttä. Päinvastoin se yleinen käsitys, että tilallisten pojat ovat 18-vuotiaina naimaiässä ja heillä on silloin oikeus avioitumiseen, johtaa väistämättä sukupuolten väliseen kiinnostukseen ja siitä aiheutuviin avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin, joita ei muussa tapauksessa ilmenisi. Vakiintuneiden käsitysten ja niihin liittyvien huonojen tapojen hävittäminen lain käskyillä on toki vaikeaa. Löyhän lainsäädännön virheet voidaan kuitenkin korjata vain tiukemmalla.

6. Puolletaan naisen tulemista täysivaltaiseksi jonkin tietyn iän saavutettuaan ja lisäksi erästä senaatissa erikseen ilmaistua mielipidettä seuraten naittajan valtuuksien poistamista, kun kyseessä on täysivaltainen nainen, lukuun ottamatta kuitenkaan isän ja äidin suostumuksen välttämättömyyttä, jota edelleenkin vaadittaisiin.

Valiokunta otti tämän kysymyksen ensimmäisenä käsiteltäväkseen. Keskusteluun siitä sekoittui pohdintaa puheenvuorojen ja lausuntojen laajuudesta, ja vaadittiin jopa lakiehdotuksen laatimista tästä erikoiskysymyksestä ja siitä äänestämistä. Vaikka keskustelussa edettiin kysymykseen täysivaltaisuusikärajasta, täysivaltaisuuden vahvistamisen tavasta jne., valiokunta kuitenkin kauhistui tätä yksityiskohtiin puuttumista ja jätti sen lausunnostaan pois.

Määrämittoja koskevia sääntöjä, jollainen tässä tapauksessa on täysivaltaisuusikäraja, ei toki voida määrätä minkään periaatteen mukaisesti, vaan niiden määrääminen edellyttää käytännöllistä harkintaa. Niinpä suurehkossa joukossa onkin vaikeata päästä mitenkään yleiseen yksimielisyyteen niistä. Valiokunnalla saattoi siis olla hyvät syynsä asian jättämiseen avoimeksi, koska päätös olisi joka tapauksessa ollut vain mielipide. Mutta kun se välttyäkseen yksityiskohtiin puuttumiselta ilmaisee mielipiteenään, että asiasta lakia säädettäessä on ”pyrittävä suojelemaan naista siinä määrin kuin mahdollista niiltä vaaroilta, jotka saattavat liittyä kyseessä olevaan etuun”, tämä on niin epämääräistä ja merkityksetöntä, ettei tuollainen fraasi olisi mitenkään ansainnut mukaan ottamista. Kysehän on juuri tästä: liittyykö naisen täysivaltaisuuteen suurempia vaaroja kuin miehen vastaavaan oikeuteen? Jos kysymykseen vastataan kieltävästi, asiassa ei tarvita mitään erityisiä laillisia ”muodollisuuksia”. Pääkysymyksen ratkaiseminen sen perusperiaatteen mukaan, että nainen on tasa-arvoinen miehen kanssa, ei edes ole lainsäätäjän tehtävä, ja radikaaleinkin tämän periaatteen kannattaja on heti valmis kiistämään naiselta tasavertaiset oikeudet poliittiseen osallistumiseen, kirkon asioihin vaikuttamiseen jne. Naisen kansalaisoikeudet seuraavat hänellä perheessä olevien oikeuksien tunnustamisesta, tämä taas perustuu kansojen sivistyneisyyteen. Hänen täysivaltaisuutensa ja tasa-arvoisuutensa miehen kanssa omaisuudesta päätettäessä on hyödytön siellä, missä hän ei saa arvostusta perheen piirissä eikä hänellä ole siellä päätösvaltaa; silloin se on vain epäsovun aihe ja perhe-elämää hajottava tekijä. Naisen valta perhe-elämässä taas riippuu hänen omasta sivistystasostaan ja hänen miehensä sivistyneisyydestä. Hänen kansalaisoikeuksiensakin pohjimmaisena perustana on siis varsinaisesti kansan ja tietyn yhteiskuntaluokan sivistystaso. Sen perusteella on mitattava ”vaarat” ja vaarojen perusteella ratkaistava itse perusasia: täysivaltaisuus tai ei täysivaltaisuutta.

Modernissa yhteiskunnassa vaikuttaa asiaan lisäksi uusi näkökohta, joka kuitenkin koskee vain poikkeuksellista tilannetta. Joukko naisia elää elämäänsä ilman perhettä, ilmaan elättäjää. He tarvitsevat täysivaltaisuutta huolehtiakseen toimeentulostaan. Kaikkia koskevan lain säätämistä tämän poikkeusilmiön takia ei kuitenkaan voida puolustaa. Näiden naisten osalta ei pidä ottaa huomioon täysivaltaisuuden vaarojakaan; ilman vaaraahan tuota etu ei voi olla olemassa. On vaarallista antaa varakkaalle nuorelle naiselle oikeus määrätä omaisuudestaan vapaasti, sillä kehnot miehet hävittävät sen, mutta vielä vaarallisempaa on rajoittaa köyhän naisen mahdollisuuksia ansiotyöhön ja toimeentulon hankkimiseen juuri niinä vuosina, joina puute helpoimmin johtaa hänet kiusaukseen.

Vaikka otetaan huomioon kaikki ne hankaluudet, jotka aiheutuvat Ruotsin uudesta säädöksestä, jonka mukaan naisen on erikseen anottava täysivaltaisuutta, tällä menettelyllä on kuitenkin se hyvä puoli, että asia jätetään hänen vapaasti päätettäväkseen. Jaloluonteinen nainen, jonka perhesuhteet ovat hyvät tai siedettävät ja jota toimeentulon hankkimisen tarve ei aja tuota anomusta esittämään, ei tätä vapautta käytä.

Se, mitä edellä on sanottu täysivaltaisuudesta, on sovellettavissa myös kysymykseen aviovaimon oikeudesta hallita yksityisomaisuuttaan yksin. Kyseessä olevan säädöksen muuttamisen tarvetta ei ole otettu esiin. Olisi kuitenkin hyväksi, että vaimolla olisi jokin keino pelastaa omaisuutensa tuhlarin käsistä.

7. Senaatin ehdotus holhousasioita koskevien lakien kirjoittamisesta kokonaan uudelleen supistettiin ehdotukseksi perintökaaren 2. luvun 1.§:n muuttamisesta.

8. Kun kyseessä ovat kiinteistönluovutukset, joita senaatin mielestä on ehkäistävä lain säädöksillä, valiokunta poistaa rajoitusehdon, joka koskee sukulaisten välisiä avioliittoja. Takaisinostoa ja syytinkiä koskevien rajoitusten katsotaan sitä vastoin tarvitsevan lakiasäätävän vallan toimia senaatin ilmoittamassa tarkoituksessa, jolloin kuitenkin pitäisi noudattaa ”suurta varovaisuutta ja kunnioittaa asianmukaisesti omistusoikeuden ja siihen liittyvän määräysvallan pyhyyttä”.

Ensiksi mainittu rajoitusten laji näyttää tulleen torjutuksi, jotta sen nojalla ei voisi syntyä minkäänlaista lakiin tukeutuvaa velvoitetta avioliiton solmimiseen vastoin kyseessä olevien henkilöiden tahtoa. Meidän käsityksemme mukaan tällä seikalla ei ole mitään yhteyttä käsiteltävään asiaan. Senaatin ehdotuksen tarkoituksena ei ole pakkoavioliittojen torjuminen, vaan kiinteistönluovutusten peruuttamisen estäminen. Molempien muiden rajoitusehtojen osalta valiokunnan lausunto taas jää varsin helposti havaittavalla tavalla ristiriitaiseksi. Kyseessä on omaisuutta koskevan määräysvallan rajoittaminen. Tässä asiassa valiokunta on kaiketikin yhä siihen istutetun ja sen oman olemassaolon oikeutta koskevan pelon vallassa ja yrittää päästä kysymyksiin vastaamisesta esittämällä yleisluonteisia lauseita.

Monissa maissa on kielletty kiinteistön jättäminen sääntöperintönä vanhimmalle pojalle. Meilläkin tähän menettelyyn tarvitaan erikoislupa. Tämä on omistajan vapaan määräysvallan rajoittamista. Monia muita yleisen edun nimessä asetettuja rajoituksia on olemassa, ja niitä on väistämättä pidettävä oikeusjärjestyksen mukaisina.

Kun syytinkejä käytetään nykyiseen tapaan väärin, ne ovat selvästikin turmiollisia. Laki ei salli tuollaisten rasitteiden asettamista maaomaisuudelle määräämättömäksi ajaksi. Kiinnitysten määräaika on vain kymmenen vuotta. Olisi syytä rajoittaa myös syytinkisopimusten kesto johonkin enimmäismäärään. Jos niitä ei saisi solmia esim. 25 vuotta pitemmäksi ajaksi, rajoituksella saavutettaisiin: 1. ettei tilallinen vetäytyisi ennenaikaisesti lepoon vielä täysissä voimissaan: 2. ettei syytingin antajalla olisi aihetta toivoa syytingin saajan kuolemaa, koska se ei vaikuta sopimukseen. Silloin ei samalla tilalla olisi myöskään kovin usein monia syytingin saajia elätettävänään. Tähän vaikuttaisi myös senaatin ja valiokunnan ehdottama tilojen lohkomisvapauden laajentaminen, ja etenkin viimeksi mainittu seikka on omiaan korvaukseksi siitä määräysvallan rajoittamisesta, jota ehdotettu syytinkejä koskeva säädös merkitsisi.

11. Ehdotukseen tilojen lohkomisen ja halkomisen sallimisesta entistä laajemmin lisätään toivomus, että tilasta irrotettaville omistusosuuksille olisi laissa määrättävä tietty vähimmäiskoko ja että tätä lakia sovellettaisiin maan eri osissa niiden erilaisten olojen mukaisesti.

Esittämällä nämä toivomukset valiokunta on antanut lainsäätäjälle vaikean tehtävän. Tuskinpa voidaan löytää muuta keinoa kuin tilojen lohkomisessa tähän saakka noudatettu menettely, asian harkitsemisen ja ratkaisemisen jättäminen kihlakunnanoikeuksille, kuitenkin ilman muuta ohjetta harkintaa varten kuin se vaatimus, että kantatilalle on jätettävä niin paljon peltoa ja niittyä, kalavesiä tai muita etuisuuksia, joista se on verovelvollinen, että harkitaan sen pystyvän maksamaan veronsa. Jos vuokra-ajan enimmäismäärä pidennettäisiin 50 vuodesta 100 (tai 99) vuoteen, lohkomisiin luultavasti pyrittäisiin harvemmin, koska vuosivuokran maksamisesta suoriudutaan helpommin kuin ostohinnan maksamisesta laina- tai säästövaroilla.

Kysymys kuuluu epäilemättä tärkeimpiin valtiopäiville esitettäviin lainsäädäntökysymyksiin. On ilahduttavaa havaita, että nykyisin maatilojen lohkomisen helpottaminen on tunnustettu välttämättömäksi niin hallituksen piirissä kuin yleisönkin keskuudessa.1 Kiinnitämme erityisesti huomiota sen valiokunnassa puhuneen henkilön puheenvuoroon, joka on muistuttanut siitä, että maattomaan väestöön liittyy vuosittain maanomistajien ja torppareiden nuorempia poikia ja tyttäriä, jotka lähtevät kotoaan hyvin pienen perintöosuuden saatuaan tai täysin ilman sitä päätyäkseen mäkitupalaisiksi tai loisiksi. Nyt talonpoikien tyttärille vaaditaan tasa-arvoista perintöoikeutta. Asiaintila ei muutu siitä millään tavalla. Ellei nimittäin perintörahoja voida kiinnittää maapalstaan, ne on pian tuhlattu.

12. Valiokunnan mielestä maaseudulla sijaitsevan maaomaisuuden sukulunastusoikeus, jonka senaatti on halunnut rajata pelkästään myyjän lapsille ja vanhemmille kuuluvaksi, on säilytettävä myös sisaruksilla.

Maaomaisuuden säilyttäminen suvulla on epäilemättä hyvä periaate. On kuitenkin kyseenalaista, onko sukulunastusoikeus todella vaikuttanut ja vaikuttaako se asiaan. Harvoin käy niin, ettei maata myydä yhtä halukkaasti omaiselle kuin vieraallekin. Vain silloin, kun maaomaisuus on ulosmitattu veloista, omainen joutuu tarjoajien joukkoon jouduttuaan maksamaan siitä korkeamman hinnan. Tämän kilpailun poistaminen sukulunastusoikeudella on kuitenkin ilmeinen vääryys velkojia kohtaan, etenkin kun kukaan ostaja ei ole innokas ryhtymään turhaan kauppaan, jos lunastusvaatimuksen esittäminen on odotettavissa.

14. Valiokunta vaatii, että eläinten julman kohtelun kieltävässä tulevassa laissa on määrättävä, millainen rangaistus julmien tekojen eri tyypeistä seuraa.

17. kohta sisältää seitsemän erillistä lakiehdotusta momentteina a–g:

momentissa a) valiokunta vastustaa senaatin ehdotusta koron vapauttamisesta, mutta yhtyy vaihtoehtoiseen ehdotukseen 6 prosenttia korkeamman koron kieltämisestä, mikä merkinnee, että valiokunnan mielestä diskonttokorko on vapautettava; ja näin lienee saavutettukin tänä ajankohtana tarpeellinen tulos asiassa;

momentissa e) suositellaan, että senaatin ehdottama velkakirjansa kiistävän velallisen vastuu on ulotettava koskemaan velan kiistämistä yleensä;

momentissa d) tulkitaan senaatin ehdotusta omavelkaisen takauksen antajan vastuusta siten, että tämä takauksen muoto olisi poistettava, mutta lisätään, että yhteisvastuullisten takausten osalta takaajan on kuitenkin vastattava vain omasta osuudestaan.

Tämän viimeksi mainitun kannan ymmärtäminen on vaikeaa. Jos yhteisvastuullista takausta voidaan käyttää, on takaajista toki jokaisen vastattava kaikkien puolesta. Eihän yhteisvastuullisella takauksella ole mitään laillista merkitystä, jos tämä vastuu poistuu.

Momentissa g) valiokunta hyväksyy kauppakirjan todistusvoimaisuuden aikarajoituksen, jota senaatti on ehdottanut, mutta lisää toivomuksen. että tämän rajoituksen tuoma etu on ulotettava koskemaan myös muita liikemiehiä kuin kauppiaita, kuitenkin siten, ettei kauppakirjaan perustuvan saatavan pätevyyttä olisi vahvistettava valalla, vaan valan vannominen olisi velallisen velvollisuus, jos hän kiistää vaatimuksen. Viimeksi mainittua tärkeätä uudistusta valiokunta perustelee lain yleisperiaatteella, ettei kantaja saa valalla täydentää puutteellista todistelua.

19. Valiokunta hyväksyy senaatin ehdotukset uudesta konkurssilaista sekä muutoksista määräyksiin, jotka koskevat ns. äänettömiä etuoikeuksia ja kiinnityksiä sekä etenkin etuoikeusjärjestystä toimitusmiehen hallussa oleviin yksityisiin varoihin, kuitenkin vain sillä varauksella, että täysi-ikäisten lasten varallisuuden pitäisi edelleen pysyä tuollaisessa etuoikeutetussa asemassa.

 

Keskeytämme tähän jatkaaksemme tätä katsausta seuraavassa numerossa. Viittaaminen perusteluihin, jotka valiokunta on esittänyt senaatin ehdotuksista poikkeaville kannanotoilleen, olisi vaatinut liian paljon tilaa samoin kuin niiden perustelujen esittäminen, joiden nojalla valiokunta on muissa kohdissa asettunut senaatin kannalle. Jo se, mitä olemme tähän mennessä kertoneet valiokunnan toiminnasta, osoittaa enemmän kuin riittävästi, ettei se ole ollut maalle hyödytöntä. Kertomuksen jatkuessa tämä käy yhä selvemmin ilmi. Toivomme myös, että tämä kertomus saa useammankin kuin yhden lukija hankkimaan itselleen valiokunnan painetut pöytäkirjat. Ja jokainen, joka niitä lukee Suomen tulevaisuutta rakastavasti ajatellen, iloitsee kanssamme valiokunnan kokonaisuutena katsottuna vakavista ponnisteluista toimia sen hyväksi.

Se pahansuopa asenne, joka haluaa painaa unohduksiin nämä ponnistelut ja samalla niiden avulla tavoitteena olevien tärkeiden uudistusten aikaansaamisen hyväksi saavutetut tulokset, ei varmaankaan pääse voitolle. Valiokunnan enemmistön esiintymistapa on takeena siitä, että maassa on miehiä, jotka eivät anna pelotella itseään, vaan yksinkertaisesti tekevät hyödyllistä työtään, johon ajankohta suo heille tilaisuuden. Tätä työtä on todellakin jo tehtävissä niin paljon ja se on niin laaja-alaista ja isänmaalle tärkeää, että suurimmallekin tietämykselle ja kyvykkyydelle on tässä enemmän kuin kylliksi kenttää ponnistuksilleen. Ne, jotka tämän isänmaallisen innostuksen osoittamiselle avautuneen aiheiden runsauden ääressä haikailevat uusia poliittisia tapahtumia ja yrittävät saada muitakin niitä haikailemaan, yrittävät oikeastaan vain puolustella omaa kehnouttaan saamalla muita mukaan ylimieliseen ja piittaamattomaan velttoiluunsa.

Kun kaikki jo nyt ratkaistaviksi esitetyt kysymykset on aikanaan saatu lopullisesti ratkaistuksi sillä tavalla, että tulos vastaa nykyistä sivistystasoa ja maan tarpeita, on todellakin saatu tehdyksi kelpo työ, ja silloisella Suomella on hahmo, jollaista kukaan sen pojista ei vielä muutamia vuosia sitten nähnyt tulevaisuutta koskevissa unelmissaankaan.

Emme etenkään usko, että hallitus jättäisi valiokunnan lausunnot huomiotta niiden saaman näennäisesti vähättelevän vastaanoton takia. Valiokunnan ilmaiseman käsityskannan ei saa arvioida edustavan vain pientä murto-osaa maassa vallitsevasta valistuneesta yleisestä mielipiteestä. Tulevat valtiopäivät tuskin asettuvat monessakaan kohdassa päinvastaiselle kannalle.

 

II [nro 9, syyskuu 1862]

Jatkamme viime numerossa aloitettua katsausta valiokunnan toimintaan toivoen, että kykenisimme tuomaan julkisen keskustelun piiriin siihen sisältyvät hyvin tärkeät asiat, ja rajoitumme kuten aiemminkin huomauttamaan vain kysymyksistä, joista valiokunta on esittänyt jonkin keis. senaatin ehdotuksesta poikkeavan mielipiteen, ja merkitsemme kysymykset samoilla numeroilla, jotka niillä on senaatin ehdotuksessa.

20. Tässä tärkeässä rikoslain uudistamista koskevassa kysymyksessä valiokunta yhtyy pääasiassa senaatin ehdotuksiin. Rikoslain kokonaisuudistus vaatii tietysti niin paljon aikaa ja työtä sekä toistuvia ensimmäisen ehdotuksen tarkistuksia, että on väistämättä epävarmaa, milloin se voidaan esittää säädyille.

