Litteraturblad nro 7, heinäkuu 1855: Vastine artikkeleihin, jotka ovat laatineet nimimerkit –l–r–l Åbo Underrättelserissä nro 33 sekä –n Helsingfors Tidningarissa nro 50–51

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.7.1855
Pvm kommentti: 
Pvm ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Molemmat näistä artikkeleista kohdistuvat Litteraturbladin numerossa 3 julkaistuun kirjoitukseen, missä käsiteltiin hra Stenbäckin kirjaa ”Om Paedagogien”.

Valitettavasti kumpikaan artikkeleista ei pitäydy kirjoituksemme aiheessa, joka oli koulujen uskonnonopetus. Kummatkin kirjoittajat tuntevat olevansa kutsutut puolustamaan kristinuskoa. Åbo Underrättelserissä julkaistu vastine tekee kaiken lisäksi allekirjoittaneesta hyväntahtoisesti katolilaisen, kun taas Helsingfors Tidningarin kirjoittaja antaa minulle asiaankuuluvaa tukistusta siitä että kiellän kristinuskon.

Oikeudenmukaisuuden vuoksi meidän on silti todettava Åbo Underrättelserin kirjoittajan esiintyvän maltillisesti, ystävällisesti ja hyvää tarkoittaen, mikä todistaa asiaa kohtaan tunnetusta tosi kiinnostuksesta. Siksi toivommekin että olisimme voineet seikkaperäisemmin vastata siihen. Mutta koska sellaisesta vastauksesta olisi tullut vain sen toistoa, mitä kyseisessä artikkelissamme olemme esittäneet, on meidän otettava muut lukijamme huomioon ja vastattava aivan lyhyesti. Toivomme ettei Åbo Underrättelserin arvoisa kirjoittaja pidä tätä minään itseensä tai artikkeliinsa kohdistuvana väheksyntänä. Vastaamme seuraavasti:

Huomautuksen laatija on eräässä keskeisessä kohdassa täysin ymmärtänyt tarkoituksemme. Hän näet sanoo: ”Emme voi tästä päätellä muuta kuin että pakanallinen sivistys juuri siten1 on muuttunut kristilliseksi” – – ja meitä ilahduttaisi, jos hän lähemmin pohtisi tämän suuren maailmanhistoriallisen tapahtuman, pakanavainajien käännytyksen, merkitystä. Mutta hänen tulee silloin myös ottaa huomioon, että vaikka kukin aika omaksuu tietoisuuteensa ja muovaa tämän tietoisuuden mukaiseksi sen perinnön, minkä se menneiltä sukupolvilta saa, ei tämä perintö kuitenkaan lakkaa olemasta näiden sukupolvien työtä. Kun kirjoittaja nyt päinvastoin väittää, että perintö on perijän omaa aikaansaannosta, väittää hän samalla, että hänen itsensä menneiltä sukupolvilta perimänsä sivistys on hänen omaa tekoaan.

Mitä etenkin meidän kantoihimme tulee, kirjoittaja lienee epähuomiossa sivuuttanut nämä sanamme: ”Lopuksi lisäämme, ettemme suinkaan katso tämän pyhyyden (kaikkien inhimillisten olojen ja pyrintöjen perheessä ja valtiossa saaman pyhyyden) puuttuvan ihmiskunnan tietoisuudesta. Mutta se välittyy kirkon ja koulun uskonnonopetuksen sivuitse.” – Jos kirjoittaja olisi kiinnittänyt näihin sanoihin tarkempaa huomiota, hän olisi huomattavasti helpommin selvinnyt niistä ristiriidoista joita luuli löytävänsä artikkelistamme. Siihen saakka hän suokoon meille anteeksi, ettemme yritä edelleen todistella esityksemme johdonmukaisuutta tai puolustautua naurettavaa katolilaisuussyytöstä ym. vastaan.

