Litteraturblad nro 7, heinäkuu 1862: Hallituksen ohjelma vuodelta 1856

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.7.1862
Pvm kommentti: 
Päivämäärä ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Tänä vuonna on julkaistu painettuna ”Kertomus Suomen suuriruhtinaskunnan hallinnosta vuodesta 1855 vuoden 1862 alkuun” . Kertomuksen on laatinut Suomen historiankirjoituksen palveluksessa ansioitunut veteraani Gabriel Rein, jota isänmaan historian ja tilastotieteen tuntemus saa kiittää monista arvokkaista, vaivalloiseen tutkimukseen perustuvista tiedoista ja jonka huulilta yliopiston nuoriso on lähes neljännesvuosisadan ajan saanut isänmaan menneisyyttä koskevan tietämyksensä. Suomea koskevia tilastotietoja ei ole ollut olemassa ennen hänen tähän aihepiiriin kuuluvia töitään. Hra Rein on nyttemmin suunnannut tutkimuksensa lähinnä tälle työkentälle. Ja käsillä olevaa teosta voidaan pitää lisäyksenä niihin, vaikka siihen tosin sisältyy selvityksiä ja tietoja, jotka eivät kuulu tilastotieteen piiriin. On aihetta iloita siitä, että maan tilastoja edelleenkin käsittelee ainoa mies, joka on todella tutkinut tätä alaa ja jonka tieteellinen tunnollisuus on täysin varma tae hänen teostensa luotettavuudesta. Olisi kuitenkin valitettavaa, jos tilastotyöt estäisivät hra Reiniä julkaisemasta luentojaan Suomen historiasta, joihin on epäilemättä koottu kaikki se yksityiskohtainen tietoaines, joka nykyisin tältä tutkimuskentältä käytettävissä on. Hra Rein on tunnetusti parhaillaan julkaisemasta historiateosta, nimittäin vuoden 1788 sodan historiaa, jonka ensimmäinen osa on jo ilmestynyt. Toivoaksemme hra Reinillä riittää ikää ja terveyttä, niin että hän voi antaa kotimaiselle kirjallisuudelle myös tämän mainitun lahjan.

Nyt kyseessä olevalla julkaisulla on tieteellisen merkityksensä lisäksi myös merkitystä siinä mielessä, että se täyttää yleisemmän tiedon tarvetta juuri nykyhetkellä. Siitähän lukijalle selviää maan hallintoon mainittujen vuosien aikana ilmaantuneiden uusien asioiden ohella myös julkisen talouden yleinen tila monilta osiltaan. Se on käsikirja joka miehelle, joka haluaa tietää jotakin maan yleisistä asioista, ja varmasti tervetullut etenkin tulevien valtiopäivämiesten luettavaksi.

Hallituksen ohjelma tätä kautta varten on ilmaistu Hänen Majesteettinsa Keisarin saneluna senaatin pöytäkirjaan 24. maaliskuuta 1856.

Tämä sanelu sisältää senaatille annetun käskyn ehdottaa toimia:

1. kaupan ja merenkulun edistämiseksi;

2. maan manufaktuuriteollisuuden kehittämiseksi;

3. alkeiskoulujen ja maatalouskoulujen1 perustamiseksi;

4. uusien liikenneyhteyksien avaamiseksi maan sisäosista merisatamiin; sekä

5. esittää ehdotus alempien virkamiesten palkkojen korottamiseksi.

Voidaan lisätä: tämä ohjelma täydellistettiin Hänen Majesteettinsa 31. toukokuuta 1859 antamalla Armollisella reskriptillä, jolla kenraalikuvernööri ja senaatti saivat käskyn ilmoittaa Hänen Majesteetilleen tiedot sellaisista maan henkistä ja aineellista kehittämistä koskevista asioista, joita sen perustuslakien mukaan ei voida lopullisesti ratkaista hallinnollista tietä – eli ilmoittaa asiat, joiden takia valtiopäivien koollekutsuminen olisi välttämätöntä.

On tuskin tarpeellista selittää, miksi viimeksi mainittu asia tuli ajankohtaiseksi vasta kolme vuotta muita myöhemmin. Kukaan ei voinut odottaa, että Suomen silloinen kenraalikuvernööri [kreivi Berg], jonka esityksestä mainittu Armollinen käsky sai alkunsa, olisi tuntenut erityistä kiinnostusta edustuksellista hallitustapaa kohtaan. Se ei vastannut hänet kasvattaneen valtiomieskoulun käsityksiä. Eri tahoilta saamiensa tietojen perusteella hän kuitenkin väistämättä vähitellen havaitsi, ettei maan lakeja eikä julkisia laitoksia voitu syvemmässä mielessä kehittää ilman maan säätyjen myötävaikutusta. Herra professori Schaumanille kuuluu kunnia siitä, että hän ensimmäisenä esitti tätä koskevan yleisen käsityksen julkisesti puheessaan juhlassa, jonka yliopisto järjesti keisari Aleksanteri II:n valtaistuimelle nousun kunniaksi. Kun tämä puhe julkaistiin käännettynä venäläisissä sanomalehdissä, se herätti Venäjällä kuten täälläkin suurta huomiota, ja lähimpänä seurauksena oli julkisuuteen saatettu ankara kielto kosketella tuota puhetta enää julkisuudessa ja kenraalikuvernöörin saama moite sitä, että hän oli antanut luvan puheen painattamiseen.2 Niinpä aiheesta oli julkisuudessa täysin vaiettava, ja vasta ”valiokunnan” koollekutsumisesta annetussa käskyssä sana valtiopäivät ilmaantui 1861 uudelleen näkyviin painetussa tekstissä. On helposti ymmärrettävissä, että kenraalikuvernöörin mainittu esitys 1859 johtui valtiontaloudellisista syistä. Rahaa ei toki tarvittu valtion juokseviin menoihin, vaan niihin uusiin hankkeisiin, etenkin liikenneyhteyksien rakentamiseen ja kansakoulujen perustamiseen, jotka sisältyivät vuonna 1856 esitettyyn ohjelmaan. Emme kuitenkaan halua väittää, etteivät muutkin syyt voineet olla perusteina ehdotukselle, eikä myöskään ole syytä unohtaa. että keisarillinen senaatti oli useissa Hallitsijalle tekemissään esityksissä muistuttanut, ettei milloin mihinkin harkittavana olleeseen toimenpiteeseen voitu ryhtyä valtiopäiviä kuulematta.

Tässä ei ole tarpeellista palata [tammikuun] valiokunnan koollekutsumisen historiaan. Silloin tapahtuneet erehdykset on korjattu jokaista isänmaanystävää tyydyttävällä tavalla. Lisäykseksi tuon toimenpiteen tarkoitusten tulkintaan mainittakoon se useimmille lukijoille varmaankin uusi tieto, että miehelle, jonka esityksestä ensimmäinen valtiopäivien koollekutsumista valmisteleva toimenpide sai alkunsa [kreivi Bergille], suunnitelma valiokunnan koollekutsumisesta oli vieras ajatus.

On aihetta ihmetellä sitä, että lehdistö on kiinnittänyt perin vähän huomiota hra Reinin teoksen ilmestymiseen. Paitsi sitä tavallista syytä, etteivät näin vakavat aiheet kuulu asioihin, joita asianomaiset pohdiskelevat, syynä voi olla vain se, ettei haluta esittää todisteita, jotka osoittaisivat kotimaassa ja ulkomailla nostatetun metelin suurelta osaltaan perusteettomaksi. Tämä tietämätön metelöinti on aina yhtä pelkurimaista kuin väärämielistäkin. Meitä ei mikään estä antamasta kiitosta eikä moitteitakaan.

Kun arvioidaan ”hallintoa”, josta julkaisussa esitetään yksityiskohtaisia tietoja, on ensiksi ratkaistava, onko ohjelmaan todellakin tiivistetty ne olennaiset asiat, jotka tuona ajankohtana todettiin tarpeellisiksi, ja toiseksi, ovatko sen toteuttamiseksi suoritetut toimet olleet tarkoituksenmukaisia ja todella johtaneet tavoiteltuihin tuloksiin.