Valiokunta kuten senaatin enemmistökään ei ole esittänyt mitään muutosta kuoleman- ja raipparangaistukseen ennen lain kokonaisuudistusta. Mikään ei kuitenkaan näytä estävän kuolemanrangaistuksen poistamista useiden rikosten osalta, joiden kohdalla sitä ei hallitsijan armahdusoikeuden johdosta kuitenkaan koskaan käytetä. Harvoissa maissa on ollut vastaavaa tilaisuutta saada kokemusta kuolemanrangaistuksen tarpeettomuudesta ennen sen lakkauttamista. Hyvien perusteiden nojalla voidaan mennä pitemmällekin kuin hra senaattori Bergbom tästä asiasta senaatin pöytäkirjaan antamassaan erityisessä äänestysselityksessä. Onhan poliittisistakin rikoksista annettu kuolemantuomio meidän aikanamme tunnustettu sellaiseksi kuin se on ja aina on osoittanut olevansa, puolueiden käyttelemäksi verisen koston välineeksi tai keinoksi vaarallisten vastustajien raivaamiseksi tieltä. Aseellinen kapina on kaiketi sellainen rikos, että siihen syyllistynyt on itse hukannut elämänsä lopullisesti. Poliittinen murha on samoin niin vaarallinen ja halveksittava teko, että kuolemanrangaistuksen langettamista siitä voidaan pitää oikeana, järkyttäähän tuollainen teko myös koko yhteiskuntajärjestystä. Vuoden 1734 laki säätää kuolemantuomion kuitenkin myös pelkästä sanasta, suullisesti tai kirjallisesti esitetystä. Niinpä sen voi saada hallitsijaa tai valtakunnan neuvostoa panettelevista puheista. Voitaneen pitää itsestään selvänä, ettei hallitsija koskaan salli tuollaisen tuomion täytäntöönpanoa. Niinpä tämän rangaistuksen säilyttäminen tässä lainkohdassa onkin täysin tarpeetonta. Tämä seikka aiheuttaa suurempia hankaluuksia, jos uusi painovapaussäädös lakkauttaa sensuurin, kuten voidaan hyvin perustein toivoa. Tämä ankara laki nimittäin pakottaa hallitsijan tällaisissa tapauksissa itse määräämään rikoksesta annettavan rangaistuksen. Edes rahvaan kiihottaminen tottelemattomuuteen esivaltaa kohtaan ja yhteen lyöttäytyminen tuollaisessa tarkoituksessa eivät ole yhteiskuntajärjestyksen nykyisen tilan vallitessa niin vaarallisia rikoksia, ettei jokin muu varsin ankara rangaistus riitä niitä estämään, sikäli kuin viimeksi mainitussa tapauksessa ei esiinny aseellista vastarintaa.2

Vakuuttuneina siitä, ettei kuolemanrangaistusta voida a priori [suoralta kädeltä] lakkauttaa kuten ei muitakaan rangaistuslajeja, emme ihmettele sitä, ettei valiokunta ole puoltanut sen lakkauttamista. Näyttää toki kuitenkin siltä, että valiokunta olisi voinut syventyä asiaan hieman lähemmin ja selvittää itselleen, millaisissa tapauksissa tämä rangaistus on sekä epäinhimillinen että tarpeeton. Kummallisempaa on, että valiokunnassa annettiin yhtä monta ääntä raipparangaistuksen lakkauttamista vastaan kuin sen puolesta. On kuitenkin toivottava, että yleinen mielipide varsin pian, kunhan kysymys on saatu otetuksi esiin, tunnustaa tämän rangaistuksen barbaariseksi ja tarkoitustaan vastaamattomaksi. Olisi ollut toivottavaa, että valiokunta olisi tässäkin asiassa rohjennut syventyä hieman tarkemmin lain määräysten yksityiskohtiin. Laissamme on tässä yhteydessä esitetty määrittely, joka merkitsee kuohuttavaa epäoikeudenmukaisuutta, nimittäin: se, joka ei pysty maksamaan, hyvittää tekonsa ruumiillaan. Ainakin tältä osin lakia voitaneen muuttaa ilman laajempia valmisteluja, niin ettei sakkoja voida muuntaa ruumiinrangaistukseksi. Oikeustieteellisellä yhdistyksellä näyttää näiden kysymysten parissa olevan mitä antoisin työmaa, elleivät nimittäin sen piirissä voitolle päässeet käsitykset jää kokoussalin seinien sisälle.

Valiokunta ei ole ottanut erikseen kantaa senaatin ehdotukseen sisältyvään tärkeään kysymykseen lapsenmurhan rankaisemisesta. Luultavasti on vain yksi keino, jolla voidaan merkittävästi vähentää, vaikkakaan ei kokonaan estää näitä sangen kuohuttavia rikoksia, joita varmastikin harvoin tehdään muuten kuin äärimmäisen epätoivon vallassa. Sotivathan ne voimakkainta luonnon ihmissydämeen sijoittamaa tunnetta, äidin hellyyttä vastaan. Näiden rikosten määrä ei vähene, niin kauan kuin avioton lapsi edelleenkin on kutakuinkin täysin vailla oikeuksia eikä äiti voi ilman naisellisen kainouden kannalta mitä nöyryyttävintä oikeudenkäyntiä edes hankkia itselleen ja lapselleen niukintakaan elatusta tämän tunteettomalta isältä. Edes jonkinlainen kohtuus näyttää vaativan, että ellei lapsen isä ole todistettavasti vakuuttanut, etteivät äiti ja lapsi joudu kurjuuteen, vaikka hän ei voikaan pelastaa heitä häpeältä, häntä on rangaistava osallisuudesta murhaan. Pelkästään tuollaisen rangaistuksen uhka ajaisi hänet yrittämään rikoksen estämistä, ja hän on ainoa, joka halutessaan pystyy sen tekemään. Vaatimus ei ole pelkästään teoreettinen. Kokemus on osoittanut, että kyseessä olevat rikokset ovat harvinaisempia maissa, joissa laki on tässä mielessä miehelle ankarampi, mitä oikeudenmukaisimmin ankara, eikä rankaise lasta hänen syntyperänsä takia. Näiden rikosten suuri määrä Suomessa on tunnetusti herättänyt Hänen Majesteettinsa Keisarin huomiota, ja asianomaisille viranomaisille on esitetty kysely niiden syistä sekä keinoista niiden estämiseksi. Olisi kiinnostavaa tietää, onko vastaukseen sisältynyt se tieto, ettei aviottomilta lapsilta puutu pelkästään oikeus saada huolenpitoa isältään ja minkäänlaista perintöä häneltä, vaan he eivät saa periä äitiäänkään, niin että äidin kuollessa lapsen varhaisina elinvuosina tämä joutuu kurjuuteen silloinkin, kun äidin omaisuus riittäisi lapsen huoltamiseen ja kasvatukseen.

21. Valiokunta puoltaa laamannin- ja kämnerinoikeuksien lakkauttamista ja poikkeaa senaatin ehdotuksesta vain mielipiteellään, ettei säästyviä laamannien palkkarahoja pidä käyttää oikeudenhoidon määrärahoihin, vaan muihin yleishyödyllisiin tarkoituksiin

Viimeksi mainittu vaatimus on jokseenkin hyödytön. Kun laamanninoikeudet lakkautetaan, juttujen määrä hovioikeuksissa kasvaa. Niiden henkilöstön lisääminen vaatii lisää määrärahoja. Meidän mielestämme tässä olisi ollut paikallaan muistuttaa siitä, että suomen kielen ottaminen oikeudenkäyntien kieleksi on välttämätöntä. Tämäkin seikka vaatinee aluksi hovioikeuksien määrärahojen lisäämistä.

22. Valiokunta on senaatin kanssa samaa mieltä siitä, että käräjäkunnan asukkaiden on valittava kihlakunnanoikeuden lautamiehet, mutta vaatii, että lautamiehille on maksettava lainmukainen palkkio, puolet käräjäjyvistä eikä kolmannesta, niin kuin senaatti on ehdottanut.

Tuskinpa voidaan olettaa, että lautamiesten valiteltu kehnous johtuu vain siitä, että tuomari nimittää heidät sovittuaan heidän kanssaan palkkiosta. Tosin menetellään toki oikeammin, jos heidät valitaan äänestämällä. Lautakuntalaitoksen rappeutuminen johtuu kuitenkin suureksi osaksi siitä, että lautamiehet joutuvat elämään kiertolaiselämää aina matkalla katselmuksiin, arviointeihin, ulosmittauksiin ja viemään haasteita. Nämä velvollisuudet kuuluvat sangen usein estävän arvostetumpia ja kelvollisempia talonpoikia ottamasta tehtävää vastaan, ja tehtävään liittyvä elämäntapa onkin varsin usein johtanut sekä taloudelliseen että henkilökohtaiseen turmioon. Jos lautamiesten ainoana velvollisuutena sitä vastoin olisi tuomioistuimessa mukana oleminen, tehtävää arvostettaisiin, ja kohtuullinen päiväraha riittäisi palkkioksi.

30. Valiokunta ei puolla senaatin ehdotusta tuomioistuinten jäsenmäärän pienentämisestä, jotta ne saataisiin helpommin päätösvaltaisiksi.

35. Samalla kun valiokunta kannattaa tässä kohdassa esitettyjä lainmuutoksia, jotta oikeudenkäyntiasioiden saattaminen ylemmän tuomioistuimen harkittavaksi helpottuisi, se omasta puolestaan ehdottaa muutoksenhausta perittävän maksun alentamista edelleen ja hovioikeuden päätöksen jälkeen pitempää määräaikaa tyytymättömyyden ilmoittamiseen.

36. Tässä kohdassa, joka pääasiassa koskee uutta kirkkolakia, on nopeampaa ratkaisua vaativina asioina ehdotettu: a) kouluhallinnon ja tuomiokapitulien organisaation uudistamista sekä c) papinvaalia koskevien säädösten tarkistamista.

Valiokunta on lisännyt seuraavat täsmennykset: kohtaan a), että kouluhallinnon on saatava täysin tuomiokapituleista riippumaton asema ja että pääsy viimeksi mainittuihin olisi avattava maallikoillekin, kohtaan c), ettei oikeutta osallistua papinvaaliin maaseudulla ulotettaisi laajemmalle kuin maata viljeleviin torppareihin ja kruununpalvelijoihin, ettei valitsijamiesten välityksellä tapahtuvaa vaalia sallittaisi ja että äänimäärän pitäisi olla suhteessa papin palkkaukseen maksettavaan osuuteen.

Keis. senaatin lainsäädäntöasioita koskevat kysymykset päättyvät numeroon 37, ja tämä viimeinen kohta koskee uutta merilakia ja merivahinkosääntöä. Tässä kohdassa valiokunta on yhtynyt senaatin kantaan, että säätyjä pitäisi kuulla siitä, miten uudet lakiehdotukset olisi laadittava. Luullaksemme tälläkin alalla voitaisiin kuitenkin toteuttaa ajanmukaisia osaparannuksia ilman kovinkaan laajaa kyselykierrosta. Niinpä esim. lain säädös pelastajan palkkiosta on sellainen, että tämäntapaiset asiat on aina jätettävä tuomioistuimen ratkaisun varaan, eikä tämä ole pelkästään johtanut mittaviin oikeudenkäynteihin, vaan ulkomaalaiset, joiden laivat ja tavarat ovat heidän onnettomuudekseen haaksirikkoutuneet Suomen rannikolle, ovat saaneet aiheen pitää tätä rannikkoa Euroopan ahneimpiin kuuluvien saalistajien asuinseutuna. Samoin merivahinkojen selvittämistä koskevat säädökset poikkeavat kaikkien muiden maiden laeista ja kauppatavoista, eikä yksikään ulkomainen vakuuttaja voi hyväksyä niiden mukaisesti laadittua merivahinkolaskelmaa, vaikka aluksen tullessa suomalaiseen satamaan vahinkojen laskemisen on tapahduttava maan lain mukaan. Voimassa olevien säädösten tuottamia hankaluuksia ei ehkä tunneta kovinkaan yleisesti, mutta tämä johtuu siitä, ettei lakia ole noudatettu.

 

Ensimmäisenä talouskysymyksenä, järjestyslukunsa mukaan luettelon 38. kohtana, on tärkeä kysymys viinanpoltosta.

Tätä sangen tärkeätä kysymystä käsitellessään valiokunta on päätynyt tulokseen, jota olisi syytä pitää pahimpana erehdyksenä sen koko toiminnassa, jos hallitus todellakin antaisi säädylle sen mukaisen esityksen.

Valiokunta on nimittäin asettunut äänestyspäätöksellä kannattamaan kotitarvepolton lakkauttamista ja viinanpoltto-oikeuden luovuttamista tämän sijasta kunnille.

Valiokunta haluaa siis pois pienet pannut, mutta jättää sen sijaan mahdollisuuden todellisen pahuudenpesän perustamiseksi jokaiseen seurakuntaan.

Kuntien asiaksi jäisi sekä poltto että myynti!

Jätämme laskematta kustannukset, joita puolen tuhannen polttimon perustaminen vaatisi, sekä sen viinanpolttajien armeijan suuruuden, joka niissä työskentelisi. Olennaista on, että kun tilalliset itse torppareineen ja renkeineen nykyisin ryyppäävät suuren osan tuotteista parissa kolmessa kuukaudessa, heillä olisi tuolloin tilaisuus vaihtaa itselleen kautta vuoden aivan kotikulmiltaan paloviinaa vilja- tai perunakapan vastineeksi. Eihän valiokunta ole edes ehdottanut minkäänlaista enimmäismäärää tuotannolle. Korkeamman veron määrääminen valmistukselle merkitsisi tuollaisissa oloissa varsin vähän. Tavaran kalleus vain köyhdyttäisi väestön entistäkin varmemmin.

On ajateltavissa, että kunta luopuisi oikeudestaan pitää tuollaista tehdasta yllä. Niin varmaankin voi käydä siellä täällä. Kun lähellä on laitos, jonne peltoviljelyn tuotteet voidaan myydä täysin ilman myyntiä rasittavia kuljetuskustannuksia, tämä etu voittaa kuitenkin kaiken epäröinnin. Suuri osa hinnasta maksetaan sitten paloviinalla, eikä tätä seikkaa oteta laskuissa huomioon, kuten ei vastaavissa tapauksissa yleensäkään.

Ruotsissa kunnat on innostettu ryhtymään paloviinan anniskeluun, ja tätä voidaan pitää virheenä. Valiokunta, joka jättää myynnin niiden omaksi asiaksi, haluaa innostaa ne myös polttoon. Tätä joko harjoitetaan kunnan laskuun tai kunta luovuttaa oikeuden sen vuokraajalle. Harvat kunnat voinevat vastustaa houkutusta hyvien vuositulojen hankkimiseen tällä tavalla esim. köyhäinhoitokassalleen. Jääköön tulevan kokemuksen osoitettavaksi, miten paljon tehtaan olemassaolo lisää kerjäläisten määrää.

Valiokunnan talonpoikaissäätyyn lukeutuneet jäsenet asettuivat lähes yksimielisesti vastustamaan kaikkea viinan teollista valmistusta, mutta tällöin tarkoituksena oli kotitarvepolton puolustaminen ja säilyttäminen. On myönnettävä, että he ovat saaneet edelleenkin voimassa olevasta viinanpolttolainsäädännöstä tukea käsitykselleen teollisen valmistuksen vahingollisuudesta.

Kun nimittäin sallittiin kotipoltto-oikeuksien vuokraaminen ja yhdistely sillä tavalla, että syntyi teollisen valmistuksen mahdollistava oikeus tämän johtamatta paloviinaveron korottamiseen, seurauksena oli tietysti se, että tehtailijat myivät tuotettaan halvemmalla kuin kotitarvepolttajat. Monet luopuivat kotipoltto-oikeudestaan välttääkseen veron ja ehkä hyväntahtoisesti tuumaillen, etteivät olisi mukana edistämässä ryypiskelyä. Toiset luopuivat uuden kilpailun takia. Tämä ei kuitenkaan vähentänyt valmistusmäärää, vaan se luultavasti kasvoi, koska tehtaiden tuotantomääriä ei pystytty valvomaan. Senkin jälkeen, kun oikeus vuokrattujen oikeuksien käyttämiseen kaupunkien ulkopuolella päättyi, tunnettavissa oli Viipurin läänissä erivapauden saaneiden polttimoiden vaikutus. Ainakin uskottiin, että sieltä saapuva viina piti juopottelua yllä – vaikka Karjalan ja Viipurin läänin asukkaat, jotka ovat vuosikymmeniä olleet näiden polttimoiden vaikutuksille alttiina, ovat raitteinta väestöä koko Suomessa.

Näiden seikkojen perusteella rahvas on päätynyt sille kannalle, ettei kotitarvepoltosta luopuminen vähennä valmistuksen eikä kulutuksen määrää. Tämä usko omaksutaan tietysti erityisen auliisti siitäkin syystä, että luopuminen merkitsee varsin tuntuvien suorien tulojen loppumista. Oman edun tavoittelu ei ole koskaan ollut neuvoton tekosyitä etsiessään.

Jos teollinen valmistus olisi kuitenkin kyennyt tekemään kotitarvepoltosta lopun, kulutus oli vähentynyt, ja tämän käsittää jokainen tarkkailija, jonka oma etu ei ole kyseessä. Jos nimittäin rahvas olisi joutunut ostamaan tavaran enimmäkseen käteisellä menetettyään lisäksi omasta viinanpoltostaan saamansa tulot, se olisi varmaankin harkinnut huolellisesti jokaisen viinakannullisen ostoa. Teolliseen valmistukseen annetut oikeudet olivat kuitenkin liian suppeat, joten tuollaiseen tulokseen ei päästy. Ja silti kulutuksen vähentämisen kannalta on ratkaisevaa juuri se, että tavara on ostettava käteisellä rahalla.

Tämän tilanteen lullaan vallitsevan nykyisinkin. Rahvaskin näyttää elävän tämän väärän luulon vallassa. Se tuntuu uskovan, että kaupunkien väestö juo kaiken sen polttaman viinan. Kaupungeissa, joilla tavallisesti on omat polttimonsa, sitä myydään todellisuudessa kuitenkin verraten vähän, ja rahvas kuluttanee kaupunkimatkoillaan enemmän tätä tavaraa kuin kaupunkeihin myy, vaikka osa juomasta onkin värjättyä ja kaupataan ”rommina”. Todellisuudessa se ryyppää itse oman tuotantonsa. Polttoa harjoittava osa rahvaasta maksaa tuotteellaan palkan työläisilleen, käyttää itse ja kestitsee ystäviään; ja vaikka monikin polttaja myy suuriakin eriä ja pitempien matkojen päähän, kuluttaja kuuluu kuitenkin aina samaan säätyyn. Vaikka mihinkään muuhun ei kiinnitettäisikään huomiota, maan maatalous ei kokonaisuutena siis voi mitenkään saada voittoa tästä elinkeinonhaarasta. Tappiot ovat sen sijaan itsestään selvät. Tavaraa käsittelevät polttajat sortuvat usein itse juopotteluun aloitettuaan siihen johtavan uran naukkailemalla salaa, ja saadakseen tavaralle menekkiä he näkevät mielellään työläistensä ryypiskelevän, houkuttelevatkin heitä siihen antamalla viinaa luotolla ja maksamalla tehdyistä töistä sillä. Jos silti väitetään tämän elinkeinonhaaran tuottavan voittoa maataloudelle, tarkoitetaan, että tavaran valmistava maata omistava talonpoika ansaitsee tavaran kuluttavan maattoman väestön kustannuksella. Tämän ansiotulonsa valmistaja saa kuitenkin maksaa takaisin ottamalla vastaan huonoja työsuorituksia ja maksamalla korkeampia köyhäinhoitomaksuja.

Mitään uudistuksia ei toivottavasti tehdä ilman sen säädyn suostumusta, jonka todellisiin tai kuviteltuihin etuihin uudistuksella puututaan. Mutta jos mistään asiasta päätettäessä voidaan pitää riittävänä lain vaatimuksen edellyttämää kolmen säädyn ratkaisua, niin tämä on varmasti sellainen tapaus, tässähän osaksi oman edun tavoittelu ja osaksi tietämättömyys sokaisevat talonpoikaissäädyn, eikä juuri ole toivoa saada sen edustajia ymmärtämään asioita paremmin. Suomenkielinen sanomalehdistö on tosin tehnyt hyvin vähän jos mitään levittääkseen parempaa asioiden ymmärtämistä lukijakuntansa piiriin. Innokkaammatkin ponnistelut kuitenkin väistämättä kariutuvat, kun tietämättömyyden liittolaisena on kuvitelma omasta edusta. Jokainen viinanpolttaja, joka ei itse juo koko tuotantoaan, voi aina todistaa, että hän hyötyy tästä liiketoiminnasta, vaikka hänelle sanottaisiin sata kertaa, että joka tapauksessa maalaisväestö juo kaiken tämän aineen, mitä maaseudulla valmistetaan.

Mutta kuka sitten kuluttaa tehdastuotteen? Toki samat henkilöt, jotka juovat kotitarvepolton tuotteet. Erona on kuitenkin se, että ensiksi mainittu tavara kuluttajan, niin maanomistajan kuin maattomankin, on ostettava käteisellä, eikä jälkimmäinen enää saa sitä työpalkkansa vastineeksi. Kaupungissa työläinen voi viedä päiväpalkkansa kapakkaan. Maalla palkkoja sen sijaan maksetaan harvoin päivä- tai viikkopalkkana eikä suurinta osaa niistä makseta lainkaan rahana, vaan viljana, jauhoina, leipänä, kalana, maitona jne. Talonpojalla on harvoin edes mahdollisuuksia maksaa palvelusväelleen rahapalkkaa pikkuerinä ja milloin tahansa pyydettäessä. Jos joka kylään kuitenkin perustetaan kapakoita, niissä voidaan varmaankin vaihtaa kaikenlaisia ruokatavaroita viinaan. Mikään ei kuitenkaan pakota lainsäätäjää eikä kuntia sallimaan viinan anniskelua lainkaan. Nykyisinkin kapakat ovat sallittuja vain harvoilla maaseutupaikkakunnilla. Salakapakointia ei kuitenkaan voida estää, niin kauan kuin viinaa saadaan polttaa ja myydä jokaisessa maalaistalossa. Kun viinanpoltto siirtyy tehtaisiin, voi salakapakoinnin lopettaminen jäädä kuntien omaksi asiaksi.

