Lehtikirjoittelu jättäytyy jo vanhastaan alttiiksi väärintulkinnoille, syytöksille, jopa mainetta ja kunniaa loukkaaville herjauksille, niin ettei maksa vaivaa puhua siitä tai ryhtyä kaikkea kumoamaan tai puolustamaan. Mitä vähemmän lehtikirjoittaja taipuu mihinkään vallitsevaan mielipiteeseen, mitä enemmän hän keskittyy asiaan ottamatta huomioon henkilöitä, sitä enemmän hän joutuu loukkaamaan ennakkoluuloja, tunteita, etunäkökohtia ja itserakkautta. Vastaaminen kaikkiin loukatun herkkänahkaisuuden nostattamiin syyteryöppyihin merkitsisi palstojen täyttämistä puheella yksilöllisistä vaatimuksista ja alentumista kinasteluun.
Niinpä tämän lehden lukijat, jos he nyt lukevat kotimaisia sanomalehtiä, ovat nähneet ettemme ole ottaneet onkeemme edes kymmenettä osaa monista Litteraturbladetia, sen kirjoituksia ja toimitusta koskevista vuodatuksista, joita on viime aikoina tulvinut aivan yli äyräiden. Myönnämme, että muutaman kerran olisi voinut olla aihetta vastaukseen. Mutta kokemus opettaa, että tavallisesti se synnyttää vain loputtomiin uusia väitteitä, yleisölle ja yleiselle täysin merkityksettömiä. Syistä, joihin lukija seuraavassa voi tutustua, pidämme kuitenkin nyt, kuten muutaman kerran aikaisemminkin, aiheellisena vastata ja selvittää pari kysymystä. Hra –s –n [J. A. von Essen] Åbo Tidningarissa olisi varmaan pitänyt vääränä, jos olisimme vaieten sivuuttaneet hänen väitteensä, että puhuessaan ”suomalaisten siirtolaisuudesta Ruotsissa” ja ruotsalaisten Suomea koskevista kiistakirjoituksista Litteraturbladet ei käy avointa ja rehellistä taistelua – koska lehden kirjoituksia ja vaatimuksia ei täällä Suomessa voi täysin vapaasti julkisesti osoittaa vääriksi. Mutta jos me vastaisimme siihen, että luultavasti mikään ei estä siihen uskaltautuvaa julkisesti väittämästä, että poliittinen siirtolaisuus on sinänsä kunniallinen asia, että juuri nuoremmat suomalaiset siirtolaiset ovat Suomen yleisen mielipiteen oikeita edustajia, että ”kirjeet Suomesta” ovat kiitettäviä kirjallisia tuotteita, että ne eivät sisällä mitään herjauksia ja epätotuuksia jne. – niin hra –s –n ei varmasti olisi vastaukseen tyytyväinen. Sillä ehkä hän monen muun tavoin pitää esteenä, ettei sittenkään voi tunnustaa mitä mielipidettä tahansa riskeeraamatta esim. virkaa ja palkkaa ja arvonimiä ja kunniamerkkejä niin kuin nokkelassa vakuuttelussa: ”Mein Gott! ein jeder ist Patriot, allein nicht umsonst” [Hyvä luoja, jokainenhan on patriootti, muttei sentään ilmaiseksi]. Hän olisi varmasti vielä vähemmän tyytyväinen, jos esittäisimme vastaukseksi, että hänen väitteensä ilmentää ihmeellistä käsitteiden sekaannusta. Kun kirjoittelu Suomesta, täkäläisistä oloista ja henkilöistä on jatkunut Ruotsin suurimmissa sanomalehdissä pari kolme vuotta, kun sitten se kaikki on varmemmaksi vakuudeksi koottu vihkoseksi ja sitä levitetty lukuisina kappaleina, ensimmäistä kertaa Suomessa tämä kirjoittelu mainitaan ja arvioidaan julkisesti Litteraturbladetissa. Silloin ilmestyy hra –s –n ja sanoo: tämä ei ole avoin ja kunniallinen taistelu. Voisi uskoa hänen tarkoittavan: kätkeytyneenä nimettömyyteen vieraassa maassa on epäreilua valehdella ja häväistä henkilöitä, jotka omassa maassa eivät tähän asti ole edes voineet painetussa tekstissä mainita näiden herjausten olemassaolosta. Mutta se ei ole hra –s –n:n tarkoitus. Litteraturbladet on nyt saanut mainita teokset, mutta ei kuitenkaan lähemmin lainata niiden sisältöä, mutta se ei ole epäröinyt luonnehtia niitä, jättäen itse kunkin lukijan asiaksi ratkaista arvion totuus. Juuri sitä hra –s –n ei pidä avoimena eikä rehellisenä. Hra –s –n:n mielestä näiden perin kunnianarvoisten, meidän niin väärin kohtelemiemme kirjoittajien pitäisi saada Ruotsissa kirjoittaa ja herjata ja julkaista ja tässä maassa levittää teoksiaan vuosi vuoden perään hamaan tulevaisuuteen, ilman että kukaan herjattu saisi täällä vähäisintäkään oikeutta mukista vastaan – ainakaan ei ennen kuin sanotut anonyymit herrat jättävät väliin julkaisuvuoron Ruotsissa. Mutta kyse ei ole vain henkilökohtaisesta herjauksesta. Teokset ovat totta ja epätotta yhteen kokoamalla vaikuttaneet turmelevasti maan yleisiin oloihin, samoin kuin levittäneet maan ulkopuolelle vääriä käsityksiä niistä. Sellaista ei hra –s –n:n mielestä saa vastustaa. Hänen tapansa nähdä asia ei ole avoin eikä rehellinen. Sitä ei tee avoimemmaksi eikä rehellisemmäksi se, että tunnettu henkilö, jolla on kunniallinen nimi suojeltavana, esiintyy anonyymejä pamfletintekijöitä vastaan.