Ohjelman arvioiminen ei tosin ole vapaata, koska se sisältyy Hänen Majesteettinsa Keisarin henkilökohtaisesti antamaan käskyyn. Asian luonteen takia on kuitenkin selvää, ettei Armollinen käsky voi perustua muuhun kuin maan tarpeita koskeviin esityksiin, joita Hänen Majesteettinsa on saanut lähimmiltä maan hallintoa hoitavilta palvelijoiltaan. Niinpä sen sisältöä voidaan tältä kannalta tarkastella julkisuudessakin kaikkea sitä alamaista kunnioitusta osoittaen, joka on velvollisuutemme.

Aineelliset edut tiivistyvät oikeastaan maatalouteen, manufaktuureihin sekä merenkulkuun ja kauppaan. Tämä kolmijako on tavanomainen niin arkikokemuksen kuin tieteenkin piirissä.

Osaksi ohjelman sanamuodosta, osaksi niistä toimista, joihin sen johdosta on ryhdytty, voidaan kuitenkin havaita, että tavoitteena on ollut puuttuminen niihin erityisiin seikkoihin, jotka täällä Suomessa juuri tuolloin vaativat huolenpitoa kaikkien näiden etujen kannalta.

Maatalouden tason nostamiseksi pidettiin tärkeimpänä maanviljelijöiden eli suomenkielisen rahvaan sivistystason kohottamista. Voidaan sanoa: sivistys on aina ja kaikkialla aineellisen vaurastumisen ehto. Kukaan ei kuitenkaan halunne kiistää sitä, että Suomessa, jossa ei ole ollut oikeastaan lainkaan kansakouluja ja Mustialan opisto on ollut jokseenkin ainoa maatalouskoulu, tällaisten koulujen aikaansaaminen on nykyisen ajan tärkein tarve.

Erityisesti ja pääasiassa maatalouden kannalta on tämän lisäksi tärkeintä helpompien liikenneyhteyksien saaminen, ja toivomme yleisen mielipiteen yhä laajemmin tunnustavan oikeaksi sen, että ensisijaista nyt ja tulevaisuudessa on sisämaan yhdistäminen mereen. Ohjelmassa lisätään: ”samoin kuin keisarikunnan pääkaupunkiin”. Emme halua kiistää tämänkään yhteyden hyödyllisyyttä. Maan kauppa on olojen pakosta luonnostaan kääntynyt kulkemaan tuota tietä, ja kokemus on osoittanut Pietarin olevan rannikon höyrylaivaliikenteen itsestään selvä päätepiste. Mutta kun kyseessä ovat nyt kanavat ja rautatiet, ensiksi mainittujen osalta tuo suunta ei voi välittömästi herättää kiinnostusta, ja voidaan pitää hyvänä ratkaisuna, että se nopeasti hylättiin rautateidenkin osalta ainakin lähimmän tulevaisuuden kaavailuista. Epäilemättä joskus tulee kuitenkin aika, jolloin muiden rautateiden yhdistäminen radalla Pietariinkin käy välttämättömäksi ja mahdolliseksi.

Näihin kahteen kohtaan voitaisiin toki lisätä: pääomien järjestäminen maataloudelle ja vielä tilaisuus kotieläinrotujen parantamiseen ym. Toteutetut toimet myös osoittavat, että kaikkeen tähän on vaihtelevassa määrässä pyritty. Mainitut kaksi kohtaa, kansakoulut ja helpommat liikenneyhteydet, ovat kuitenkin kiistatta tärkeimmät asiat, joista kaikki muu riippuu. Ja voidaan lisätä, ettei yksityiskohtien luetteleminen voinut kuulua kyseessä olevaan asiakirjaan.

Manufaktuurien tukeminen merkitsee nykyisin kutakuinkin tehtaiden tai niiden kaltaisten jalostusteollisuuden suurten laitosten tukemista. Käsityöammatit edistyvät tasaisesti ilman erityisiä tukitoimia sitä mukaa kuin kaupungit kasvavat ja kilpailu voimistuu. Maassa on jo aiemmin ryhdytty huolehtimaan käsityöliikkeiden ja tehtaiden työntekijöiden sivistyksen kohottamisesta perustamalla sunnuntai- ja reaalikouluja. Käsityöalat tarvitsevat nykyisenä aikana tämän jälkeen ensimmäiseksi työnteon vapautta, eivät niinkään tuotannon laadun parantamiseksi kuin yleisten kansantaloudellisten näkökohtien takia. Tehdasmainen jalostusteollisuus tarvitsee sitä vastoin enemmän hallituksen huolenpitoa. Voidaan kiistellä siitä, miten pitkälle tämän pitäisi ulottua, jotta ei edistettäisi sellaisen teollisuuden syntymistä, jota voidaan pitää yllä vain valtion jatkuvilla uhrauksilla ja yleensäkin muiden elinkeinojen ja kuluttajien kustannuksella. Suomen tehdasteollisuus eli kuitenkin vielä 1856 sellaisissa poikkeusoloissa, että maahan tulvi tullitta tuotuja venäläisiä teollisuustuotteita, mutta raja oli suljettu Suomen teollisuuden valmisteilta. Kun tässä asiassa tapahtui muutos 1859, tämä seikka osoittautui yhdeksi niistä asioista, jotka oli sisällytetty kysymykseen manufaktuuriteollisuuden edistämisestä. Toinen tärkeä seikka oli suhtautuminen maan merkittävimpään vientituotteeseen. Lankkujen ja lautojen ym. valmistamista sitoi täysin luonnoton rajoitus. Sahat toimivat privilegioiden [erivapauksien, ts. toimilupien] varassa, ja niiden tuotanto oli täysin mielivaltaisesti rajoitettu tiettyyn perin vähäiseen määrään. Hajanaiset äänet olivat ainakin parin vuosikymmenen ajan turhaan vaatineet tämän pakkosäätelyn kumoamista ja esittäneet todisteita sen haitallisuudesta. Maahan oli kutsuttava arvostettu ulkomainen metsäasiantuntija, joka päätyi rajoitusta vastustavalle kannalle, ja vasta sitten järkevämpi mielipide pääsi voitolle – sikäli kuin se on voittanut edes vielä nyt, mutta sen verran saatiin tuolla keinolla kuitenkin aikaan, että sahaustoiminta vapautettiin kiinnittämättä huomiota mahdollisiin vastalauseisiin.

Nämä kaksi toimenpidettä, Venäjän kanssa aikaansaatu tullisopimus3 ja metsäntuotteiden viennin vapauttaminen, ovat mielestämme tärkeimmät kohdat, jotka sisältyivät kysymykseen jalostusteollisuuden tukemisesta. Tämän kysymyksen sisällyttämiselle ohjelmaan oli siis olemassa erityiset ja hyvät perusteensa. Muitakin tähän aihepiiriin kuuluvia seikkoja saattaisi toki olla aihetta tarkastella. Mainittuihin verrattuna niillä on kuitenkin vain toissijaista merkitystä.

Lopuksi oli itsestään selvää, että kaupan ja merenkulun tarpeet johtuivat vastikään päättyneen sodan tapahtumista. Sen takia ohjelmassa mainittiinkin tavoitteeksi nimenomaan ”kaupan ja merenkulun sodan aikana kärsimien menetysten korvaaminen niin pitkälle kuin mahdollista”.

Tuontikauppa ei oikeastaan kärsinyt sodan aikana. Sodan syttyessä maassa olleista ulkomaisista tuotteista maksettiin osaksi suunnattoman korkeita hintoja. Tavaroista, joita sodan aikana onnistuttiin maahan keinottelemaan lähinnä Ruotsin, mutta osaksi Pietarinkin kautta, saatiin samoin tavattoman suuria voittoja. Manufaktuurikauppa hankki tavaransa Venäjältä, myynti sujui hyvin ja tuotti voittoa. Vienti, lähinnä sen tärkein osa eli puutavaran vienti, sen sijaan oli täysin pysähdyksissä, ja laivanvarustajat kärsivät valtavia tappioita vihollisen tuhottua aluksia tai otettua niitä haltuunsa, niin että voidaan varmaankin ihmetellä, että verraten harvat heistä joutuivat vararikkoon. Niinpä on hyvin selvästi havaittavissa, että vientikaupan ja laivanvarustustoiminnan tukeminen on olojen pakosta erittäin tärkeä hallituksen huolenpitoa vaativa kohde.