Kuntien omaan päätösvaltaan voidaan jättää myös paloviinan myynnin salliminen tai kieltäminen alueellaan. Ellei kunta halua antaa viinanmyyjän levittää turmelusta alueellaan, sen pakottamista tähän on varmastikin syytä pitää sopimattomana. Vaikka kohtuullista käyttöä puolustetaankin, kukaan ei kuitenkaan voi kiistää sitä, että viinanmyynti levittää nykyoloissa turmelusta paikkakunnalle, jolla sitä harjoitetaan, järjestäänpä se miten tahansa. Eikä kunnan pitäisi missään tapauksessa saada oikeutta myynnin verottamiseen, sillä tämä on aina kannustin sen sallimiseen. Luvattomasta myynnistä voidaan määrätä maksettavaksi samanlaiset suuret sakot kuin luvattomasta anniskelusta, ja nämä sakot voivat jäädä kuntien omaksi asiaksi; silloinhan on olemassa voimakas virike kummankin toiminnan valvomiseen. Ellei kukaan kyläläisistä ole muuten halukas valvojaksi ja syyttäjäksi, kunta puolestaan voi luovuttaa syyttäjälle sellaisen osuuden sakoista kuin osapuolet hyväksi näkevät.

Aiheen näiden vaatimusten esittämiseen olemme saaneet Ruotsin kokemuksesta, että myynnin ja anniskelun luovuttaminen kunnille näiden tulonlähteeksi on tuottanut päinvastaisia seurauksia kuin viinanpolton vapauttamisella haluttiin saavuttaa. Kunnat ovat toiminnallaan toki saaneet merkittäviä tuloja, mutta väestön ja etenkin alemmassa asemassa olevan väestön ruumiillisen ja henkisen hyvinvoinnin kustannuksella.

Jos kunnissa yleistyisi sellainen mieliala, ettei erillistä viinanmyyntiä sallita, tehtaasta tulisi myös vähittäismyyntipiste. Tehdastuotannon, jolla ei ole tavaran menekistä huolehtivaa välityskauppaa tukenaan, vaan joka on riippuvainen kuluttajien suorista tilauksista, ei varmaankaan voida odottaa nousevan erityisen suureen kukoistukseen. Polton vapauttamisen päätavoitteena on kaiketi kuitenkin pidettävä kulutuksen vähentämistä. Jos nyt kaikki muu kuin suoraan tehtaalta tapahtuva myynti katoaa, kotipolton täydellinen kieltäminen käy sitäkin välttämättömämmäksi. Määrätäänpä nimittäin valmistukselle millainen vero tahansa, tehtaasta etäämpänä sijaitsevilla seuduilla on silti mukavampaa polttaa omiksi tarpeiksi kuin tilata tehtaalta ja maksaa rahalla.

Jos tässä esitetty järjestely toteutetaan, tavaran saanti käy vaikeimmaksi irtaimelle ja köyhemmälle väestölle. Kukaan ei kuitenkaan voi nähdä siinä mitään pahaa. Me emme puolestamme ole voineet vakuuttua siitä, ettei ryyppy tekisi hyvää siellä, missä viiniä ja olutta ei ole saatavilla, raskaassa työssä, kun on kylmää ja märkää, ja kulkutautien aikoina. Ainakin metsä- ja muut ulkotyöläiset voivat erityisesti hyötyä siitä. Niinpä olisi epäoikeudenmukaista säätää sellainen laki, että vain he joutuisivat jäämään ilman. Jos ehdotettu järjestely toteutetaan, niin ei välttämättä käy. Voihan työnantaja havaitessaan sen tarpeelliseksi virkistää työväkeään ryypyllä. Tätä ei pidä kieltää eikä voida kieltää, koska kiellon ylläpitäminen on mahdotonta. Ja työtä tekevälle väestölle on parasta, ettei se voi milloin tahansa niin halutessaan vaihtaa työpalkkaansa viinaan. Jos kunnan tehtävänä on valvoa, ettei tarjoilua vähennetä työpalkasta eikä siis tapahdu myyntiä eikä anniskelua, uskomme, ettei sellaista myöskään usein ilmene. Kukaanhan ei juuri piittaa siitä, menettääkö valtio sakkorahoja; mutta jos esim. kunnan köyhäinhoitokassa menettää ne, asia saa toisen sävyn.

Jos tämän lisäksi valmistuksesta vielä peritään korkea vero, joka korottaa tavaran hintaa merkittävästi, voidaan hyvin perustein olettaa, että kulutus supistuu mahdollisimman vähiin.

Olemme täysin hylänneet valiokunnan tästä kysymyksestä ilmaiseman mielipiteen; ja toistamme, että mielestämme tapahtuisi hyvin suuri vahinko, jos hallitus haluaisi esittää säädyille tästä asiasta valiokunnan käsityksiin perustuvan lakiehdotuksen.

Tähän asiaan liittyy kuitenkin toinen valiokunnan tai pikemminkin valiokunnan tiettyjen jäsenten esiintymisen piirre, joka ei myöskään kiitosta ansaitse.

Itseverotusoikeus merkitsee kansalle yksinkertaisesti sen omaa oikeutta osallistua maan hallitsemiseen. Eihän mikään hallitustoimien haara, maan politiikka tai sen hallinto, ole verosuostunnasta riippumaton. Mutta maassa, jossa säädyt eivät voi tarkastaa tulo- ja menoarviota eivätkä määrätä siitä, koska niiden suostumusta ei vaadita säännöllisten, ennestään maksettaviksi sovittujen verojen kantamiseen, ne voivat vain hallituksen pyytäessä suostumusta uusiin veroihin pidättää itselleen oikeuden määrätä näiden varojen käytöstä ja suostumalla näiden verojen maksamiseen vain määräajaksi varmistaa sen, että rahat todellakin käytetään niiden toivomalla tavalla.

Tältä kannalta on hämmästyttävää, ettei valiokunta ole sanonut sanaakaan siitä, kuinka kauan ehdotetun viinanpolttosäännön pitäisi olla voimassa ja kuinka kauan valmistukselle määrättävää veroa saadaan periä. Eikä valiokunta ole edes tehnyt minkäänlaista ehdotusta tämän suostuntaveron käytöstä. Näyttää siltä kuin valiokunta olisi ollut sitä mieltä, että veroa saadaan periä ikiaikoihin asti ja rahat käyttää mihin tahansa tarkoitukseen.

On hyödytöntä pyrkiä salailemaan mitään suostuntaoikeuden seurauksia. Maassa, jonka perustuslaki ei säädä kansanedustuslaitoksen kokoontumisille mitään määräaikoja, verosuostunta on yksinkertainen keino määräaikaisten valtiopäivien aikaansaamiseen, sitä tehokkaampi, mitä merkittävämmästä verosta on kyse ja mitä tärkeämmän tavoitteen saavuttamiseksi sen maksamiseen on suostuttu.

Viinan kulutus maassa on arvioitu 11 miljoonaksi kannuksi, mistä määrästä kuusi miljoonaa kannua on valmistettu kotimaassa [kannu 2,6 l]. Vaikka tämä luku olisi liian suuri ja uusi säädös supistaisi sen murto-osaan entisestä, korkea vero voi silti tuottaa runsaastikin. Suurissa puitteissa tapahtuva valmistus on niin paljon kannattavampaa kuin kotipoltto, ettei viinan hinta juuri nouse, vaikka veron määräksi säädettäisiin puolet sen nykyisestä keskimääräisestä hinnasta. Niinpä tuollainen verokanta olisi liian matala. Virosta tapahtuvan salakuljetuksen estämiseksi on helposti löydettävissä sangen tehokkaat keinot. Jos salakuljettajat esim. tuomitaan valtion töihin (rautateiden rakentamiseen tai metsätöihin) muutamiksi vuosiksi, tuollaiset tuomiot olisivat virolaisille talonpojille varmaankin ilon aihe ja osuisivat ainoastaan heidän herroihinsa, joiden toimeksiannosta salakuljetusta harjoitetaan.

Valiokunta olisi kuitenkin voinut mennä askeleen pitemmälle. Valtiopäivillä on vain yhdellä säätyjen valiokunnalla oikeus saada yksityiskohtaisia tietoja valtion tuloista ja menoista. Nyt kokoontuneelle valiokunnalle oli kuitenkin jätetty mahdollisuus nyt kyseessä olevaa asiaa samoin kuin 41. ja 47. kysymystä käsitellessään pyytää kaikkia tätä koskevia tarpeellisia tietoja, eikä niiden antamisesta sille olisi varmastikaan kieltäydytty. Valiokunta olisi tällöin voinut pyrkiä selvittämään, olisiko säästöjä sen käsityksen mukaan ehkä voitu saada aikaan jollakin hallinnon alalla. Se oli aiemmin pystynyt saamaan selvityksen siitä, ettei uutta veroa tarvittu valtionvelan kuolettamiseksi ja että siis rahaa tarvittaisiin vain kansakoulujen perustamiseen, liikenneyhteyksien parantamiseen ja majakoiden pystyttämiseen. Se olisi voinut pyytää hallitusta ilmoittamaan, miten paljon näihin tarkoituksiin välttämättä tarvitaan. Valiokunta olisi voinut antaa keskuudestaan valitsemalleen toimikunnalle tehtäväksi laskelman laatimisen näiden tietojen pohjalta siitä, voisiko viinavero riittää tavoitteiden saavuttamiseen vai tarvittaisiinko välttämättä lisäksi suostuntaveroa tehtaita ym. varten.

Kaiken tämän valiokunta olisi voinut tehdä. Mitään tästä se ei kuitenkaan tehnyt. Sen sijaan jäsenistä milloin kukakin valittelee sitä, ettei valiokunnalla ole tietoa valtiontalouden tilasta. Yhtään askelta ei kuitenkaan astuta tästä pimeydestä pääsemiseksi. Monet valiokunnan jäsenet tunnetusti tiesivät, että valtiovaraintoimituskunta oli valmis esittämään sille kaikki sen pyytämät tiedot. Valiokunnan olisi pitänyt vain esittää puheenjohtajalleen toivomus, että hän pyytäisi sille tarpeelliset selvitykset. Näin ei kuitenkaan menetelty. Ne, jotka halusivat valiokunnan toiminnan jäävän mahdollisimman merkityksettömäksi, vastustivat kaikkia tuonsuuntaisia askelia.

Sanomme epäröimättä, että tämän sangen tärkeän asian eli verotuskysymyksen osalta valiokunta on tuskin täyttänyt tehtäväänsä oikein. Sen mielestämme ilmeisen haitallinen ehdotus viinanpolttokysymyksen ratkaisemisesta lienee kuitenkin merkityksetön. Erehdyksiä voidaan tehdä. Ei voida kuitenkaan puolustella sitä, ettei valiokunta yleensäkään valmistellut verotuskysymyksen valtiopäiväkäsittelyä valistamalla maan asukkaita kaikista tähän liittyvistä asioista. Ellei hallitus hyväntahtoisesti ota vielä ennen valtiopäivien kokoontumista tehtäväkseen, kuten me toivomme sen tekevän, kaikkien niiden selvitysten esittämistä, jotka valiokunnan olisi pitänyt saada merkitä pöytäkirjoihinsa, valtiopäivämiehet kokoontuvat yhtä tietämättöminä ja neuvottomina kuin valiokunta. Vaikka selvitys annettaisiinkin, puuttumaan jää kuitenkin se vaikutus, joka valiokunnan yksimielisellä päätöksellä viinaveron määräajasta ja varojen käyttötarkoituksista olisi ollut, ei vain yleiseen mielipiteeseen, vaan myös hallituksen tulevaan tätä asiaa koskevaan esitykseen. Samaa on sanottava myös valiokunnan menettelystä 41. kysymystä koskevan lausunnon laadinnassa.

41. Tästä syystä otamme tässä esiin tämän tehtaista ja manufaktuureista perittävää valtionveroa koskevan kysymyksen. Tuollaista veroa ei voida soveliaasti määrätä maksettavaksi muilla perusteilla kuin suostunta- eli tuloverona. Valiokunnan olisi voinut odottaa ilmaisevan kantansa tämän suostuntaveron määräämisen perusteista sekä sen maksamisen määräaikaisuudesta samoin kuin viinaveronkin hyväksymisestä.3 Joudutaan kuitenkin toteamaan, että valiokunta on yksinkertaisesti yhtynyt senaatin mielipiteeseen, että tuollaisen suostunnan myöntämistä olisi ehdotettava valtiopäiville ja että näille pitäisi samoin jättää niiden perusteiden määrääminen, joiden mukaisesti sekä mainitunlaisten tehtaiden että ruukkien ja muiden vastaavien laitosten on osallistuttava kunnallisten rasitusten maksamiseen.

Kysymyksen alkuosaan liittyy myös se arveluttava seikka, että tehtailijat, jotka eivät kuulu minkään valtiopäivillä edustettuna olevan säädyn piiriin ja joilla ei siis ole siellä edustajaa, joutuisivat näin meneteltäessä maksamaan veroa ilmaan omaa suostumustaan. Tällöin on perusteetonta puhua itseverotusoikeudesta. Valiokunta ei kuitenkaan näytä kiinnittäneen lainkaan huomiota tähän seikkaan.

47. Tämäkin yleistä suostuntaveroa koskeva kysymys liittyy niin läheisesti kahteen viimeksi tarkasteltuun, että sen käsittely on tässä soveliainta suorittaa niiden yhteydessä.

Valiokunta on senaatin kanssa samaa mieltä siitä, että tämä suostuntakysymys on lykättävä valtiopäivien arvioitavaksi ja ratkaistavaksi, mutta lisää toivomuksen, että silloin olisi säädyille esitettävä myös ”täydellinen selvitys ja yhteenveto valtiontalouden tilasta”.

Mikään toivomus ei voi olla tätä aiheellisempi. Epäselväksi tosin jää, tarkoittaako toivomus selvityksen esittämistä säädyille vai perustuslain mukaisesti säätyjen valiokunnalle. Voitaneen kuitenkin olettaa valiokunnan kannattaneen jälkimmäistä menettelyä, koska se ei varmaankaan ole voinut vaatia perustuslaista poikkeamista niin kaihtelemattomasti kuin sen sanoista ilmenee.

Me puolestamme olemme kuitenkin vakuuttuneita siitä, että säädyt saavat tuollaisen ”yhteenvedon” nähtäväkseen. Perustuslain sananmukaisesta noudattamisesta poikkeamatta tämä voidaan toteuttaa siten, että yhteenveto julkaistaan ennen valtiopäivien kokoontumista.

Hallituksella on yksinkertaiset perusteet tällaiseen menettelyyn. Ensinnäkään valtion tilinpidossa ei ole mitään salattavaa. Toiseksi mikään ei paremmin luo hyvää suhdetta hallituksen ja säätyjen välille kuin täydellinen avoimuus kaikissa rahamassia koskevissa asioissa. Kolmanneksi minkäänlaista suostuntaveroa saataisiin tuskin hyväksytyksi toisin toimimalla. Ja neljänneksi tilinpidon esitteleminen vain säätyjen valiokunnalle jäisi pelkästään näennäiseksi peittelyksi, jos nimittäin haluttaisiin estää säätyjen edustajien enemmistöä saamasta tietoja siitä. Siihen aikaan, kun tuolla tavalla meneteltiin, pidettiin nimittäin valtion edun kannalta välttämättömänä valtiontalouden tilaa koskevien tietojen säilyttämistä valtiosalaisuutena ja sitä koskevien tietojen paljastaminen oli rikos. Nyt tällaisista mielipiteistä on päästy eroon. Käsityksen muuttuminen johtuu siitä, että entisaikoina tyhjä valtionkassa oli yhtä vaarallinen asia kuin tyhjät asevarastot. Nykyisin hallitukset voivat kuitenkin saada lainaksi rahaa sotaa varten muutamassa päivässä tai viikossa eikä niiden siis tarvitse pitää miljoonia dukaatteja kassaholveihinsa kasattuna. Joka tapauksessa näyttää varmalta, ettei kukaan hyökkää Suomeen asevoimin, vaikka kassakammio osoittautuisikin tyhjäksi. Mainittu käsityksen muuttuminen vaikuttaakin nyt sillä tavalla, etteivät valiokunnan jäsenten saamat tiedot pysy puolta päivääkään salassa heidän edustajakumppaneiltaan säädyissä. Eikä kukaan voi estää ketään säädyn jäsentä ottamasta suostuntaverosta keskusteltaessa arvostelun kohteeksi mitä tahansa valtion menoeriä.

Keskustelu tulo- ja menoarviosta ei kuitenkaan voi tulla kyseeseen. Olisihan budjetin esittäminen säädyille aivan muuta kuin pyydetty yhteenveto tuloista ja menoista, joka pakostakin koskee viimeistä vuotta, jolta tilit on saatu päätetyksi.

Valiokunta on kuitenkin liittänyt lausuntoonsa vielä yhden pyynnön; se nimittäin pyytää, että hallitus esittäisi säädyille lakiehdotuksen, joka koskisi ”tyydyttäviä takeita siitä, miten paitsi edellä esitetyn mukaisesti ehdotettua suostuntaveroa myös Suomen valtion kaikkia tuloja ja varoja hallinnoidaan ja käytetään”.

Valitettavasti joudumme tässä olettamaan, ettei valiokunta ole tehnyt itselleen täysin selväksi pyyntönsä sisältöä. Näyttäväthän sanat siinä määrin tyhjältä fraasilta.

Kuka perustuslakien mukaan ”käyttää” valtion tulot? – Nämä lait antavat vain yhden vastauksen: ”Hallitsija.” Keis. senaatilla ei ole oikeutta käyttää valtion varoista penniäkään lukuun ottamatta niitä käyttövaroja, jotka hallitsija sille myöntää. Senaatti tosin laatii tulo- ja menoarvion. Hänen Majesteettinsa Keisari kuitenkin vahvistaa ehdotuksen noudatettavaksi tai muuttaa sitä mielensä mukaan. Mitä takuita varojen käytöstä sitten voidaan edellyttää? Halutaanko vain sanoa, että taataan tulojen käyttö hallitsijan käskyn mukaisesti? Ei kai tämä voi olla tarkoituksena. Ja se olisikin tarpeetonta huolenpitoa. Kaikki ne menot, jotka budjettiin likimääräisinä merkitään, on aiemmin yksityiskohtaisesti määritelty säädöksissä, jotka on annettu ”Hänen Majesteettinsa oman käskyn mukaisesti”.

Säädyille annettava takuu tulojen oikeasta käyttämisestä edellyttää välttämättä sitä, että säädyt olisivat itse päättäneet budjetista äänestysmenettelyllä yksityiskohtia myöten. Muussa tapauksessa sanailulla takuista ei ole mitään järjellistä merkitystä. Ja tämä edellyttää lisäksi sitä, ettei hallitsija voisi antaa minkäänlaista käskyä tulojen käyttämisestä ilman päätöksestä vastaavan varmentajan allekirjoitusta. Mitään tällaista ei perustuslaissa kuitenkaan ole säädetty.

Keskustelu antaa kuitenkin aiheen olettaa, että tarkoituksena olisi ainoastaan saattaa keis. senaatin jäsenet valtaneuvoston jäsenten asemassa vastuuseen tulo- ja menoarvioehdotuksesta ja muutenkin jokaisesta ehdotuksesta, joka aiheuttaa valtiolle uuden menon. Tämäkin on vastoin perustuslakia, jonka mukaan valtaneuvokset ovat vastuussa yksinomaan hallitsijalle.

Oletamme siis, että valiokunta pyytää eräänlaista ministerinvastuulakia, joka kuitenkin edellyttää vastuuta ainoastaan valtion raha-asioiden hoitoa koskevien neuvojen osalta.

Hallitsijalla on kuitenkin oikeus päättää valtion menoista kenenkään neuvoja kuuntelematta. Vaatiiko valiokunta, että muutaman kuukauden kuluttua on esitettävä käsiteltäväksi laki, joka rajoittaa hallitsijan valtaa tässä suhteessa? Emme voi olettaa tätä tarkoitettavan. Tämä ns. takuu tulisi siis kyseeseen vain silloin, kun jotakuta antamastaan neuvosta vastuussa olevaa neuvonantajaa kuullaan. Ja mitä tämä takuu sisältäisi? Olisi asetettava tuomioistuin selvittämään, onko puollettu meno ollut hyödyllinen vai ei. Vai pitäisikö säätyjen itsensä ryhtyä asian tutkivaksi tuomioistuimeksi? Valtion menojen hyödyllisyyden tai hyödyttömyyden ratkaisemista ei kai voida jättää tavallisen kämnerinoikeuden ratkaistavaksi? Lisäksi olisi säädettävä uusi rikoslaki, joka säätäisi rangaistuksen tästä rikoksesta, hallitsijan neuvonantajan ymmärtämättömyydestä. Uudemmassa valtio-oikeudessa on kuitenkin täysin oikein perustein hylätty kaikki tuollaiset erikoistuomioistuimet. Ruotsinkin valtakunnanoikeus on osoittautunut hyödyttömäksi laitokseksi. Siellä taas, missä kansanedustuslaitos on tuominnut, tuomio on aina ollut jonkin puolueen vihan ja koston ilmaus.

