Litteraturblad nro 7, heinäkuu 1847: Kotimaista kirjallisuutta

Tietoka dokumentista

Tietoa
1.7.1847
Pvm kommentti: 
Pvm ei ole tarkka
Dokumenttityyppi: 
Primäärilähteet

Editoitu teksti

Suomi

Undersökning, huruvida Läkaren genom legal section kan utreda, om den döde blifvit mördad eller dräpen, och af sådan anledning gagna Domaren genom dödande laesioners indelning i absolut eller tillfälligt dödande, [Tutkimus siitä voiko lääkäri lainmukaisella ruumiinavauksella selvittää, onko kuollut murhattu vai tapettu ja siten auttaa tuomaria määrittelemään kuoleman tuottaneet vammat ehdottomasti tai satunnaisesti kuolettaviksi] kirjoittanut Evert Julius Bonsdorff. Hki 1846.

 

Tekijä on hyväntahtoisesti lähettänyt meille tämän jatko-osan niihin tutkimuksiin, joita hän on aikaisemmin julkaissut tästä aiheesta. Se on eripainos sarjan Finska Läkaresällskapets Handlingar osan III B. 2. vihkosta. Mitä tulee aikaisempaan mielenkiintoiseen kirjeenvaihtoon, johon prof. Bonsdorffin esiintyminen tämän kysymyksen selvittelijänä on antanut aiheen, kehotamme lukijaa tutustumaan Kallaveden vuosikerran 1846 numeroon 9.

Hra Bonsdorff on ilmaissut olettamuksen, että me emme ole tunteneet hänen tästä aiheesta kirjoittamaansa ensimmäistä esitystä: ”Kritiska Anmärkningar rörande dödande laesioners indelning i medico-forensiskt hänseende” kirjoittaessamme äsken mainitun arviointimme Kallaveteen. Myönnämmekin, että meillä oli silloin ollut tilaisuus vain lyhyesti tutustua tuohon tekstiin ja että meillä arvostelua kirjoittaessamme oli käsillä vain vastapuolten kirjoituksia.1 Kun meillä nyt samoin kirjoittajan hyväntahtoisuuden ansiosta on hänen mainittu ensimmäinen tutkimuksensa, me tunnustamme, että tutkiessamme sitä tarkemmin meidän arviointimme kirjoittajan näkökannasta on merkittävästi muuttunut.

Olennaisin seikka tässä yhteydessä on kirjoittajan selkeä käsitys siitä, mitä lääkäri voi ja mitä hänen pitää selvittää vainajan ruumiinavauksessa. Hän vaatii tässä yhteydessä vastausta seuraaviin kolmeen kysymykseen:

1. ”Onko kyseessä oleva ulkonainen vamma aiheuttanut kuoleman?” ja jos tähän kysymykseen vastataan myöntävästi:

2. ”Millaisissa oloissa tarkasteltavana oleva vamma on aiheuttanut kuoleman ja millaisissa oloissa vamman tappava vaikutus on voitu estää?” sekä

3. ”Löytyykö merkkejä, jotka osoittavat, että ulkonaisen vamman on aiheuttanut toisen käsi tai se on aiheutettu itse?”

Meidän käsityksemme mukaan tässä asiassa kaikki riippuu ensimmäisen ja toisen kysymyksen keskinäisestä suhteesta. Voihan vastaus toiseen kysymykseen muuttaa tuntuvasti ensiksi mainittuun annetun myöntävän vastauksen merkitystä. Jos lääkäri on esim. vastannut myöntävästi ensiksi mainittuun, mutta vastaus jälkimmäiseen osoittaa, että lääkärin antama virheellinen hoito tai potilaan suuri huolimattomuus ovat johtaneet vaurion etenemiseen tappavaksi, tapausta ei pidetä tappona, vaan vamman aiheuttajaa rangaistaan Rikoskaaren 39. luvun 2. pykälän perusteella. –