Jos siis tarkastellaan hallintotoimille esitettyä ohjelmaa, jokainen väistämättä huomaa, että se käsittää oikeastaan kaiken olennaisen, mitä tuohon aikaan maan aineellisten etujen edistämiseksi tarvittiin. Tämän osoittavat sen toteuttamiseksi suoritetut toimet, joista osaan on jo viitattu ja joista vielä monet muut eivät suinkaan ole olleet tavoitteen kannalta merkityksettömiä. Siirrymme tarkastelemaan näiden toimien luonnetta lähemmin.

 

Liikenneyhteyksien parantamiseksi suoritetut toimet tarkoittavat tietysti maan koko tuotantotoiminnan etujen edistämistä ja hyödyttävät sitä. Tärkeintä on ollut rautatien rakentaminen ja Saimaan kanavan valmistuminen. Nyt valmistuneella rautatiellä on kuitenkin sinänsä verraten vähän merkitystä. Mutta kertomuksesta ilmenee, ettei sen jatkamisesta Päijänteelle ja Tampereelle tosin vielä ole Keisarin päätöstä, mutta suoritettujen tutkimusten ja komiteoiden mietintöjen perusteella tämä on vakaan aseman saanut ehdotus. Ehdotuksesta pidetään kiinni; tämän voi päätellä siitä, että yhteydessä ehdotukseen olevat ja siinä suositellut koskenperkaustyöt ja kanavoinnit Päijänteen pohjoispuolella sijaitsevilta vesireiteiltä sekä Hämeen läntisten vesireittien välillä ovat parhaillaan käynnissä. Mainittakoon, että näiden pelkästään pienehköjä aluksia ja puutavaran uittoa varten suunniteltujen kanavien syvyydeksi tulee 2–6 jalkaa ja vain Päijänteen ja Vesijärven välinen kanava rakennetaan 9 ½ jalan syvyiseksi.

Kun puhutaan tulevista rautateistä, joudumme kiinnittävään pahoittelevaa huomiota kysymyksen käsittelyyn Keis. Suomen Talousseurassa. Onhan murheellista nähdä, että tässä koko maalle kuuluvassa laitoksessa pääsee voitolle mitä törkein paikallisen edun ajaminen. Siellä vaaditaan radan rakentamista Turkuun tuon kaupungin eduksi, jotta Helsinki ei vetäisi puoleensa kaikkea sisämaasta tulevaa liikennettä, tämän radan rakennustyön varhentamista, koska Helsinki saa muuten paremman aseman jne.

Jos Turun maistraatti ja kaupunginvanhimmat olisivat esittäneet tällaisia mielipiteitä, ne olisivat selitettävissä, vaikka eivät juuri kiitosta ansaitse. Mutta arvonantoa tuskin ansaitsee niiden pääsy Talousseuran päätöksen perusteiksi. Olemme omasta puolestamme jo viisi vuotta sitten suositelleet tämän radan rakentamista, vaikka meidän oli kaikkien ajattelevien ihmisten tavoin pakostakin annettava etusija Helsingin–Hämeenlinnan radalle, koska mikään muu yhtä lyhyt rautatie ei olisi tarjonnut yhtä hyviä mahdollisuuksia sekä itäisille että läntisille vesireiteille johtavien haararatojen rakentamiseen. On sitä paitsi täysin selvää, että suurten kauppakaupunkien harvalukuisuus voimistaa minkä tahansa maan elinkeinotoimintaa enemmän kuin lukuisat pikkukaupungit. Jos Lontoon, Liverpoolin ja Hullin tilalla olisi kolmisenkymmentä pienempää kaupunkia, Englannin tuotantotoiminta ja kauppa olisivat paljon kehittymättömämpiä kuin ne nykyisin ovat. Ei suinkaan Helsingin kanssa käytävän kilpailun takia, sillä maan tuotteiden hinnan määräävää kilpailua syntyy jokaisessa kauppakaupungissa, ja se on sitä voimakkaampaa, mitä suurempi kaupunki on – vaan Hämeenlinnan–Tampereen radan ja Turun välissä sijaitsevan hyvin viljellyn ja runsasväestöisen maaseudun takia rautatie tuohon kaupunkiin on tarpeellinen sen rautateiden rakentamista tässä maassa ohjaavan yleisen periaatteen nojalla, että niillä parannetaan yhteyksiä merelle. Jos yhteys Tampereelta merelle olisi tätä tietä merkittävästi lyhyempi kuin Helsinkiin johtavan radan kautta, tämä olisi tietysti lisäperuste, mutta kummankin radan rakentamiskustannukset on kuitenkin otettava huomioon asiaa arvioitaessa. Valitettavasti ei näytä olevan olemassa yhtenäistä laaksopainannetta, jota myöten Turun radan voisi panna kulkemaan, joten sen rakentaminen käy ilmeisesti varsin kalliiksi. Noiden kaupunkien välisen yhteyden parantaminen on lisäperuste rakentamiselle, vaikka tämä rata voikin saada merkittävyyttä vasta etäisemmässä tulevaisuudessa.

Palaamme tästä poikkeamasta kuitenkin pääaiheeseemme. Olemme jo maininneet sahauksen vapauttamisen vientikauppaa tukevien toimien joukossa. Sen vaikutus hyödyttää tietysti heti maatalouttakin metsän arvon kohoamisen kautta. Tähän yhteyteen liittyy valtion metsähallinnon perustaminen. Tämä toimenpide johtaa tulevaisuudessa sekä valtion tulojen kasvuun että puutavaran viennin jatkuvuuteen. Lähimmässä tulevaisuudessa tämän laitoksen tuottama hyöty näyttää kuitenkin jäävän sellaiselle vaatimattomalle tasolle kuin olemme kauan sitten ennustaneet. Laitoksen kustannuksiin on käytetty ja edelleenkin niihin kuluu epäilemättä tarpeettoman suuria summia; kuuluuhan monelta taholta kertomuksia metsähallinnon miehistä, joilla ei ole mitään tekemistä. Tällä ei kuitenkaan ole suurtakaan merkitystä, koska valtiolla on kuitenkin nyt omaisuutta, jota sillä ei ennen ollut, näin voidaan kyllä sanoa, sillä se on ollut luovutettuna yksityisten hyväksikäyttäjien haaskattavaksi. On tuskin aihetta ihmetellä sitä, että tämän haaskaamisen äkillinen lopettaminen on herättänyt pahaa verta siitä hyötyneiden piirissä. Näyttää kuitenkin siltä, että metsähallinto on joissakin yksittäisissä tapauksissa ottanut itselleen vähintäänkin epäilyttävät valtuudet, ja toisissa tapauksissa taas pikkumainen virkaintoisuus lienee osaltaan nostattanut ärtymystä. Palaamme tähän asiaan, kunhan olemme ehtineet koota täydellisemmät tiedot siitä.

Kun kansakouluasiassa ei ole vielä ehditty pitemmälle kuin ehdotukseen niiden perustamisesta ja opettajakokelaiden kouluttamisesta opettajaseminaarissa, tämä on hankkeen luonteen mukaista. Se voi vain hyötyä kypsemmästä harkinnasta. Tämän koululaitoksen yleiset perusteet säätävä asetus julkaistiin kuitenkin jo 1858 ja on saanut ansaitsemaansa kiitosta.4

Maatalouden suoranaiseksi hyödyttämiseksi on kyseessä olevien vuosien aikana perustettu lisäksi 7 maatalouskoulua ja palkattu 2 agronomia ja kyntömiestä. Myös ehdotus täysin aiheettomasti pitkään viivytetystä Uudenmaan ja Hämeenlinnan läänin maatalouskoulun perustamisesta on kuitenkin esitetty 21. marraskuuta 1861. Näiden koulujen hyödyllisyydestä ei voi olla kuin yhtä mieltä. Mustialan opiston uudistus ei sen sijaan liene tuottanut merkittävämpiä tuloksia. Alituinen uudistaminen ja paikkailu ei johtane suurempaan hyötyyn tulevaisuudessakaan. Tuontapainen laitos tarvitsee ensisijaisesti kyvykkään johtajan, jolla on jonkin verran vapautta tehdä omia ratkaisujaan. Nyttemmin hyväksytty ehdotus ulkomaisten rotunautojen ostamisesta esitettiin samoin 1861. Toimiin kalastuksen edistämiseksi ryhdyttiin 1858. Jos niitä uutterasti jatketaan, ne voivat johtaa hyviin tuloksiin; ja on ilahduttavaa todeta, että kalastusyhdistyksiä on perustettu kaikkiin Oulun, Mikkelin ja Viipurin läänin seurakuntiin ja lisäksi useissa muiden läänien kihlakunnissa, pitäjissä, seurakunnissa ja kaupungeissa on saatu niitä syntymään. Tämä on kaikki odotukset ylittävää nopeaa menestystä. Kunpa vain ne, joista asian edistyminen voi riippua, eivät tyytyisi pelkästään paperilla oleviin yhdistyksiin. Tässä on läänien kuvernöörien toiminnalle ja vaikutusvallalle uusi, mitä suurimmassa määrin tuloksia lupaava työkenttä.