Lisäksi hallitsijan olisi kaiketi vielä luovuttava armahdusoikeudestaan kaikkien tällaisten tuomioiden osalta? Muutenhan voidaan ennustaa, että tätä käytetään 99 tapauksessa sadasta.

Ja yleisluonteisesti: jos oletetaan, että valtion varoja on tahallisesti hävitetty, ketään päätöksestä vastaavaa neuvonantajaa ei ilmaannu näköpiiriin. Näin ongelmallinen takuu ei olisi mikään takuu.

Toistamme: vain siinä tapauksessa, että säädyt laativat budjetin, että hallitsijalla ei ole oikeutta määrätä mistään sen sisältöä koskevasta muutoksesta ilman päätöksestä vastaavan neuvonantajan varmennusta eikä käyttää armahdusoikeuttaan tällaisen varmentajan jouduttua vastuuseen – vain silloin voi puheella valtion varojen oikean käyttötavan takaamisesta olla sisältöä. Jos valiokunta on harkinnut asian tällä tavalla, sen pyyntö on muuta kuin fraasi; ellei harkintaa ole suoritettu, se ei ole muuta.

Joka tapauksessa on pakostakin pidettävä vähintäänkin tahdittomana sitä, että vakavia asioita pohtiva kokous vaatii tuollaisin yleisluonteisin sanakääntein näin syvälle ulottuvia valtiosäännön muutoksia. Kyseessä olevan kaltaisten takuiden vaatimisella on täysin sanoja vastaava merkitys vasta parlamentaarisen hallitustavan vallitessa eli silloin, kun hallitusta hoitavat ministerit, jotka saavat valtuutensa kansanedustuslaitokselta.

Mainitusta kannanotosta voidaan lisäksi todeta, ettei ole selvitettävissä, onko sen esittäminen ollut enemmistön tarkoituksena vai ei. Suuri jäsenten joukko on puhunut selväsanaisesti sitä vastaan. Tuntuisi siltä, että kannanotto olisi tuon tilanteen toteamisen jälkeen voinut jäädä esittämättä.

Vaikka valiokunnan pyyntö olisi rajoitettu koskemaan vain niiden varojen käyttöä, jotka säätyjen pitäisi valtiopäivillä hyväksyä suostuntaverona maksettaviksi, kaikki edellä esitetyt huomautukset pätisivät silti aivan samoin. Tuollaisella pyynnöllä olisi kuitenkin ollut tietty käytännöllinen merkitys, nimittäin ilmoituksena, ettei varoja varmaankaan myönnettäisi, ellei sitä hyväksytä. Jos mainitun pyynnön puolesta aktiivisesti puhuneet valiokunnan jäsenet ovat toimineet sen mielikuvan nojalla, että valtiontalous olisi ”arveluttavan sairaassa tilassa”, kuten muuan jäsen käsityksensä ilmaisi, he lienevät jo päässeet harhaluulostaan. Tämä harhaluulo oli kuitenkin erehtyneiden omaa syytä, koska valiokunta ei tehnyt elettäkään vapautuakseen siitä, voidaanpa sanoa, ettei se missään nimessä halunnut päästä tietämättömyydestään. Ja silti tämä tietämättömyys oikeastaan haihtui, kuten tuonnempana osoitetaan, jo ennen valiokunnan pyynnön esittämistä.

Olemme jo edellä viitanneet siihen, mitä valiokunnan olisi meidän mielestämme pitänyt tehdä löysästi harkittuihin fraaseihin sortumisen sijasta.

Valiokunnan olisi pitänyt anoa, että suostuntakysymysten osalta hallituksen olisi: 1. esitettävä säädyille laskelma summasta, johon suostuntaveron tuotto saattaa nousta; 2. ehdotettava sen maksamiseen suostumista tietyksi ajaksi ja 3. esitettävä yksityiskohtainen ehdotus näiden varojen käytöstä. Silloin valiokunta olisi voinut totuudenmukaisesti vakuuttaa, etteivät säädyt varmaankaan hyväksy minkäänlaista suostuntaveroa, ellei tuollaiseen muotoon laadittua ehdotusta esitetä. Luullaksemme hallituksella ei olisi ollut mitään näiden toivomusten täyttämistä vastaan.

Mutta entä takuu käyttämisestä säätyjen päätöksen mukaisesti? Kun suostunnan määräaika on päättynyt ja uuden suostunnan antaminen tulee kyseeseen, säädyillä on tilaisuus tutkia tämä asia. Ja jos havaitaan, että varat on käytetty muihin tarkoituksiin kuin mihin ne on pyydetty ja myönnetty, säädyillä on valta kieltäytyä jatkamasta suostuntaa. Jos käyttötapa on jotenkin muuttunut, mutta tarkoitus on säilynyt samana, riittäisi ehkä, että säädyt esittäisivät mielipiteensä muutoksen sopivuudesta tai sopimattomuudesta. Säädyt voivat myös esittää kantanaan, että muutoksen aiheuttanut neuvonantaja on epäpätevä huolehtimaan näiden varojen käyttämisestä, ja ehdottaa hänen erottamistaan tästä tehtävästä. Vasta sen jälkeen, kun on todettu, ettei säätyjen päätöksiä ole noudatettu, on aika vaatia muita takuita.

Jos valiokunta olisi esittänyt edellä esitettyjen kaltaisia toivomuksia, olisi saavutettu jokin käytännön tulos, mutta sen nyt esittämä epämääräinen, moniselitteinen ja väljä pyyntö jää väistämättä tyhjäksi korulauseeksi.

Perustuslain mukaan säädyt eivät voi poistaa mitään valtion vakinaisista tuloista eivätkä myöskään säätää mitään niiden käyttämisestä. Mikään ei kuitenkaan estä niitä ehdottamasta säästöjä milloin mihinkin menoluokkaan ja säätelemästä suostuntaveron määrää tätä vastaavasti. Sellainen toiminta on käytännön politiikkaa eikä sellaista fraasien latelemista, jonka taitajina eräät valiokunnan jäsenet ovat halunneet loistaa.

Vielä tulee sellainenkin aika, etteivät valtion nykyiset tulot riitä niihin menoluokkiin, joihin ne nyt käytetään, koska menot kasvavat väistämättä alituisesti, ja vajaus on väistämättä täytettävä suostuntaverolla. Silloin koittaa aika, jolloin valtiopäivät pääsevät määräämään rahojen käytöstä näihinkin menoihin.

Vakinaisista veroista tullit ovat luonteeltaan sellaisia maksuja, että niitä käyttämällä maasta voidaan verottaa ylettömiä summia. Tullitaksan määrääminen on kuitenkin ollut ja on edelleenkin yksinomaan hallituksen vallassa. Tällainen asiaintila voi muuttaa itseverotusoikeuden tyhjäksi harhakuvaksi. Tarvitsee vain kuvitella, että hallitus määräisi korkeat tuontitullit vaikkapa suolalle, kahville, sokerille, puuvillalle, joista viimeksi mainittujakin jokainen nykyisin tarvitsee arkielämässään. Silloin suostuntaa ei tarvittaisi melko pitkään aikaan. Kiistatta tulleista onkin 20 viime vuoden aikana tullut hallituksen käsissä väline, jolla rahaa tarvittaessa otetaan. Niinpä emme olisikaan suuremmin hämmästelleet, jos valiokunta olisi alamaisesti anonut, että valtiopäiviä olisi ainakin kuultava tullitaksan säätelyn perusteista. Tuollainen anomus olisi voinut ilmentää viisautta ja sopivaisuuden tajua. Voitaisiin toki esittää vaatimus, että tullitaksan määrääminen olisi jätettävä valtiopäivien asiaksi. Pari valiokunnan jäsentä todella yrittikin saada tällaisen hankkeen liikkeelle. Ja mitäpä ei voida vaatia? Kukaan ei kuitenkaan liene niin sokea, ettei tajua tullitaksaa koskevan päätösvallan siirtämisen säädyille merkitsevän budjettivallan antamista niille. Nykyoloissahan tullitaksasta riippuu, pysyykö valtiokoneisto käynnissä vai pysähtyykö se. Tyytymättömyys nykyiseen tullitaksaan on kuitenkin todella voimakasta ja yleistä, ja niinpä hallitus tekisi taitavasti harkitun myönnytyksen suostumalla säätyjen kuulemiseen tästä asiasta – ja pyrkimällä taksaa muokkaamalla tyydyttämään niiden kaikki kohtuulliset toivomukset.

Lisäämme 47. kysymyksen tarkasteluun sen erillisen huomautuksen, että valiokunnan olisi mielestämme pitänyt harkita sen neuvon antamista hallitukselle, ettei se pyytäisi valtiopäiviltä tässä kohdassa mainittua yleistä suostuntaveroa. Näin olisi voitu menetellä, jos valiokunta olisi laskenut paloviinaveron mahdollisen tuoton ja jos tuo summa olisi osoittautunut riittäväksi täyttämään ne tarpeet, joihin senaatti on viitannut. Valiokunta olisi ainakin voinut ehdottaa, ettei maaomaisuuteen perustuvaa suostuntaveroa pitäisi vaatia tiloilta, joiden bruttotuotto valtion [vakinaisten] verojen vähentämisen jälkeen ei ylitä tiettyä vähimmäissummaa. Kato on kuitenkin valitettavasti vienyt sellaiseen tilanteeseen, ettei mikään maaomaisuuteen perustuva suostuntavero voi tulla kuuloonkaan. Ja joka tapauksessa voidaan pitää ennakolta selvänä, että viinanpolttokysymys esitetään valtiopäivien harkittavaksi ennen yleistä suostuntaveroa.

 

III [nro 10, lokakuu 1862]

Tarkastelimme viimeksi keis. senaatin valtiopäiväkysymyksiksi esittämän ehdotuksen kohtia 38, 41 ja 47, jotka kaikki koskevat uutta suostuntaveroa.

Senaatin ehdotuksen tehtailta ja manufaktuureilta perittävää suostuntaveroa koskevan 41. kohdan yhteydessä uudistamme aiemmin esittämämme muistutuksen siitä, että kaupunkielinkeinot yleensäkin ja etenkin tehtaat ja kauppa osallistuvat vain vähäisellä osuudella valtiovallan ylläpitoon. Eräissä kaupungeissa perittävät maksut kohoavat merkittäviin summiin. Mutta jos ensinnäkin vähennetään muiden henkilöiden kuin elinkeinonharjoittajien omistamista asuinkiinteistöistä suoritettavat maksut sekä kaupungin omistaman maapohjan vuokrat ja toiseksi kustannukset kaikesta, mitä kaupungit maksavat pelkästään omaksi hyödykseen, kuten laitureista, katujen kunnossapidosta, katuvalaistuksesta, palolaitoksesta, samoin lääkäreistä, poliisilaitoksesta ym., jäljelle ei jää paljon sellaisiin järjestelyihin, jotka maaseudun osalta maksetaan valtion varoista; ja valtion kassoihin kaupungeista tulevat maksut ovat täysin merkityksetön summa verrattuna varallisuuteen ja nettotuottoihin.4 Ainakaan missään Euroopan maassa eivät kaupunkilaisten elinkeinot ole maatalouteen verrattuna yhtä keveästi verotettuja. Ruotsissa, jossa kaupunkien hallinto on yhä samalla kannalla kuin Suomessa, suhdetta tasoitetaan suostuntaverolla, jonka määrä perustuu käteen jäävän tulon mukaiseen taksoitukseen, erikseen kiinteästä omaisuudesta ja erikseen liiketoiminnan tai lainaksi annetun pääoman tuotosta, joista viimeksi mainittua ei tässä maassa veroteta lainkaan.

Siirrymme muihin kysymyksiin ja aloitamme senaatin ehdotuksen 40. kohdasta, joka koskee maaseudun kunnallisolojen uutta järjestelyä.

Valiokunta, joka on yhtynyt senaatin ehdotukseen ja lisännyt siihen, että asiaa valmistelemaan asetetun komitean laatima ehdotus ”sekä sitä vastaan esitetyt huomautukset” olisi nykyisessä asussaan jätettävä säätyjen harkittavaksi, on lisäksi ilmaissut mielipiteenään, että vastaava ehdotus kaupunkien kunnallishallinnon uudelleenjärjestämiseksi pitäisi laatia samoin mikäli mahdollista ensimmäisillä valtiopäivillä säädyille esitettäväksi.

Voidaan olla eri mieltä siitä, onko sellainen asia, josta yleisöllä on vielä sangen vähän tietoa ja josta ei ole tämän takia muodostunut selkeää yleistä mielipidettä, todellakaan sovelias käsiteltäväksi ensimmäisillä valtiopäivillä. Maan sanomalehdet ovat muiden valtiopäiväasioiden ohella jättäneet tämänkin sangen tärkeän asian huomiota vaille. Kuinka moni maaseutukunnan asukas vielä tuntee ehdotuksen sisältöä tai edes tietää sen olevan olemassa? Näin huonosti tunnetun ja keskustelun aiheeksi tuskin ehtineen ehdotuksen esittäminen valtiopäiville näyttää sitäkin epäviisaammalta, kun kyseessä on kunnallinen vapaus, jonka valtiollinen säätely on rajoitettava mahdollisimman vähiin. Vielä arveluttavammalta vaikuttaa komitean ehdotuksen ”sekä sitä vastaan esitettyjen huomautusten” jättäminen kansanedustajien käsiin. Sitenhän valtiopäivät muutetaan toimitusneuvostoksi – ja jopa neljäksi sellaiseksi. Sääntönä on kai pidettävä, että hallitus esittää kansanedustuslaitokselle vain lopulliseen muotoon laadittuja ehdotuksia. Sen sijaan voitaisiin hyvinkin sanoa, että ensimmäisiä valtiopäiviä kuullaan ehdotuksen yleisistä perusteista ohjeeksi sen lopulliselle valmistelulle seuraavien valtiopäivien käsiteltäväksi – etenkin kun valiokunta ei ole itse antanut mitään lausuntoa ”perusteista ja tarkoituksesta”, kuten sen tehtävänä oikeastaan olisi ollut. Valiokunta olisi toki koostumuksensa takia ollut paljon sopivampi tuollaisen kannan esittämään kuin nelijakoiset valtiopäivät. Siten valiokunta olisi myös jouduttanut asian hoitamista, myös siinä mielessä, että valiokunnan jäseniä olisi tuolla tavalla toimimalla kannustettu viemään asiaa neuvottelujen aiheeksi ainakin kukin oman kuntansa piirissä.

Lausuntoonsa tästä asiasta valiokunta on liittänyt alamaisen anomuksen, jota on aihetta kannattaa mitä lämpimimmin. Kansalaisten vapauden tärkeimpiin puolustuskeinoihin kuuluu virkamiesten vastuullisuus. Tällä olisi vähän merkitystä, jos asian ratkaiseminen jätettäisiin ylemmän auktoriteetin päätösvaltaan eikä tuomioistuimille. Se olisi näennäistä vielä sittenkin, jos vain julkinen viranomainen eikä virkamiehen toimien johdosta kärsimään joutunut yksityinen kansalainen saisi oikeuden vaatia häntä vastuuseen teoistaan. Onneksi asianosaisen henkilön oikeus haastaa niin tuomarit kuin kaikki hallintovirkamiehetkin vastaamaan valtansa väärinkäyttämisestä, puolueellisuudesta tai pelkästään taitamattomuudesta aiheutuneesta lainvastaisesta menettelystä on maan lainsäädännössä yleisesti voimassa oleva periaate. Haasteen antajan ei jopa edes tarvitse olla asianomistaja, vaan virkamiehen voi vaatia tilille lainvastaisesta teosta kuka tahansa, joka uskoo voivansa todistaa asian. Sitäkin tuskallisemmaksi maan asukkaat väistämättä kokevat sen seikan, että läänien kuvernöörit, joille on annettu laajat, ihmisten henkilökohtaiseen vapauteen ja omistusoikeuteen vaikuttavat valtuudet, vapautettiin vuonna 1851 annetulla asetuksella tästä toimiaan koskevasta vastuusta, niin että heidät voidaan nykyisin haastaa oikeuteen vain kenraalikuvernöörin suostumuksella. Yhäkin muistetaan hyvin, miten tyrmistyneesti ja vastahankaisesti tähän asetukseen suhtauduttiin. Vaikka kenraalikuvernöörien hyvään haluun pitää yllä lakia ja oikeutta suhtauduttaisiin miten luottavaisesti tahansa, tällainen asia ei kuitenkaan voi hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa riippua kenenkään yksilön hyvästä tahdosta. Virkamiehen vastuunalaisuudella ja tämän kansalaisilla antamalla turvalla ei ylimalkaan ole mitään merkitystä, kun ratkaisuvalta on hallintoviranomaisella, jota itseään ei kukaan valvo, eikä laillisella tuomioistuimella. Asioiden ollessa nykyisellään läänin kuvernööri voi riistää vapauden ja omaisuuden keneltä tahansa epämääräiseksi ajaksi joutumatta tästä minkäänlaiseen vastuuseen. Tuomioistuin voi vapauttaa vangitun, mutta kuvernööri taas voi vangita hänet uudelleen. Samaan tapaan kuvernööri voi takavarikoida omaisuutta, periä laittomia sakkoja ym. Tällaisten toimien johdosta kärsimään joutunut yksityishenkilö ei voi edes vaatia vahingonkorvausta, ellei kuvernöörin menettelyn laillisuutta tai laittomuutta voida tutkia. Maassa tiedetään yleisesti, että tämä paljon puheenaihetta antanut asetus johtui eräästä Viipurin läänin kuvernööristä, joka lienee kokenut epämukavaksi sen, että lainvastainen menettely vie vastuuseen kruunun virka- ja palvelusmiehen siinä kuin maan muutkin asukkaat.5

Kuvernöörit eivät tavallisesti ole olleet lakien tuntijoita. Niinpä yleisö on luottanut lääninsihteereihin ja lääninkamreereihin, joiden on vastuussa ollessaan täytynyt asettua vääryyksiä vastaan ainakin esittämällä vastalauseensa. Nyt tämä pakko on kadonnut, ja tuossa asemassa oleva virkamies voi merkittävään vaaraan antautumatta kannattaa muitta mutkitta jokaista kuvernöörin päätöstä.

Juuri tämän asetuksen kumoamisesta valiokunta on esittänyt alamaisen toivomuksensa siitä syystä, että kunnallislakiehdotuksen mukaan kuvernöörit voisivat toimia puheenjohtajina kuntakokouksissa. Näyttääkin selvältä, että valtion virkamiehen, joka valtuutetaan johtamaan kunnallisia kokouksia, on nautittava tällaisessa tehtävässä tarvittavaa luottamusta. Sellaista luottamusta taas vastuusta vapaa virkamies ei voi koskaan odottaa saavansa.

Valiokunta on 42. kohdassa yhtynyt senaatin ehdotukseen henkilöveroja koskevan asetuksen muuttamisesta lisäten sen toivomuksen, että henkiveron maksamisvelvollisuus olisi ulotettava kaikkiin yhteiskuntaluokkiin, siis myös aateliin ja papistoon.

46. kohdassa on kyseessä sotavoimien asettaminen ja ylläpito. Valiokunta on muokannut senaatin ehdotusta, että kaikkien nyt tähän tarkoitukseen koottavista maksuista vapautettujen olisi maksettava tällainen maksu, toivomalla, että asiaa järjestettäessä olisi kevennettävä maataloutta nyt rasittavaa taakkaa.

Selvältä näyttää, että viimeksi suoritettujen järjestelyjen mukainen ruotujako rasittaa ruodun ylläpitäjiä tarpeettoman raskaasti.

Sinänsä se ei kuitenkaan missään tapauksessa aseta maaomaisuuden kannettavaksi suurempaa taakkaa kuin se on jo puoli vuosisataa sitten kantanut. Vuoden 1808 ruotuarmeijaan kuului 12 186 jalkamiestä ja 550 rakuunaa ratsuineen.6 Nykyinen sotavoima käsittää sitä vastoin vain 2 800 miestä. Kustannukset miestä kohti eivät ole voineet juuri kasvaa lukuun ottamatta pestirahan kohoamista ja vaatetuksen hankintaa, mutta tätä lisäystä vastaavat maataloustuotteiden kohonneet hinnat. Sotilastorppien uudelleenperustaminen taas on vain sellaisen omaisuuden palauttamista, joka on ollut maatilan omistajan käytössä 50 vuotta ilman vuokramaksuja. Tällaisia torppia oli 1808 ainakin seitsemäntuhatta, siis runsaasti kaksinkertainen määrä. Vakanssimaksut ovat tunnetusti olleet mitättömän vähäisiä kuluneiden 50 vuoden ajan. Selvää toki on, että maksu, jonka suorittamisesta maksaja on ollut vapautettuna puoli vuosisataa, tuntuu raskaalta ja rasituksen epätasaisen jakaantumisen takia varmasti koetteleekin monia ruotujen ylläpitäjiä.