Kallaveden lukijat muistavat, että hra valtioneuvos von Haartman kiisti hra B:n mielipiteen lähinnä sillä perusteella, ettei lääkäri useinkaan pysty ratkaisemaan, onko lisäksi ilmaantuva tauti vamman seurausta, samoin kuin hän piti vaikeana ratkaisun tekemistä siitä, onko lääkäri hoitanut kyseessä olevaa vaivaa oikein. Tästä syystä hra v. H. pyrki esimerkkien avulla osoittamaan, että jollei jokaista lisäksi ilmaantuvaa tautia pidettäisi syynä vamman muuttumiseen satunnaisesti tappavaksi voitaisiin syyllistyä mitä suurimpiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Jos esim. jotakuta on haavoitettu ja haavaan pesiytyy ruusu, joka aiheuttaa lopputulokseksi kuoleman, ei voida ratkaista, onko kuolemaan johtanut isketty haava vai johtuuko se muista seikoista. Tässä tapauksessa hra v. H. pitää oikeimpana sitä, että vaurio määritellään tavallisen käytännön mukaisesti satunnaisesti tappavaksi. Hra Bonsdorff sen sijaan väittää oikeammaksi menettelyä: että lääkäri selvittää, miten asiat ovat olleet niissä kohdissa, jotka on sisällytetty hra B:n kolmeen kysymykseen. Mainitussa esimerkkitapauksessa lienee näistä ensimmäiseen toki pakko vastata myöntävästi, koska haavoittunut ei olisi sairastunut ruusuun, jollei haavaa olisi ollut. Mutta kun lääkäri siirtyy vastaamaan toiseen kysymykseen, vaaditaan todella suurta ja varmaa taitoa siihen, että hän pystyy ohjaamaan tuomarin päätymään oikeudenmukaiseen tuomioon. Hra v. H:n antaman tiedon mukaan kyseessä olevassa tapauksessa saattaa esim. ”ilman koostumus” olla syynä siihen, että ruusu ilmaantui haavaan. Mutta kaikella kunnioituksella lääkäreittemme tieteellistä toimintatapaa kohtaan, kuka heistä mainittuun toiseen kysymykseen vastatessaan ajattelisikaan ilman koostumusta? Kuinka lääkäri myöskään voi ruumiinavauksen yhteydessä ratkaista, onko ilman koostumuksella ollut osuutta ruusun puhkeamiseen vai ei? Ja on toki olemassa lukemattomia vastaavanlaisia seikkoja, joiden vaikutus haavoittuneen tilan huonontumiseen tai parantumiseen on suuri, mutta joita ruumiinavauksen suorittava lääkäri ei voi havaita sen paremmin kuin ilman koostumustakaan. Eikö siis useimmissa tapauksissa käy pakostakin niin, että tunnollinen lääkäri selittää olevansa tietämätön niistä seikoista, jotka ovat saattaneet aiheuttaa tapauksen päättymiseen kuolemaan? Mutta kun lääkäri ei tunne mitään tuollaisia seikkoja, tuomarin on kaiketi asetuttava sille kannalle, että niitä ei ole. Paremmassa asemassa on tällöin lääkäri, joka saa heti asiaan vaikuttaneen taudin havaitessaan sanoa, että haava oli satunnainen kuolinsyy siitä riippumatta, aiheutuiko mainittu tauti haavasta vai myös muista satunnaisista seikoista, mitä lääkäri ei katso voivansa ratkaista.

Myöskään vastaaminen saman toisen kysymyksen toiseen kohtaan ei johda muutokseen tässä tavallisen käytännön ja hra B:n mielipiteen keskinäisessä suhteessa. Voihan lääkäri toki jonkinmoisella varmuudella esittää ne edellytykset, joiden vallitessa monet vammat voidaan menestyksekkäästi parantaa. Tuomari tuskin kuitenkaan voi kiinnittää mitään huomiota näihin olettamuksiin. Jos lääkäri sanoo: niiden ja niiden suotuisten olojen vallitessa tapauksen päättyminen kuolemaan olisi voitu estää, mutta lisää: että ei voida ratkaista, mistä itse vammasta riippumattomista epäedullisista seikoista kuolema todellisuudessa seurasi, ei syytetyn rangaistusta varmaankaan voida millään tavoin lieventää. Hra B. toki sanoo sivulla 74, että esim. ruusua on pidettävä ”muuna tautina”, jollei sitä voi täysin varmasti otaksua aiheutetun haavan välittömäksi seuraukseksi. Tämä sotii kuitenkin kirjoittajan omia perusteita vastaan, joiden mukaan lääkärin on kerrottava asiain tila, tässä tapauksessa epävarmuutensa (ks. s. 66).