Vuonna 1858 annettu uusi kruununtilojen verotiloiksi lunastamista koskeva asetus, joka sallii maksun suorittamisen 10 vuoden kuluessa, mutta antaa tilalle verotilan oikeudet ensimmäisestä osamaksusta saakka, on osoittanut suotuisan vaikutuksensa näiden lunastusten määrän kasvuna. Vuosittain annettujen verotilan omistuskirjojen määrä on kymmenkertaistunut vuodesta 1858 vuoteen 1860, kasvanut 431:stä 4 011:een. Kunnallislakiehdotuksen laatiminen kuuluu samoin tämän kertomuksen kattamaan ajanjaksoon.

Nämä ovat tärkeimmät julkaisussa luetellut toimet maatalouden edistämiseksi. Vielä voidaan kuitenkin mainita asetukset käsityön harjoittamisen vapauden laajentamisesta maaseudullakin sekä kaupan harjoittamisesta maaseudulla. Vaikka ensiksi mainittu onkin jossakin määrin hyödyllinen, sitä on kuitenkin väistämättä pidettävä vain puolinaisena toimenpiteenä; ja jälkimmäisen osalta on valitettavasti huomautettava, että se on perustuslakien vastainen loukatessaan porvarissäädyn privilegioita. On toki valitettavaa, että tuontapaiset erivapaudet estävät hyödyllistä edistymistä; niitä on kuitenkin kunnioitettava, koska ne kuuluvat yhä maan valtiosäännön peruspilareihin. Uusien kaupunkien perustaminen julistuksilla on epäonnistunut kokeilu, joka ei kuitenkaan ole tuottanut mitään vahinkoa. Viimeksi mainitulta kannalta epäselvempi tapaus on uusi viljavarastoasetus, joka kuitenkin on siinä määrin vapaamielinen, että se jättää makasiinien perustamisen kuntien vapaaseen päätösvaltaan – tosin uhaten, ettei katovuoden sattuessa valtion tukea anneta sellaisille seurakunnille, joilla ei ole omaa viljavarastoa; tämän uhkauksen toteuttaminen on kuitenkin selvästi mahdotonta, etenkin niin kauan kuin viljakauppaa ei ole vapautettu.

Tämä maatalouden hyväksi suoritetuista toimista. Jalostusteollisuuden kannalta verrattomasti tärkein toimi on edellä jo mainittu tullisopimus Venäjän kanssa. Lehden lukijat tietävät, että arvostamme sitä ennen muuta poliittiselta kannalta, koska se on nimittäin taannut Suomen valtionhallinnon säilymisen, jonka tulevaisuus on muuten ollut epävarma. Kun olemme kohdistaneet huomiomme tähän seikkaan, olemme ehkä arvostaneet sopimuksen merkitystä kotimaiselle tuotantotoiminnalle vähemmän kuin meidän olisi pitänyt. Mutta kun tarkastellaan numeroita, mielipiteet korjaantuvat. Havaitaan, että Suomen meritse kulkenut vienti Venäjälle on 1858 ollut arvoltaan 408 tuhatta ja 1859 1 556 tuhatta ruplaa. Viimeksi mainittuna vuonna tullitilastoihin merkittiin myös Laatokan kautta kulkenut vienti, jonka arvo oli 233 tuhatta ruplaa. Vuonna 1860 koko vesitse kulkeneen viennin arvo oli 1 794 tuhatta ja maitse kulkeneen viennin 1 290 tuhatta ruplaa.

Tämän toimenpiteen5 ja sahauksen vapauttamisen jälkeen seuraavalle sijalle voitaneen asettaa Suomen Pankin ottaman lainan ja setelistön lisäämisen avulla kasvanut antolainaus teollisuudenharjoittajille sekä valtion rahastoista myönnetyt suuremmat lainat. Pankin kiinnityslainarahastosta antamat lainat, joiden yhteissumma oli 1 958 780 ruplaa vuonna 1855, olivat tammikuussa 1862 yhteissummaltaan jo 6 068 044 hopearuplaa. Ei tiedetä, kuinka suuri osa näistä lainoista on annettu manufaktuureille. Huomiota herättää 5 vuodessa tapahtunut antolainauksen 200 prosentin kasvu. Tämän avokätisyyden määrään ja noudatettuihin menettelytapoihin on oikeus suhtautua monilla tavoilla. Hyvään hallintoon kuitenkin epäilemättä kuuluu, että valtio ja valtionpankki tukevat teollisuutta ennakkoja myöntämällä, silloin kun se pystyy tarjoamaan reaalivakuuden ja maksamaan käyvän koron.

Kaupallekin nämä ennakot ovat tärkein tuki. Kauppa tarvitsee niitä kuitenkin vain vekselien diskonttaamisen muodossa, niin että jokainen kauppatoimi antaa myyjälle varoja käteen uusia ostoja varten, vaikka ostajalle myönnetäänkin luottoa. Maan kauppaelinkeino on tosiasiallisesti saanut paljon pitemmällekin menevää tukea. Missään maassa kaupalle ei liene annettu niin runsaskätisesti apua kuin Suomessa. Kun maan vienti ja tuonti vastasivat tullihallituksen laskelman mukaan 14 miljoonan pääomaa vuonna 1860, Suomen Pankin antolainaus oli saman vuoden lopussa 5 miljoonaa, siis runsas 1/3 koko mainitusta pääomasta, eikä tähän summaan ole sisällytetty pankin välittämiä yhteissummaltaan 1 230 000 ruplan lainoja kiinnelainarahastosta eikä valtion yleisistä varoista maksettua suoraa tukea. Missään maassa, jossa toimii valtionpankki, tämä ei kuitenkaan yksin riitä palvelemaan tehtaita ja kauppaa. Yksityiset pankit ja pankkiirit tarjoavat omia rahojaan ja luottojaan. Onkin pidettävä erittäin suotavana, että valtionpankki saa tässäkin maassa jonkin verran kilpailijoita. Tämähän johtaa osaltaan pankkiasioiden parempaan säätelyyn. On saatu esimerkki siitä, että pankin johtokunta on kieltäytynyt hyväksymästä yksityispankin perustamista, kyseessä oli silloin ehdotus Turkuun perustettavasta pankista. Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään pankkitoiminnasta, vaan setelinanto-oikeudesta ja setelien annosta kiinteistöihin otettuja kiinnityksiä vastaan. Muutenkin ehdotus oli laadittu sellaiseksi, ettei sitä pitäisi muuttamattomassa muodossa hyväksyä. Ja tunnetusti niin tiede kuin valtionhallintokaan eivät ole pystyneet ratkaisemaan kysymystä, onko setelinannon oltava vapaata vai ei. Toimiluvan myöntäminen vain muutamille seteleitä antaville pankeille on selvästikin periaatteetonta. Vapaus sellaisten perustamiseen taas on tunnetusti olemassa vain Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa, ja siellä se on johtanut kerran toisensa jälkeen kaupallisessa keinottelussa tapahtuneisiin huijauksiin, joista aiheutuneista kriiseistä koko Euroopan kauppa on joutunut kärsimään. Mitään pätevää syytä ei sen sijaan ole pankkitoiminnan yleisen vapauden torjumiseen, eivätkä Suomen laitkaan aseta esteitä sen tielle. Vastikään ovensa avannut Yhdyspankkikaan ei tietääksemme ole tarvinnut toiminnalleen esivallalta muuta lupaa kuin osakeyhtiöiltä yleensä vaaditaan.