Vakuutamme, että juuri kunnioituksemme hra –s –n:ää kohtaan on antanut meille syyn tähän vastaukseen. Mutta meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin nähdä hänen syytöksessään vain ilmeisin oikeaa ja väärää koskeva käsitesekaannus.
Tarkoituksenamme oli ollut kauan tätä ennen ottaa esille Hra T***:n (professori Törnegrenin) Helsingfors Tidningarissa esittämät runoilevat huomautukset. Olemme jo aiemmin ilmoittaneet lukijoillemme, että professori on sen yhteydessä ottanut asiakseen osoittaa yleisölle kristillisen huolenpidon nimissä allekirjoittaneen useat moraaliset puutteet. Mutta siihen meidän ei pidä puuttua. Kun hän syyttää meitä itserakkaudesta, ylimielisyydestä ja kyvyttömyydestä lujittaa vakaumusta, haluaisimme kernaasti pyytää yleisöä pitämään herra professoria vaatimattomana, äärimmäisen rakastavana ja tuiki rehellisenä. Tarkoituksenamme on vain huomauttaa aivan pienestä erehdyksestä hänen kritiikissään – nimittäin muistuttaa, että sen pääasiallinen osa ei koske tätä lehteä – korjata julkaisemamme virheellinen tieto ja vähän perusteellisemmin lausua mielipiteemme asiasta, jossa herra professori näyttää meistä ylistävän ajatuksetonta vanhaa puhetta, kansallisuustietoisuudelle vähäiseksi kohennukseksi. Meidän ei tarvitse lisätä, että viimeksi mainittu on ollut meille varsinaisin syy vielä mainita kyseinen hyökkäys.
Vähän teennäisessä unessa T*** manaa Eerik Pyhän varjon Litteraturbladetia vastaan ja huijaa sen näyttämään siltä kuin olisimme joskus epäilleet hurskaan kuninkaan uskonintoa käännyttää suomalaiset kristinuskoon. Mitään sellaista ei kuitenkaan tässä lehdessä ole koskaan sanallakaan tarkoitettu. Olemme asettaneet kyseenalaiseksi vain miekan käytön hyödyllisyyden käännytetyille uskonopin tulkkina ja sen äärimmäisenä todistusperusteena. Ja olemme todella ”historiasta” oppineet, että sekä Eerik että seuraavat käännyttäjät käyttivät sitä niin. Hra T***:n koko raskaspoljentoinen ja laaja mielikuvituksen tuotos on siten väärässä ettei se lainkaan koske Litteraturbladetia. Voisi luulla, että kirjoittaja, joka suunnilleen joka viides vuosi hyökkää parin palstan verran julkisuuteen, ehtisi hyvin harkita mitä kirjoittaa eikä ryhtyisi taistelemaan tuulimyllyjä vastaan.