Tässä kohden emme siis voi luopua arviostamme, jonka mukaan tavallinen käytäntö voi toki usein johtaa syyllisen vapauttamiseen, mutta hra B:n mielipiteiden mukainen menettely taas voisi yhtä usein johtaa syyttömän tuomitsemiseen eli siihen, että rikoksentekijää vaadittaisiin vastaamaan enemmästä kuin mihin hän itse asiassa on syyllistynyt. Vastuu määrätään varmaankin viimeksi mainitussakin tapauksessa lain mukaisesti, mutta ratkaisu perustuu siihen, että lääkärille on annettu laajempi tehtävä kuin hän pystyy täyttämään. Kummallakin tavalla meneteltäessä vaikuttaa näytön puutteellisuus, nimittäin lääkärin ruumiinavauksessa saamien todisteiden epätäydellisyys. Sen vaikutus on kuitenkin päinvastainen näitä eri linjoja noudatettaessa. Ensiksi mainitussa tapauksessa tiedon puute johtaa vastuun lievempään tulkintaan, jälkimmäisessä ankarampaan.

On kuitenkin myönnettävä, että hra B:n mielipide vastaa paremmin yleisen lain säädöksiä kuin nykyinen käytäntö. Tässä esiteltävänä olevassa, myöhemmin julkaisemassaan tutkimuksessa hra B. on osoittanut tämän jokseenkin selvästi.

Hra B. osoittaa samoin selvästi, että Rikoskaaren 39. luvun 2. pykälässä oleva lain sanonta ”muu tauti” tarkoittaa tautia, joka ”ei johdu välittömästi haavoittumisesta”, ja lisäksi, kuten Kallavesi-lehdessäkin on huomautettu, samassa lainkohdassa mainittua ”lääkärin huolimattomuutta” ei voida tulkita lääkärinhoidon puuttumiseksi, niin kuin valtioneuvos v. Haartman on halunnut selittää.

Ongelmallisempana voitaisiin pitää kysymystä, mitä samassa kohdassa tarkoitetaan ”muulla onnettomuudella”. Hra B. selittää kuitenkin uskottavasti, että sanonnan on käsitettävä tarkoittavan jotakin sellaista onnettomuutta, joka on tapahtunut vamman aiheuttamisen ”jälkeen” ja tästä ”riippumatta”, esim. potilaan ilmeistä huolimattomuutta haavan hoidossa, tapaturmaa, joka pahentaa vauriota, jne. Niinpä tämän tarkoitteen piiriin ei pitäisi sisällyttää lääkärinhoidon puuttumista, heikkoa fyysistä kuntoa ym. seikkoja, jotka nykyisin ovat käytännössä perusteita vamman nimittämiseen satunnaisesti tappavaksi.

Kirjoittaja ei ole jättänyt huomiotta sitä, mitä hra kollegineuvos Ursin on tästä kysymyksestä esittänyt. Hän on huomauttanut, että niin hra Ursin kuin hra Haartmankin ovat erehtyneet, kun kysymyksessä on murhan ja tapon erottaminen toisistaan, ja tämän ohella osoittanut hra U:n jaottelujen horjuvuuden, jaottelujen, joihin sisältyvät määritelmät itse asiassa todistavatkin enemmän lukeneisuudesta kuin ankarasta ajatustyöstä. Hän pystyy helposti osoittamaan, että yleinen laki ei hyväksy näitä jaotteluja. Tätä asiaa koskeva kirjoittajan tutkimuksen osa vaikuttaa muuten vähemmän järjestelmälliseltä. Näyttää jopa siltä kuin jokin hillitsevä side olisi estänyt häntä ilmaisemasta vakaumustaan vapaasti. Myös valtioneuvos v. H:ia vastaan kirjoittaja esittää polemiikkinsa niin toistuvasti alamaista nöyryyttään vakuuttaen, että nuo vakuuttelut tuntuvat mauttomilta. On kiitettävää, että tieteellistä väittelyä käydään kohteliain sanakääntein, ja on kaunista, että kun sitä käydään entisiä opettajia vastaan, ei ylitetä heidän ansaitsemansa kunnioituksen rajoja. Totuutta on kuitenkin kunnioitettava vieläkin enemmän, ja tiede edellyttää omaa selkeää kielenkäyttöään, joka menettää arvokkuuttaan, jos henkilökohtaisten olosuhteiden annetaan vaikuttaa siihen ratkaisevasti.