Tavanomaisten sääntöjen mukaisen pankkitoiminnan syntymisen tähän maahan estää itse kauppaelinkeinon luonne. Vientikaupan harjoittaja harjoittaa tavallisesti samalla tuontia, tukkukauppias vähittäiskauppaa, rihkamakauppias tuontia. Lyhyesti sanottuna kotimainen kauppa on merkityksettömän vähäistä ja liikemiesten keskinäisten saatavien ja velkojen määrä tästä syystä vähäinen, eikä näitä saatavia ja velkoja ole juuri lainkaan saatettu vaihdettavien papereiden muotoon. Niinpä pankeille ei ole tarjolla mitään maassa tapahtuviin kauppatoimiin perustuvia papereita diskontattaviksi. Niillä on mahdollisuuksia vain pelkkään antolainaukseen jossakin muodossa todellisia tai tekaistuja vakuuksia vastaan. Sellaisten lainojen hakija pyytää mahdollisimman pitkää maksuaikaa, sillä sellaisessakin tapauksessa, että vakuutena on tavara, hänen etujensa mukaista on pitää laina voimassa ja vain vaihtaa tavaraa. On tuskin luultavaa, että Yhdyspankki pystyy vielä pitkään aikaan harjoittamaan muunlaista liiketoimintaa tämän lisäksi.

Tässä yhteydessä sopii mainittavaksi valtiontaloudelle ja kansantalouden kannalta tärkeä maan rahalaitoksen uudistus. Olemme aiemmin kertoneet ponnisteluista, joihin on ryhdytty sen viemiseksi läpi; ja nyt on ilahduttavaa lisätä, että nykyisin voidaan mitä lujimmin uskoa niiden johtavan menestykseen. Nämä ponnistelut on suoritettu ”Kertomuksessa” käsiteltyjen vuosien aikana. Niiden tuloksiin kuuluu uudistusta valmistelevana askeleena uuden Suomessa käyttöön otetun rahayksikön aikaansaaminen. Tähän yhteyteen kuuluu oman rahapajan perustaminen. Tätä viimeksi mainittua hanketta on moitittu tarpeettomaksi kustannukseksi. Emme ole samaa mieltä. Paitsi sitä, että kustannukset katettaneen vähitellen pelkästään vaihtorahakolikoiden metalliseoksen tuottamalla voitolla, olemme sitä mieltä, että jokainen Suomen rahalaitoksen itsenäistämistä edistävä toimenpide kannattaa maksaa tulevaisuuden takaamiseksi.

Vaikka maaseudulle kehittynyt kauppaelinkeino on saattanutkin syntyä muodollisesti väärällä tavalla, se luo kuitenkin pohjan kaupan alalla tapahtuvalle työnjaolle, joka voi vain edistää kaupan kehittymistä. Kaupungeissa tapahtuva vähittäiskauppa rajoittuu tulevaisuudessa vain kaupunkiväestön tarpeiden tyydyttämiseen. Kaupungeissa kauppa muuttuu yhä enemmän tukkukaupaksi. Tämän muutoksen myötä se hankkii kauppatavaransa suurina erinä ja ilman välittäjiä suoraan tuotantopaikkakunnilta. Vasta silloin voivat tulla käyttöön kotimaiset vekselit ja maksumääräykset, joita nykyisin käytettäneen vain myönnettäessä maksuaikaa joidenkin kotimaisten teollisuustuotteiden kaupassa ja ehkä kahvin tukkumyynnissä.

Myönnettäessä lupia kaupan harjoittamiseen maaseudulla samoin kuin perustettaviksi suunnitelluissa kaupungeissa ja kauppaloissa on hallituksen vanha halu taloudellisen toiminnan holhoamiseen muuten ollut vahvasti vaikuttamassa. Meidän aikanamme hämmästyy lukiessaan, että esim. Kuopion läänin kuvernööri saa oikeuden myöntää kolmelle henkilölle luvan harjoittaa kauppaa Iisalmessa ja että yleensäkin läänien kuvernööreille on annettu valta ratkaista, saako joku kamasaksa yleensä avata puodin ja milloin ja missä. Ratkaisua ei tehdä sen perusteella, pystyykö tämä henkilö myymään paikkakunnallaan niin paljon että voi ansaita elantonsa, vaan perusteena on kunkin kuvernöörin mielipide siitä, missä ja milloin tuollaista puodinpitäjää tarvitaan. Kun on onneksi päästy menestyksekkäästi eroon sahaprivilegioista, saadaan tilalle siis toimilupien varassa toimivia maalaiskauppiaita. Ensiksi mainitussa tapauksessahan pidettiin kilpailua talonpoikien metsistä vaarallisena asiana, ja nyt pidetään vaarallisena kilpailua sokerin ja kahvin vähittäisjakelussa.

Kun puheena ovat privilegiot, meidän on muistutettava siitä, ettei Tampereen vapaakaupungin oikeuksia ainoastaan vahvistettu kirjoittajan esittämällä tavalla joulukuun 20. päivänä 1855 annetulla keisarillisella manifestilla kenraalikuvernöörin esityksestä. Tämä privilegio oli senaatin kannanoton mukaisesti kumottu, mutta palautettiin senaattia kuulematta voimaan edellä mainitulla manifestilla. Kenraalikuvernöörin menettelyä tässä asiassa on aiheellisesti moitittu ankarasti.

Tärkeimmät toimet sodan tuhoaman merenkulun aseman parantamiseksi ovat: 400 000 ruplan myöntäminen laivanrakennuslainoiksi, lupa hankkia maahan tullitta sekä purje- että höyryaluksia, oikeus tuoda maahan tullitta kaikenlaisia laivojen rakentamisessa ja varustamisessa tarpeellisia tavaroita sekä kenraalikuvernöörin anomuksen perusteella Venäjän valtion varoista saatu 200 000 ruplan lahjoitus maan rannikkopaikkakuntien ja Pietarin välisen höyrylaivaliikenteen tukemiseen, mistä summasta Pohjanmaan yhtiö on saanut ¾, eteläsuomalainen ¼:n.6

Kaupan ja merenkulun hyväksi suoritetuista toimista mainittakoon vielä vapaasataman avaaminen Ahvenanmaalle Maarianhaminaan. Lähimmän tulevaisuuden osalta tämän toimenpiteen mahdolliset hyödyt näyttävät epävarmoilta. Vapaasatama on hyödyllinen erityisesti kauttakulkukaupan kannalta. Suomen kautta ei kuitenkaan nykyisin tapahdu tuollaista liikennettä. Omassa maassa tapahtuvan tukkukaupan kannalta vapaasataman korvaa vapaavarasto-oikeus merikaupungeissa. Uuden vapaasataman kehitystä haittaa sinne johtavien liikenneyhteyksien hankaluus talvisin sekä paikkakunnan niin suuri etäisyys mantereesta, että sinne varastoidut tavarat voidaan kuljettaa jakeluun vain suurin kustannuksin. Purjehduskaudella maahan tuotujen tavaroiden varastointioikeus on kuitenkin toivottavaa juuri talven tarpeiden takia.

 

Olemme viipyneet pitkään aineellisten etujen parissa ja tarkastelemassa toimia, joita niiden edistämiseksi on suoritettu, koska vuoden 1856 ohjelmassa tarkoitettiin pääasiassa juuri niitä. Henkisiä etuja kosketellaan oikeastaan vain senaatille annetussa kehotuksessa ehdottaa, millaisin keinoin ja millä varoilla kansakouluja perustettaisiin.

Viimeksi mainitut edut eivät kuitenkaan ole jääneet osattomiksi kyseessä olevina vuosina. Yliopisto sai neljä uutta professorinvirkaa, ja näistä yksi tuli filosofialle, joka oli vuosikausia ollut julistettuna pannaan oppiaineiden joukosta; dosenttien palkkioita on korotettu 3 000 ruplan määrärahalla, Aleksanterin stipendi on muutettu matka-apurahaksi, joka voidaan myöntää matkustamiseen myös muihin maihin kuin Venäjälle, ja opiskelevalle nuorisolle myönnettävien stipendien määrään on lisätty neljä korvaukseksi niistä neljästä, jotka myönnetään osoitetun venäjän kielen taidon perusteella. Määräraha mainittujen neljän stipendin maksamiseksi on myös saatu säästämällä Venäjälle tehtäviin matkoihin myönnettävistä apurahoista. Lisäksi yliopiston käytännöllinen lääketieteen opetus on saanut riittävät toimintamahdollisuudet, kun yleinen sairaala ja synnytyslaitos on liitetty yliopiston klinikkoihin ja kun on päätetty tämän tarkoituksen saavuttamista varten perustaa lastentautien klinikka, joten mainitun opetuksen käytettävissä on nyt 250 potilaspaikkaa.