 

Helsingfors Tidningarissa huomautuksiaan esittävä kirjoittaja on aivan toisenlainen mies. Muka puolustaen kristinuskoa meidän otaksuttuja hyökkäyksiämme vastaan hän yrittää mitä innokkaimmin kuvailla näiden hyökkäyksien hirmuisuutta ja panetella meitä.

Tuon kaltaisessa esiintymisessä on jotain äärimmäisen vastenmielistä, tuossa teennäisessä intoilussa kristinuskon puolesta, joka itse asiassa ei ole muuta kuin itserakkaan henkisen kopeuden julkea ilmaus.

Ratkaistaksemme tämän vastineen laatijan kanssa kysymyksen suhteestamme hänen kristinuskoonsa haluamme vastata hänelle samoin sanoin kuin eräässä keskustelussa kerran vastasimme hra Stenbäckille.

Tahdomme hartaasti kunnioittaa huomauttajan kristinopillisia vakaumuksia. Mutta kun hän puhuu muut poissulkevasta rajoitetusta määrästä tosikristityitä ja pyhiä, emme tahdo kuulua heidän joukkoonsa; ja siinä taivaanvaltakunnassa, jonka he toivovat saavuttavansa ennen koko muuta ihmiskuntaa, emme me tahdo olla mukana. Tämä ei johdu ainoastaan siitä, että he sulkevat pois piiristään ja taivaanvaltakunnastaan kaikki pakanat, muhamettilaiset, juutalaiset, katoliset, reformeeratut ym. sekä suuren joukon luterilaisia, ja että me poissuljettujen joukosta löydämme järkevämpää, jalompaa, inhimillisempää, kristillisempää seuraa kuin heidän keskuudestaan, vaan ennen kaikkea siitä, että meidän olisi aivan mahdoton nauttia mitään autuutta, josta olisi suljettu pois koko ihmissuku niitä harvoja yksilöitä lukuun ottamatta, jotka kuuluvat sanottuun piiriin. Jotta näet voisi tuo suunnaton kurjuus silmissään silti tuntea itsensä autuaaksi, vaadittaisiin siihen niin auttamatonta itsekkyyttä ja paatunutta sydäntä, ettemme usko edes noiden valittujen hengellisen ylpeyden voivan tehdä ihmismieltä niin epäinhimilliseksi; sen voi saada aikaan vain kiihkomielisyys.

Mutta vastineen laatijamme ei ole julkea ainoastaan tuomitessaan, vaan myös todistaessaan. Åbo Underrättelserin kirjeen lähettäjän lailla hän kehottaa meitä lukemaan Huoneentaulua! Häikäilemättömämmin ei tosiaan voi käyttäytyä ja samalla osoittaa niin huonoa kykyä käsittää, mistä on kyse. Olimme väittäneet, että kristillisyys suhtautui aluksi välinpitämättömästi yhteiskunnallisiin oloihin. Toistuvasti olimme selittäneet, että tämä välinpitämättömyys lakkaa vasta, kun kristinoppi opettaa että yhteiskunta ja toiminta sen harrastusten hyväksi on oikeutettua, sekä miksi näin on. Tämän, tähdensimme, pitäisi olla kristinuskon tärkeimpänä tehtävänä. Olimme nimenomaisesti myöntäneet, mikä muuten oli täysin tarpeetonta, että kristinoppi teroittaa mieliin yleisiä inhimillisiä velvollisuuksia myös erilaisia yhteiskunnallisia asemia varten. Ja nyt tulevat nämä herrat ja käskevät meidän lukea huoneentaulua – jotta saisimme selville nuo puheena olevat ”että” ja ”miksi”! – On todella surkeata nähdä sivistyneelle ihmiselle kirjoittaessaan esityksiään kohdeltavan noin järjettömästi. Ja tuskin voi olla tuntematta ylenkatsetta kun tämä järjettömyys rehentelee niin nenäkkään julkeasti kuin Helsingfors Tidningarin huomautusten esittäjässä. Voimme todenmukaisesti vakuuttaa, ettei meissä ole mitään liiallista kirjailijan turhamaisuutta; mutta luulimme sentään, että kyseinen tässä lehdessä julkaistu kirjoitus olisi ansainnut jonkun järkevämmän, ajattelevamman ja maltillisemman miehen huomion kuin kyseisen kirjoittajan.

