Naisten kasvatus on onneksi ollut vapaampi teorioista kuin miesten. Mutta siinä on sitäkin enemmän päässyt vallalle muoti ja turhamaisuus, johon koko muodin valta perustuu.

Mitä käsityksiä tahansa naiskasvatuksen tavasta on esitettykin, on silti harvoin katsottu, että naisen maallinen tehtävä on haettava perhe-elämän ulkopuolelta. Moderneinkin emansipaatiokiihko on vain poikkeustapauksissa yltynyt saarnaamaan vapaasta naisesta ja perheen häviämisestä. Yleensä vapautusta naisen yleisestä tehtävästä on jääty vaatimaan muutaman poikkeuksen hyväksi, yksilöille, jotka ovat aivan liian lahjakkaita rajoittumaan perheeseen tai joille perhe-elämä on mahdotonta olosuhteiden takia. Siksi myös vain romaanisten kansojen keskuudessa on katsottu että ns. sivistynyt nainen voidaan kasvattaa perheen ulkopuolella. Siellä tyttäriä lähetetään luostarikouluihin tai muihin sisäoppilaitoksiin kasvatettaviksi ja opetettaviksi. Mutta niistäkään he eivät oikeastaan valmistu perheenäideiksi vaan rouviksi, jotka siten vapautuvat elämän kaikista pakoista. Germaanisten kansojen piirissä ei ole edes sivistyneimpien keskuudessa yleisemmin päädytty omaksumaan tätä tapaa tai pahetta, vaan äidit yhä hoitavat ja kasvattavat lapsensa, ja varsinkin tyttärien kasvatusta perheen ulkopuolella pidetään onnettomuutena ja siihen turvaudutaan vain pakosta.

Eräs Saksan vaativan koulutuksen saaneita mutta vähiten skolastisia filosofeja, Hallen professori Erd­mann, katsoo1 naisten emansipaatiohalun saaneen alkunsa miespuolisen nuorison tympääntynees­tä, kyllästyneestä ja naisellisesta olemuksesta. Hän sanoo siitä muun muassa:

Koska inhimillinen sivistys nousee tai laskee naisen vallan myötä, niin naisella on kädessään valta estää barbarian paluu, jota niin suuresti ahdistuneina pelkäämme. Vapautukoon nainen vääristä teorioista, jotka vapauttavat meidät hänestä ja heittävät meidät raakuuden syliin. Tulkoon hän järkiinsä ja molempien onneksi oppikoon jälleen näkemään yksinkertaisen totuuden, että on paljon helpompaa ja parempaa hallita maailmaa suudelmalla kuin palvella sitä tutkimuksin – usein kylläkin vain ikävin.

Se on filosofiaa, joka syystä ansaitsee nimen elämänviisaus.

Tästä käy täysin selvästi ilmi ajatus, että se, mitä nainen välittömästi voi vaikuttaa kansalaisyhteiskunnan ja valtion hyväksi sekä tieteessä ja taiteessa inhimillisen sivistyksen hyväksi, on suhteellisen vähäarvoista verrattuna siihen, mitä hän välittömästi puolisona ja äitinä voi saada aikaan miehen ja lasten kautta ja yleensä hyvien tapojen luojana yksityisessä elämässä miesten kautta.

Nainen pitää luultavasti alentavana väitettä, että jokainen järkisyy hänen vakuuttamisekseen on hukkaan heitetty. Hän pitää sitä ylimielisyytenä, jos ylipäätään sanotaan, että hänet voidaan ylipuhua mutta häntä ei saada vakuuttuneeksi. Ja kuitenkin tässä vain käytetään hänen omia aseitaan häntä vastaan, joita mies ei kuitenkaan ymmärrä käyttää kun miehenkin suostuttelusta tulee vain vähemmän johdonmukainen näytös. Nainen taas ei taivuttele hyvin asetelluin sanoin vaan tunteen ilmauksin, jotka hetken mielijohde kutsuu esiin; siksi ne sopivat oikeaan hetkeen. Tunne on monimerkityksinen sana. Mutta kun sanotaan, että naisen tunteet ohjaavat hänen toimiaan, sillä ymmärretään juuri sitä, että nainen ei ensin pohdi ja harkitse vaan hän toimii varman tietoisena tahtonsa ja tekojensa oikeudesta. Harkinta edellyttää periaatteita ja yleisiä päämääriä, ja se on toiminnan johtamista niistä. Mutta kun kerran lähtee periaatteiden kentälle, harkinnalle ei ole loppua. Se voi jatkua äärettömyyteen, ilman että saavutetaan ehdotonta varmuutta siitä käykö toiminta yksiin periaatteiden kanssa tai riittääkö se keinoksi päämäärän saavuttamiseen. Toisaalta vaikutushalun, intohimon, toisaalta olosuhteiden pakon täytyy lopettaa harkinta, päätös tehdään ja pannaan toimeen. On miehen osa käydä sillä tavoin taistelu periaatteiden ja yhteiskunnan ja valtion olevien olojen välillä – se on hänen osansa juuri siksi, että hän lähtee perheen ulkopuolelle, toimintaan, jonka säännöt eivät ole sen tavoissa ja tottumuksissa. Toiminnassaan hän voi tuntea olevansa vapaa ja tyydytetty vain mikäli hän kykenee luomaan itselleen uuden toimintatavan, jossa periaatteet pääsevät valtaan ilman tuskallista pohdiskelua. Mutta sellaiseen tapaan hän taas pääsee vain sellaisilla periaatteilla, että niiden ohjaama toiminta todella saa aikaan jotain, että ne käyvät yksiin olemassa olevan vaatimusten kanssa, niin että toiminta todella kehittää ja muovaa yhteiskunnan ja valtion oloja. Rajallisemmassa yhteiskunta-asemassa on suhteellisesti helpompaa päästä toiminnan varmuuteen. Tarvitsee vain eläytyä yhteiskuntajärjestykseen. Ja ainoastaan sellaisina aikoina, kun tuo järjestys on jossain määrin häiriintynyt tai vain jossakin kohdin on vaarassa tuhoutua, tulee kyse periaatteista ja harkinnasta. Mutta valtion hyväksi tapahtuvassa korkeammassa toiminnassa vain neron on mahdollista toimia omin päin ja luoda uutta ehdottoman varmana luomusten oikeutuksesta ja niiden sisäisestä elinvoimasta. Jos miesten suuri enemmistö sitä vastoin joutuu tavoittelemaan yleistä hyvää, elämästä ei tule vain vaivalloista ponnistelua vaan myös jatkuvaa sisäistä levottomuutta ja taistelua, häilyvää epäilyä toiminnan tarkoituksesta ja vähäistä mielenkiintoa sen tuloksiin. Kuten sanottua, se kuuluu miehen elämään, koska hän lähtee ulos maailmaan, jättää kodin rauhan ja hiljaisuuden toimintansa takia. Kotielämä ei merkitse hänelle myöskään enää samaa tottumuksesta ja tavasta nousevaa intoa kuin naiselle, vaan mies tuo sinne levottomuutta lietsovat periaatteet, yleiset päämäärät, teoretisoinnin ja pohdinnat. Teorioille rakennetun perhe-elämän kävisi kehnosti, mutta hyvää siinä on se, että miehen teoretisointi aiheuttaa myös siellä muutosta ja kehitystä sukupolvesta toiseen, vaikka se ei aivan kävisikään yksiin teorioiden kanssa, vaan nainen ryhtyy soveltamaan niitä ja muovaa niitä oleviin oloihin, mahdollisuuksien mukaan ja taiten.