Nyt voimassa oleva lukio- ja koulujärjestys kuuluu tämän ajan aikaansaannoksiin. Vaikka se on monissa kohdissaan edistyksellinen, sitä voidaan toisilta, lähinnä lukiota koskevilta osiltaan pitää epäonnistuneena. Tämä näkyy siitäkin, että jo nyt on periaatteessa luovuttu lukion ja yläalkeiskoulun erottamisesta ja ensiksi mainitusta on poistettu osa sen opetussuunnitelmaan istutetusta oppiaineiden moninaisuudesta. Tällä säädöksellä lisättiin oppilaitosten määrää, ja niiden määrärahat nostettiin vuoden 1841 koulujärjestyksen edellyttämistä 55 000 ruplasta 106 000 ruplaan – kuitenkin niin, että summa oli jo säädösten antamisen välissä kohonnut 78 000 ruplaan. Ehdotukset matka-apurahojen myöntämisestä normaalikoulun tuleville opettajille sekä koulujen opettajien palkkojen korottaminen 25 000 ruplan vuotuisella lisämäärärahalla kuuluvat samoin tämän ajanjakson aikaansaannoksiin. Koulujärjestyksen antamisen jälkeen on entisten lisäksi perustettu kolme yläalkeiskoulua ja kaksi rouvasväenkoulua. Reaalikoulut ovat kokeneet uudistuksen, ja niiden määrärahoja on korotettu, ja iltakoulujen perustamisesta kaupunkeihin on annettu käsky. Turussa on avattu kuuromykkien koulu 3 000 ruplan määrärahan turvin.

Tieteen ja taiteen suora tukeminen ei vielä kuulu maassamme päiväjärjestykseen. Uutta on jo sekin, että Tiedeseuran määrärahan korottamisen lisäksi myös Societas pro Fauna et Flora Fennica ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ovat saaneet vuotuiset määrärahat, jälkimmäinen lisäksi erillisen 2 500 ruplan avustuksen suomalais-latinalaisen sanakirjan ja suomenkielisen merenkulun sanaston painattamiseen. Kertomuksessakin mainittu merkittävä 15 000 ruplan avustus Helsingin uutta teatteritaloa varten ei edistä niinkään taidetta kuin pääkaupungin huvielämää ja yksityisen yhtiön hyödyttämistä. Näyttämötaide on muuten tyytynyt varsin vaatimattomiin asuinsijoihin siellä, missä se on jotakin ollut. Määräraha ei sinänsä ole suuri, mutta sen arvo kasvaa verrattaessa sitä paljoon muuhun. Orkesterin ylläpitoon myönnetyt 3 000 ruplaa vastaavat tarkoitustaan paremmin.

Opetuksen hyväksi suoritettuja toimia tarkasteltaessa ansaitsee erityisen maininnan muuan seikka, nimittäin suomen kielelle osoitettu huolenpito. Juuri ennen nyt kyseessä olevaa ajanjaksoa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimintaa rajoitettiin esivallan määräyksestä, osakeyhtiön vastuulle annettu suomeksi käännetyn kaunokirjallisuuden julkaiseminen kiellettiin ja yleensä suomenkielinen kirjallisuus sekä etenkin suomenkieliset sanomalehdet alistettiin ankarampien sensuurimääräysten alaisiksi kuin ruotsinkieliset julkaisut. Nyt ei ole vain kumottu näitä määräyksiä ja saatettu suomenkielistä julkaisutoimintaa tasa-arvoiseksi suomenruotsalaisen kanssa, vaan koulujärjestys vaatii suomen kielen oppituntien lisäämistä, tästä kielestä tehdään suomen­kielisten lasten opetuskieli ala-alkeiskouluissa ja perustetaan yläalkeiskouluja, joissa jokin osa opetuksesta annetaan suomeksi. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toiminta vapautettiin rajoituksista, se saa anomattaan 2 500 ruplaa tukea – mihin on totuuden nimessä lisättävä, että on vain seuran omaa ansiota, että hallitus antoi tukea sen hankkeille joitakin vuosia aiemmin. Kun tähän lisätään 5 000 ruplan määräraha suomenkielisen lakikirjan julkaisemiseen, luvan antaminen akateemisten opinnäytteiden julkaisemiseen ja niitä koskevan keskustelun käymiseen suomen kielellä, suomen kielen kääntäjien palkkaaminen kuvernöörinvirastoihin, käsky käyttää suomea pitäjänkokousten pöytäkirjakielenä, suomenkielisten asiakirjojen yleinen vastaanottaminen tuomioistuimiin ja virastoihin, tämä kaikki osoittaa, että hallituksella on uusia mielipiteitä ja sen piirissä on vallalla uusi henki suhtautumisessa tähänkin Suomen tulevaisuuden kannalta hyvin tärkeään asiaan.

Olisi loukkaavaa kuvitella hallituksen tarkastelevan tätä kysymystä pelkästään siltä kannalta, että suomenkielisen rahvaan vaatimus vapautua vieraasta kielestä kansalaisyhteiskunnan asioissa on kohtuullinen, ettei se oivaltaisi suomen kielen viljelyn ja sen oikeuksien merkitystä suomalaisen kansallisuuden säilymiselle ja kehittymiselle. Niinpä voidaankin otaksua, että suomalaiskansallisten pyrkimysten oikeutus on yleensäkin tunnustettu ja että hyvänä politiikkana pidetään ainakin niiden vastustamisesta pidättymistä, jotta ei nostatettaisi sellaista taistelua, joka ei minkään edes jonkinmoiseen kansalliseen tietoisuuteen heränneen kansan keskuudessa pääty ennen itse heimojen erillisyyden päättymistä ja kielen kuolemaa. Tällaisen pyrkimyksen nousu kansan tietoisuuden pohjalta sen omana aikaansaannoksena on kuitenkin toisaalta tällaisen pyrkimyksen luonteen mukaista vieläkin enemmän kuin sen pelkästään poliittinen eteneminen. Sen tähden ei voi eikä pidä odottaa mitään ulkoapäin tulevaa vauhdittamista. Riittävää ja asian luonteen mukaista on, että hallitus tekee vain sen, mikä on välttämätöntä ja mahdollista; ja valtion hallinnolla ovat tässä kuten aina arviointiperusteinaan kansan tunnustetut tarpeet ja kunakin hetkenä käytettävissä olevat voimavarat. Millään taholla ei hämmästeltäne sitä, että toiveiden ja vaatimusten esittäminen edeltää niiden täyttämistä. Senpä tähden ei olekaan aihetta ihmetellä sitä, että monen mielestä enemmän olisi voitu ja olisi pitänyt tehdä; tämä ei kai kuitenkaan estä ketään tätä ajanjaksoa välittömästi edeltäneeseen kauteen verratessaan iloitsemasta siitä, mitä on saatu tehdyksi.

Muuatta henkisiä etuja koskevaa asiaa on julkaisussa käsitelty liian suppeasti – nimittäin sensuuria. ”Kertomus” tukeutuu virallisiin asiakirjoihin, eikä kirjoittaja ole tietenkään voinut esittää mitään muuta kuin sen minkä on löytänyt tiedoksi saamistaan asiakirjoista. Niinpä tässä kohden voidaan oikeastaan huomauttaa valaisevien asiakirjojen puuttumisesta.

Melkeinpä ainoa tieto, joka ilmoitetaan, on sensuuriylihallituksen joulukuussa 1856 tekemä esitys, että se ja sensuurikomitea vapautettaisiin lehdistön valvontatehtävästä ja tämä ”saisi jäädä kenraalikuvernöörin toimista riippuvaksi”, mikä ehdotus sai lain voiman 23. maaliskuuta 1857 annetulla julistuksella.