Mikään todistelu irrallisilla raamatunlauseilla ei ole johtunut mieleemmekään. Uskonnollisten puolueiden ja lahkojen historia antaa tässä suhteessa pelottavan opetuksen. Ainoa Raamatusta lainaamamme kehotus: ”Anna pois omaisuutesi köyhille ja seuraa minua!” lienee riittävä pähkinä purtavaksi kaikkein valikoivimmillekin kristityille, joista harvat vaikuttavat halukkailta sitä noudattamaan ja näin aloittamaan kristillisyyttään. Alkukristillisyyden välinpitämätöntä suhtautumista perheeseen, yhteiskuntaan ja valtioon ei totisesti myöskään tarvitse todistaa ajattelevalle lukijalle Uuden testamentin kirjoista. Vielä vähemmän tieteellisesti sivistyneelle. Ei ole tarpeen viitata Kristuksen, hänen opetuslastensa ja muiden lähempien seuraajien esimerkkiin ja kysyä: mikä oli heidän perheensä, keitä heidän lapsensa, mikä heidän ammattinsa, mikä heidän yhteiskunnallinen asemansa, mikä se isänmaa – se valtio, jonka palveluksessa he työtänsä tekivät? Tähtäsikö heidän työnsä johonkin ”tämän maailman” valtakuntaan? Mutta kuten sanottu, on tarpeetonta puhua enempää asiasta, joka on jo aikoja sitten todistettu. Vastineen kirjoittajalla, joka ei käsitä mistä on kyse, on aina tilaisuus tutkia Huoneentaulua.

Emme yrittäneet esittää artikkelissamme mitään erityisiä filosofisia oppeja, vaan yksinomaan saada selkoa uskonopin suhteesta nykyisen ajan tietoisuuteen. Emme voineet kieltää sitä dualismia, mikä vallitsee maallisen ja taivaallisen elämän välillä. Tiede on koettanut sovittaa sitä omalla tavallaan, ja jokainen ajatteleva ihminen etsii sitä myös omalla tavallaan. Helsingfors Tidningarin vastineentekijä osoittaakin siksi julkeuttaan myös siinä, että hän sanoo meidän pitäneen velvollisuutenamme ”tunnustaa avoimesti se myötätunto”, jota me tunnemme ”kristinopin kahta pääoppia kohtaan” jne., vaikka olemme vain esittäneet, mitkä opit nykyaika nähdäksemme yleisimmin hyväksyy parhaimpina mainitun dualismin voittajina. Olemme voineet käsittää asian väärin, mutta vastineen tekijällä ei ole ollut riittävästi ymmärrystä käsittääkseen, että hänen olisi pitänyt todistaa juuri tämä. Mutta uskalsimme todellakin väittää, etteivät kirkon oppi ja uskonnonopetus nykyisessä muodossaan tee työtä tämän pulman ratkaisemiseksi. Huomautusten esittäjän vakuutus, että dualismi on ratkaistu jo kristinuskon maailmaan tullessa, on luvalla sanoen tyhjä vakuutus. Dualismi on päinvastoin juuri kristinuskon myötä toden teolla tullut maailmaan. Sitä esiintyy jossain määrin jopa kaikkein sivistymättömimmässäkin kristinuskon tunnustajassa. Mutta henkilöllä, joka huomautusten esittäjän lailla asettaa filosofiset opintomme kyseenalaisiksi – tätä emme nimitä julkeudeksi – pitäisi sentään olla jonkinlainen käsitys välineistä ja tarkoitusperistä. Jos maallinen elämä on valmistautumisaikaa, jos kaikki on pelkkää välinettä, tiede, taide, valtio, kansalaisinstituutiot, perhe-elämä, niin ensinnäkin enin osa siitä on kristillisyyden näkökulmasta tarpeetonta, ja se mitä jäljelle jää, voidaan supistaa minimiinsä. Vai mitä tiedettä, taiteellista lahjakkuutta, hallinnollista kykyä, sotataitoa jne. muka tarvittaisiin taivaan kannalta? Kaikkein tietämättömimmälläkin, joka vain on omalla tavallaan käsittänyt uskonnon opin, katuu ja uskoo, on silloin kaikki mitä hän tarvitsee. Hänen välttämättömät elämäntarpeensa on helppo tyydyttää, ja yksinkertaisinkin keskellä erämaata sijaitseva yhteisö sopii hänen tarkoituksiinsa paremmin kuin nykyaikaiset valtiomme ja koko maailmanhistoria. Newton, Kustaa Aadolf ja Fulton ovat hänelle ja hänen päämäärilleen täysin tarpeettomia suuruuksia. Samoin Luther, jos vain ei olisi ollut olemassa vielä tarpeettomampia ilkeitä paaveja. – Helsingfors Tidningarin huomauttajankin pitäisi voida käsittää tämä. Mutta toisekseen on tällainen mielipide tai mielipiteen puute tieteellisessä katsannossa mieltä vailla, eikä se selityksenä tyydytä ketään sivistynyttä ihmistä. Yleensäkään ei tiede tunne mitään välineitä, jotka eivät sinänsä ole päämääriä. Kaikkein vähimmin voi tiede alentaa maailmanhistorian jonkun yksilön ikuisen autuuden välineeksi. Ja jokainen sivistynyt ihminen käsittää helposti, että hänen pitäisi silloin heittää menemään suurin osa elämänsä pyrintöjä, koska ne ovat päämäärän kannalta hyödyttömiä. Herra vastineentekijä!