Emme halua ottaa esille kysymystä, onko nainen yhtä kykenevä kuin mies johtamaan omaa elämäänsä. On esimerkkejä amatsoneista, kuningattarista, naistutkijoista ja taiteilijoista, kauppiaista ja käsityöläisistä. Historiasta ei kuitenkaan löydy yhtään esimerkkiä naisesta, joka olisi esiintynyt mitenkään omaperäisesti, mitään uudistaen ja uutta luoden. Tunnetaan monta todistetta naisen lahjakkuudesta, melkeinpä naisen neroudesta – ns. nerokkaan keskustelun lisäksi. Harvat esimerkit löytynevät naisrunoilijoiden parista. Mutta myös heidän omintakeisuutensa rajoittuu vähän ahtaampaan piiriin. Ruotsalaisen rouva Lenngrénin runoilijan laatu ei todellakaan ole tippaakaan omintakeista. Hänen runoutensakin liikkuu merkittävimmillään naisen omassa piirissä, perhe- ja seuraelämässä. Tähän kaikkeen voi syystä sanoa – ja se on usein toistettu – että naisen kasvatus, varsinkin hänen opetuksensa ja se asema elämässä, jonka miehen ylivalta kenties on hänelle suonut, ei tähän asti ole sallinut naisen kehittää taipumuksiaan. Voi siis olla epävarmaa, mitä maailma siinä voittaisi, että nainen esiintyisi kilvassa miehen kanssa. Mutta tappiot olisivat varmat. Sillä vaikka naisen toiminta yhteiskunnassa ja valtiossa voisi korvata miehen toiminnan, niin mies ei koskaan voisi korvata naista – perheessä. Ja perheen tuho aiheuttaisi varmasti kaiken inhimillisen sivistyksen tuhon. Emme puhu taloushuolista ja ulkoisesta lastenhoidosta, koska esiintyäkseen tehokkaasti perheen ulkopuolella naisen pitäisi tyystin luopua vaatimasta, että mies rakastaisi ja ihailisi häntä vain hänen naisellisuutensa, kauneutensa, miellyttävyytensä, hienon tunteensa ja tahdikkuutensa vuoksi, samoin kuin vaatimasta puolison ja äidin iloja – sillä maailman afääreillä on yhtä vähän kuin perheen huoltamisella aikaa odottaa, kunnes olosuhteet suovat naisen hoitaa ne. Puhumme siitä vaikutuksesta, joka naisella perhepiirin sisällä on inhimilliseen sivistykseen, kansakuntien ja valtioiden kohtaloihin, vaikutuksesta, jota miehellä ei ole eikä voi olla.

Yksilö lähtee perheestä, sen vakaumuksin, siinä vallitsevin mieltymyksin ja tavoin. Kosketuksissa toisista perheistä lähteneiden yksilöiden kanssa, elämän vaihtelevissa töissä ja toimissa hän kehittää luonnettaan, kasvaa sen avulla omiin tapoihinsa. Määrätty luonne syntyy siitä, että yksilö saa perheestä mukaansa ajattelu- ja toimintatavat, jotka antavat luonteelle sen ominaisen leiman. Perhe-elämä on siten kaiken inhimillisen toiminnan perusta. Mutta kaikki ihmisen pyrintöjen hedelmät, joiden tuloksena on inhimillinen sivistys, palaavat takaisin perheeseen, sisältyvät perittynä vakaumuksena ja tapana sen elämään. Se hyvinvointi ja valistus, jota kansalaisyhteiskunnan laitokset ja pyrkimykset kykenevät välittämään, kansakunnan urotyöt, sen itsenäisyyden, voiman ja kunnian vaikutukset, jotka se on itselleen taistellut, sen itselleen antamien valtiomuotojen vaikutukset, yleinen inhimillinen kulttuuri joka on syntynyt tuloksena eri kansakuntien molemminpuolisesta vaikutuksesta sodassa ja rauhassa, sanalla sanoen tulokset historian tuhatvuotisesta työstä, kuuluvat perhe-elämälle ja sisältyvät siihen perintönä. Perhe ottaa vastaan kaiken täysin valmiina. Sillä sille ei ole olemassa työtä, levottomuutta ja uhrauksia, joilla se kaikki on hankittu. Perheet voivat yhteiskunnan järkytysten seurauksena joutua hätään, kärsiä menetyksiä, hävitä. Mutta siitä ei tässä ole kysymys, vaan siitä vakaumuksesta ja tavasta, jotka muodostavat ja pitävät yhdessä perheen sellaisenaan ja jotka perheelle ovat aina annettua, vastaanotettua perintöä. Seurauksena perheen vapaasta osallisuudesta inhimilliseen sivistykseen ja yhteiskuntaelämän etuihin on perheen sisäinen elämä vapaa kaikesta pakosta ja kaiken ulkoisen vaikutuksesta. Ihminen ei ole missään muussa elämän suhteessa niin riippuvainen oman omantuntonsa ratkaisuista kuin perheessä. Ja tämä ratkaisu ei ole hänelle siellä vain mahdollinen, vaan perheolojen järkevyys on siinä, että niin on oltava. Aviopuolisoilla on perheeseen tullessaan uskonnollinen vakaumus, tietoisuus oikeasta, kaikki tietonsa, tapansa ja tottumuksensa valmiina, ja niitä täytyy sellaisena käyttää heidän koko molemminpuolisessa suhteessaan, soveltaa päivittäin ja joka hetki epäröimättä ja miettimättä, ilman että sitä joka kerran ensin uudestaan koetellaan. Samoin vanhempien suhteessa lapsiin. Ja lapsilla on, kuten tiedämme, koko tietonsa ja tahtonsa hyvässä uskossa. Määräävää näissä suhteissa on molemminpuolinen rakkaus, joka tekee omantunnon herkäksi, mutta samalla antaa varmuuden, turvallisuuden siitä, että se mikä tästä rakkaudesta virtaa esiin on oikein ja asianmukaista. Eikä rakkaus järkeile eikä osoita mieltä. Siellä, missä se todella elää ja toimii, se ilman muuta antaa kohteelleen varman tiedon toiminnan oikeutuksesta, ei jätä tilaa epäilyyn sen tiedon totuudesta, josta se lähtee liikkeelle, tai sen ehdotonta oikeutta.