Tilaisuus puhua oppineelle ja syvästi ajattelevalle miehelle houkuttelee meidät lisäämään muutaman sanan valloitusten historiasta. Niin paljon kuin olemme kyenneet siitä oppimaan, olemme todella tulleet siihen vakaumukseen, että jokainen valloittava kansa on taistellut kansakuntana oman tunnustamisensa ja omintakeisuutensa puolesta. Saaliinhimo, vallanhimo, uskonkiihko, voitonhimo, halu sivistykseen ovat vaihtelevina motiiveina. Päämääränä on ja pysyy saada muut kansakunnat tunnustamaan kansakunta sellaisenaan, kunnioittamaan, tottelemaan sitä, asettaa sen kulttuuri mikäli mahdollista ihmiskunnan yleisen kehityksen kärkeen. Mitä erityisesti ruotsalaisten valloituksiin tulee, tutkijalla ei ole tarvetta lisätä Ruotsin historiaan selityksiä. Se, mikä heillä aiemmin oli vaistonvaraista, viikinkimieltä, muuttui myöhemmin tietoiseksi politiikaksi. Ruotsin historia opettaa, että ainakin Kaarle IX:stä lähtien heillä oli selvä käsitys siitä, että Ruotsia puolustettaisiin Itämeren itä- ja eteläpuolella. Jos itse asiassa tästä merestä olisi tullut esim. kuusisataa vuotta aiemmin kuin niin tapahtui Ruotsin ja Venäjän välinen raja, voisi olettaa Ruotsin tällä hetkellä olevan hädin tuskin muuta kuin alusmaa. Totta on, että myös Suomi on ollut Ruotsin suojamuuri, vaikka kuinka vastentahtoisesti. Juuri Suomi eikä emämaa Ruotsi tuhottiin lyhyin väliajoin, vihollisen hevosenkaviot tallasivat sen viljapellot ja sen asukkaat myytiin orjiksi. Tästä puolustamisesta tuli vapaaehtoista, koska Suomi on ottanut Ruotsista vastaan sivistyksen, uskonnon, lait ja laitokset, joita kannatti puolustaa. Vähemmästäkin syystä olisi puolustaminen varmaan ollut sinnikästä, sillä ei ole tavallista, että kansa vapaasti valitessaan vaihtaisi nykyisen tilansa, olipa se millainen tahansa, epävarmaan tulevaisuuteen vihollisen ylivallassa. On kiistatonta, että puolustetun arvo kohottaa puolustuksen voimaa. Ruotsalaisia tavallisesti kiitetään ruotsalaisen sivistyksen ”lahjasta”. Länsimaisella (eurooppalaisella) kulttuurilla on myös tässä nimenomaisessa ruotsalaisessa muodossaan etuja, joita vailla ovat mahtavammatkin kansakunnat. Mutta kansan kiitollisuus ei voi nöyryyttämättä olla armopaloja vastaanottavan kerjäläisen kiitollisuutta. ”Lahjan” on Suomen kansa ansainnut ja maksanut niin rehellisesti kuin se koskaan voidaan ansaita ja maksaa. Sillä omaa vertaan parempaa ei mikään kansa voi maksuksi tarjota. Suomi on vuosisatojen kuluessa lunastanut Ruotsin yhtä monista kärsimyksistä, jotka se itse on kantanut – ehkä yleensä kaikista kohtaloista, jotka se itse on kokenut. Kiitollisuuden on siksi oltava molemminpuolista, kahden ystävän kiitollisuutta, joilla molemmilla on ollut oikeutetut vaatimukset osoitettuihin ansioihin, mutta jotka kuitenkin kiitollisella mielellä ovat ne vastaanottaneet. Suomen kansa on lisäksi astunut tähän liittoon sen hinnalla, jota ei voi koskaan korvata, nimittäin menettämällä itsenäisyytensä. Hinta ei varmasti ollut vapaaehtoinen lahja, mutta sen arvo ei siitä muutu vähäisemmäksi.
Näyttäisi ehkä tarpeettomalta osoittaa tämä esitys Hra T***:lle. Mutta hän on, paitsi mainitun proosarunon vihjailevin viittauksin jotka koskevat meidän historian tietojamme, viimeisimmän maisterinpromootion säkeissään lahjoittanut yleisölle myös kappaleen riimitettyä politiikkaa, jolle viesti nöyrimmin omistetaan.
Meidän on oikeudenmukaista tunnustaa, että hra T*** on löytänyt tämän lehden tekemän virheen. Vaikka Kanteletar oli käsillä, jätimme N. Bergin kansanlaulukokoelman arvostelussa (Litteraturbladet 1857 nro 9) mainitsematta, että myös runot Konsa meillä kosiat käyvät ja Tuo on mies me’estä tehty on otettu Kantelettaresta. Hra T*** ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, joka siitä meille huomautti. Meitä valistettiin virheestä aiheellisesti heti numeron jakamisen jälkeen, ja korjauksen poisjääminen johtui vain unohtamisesta.
Niin vähän kuin panemmekin painoa mainitun professorin yllä puhutulle harhaiskulle, sitä herkempiä olemme sille väärintulkinnalle, jonka lausumamme ovat saaneet osakseen useilta muilta lukeneilta miehiltä. Jokseenkin vastenmielisesti otamme myös aiheen taas käsiteltäväksi. Mutta kun meidän siinä lausumaamme on niin monelta taholta moitittu ja se on myös ruotsalaisista sanomalehdistä kulkeutunut huonosti muotoiltuna maan ulkopuolisten lukijoiden tietoon, katsomme sekä velvollisuudeksemme että oikeudeksemme selittää sanojamme.