On varsin helppo puida vanhoja olkia, toistaa vanhoja vakuutteluja, mutta siitä ei ole mitään hyötyä. Emme tahdo pitää tätä teidän puintianne julkeutena; mutta on yksinkertaista esiintyä siten, ja julkeata on omaksua noin kopea sävy.

Sanomattoman naurettavaa on nähdä vastineen kirjoittajan siteeraavan Schillerin säeparia Die Wissenschaft:

Einem ist sie hohe, himmlische Göttin. Dem Anderen

Eine tüchtige Kuh, die ihn mit Butter versieht.

ja vakuuttavan, että hän hra Stenbäckin ohella kulkee ”oikeaa kultaista keskitietä” näiden molempien äärimmäisyyksien välillä! Mikä tämä kultainen keskitie olisi, siitä hra vastineentekijä vaikenee visusti. Sillä sitaattiaan hra Stenbäckin väitöskirjasta: ”Kaikki tosi tieto, kutsuttakoon sitä, jos tahdotaan, inhimilliseksi ja olkoon sen suhde kristinuskoon aluksi välinpitämätön, on silti Jumalan lahja ja sellaisena sillä on jo sinänsä korkea ja itsenäinen arvo” – tätä sitaattiaan ei vastineen laatija ota vakavasti, yhtä vähän kuin mainitut sanat todella merkitsisivät jotain hra Stenbäckille. Jos tiedolla on ”itsenäinen arvo”, ei se ole ainoastaan toiminnan ehto, kuten hra S. väittää, ja siinä tapauksessa tiede on Schillerin säeparin ”taivaallinen jumalatar”, ei vastineentekijän tavoittelema jumalattaren ja lehmän välimuoto. Naurettavinta silti on, että vastineen laatija todella näyttää uskovan myös Schillerin tunnustautuvan hänen keskitiehensä.