Tämä perhe-elämän olemus on pohjana naisen vallalle perheessä – ja perheen kautta yleensä ihmiskunnan asioihin. Samoin kuin miehen toiminta yhteiskunnassa jakaa hänen kiinnostuksensa, niin hän on myös sen seurauksena tiedoissaan epäilevä ja teoretisoiva ja toiminnassaan harkitseva ja epäröivä. Sitä on tarttunut myös hänen toimintaansa perheen sisällä. Eivätkä vain hänen muut huolensa estä häntä tasapuolisemmin osallistumasta perheen elämään. Kuuluu asian luonteeseen, että hän ei voi eikä hänen pidä tehdä sitä useammin kuin hänen tunteensa hänet siihen vie ja hän kykenee omistautumaan niille. Velvollisuuden mukainen osallistuminen on heiveröistä pakkoapua ja usein tuhoisaa perheen rauhalle. Mies, joka perhe-elämässä teoretisoi, mestaroi vaimoaan ja koettaa kasvattaa lapsensa jonkin vastakuoriutuneen teorian mukaan, on narri – ja siinä itsepäisenä vieläkin enemmän kuin narri, sillä hän tuhoaa kotionnensa ja kasvattaa lapset väärin. Kukaan ei siedä koekenttänä olemista. Kuten sanottua, miehellä tosiaan on taipumus tuoda teoretisointi myös perhe-elämään. Silloin hän menettelee viisaasti, jos hän ei koeta saada teoriaansa sovelletuksi sellaisenaan, vaan hankkii eri tapauksiin sovelluksen, jonka puolesta olosuhteet ilmiselvästi puhuvat, ja siten sovelluksesta vähitellen tulee tapa. Koetinkivenä on, että perheenäidin tunne hyväksyy sovelluksen. Sillä se antaa perhe-elämälle suunnan. Siinä miehen on noudatettava kahta kiistattoman totta periaatetta: yksi, valita puoliso, joka elää perheelle, toinen, niin paljon kuin mahdollista jättää huoli perhe-elämästään Herran ja vaimon haltuun.

Naisella on tai kasvatuksensa tuloksena hänellä pitäisi olla sitä, mitä mieheltä puuttuu, epäilyn ja järkeilyn eksyttämätön tunne todesta ja oikeasta, turmeltumaton siveellinen tapa, joka tekee omantunnon herkäksi ja varmaksi. Ihastellaan sitä varmuutta ja hienoutta, jolla nainen liikkuu seuraelämässä. Vaikka ihailun kohteena usein on myös opeteltu miellyttämisen taito, on perusteltua kohdistaa se luonnoksi muuttuneelle tunteelle taitavasta ja miellyttävästä. Mutta paljon ihailtavampi on nainen perheen keskuudessa, kun hän yhtä helposti ja varmasti huolehtii puolison, äidin ja perheenäidin moninkertaisista tehtävistä. Niiden henkisten huolien joukossa on kasvatus ilman muuta tärkein, sillä sen kautta toteutuu perhe-elämän päämäärä. Ollaan yhtä mieltä siitä, että äidin huolenpitoa ei mikään voi korvata, kun taas isän menetyksellä on suhteellisesti pienempi vaikutus lapsen moraaliseen sivistykseen, kunhan vain äiti selviää hengissä. Se ei aina johdu siitä, että äidin herkkyys olisi suurempi. Se on varmaan osittain selitettävissä siitä, että tavallisesti äiti voi tasaisemmin pitää huolta lapsesta. Mutta oleellinen ero on, että äiti kasvattaa paremmin. Kasvatustiede sellaisenaan on niukkaa. Mutta kasvattaminen on taitolaji, ja se vaatii kasvattajaa toimimaan luonnostaan, panemaan toimeensa koko sielunsa. Kasvatusmenetelmien tutkimus ei liioin ole kyennyt esittämään muita tuloksia kuin että mikä tahansa menetelmä on hyvä kunhan se on johdonmukainen. Myös kaikessa taiteen tekemisessä johdonmukaisuus on ehdoton ehto, koska muuten teokselta puuttuu sisäinen eheys, osien harmonia keskenään ja kokonaisuuden kanssa. Periaatteet ja niiden noudattaminen voivat hyvin saada ihmisen tietämään johdonmukaisesti, samoin verrattain helposti toimimaan johdonmukaisen negatiivisesti, jättämään tekemättä sen, mikä sotii periaatetta vastaan, samoin vaikkakin vaikeammin yleensä positiiviseen toimintaan periaatteen mukaan. Mutta yksityiskohtia varten periaatteet eivät riitä. Ei edes taiteilija, joka sentään voi korjata ja parantaa teostaan, voi milloinkaan vain ajattelun avulla luoda teokseensa yhtenäisyyttä. Paljon vähemmän sellainen on mahdollista kasvatuksessa, missä korjaaminen ja parantaminen sinänsä on epäjohdonmukaista. Yhtenäisyyden täytyy siinä syntyä eheästä mielestä, jossa ei ole sijaa poikkeaville käsityksille ja päätöksille, jota toteuttaa yksilö, jonka toiminta ja toinen luonto on siveellisyys. Sellainen on äidin mieli ja toimintatapa. Hän tekee sen mitä pitää, ei siksi, että hänellä on auktoriteetti toimintaansa, ei liioin siksi, että hän on harkiten omaksunut tietyt periaatteet, vaan koska hän ei voi tehdä toisin. Tämä on sitä, mistä sanotaan, että nainen toimii varmasti tunteensa ohjaamana.

Joudumme liian etäälle jos puhumme naisen useimmiten paljon miestä suuremmasta neuvokkuudesta, viisaudesta ja rohkeudesta kaikkein tukalimmissa oloissa, myös suurimmissa vaaroissa – kunhan ne koskettavat hänen taloaan ja kotiaan ja siihen kuuluvia rakkaitaan. Sellainen ei ole sen enempää hetken mielijohdetta kuin mikään muukaan naisen perheelle omistamassa elämässä, jossa aika moni päivän hetki vaatii samaa häiritsemätöntä mielen läsnäoloa ja samaa varmaa toimintaa.

Sen kanssa analogista on puolison suhde mieheen. Onko myös miestä kasvatettava? Kyllä todella. Ei ole yhtään ajattelevaa miestä, josta avioliittoon mennessään ei olisi tullut uutta ihmistä. Ja alkusyynä todelliseen muutokseen on naisen kunnioittaminen. Kunnioitusta ei miehessä nosta esiin se, mitä hänellä ja hänenlaisillaan voi olla, terävä äly, laajat tiedot, erinomainen lahjakkuus, miehinen toimintatapa, vaan se mikä heiltä puuttuu, sydämen puhtaus, soveliaisuuden tunne, omantunnon herkkyys, koskaan sammumaton huolenpito muista, helppous ja varmuus sen toteuttamiseen, ylipäänsä siveellisyys, siveellinen käyttäytyminen. Kunnioitus liittyy avioliitossa rakkauteen, miehen luonnolliseen ihastumiseen naisen naisellisuuteen, kauneuteen, hentouteen, miellyttävyyteen. Elää ja toimia sellaisen naisen edessä vaikuttaa sinänsä jalostavasti. Vakaumuksemme on myös, että vaimon sanoin ilmaisemat arvostelut ja neuvot miehen tehtävistä eivät niinkään lisää vaimon vaikutusta miehen elämään perheen ulkopuolellakin kuin miehen oma käsitys siitä, miten vaimon arvio miehen toimintatavasta kuuluu. Sillä emme halua kieltää, että myös muodollista neuvontaa sopivissa tilaisuuksissa voi ja pitää olla, myös siellä missä miehen toiminta ei suoraan koske perhettä. Sellaisissa asioissa voi naisen odottaa rohkaisevan olemaan loukkaamatta omaatuntoa ja samalla yleistä siveellisyyttä. Jalo nainen ei koskaan horju riippumattoman, miehekkään toimintatavan seurauksista. Mutta hän on myös paras tuomari siitä, ”mitä sanotaan” toiminnasta, millaisen tuomion yleinen mielipide siitä langettaa.