Puhumme siitä, mitä tämän lehden helmikuun numerossa lausuttiin valtakunnanarkistonhoitaja J. J. Nordströmin muutosta Suomesta. Lausuman aiheuttama väärintulkinta on se, että meidän on katsottu tuominneen herra Nordströmin toimintatavan ja etenkin leimanneen puutteelliseksi hänen rakkautensa sitä maata kohtaan, joka on nähnyt hänen syntyvän. Emme todellakaan ole tehneet kumpaakaan. Olemme vain esittäneet tosiasiat, sellaisina kuin olemme ne käsittäneet, ja esittäneet sen, mitä olemme pitäneet annettuna seurauksena maan suhteesta jokaiseen, joka vapaaehtoisesti hylkää sen samoin kuin sen seurauksen yksilön omalle tulevalle toiminnalle. Emme kuitenkaan ole edes ehdottomasti tuominneet sellaista askelta yleensä saati hra Nordströmin toimintaa. Olemme vain koettaneet osoittaa, että edes tämä ei saa olla oikeuttava esimerkki, mutta olemme ilmoittaneet, että sitä voi puolustaa poikkeuksena. Emme ole lausuneet sanaakaan hra Nordströmin mielentilasta Suomea kohtaan, hänen tunteistaan ja ajatuksistaan ennen tai jälkeen täältä muuton. Pitäisimme sellaista myös asiaan kuulumattomana. Toinen asia olisi, jos hän itse olisi julkisesti kuvannut näitä tunteita ja ajatuksia. Kun niin ei ole tapahtunut, olisi suurta tyhmyyttä olettaa niiden olevan moitittavia samoin kuin on myös huono ystävänpalvelus vedota vain niihin sen toiminnan puolustamiseksi, josta ne eivät avoimesti ilmene. Hra Nordströmin ei yleensäkään tarvinnut mitenkään puolustautua meidän sanojamme vastaan. Hänen ratkaisunsa aiheuttamat seuraamukset voivat olla kyllin raskaat kannettaviksi. Ja on ilman muuta tuskallista nähdä näitä seurauksia julkisesti käsiteltävän. Mutta toivomme hra Nordströmin itsensä tunnustavan, että tämä on meidän puoleltamme tapahtunut asiaankuuluvan hienotunteisesti. Me emme yleensä ole tottumattomia punnitsemaan sanojamme tarkasti, ja voimme vakuuttaa punninneemme kaksin verroin huolellisesti sen, minkä olemme lausuneet hra Nordströmistä. Todisteeksi joudumme tässä toistamaan ja kommentoimaan sanojamme. Ne kuuluvat:
Hänen lähtönsä isänmaasta oli oma halu, vapaa valinta. Isänmaa tarjosi hänelle kaiken, mitä se kykeni tarjoamaan.
Nämä lausumat voivat sisältää virheitä. Silloin olemme väärässä. Vain niitä vastaan olisi viisaampi huomauttaja väittänyt. Pelkkä uskottavan miehen vakuutus, että muutto ei ollut vapaaehtoinen, olisi ollut arvokkaampi kuin kaikki puhe sanoista kirjeissä ja keskusteluissa, vieraanvaraisuudesta maanmiehiä kohtaan ym.
Emme edes mainitsisi hänen nimeään tässä yhteydessä, ellei menetys olisi ollut niin suuri. Mutta olipa Suomella hänenlaisiaan kuinka vähän tahansa, sen olisi silti liikaa valittaa niiden menettämistä, joille se itse ei ole menetys.
Tässä emme selvästi puhu tunteista ja ajatuksista vaan toiminnasta. Sanomme kenen tahansa, joka vapaaehtoisesti jättää maansa, asettavan jonkin voiton – henkisen tai maallisen – tappion edelle. Se sisältyy itse toimintaan. Väitämme, että maan, kansan, joka voidaan jättää, ei pidä valittaa sitä. Sillä sen pitää tulla toimeen ilman yksilöä, joka voi tulla toimeen ilman sitä. Emme epäile lähdön N:n puolelta olleen tuskallinen. Mutta me emme puhu hänen ajattelutavastaan emmekä tunteistaan.
Herra valtakunnanarkistonhoitaja Nordström on erinomainen mies uudessa, valitsemassaan kotimaassa. Hän itse ei ole katsonut olevansa lainkaan velkaa sille maalle, joka on nähnyt hänen syntyvän ja joka on kohottanut hänet korkeaan asemaan. Hän on siten pyyhkinyt yli vaatimukset tunnustaa se edelleen.
On ilmeistä, että tässä puhuttu velvollisuus on velvollisuus jäädä Suomeen. Toistamme: emme puhu hra N:n tunteista. Emme epäile hänen tunteneen ja tuntevan rakkautta ja kiitollisuutta sitä maata kohtaan, joka on hänet kasvattanut. Mutta puhumme vain siitä, mitä toiminta sisältää. Myönnämme toki, että olisimme lausuneet tarkoituksemme paremmin julki, jos olisimme sanoneet: mitään velkaa palvella sitä maata jne.
Hän onkin Ruotsiin muutettuaan vaipunut Suomelta unohduksiin.
Tässä lausutaan kiistaton tosiasia. Nordströmin nimeä on hänen muutettuaan tuskin julkisesti mainittu Suomessa. Hänen aiemmasta tai myöhemmästä kiitettävästä toiminnastaan ei ole ollut puhetta. Sanalla sanoen – häntä ei muisteta. Tulevaisuus tulee vielä enemmän osoittamaan sanamme tosiksi. Sillä Ruotsin kirjallisuushistoria – ehkä myös Ruotsin poliittinen historia – omii Nordströmin nimen ja teokset. Suomen köyhä kirjallisuushistoria ei saa pitää edes sitä kiitettyä työtä, jonka hän täällä laati ja julkaisi. Suomelle jää niukka kunnia saada nähdä merkittävän ruotsalaisen tiedemiehen syntymä. Tämä kunnia ei vaadi tunnustamista.