Tämän muutoksen suuri merkitys on helposti käsitettävissä. Olihan sensuuriylihallitus eräänlainen tuomioistuin. Jos se alistui noudattamaan erillisiä ohjeita eikä vain julkaistuja säädöksiä, jo tämä oli heikkouden osoitus. Mutta lehdistökin nautti sen tuomiovallan alaisuudessa jonkinmoista näennäistä lain turvaa. Oikeus antaa lupa toistuvasti ilmestyvien painotuotteiden julkaisemiseen ja määrätä niiden lakkauttamisesta oli jo 1847 siirtynyt senaatilta kenraalikuvernöörille, luultavasti Saima- ja Kanava-nimisten lehtien lakkauttamiseen liittyneiden hankaluuksien takia. Nyt siirrettiin myös niiden sensurointi kokonaan kenraalikuvernöörin käsiin. Tämän jälkeen ne siis jäivät pelkästään hallinnollisista määräyksistä riippuvaisiksi. Ei vain niiden omistusoikeus, joka eräissä tapauksissa merkitsi varsin huomattavaa varallisuutta,7 vaan myös sananvapaus, sikäli kuin sitä näissä julkaisuissa käytettiin, jäi tämän jälkeen täysin hänen yksityisen arviointinsa ja määräysvaltansa varaan.

Syy sensuuriylihallituksen mainittuun ehdotukseen tunnetaan. Helsingissä haluttiin ryhtyä julkaisemaan sanomalehteä nimeltä ”Dagen”. Sensuuri pyyhki osan näytenumeron sisällöstä. Tämä muuten merkityksetön aines sisälsi hyökkäyksen sensuuria vastaan. Myöntää voidaan, ettei sanomalehden ensiesiintymistä olisi voitu epäviisaammin suunnitella. Eihän sensuuria ollut lähes 30 vuoteen saanut painotuotteissa juuri mainitakaan, saati moittia laitosta ja sen tekemisiä. Yksinkertaisinkin harkinta osoittaa, ettei ennakkosensuuri voi säilyä, jos sen arvosteleminen vapautuu. ”Dagenin” toimitus vaati siis itselleen vapautta, jota millään muulla toistuvasti ilmestyvällä painotuotteella ei ollut. Sensuuriylihallitus, johon julkaisijat vetosivat, oli kuitenkin niin vapaamielinen, että se kumosi sensorin ratkaisun ja salli poistetun osuuden julkaisemisen. Kenraalikuvernööri käytti tällöin oikeuttaan lehden lakkauttamiseen; kaiken laillisen järjestyksen vastaisesti takavarikoitiin kuitenkin ylihallituksen hyväksymä näytenumerokin, kunnes korkeimmalta taholta tuli käsky, jolla myös sen julkaiseminen kiellettiin.

Silloin sensuuriylihallitus esitti edellä mainitun ehdotuksensa.

Myös prokuraattori oli tämän ylihallituksen jäsen. Olisi voitu odottaa selvitystä kenraalikuvernöörille annetun lakkauttamisvallan ristiriidasta ylihallituksen lainmukaisen toiminnan kanssa. Odottamatonta sen sijaan oli, että kun korkeimman vallan toimesta oli mitätöity ylihallituksen yksi ratkaisu, ylihallitus ikään kuin par dépit [harmistuksissaan] vaati toistuvasti ilmestyville painotuotteille annetun lain turvan täydellistä lopettamista. Keneltäkään ajattelevalta ihmiseltä ei myöskään liene jäänyt huomaamatta, että ylihallituksen asemaa sensuuriasioiden tuomioistuimena oli heikennetty jo siitä ajankohdasta (vuodesta 1845?) saakka, jolloin läänien kuvernöörit saivat tehtäväkseen sanomalehtien sensuroinnin. Ylihallitus olisi voinut tarkastella tätäkin seikkaa ottaessaan kantaa nyt ilmaantuneen tärkeän aiheen johdosta. Näyttää ainakin siltä, että prokuraattori, jolla on virkansa puolesta oikeus esittää asiansa suoraan Hänen Majesteetilleen Keisarille, olisi voinut kiinnittää Hallitsijan korkeaa huomiota siihen, että näissä seikoissa ilmenee ristiriitaa järjestystä noudattavan oikeustilan kanssa.

On suuresti valitettava sitä, ettei mitään tuollaista tapahtunut, ellei voitoksi voida lukea sitä, että hallintoviranomaisille luovutetun vallan väärinkäyttö on johtanut näiden seikkojen ainakin osittaiseen muuttamiseen. On kuitenkin huonoa politiikkaa esiintyä kuin ylioppilaat, jotka valittavat sitä, että on ryhdytty toimiin, jotka tekevät ihmiset tyytyväisiksi, eli kannattaa fraasia ”mitä pahemmin asiat ovat, sen parempi”.

Emme halua tosiasiallisten olojen vastaisesti kiistää sitä, että painovapaus on vuodesta 1855 lähtien ollut paljon laajempi kuin ennen tuota ajankohtaa. Sensuurin mielivaltaa on kuitenkin sen jälkeen käytelty epäilemättä huolettomammin, vaikkakin se on kohdistunut merkityksettömiin asioihin. Tästä vakuuttuakseen tarvitsee vain tarttua julkaistuun ”Censur-Kalenderniin”, ja jos sen tietoja vertaa siihen, mitä lehdistä on tosiasiassa saatu lukea, joutuu hämmästymään sitä, miten mitättömät asiat ovat aiheuttaneet moisen määrän innokasta puuhastelua ja herättäneet niin paljon inhoa ja vihaa.

 

Olemme poimineet työstä tarkasteltavaksemme vain ajanjaksolla toteutetut ansiokkaat toimet. Olemme jo edellä viitanneet siihen, että julkaisuun sisältyy myös runsaasti yksityiskohtaisia tietoja valtionhallinnon jatkuvasta toiminnasta, valtion tuloista ja menoista, valtion ja pankin rahastoista jne.

Kun todetaan edellä esitetyt asiat, ei löytyne ketään, joka ei iloitsisi tänä lyhyenä kuuden vuoden aikana tapahtuneesta toiminnasta isänmaan parhaaksi. On toimittu suomen kielen opiskelun hyväksi, suomenkielisen kirjallisuuden edistämiseksi, tämän kielen saamiseksi virkakäyttöön; yliopiston oppituolien määrää on lisätty ja se on saanut uusia määrärahoja; uusia alempia oppilaitoksia on perustettu ja entisten määrärahoja korotettu; kansakoulujen perustamisesta on päätetty ja valmisteluihin sitä varten on ryhdytty, maatalouskouluja on avattu; rautatieyhteyksien rakentaminen on aloitettu, koskenperkaustöitä laajennettu; valtionmetsiä on ryhdytty hoitamaan ja sahaus vapautettu; Venäjän raja on avattu Suomen teollisuuden tuotteille, teollisuutta ja kauppaa tuettu avokätisesti ja näillä toimilla kasvatettu vientiä ainakin 33 1/3 prosenttia; Suomen valtionhallinnon pysyvä asema on taattu Venäjän kanssa solmitulla tullisopimuksella; maan rahalaitoksen riippumattomuudelle on luotu perusta; valtiopäivien kokoontumista on valmisteltu ja se on pian edessä – kaikki nämä toimet osoittavat, millainen henki ja toimeliaisuus on ollut vallalla kyseessä olevan valtionhallinnon keskuudessa. Joudutaan menemään kauas menneisyyteen etsittäessä toista ajanjaksoa, joka voitaisiin asettaa näiden muutamien vuosien rinnalle, mikäli toista yhtä lyhyttä ja yhtä runsaiden tuloksekkaiden ponnistelujen vaihetta edes on löydettävissäkään. Emme näin sanoessamme unohda Pietari Brahen aikoja, saati ensimmäisiä vuoden 1809 jälkeisiä vuosia, joina Suomen nykyinen valtiolaitos järjestettiin; tämä viimeksi mainittu ajanjakso, myös se, säilyykin aina kunniakkaana Suomen historiassa. Ei pidä myöskään unohtaa sitä, että tätä uudistusten ajanjaksoa vuodesta 1855 vuoteen 1861 ovat sävyttäneet myös tuhoisa sota, paha kato ja nälänhätä sekä kaupan kriisi, joka tilapäisesti mitätöi maan liikemiesten ulkomaiset luottosuhteet. ”Kertomusta” lukiessaan näiden onnettomuuksien vaikutusta ei kuitenkaan havaitse muualla kuin niiden toimien yhteydessä, joihin on ryhdytty niiden seurausten lievittämiseksi. Kaikesta näkyy, että maan hyvinvointi on kasvussa niistä huolimatta. On myös aihetta tyytyväisenä mainita, että useimpien ja tärkeimpien hallintotoimien valmistelussa on kuultu hallintokoneiston ulkopuolella olevista henkilöistä koottuja komiteoita. Tiedämme hyvin, että jotkut kerskurit pauhaavat suureen ääneen uudistuksista ja edistyksestä tekemättä koskaan itse yhtään tekoa, joka isänmaan historiassa muistetaan, mutta joiden mielestä kaikki heidän silmiensä edessä muiden työnä tapahtuva on vähäistä ja merkityksetöntä. Me puolestamme annamme vilpittömän tunnustuksemme miehille, jotka ovat tietämyksensä, toimeliaisuutensa ja viisautensa avulla saaneet aikaan jotakin pysyvää, josta isänmaa saa tulevaisuudessa korjata satoa.