Ja näin olemme päässeet kysymykseen naisen vaikutuksesta perheen ulkopuolella. Lukija huomaa ajatuksemme olevan, että vain epäsuorasti miehen kautta vaikuttamalla voi naisen arvo ihmiskunnassa kohota. Julkisessa elämässä esiintyvien poikkeusnaisten merkitys jää aina pakostakin vähäiseksi. Sitä vastoin ei voi pitää vähäpätöisenä sitä, mitä nuorukaisen mieleen voi vaikuttaa pyrkimys päästä rakkauden kohteeksi. Tässä suhteessa nainen voi kirjaimellisesti ”hallita maailmaa suudelmalla”. Mainittakoon myös että seuraelämässäkin naisella voi olla miestä sivistävä ja hänen toimintaansa ohjaava vaikutus. Sen merkitys ei ole vähäinen kun se suuresti muistuttaa yllä kuvattua perhe-elämän vaikutusta mieheen. Naisen pysyvä vaikutus ihmiskunnan asioihin syntyy perhe-elämän kautta. Naisen vaikutusvalta syntyy, kuten on esitetty, miehen kautta, ei naisen viekkauden tai miehen heikkouden seurauksena, niin kuin välistä näkee asiaa kuvattavan, vaan seurauksena siitä kunnioituksesta, jonka naisen siveellinen olemus synnyttää miehessä. Naisella on vaikutusta edelleen niiden miesten kautta, joita hän lapsina kasvattaa, ja niiden miesten kautta, joita hänen tyttärensä kasvattavat. Hänen henkensä elää hänen lapsissaan, ja omaan elämäänsä he saavat häneltä parhaan osan, siveelliset tavat. Rakkaudessaan nainen istuttaa poikiinsa perustan naisen kunnioittamiseen, jota toinen nainen kerran, hänen laillaan, kehittää. Naisen vaikutus ihmiskunnan asioihin on ollut olemassa ihmiskunnan kehdosta asti, ja inhimillinen sivistys ja siveellisyys voivat olla ja kehittyä vain mikäli se on pystyvä ja tosi.

Tämä johdanto on venynyt pitkäksi ja olemme kuitenkin olleet melko lyhytsanaisia itse aiheesta. Olemme halunneet viitata siihen, miten tärkeää ihmiskunnalle on naisen perhe-elämään rajoitettu tehtävä. Se on rajaus toiminnan laajuudelle, mutta vapautus sen luonteelle. Jo se todella merkillinen asia, että miehen täytyy vakavasti ponnistellen – tai mahdollisesti ankarasti teeskennellen – taistella itselleen jokainen kunnioituksen ja arvostuksen muru maailmassa, kun taas nainen vain naisena, ilman mitään ponnistelua, huomaa saavansa tunnustusta ja kunnioitusta myös vaivoissa harmaantuneelta mieheltä, todistaa hänen kutsumuksensa arvoa. Hänellä ei ole eikä hänellä tarvitse olla mitään erityistä yhteiskunta-asemaa. Hän ei ole saanut eikä hänen tarvitse saada mitään aikaan yhteiskunnan ja valtion hyväksi, hänen ei tarvitse kunnostautua tieteessä eikä taiteessa. Hänessä kunnioitetaan siveellisyyden säilyttäjää yksityisessä elämässä yleensä, hän on siksi yksityisen elämän synnynnäinen ruhtinatar, syntynyt siinä hallitsemaan, kunnioitettavaksi ja palvottavaksi.

Koko naiskasvatuksen on siksi pyrittävä tekemään hänet perityn paikan arvoiseksi. Naisen kaiken opetuksen pitää palvella tätä kasvatusta. Kasvatuksen keino ja tavoite on perheen siveellisyys. Siihen on nainen kasvatettava, ja perhe-elämä on ainoa keino johtaa hänet siihen. Sellainen on naisen kasvatus myös ollut kaikkina aikoina ja kaikilla kansoilla. Siellä missä siitä on poikettu, on myös koko kansan olemassaolo jäänyt lyhyeksi. Sivistyksen myötä on toki perhe-elämäkin enemmän avautunut, niin ettei pelkästään tieteen ja taiteen synnyttämä älyllinen sivistys ole jalostanut perheen siveellisyyttä, vaan myös seuraelämässä toisen perheen siveellisyys vaikuttaa toiseen. Tämä seuraelämän merkitys koskee vain kristittyjä kansoja. Se kuuluu niiden seuraelämään, koska kristillinen siveysoppi on vapauttanut kaikki tavat ja ne riippuvat siten yksilön vakaumuksesta ja vapaasta valinnasta, toiminnan arvoa ei ole määrännyt vain lainmukaisuus tai siveellisyyssopimukset vaan myös moraalinen mielentila, ja koska kristinusko on antanut mielenlujuutta kantaa tämä vapaus. Niin myös nainen on vapautettu pakosta, johon laki ja tapa sitoivat hänet myös antiikin sivistyneimpien kansojen keskuudessa, missä ei ollut seuraelämää nykyajan merkityksessä, molempien sukupuolten kanssakäymisenä. Sivistynyt ja sivistävä seuraelämä ovat sanoja jokamiehen suussa. Seuraelämän antama sivistys vaikuttaa kuitenkin välittömästi yksilöön. Mielestämme sitä on pidettävä sivistävänä kanssakäymisenä perheiden välillä, ja se vaikuttaa taas yksittäisen perheen sisäiseen elämään ja siten sivistää yksilöitä. Sillä vain siten käsitettynä seuraelämä saa itselleen siveellisen pohjan ja perustan ja itsessään lain. Se lakkaa olemasta sivistävää yhteiselämää kun se hajottaa perhe-elämän. Nainen antaa seuraelämälle sen muodon ja sävyn, ei vain siksi, vaikka runoilijat ja romaanikirjailijat niin vakuuttavat, että hänellä on kauneuden ja miellyttämisen mahti, vaan siksi, että hän määrää perheen tavat, joille seuraelämä perustuu.