Motiivit tuomitsee Jumala yksin. Mutta niiden täytyy olla raudanlujia, jotta ne voittaisivat velvollisuuden isänmaan palvelemiseen, joka siinä määrin kuin Suomi tarvitsee kaikkien poikiensa voimia, ja palvella sitä niiden kykyjen mukaan, joita tämä isänmaa on herra Nordströmissä kasvattanut.
Melko vähäisen harkinnan pitäisi riittää oivaltamaan, että tässä ei ole kyse mistään hra N:n velvollisuudesta palvella muuttonsa jälkeen Suomea vaan velvollisuudesta jäädä maahan. Lausumassa myönnetään voivan löytyä motiiveja, jotka riittävät vastapainoksi sellaiselle velvollisuudelle, minkä vuoksi emme liioin ole panneet hra N:n syyksi, että hän ei ole sitä täyttänyt. Kuitenkin pidämme kiinni siitä, että myös silloin kun motiivit oikeuttavat vapaaehtoisen siirtolaisuuden, kansan ei tarvitse ”valittaa” yksilön ”menettämistä”, ja että tämä toiminnallaan on luopunut kaikista vaatimuksista saada tältä kansalta ”edelleen tunnustusta”.
Hänen nykyistä asemaansa luonnehtiaksemme lisättäköön, että samoin kuin hän ei olemassaolollaan ole mitenkään muistuttanut Suomea, hän ei liioin ole tehnyt elettäkään edustaa Suomea Ruotsissa.
Vasta tässä alamme puhua siitä, mitä N. on muuttonsa jälkeen tehnyt ja toimittanut. Emme kuitenkaan esitä edes vaatimusta, että hänen olisi pitänyt tehdä jotain erityistä Suomen hyväksi. Sillä maalla Maa, joka on ottanut hänet omakseen, voi olla aivan oikeutettu vaatimaan kaikki hänen voimansa. Mutta poliittisista syistä maanpakoon lähteneen tilanne on vähän toinen. Hänen palkkaamisensa vieraan maan palvelukseen on humaania toimintaa. Ja sama humaanisuus vaatii, että hänelle jätetään mahdollisimman suuri vapaus tehdä työtä vierasta maata loukkaamatta sen isänmaan hyväksi, jonka hän mielipiteidensä vuoksi on joutunut jättämään.
Se, että täysin hyväksymme ettei hra N. ole ollut olevinaan Suomen edustaja Ruotsissa – ilmenee selvästi seuraavasta artikkelistamme. Pidämme tarpeettomana tässä enää selvittää kumpaakaan. Emme moittineet emmekä kehuneet – niin kuin emme liioin ole tehneet edellisessä emmekä seuraavassa.
Seuraavan jäljennämme ilman lisäselvityksiä.
Ihminen on kyllä vapaa, ja voimakkaalle miehelle maailma on vapaa ja avoin. Emme halua ehdottomasti sanoa, milloin ja missä tätä vapautta voi kohtuudella käyttää. Mutta tunnustamme, että näemme mielivaltaisessa valinnassa kahden maan ja kahden kruunun välillä, vain – mielivaltaa. Emme puhu niistä, jotka lähtevät isänmaastaan saavuttaakseen paremman toimeentulon. Se, jonka tarpeet ovat laiduneläimen tarpeita, voi karjan tavoin etsiä parasta laidunta. Mutta sen joka henkisessä työssään osoittaa tajuavansa, että tuon työn päämäärä on pelkän ravinnon hankkimisen yläpuolella, pitäisi ainoastaan silloin kun tätä päämäärää ei muuten voi tavoittaa, irrota siitä kansallisuudesta, johon hänen henkiset voimansa ovat juurtuneet. Antakoon siis mies, joka on pyhittänyt elämänsä tieteelle tai tuntee kykenevänsä tekemään vaikkapa hitusenkin hyvää tarttumalla maailmanhistorian pyörään, antakoon hän omantuntonsa ratkaista, eikö hänen asettamaansa päämäärää koskaan voi saavuttaa kansallisuudesta luopumatta. Harvoin sittenkään tapahtuu, että joku yksilö on liian hyvä kansalleen ja sille maalle, joka on nähnyt hänen isiensä ja hänen itsensä syntymän, ja niille yhteiskuntaoloille, joihin kansakunta on vuosisatoja kestäneen työn, taisteluiden ja kärsimysten jälkeen voinut päästä. Harvoin näkee parhaimpienkaan kykyjen saavan aikaan mitään pysyvää ja suurta silloin, kun siltä puuttuu isänmaallinen heräte ja voimakas tuki. Erityisesti Suomen suhteen voi vielä lisätä että näyttää itse asiassa olevan verrattain yhdentekevää ja samassa suhteessa myös vähemmän vaikuttavan yksilön henkiseen ytimeen, onko hänen hylkäämänsä kansa suuri ja mahtava ja onko sillä runsain mitoin aineellisia ja henkisiä voimavaroja. Mutta samassa määrin kuin hän riistää isänmaaltaan sille kallisarvoisen kyvyn, vaaditaan hänen päätökselleen vankempia perusteita ja sitä mukaa kuin nuo perusteet puuttuvat lamaantuu tuo kykykin.