Vastineen kirjoittaja soveltaa kasvatusoppiin kantaansa tieteellisestä keskitiestä. Hänen sanansa kuuluvat: ”Sanokaa pojille, että heidän täytyy käyttää kaikki uutteruutensa ja harkintansa sen oppimiseen, mikä on kouluopetuksen aiheena, jotta he näin sivistyisivät elämää ja tulevaa kutsumustaan varten ja heistä tulisi kelpo miehiä ja yhteiskunnan jäseniä; teroittakaa vielä heidän mieliinsä, että tämä on Jumalan tahto, ja että yhteiskunta ja kristillinen kirkko odottavat ja toivovat tätä heiltä”. Niin kuin näkyy, on tieto tässäkin vain toiminnan edellytys; mutta jätämme tämän seikan sikseen. ”Että tämä on Jumalan tahto” – siinä on asian ydin, ja siinä olemme rohjenneet ajatella samoin kuin vastineen laatija. Mutta vaadimme, ja oppilas rupeaa vähitellen vaatimaan meidän ohellamme, että tulee myös sanoa, miksi Jumala niin tahtoo. Jos tämä ”miksi” jää pois, on sana ”että” vain tyhjää vakuuttelua. Nyt emme tosiaankaan ole voineet löytää Huoneentaulusta edes tuota ”että”-sanaa; ja kun puheeksi tulee matematiikka ja latinan opiskelu ja maantieto ja mikä tahansa opetusaine uskontoa lukuun ottamatta, ei vastineen tekijä voine edes katekismuksen avulla vahvistaa vakuutteluaan. Eihän hän voi tarkoittaa muuta kuin että nämä opinnot viime kädessä ovat taivaanvaltakuntaan valmistautumista. Mutta siitä eivät Huoneentaulu ja katekismus hiiskahdakaan.

Litteraturbladetin lukijat tietävät, että vastineen laatijan moittiman artikkelin pääkysymyksenä oli mahdollisuuksien mukaan selvitellä, mitä tavanomaisesta uskonnonopetuksesta puuttuu; tuon opetuksen kehnoon laatuun varsinkin julkisissa kouluissa on allekirjoittaneella ollut tilaisuus perehtyä sitä syvästi pahoitellen. Toivomme, ettei kukaan sivistynyt lukija ole evännyt kunnioitustansa siltä vakavuudelta ja suoruudelta, mikä tutkielmassamme ilmeni, olkoot hänen omat mielipiteensä kuinka toisenlaiset tahansa. Mitään sellaista ei vastineen kirjoittajalta näköjään ole voinut vaatia; saamme tyytyä rauenneeseen toiveeseen. Emme silti tahdo antaa hänen sivistymättömän käytöksensä harhauttaa itseämme pois siitä, mitä omalta osaltamme olemme sivistyneelle yleisölle velkaa, ja siksi lisäämme vielä seuraavan.

Valistunut historiallinen tarkastelutapa on jo kauan pitänyt aksioomana, ettei mitään ihmiskunnan historian ajankohtaa saa pitää pelkkänä siirtymämomenttina, ilman että sillä olisi mitään tarkoitusta itsessään. Ideaali on saavuttamaton; sillä täydellisyys, joka ei enää mitenkään voisi kehittyä, olisi henkistä kuolemaa. Mutta ihmiskunnan täytyy jokaisena nykyisyyden hetkenä olla täyttänyt mittansa; sen on täytynyt olla, mitä sen on pitänyt olla kyseisenä olemassaolonsa aikana, kyseisessä vaiheessa. Tämä pätee myös kaikkiin niihin siveellisiin pyrkimyksiin, jotka yhteisesti muodostavat ihmiskunnan elämän. Yhtään niistä ei saa alentaa jotain luuloteltua korkeampaa tarkoitusperää palvelevaksi välineeksi; jokainen niistä on ihmishengen toiminnan muotona tarkoitusperä sinänsä. Tieto ei ole olemassa toimintaa varten, perhe ei valtiota varten jne., eikä myöskään päinvastoin. Jokainen ihmisyksilö kantaa myös omassa povessaan tällaisen tunnustuksen vaatimusta. Tietäessään, että ei ole toisten yksilöiden suunnitelmien tai edes yleisien tarkoitusperien väline, vaatii ihminen tätä tunnustusta myös siveellisille pyrinnöilleen. Jos hän itse tahtoo alentaa ne välineiksi – samantekevää, ajallisenko vai iankaikkisen onnen saavuttamiseksi – niin hän alentaa ne, tai oikeammin, ne lakkaavat olemasta siveellisiä pyrintöjä. Sillä ”tosi”, ”oikea”, ”siveellinen” ovat juuri siksi kaikkien muiden yläpuolelle nousevia käsitteitä, ikuisia ideoita, koska niihin sisältyy oma tarkoitusperänsä. Siveellinen toiminta, samoin kuin tosi tieto, on mitä se on, vaikka se olisi yksinään maailmankaikkeudessa, vaikka sitä ei olisi mikään edeltänyt eikä mikään sitä seuraisi, vaikkei mikään edeltäkäsin tapahtunut olisi välittänyt sitä eikä se itse olisi minkään jälkeenpäin tapahtuvan väline. Se on vapaan tahdon toiminta, joka vastaa oikeaa; se on oikean sinänsä takia tehtyä oikeaa – siinä on sen siveellisyys, riippumatta niistä edeltäneistä tai tämänhetkisistä olosuhteista, jotka ovat tehneet teon suorittamisen mahdolliseksi, riippumatta niistä seurauksista, joita siitä tulevaisuudessa voi koitua.