Kukaan tuskin uskoo, että seuraelämällä olisi ihmisen jalostumiseen ja onneen suurempaa merkitystä. Se on vain väline, jolla ei perhe-elämän tavoin ole itsessään mitään päämäärää. Kuitenkin on jokaisen huomattava, että nykyisin ns. sivistyneiden luokkien nainen kasvatetaan enemmän seuraelämää kuin perhettä varten. Varsinkin hänen opetuksellaan on tämä suunta mikäli sillä on mitään määrättyä suuntaa. Tyttären tapa käyttäytyä maailmalla on aivan liian monen äidin huolenpidon tärkeimpänä kohteena. Tiettyjen valmiuksien oppiminen, lähinnä ranskan parleeraus, pianonsoitto ja tanssi – se on opetuksen tärkein tavoite. Kun nyt jokaisella nuorella naisella on nämä seuraelämän ”kyvyt”, pitäisi seuraelämän kukoistaa. Mutta kautta sivistyneen maailman valitetaan sen rappiota, miten miehet vetäytyvät yhä enemmän naisseurasta ja että seuraelämä päivä päivältä muuttuu yhä ikävämmäksi. ”Hyvää” seurustelusävyä, ”nerokasta” keskustelua jne. löytyy enää vain niistä piireistä, missä liikkuu naisia, joilla ei ole ollut perhe-elämää eikä ole nyt tai vastaisuudessa, ja missä naineet naiset ovat kilpailevien rakastajien huomion varsinaisena kohteena. Niissä näyttää nykyinen naiskasvatus ja opetus kantaneen hedelmää. Emme toki unohda, että siinä maassa, mistä tämä seurustelunsävy on levinnyt, Ranskassa, opetus voi olla kyllä hyvää ja tavallisesti käsittää sen, mikä muualla lyödään laimin, oman maan kirjallisuuden. Mutta kasvatus perheen ulkopuolella ja kaiken perhe-elämän puuttuminen on siellä tietyissä yhteiskuntaluokissa synnyttänyt sellaisen seuraelämän.

Kun nainen kasvatetaan yksinomaan seuraelämää varten, siitä jää puuttumaan koko kansallinen omaperäisyys ja samalla se irtautuu täysin perhe-elämästä. Sillä juuri perheessä isänmaanrakkaus herää ja tulee ravituksi, ja perheen siveellisyys on välittömästi kansallista siveellisyyttä. Muodin vaihtelut kuitenkin määräävät sen, mitä seuraelämää varten opetetaan, ja seuraelämä, jota varten tätä muotia opetetaan, jää itse pakosta kaikkien muodin oikkujen uhriksi. Yhteiselämä sellaisessa seurassa on silloin vain molemminpuolista yritystä osoittaa, että on seurannut aikaansa kaikessa pinnallisessa, sekä päivän uutuuksissa, yksityisissä tai yleisissä varojen ja tilaisuuden mukaan, yleensä turhamaisuuden tyydyttämisessä.

Täällä Suomessa olemme aina vahtimestaria ja paikkasuutaria myöten perineet sen ruotsalaisen tavan, ettemme oikeastaan harrasta vieraanvaraisuutta ja etsi miellyttävää seurustelua ilman esittelyä. Esittely tapahtuu kokoamalla suuri seurue, jotta sitten taas tulisi kutsutuksi samoihin seuroihin ja olisi varattu – tietenkin mahdollisimman paljon oman yhteiskunta-aseman yläpuolella oleviin piireihin. Tämä on vain perhe-elämästä irrotetun seuraelämän jatkokehitystä. Sillä perhe-, sukulaisuus- ja ystävyyssiteet eivät siinä tule millään muotoa kysymykseen. Tämä erityisesti ruotsalais-tyyppinen turha seuraelämä on vaikuttanut naiskasvatukseen ja opetukseen. Sitä varten ei oikeastaan tarvita lainkaan älyllistä sivistystä. Myös taidot tanssitaitoa lukuun ottamatta voidaan jättää hankkimatta. Saattaahan sattua, että myös nuori keskiluokan daami saa pari kolme kertaa aiheen päästä esiin muutamalla opetellulla ranskan sanalla ja musiikillinenkin lahjakkuus voi silloin tällöin saada tilaisuuden esiintyä. Mutta kaikki muu tieto ja osaaminen on siihen tarkoitukseen turhaa.

Pojan opetuksella on jokin tietty tavoite. Hänen pitää suorittaa koe ja saada virka tai käyttää jokin osa hankkimastaan osaamisesta ammatissa. Mutta tytön oppimista kirjallisista taidoista ei kukaan ihminen voi sanoa, mitä ne hyödyttävät. Vaatimus sisäoppilaitoskurssin suorittamisesta on täysin irrallaan hänen muun elämänsä vaatimuksista, myös seuraelämän. Jopa esitetyt taidot jäävät pian sivuun ja unohdetaan. Muu, paitsi laskeminen ja kirjoittaminen, jotka koostuvat joistain pinnallisista läksyistä, unohdetaan käytännön elämälle vieraina vielä vikkelämmin. Kukkien piirustusta ja hepeneiden ompelua harjoitetaan häihin asti.

Jos tällainen opetus rajoittuisi muutamiin harvoihin, joiden tulevaisuudennäkymät ovat pelkkää seuraelämää, ja talous ja lapset jätetään palkollisille, siitä ei olisi mitään sanomista, sillä sanominen olisi hyödytöntä. Mutta matkimishalu ja turhamaisuus ovat myös tässä maassa jo kauan sitten levittäneet menettelyn yhä alempiin piireihin. Ja nykyään, kun julkiset tyttökoulut tarjoavat helpon ja halvan keinon, ei varmaan kukaan rihkamakauppiaan tai käsityöläisen vaimo jätä tytärtään osattomaksi tarjotun sivistyksen onnesta. Moni äiti, varmasti useimmat, ajattelee todellakin näin. Mutta harva kai sentään luulee, että sisäoppilaitoksessa suoritettu kurssi saa aikaan tyttären moraalisen jalostumisen ja tekee hänestä paremman ihmisen. Kaikki ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että sen avulla hän kykenee esiintymään maailmalla, kelpaa siinä missä joku muukin ja voi odottaa hyvää naimakauppaa – saa miehen, ei työteliäämpää, kunnollisempaa, kunniallisempaa kuin hänen isänsä, mutta ylhäisemmän ja ehkä myös rikkaamman – ja se lienee useimmiten pääasia.