Kukapa uskoisi, että esitetystä voisi vetää sen loppupäätelmän, että olemme laskeneet herra Nordströmin karjaan, joka etsii parasta laidunta. Allekirjoituksella A. L. (professori Liljenstrand) on silti tämäkin kömpelö väärintulkinta Helsingfors Tidningarissa levinnyt ympäri maata. Ja meidän on pakko torjua se, jotta emme antaisi lukijoiden, jotka eivät ole koskaan nähneet Litteraturbladetin artikkelia, uskovan, että olemme luopuneet hävystä ja terveestä järjestä. Emme todellakaan usko hra A. L:n tarkoituksena olleen ajaa asiaa niin, mutta hänen velvollisuutenaan olisi varmaan ollut jättää ryntäämättä tekemään lausumia, joiden perusteettomuuden jokainen lukija tavallista inhimillistä arviointikykyä käyttäen olisi pystynyt oivaltamaan. Velvollisuutemme on ilmoittaa lukijoillemme hra A. L:n valistavan, että herra Nordström on muuttanut Tukholmaan päästäkseen tutkimuksiaan varten sikäläisiin arkistoihin. Sen, millä pohjalla tämä valistus lepää, tietää varmaan hra A. L. itse yhtä hyvin kuin oikeutuksensa esittää se.
Me, joilla ei ole samaa oikeutusta, olemme vain yleisesti lausuneet:
Antakoon siis mies, joka on pyhittänyt elämänsä tieteelle tai tuntee kykenevänsä tekemään vaikkapa hitusenkin hyvää tarttumalla maailmanhistorian pyörään, antakoon hän omantuntonsa ratkaista, eikö hänen asettamaansa päämäärää koskaan voi saavuttaa kansallisuudesta luopumatta.
Svenska Tidningenissä meiltä kysytään, eikö tätä voisi soveltaa myös herra Nordströmiin? Pidättäydymme kokonaan kysymyksen arvioinnista. Olimme todella uskoneet, ettei soveltaminen olisi vaikeaa. Ainakaan kukaan ei kuulu voivan ilmoittaa järkevää perustetta, miksi esitetyt sanat ja se mitä niistä seuraa, olisi ollut luettavana lehdessämme, jos siellä ei olisi ollut puhe erinomaisesta kyvystä. Meillä ei ollut oikeutta suoraan soveltamiseen. Emme lausuneet edes mitään varmaa olettamusta. Viittasimme lievästi mahdollisuuteen.
Mutta meillä on valitettavasti esitettävänä vielä yksi esimerkki siitä, että on vaikeampaa löytää harkitsevia ja tarkkoja lukijoita kuin kirjoittaa harkiten ja hienotunteisesti. Ja väitämme todella niin kirjoittaneemme.
Lukija muistaa lehden maaliskuun numerosta ”juhlallisen” protestin, jonka allekirjoittajia olivat Gyldén, Lille, Runeberg ja Schauman. Liitimme siihen muutaman rivin varauksen – muutaman rivin, koska tila ei sallinut enempää ja koska pidimme näitä rivejä riittävinä. Edellisessä on viitattu siihen, miksi emme enää pidä sitä sellaisena. Emme halua jättää vähäisintäkään näennäistä tukea virhetulkinnoille sen suhteen, mitä olemme tässä asiassa lausuneet.
Se, mitä siinä sanotaan herra Nordströmin muuton aiheuttaneista syistä, on meidän arvostelumme ylä- ja ulkopuolella. Huomautamme vain, ettemme ole sanoneet: hänen lähtönsä isänmaasta oli ”mielivaltaa”. Sanamme ovat: ”oma halu, vapaa valinta”. Vastaanväittäjät sanoisivat ehkä: sama asia. Uskomme myös ymmärtävämme jotain sanojen merkityksestä ja sanomme: se on sanojemme vääristelyä. Jostain henkilöstä tai asiasta pitäminen ei ole mielivaltaa. Vapaa valinta voi riippua mielivallasta, mutta myös selvistä ja kypsistä järkisyistä.
Protestoijat katsovat velvollisuudekseen juhlallisesti torjua ”avoimen syytöksemme”, että Suomi ei ollut eikä enää ole Nordströmille menetys.
Tätä niin avointa syytöstä pyydämme lukijaa artikkelistamme etsimään. Hän etsii sitä turhaan. Puhumme siinä paikassa, missä osa sanoista esiintyy, yleensä kaikista, jotka vapaaehtoisesti lähtevät maasta, ”joille se ei ole mikään menetys”, ja tarkoituksen pääajatus on, että maalle olisi liikaa valittaa heidän menetystään. Sanoja ”on ollut ja on” ei siellä ole, ei edes hra Nordströmin nimeä. Emme tosin kiellä, että meidän sanamme on lausuttu erityisesti hänet huomioon ottaen. Mutta tunsiko hän ja kuinka syvää menetystä, siitä emme puhuneet, vielä vähemmän hänen nykyisistä tunteistaan. Protestoijien pienestä sivulauseesta asia kuitenkin alkaa näyttää siltä.