Kysymyksen ratkaisun voidaan nyttemmin yleensä katsoa kallistuvan kirjoittajan kannan suuntaan. Varmimman tuen hänen todistelulleen antaa yleinen laki, jonka tappoa koskevista määritelmistä hän esittää johdannossa yleiskatsauksen. Tähän yhteyteen kuuluvia väitteitään kirjoittaja vahvistaa vetoamalla erinomaisten oikeusoppineiden, etenkin Caloniuksen, mielipiteisiin. Nämä viimeksi mainitut ovat asian kannalta sekä valaisevia että ratkaisevia. Ja koska laajempaakin yleisöä varmasti kiinnostaa lukea jotakin, mitä tämä ansioitunut maanmiehemme on kirjoittanut, otamme vapauden julkaista tässä sen, mitä hra Bonsdorff on lainannut ja ruotsintanut hänen ”rikosoikeuden luennoistaan”.

Liitämme tähän kuitenkin aluksi huomion, jonka varmasti monikin on meidän laillamme tehnyt, mutta jota meidän tietääksemme ei ole puettu sanoiksi. Monien tässä maassa ilmenevien puutteiden joukkoon kuuluu nimittäin oikeusopillisen kirjallisuuden puute. Oikeusopillisia ja kansantaloudellisia kirjoituksia sisältävän aikakauslehden aikaansaamisen ei pitäisi olla mahdotonta maassa, jossa on oman korkeimman oikeuden lisäksi kolme hovioikeutta ja kaikki niiden alaisina toimivat ensimmäisen ja toisen asteen tuomioistuimet, oma ylin hallintoviranomainen ja kahdeksan lääninhallitusta ja sitä paitsi useita pysyviä kollegioita ja hallintovirastoja. Tuollaisella aikakauslehdellä ei siis pitäisi olla puutetta yleisöstä eikä käsiteltävistä aiheista. On myös toki oletettava, että tuomaristolla ja hallintovirkamiehillä enimmäkseen on kokemusta kirjoittajina. Euroopan sivistyneimmissä maissa ovat maan ylimmät virkamiehet nykyisin sangen arvostettuja kirjailijoita.

 

Luennoissaan ”Jurisprudentia Criminalis” Calonius määrittelee s. 238–245 käsitteen tahallinen tappo sillä tavoin, että sen tunnusmerkkien täyttymiseksi on välttämätöntä:2 ”a) että syyntakeinen ihminen, mies tai nainen b) vahingoittamistarkoituksessa ja siis vapaasta tahdostaan c) positiivisten tekojen välityksellä d) riistää hengen toiselta elävältä ihmiseltä, myös siinä tapauksessa, että tämä ei ole vielä maailmaan syntynytkään.”

Selitettyään ensimmäistä momenttia ja siitä seuraavia johtopäätöksiä Calonius huomauttaa toisesta momentista seuraavan: ”että tahallista tappoa ei suoriteta, jollei olemassa ole vahingoittamistarkoitusta, koska tämän tarkoituksen puuttuessa hengenriisto muuttuu tuottamukselliseksi tai sattumasta aiheutuvaksi (kuolemantuottamukseksi tai tapaturmatapoksi). On kuitenkin tarkoin otettava huomioon, että tässä yhteydessä ei suinkaan edellytetä tappamisen tarkoitusta; sillä jos nimenomaan sellaisen olemassaoloa pidettäisiin välttämättömänä, tuskin olisi olemassa tappoa, jota ei voitaisi kaunistella puolustelulla, ettei mainittua tarkoitusta ollut. Riittää, että vahingoittamistarkoitus on ollut olemassa ja että on tehty sellaisia tekoja, joista kuolema on väistämättömästi sekä voinut seurata että on todellisuudessa seurannutkin.”