Muissa maissa, missä on julkisia tyttökouluja, ne ovat eräänlaisia porvarikouluja tyttöjä varten. Siellä oppii lähinnä lukemaan, ymmärtämään ja kirjallisesti käyttämään äidinkieltä ja tuntemaan vähän oman maan kirjallisuutta. Jos jotain vierasta kieltä opetetaan, se tähtää pääasiassa tällä kielellä kirjoitettujen tekstien lukemiseen. Tällaista koulua käyvät Saksassa varakkaidenkin lapset. Ne, jotka haluavat valmiuden vieraan kielen puhumiseen ja kirjoittamiseen, hankkivat taidon yksityisopetuksessa koulunkäynnin päätettyään. Näiden koulujen periaatteena on antaa nuorille naisille valmistavia tietoja, niin että he pystyvät lukemaan hyvien kirjailijoiden helppotajuisia teoksia ja siten innostuvat lukemaan lisää. Se on itse asiassa opetusta, joka soveltuu kaikille yhteiskuntaluokille. – Tässä massa on tyttökoulujen perustamisessa noudatettu aivan toisia periaatteita. Ennen niiden aikaa lapset saivat tavallisesti kotiopettajan, tietenkin ulkomaalaisen, antamaa opetusta. Se on otettu malliksi. Ja jotta ei olisi jääty puolitiehen, näihin kouluihin on tullut ylin luokka, jolta oppilaat itse valmistuvat kotiopettajiksi. Täytyy myöntää, että se on non plus ultra [ylittämätön] siinä, mitä julkinen tyttökoulu voi saada aikaan. Ja kun nyt vähitellen maan jokainen päiväläisluokan yläpuolella oleva perhe – sillä sen tyttärillä ei valitettavasti liene aikaa eikä varaa käydä koulua – voi saada perheenemännän, jolla on kotiopettajan taidot, ei liene epäilystäkään, etteikö perhe-elämä ylipäänsä jalostuisi merkittävästi.

Mitä kotiopettajan antama opetus sitten on? Ymmärrämme sillä katekismusläksyä uskonnossa, nimiläksyä maantieteessä, pinnallisia tietoja historiassa, mekaanista numerolaskua, oppikirjaläksyä saksassa, vähän lukemista, lähinnä paljon sanoja ja puheharjoitusta ranskassa, kukkien piirustusta ja hepeneiden ompelua – näitä aineita pääasiallisesti tyttökouluissa luetaan ja opetetaan. Uskoisimme, että esim. historianopetus on vähän vaativampaa kuin tavallinen kotiopetus, mutta tietääksemme muuten pysytellään tavallisissa mitoissa. Uutta testamenttia ei koulu tunne, ei edes evankeliumikirjaa, ei liioin selostusta maasta eikä maiden ja kansojen kuvausta, ei liioin isänmaanhistoriaa, ei liioin päässälaskua, ei ruotsalaisten kirjailijoiden lukemista, ei liioin mitään saksalaisten tai ranskalaisten kirjailijoiden lukemista sisällön vuoksi, teoksia, jotka on valittu naisen tehtävää silmällä pitäen. Suomen kielestä ei saa edes puhua suomalaisessa tyttökoulussa, koulujärjestys ei tiedä siitä mitään2. Mutta venäjän kielessä, joka ennen oli pakollinen, annetaan myös nyt opetusta, ja englantia opetetaan viimeisenä kouluvuotena.

Emme voi tässä esittää uudistusehdotuksia. Mutta onnistumme ehkä vakuuttamaan muutaman isän ja äidin siitä, että on helppo päättää, mihin asti tyttökoulujen opetuksen on ulotuttava. Kaiken opetuksen tavoin sen pitää nimittäin johtaa siihen, että suoritetun kurssin jälkeen oppilaalla on halu ja kyky opettaa itse itseään. Ja jos haluaa saada vastauksen kysymykseen, mistä naisen on ensi sijassa haettava oppia, niin maailmanhistoria antaa siitä todistuksen, jonka rinnalla meidän edellä oleva todistuksemme on arvoton. Sen todistuksen nojalla ei ole epäilystäkään siitä, että naisen pitää hankkia itselleen kaikki se tieto, joka tekee hänestä kelvollisemman ja arvokkaamman perhe-elämän johtajan. Olemme yllä koettaneet lyhyesti osoittaa, miksi niin on oltava ja miksi nainen on perheen päähenkilö. Perhe-elämä ei nimittäin kestä teoriaa ja mestarointia. Ja nainen voi, koska hän ei liiku perhe-elämän ulkopuolella, elää siinä ja vaikuttaa sen luonteen mukaisesti, toimia oman siveellisyytensä, omantuntonsa, tunteensa mukaan. Siksi kasvatuksen täytyy huolella pitää hänet siveellisyydessä, ei sallia poikkeamisia siitä, tehdä siitä korkein aste kaikkien oppien yläpuolelle ja sitä vastaan sotivia esimerkkejä vastaan. Hänen opetuksensa ei pidä nyt toimia hänen kasvatustaan vastaan. Sen ei pidä johtaa häntä mihinkään demonstratiiviseen tietoon. Kuvaus ja selostus ovat hänen lukemisensa ja oppimisensa muotoja. Kuvauksen korkeimmassa taiteellisessa muodossaan, runoudessa, tulee myös olla se muoto, jossa inhimillisen tiedon tärkeimmät kysymykset tulevat hänen tietoonsa. Opettajan huolena tulee olla valita sellaista luettavaa ja esittää se siinä järjestyksessä, että se voi vaikuttaa tehokkaasti, että se voidaan ymmärtää ja se voi herättää halun päästä siitä osalliseksi, ja hänen taitonsa tulee todella juurruttaa oppilaaseen rakkauden siihen. Kun tuo rakkaus löytyy ja lisäksi kyky tyydyttää se, on opetus täyttänyt tehtävänsä.

Juuri siksi kansalliskirjallisuus, ja lähinnä kotimainen, on niin merkittävää varsinkin naisten kasvatuksessa. Vieraiden kielten taitokin on ylipäänsä tärkeä vain siksi, että se avaa pääsyn muiden maiden kansalliskirjallisuuksiin. Opetuksen on kuitenkin silloin edettävä niiden jonkinlaiseen taitoon.

Myös uskonnon opetuksessa on mielestämme dogmatiikka naiselle luonnotonta. Kertomukset, kuvaukset, hartauspuheet, hartaudenharjoitukset kantavat epäilemättä paljon runsaamman hedelmän. Mielestämme on aivan typerää, että annetaan yhdeksän–kymmenvuotiaiden tyttöjen, kuten tyttökouluissa tapahtuu, takellella ulkoläksyä pitkästä katekismuksesta.

Paljon parempaa ei ole kuulla oppilaiden luettelevan oppikirjalyhennelmistään frankkilaisen ja saksilaisen hallitsijahuoneen saksalaiset keisarit jne. ja toistavan ääneen tekijän heistä antamia arvioita. Luultavasti yhtä tunnollisesti tutustutaan Itävallan keisareihin, paaveihin, seldšukkidynastioihin ym. Eivät meiltä saa osakseen minkäänlaista ihailua edes ranskaksi kerrotut tarinat Ranskan kirjallisuushistoriasta, nimet ja arvostelut kirjailijoista, joiden teoksista oppilaat eivät ole lukeneet eivätkä koskaan tule lukemaan sanaakaan, joita he eivät koskaan enää kuule tai näe mainittavan. Kaikki on verrattavissa ”harakan nauruun” ja ”lampaan määkimiseen” aapisessa ja luonnon kirjassa, sillä erolla jälkimmäisen luettavan hyväksi, että naurua ja määkimistä voi saada kuulla luonnossa.