Tämä kaikki ei kuitenkaan mitenkään vähennä sen seikan kohtuullisuutta, että maan kaikkien asukkaiden pitää osallistua sen puolustamisen kustannuksiin.

Voidaan kuitenkin kysyä, onko nykyisen järjestelmän vähäinen paikkaaminen maan kannalta hyödyksi. Viime vuosina sotalaitokseen tehdyt alituiset muutokset ovat varmaankin tuntuvasti vaikuttaneet siihen, että kustannukset tuntuvat koettelevilta. Ja noilla kustannuksilla saadaan nykyisin aikaan melko hyödytön ja merkityksetön tulos. Suomen koko sotavoima käsittää nykyisin 3 620 jalkamiestä ilman tykistöä, ilman ratsuväkeä, ilman yleisesikuntaa, pioneerijoukkoja, kenttäsairaaloita ym. Tämä tällainen näyttää kylläkin pahasti vain kalliilta leikittelyltä. Pelkästään 700-miehinen kaartinpataljoona maksaa 118 000 ruplaa eli noin 170 ruplaa miestä kohti.

Yleinen käsitys näyttää olevan, että koko ruotujakolaitos on tähän aikaan sopimaton eikä ainakaan sodan sattuessa tuota kustannuksia vastaavaa hyötyä. Sveitsiä pidetään halvan sotalaitoksen samoin kuin yleensäkin valtiontalouden huokean hoidon mallimaana.7 Sveitsi saa 1 120 000 taalerin (suunnilleen yhtä monen ruplan) kustannuksilla aseisiin 170 000 miestä, jolloin miehistön ikä vaihtelee 20 vuodesta 44 vuoteen. Tämä on kuitenkin nimellinen määrävahvuus, mutta silti 120 000 miestä on valmiina lähtemään, ja heillä on päällystönsä ja aseensa valmiina. Tähän määrään sisältyvät tykistö, ratsuväki ja kaikki muut armeijan tarvitsemat erikoisjoukot. On helposti käsitettävissä, ettei tällaisessa järjestelmässä sotilaan ylläpito rauhan aikana maksa mitään. Varsinaiseen armeijaan (Bundesauszug), jonka miehistön ikä vaihtelee 20 vuodesta 34 vuoteen, kuuluu noin 75 000 miestä, 3 prosenttia väestöstä. Samaa suhdelukua käytettäessä Suomen pitäisi saada kokoon 50 000 miestä. Jos kuitenkin oletetaan, että näissä oloissa tarpeellinen määrä olisi vain puolet tästä eli 25 000 miestä, näyttää siltä, että sotilasrahaston nykyisten tulojen, hieman yli 600 000 ruplan, pitäisi riittää tuollaisen voiman ylläpitoon, tarvittava tykistökin ym. huomioon otettuna.8 Viimeksi mainitun aselajin ja siihen liitetyn ym:n kustannukset ovat nimittäin väistämättä suhteellisesti suuremmat, kun kyseessä ovat pienemmät sotavoimat.

Kun nähtävissä on edellä esitetyn kaltaisia esimerkkejä, meidänkin maassamme on hyvinkin syytä tutkia sotalaitoskysymystä perinpohjaisesti ja jättää sikseen kaikki muut tätä asiaa koskevat valtiopäiväpäätökset lukuun ottamatta päätöstä tuollaisen tutkimuksen toimeenpanemisesta. Tiedämme erään sotilasasioihin perehtyneen maanmiehemme tehneen jo pitkään työtä tähän tähtäävän ehdotuksen aikaansaamiseksi tavoitteenaan uudistus, joka ei kasvattaisi kustannuksia ja joka perustuisi yleiseen asevelvollisuuteen. Toivottavasti tämä ehdotus voitaisiin mitä pikimmin saattaa julkisuuteen, jotta käsitys tällaisen uudistuksen mahdollisuuksista voisi vakiintua ja kaikki hätiköidyt vain oireisiin vaikuttavat lääkintäyritykset voitaisiin välttää.

48. kohdassa ehdotetaan hallituksen valtuuttamista valtionlainan ottamiseen Viipurin läänin lahjoitusmaatilojen ostamiseksi. Koska senaatin lausunnon voidaan tulkita tarkoittavan, että hallitukselle olisi annettava valtuudet päättää siitä tavasta, jolla lahjoitusmaatalonpojat muutetaan verotalonpojiksi, valiokunta on senaatin ehdotusta muuten kannattaessaan lisäksi ilmoittanut kantanaan, että kysymys olisi kokonaisuudessaan annettava säätyjen harkittavaksi.

Epäilyksittä nämä lahjoitusmaat ovat maata vahingoittava syöpä. Itse oikeuskysymyskin on jäänyt niin hämäräksi, ettei vielä ole saatu ratkaistuksi, ovatko talonpojat alkuaan olleet maan omistajia vai eivät. Mikäli oletetaan, etteivät he ole olleet omistajia, heidän murheellinen tilanteensa ansaitsee kuitenkin maan myötätunnon. Heidän asemansa ei kuitenkaan ole poikkeuksellinen. Kaikki rälssitalonpojat [aatelistilojen alustalaiset] maassa ovat samassa tilanteessa.

Valtionlainojen käyttö on tässä maassa vielä uusi asia, ja täällä nähtävästi pidetään yksinkertaisena asiana valtionlainan ottamista tähän tarkoitukseen. Maksunhan valtio saa tulevaisuudessa, vaikkakin korot menetetään. Näiltä lainaehdotuksilta voitaisiin kuitenkin aiheellisesti vaatia, että niissä ilmoitettaisiin ehdotetun lainan likimääräinen summa. Kukaan ei näytä huolestuneen tästä asiasta, kunhan vain lainataan. Voitaneen pitää jokseenkin varmana, että ehdotetun lainan määrä on lähempänä kymmentä miljoonaa kuin yhtä miljoonaa.

Ellei haluta kehitellä mitään tuottavia hankkeita lainoituksen turvin, ei rautateitä eikä mitään muutakaan, valtion luotonottokyvyn rasittaminen mainitulla lahjoitusmaiden lunastuksella käy epäilemättä päinsä. Lainanotossahan on etenkin Suomen kaltaiselle riippuvaisessa asemassa olevalle valtiolle nopeasti eteen tuleva raja, jolle saavuttaessa luotto loppuu tai sitä ei ole käytettävissä ilman suuria tappioita.

Olemme todellakin sitä mieltä, ettei valtion pitäisi ottaa lainaa tähän tarkoitukseen, vaikka näin voitaisiinkin menetellä täysin ilman suoranaisia tappioita. Siten nimittäin viivytettäisiin kaikkia muita maan vaurastumiselle tärkeitä hankkeita.

Meillä on sellainen käsitys, että tavoite voidaan saavuttaa muilla maan kannalta vähemmän haitallisilla keinoilla. Tällainen keino on toiminta vuokrasopimusten aikaansaamiseksi esim. 30 tai 50 vuodeksi muuten kutakuinkin kohtuullisilla ehdoilla. Talonpoikia ei tunnetusti ole yleensä saatu taivutetuksi tuollaisiin sopimuksiin edes niilläkään äärimmäisen kohtuullisilla ehdoilla, joita heille on joillakin tiloilla tarjottu. He näet pitävät kiinni uskostaan, että maa kuuluu heille, ja pelkäävät luopuvansa tästä omistusoikeudestaan, jos hyväksyvät vuokrasopimuksen. Maassa täytyy toki olla sen verran laintuntemusta, että voidaan ratkaista, pystytäänkö tuomioistuimissa tunnustamaan tämä heidän otaksuttu omistusoikeutensa. Jos taas tällaisen tuomion aikaansaaminen on mahdotonta, on suunnilleen äsken mainittujen kaltaisten sopimusten solmiminen talonpoikien valistuneen oman edun mukaista. Jos he toivovat saavansa maan lunastetuksi valtionlainalla, tämä on heille vain lisähoukutuksena sopimuksista kieltäytymiseen. Jos taas sopimukset voidaan solmia niin pitkäksi ajaksi, että sen kuluessa voidaan saada kokoon pääoma, jonka avulla talonpojat voivat itse lunastaa maan omakseen, on täytetty heidän vapautumisensa edellyttämä ehto. Sama urakka heillä on edessään siinäkin tapauksessa, että maa lunastetaan valtionlainalla, sillä silloin valtiosta tule veronsaaja ja vero on määrättävä niin suureksi, että sillä saadaan ainakin lainan pääoma kuoletetuksi.

Tämän operaation helpottamiseksi pitäisi seudulle varta vasten perustaa pankki tai valtuuttaa Suomen Pankin Viipurin konttori huolehtimaan tähän tarkoitukseen osoitettujen varojen erillisestä hallinnosta. Talonpojat voisivat näin meneteltäessä tallettaa säästönsä pankkiin. Jotta pankki voisi lainoittamalla tukea sellaisia talonpoikia, jotka ovat saaneet säästetyksi tietyn summan, se voitaisiin valtuuttaa laskemaan liikkeelle korkoa tuottavia obligaatioita, joiden kuoletusaika olisi suhteellisen lyhyt ja joiden nimellisarvot olisivat melko vähäisiä, jolloin niillä olisi enemmän kysyntää yleisön keskuudessa. Obligaatioita pitäisi laskea liikkeelle tietyssä suhteessa antolainaukseen, ja niiden vakuutena olisivat kiinnitykset lunastettuun maahan.

Mahdotonta ei myöskään ole saada venäläisiä pääomia mukaan tällaiseen lunastuspankkiin, etenkään sitten kun tämän maan raha saadaan todelliseen hopeakantaan. Siinä tapauksessa olisi varmaankin soveliainta perustaa pankki täysin yksityiseksi yritykseksi.

Esitämme nämä ehdotukset, koska 1. valtion velkaantuminen tämän tarkoituksen hyväksi ehkäisee maan teollisuuden kehitystä; 2. maan hinta kohoaa kohtuuttoman korkeaksi, jos valtio esiintyy ostajana; 3. lainan maksamisen jaksottaminen useiden vuosikymmenien ja useiden sukupolvien ajaksi jättää talonpojan suunnilleen samaan velttouden tilaan, jossa hän nykyisinkin elää, mutta kun häneltä sitä vastoin vaaditaan lähinnä omia ponnistuksia ja hän näkee päämäärän olevan saavutettavissa lyhyemmässä ajassa, tämä kannustaa häntä muuttamaan maatalouttaan ja elämäntapaansa.9

Tärkein vastaväite, joka tällaista ehdotusta vastaan esitetään, on olettamus, etteivät maanomistajat myisi yksittäisiä pientiloja. Moni heistä kuitenkin varmaan havaitsisi itselleen edulliseksi lunastussumman vastaanottamisen, kun he sen ohella saisivat vielä esim. 20, 30 tai 35 vuotta jatkuvat vuokratulot. Jos vaaditaan kokonaisten kuntien ryhtymistä hankkeeseen, näiden maksujen suorittaminen turvataan yhäkin paremmin. Yksimielisyys ja yhteishenki, jota on tähän mennessä osoitettu vastustettaessa selkeiden sopimusten hyväksymistä, saa tällöin myönteisen tavoitteen, ja tämä kohentaa väestön tilaa enemmän kuin mikään muu. Jos maanomistaja kieltäytyy myymästä, säästöt on kuitenkin koottu, ja tulee aika, jolloin koko väestö voi muuttaa pois ja jättää maan siihen tilaan, jossa se oli vastaanotettukin; ymmärtäähän väestö toki, että sen oman edun mukaista on kuluttaa maan kasvuvoima loppuun ja päästää tehdyt parannukset rappeutumaan vuokrakauden lopussa. Järkevä maanomistaja voi vähintäänkin aina odottaa näin tapahtuvan, kun väestöllä on käsissään riittävästi varoja, joilla se voi ostaa itselleen maata mistä tahansa tämän maan alueelta ja jättää hänen tiluksensa autioiksi.

Ehdotuksen toteuttamiseksi on kuitenkin välttämätöntä, että joku isänmaallinen mies tai ehkä muutamia tällaisia henkilöitä ryhtyy hanketta johtamaan. Viipurin läänistä ei kapitalisteja puutu. Sellainen pankki, johon edellä on viitattu, ei tuota ylettömiä korkoja, mutta aina kuitenkin kelvollisesti voittoa. Sen ei tarvitse olla uhrautuvan jalomielisyyden kannattelema yritys. Joka tapauksessa se kuitenkin olisi isänmaallinen yritys.

Ehdotus on tosin vastakkainen sille mielipiteelle, että valtiovallan on järjestettävä ensiksi ehtivälle pyytäjälle maata ja rahaa ja lautoja ja tervaa ja päälle päätteeksi leipää – kaikkea ilmaiseksi ja että lisäksi hirvittävää verotusta – suunnilleen alhaisinta Euroopassa – on alennettava tai se olisi ehkä kokonaan lopetettava.

 

IV [nro 11, marraskuu 1862]

Kun valiokunta siirtyi käsittelemään 52. kohtaan sisällytettyjä monia kysymyksiä, jouduttiin jälleen kerran tilanteeseen, jossa valiokunnan epätietoisuus toimintansa merkityksestä vaikutti tavallista voimakkaammin. Pöytäkirjasta tämä ei kuitenkaan ole selkeästi havaittavissa, sillä siihen ei ole sisällytetty kertomusta tapahtumien kulusta. Tilanteeseen viitataan vain ohimennen ensimmäisessä 11. helmikuuta esitetyssä puheenvuorossa.

Mainitussa kohdassa luetellut kysymykset ovat nimittäin senaatin käsityksen mukaan luonteeltaan sellaisia, että niiden ratkaiseminen kuuluu yksinomaan hallitukselle, vaikka senaatti on esittämiensä syiden nojalla ehdottanut, että valtiopäiviä pitäisi niiden johdosta kuulla.

Valiokunta tunsi asemansa hieman lujemmaksi käsitellessään muita kysymyksiä, jotka vaativat välttämättä valtiopäivien päätöstä. Kun niihin ei ollut sisällytetty yksityiskohtaisia lakiehdotuksia, valiokunnan olisi toki pitänyt tuntea asemansa täysin varmaksi. Näidenkin kysymysten käsittelyssä näkyy kuitenkin toisinaan pelkoa siitä, että mennään liian pitkälle. Kun nyt oli annettava lausunto kysymyksistä, jotka eivät edellytä valtiopäivien päätöstä, saattoi sellainen olettamus levitä, että hallitus ehkä pitäisi valiokunnan kuulemista riittävänä ja ratkaisisi sen jälkeen kysymykset muitta mutkitta. Jos mielikuva oli tuollainen, oli toki oikein kannattaa laajempaan keskusteluun ryhtymättä senaatin ehdotusta, että valtiopäiviä olisi kuultava kaikista näistä kysymyksistä.

Suoritetussa äänestyksessä enemmistön kanta lieneekin ollut tämä. Silloin kuitenkin ilmeni, ettei vähemmistö pitänyt tätä äänestystulosta omalta osaltaan sitovana. Valiokunta oli kutsuttu koolle antamaan lausuntonsa kaikista senaatin pöytäkirjaan otetuista kysymyksistä. Mikään ryhmittymä, suuri tai pieni, ei voinut ottaa tämän tehtävänsä täyttämiseen halukkailta jäseniltä heidän kiistatonta oikeuttaan menetellä näin. Nyt siis ryhdyttiin soveltamaan käytäntöön jo valiokunnan toisessa istunnossa ilmaistua näkökantaa, ettei mikään valiokunnan tehtävää rajoittava päätös sido niitä jäseniä, jotka eivät hyväksy sitä.

Tästä seurasi, että kysymysten käsittelyyn ryhdyttäessä nekin jäsenet, jotka olivat aluksi kieltäytyneet osallistumasta siihen, havaitsivat parhaaksi mielipiteensä muuttamisen ja mukana olemisen.

Viimeksi tätä aihetta käsitelleen artikkelimme kirjoittamisen jälkeen on julkaistu keisarillisen senaatin pöytäkirja tämän vuoden marraskuun 11. päivältä, ja siinä saatetaan julkisuuteen Hänen Majesteettinsa Armollinen käsky, joka määrää, mitkä näistä kysymyksistä esitetään ensimmäisille valtiopäiville. Rajoitamme tästä syytä tarkastelumme niihin.

Valiokunnan mielestä 52. kohdassa mainituista kysymyksistä kiireellisiä asioita olivat alakohdissa b), f), g), h), i) ja l) mainitut. Hänen Majesteettinsa on jättänyt näiden lisäksi myös alakohdissa d), e) ja h) mainitut asiat ensimmäisten valtiopäivien käsiteltäväksi niiden kannan kuulemista varten.

Alakohta b) koskee tilusten suojaamista. Valiokunta yhtyi senaatin ehdotukseen, että asiasta olisi laadittava uusi säädös, joka perustuisi kotieläinten omistajan velvollisuuteen huolehtia näistä sillä tavalla, etteivät ne tuota häiriötä toisten tiluksilla.

Alakohdissa d) ja e) kyseessä ovat metsästys ja eläinten pyynti sekä kalastuselinkeino. Valiokunta yhtyi senaatin mielipiteeseen, että näitä elinkeinoja koskevia uusia säädöksiä tarvitaan.

f) koskee kyytilaitosta ja maanteiden rakentamista.

Senaatti esitti vaihtoehtoisesti maanomistajien vapauttamista kyyditysvelvollisuudesta tai vain tämän rasituksen keventämistä tavoitteeksi, johon jonkinlaisella uudella järjestelyllä olisi pyrittävä. Valiokunta kannatti ensiksi mainittua vaihtoehtoa, maanomistajien täydellistä vapauttamista kyyditysvelvollisuudesta. Matkustajien kuljettaminen on jätettävä yrittäjien asiaksi ja kyytimaksua on korotettava 3 kopeekkaan virstalta eli 25 kopeekan sijasta 30:een peninkulmalta ”tai sen ylittävältä matkalta”.

Kenen on maksettava yrittäjien saamisesta tähän työhön? Siitä valiokunta ei ole sanonut mitään. Voitaneen pitää selvänä, että sen käsityksen mukaan kustannukset on maksettava valtion varoista. Eihän valiokunta ole toki voinut kuvitella, että yrittäjiä saataisiin liikkeelle pelkän kyytimaksun voimalla.

Yleisen kyytilaitoksen ylläpito valtion kustannuksella on niin kallis hanke, ettei sen kustannuksia voida kattaa minkäänlaisilla kyytimaksuilla.

Kysymys kuuluu vaikeimmin ratkaistaviin maassa, jossa etäisyydet ovat näin pitkiä, liikenne vähäistä ja tiet yleensä näin mäkisiä. Viimeksi mainittu este on kuitenkin vähäisin. Sveitsissä ja Saksan vuoristoseuduilla postivaunuja vetämässä on kolme hevosta – ja kyydissä on kirjepostia, kuski ja postinkuljettaja sekä 6 matkustajaa matkalaukkuineen ja yöpymisvarusteineen ym. – Muutoksen mahdollisuudesta ei voida kuitenkaan esittää laskelmaa, koska tarpeelliset perustiedot puuttuvat. Jos asia tulee säätyjen käsiteltäväksi ilman selvää ehdotusta asian ratkaisemisesta tai ilman minkäänlaista edeltävää tilastollista selvitystä, niiden ei voida toivoa saavan aikaan minkäänlaista tulosta. On saatava jonkinlainen selvyys siitä, kuinka paljon matkustajia kulkee vuosittain milläkin tiellä, millainen määrä hevosia heidän kuljettamisekseen ehkä tarvitaan, kuinka suuret ovat hevosten, ajoneuvojen ja miesten ylläpidon keskimääräiset kustannukset. Selvää kuitenkin on, että postivaunujen käyttö voi olla mahdollista vain vilkkaimmin liikennöidyillä teillä. Pienemmillä teillä kyydeistä huolehtiminen on jätettävä kuntien hoidettavaksi kuten ennenkin.

Teiden kunnossapidon osalta valiokunta ehdotti, että valtion olisi otettava vastuulleen kaikkien postiteiden tai ainakin kaikkien niihin kuuluvien siltarakennelmien kunnossapito; tiellä liikkujien olisi vastineeksi maksettava tie- ja siltamaksuja. Kun tällainen ehdotus ei pohjaudu minkäänlaisiin perustietoihin, sekään ei varmaankaan voi pyrkiä olemaan enemmän kuin toivomus asian järjestämiseksi tuolla tavalla, sikäli kuin siihen on minkäänlaisia mahdollisuuksia. Teiden kunnossapidon siirtämisen kulkijoiden vastuulle estää tässä maassa lumen auraus talvisin. Se on nimittäin yhtä kallista, käytetäänpä tietä paljon tai vähän. Lisäksi liikenne on monillakin tieosuuksilla niin vähäistä, että perintäkustannukset nielisivät kaikki kulkijoilta perityt maksut.