Ei sanota myöskään, että tavaran ostaja menettää rahansa, tai se, joka vaihtaa tavaran toiseen, menettää antamansa. Se, joka vapaasta tahdosta vaihtaa maan toiseen, kansallisuuden toiseen, se ei oletettavasti menetä. Hän haluaa saavuttaa itselleen tai yleiselle jotain, mikä korvaa menetetyn. Korvaus tuo oletettavasti voiton. Vaihto voi maksaa, mutta siinä täytyy olla jokin etu, joka korvaa myös tämän tuskan. Ilosta ja tuskasta emme kyseisessä tapauksessa ole mitään sanoneet. Ajatuksemme on toki tietenkin se, että isänmaan menetys on korvaamaton – ja sellaisena sitä tulisi pitää.
Kaikenlaisten vakuutusten jälkeen protestoijat lausuvat: ”Tämän seurauksena protestoimme myös hra S:n väitettä vastaan, että Nordström on muutettuaan ollut Suomelta haudattu eikä ole tuntenut mitään velvollisuutta palvella isänmaata, joka Suomen lailla tarvitsee kaikkien poikiensa voimia.”
Vastaan väittämisen haudattuna olemista kohtaan jätämme sikseen. Emme kuitenkaan katso hra N:n kirjeiden ja suullisten ilmoitusten protestoijille ja heidän vakuutuksensa mukaan muille maanmiehille, ja vice versa [päinvastoin], olevan mikään todiste siitä, että N. ei olisi ollut haudattu Suomelta. Jotta, mikäli on tarpeen, vielä selventäisimme tarkoitustamme, lisäämme: Castrén, vaikka hänet onnettomasti kuusi vuotta sitten haudattiin Suomeen, ei ole ollut haudattu Suomelta. Ei ole meidän vikamme, että tällä lausumalla juhlallisesti viitataan hra N:n toimintaan Ruotsissa. Siitä puhumme toisaalla, kuten lukija on nähnyt. Tapanamme ei ole ilman selvää ajatuksenkulkua palata samaan asiaan.
Mutta missä olemme väittäneet, että Nordström ”muuttonsa jälkeen” ei ole tuntenut mitään velvollisuutta palvella Suomea? Lukija hakee yhdessä meidän kanssamme turhaan väitettä. Haluamme silloin auttaa häntä jäljille. Hänen tarvitsee vain ottaa sanat ”muuttonsa jälkeen” (oikeammin: sen jälkeen kun hän oli muuttanut) yhdestä artikkelimme lauseesta ja loput toisesta, ja taideteos on toteutettu. Siten saadaan mustaa valkoiselle, että olemme väittäneet hra Nordströmiä niin jumalattomaksi, ettei hän pidä velvollisuutenaan kaikesta sielustaan ja kaikesta halustaan palvella Suomea samalla kun nykyisenä virkamiehenä, kansanedustajana ym. kuuluu toiseen maahan. Voidaan vielä lisätä meidän vaatineen, että motiivien siitä pidättäytymiseen on oltava raudanlujat, jos se on hra N:lle annettava anteeksi, ja että olemme jättäneet niiden tarkastamisen Jumalan huoleksi ym.
Sellainen siis on juhlallisesti torjuvien ja protestoivien käsittämätön ajatus meidän lausumiemme merkityksestä. Uskoisi, että he eivät voisi olla mitään muuta mieltä. Mutta jos niikseen tulee, he voivat myös käsittää sanamme toisin. Samat sanat ja saman tarkoituksen, jota he ovat soveltaneet hra Nordströmin velvollisuuksiin hänen muutettuaan maasta he ovat muutamaa riviä aiemmin ottaneet täysin järkevästi ja soveltaneet itse hra N:n maasta muuttoon, kun he sanovat: ”tiedämme liian monta puolustelevaa seikkaa pitääksemme selitystä niin mahdottomana, ettei Nordströmillä tässä suhteessa ollut mitään muuta keinoa kuin vedota Jumalan tuomioon.” Oikeastaan meille ei kai kuulu liioin tämä supranaturalistinen teologia, joka ei jätä Jumalalle mitään muuta kuin radikaalisti mahdottoman. Mutta sanamme kuuluvat todellisuudessa: ”Motiivit tuomitsee Jumala yksin. Mutta niiden täytyy olla raudanlujia, jotta ne voittaisivat velvollisuuden isänmaan palvelemiseen, joka siinä määrin kuin Suomi tarvitsee kaikkien poikiensa voimia.” – – Nyt sopii hyvin käsittää tämän koskevan motiiveja Hra N:n (ja jokaisen muun) maastamuuttoon, velvollisuutta jäädä omaan maahan ja palvella sitä. Mutta silloin ei myöskään sovi seuraavan kerran antaa samojen sanojen koskea hra N:n velvollisuuksia hänen muutettuaan.