Se opetus taas mitä me olemme vaatineet tukee naisen kasvatusta, sisältyy osana siihen. Oletetaan (syystä) ilman muuta, että älyllinen sivistys jalostaa moraalisesti. Mutta älyllisellä sivistyksellä ei pidä silloin käsittää samaa kuin tietojen hankkimisella. Intellektuaalinen sivistys on tietoa sekä kiinnostusta tietoon, eikä tämä kiinnostus rajoitu mihinkään tiettyyn tiedon haaraan vaan käsittää yleensä inhimillisen tiedon. Kun tämä kiinnostus on olemassa, se synnyttää myös rakkauden kaikkiin inhimillisiin pyrintöihin, ja tieto antaa kykyä osallistua niihin. Esityksen selkeys tai järjestelmän sitova voima ei saa naista kiinnostumaan tiedosta vaan mielikuvitukseen ja tunteeseen vetoava sisältö ja esityksen kaunis muoto. Siksi kiinnostus tietoon muuttuu hänen kohdallaan helpommin kuin miehellä moraaliseksi kiinnostukseksi, lämpimäksi osanotoksi kaikkiin inhimillisiin asioihin, mikä on tyypillistä todelliselle sivistykselle. Ja kun hänen tietämisensä muoto on siinä että hän välittömästi pystyy tulkitsemaan vastaanottamansa vaikutelman, on hänellä kyky myös toimia näiden asioiden hyväksi. Perhe-elämän ulkopuolella hän toimii, kuten olemme koettaneet osoittaa, miehen välityksellä. Siksi sivistyneelle naiselle osoitettu paikka ei suinkaan ole mitätön, kun häneltä vaaditaan paitsi tietoisuutta omasta tehtävästään myös kykyä ottaa osaa miehen pyrintöihin. Sillä oikeastaan juuri tämä kyky auttaa häntä käsittämään oikein oman tehtävänsä. Kokemuksesta tiedämme, että sivistynyt nainen on paljon lämpimämmin kuin miesten suuri joukko kiinnostunut myös tieteen ja kirjallisuuden alan tuloksista, että taiteella, varsinkin kaunopuheisuudella ja runoudella, ei ole häntä vilpittömämpää ihailijaa, että politiikassa hän on aina vapaamielisten puolella, että jokainen isänmaallinen hanke saa hänestä pyyteettömän liittolaisen, että hän on valmis omassa piirissään toimimaan kaiken hyväksi, mikä edistää kaltaisten valistusta ja hyvinvointia. Historia on myös usein todistanut, että asia, jonka puolesta nainen kerran on ryhtynyt vaikuttamaan, on sillä autettu. Naisen julkinen toiminta yhteiskunnan, kansakuntien ja ihmiskunnan yleisten asioiden hyväksi on kuitenkin vähämerkityksistä ja on ikuisiksi ajoiksi niin oleva. Yksikään historiankirjoitus ei sen sijaan ole merkinnyt muistiin, miten paljon hän on siihen kaikkeen vaikuttanut miehen välityksellä. Eikä historia myöskään voi yksityiskohdittain kuvata sitä, koska se on kansakuntien ja ihmiskunnan historia eikä perheen, joka ei olisikaan kaltaisensa vapaa yhdistys jos se olisi historian tuomion alainen. Perhe-elämän vapaus tekee myös naisen toiminnasta vapaan ja vie sen kaiken ulkoisen pakon ulottumattomiin. Napoleon, joka pani Ranskan miehet kahleisiin, sokaisi heidät sotasaavutusten loistolla, lahjoi heidät etuisuuksin tai kukisti heidät pelotuksin, pelkäsi syystä ranskalaista kodin ja salonkien naista.

Juuri tätä tarkoitamme puhuessamme perhe-elämän opetuksesta. On vielä lisättävä muutama sana naisen tehtävää koskevasta opetuksesta. Voi olla hyvä, että naisen velvollisuudet puolisona ja äitinä jätetään pääasiassa äitien antaman opin ja esimerkin varaan. Mutta on moraalista pelkuruutta olla myöntämättä että moraalinen rappio näkyy juuri siinä, että julkinen opetus kaihtaa koskettamasta ihmiskunnalle niin arvokkaita, jopa pyhiä asioita. Kyseinen opetus kyllä vaatii herkkyyttä ja tahdikkuutta, mutta vielä enemmän se vaatii ylevyyttä ja vakavuutta. Tytölle koulu merkitsee samalla sekä hänen kouluaan että yliopistoaan, ja on pidettävä hyvinkin kohtuuttomana, että hän päättää opintonsa lukematta tai kuulematta puhuttavan mitään elämäntehtävästään. Emme todella ymmärrä, miten esitys niissä aineissa, joita olemme tässä käsitelleet, voisi loukata viattoman naisen kainoutta – millä emme kuitenkaan halua vihjata, että juuri tämänkaltainen esittely olisi soveliasta. Jaamme myös niiden käsityksen, joiden mielestä tyttökoulussa mies- eikä naisopettajien on pidettävä huoli opetuksesta. Pidämme todella parempana, että miesopettaja antaa mainittua opetusta naisen tehtävistä. Mutta silloin ei opettajien asema saa olla sellainen, kuten on maan tyttökouluissa, että paikan voi ottaa vain nuori mies ja lyhyeksi aikaa, paremman puutteessa. Jos jossain oppilaitoksessa vaaditaan oppineita ja kokeneita – myös elämän koulussa koeteltuja – opettajia, niin juuri tyttökouluissa. Miesopettaja, joka itse ei ole perheenisä, voi tuskin kasvattaa ja opettaa perhe-elämään. Emme puhu täysin mekaanisesta kirjoituksen ja laskennon opettamisesta, vaan naista sivistävästä opetuksesta.