Kukaan ei silti varmaankaan ole sillä kannalla, että maanviljelijä, joka on ottanut omistukseensa maan siihen liittyvine rasitteineen, vapautettaisiin näistä rasitteista ilman muuta. Tämähän oikeastaan merkitsisi sitä, että hänelle lahjoitettaisiin se pääoma, jonka korkoja kyyditysvelvollisuus ja teiden kunnossapito vastaavat. Lahjasumma olisi tietysti otettava tavalla tai toisella muiden veronmaksajien taskuista. Mutta näitä on varsin vähän, kun maanviljelijät jätetään pois laskuista, joten lahja jää kuvitteelliseksi ja maanviljelijä joutuu tavalla tai toisella maksamaan sen takaisin. Kuka käyttääkään maanteitä, ellei maanviljelijä itse? Niinpä sekä kyytilaitoksen että maanteiden kunnossapidon perusrahasto voidaan koota huokeana rahamaksuna niiltä, jotka ovat tähän asti vastanneet kummastakin tehtävästä. Ainakin muutamia teitä voitaneen pitää kunnossa tuollaisen maksun sekä tietä käyttävien matkalaisten kyytirahojen turvin.

Yksinkertaisinta epäilemättä olisi oikeuttaa tienpidosta vastaavat kunnat perimään teiden käyttäjiltä tietty maksu peninkulmaa kohti. Tällöin avautuisi oivallinen toimintakenttä itsehallinnolle, jonka oikea paikka on kunta.

g) Valiokunta kannattaa senaatin suositusta elinkeino- ja kauppavapauden yleisestä laajentamisesta; samoin se vastaa alakohdassa h) esitettyyn kysymykseen viljakaupan vapauttamisesta varauksettoman myöntävästi.

Viljakaupan vapauttamisen välttämättömyydestä ei juuri voi olla erimielisyyttä. Useimmat, jotka siitä puhuvat, esiintyvät kuitenkin Cajsa Wargin tapaan ja sanovat: ”Otetaan.” [ohjeen mukaan ”otetaan sitä mitä käytettävissä on”.] Heidän päähänsä ei ole koskaan pälkähtänyt, ettei Suomen hallitus voi eikä ole voinut säädellä maan tullioloja mielensä mukaan. Ne, joilla on hieman tietoa maassa voimassa olleista – ja voimassa olemattomista – tullitaksoista, ovat vaienneet; ja siten he ovat toimineet viisaasti. Nyt on kuitenkin olemassa vain yksi tullitaksa, joka todellakin on voimassa. Mikään ei ole helpompaa kuin yleisen periaatteen omaksuminen: viljakauppa vapaaksi. On kuitenkin pelkästään latteaa, että esim. ruotsalaisen Aftonbladetin toimittaja ryhtyy todistelemaan, ettei leivän toimittamiseen maassa kadon johdosta nälkää kärsiville olisi tarvittu muuta kuin viljakaupan vapaus. Tätä viisautta tämän maan hallitusmiehet eivät todellakaan voi saada päähänsä muualta kuin Ruotsin Aftonbladetista! Miten suunnattoman hyväntahtoista onkaan, että mainittu toimitus, jolla on raskaana urakkanaan Ruotsin hallituksen kouluttaminen, uhraa kallista aikaansa ja vielä kallisarvoisempaa palstatilaansa ottaakseen huolekseen myös Suomen hallituksen kurissa pitämisen! Tuo hyväntahtoisuus on kuitenkin hieman tarpeetonta. Onhan tässä maassa jo kaksikymmentä vuotta ollut tuommoisia koulumestareita; eikä heistä vieläkään ole pulaa, minkä jokapäiväinen kokemus osoittaa.

Varhaisimmassa nuoruudessaan allekirjoittanut kuuli Pohjanmaan ukkojen sanovan, että ”senaatin herrat” kielsivät viljantuonnin, koska heillä oli itsellään runsaasti viljaa myytävänä varastoissa joiltakin tiluksiltaan. On todella hämmästyttävää, ettei kukaan ole täältä lähettänyt Aftonbladetille tuollaista herkkupalaa. Sitä olisi varmasti venytetty ja vanutettu asiaankuuluvalla tavalla – etenkin jos viesti olisi lähetetty ennen herra Sohlmanin vierailua meren tällä puolella. Pohjanmaan ukkojen olisi kuitenkin pitänyt tietää asia, jota Aftonbladet ei olisi pystynyt älyämään, se seikka, että Venäjältä tuodaan Suomeen tullitta viljaa, jauhoja ym. siitä riippumatta, onko täällä tuontikielto voimassa vai ei. Tuonnin vapaus on tästä syystä ollut poikkeus säännöstä vain siinä mielessä, että sen ollessa voimassa viljaa on saatu tuoda myös muualta kuin Venäjältä. Tästä syystä kaikkia katovuosia on niiden vaikeuden asteesta riippumatta käytetty hyväksi tuollaisen poikkeuksellisen tilanteen aikaansaamiseksi. Tämä on kuitenkin tuottanut harvoin niin suurta hyötyä kuin tänä vuonna, kun viljan hinta on Venäjällä ollut verraten korkea.

Tältä kannalta voidaan tarkastella myös kysymyksen esittämistä säädyille. Aika on nyt tältäkin kannalta muuttunut. Lisäksi maahan on tuotava pääasiassa Venäjältä sitä enemmän viljaa, mitä enemmän sitä Suomesta viedään. Tuskin kyseessä on periaatteellinen inttäminen, vaan yksimielisen vaatimuksen esittäminen sellaisten tullimääräysten poistamisesta, jotka eivät hyödytä ketään eivätkä mitään, mutta suoranaisesti haittaavat maatalouden menestymistä. Vapauden vaatimus ei kuitenkaan koske vain viljakauppaa. On vapautettava kaikkien sellaisten elintarvikkeiden kauppa, joita ei voida pitää tarpeettomina tuotteina ja ylellisyytenä. Nyt ei makseta tullia viljan ohella ainoastaan jauhojen, ryynien, herneiden, perunoiden, vaan myös eläintuotteiden, kuten lihan, voin, juuston jne. tuonnista. Maanviljelijä ei voi sanoa, ettei taksa suojaa hänen elinkeinoaan. Venäjältä tuleva kilpailu on kuitenkin vapaata myös eläintuotteiden osalta, ja sieltä tuodaankin melko paljon juustoa, meetvurstia ym. Myös kaikki tässä maassa kulutetut kauraryynit, tattariryynit ja makaronit lienevät venäläisiä tuotteita. Niinpä ei voida edes luulotella maatalouden suojan vaativan ruokatavaroiden tuontitullia. Finanssitullinakin se tuo vain vähän tuloja, vaikka ei kiinnitettäisikään huomiota siihen, että varsinaisten ruokatavaroiden verottaminen on väärin. Niinpä kysymyksen rajoittaminen viljakaupan vapauttamiseen ei riitä, vaan kaikkien tuontapaisten tuotteiden kaupan on oltava vapaata. Näyttää varmalta, että säädyille olisi valmisteltu tähän tähtäävä laaja-alaisempi ehdotus, jos valiokunta olisi kutakuinkin yksimielisesti esittänyt sitä puoltavan kannanoton. Toivotaan, että kun kysymys tulee säätyjen käsiteltäväksi, ne tarkastelevat sitä tästä laajemmasta näkökulmasta.

Kysymystä kaupan ja merenkulun vapaudesta ei tarkasteltu samalta kannalta kaikissa valiokunnan piireissä. Ehdotukseen sekä kaupan vapauden laajentamisesta että merenkulun vapaudesta annettiin kuitenkin myöntävä vastaus lähes yksimielisesti.

Porvarissäädyn edustajia on pelottanut jokaiselle Suomen miehelle myönnettävä oikeus viennin ja tuonnin harjoittamiseen. Jos nimittäin nykyisten kauppiaiden on elinkeinoaan harjoittaessaan kannettava porvaristolle määrättyjen rasitteiden taakkaa, mutta kaikki muut saisivat harjoittaa vienti- ja tuontikauppaa ilman mitään maksuvelvollisuuksia, ensiksi mainittujen kaupankäynti selvästikin loppuisi. Yhtä selvää kuitenkin on, että sellaisessa tilanteessa jokainen kauppias luopuisi porvarioikeudestaan päästäkseen vapaan kaupan harjoittajien joukkoon. Tämä vaihtoehto osoittaa, miten kohtuutonta olisi tuollaisen vapauden myöntäminen kaikille kaupunkien asukkaille ilman minkäänlaisia kaupungin kassaan suoritettavia maksuja. Muuten on ainakin kaupunkien kunnallishallinnon säännöstö kokonaan uudistettava. Mitä taas tulee tuollaisen oikeuden myöntämiseen maalaisille, siinäkin on omat mutkansa. Vaikka tullittomuus laajennettaisiin mahdollisimman laajaksi, kukaan ei vaatine finanssitullien perinnän täydellistä lopettamista. Jos ne säilytetään, ei tuontia voida sallia muihin satamiin kuin niihin, joissa toimii tullikamari. Niitä taas ei voida perustaa jokaiseen paikkaan, josta lähtee tai johon saapuu vuosittain pursi tai pari. Siitä, mitä maalaiset sitten purattavat laivoista tullikäsittelyyn kaupunkien satamissa, niiden laitureilla ja laivasilloilla ja pakkahuoneissa, kaupungit voivat periä sellaisia maksuja, että ne vastaavat kauppaa harjoittavan porvariston elinkeinostaan valtiolle maksamia rahasuorituksia. Jos merenkulku kehittyy jossakin niin vilkkaaksi, että tullikamarin perustaminen käy kannattavaksi, siellä tarvitaan kyllä piankin kunnallisten maksujen perimistä merenkulun ja kaupan tarpeita varten – eli sinne kasvaa kauppala. Maaseudulta tapahtuva vienti pysyy kyllä aina merkityksettömänä, jos kaupunkien kauppiaat vain maksavat tavarasta kunnollisen hinnan. Jos he sen sijaan muodostavat sellaisia kauppayhdistyksiä kuin Poriin yritettiin perustaa pari vuotta sitten, vienti siirtyy varmasti maaseudun kauppiaiden käsiin. Yleensäkin käy väistämättä niin, että laivanvarustajien, viejien ja tuojien on toimintansa sijaintipaikasta riippumatta maksettava sekä veroja valtiolle että kunnallisia maksuja. Tällaiseen tulokseen päätyminen ei tavallisesti kestä kauan, joten kaupunkien kauppaporvaristo voinee olla varma siitä, että sen maaseudulla toimivat kilpailijat eivät vältä voittojensa asianmukaisia vähennyksiä. Jo edellä esitetyt seikat kuitenkin osoittavat, ettei vaadittu merenkulun ja kaupan vapaus ole aivan yhdellä kynänvedolla säädettävissä.

Sama koskee elinkeinovapautta muutenkin. Ammattikuntajärjestyksen kumoaminen käy helposti; yhtä helppoa ei ole sen korvaaminen jollakin organisaatiolla, joka voi henkisesti tukea eri ammattiryhmien jäseniä. Ihmiseltä vaaditaan suurta henkistä sivistyneisyyttä, jotta hän kykenee noudattamaan toiminnassaan oikeutta ollessaan suureen joukkoon sulautuneena kuulumatta mihinkään muuhun yhteisöön kuin valtioon, yleisesti isänmaahansa. Hän tarvitsee kuulumista johonkin suppeampaan piiriin, jolta hän saa arvostusta käyttäytyessään hyvin ja jonka arvostuksen hän menettää käyttäytyessään huonosti. Vallalla on käsitys, että voitonhimo riittää estämään ihmistä toimimasta petollisesti puuhissaan, koska rehdiksi tunnetulle henkilölle osoitetaan luottamusta ja hän saa töitä, petokseen syyllistyvä menettää väistämättä sekä luottamuksen että työn. Näin voidaan sanoa puhuttaessa elinkeinonharjoittajan toiminnasta pienessä kunnassa, jossa kaikki tuntevat kaikki. Suuremmissa oloissa tämä ei pidä paikkaansa. Päinvastoin nähdään lukemattomien petkuttajien menestyvän mainiosti, ja hankittu omaisuus lakaisee ainakin näennäisesti jäljet umpeen, koska aina löytyy matalamielisiä sieluja niin paljon, että rikas mies saa ympärilleen hovinsa. Niinpä tosiasia onkin, että muut törkeät rikokset ovat vähentyneet sivistyskansojen keskuudessa, mutta petosten määrä on kasvanut. Kansan siveellinen henki tietysti rappeutuu tämän kehityksen myötä. ”Humpuukia”, huijaukseen nojautuvaa toimintaa, melkeinpä ihaillaan Yhdysvalloissa, ja sikäläinen yleinen mielipide rankaisee siitä enintään pilkkanaurulla. Englannissa on vasta ravintoaineiden yleinen väärentäminen saanut lain ja poliisin kouran tarttumaan huijauksiin.

On myönnettävä, ettei ammattikuntajärjestyskään pysty enää pitämään jäsenten keskuudessa yllä pyrkimystä korporaation arvostuksen vaalimiseen, niin että he valvoisivat sen kunnian säilymistä ja pitäisivät siihen kuulumista omakohtaisesti kunnianaan. Täällä Suomessakin jokainen puuseppä haluaa nykyisin olla ”huonekalutehtailija” jne. Saksan valtioissa ja samoin Ruotsissa on elinkeinovapauteen siirryttäessä pyritty säilyttämään ammattikunnat vapaaehtoisina yhdistyksinä, kuitenkin siten, että useiden ammattien harjoittajat voivat liittyä samaan ammattikuntaan. Näyttää siltä, että tuolla tavalla meneteltäessä ammattikuntien pitää olla täysin vapaita, niin ettei niiden tarvitse ottaa ketään jäsenekseen pakosta. Arvostetun yhdistyksen jäseneksi pääsemisestä kuten siitä erottamisesta tai jäsenyyden epäämisestäkin tulee silloin kunniakysymys, samalla kun mukanaolo tuo taloudellista etua. Haluaahan jokainen tietysti mieluiten palveluksia käsityöläiseltä, jonka rehellisyyden ja työtaidon ammattiveljet takaavat. Organisaatiota uudistettaessa tavoitteeksi on myös otettu eläke- ja avustuskassojen perustaminen. Nämä pystyvät kuitenkin nähtävästi toimimaan ammattikuntiin tai ammatteihin sitoutumattomina.

Muistutettakoon, että näitä asioita koskeva lainsäädäntötyö kuuluu oikeastaan hallitukselle ja että asia on näin tulkittu Ruotsinkin valtiopäivillä. Ministerivaltiosihteerin senaatille osoittamasta valtiopäiväasioita koskevasta kirjelmästä käykin ilmi, että Hänen Majesteettinsa on halunnut ainoastaan kuulla säätyjen mielipiteen ilmoittaakseen sitten asian lähemmästä järjestämisestä.

Alakohdassa i) valiokunta kannattaa setelinanto-oikeuden antamista yksityispankeille.

Tässä yhteydessä on muistettava yksi asia: vaikka asia periaatteessa hyväksytään, pääkysymykseksi nousee: millaisten vakuuksien varassa yksityispankin setelinanto voi tapahtua. Ruotsi on ainoa maa, jossa taloja ja muita rakennelmia on painettu seteleiksi. Kokeilun ei kuitenkaan voida vielä katsoa osoittaneen hyödyllisyyttään. Niin kauan kuin vuosittain otetaan ulkomaista lainaa, maassa liikkeellä olevan setelistön keinotekoisesti aikaansaadulla runsaudella ei ole yhteyttä valtionpankin jalometallivarantoon. Lainaamisen on kuitenkin joskus loputtava, ja silloin saadaan nähdä, mistä koko paperimäärää vastaava valuutta otetaan. Kokeilu on ristiriidassa kaikkien tähän saakka tunnustettujen setelinannon teoreettisten periaatteiden kanssa, ja juuri siitä syystä, ettei sitä voida teoreettisesti perustella, se erityisesti tarvitsee kokemuksen antamaa vahvistusta.

k) Senaatti oli tässä alakohdassa esittänyt kysymyksen ainoastaan tapulikaupunkien omien ym. painomittojen korvaamisesta yhtenäisellä elintarvikkeiden painomitalla. Valiokunta kannattaa ehdotusta, mutta lisää, että painomitoissa olisi siirryttävä kymmenjärjestelmän pohjalle.

Saattaisi ajatella, että tässä valiokunnan lausunnossa on sanottu liian paljon tai liian vähän. Näyttää nimittäin tuskin aiheelliselta muuttaa pelkästään painomittojen järjestelmää. Hyödyt eivät vastaa hankaluuksia, joita tuollaiset muutokset aina alussa aiheuttavat. Toisin ovat asiat, jos kymmenjärjestelmää ryhdytään soveltamaan samaan aikaan kaikkien mittojen määrittelyssä. Silloin kaikkien laskutoimitusten ja laadunmuutosten yksinkertaisuus helpottaa siirtymistä.

l) Valiokunta kannattaa palkollisssäännön ja laillista suojelua koskevan säädöksen uudistamista siihen tavoitteeseen tähdäten, ”että henkilökohtaista vapautta suosittaisiin mahdollisimman pitkälle, kuitenkin niin, että yhteiskunnan pitäisi varoa laiskuuden ja velttouden tukemista vähemmän koulutusta saaneen irtaimen väestön keskuudessa; täysin rajatonta vapautta mainitussa suhteessa valiokunta ei ole kuitenkaan voinut puoltaa”.

Valitettavasti tämän päätöslauselman sanamuoto on sellainen, ettei voida tietää, mitä valiokunta oikeastaan puoltaa: henkilökohtaisen vapauden suosimista kyllä, mutta täydellistä henkilökohtaista vapautta ei. Sikäli kuin tässä on kyse henkilökohtaisesta vapaudesta, tämä ei varmaankaan voi merkitä muuta kuin sitä, että jokaisen täysi-ikäisen, täysijärkisen yksilön, jota ei ole mistään rikoksesta tuomittu, on saatava edustaa itse itseään vailla pakkoa pestautua toisen palvelukseen. Millään vähäisemmällä ratkaisulla ei tällä alueella edistetä henkilökohtaista vapautta. Rajoitukset kuuluvat toiselle alueelle, nimittäin köyhäinhoitolainsäädännön piiriin. Sen puitteissa käsiteltäviksi tulevat muuttovapaus, oikeus sijoittaa ihmisiä työlaitoksiin jne. Vasta sen yhteydessä tulee myös kyseeseen mahdollinen laiskuuden ja velttouden tukeminen.

Kahdesta esitettyjen 52 kysymyksen lisäksi käsiteltävinä olleesta kysymyksestä ensimmäinen koskee maanvuokraajan häätämismenettelyn monivaiheisuutta. Valiokunta on puoltanut säädöstä, joka lyhentää menettelyä.

Toisessa kysymyksessä, joka koskee alioikeuden tuomareiden velvollisuutta lähettää tietyn ajan kuluessa hovioikeudelle tuomiokirja, senaatti on puoltanut vaatimuksen lieventämistä, mutta valiokunta on toista mieltä ja kannattaa nykyisen säädöksen säilyttämistä.

Emme tiedä, onko mitään muuta keinoa kuin tuomiokirjan lähettäminen sen valvomiseksi, onko jokin, ehkä melkoinenkin osa pöytäkirjasta vielä mustepullossa, niin kuin on tapana sanoa. Joka tapauksessa lienee välttämätöntä, että ryhdytään käyttämään jotakin muuta valvontakeinoa, jos tuomiokirjan lähettämisen määräaikaa pidennetään. Tuomiokirjan lähettäminen ei vielä todista, että myös kaikki osapuolet olisivat saaneet tiedon tuomiokirjan sisällöstä. Se on kuitenkin oletettavissa, kun kerran pöytäkirjan konsepti on olemassa.

 

Olemme täten lopettaneet tämän katsauksen, johon liitämme seuraavassa numerossa vain vähäiset loppusanat.

 

V [nro 12, joulukuu 1862]

Hänen Majesteettinsa Keisarin käskystä senaatti on asettanut yhdeksän erillistä komiteaa valmistelemaan vuoden 1863 aikana kokoontumaan kutsutuille valtiopäiville esityksiä ja lakiehdotuksia useimmista kysymyksistä, joista valiokunta on antanut lausuntonsa.

Näiden komiteoiden ja valiokunnan erilaiset tehtävät sekoitetaan täysin toisiinsa, jos ajatellaan, että ensiksi mainitut on kutsuttu tekemään uudelleen viimeksi mainitun suorittama työ.

Nämä komiteat ovat yleisen tehtävänsä luonteen mukaisesti vain tekstien toimittamisesta huolehtivia komiteoita. Niiden tehtävänä on laatia esityksiä sekä ehdotuksia säädöksiksi ja lainkohdiksi, joiden asiasisältö on Hänen Majesteettinsa käskyssä osoitettu. Nämä määräykset taas ovat useimmissa tapauksissa valiokunnan ehdotusten mukaisia. Näin ollen komiteoiden tehtävänä on oikeastaan antaa lain ja säädöksen muoto päätöksille, jotka valiokunnassa on tehty. Tällä tavalla näiden valmisteluelinten tehtävät eroavat toisistaan.