Tämä tarkastelutapa ei poissulje tietoisuutta siitä, että ihminen on väline Jumalan kädessä ja että ihmisen pyrkimykset ovat keinoja Hänen ihmiskuntaa koskevien suunnitelmiensa toteuttamiseksi. Jokainen nykyinen aika näet näkee menneisyydessä oman kehkeytymisensä tien, ja silloin menneisyys on siis väline tarkoituksena pidettyä nykyisyyttä ajatellen; samoin nykyisyys tulee vastaavasti vuorostaan tulevaisuuden välineeksi. Mutta aivan ilmeisesti ei Jumala ole tahtonut, että ihmiskunta minään annettuna ajankohtana olisi muuta kuin mitä se on; sillä muuten se varmasti olisi tätä muuta. Toisin sanoen: Jumalan tahto ei ole ollut mitään muuta kuin maailmanjärjestys, luonnollinen ja henkinen. Tämä merkitsee myös, ettei maailmanjärjestys voi olla niin tai näin, jotain muuta kuin mitä se on. Taivuttaessaan mielensä tottelemaan henkistä maailmanjärjestystä ihminen siis taivuttaa sen tottelemaan Jumalan tahtoa, hän tulee välineeksi Jumalan käteen. Mutta yhtä vähän kuin maailmanjärjestys minään hetkenään on pelkkä väline jotain sen ulkopuolella olevaa tarkoitusta silmälläpitäen, yhtä vähän voivat ihmisen sen kanssa sopusoinnussa olevat teot, joissa se ilmenee, olla pelkkää välinettä. Kun siis pidetään ihmisen siveellistä pyrkimystä jonakin, millä on päämääränsä itsessään, ihmisen tosi tarkoitusperänä, merkitsee se samaa kuin jos sanottaisiin ihmisen olevan näiden pyrkimystensä vuoksi väline Jumalan kädessä. Molempiin sanontoihin sisältyy ihmismielen nöyrtyminen tottelemaan jumalallista tahtoa. Jos maallinen elämä sitä vastoin käsitetään välineeksi, jätetään inhimillinen toiminta mielivallan armoille, sillä päämäärä on saavutettavissa monilla eri keinoilla.

Tämä filosofian ripaus on aika yleinen ajattelevien ihmisten parissa, ja jokainen hyvää päämäärää tavoitteleva yksilö on selvemmin tai hämärämmin tuntenut sen todeksi. Jos hän näet pitäisi sellaista pyrkimystä sekä maailmanjärjestyksen että oman itsensä kannalta niin yhdentekevänä, että se voi olla tai puuttua, ei hänellä olisi halua enempää kuin kykyäkään toteuttaa sitä. Jokainen tahtoo pitää kutsumustaan tarkoituksenaan, totena, korkeimpana tarkoituksenaan maan päällä. Ja se, että käsittää asian tällä lailla sekä toimii sen mukaan, se merkitsee Jumalan valtakunnan edistämistä maan päällä.