Siitä, mitä olemme seuraelämän merkityksestä lausuneet, voi päätellä, että emme ole seurustelutaitoja ja niiden hankkimista vastaan. Sanomme vain, ettei sivuseikasta pidä tehdä pääasiaa. Tyttö voi tietenkin opetella tanssimaan, mutta jos hän saa siihen harjoitusta kuusi–seitsenvuotiaiden lasten tanssiaisissa, niin se on mielestämme sekä ruumiillisesti että henkisesti turmiollista. Oppikoon hän mieluusti musiikkia ei vain salonkia vaan perhettä varten. On ilahduttavaa, että äiti voi pianon ääressä lastensa kanssa laulaa virren tai laulun. Tanssin säestäminenkin voi jossain tilanteessa olla paikallaan. Monessa tapauksessa voisi kuitenkin varmasti olla viisaampaa jättää musiikin harjoittaminen siihen, ilman että väkivalloin ajetaan suorituksiin, jotka vievät oppilaalta kaiken halun musiikkiin ja ovat vain perheen ystävien kiusana. Myös ranskan puhuminen voi olla välttämätön taito niissä piireissä, joissa seurustellaan ulkomaalaisten kanssa ja joissa tuosta taidosta on tullut niin muotia että sen puuttuminen on merkki sivistyksenkin puutteesta. Jokainen oivaltaa, ettei sen puhuminen itse asiassa todista minkäänlaisesta sivistyksestä, ei älyllisestä eikä moraalisesta. Niistä kolmesta kielestä, jotka lähinnä ovat nykyajan sivistyksen kieliä, englannista, saksasta ja ranskasta, on viimeksi mainittu varmaan välttämättömin naisen sivistyksen kannalta. Vaikka ranskan kirjallisuudesta ei puutukaan puhtaan ja jalon hengen tuotteita, siinä on kuitenkin enemmän kevytmielisyyttä, jopa röyhkeää siveettömyyttä kuin missään muussa eurooppalaisessa kirjallisuudessa. Tuskin yhdessäkään nykyajan ranskalaisen kirjallisuuden näytelmässä tai romaanissa on rakastajatarta, joka ei olisi naimisissa oleva nainen, ja jopa maan kuuluisimmat runoilijat ovat kadottaneet tietoisuuden sen käsityksen ja esityksen rumuudesta. Varsinkin Englannin kirjallisuus sitä vastoin on oikeaa kirjallisuutta naiselle, korkean runollista, täyttä tunnetta ja moraalista ylevyyttä, ja toisaalta siinä on muita runsaammin yksinkertaisia, valaisevia esityksiä inhimillisen tiedon kaikilta aloilta. Saksan kirjallisuus on monessa ottanut englantilaisesta mallia. Ja sille ominainen idealismi asettaa sen myös ranskalaisen edelle. Edes Ranskan kirjallisuuden tuntemus ei siis välttämättä ole todistus sivistyksestä, vielä vähemmän sitä on kielen käyttö puheessa. Se levisi noin vuosisata sitten Euroopan hoveihin ja niitä ympäröivään yhteiskuntaluokkaan yhtä jalkaa silloin vallinneen ranskalaisen siveettömyyden ja ranskalaisen muodin ja seurustelutapojen kanssa. Matkiminen ja turhamaisuus ovat vieneet monen yhä alemmas. Seurauksena on kielen suhteen ollut, että siitä on tullut Euroopan yleisin keskustelukieli. Ja vaikka kyky käyttää sitä, kuten sanottua, ei ole todiste korkeammasta sivistyksestä, se on useimmille hyödyllisempää kuin kyky käyttää jotain muuta vierasta kieltä. Tältä näkökannalta voi kielen käyttöä harjoitella. Mutta yhtä nurinkurista kuin on vaatia sen osaamista ennen kaikkea naiselta, kun se epäilemättä on miehelle paljon hyödyllisempää, yhtä mieletöntä on julkisessa tyttökoulussa tehdä ranskan kielen puhuminen pakolliseksi kaikille oppilaille ja käyttää tämän kielen oppimiseen niin suuri osa opetustunneista. Ei tarvitse todistaa, että sillä pauhaaminen on sekä perhe-elämälle että seuraelämälle yleensä verrattain merkityksetöntä. Vieraissa maissa kävijälle ranska on luonnollisesti hyödyllinen pääsylippu moneen sivistävään seuraan. Mutta varsinkin Suomen kaltaisessa maassa kannattaa varmaan harvoin nähdä vaivaa hakea seuraa täällä olevien muukalaisten parista. Maan älyllistä ja siveellistä sivistystä sellaiset matkailijat tuskin edistävät. Emme puhu tässä vieraanvaraisuutta vastaan, jos muukalainen sen ansaitsee. Mutta siihen ei kuulu velvollisuutta opetella vieraan kieli. Täällä on sitä paitsi viime vuosina alkanut muuttaa ulkomaalaisia myös maan länsiosiin. Se voi olla hyödyksi tai turmioksi sen mukaan miten kansallishengellä on voimaa hallita ja sulauttaa vieraat ainekset. Tie siihen ei ole se, että opetellaan kaikkia maailman kieliä paitsi omaa. Ja on valitettavaa, jos naisesta hävitetään juurineen rakkaus isänmaahan ja kansalliseen, sillä isänmaanrakkaus surmataan perheessä silloin kehtoonsa, ja sen mukana tuhoutuu perhe-elämän säädyllisyys. Perhettä, joka ei tunne isien tapoja ja äidinkieltä, ei yhdistä mikään siveellinen side.

Tarkoituksenamme ei ole ollut yksityiskohdittain tarkastella tyttökoulujen perustamista ja toimintaa. Olemme koettaneet ottaa puheeksi vain opetuksen järjestämisen yleiset periaatteet. Tilaisuus antaa meille kuitenkin vielä aiheen huomauttaa koulun aiheuttamasta rasituksesta tämän ikäisten nuorten tyttöjen heikoille fyysisille voimille. Oppitunteja on 36 viikossa, 6 päivässä sekä nuoremmille että vanhemmille. Kahdeksanvuotiaalle tytölle se on barbariaa. Mutta rasitus kohtaa varttuneempia vielä paljon raskaampana. Oppiaineiden määrä, oppiajan lyhyys ja läksynlukumenetelmä lähes kaksinkertaistavat opiskelutuntien määrän. Myös tyttökouluissa on opetus nimittäin läksyjen kuulustelua, jotka täytyy lukea kotona. Kirjallisia harjoituksiakin tehdään kotiläksyinä. Ei parane huomauttaa, että 12 tuntia viikossa käytetään käsitöihin. Sillä paitsi että määräys näiden töiden aikana järjestettävistä ranskan puheharjoituksista on käytännössä muuttanut ne osittain lukutunneiksi, on tämäkin järjestely varmasti aivan mieletön. Ompelutöitä tehdään luokkahuoneen pilaantuneessa ilmassa, mutta läksyt on luettava kotona. Edellinen vaatii opettajattaren valvontaa, mutta läksynluku ei tarvitse mitään opastusta. Äiti voisi toki muutamaksi tunniksi päivässä saada tyttärensä vierelleen, korvat ja sydän avoimena äidin sanoille, jos käsityöt voitaisiin uskoa äidin valvontaan. Nyt hän näkee kotiläksypinon erottavan tyttären hänestä niin pitkäksi aikaa kuin lukukausi jatkuu. Äiti kykenee harvoin auttamaan läksyjen luvussa, ja vaikka kykenisikin, ei sellainen opetus ole sitä mitä tytär tarvitsee ja minkä äidinrakkaus valitsisi. Tosin käsitöitä riittää kotiinkin, koska ranskan sanojen lukeminen on vähentänyt niille varattua aikaa koulussa. Mutta siten on aina vain vaikeampaa ehtiä tehdä kotiläksyt. Opettajat ja opettajattaret suvaitkoot valistaa, milloin heidän oppilaansa pimeänä vuodenaikana saisivat tilaisuuden hengittää raitista ilmaa mieluiten puoli tuntia päivässä. Todenmukaisesti he eivät voi väittää, että lukukauden kahdeksasta kuukaudesta viitenä kuutena kuukautena oppilailla olisi siihen muuta tilaisuutta kuin matkalla kouluun ja koulusta. Mutta sillä tuhotaan sukupolvien terveys ja lyhennetään heidän elämäänsä.

J. V. S.

• 1. Psychologische Briefe von Dr Johann Edouard Erdmann. 2:te Auflage. Leipzig 1856.
• 2. Helsingissä on sentään innokkaan opettajan tarjoama vapaaehtoinen opetus saanut monen koulun oppilaan hankkimaan tietoa suomen kielestä.