Tilanne on toki kuitenkin sellainen, että käsky on useiden kysymysten osalta niin yleisluonteinen, ettei lakiehdotusta voida laatia ilman lain sisällön lähempää määrittelyä komiteoissa. Tämä koskee esim. 7. kohtana mainittua holhoojia koskevien lain säädösten tarkistamista. Myönnettäköön, että tämän kysymyksen kuten yleensäkin siviilioikeutta koskevien kysymysten osalta vasta yksityiskohtaista lakiehdotusta laadittaessa opitaan näkemään, mitä uusia säädöksiä tai vanhojen säädösten muutoksia tarvitaan. Tuollaisten asioiden osalta voitaneen todeta, että valiokunnan haluttomuus ilmaista niistä selvempiä mielipiteitä on johtanut niiden esittämiseen vielä komiteoille näin epämääräisessä muodossa.

Valiokuntaa voidaan arvioida miten halutaan. Sen koostumus perustui kuitenkin vaaleihin, joihin suuri osa maan väestöstä suoranaisesti tai välillisesti osallistui. Sen mielipiteenilmaisujen voidaan siis katsoa edustavan kutakuinkin yleistä mielipidettä maassa. Komiteat ovat sitä vastoin hallituksen asettamia, ja niiden ehdotuksista tulee hallituksen ehdotuksia säädyille.

Kun eräitä kysymyksiä on nyt annettu komiteoiden käsiteltäväksi niin ylimalkaisessa muodossa, etteivät ne oikeastaan vain laadi viimeisteltyyn muotoon tiettyä ehdotusta, vaan toimivat asiassa aloitteellisesti, tämän voidaan katsoa johtuvan siitä, miten huolellisesti valiokunta varsin usein pyrki välttelemään kysymyksiä, kuten edellä jo tuli sanotuksi. Tästä ei ole mitään syytä iloita. Eihän mitenkään voida olettaa, kuten edeltä jo on selväksi käynytkin, että komiteat voisivat valiokuntaa paremmin nähdä, mikä on maalle hyödyksi ja tarpeellista, ja että niiden ehdotusten voitaisiin odottaa menevän paremmin läpi valtiopäivillä kuin valiokunnan laatimien. Voidaan päinvastoin olettaa, että valtiopäivätkin olisivat yhtyneet valiokunnan mielipiteeseen, jos tämä olisi aina perustunut kyseessä olevan asian varsin perinpohjaiseen harkintaan. Useimpien kysymysten osalta komiteoiden tehtävä on kuitenkin määritelty, useimmiten täysin valiokunnan kannanottojen mukaisesti. On aihetta olettaa, etteivät komiteat näissä tapauksissa halua esittää omia ehdotuksiaan, mihin niillä ei myöskään olisi mitään valtuuksia.

Valiokunnan kokoontuessa pohdittiin paljon sitä, voitaisiinko siellä keskustella muista kysymyksistä kuin niistä viidestäkymmenestäneljästä, jotka sen harkittavaksi oli esitetty. Koska valiokunta oli saanut tehtäväkseen esittää mielipiteensä periaatteista ja tavoitteista nimenomaan esitettyjen kysymysten ratkaisemista varten, suoranainen ryhtyminen tuollaisiin keskusteluihin oli mahdotonta. Valiokunnalta ei kuitenkaan ollut voitu evätä oikeutta ilmaista anomuksen välityksellä käsitystään siitä, että kysymysten alaa olisi aihetta laajentaa tai että muitakin niihin varsin läheisesti yhteydessä olevia asioita olisi esitettävä säätyjen harkittavaksi. Valiokunnan kannanotoista löytyykin esimerkkejä, jotka osoittavat sen käsittäneen valtuutensa tällä tavalla.

Valiokunnalla oli kuitenkin ylen määrin paikkoja anomusten esittämiselle alamaisissa esityksissään, joiden niin johdannoissa kuin loppulauseissakin olisi ollut siihen riittävästi tilaa. Valitettavasti tilaisuus jätettiin käyttämättä.

Olemme edellä ottaneet vapauden esittää moniinkin valiokunnan päätöksiin kohdistuvia huomautuksia. Meidän ei tarvitse lisätä, ettemme ole tällöin pyrkineet esittämään eriävää mielipidettämme ilman muuta päteväksi todisteeksi siitä, että valiokunta on erehtynyt, emmekä siis ole varsinaisesti moittineet tuloksia. Olemme kuitenkin valittaneet sitä, että valiokunnan toimissa paljastuu monin tavoin sen epävarmuus tehtävästään, emmekä voi olla moittimatta sitä valiokunnan sisällä ja sen ulkopuolella vaikuttanutta puoluetta, jonka pyrkimyksenä oli tämän epävarmuuden ylläpitäminen ja jonka kiihotustoiminnan takia valiokunnan toiminta suurelta osin halvaantui hyötyä tuottamattomaksi.

Saamme lisäksi erityisen syyn tähän paheksuvaan kantaamme valiokunnan esittämistä anomuskirjelmistä. Meidän on kuitenkin muistutettava siitä, että pöytäkirjan mukaan niitä ei luettu eikä tarkistettu koko valiokunnan koolla ollessa. Niinpä tiedetäänkin vain kuulopuheiden perusteella, että niiden sisällön tunsivat ennen painatusta sentään useammat valiokunnan jäsenet kuin ne neljä, jotka valittiin ”valvomaan” ja ”tarkastamaan” niiden saattamista painokuntoon. Allekirjoitusten pitäisi tosin osoittaa, ettei niiden sisältö ollut salaisuus kenellekään valiokunnan jäsenistä. Toisin asia kuitenkin oli.

Jälkimmäisessä, 6. maaliskuuta päivätyssä anomuksessaan valiokunta ilmaisee kiitollisuutensa Hänen Majesteettinsa antamasta lupauksesta, että valtiopäivät kutsutaan pian koolle, ja luottamuksensa tähän lupaukseen. Turhaan saanee etsiä selitystä siihen, miksi tämä asia ilmaistaan tässä asiakirjassa eikä aikaisemmassa 24. helmikuuta päivätyssä anomuksessa, joka koski valiokunnan ”kiireellisiksi” selittämiä kysymyksiä. Asianmukaista sen sijaan on, että valiokunta lisää ensiksi mainittuun maaliskuun 6. päivän anomukseensa alamaisen pyynnön, että kaikki valiokunnan käsittelemät kysymykset esitettäisiin valtiopäiville varsinaista käsittelyä tai mielipiteen kuulemista varten ja jos niitä koskevien esitysten valmistelu vaatisi kovin pitkän ajan jokin osa asioista siirrettäisiin mieluummin myöhemmille valtiopäiville kuin lykättäisiin luvattujen ja kaivattujen valtiopäivien kokoontumista niiden takia.

Mutta tässä toisessakaan anomuksessa valiokunta ei voi jättää mainitsematta valiokunnan koollekutsumisen aiheuttamaa levottomuutta. Kysyä voidaan: mihin tällä tähdätään? Menetelläänkö näin vain siksi, että halutaan kertoa tilanteesta Hänen Majesteetilleen? Tällaisen tiedon esittäminen oli toki täysin tarpeetonta sen jälkeen, kun ennen valiokunnan kokoontumista annetut selitykset sen tehtävistä olivat sangen riittävästi osoittaneet, ettei Hänen Majesteettinsa suinkaan ollut tietämätön ensimmäisen koollekutsumisen herättämästä ”levottomuudesta”. Tuollaiset vuodatukset, jotka eivät palvele mitään tarkoitusta, ovat poliittisessa asiakirjassa (ja sellaisena valiokunnan alamaista anomusta on kaiketi pidettävä) täysin hyödyttömiä, elleivät jopa tahdittomia. Kyseessä oleva tunteenilmaus sopi tilanteeseen erityisen huonosti, kun valiokunta oli jo saanut mitä selvimmän lupauksen valtiopäivien pian tapahtuvasta koollekutsumisesta, jopa kehotuksen ilmoittaa mielestään tärkeimmät asiat jo ennen istuntojensa päättämistä – mitä kehotusta ei kuitenkaan noudatettu – ja se ilmaisee juuri tässä samaisessa anomuksessa vakaan uskonsa lupauksen pikaiseen täyttämiseen eli toteaa, ettei ollut mitään aihetta levottomuuteen. Hyvin perustein voikin mainintaa levottomuudesta pitää vain huonon omantunnon ilmauksena siitä, että levottomuutta oli valiokunnan omasta piiristä lietsottu ja pidetty yllä ja se oli estänyt valiokuntaa keskittymästä tehtäväänsä niin huolellisesti kuin oli ollut aihetta odottaa.

Tämän huomautuksen aihe on kuitenkin pikkuasia verrattuna aikaisemman, helmikuun 24. päivätyn anomuksen koko johdantoon. Tässä johdannossa ilmaistaan avoimesti, että ”levottomuus” on ollut valiokunnan omaa levottomuutta, ja tämä on sen ainoa teema.

Emme todellakaan tiedä, miten tässä maassa on tapana tällaisissa tapauksissa menetellä. Vähäisinkin harkinta näyttää mielestämme kuitenkin osoittavan, että tuollaisessa asiayhteydessä johdanto kuuluu koko asiakirjan tärkeimpiin osiin. Vähintäänkin voidaan vaatia, että kun valiokunnan tapaiselle kokoukselle annetaan mahdollisuus esittää hallitsijalle sanottavansa, sen pitäisi pystyä kohoamaan rajoittuneiden puoluepyrkimysten – tässä tapauksessa pikemminkin puolueiden vihanpidon – yläpuolelle jollakin tavoin objektiiviseen asioiden tarkasteluun, joka ansaitsee sijansa aikakirjoissa, Suomen kansan poliittisen kehityksen historiassa.

Olettakaamme, että valiokunta olisi tämän anomuksensa johdannoksi muistuttanut mieliin vuoden 1809 valtiopäivät ja niihin liittyneet toiveet perustuslaillisesta hallitustavasta. Syitä siihen, etteivät nämä toiveet olleet toteutuneet, olisi tuskin tarvinnut kosketella. Totuudenmukaisuuden ja avoimuuden puitteissa olisi voitu tunnustaa toisaalta, että hallitsijat ovat harvoja poikkeustilanteita lukuun ottamatta pitäneet perustuslain loukkaamattomana, ja toisaalta, että Suomen kansa voi joltistakin ylpeyttä tuntien katsoa osoittaneensa kiitettävää lainkuuliaisuutta ja yhteiskuntajärjestyksen kunnioitusta viidenkymmenen viime vuodenkin aikana. Kun tiedetään, että perustuslain tekstistäkin on maassa ollut luettavissa vain suppea kappalemäärä ja ainoiden valtiopäivien asiakirjat ovat jääneet tuntemattomiksi arkistojen kätköihin, olisi jopa voitu tunnustaa asia, joka ei ole mikään salaisuus, se nimittäin, ettei kansa ole ollut kovinkaan tietoisesti vaatimassa poliittista vapautta, mutta tämä vaatimus on vasta viime aikoina virinnyt jo vanhentuneiden lakien ja julkisten laitosten tuottamista hankaluuksista sekä myös maan aineellisen kehityksen edellyttämän vapauden tarpeesta. Totuudenmukaisesti olisi voitu lisätä, että kun Hänen Majesteettinsa huolenpito Suomen parhaasta on nyt johtanut sen toiveiden huomioon ottamiseen oikeudenmukaisella tavalla, lähes satavuotiaan perustuslain soveltaminen siten kuin heti sen säätämisen jälkeen pidettiin tyydyttävänä ja olikin tyydyttävää ei enää ole tällä tasolla, mutta ensisijaisesti ei kuitenkaan tarvita sen muuttamista, vaan sen vapaamielistä soveltamista hallituksen toiminnassa, ja että itse asiassa luja luottamus tähän yhdistyy erottamattomasti iloon Hänen Majesteettinsa lupauksesta kutsua valtiopäivät pian koolle.

Arvelemme myös, että jos sellaisella anomuksella, jonka valiokunta on esittänyt, pitää olla johdanto – ja meidän mielestämme se on välttämätön – siinä pitää kaiketi korostaa ja lähemmin perustella niitä kannanottoja ja ehdotuksia, joita anomuksen esittäjät pitävät tärkeimpinä. Eikä liene minkäänlaista erimielisyyttä siitä, että senaatin ja valiokunnan ehdotuksissa tällaisia ovat ne kysymykset, joilla on poliittista merkitystä. Valiokunta on vaatinut jonkinlaista ministerivastuulakia. Me puolestamme toki pidämme tällaista vaatimusta vallitsevissa oloissa täysin turhana, kuten olemme aiemmin tarkemmin selittäneet. Jotta ministerivastuusta voitaisiin puhua, olisi kaiketi ensin edes oltava ministereitä. Mutta kepeämmin ei uutta perustuslain säädöstä todellakaan voida vaatia kuin noin vain sivumennen jotakin verotuskysymystä koskevaan lausuntoon liitetyssä parin rivin maininnassa. Jos asia olisi esitetty vakavassa mielessä, olisi kaiketi ennen muuta tätä vaatimusta pitänyt anomuksessa korostaa ja selittää. Seuraavaksi olisivat toki verotuskysymykset yleisluonteisesti ansainneet vastaavaa huomiota. Pöytäkirjasta ilmenee, ettei valiokunnassa ollut juuri minkäänlaista erimielisyyttä siitä, että valtion kaikkien välillisten tulojen pitäisi perustua säätyjen antamaan suostuntaan. Tämä koskisi myös esim. tulleja ja 44. kohdassa ehdotettua lisämaksua köyhäinhoito- ja työlaitosrahastoon. Näiden tulojen määrittelyn on myönnetty olleen käytännössä pelkästään hallituksen asiana. Helposti kuitenkin havaitaan, että tämä ei sovi hyvin yhteen perustuslaissa kansalle taatun itseverotusoikeuden kanssa. Me toki olisimme pitäneet riittävänä sitä, että valiokunta olisi alamaisesti anonut, että säätyjä kuultaisiin myös tullitaksasta, jolloin anomukselle olisi voitu esittää poliittisten syiden lisäksi myös kansantaloudellisia perusteita. Mutta kun valiokunta näyttää olleen toista mieltä, sen olisi varmaankin sopinut esittää sama vaatimus, kun kyseessä oli ylimääräinen verotus yleisesti ja työlaitos- ja leimapaperimaksujen yhteydessä (44. ja 45. kohdassa).

Eräät muutkin kysymykset olisivat varmaankin ansainneet erillisen maininnan ja perustelun. Nythän on jo nähty, etteivät valiokunnan lausunnot kuolemanrangaistuksesta ja raipparangaistuksesta ole vaikuttaneet säädyille annettavaan esitykseen millään tavoin. Mutta kun sen enemmistö on äänestänyt kuolemanrangaistuksen säilyttämisen puolesta ja kun sen keskuudessa äänet raipparangaistuksen täydellisen poistamisen puolesta ja sitä vastaan menivät tasan, olisi muutama sana tästä varmaankin ollut paikallaan.

Lopuksi: valiokunta ei voinut olla havaitsematta sitä, ettei monista maalle äärimmäisen tärkeistä kysymyksistä puhuttu senaatin ehdotuksissa lainkaan. Alamaisen pyynnön tällaisten kysymysten ottamisesta tarkasteltaviksi ja esittelemisestä valtiopäiville olisi varmaankin pitänyt saada sijansa valiokunnan anomuksessa. Siitä hyväntahtoisuudesta, jota Hallitsija on osoittanut kuunnellessaan eräiden valiokunnan jäsenten erikseen esittämää suomen kielen käyttöä koskevaa anomusta, voidaan päätellä, ettei sen piiristä lähteneitä muitakaan asioita koskevia alamaisia anomuksia olisi jätetty huomiota vaille. Valiokunnan piirissä ei varmaankaan ilmennyt erimielisyyttä esim. painovapauslain tarpeellisuudesta eikä siitä, että tuollainen laki pitäisi saada aikaan säätyjen myötävaikutuksella. Emme käsitä sitä, ettei tämä kysymys saanut osakseen valiokunnan jäsenten huomiota. Kolmas tärkeä kysymys koskee valtiopäiväjärjestystä. Sellaista ei ole olemassa. Ja epämääräinen perimätieto kaipaisi joka tapauksessa korjaamista. Pidämme tämän perinteisen järjestyksen selvimpänä puutteena sitä, ettei hallitus ole valtiopäivillä edustettuna, ts. ei ole henkilöä, joka voi hallituksen puolesta antaa säädyille tarpeellisia tietoja ja puolustaa sen säädyille antamia esityksiä, tietysti kuitenkin ilman oikeutta osallistua päätöksentekoon. Mahdollisuus säätyjen yhteisistuntoihin olisi samoin mitä toivottavin sekä tältä kannalta että anomusten esittämisoikeuden käyttöä silmällä pitäen. Mielestämme valiokunnalla olisi nyt ollut aihetta anoa, että ensimmäisenä asiana valtiopäiville esitettäisiin ehdotus valtiopäiväjärjestykseksi. On helposti havaittavissa, miten paljon aikaa vievää kiistelyä muodollisuuksista olisi tällä tavalla saatu vältetyksi. Säädyille olisi voitu jättää vapaus hyväksyä ehdotus pelkästään käynnissä olevilla valtiopäivillä noudatettavaksi ja ehdottaa valtiopäivien päättyessä siihen sellaisia muutoksia, jotka kokemus on osoittanut hyödyllisiksi.

Ainakaan näitä asioita ei mielestämme olisi pitänyt jättää valiokunnan anomuskirjelmässä koskettelematta.

Esitystämme älköön tulkittako sillä tavalla, että olisimme halunneet esittää sen luonnokseksi valiokunnan anomuskirjelmää varten. Olemme vain halunneet viitteellisesti osoittaa, että tämä olisi voinut ja sen olisi pitänyt kohota jonkin isänmaalle hyödyllisen ja paremmin valiokunnan arvoa vastaavan käsityskannan ilmaisuksi.

Sen sijaan löydämme kuten sanottu ensimmäisestä 24. helmikuuta päivätystä anomuskirjelmästä valiokunnan tehtävän ja sen oman tätä koskevan käsityksen sitkeää märehtimistä. Valiokuntahan ilmaisi käsityksensä tästä jo ensimmäisessä kokouksessaan. Mutta mitäpä siitä – asiasta oli vielä kerran laveasti jaariteltava. Valiokunta on pelännyt sanovansa liian vähän, sanovansa liian paljon jne. Sen asema näyttää todellakin surkealta. Mutta vielä surkeampaa silti on, että se on pitänyt kertomusta tuskistaan ja vaivoistaan tärkeimpänä asiana anomuskirjelmässään Hallitsijalle esitettäväksi. Suotakoon meille anteeksi kovat sanamme; niin täysin kunnioittavasti kuin valiokuntaan ja sen hyödylliseen toimintaan suhtaudummekin, meidän on nimittäin pakostakin arvioitava sen esittämien anomuskirjelmien laatu anteeksiantamattoman kehnoksi. Muistutamme kuitenkin lukijalle uudelleen, ettei valiokunta kokonaisuudessaan kiinnittänyt niihin lainkaan huomiota.

Valiokunnan yksittäiset jäsenet saattavat iloita saatuaan pöytäkirjaan merkityksi lausuntojaan kuka mistäkin asiasta. Tuollainen yksityisen mielipiteen ilmaus jää kuitenkin neuvottelukokouksessa heti merkityksettömäksi, kun kokous tai sen enemmistö on esittänyt omansa. Ensiksi mainittu jätetään tällöin ad acta [arkistoitavaksi] kuten oikein onkin; arvoa on vain yhteisellä kannanotolla. Sen tähden valiokunnan jäsenten olisi pitänyt huolehtia myös anomuskirjelmästään mitä huolellisimmin ja kiinnittää siihen huomiota mitä tarkimmin yksityiskohtia myöten. Jos valiokunnalla oli mitään käsitystä siitä, että Hallitsija tarkastelisi sen työtä omin silmin, oli tietysti selvää, ettei tämän voitu odottaa koskevan pöytäkirjaa, vaan anomuskirjelmää.

 

Saanemme vielä mainita yhden valiokunnan pöytäkirjoihin sisältyvän asiakirjan, nimittäin valtiovarainpäällikön valiokunnalle esittämän selvityksen valtionvelasta sekä ilmoituksen valtion varoista vuosien 1858–61 päättyessä.