Vuosiluku 1855 osoittaa selvästi, minkä tapahtuman [Aleksanteri II:n valtaistuimelle nousun] takia juuri nämä vuodet ovat erityisen merkittäviä Suomen valtionhallinnossa. Voidaan pitää selviönä sitä, että kansan kohtaloiden kulku johtuu syistä, jotka ovat syvemmällä kuin jossakin satunnaisessa tapahtumassa, näyttäköönpä tämä maailmanhistoriallisesti miten merkittävältä tahansa. Pelkästään asioiden luonnonmukaiseen kulkuun kuuluvat tapahtumat voivat kuitenkin jouduttaa tai viivästyttää ajankohtaa, jona noiden syiden vaikutukset ilmaantuvat esiin.

Suomessa ei ole sellaista miestä, joka ei tulkitse maalle mainittuina vuosina tapahtunutta hyvää ensisijaisesti nyt vallassa olevan Hallitsijan jalon tahdon ja hänen tarkoitustensa osoituksiksi.

Puhuessaan [tammikuun] valiokunnasta ja Hänen Majesteettinsa antamasta valtiopäivien pikaista koollekutsumista koskevasta lupauksesta kirjoittaja lopettaa sanoihin:

”Näin on saatettu alkuun uusi kehitysvaihe, jota kohti Suomi kulkee.”

Voidaan sanoa: parhain osa kaikesta, mitä vuodesta 1855 lähtien on tapahtunut, on ollut tätä alkuun saattamista. Tällaiset vaiheet sujuvat kuitenkin harvoin mutkittelematta, ja moni, joka on unohtanut historian tämän opetuksen, saattanee vähitellen ruveta uumoilemaan, että ilmassa on muutosten tuoksua. Senpä tähden tunnemmekin suurta iloa voidessamme lopettaa tämän artikkelin ilmaisemalla sen hyviin perusteisiin nojaavan vakaan käsityksen, ettei Suomen ilmassa tuollaisia tuoksahduksia tunnu. Ilman pitäminen puhtaana riippuu Suomen kansasta itsestään. Se onnistuu tässä, niin kauan kuin se rakentaa tulevaisuudentoiveensa vain omien mahdollisuuksiensa varaan aina valmiina kantamaan tekojensa seuraukset.

J. V. S.

 

.

 

  • 1. Huomautamme tässä ohimennen, että ruotsintaessaan sanat ”kouluja kansansivistystä varten” tämän kirjoittaja ei tullut huomanneeksi. että alkutekstin sanat: ”d’écoles élémentaires et rurales” tarkoittavat erityisesti myös maatalouskouluja.
  • 2. Tämän kiellon takia puheesta ei saatu julkaista tietoja tässä lehdessä, joka ei ennätä tietoineen julkisuuteen yhtä nopeasti kuin päivälehdet.
  • 3. Käytämme tilaisuutta oikaistaksemme tässä muutamia ilmaisuja, jotka julkaistiin lehden huhtikuun numerossa artikkelissa ”Rautatiet” (s. 170, p. 2 [tässä suomennoksessa 18. osan s. 429]).Esitimme nimittäin sensuuntaisen mielipiteen, että kotimaisen rautateollisuuden uhanalaisen aseman takia sen tukeminen suojatullilla on vieläkin enemmän väärin kuin muiden syiden perusteella. Sen nykyinen laajentumisvaihe nimittäin perustuu siihen, että Venäjä sallii raudan tuonnin tullitta, ja sanoimme käsityksenämme, että tämän teollisuuden varaan ei voida rakentaa mitään, koska mainittu poikkeuksellinen asiaintila väistämättä joskus päättyy. Unohdimme silloin, että mainittu Venäjän myönnytys kuuluu toistaiseksi vajaaseen vastasuoritukseen siitä, että kaikkia Venäjän tuotteita voidaan tuoda Suomeen tullitta. Oikeus ja kohtuus siis vaativat, että maamme tuotantotoiminta ja rautateollisuus sen osana saavat ainakin kutakuinkin vastaavan vapauden Venäjälle tapahtuvassa tuonnissa. Ja onneksi nyt eletään sellaisia aikoja, että jos tuossa suhteessa ryhdyttäisiin joihinkin rajoituksiin, myös venäläisten tuotteiden tullittoman tuonnin Suomeen täytyisi loppua tai joutua rajoitusten alaiseksi. Niinpä myöskään kotimaisen rautateollisuuden tulevaisuutta ei ole syytä pitää niin uhanalaisena kuin tuolloin esitimme. Herra Reinin julkaisusta voi lukea, että kotimaisen vuorityön tuotannon kauppa-arvo tuotannossa käytettyjen ulkomaisten raaka-aineiden hinnan vähentämisen jälkeen oli 1860 lähes 1 200 000 hopearuplaa. Tuollaisen luvun takia on tarpeen vähintäänkin harkita tarkasti kaikkia toimia, jotka saattaisivat johtaa rautateollisuuden tuotannon vähenemiseen. Kyseessä eivät enää ole vähäinen kotimainen materiaali ja vähäinen kotimainen työ. Puutavaran koko viennin arvo ei samaan aikaan ollut kuin hieman yli 2 miljoonaa ruplaa, ei siis kaksinkertainenkaan vuorityön tuotteiden viennin arvoon verrattuna.
  • 4. Herra Uno Cygnaeuksen on nähty ottavan julkisesti itselleen kunnian tästä asetuksesta. Paha tästä kunniasta olisi mennä nipistämään mitään pois. Varmaa kuitenkin on, että asetuksessa esitetyt periaatteet on tässä maassa esitetty painettuina, ennen kuin hra C:llä oli mitään maan kansakouluja koskevaa tehtävää.
  • 5. Kertomuksessa mainitaan kenraalikuvernöörin senaatille lähettämä kirjelmä ”tehdastyöhön käytettyjen lasten hoidon tarkemmasta valvonnasta”. Tämän kirjelmän vaikutuksista ei kerrota. Asia on kuitenkin syytä pitää mielessä. Eihän nykyisin ole olemassa minkäänlaisia lakiin pohjautuvia määräyksiä siitä, millaisia velvollisuuksia tehtailijoilla on tätä sangen huono-osaista lapsijoukkoa kohtaan.
  • 6. Viimeksi mainittua lahjaa pidettiin vastalahjana Suomen valtion kustannuksella sodan aikana rakennetuista ja Venäjän merivoimille luovutetuista fregatti Rurikista ja yhdestä korvetista. Kuten tiedetään, nämä rakennuskustannukset eivät hyödyttäneet maan puolustamista millään tavoin. Jos nämä laivat olisi pidetty Suomen valtion hallussa, ne olisivat kuitenkin olleet paitsi hyödyttömiä myös kustannuksiltaan niin kalliita, että suuri osa sotilasrahaston varoista olisi saatu uhrata niiden ylläpi-toon.
  • 7. Lehti, joka tuottaa 2 000 ruplan tulot, vastaa 33 000 ruplan omaisuutta. Omaisuudella on sitä pysyvämmin arvoa, mitä enemmän lehti on ensisijaisesti uutis- ja ilmoituslehti. Tämä omaisuus voitaisiin ottaa omistajalta yhdellä kynänvedolla.

Vertailu