Herra vastineen tekijä ei ole lainkaan voinut käsittää mitään edellä sanotusta. Hänen sitä koskevat lausuntonsa ovat jälleen vanhaa jankutusta, jossa maalliset, äärelliset pyrkimykset tulevat yhdelle, Jumalan valtakunta maan päällä taas toiselle puolelle. Ilman muuta on selvää, että hän silti puhuu siitä, miten kristillisyys ”pyhittää” kaikki ihmisen siveelliset pyrinnöt. Mutta turhaa on odottaa, että sellaiset ajattelijat joiden joukkoon vastineen tekijä kuuluu, olisivat tietoisia ristiriidoista joissa liikkuvat.

Tämä riittäneekin asialliseksi vastaukseksi vastineen kirjoittajan saarnaan, johon hän muuten on sekoittanut mukaan joukon asiaankuulumattomia kysymyksiä, ja sälyttää kannettavaksemme kaikenlaisia mielipiteitä, joista ei kirjoituksessamme ollut puhetta – kaikki tämä siksi, että hän voisi sitä vapaammin panetella ja soimata meitä kristinuskon kieltäjäksi.

Vastineen tekijä ei myöskään häikäile todistaa kristillisyyttään moraalisella mustamaalauksella – mikä valitettavasti on maamme sanomalehtipolemiikissa tavallista. Hän näet vihjailee, ettemme ole tahtoneet ymmärtää hra Stenbäckin tutkimusta ja ettemme ole hyväksyneet hra Stenbäckin väitteitä2, koska emme katso hyvällä silmällä sitä, että kasvatusopin professorinvirka kuuluu teologiseen tiedekuntaan. Ihmettelemme, kuinka kauan pelkurimaiset nimeään mainitsemattomat kynäilijät vielä saavat kenenkään moittimatta moraalisesti mustata ketä haluavat, ja kuinka kauan sanomalehdet antautuvat tämän kehnouden suojelijoiksi ja levittäjiksi. Luulisi, että niiden toimituksillakin on jotain tekemistä asiassa.

Näin halpamainen vastineentekijä ei varmaankaan voi käsittää, mikä on saanut meidät esiintymään hra Stenbäckin tutkielmaa vastaan, jonka tekijän jaloa luonnetta ja harvinaisia hengenlahjoja allekirjoittanut kunnioittaa ja johon hän on persoonallisesti kiintynyt kauan hänen kanssaan ystävällisesti seurusteltuaan. Toiset voinevat paremmin kuin vastineen laatija arvioida, ilmeneekö vastatodistuksessamme ”ylimielisyyttä ja katkeruutta”. Jos arvostelussamme on jotain kovemmin sanottua kuin mitä asia vaatisi, olemme siitä todella pahoillamme. Tunnustamme, ettemme aikoneet käsitellä hra Stenbäckin tutkimusta niinkään laajasti. Vastineen laatija pakottaa meidät nyt väitteillään ja syytöksillään tarkastelemaan sitä jälleen. Voimme vakuuttaa, ettemme tee sitä mielellämme. Tilanpuutteen vuoksi meidän täytyy siirtää tämä tarkastelu seuraavaan numeroon, ja itse asiassa erotammekin mieluiten hra Stenbäckin ja hänen tutkielmansa vastineen tekijästä ja hänen typerästä polemiikistaan.

J. V. S.

 

 

  • 1. Siten, että se on omaksuttu kristilliseen sivistykseen.
  • 2. Nämä ovat peiteltyjä sanoja. Ne kaiketi tarkoittavat, että allekirjoittanut olisi voinut tähyillä professorinvirkaa, jos se olisi saanut kuulua filosofiseen tiedekuntaan. Emme tosiaan tiedä, kummasta pitää enemmän hämmästyä: tämän vihjauksen typeryydestä vai sen kehnoudesta.

Vertailu