Kuten aiemmin on tullut mainituksi, valiokunta ei ottanut askeltakaan saadakseen selkoa valtiontalouden tilasta ja tarpeista, vaikka se oli saanut tehtäväkseen mielipiteensä ilmoittamisen uudesta verotuksesta. Kuultiin olettamuksia, että valtiontalous oli arveluttavan sairaassa tilassa, jonka hoitoa varten suositeltiin ilmeisestikin oman sukkeluuden näytöksi ja lääketieteellistä asiantuntemusta osoittaen tarkan diagnoosin tekemistä jne. Lääkäri kuitenkin selvästi inhosi potilaan lähestymistä. Valiokunta joutui kuitenkin vielä koolla ollessaan yllättymään vuoden 1862 tulo- ja menoarvion julkaisemisesta. Valiokunnan pöytäkirjoissa toki näkyy joitakin merkkejä näin saaduista tiedoista. Mihinkään yleisempään valtion tarpeiden tarkasteluun tämä tiedonsaanti ei kuitenkaan johtanut. Silloin kun valtiolla on velkaa, ei valtiontalouden tilaa voidakaan saada selville budjettia tutkimalla. Luultavasti sen osoittamiseksi, ettei hallitus ole halunnut salata valiokunnalta mitään tähän asiaan liittyvää, sille jätettiin sitten mainittu kyseessä oleva selvitys, puheenjohtajan yksityisesti esittämästä pyynnöstä, kuten pöytäkirjasta ilmenee. Silloin koettiin sellainen merkillinen tilanne, että valiokunta pohti kysymystä, oliko selvitys otettava vastaan vai palautettava siihen tutustumatta, ja kuuluu olleen hyvin täpärällä, että se saatiin lukea julki ja liittää pöytäkirjaan – eli painattaa.

Tämän lehden lukijat tietävät, että meillä oli jo pari vuotta sitten tilaisuus antaa tietoja valtionvelasta. Tätä voidaan pitää osoituksena siitä, miten helposti kuka tahansa voi saada selville tilanteen. Muuan valiokunnassa esiintynyt puhuja viittasi luultavasti juuri näihin julkaistuihin tietoihin esittäessään varsin oikean huomautuksen, ettei nähdyille tiedoille ollut saatu virallista takuuta. Kummallista on silti edelleenkin, ettei valiokunta tai kukaan sen jäsen silti pyytänyt virallisia tietoja. Ja kun niitä nyt tarjottiin, niitä tuskin haluttiin edes ottaa vastaan. Tällaiselle menettelylle, jolle ei vertaa löytyne, etsii perusteita turhaan.

Lainojen summa tiedetään yleisesti. Selvityksessä esitetty varsinaisesti uusi asia, johon valiokunnan olisi pitänyt kiinnittää erityistä huomiota, on se tieto, että tähän mennessä otettujen valtionlainojen niin korot kuin kuoletuksetkin kyettäisiin maksamaan valtion juoksevilla tuloilla.

Selvitykseen sisältyvä pieni erikoisuus on alaviitteessä mainittu ote tammikuussa 1859 asetetun ns. finanssikomitean mietinnöstä. Tämä mietintö on toki aiemmin painettu, mutta sitä on nähtävästi jaettu luottamuksellisesti vain muutamille henkilöille. Toimituskin sai mietinnöstä kappaleen vasta pari vuotta myöhemmin. Mietintö ansaitsee toki oman esittelynsä. Yleisluonteisesti se osoittaa, että runsaiden rahavarojen hankkiminen teollisuuden ja kaupan käytettäväksi valtiovallan ja Suomen Pankin toimilla on välttämätöntä. Pankin on jatkettava toimintaansa ”niiden hyvin perusteltujen periaatteiden mukaisesti, joita se on viime aikoina uskollisesti noudattanut” – eli sen on edelleenkin annettava pitkäaikaisia blankoluottoja, jotka ovat vapaasti vaihdettavissa ja joiden korko on alhainen; kyetäkseen jatkamaan tällaista toimintaa sen on itse otettava lainaa ja laskettava liikkeelle enemmän seteleitä viimeiseen paperilappuseen saakka, jonka se voi lähettää kiertoon rikkomatta ohjesääntöään. Nyt näyttää jo käyvän ilmi, millaisia liiketoimia pankki on näin menettelemällä auttanut alkuun ja tukenut. Komitea toki huomaa, että kun pankin on lunastaakseen seteleitään (Pietarista) luovutettava hopeaansa tai otettava lainaa, sen pitäisi muiden pankkien tapaan supistaa omaa antolainaustaan ja korottaa korkotasoaan. Komitean mukaan tästä olisi kuitenkin seurannut yleinen taloudellinen romahdus. Ja halutaan myös, että pankin on jatkettava näiden ”hyvin perusteltujen periaatteiden” mukaista liiketoimintaansa vain ”vielä jonkin aikaa ja niin kauan kuin huonojen suhdanteiden vaikutukset tuntuvat”. Näyttää kuitenkin siltä, että näiden vaikutusten on oletettu kestävän melko kauan; jotta pankin ei tarvitsisi maksaa takaisin Venäjän kauppapankista rahanvaihtoa varten ottamaansa kuudessa vuodessa maksettavaa lainaa, annetaan nimittäin neuvo, että valtion on otettava tämä laina vastuulleen, mikä voisi tapahtua siten, että valtio ottaisi samoin puolletun rautatielainan ohessa 2 ½ miljoonan lainan pankin laskuun. Osoittaakseen teollisuuden ja kaupan olevan terveellä pohjalla komitea esittää tilanteen turvallisuuden osoittavia lukuja, mm. tiedon, että vuoden 1856 kato vei maasta 6 1/3 miljoonaa ruplaa!

Voidaan todellakin ihmetellä sitä, ettei hallitus näin hyviä neuvoja saatuaan ole kuitenkaan hankkinut lainoja edes puollettuun määrään saakka. Se rajoitti Pietarista otetun lainan neljäksi miljoonaksi viiden miljoonan sijasta, ja pankki sai tyytyä siitä 1 ½ miljoonaan 2 ½ miljoonan sijasta ja on todellakin joutunut maksamaan takaisin jonkin verran velastaan Venäjän kauppapankille. Nyt on kulunut viisi vuotta siitä, kun pankki otti velkaa kaupan ja teollisuuden tarpeita varten. Ei kuitenkaan näytä siltä, että ”huonojen suhdanteiden vaikutukset” olisivat vielä lakanneet tuntumasta. Vuoden 1856 kadon sattuessa pankilla oli kuitenkin vielä hieman varaa hankkia viljanostajille rahaa ulkomailta omia seteleitään vastaan. Kun maata nyt kohtasi kato, se ei voinut antaa heille kopeekkaakaan jättämättä liikkeellä olevia seteleitään katetta vaille. Niinpä pankin tilikertomukset osoittavat, että sen valtiolle myöntämät ennakot ovat vain 400 000 ruplaa, mutta kattamatonta setelistöä on 800 000 ruplaa. Ja vasta nyt pankki ilmoittaa, ettei se myönnä uusia lainoja muuten kuin sillä ehdolla, että ne maksetaan takaisin eräpäivänä. Vanhojen lainojen uusimisen se joutuu edelleen hyväksymään.

Saamistaan valtion varoja neljän vuoden 1858–61 päättyessä koskeneista tiedoista valiokunta saattoi havaita, ettei niiden tila ollut mitenkään sairas, vaan ylijäämä kasvoi vuosi vuodelta. Tämän osoitti todelliseksi terveyden merkiksi se seikka, ettei [Krimin] sodan jälkeen ole tarvinnut ottaa lainaa valtion menojen kattamiseen, vaan lainattu summa on osaksi luovutettu pankin välityksellä teollisuuden ja kaupan käyttöön ja osaksi käytetty rautatien rakentamiseen.

Valiokunnan puheenjohtaja toki selitti, ettei kertomuksen julkituomisen tarkoituksena ollut keskustelun herättäminen eikä aiheen antaminen mihinkään valiokunnan toimenpiteeseen. Tätä selitystä voitaneen kuitenkin pitää vain myönnytyksenä, jonka avulla puheenjohtaja onnistui saamaan selvitykselle sijan pöytäkirjassa. Voisi ajatella niinkin, että nimenomaan juuri tämän tiedonannon olisi pitänyt virittää keskustelua. Ellei suostuntaa lainkaan tarvittu valtionvelan kuoletuksiin, tämä oli valiokunnalle uusi peruste olla puoltamatta yleistä suostuntaveroa koskevan esityksen antamista säädyille tai ainakin puoltaa sitä vain ehdollisesti, jos nimittäin havaittaisiin, etteivät uusi paloviinavero ja tehdasteollisuuden verotus tuota kylliksi varoja muihin suostuntaverolla maksettaviksi suunniteltuihin tarkoituksiin, kansakouluihin, liikenneyhteyksiin jne. Valiokunnan aiemmin suostuntakysymyksessä tekemä päätös ei mielestämme olisi estänyt sitä saamiensa uusien tietojen perusteella ilmaisemasta anomuskirjelmässään mielipidettä, johon juuri edellä viitattiin. Vaikka aiempaan päätökseen liitetty toivomus varojen käyttöä koskevista takeista eli ministerinvastuulaista olikin valiokunnalle sydämenasia, tämä ehto olisi voitu esittää muiden mainittujen veroesitysten yhteydessä.

Toivomme todellakin yhä, että hallitus antaisi kysymyksen yleisestä suostuntaverosta valtiopäivien käsiteltäväksi vain ehdollisena esityksenä. Tiedetään, miten ankarasti maatalouden veroista jo ennestään valitetaan. Olemme ilmoittaneet olevamme sitä mieltä, että tähän valitukseen on aihetta vain sikäli, että verotaakan epätasainen jakautuminen saa sen tuntumaan raskaalta. Tässä on kuitenkin kylliksi syytä. Uudeksi syyksi tuollaisen esityksen torjumiseen ensimmäisillä valtiopäivillä on valitettavasti ilmaantunut kato. Vakinaistenkin verojen periminen kuluvalta vuodelta osoittautuu varmaankin mahdottomaksi suuressa osassa maata. Ja miten näissä oloissa muka voidaan ehdottaa uutta suostuntaa? Viinan verottaminen on tietysti eri asia. Tätä veroa kenenkään ei tarvitse maksaa ellei halua. Päinvastoin sen avulla kevennetään maaomaisuuden verotusta kaikkiaan ainakin noin 150 000 ruplan verran.

 

Täten lopetamme tämän artikkelisarjan. Lukija havaitsee, että se on antanut meille tilaisuuden ilmaista mielipiteemme monista valtiopäivien harkittavaksi tulevista kysymyksistä. Niiden esittämisen tarkoituksena on ollut muistuttaa valiokunnan käsityksistä ja sen esittämistä ehdotuksista sekä antaa jonkinmoisia aiheita kysymysten pohtimiseen. Pyrimme kuitenkin pitämään tulevaisuudessakin esillä omaa kantaamme ja mikäli mahdollista saamaan sen kannattajiksi niitä, joista ratkaisu riippuu.

Emme kuitenkaan halua kieltää sitä, että olemme samalla halunneet nimenomaisesti korostaa, että osaksi valiokunnan keskusteluihin ja päätöksiin vaikutti harhainen ja vahingollinen henki. Osaksi tämän voitaneen sanoa johtuneen siitä, että keskustelut käytiin poikkeuksellisessa tilanteessa. Mielestämme on kuitenkin selvää, että kun oli jotenkin harmistuttu tämän valiokunnan saamisesta kokoon kaikesta huolimatta, pyrittiin hankkimaan tyydytystä tekemällä sen toiminnasta niin tuloksetonta kuin mahdollista. Niinpä yhä näköjään riemukkaasti vakuutellaan, ettei valiokunnasta ole ollut mitään hyötyä, eli iloitaan omasta onnistuneesta aikaansaannoksesta. Toisaalta haluttiin kuitenkin käyttää tilaisuutta hyväksi tuloksettomien julistusten esittämiseen ja näin pyrittiin pysymään ruotsalaisessa Aftonbladetissa ilmaistun ohjelman tuntumassa; sen mukaanhan piti vain esittää vastalauseita ja syytöksiä. Valiokunnan enemmistö, joka oli estänyt tämän suunnitelman sananmukaisen toteuttamisen, ei kuitenkaan pystynyt vastustamaan valiokuntaan kohdistetun painostuksen vaikutusta. Kun lisäksi pari tietynlaisissa ammatillisissa puuhissaan kokenutta lehtimiestä rohkeni julkisesti parjata valiokuntaa joukoksi tolvanoita, joiden neuvonpidot isänmaan asioista eivät vastanneet valiokunnan koollekutsumisen aiheuttamia kustannuksia, ja kun he rohkenivat tehdä tämän joutumatta sulkemaan suutaan yleisen paheksunnan takia ja kun sanomalehdissä leviteltiin ja ylistettiin vain mainittuja julisteluja, mutta valiokunnan keskustelut leimattiin ennakolta asiallisesti merkityksettömiksi, ei toki ole paljon aihetta ihmetellä sitä, että puolustautuminen kaikkien näiden juonien vaikutusta vastaan oli itsenäisimmillekin valiokunnan jäsenille vaikeaa.

Voidaan pitää varmana, että valtiopäivien aikanaan kokoontuessa samat terrorisointihankkeet uusiutuvat. Perustuslaillisen valtioelämän alkuvaiheessa nähdään aina, että uskaliaat seikkailijat tempaavat haltuunsa päivänkohtaisen julkisuuden ja että tottumattomuus julkiseen esiintymiseen nujertaa myös kunniallisesti asioista ajattelevat henkilöt ja sekoittaa heidät hetkellisten suosionosoitusten tai moitteiden edessä nöyristelevien joukkoon. Euroopan uusin historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten kansojen asiat on viety rappiolle tuollaisten katalien juonien tietä ja miten taantumuksellinen vastavaikutus on seurannut huonosti käytettyä vapautta. Samasta lähteestä voidaan kuitenkin myös todeta, että tuollainen menettely on saanut tuomionsa. Voidaan pitää varmana, että valiokunnan aikakin joutuu joskus meidän esittämäämme tiukemman arvioinnin kohteeksi, jolloin mitataan myös toimivien henkilöiden merkitys. Kun vapaampi valtiomuoto on jossakin maassa aikanaan vakiintunut, kansanedustuslaitoksen keskusteluilla ja toimilla on suhteellisesti vähemmän merkitystä kuin ajankohtana, jona kyseessä on uuden poliittisen järjestyksen mahdollisuus ja sen perustusten hahmottaminen. Poliittisen toimijan velvollisuudet ja vastuu ovat näin ollen tuollaisena ajankohtana suuremmat. Ellei hän pysty noudattamaan itsenäistä vakaumustaan, vaan ottaa ohjeensa päivänkohtaisesta metelöinnistä, hän voi olla varma siitä, että hänet luetaan tulevaisuudessa isänmaan vahingoittajien joukkoon. Tuohon metakkaan voidaan helposti lisätä joitakin korulauseita; kansan lakien ja yhteiskunnallisten laitosten kehittäminen vaatii kuitenkin asioiden ymmärtämistä ja ponnistelua.

Tässä mielessä valiokunnan historiasta voidaan ottaa oppia. Jos sen toimia voidaan joidenkin kysymysten osalta pitää hyödyttöminä, tätä ei ole aihetta pitää osoituksena kyvyn, vaan tahdon puutteesta. Sen toiminnan hyödyllisyys on suorassa suhteessa siihen vaihtelevaan tarmokkuuteen, jota osoittaen se kussakin tilanteessa pystyi vapautumaan kokoontumiseensa ja keskusteluihinsa liittyneen kiihotuksen vaikutuksista. Arvioidessaan jälkikäteen, mitä olisi voitu ja olisi pitänyt tehdä, kukaan totuudessa pysyttelevä valiokunnan jäsen ei voi kiistää sitä, että näin asiat olivat. Ja silti ainoastaan mihinkään hyödylliseen toimintaan kykenemättömät mekastajat voivat ujostelematta selittää valiokunnan toiminnan olleen kokonaisuudessaan isänmaalle hyödytöntä.

J. V. S.

 

 

• 1. Tämän asian ajaminen oli pääasiallinen syy Saiman ja myös Kanava-lehden lakkauttamiseen. Viipurin läänin silloinen kuvernööri, paroni Casimir von Kothen, epäsi eräiltä läänin kruununtalonpojilta oikeuden saada haltuunsa isiensä viljelemiä maatilojen osia pyrkien yhdistämään nämä uudelleen suuremmiksi maaomaisuuksiksi. Kanava-lehti kertoi näistä häädöistä ja tuolloin kodeistaan karkotettujen perheiden kovasta kohtalosta. Saima tarttui asiaan, ja viimeksi mainitun lehden toimituksen ja Borgå Tidningiin kirjoittaneen paroni von Kothenin välille syntyi kiista siitä, onko maaomaisuuden lohkominen hyödyllistä vai vahingollista. Silloiselta kenraalikuvernööriltä tai ehkä pikemminkin hänen tärkeimmältä avustajaltaan Suomen asioissa, maahan ikävät muistot jättäneeltä salaneuvos Fischeriltä, saapui pian tämän jälkeen mainittuja kahta lehteä koskeva esitys, joka johti niiden lakkauttamiseen. Niin vaarallista tällaisten asioiden ajatteleminen ja niistä kirjoittaminen oli silloin. Mainittakoon, ettei Viipurin kuvernöörin edesottamuksista edes selväsanaisesti kerrottu eikä etenkään hänen virkaansa eikä nimeään asian yhteydessä mainittu, mistä syystä Saiman toimituskin aluksi luuli, että asia koski Viipurin läänin lahjoitusmaatalonpoikia. Samantapaisia esimerkkejä siitä, miten vastahakoisesti etunäkökohtiaan vartioivat henkilöt, sellaisetkin, joilla ei onneksi ole valtaa, kuuntelevat myöhemmin yleisesti hyväksyttyjä ja oikeiksi tunnustettuja vaatimuksia, voitaisiin esittää hyvin runsaasti eikä vain tuolta ajalta.
• 2. Vaikka jumalanpilkka sekä Jumalan sanan ja sakramenttien pilkkaaminen eivät olekaan poliittisia rikoksia, nekin ansaitsevat palkakseen pikemminkin hullujenhuoneeseen viemisen tai sääliä kuin kuoleman.
• 3. Yksi puhuja on muistanut, että verotukseen pitäisi suostua vain tietyksi ajaksi, ja ehdottanut neljän vuoden määräaikaa.
• 4. Sanomalehti Wiborg julkaisi aikoinaan eräänlaisen vastineen aiempaan muistutukseemme tästä asiasta. Emme tulleet tarkastaneeksi sen sisältöä. Siinä oli silmiinpistäviä virheitä: kaupungin ja maaseudun välisen vertailun pohjaksi ei otettu asukkaiden käteen jäävää tuloa; kaupungin kunnallisiin tarkoituksiin suorittamat menot rinnastettiin maaseudulta perittyihin valtion veroihin ja maksuihin; tullimaksut selitettiin kaupungin valtiolle maksamaksi veroksi – ja lisäksi muita virheellisyyksiä, jota olivat omiaan harhauttamaan lukijaa, ellei hän ollut valppaana.
• 5. Hänen Keisarillisen Majesteettinsa 20. lokakuuta hovioikeuksille osoittamassa Armollisessa kirjeessä on kumottu tässä numerossa sivulla 459 paheksuttu asetus läänien kuvernöörien virkavastuusta. Niinpä huomautuksemme hyödyttävät vain todisteina tämän, maan kiitollisuuden erinomaisesti ansaitsevan ratkaisun oikeudenmukaisuudesta.
• 6. Maan koko sotavoiman vahvuus oli 20 600 miestä eli 800 000 ihmisen väestöstä joka neljäskymmenes oli sotilas. Tämä oli jo varsin ankaraa kansan aseistamista.
• 7. Kolbin mukaan liiton ja kantonien menojen yhteissumma on 26 miljoonaa frangia. Kun väestöä on 2 ½ miljoonaa, tästä kertyy noin 10 frangia eli 2 ½ hopearuplaa henkeä kohti.
• 8. Sveitsin armeija on aivan muuta kuin suurempien valtioiden vakinaiset armeijat, minkä havaitsee siitäkin, että kenttätykistöön ilmoitetaan kuuluvan 50 patteria, joihin kuuluu 274 kanuunaa valjakkoineen, mikä kaikki on maksettu ilmoitetun kokonaissumman puitteissa. Samoin mukana on 26 komppaniaa eli eskadroonaa käsittävä ratsuväki. Molemmat tarvitsevat ainakin 6 000 hevosta, joiden ylläpitoon ja koulutukseen kulunee ainakin 1/4 kustannusten kokonaissummasta.
• 9. Valtio toimii toki sangen anteliaasti ostaessaan maatilan ja antaessaan maan talonpojille, kunhan nämä maksavat entisen omistajan kanssa sopimaansa vuokraa tietyn vuosimäärän ajan. Toinen asia on, millä varoilla tätä anteliaisuutta osoitetaan. Ja päästäkseen siitä osalliseksi talonpojan tarvitsee vain jatkaa nykyistä velttoa elämäänsä.