Nyt tarvitsee vain pyyhkiä sanojemme runoillut lisäykset ja mielivaltaiset yhdistelyt, niin hiipuu jo aiemmin heiveröinen protesti vielä heiveröisemmäksi.
Pelkkänä pikku naurettavuutena jätämme sikseen vakavuuden, jolla protestoijat puolustavat hra N:ää meitä vastaan siksi, että hän ei ole teeskennellyt Ruotsissa edustavansa Suomea.
Mutta me siis syytämme niin kunnianarvoisia miehiä väärien lainausten tekemisestä? Kyllä vain! He ovat panneet tiliimme lausumia, joita emme ole lainkaan käyttäneet. He ovat poimineet lauseista ja yhdistelleet sanoja, jotka eivät kuulu yhteen. He ovat mielivaltaisesti käyttäneet samoja lausumia milloin missäkin merkityksessä. Yksikään maailman tuomioistuin ei voi heitä tästä vapauttaa. Mikä vielä pahempaa, tämä ei ole ollut samantekevää vaan sen tarkoituksena on ollut sälyttää niskaamme väitteitä, joita emme ole koskaan esittäneet, saada asia näyttämään siltä kuin olisimme karkeasti lausuneet mielipiteitämme oloista, joita itse asiassa olemme mitä huolellisimmin välttäneet arvioimasta sanallakaan.
Sillä sanojamme voi kääntää ja tutkia niin tarkasti kuin haluttaa. Hra Nordströmin ajattelutavasta Suomea kohtaan, hänen velvollisuuksistaan sitä kohtaan, maasta muutettuaan, emme ole puhuneet. Hänen toimintatapaansa jättää maa ja hänen toimintatapaansa sen tapahduttua emme ole arvioineet. Meidän kirjoituksessamme ei hra Nordströmiä koske ainoakaan moittiva sana, mutta kylläkin ansaittu tunnustus ylivoimaisesta kyvystä ja ansiosta.
Protestoijat voivat antaa menettelylleen minkä selityksen ja nimen tahansa. Katsomme vain velvollisuudeksemme vakuuttaa, ettemme mitenkään katso heidän tahallaan väärentäneen lausumiamme. Me emme pane heidän tekosilleen tässä vähäisintäkään painoa. Me käytämme vain oikeuttamme palauttaa tekstin merkitys ja ”protestoida juhlallisesti” kaikkia muita tulkintoja sanoistamme kuin itse niille antamiamme.
Meillä on vielä jäljellä yksi tähän kysymykseen liittyvä selitys. Sama kirjoittaja Svenska Tidningenissä, jonka lausumia olemme yllä lainanneet, on huomannut aiheelliseksi moittia allekirjoittanutta siitä, että olen hakenut paikkaa Lundissa ja Upsalassa, minkä vuoksi minun ei pitäisi pitää pahana että myös muut jättävät isänmaan.
Tällainen mielenilmaus on hyvin merkityksetön, sillä voi itse olla tehnyt virheen ilman että virheestä silti tulee anteeksiannettava. Voisin myös esittää, että minä en ole ehdottomasti tuominnut vapaaehtoista siirtolaisuutta.
Mutta voin vedota totuudenmukaisiin oloihin tätä askelta ottaessani. Se tapahtui toivossa muutaman vuoden kuluttua palata isänmaahan, missä sillä hetkellä ei ollut tieteelliselle edistymiselleni soveliasta toimintapiiriä. Lundiin hakiessa sellainen olisi minulle epäilemättä avautunut. Mutta hakemusta ei hyväksytty, ja sain kuulla, että sittemmin toinen mies oli aiemmin määrätty haettuun professuuriin. Kun taas Upsalassa vapautui paikka, tiedusteluuni kerrottiin, että minulta luultavasti kielletään paluu isänmaahan. Hyväntahtoinen ystävä kuitenkin minun sitä toivomatta jätti hakemukseni, mutta esitetystä syystä sitä ei hyväksytty.
Asia on todella aivan liian mitätön julkisesti toistettavaksi. Aikanaan hyvin tunnettu tilanne on kuitenkin mainittu muistin virkistykseksi myös eräässä ruotsalaisessa lehtisessä ja tietyillä tahoilla levittänyt tyydytystä, jota en näe syytä ylläpitää. En liioin pidä kenenkään velvollisuutena pahoittaa mieltään tällaisista julkisista syytöksistä.
Lukijasta tämä artikkeli voi vaikuttaa aivan liian pitkältä. Vakuutamme, että se kuitenkin koskettelee vain vähäistä osaa moninkertaisista protesteista ym. tätä lehteä vastaan. Niistä myös me tunnemme useita vain huhuina. Näkemistämme monta esitettyjen kanssa tasaveroista voisi vielä jättää tavalliseen tapaan luettavaksi ja huomautuksia varten ja hyökättäväksi. Niihin sisältyy kuitenkin niin paljon kevytmielisyyttä, rajoittuneisuutta ja kiukkuisuutta, että mieluiten jättää niihin kajoamatta.
J. V. S.