Kun tätä toista momenttia on käsitelty pidemmälti ja samoin kolmatta, esitys jatkuu seuraavasti:

Neljäs ja viimeinen seikka, jota edellytetään, on se, että kuolema on seurannut tappajan toiminnasta eikä mistään muusta syystä; ja tämän seikan on oltava täysin selvitetty. Mikäli käy niin, että uhri heti samassa silmänräpäyksessä ja ilmeisesti hyökkääjän käsissä heittää henkensä, voidaan tuskin epäillä sitä, että hän on kuollut tuon toisen henkilön teon takia. Mutta kun uhria on vain haavoitettu ja kuolema seuraa vasta jonkin tai useammankin päivän, viikon tai kuukauden kuluttua, voi esiin nousta kysymys, onko hengenmeno aiheutunut vammasta vai jostakin muusta syystä. Tämän asian selventämiseksi on tässä kiinnitettävä huomiota siihen, että toisistaan erotellaan vammat, jotka ovat absolute letalia, letalia per se ja letalia per accidens. Absolute letalia on nimitys haavoille, jotka ehdottoman välttämättömästi aiheuttavat kuoleman minkään ihmistaidon voimatta sitä estää; nimitys letalia per se taas tarkoittaa niitä, jotka eivät sentään ole ehdottomasti parantumattomia, mutta joista kuitenkin ilman minkään muun ulkoisen tai ulkoapäin vaikuttavan syyn myötävaikutusta voi seurata ja on todellisuudessa seurannutkin kuolema; ja lopuksi nimitystä letalia per accidens käytetään niistä, joiden yhteydessä kuolema ei ole aiheutunut vammasta, vaan jostakin muusta sen lisäksi ilmaantuneesta syystä, esim. hoidon tuntuvasta laiminlyömisestä, haavoittuneen omasta toiminnasta tai kolmannen henkilön toimenpiteestä tai jostakin uudesta tapaturmasta, muusta syystä johtuvasta säikähdyksestä, taudista jne.

Tuskinpa on mitään muuta asiaa, josta osaksi lakimiestenkin, mutta aivan erityisesti lääkäreiden keskuudessa vallitsee niin suuri sekaannus kuin juuri tästä. Jotta voitaisiin välttyä sellaisilta vaarallisilta virheiltä, jotka aina vahingoittavat yleistä turvallisuutta, on minun mielestäni noudatettava seuraavia varovaisuussääntöjä, nimittäin:

1. On aivan kohtuutonta ryhtyä tuomioistuimessa selvittämään ja tutkimaan vamman ehdotonta kuolettavuutta; sellainen kysymyshän olisi samankaltainen kuin kysymys, eikö katolta tai muulta korkealta paikalta pudonnut ihminen olisi voinut säilyä hengissä, jos joku olisi alhaalla ottanut hänet vastaan levittäen patjoja ja tyynyjä maahan; tai eikö väkivalloin avomerellä veteen heitetty ihminen olisi saattanut pelastua, jos hän itse olisi ollut erinomainen uimari tai jos joku olisi sattumalta osunut kohdalle ja nostanut hänet veneeseensä; tai eikö hirtettyä henkilöä olisi voitu pelastaa, jos joku olisi sattunut paikalle ja katkaissut köyden.

2. Samoin on hyödytöntä tutkia, ovatko vammat olleet yleisesti vaiko vain yksilökohtaisesti (tai mieluummin in abstracto vai in concreto) [teoreettisesti/käytännössä] kuolettavia; sillä se riittää, että haava on kyseessä olevassa tapauksessa ollut kuoleman syy. On melkeinpä naurettavaa kysellä, olisiko vamma voinut aiheuttaa kuoleman myös muissa olosuhteissa ja muiden edellytysten vallitessa, ja asia kuuluu lääketieteen hienouksiin. Ihminen, jonka päänkuoren luut ovat hyvin ohuet, kuolee iskusta, jonka paksukalloisempi olisi voinut kestää; keuhkotautinen kuolee rintavamman takia paljon helpommin kuin terveydeltään vahvempi; sairaalloinen ihminen, jonka ruumiinnesteet ovat pilaantuneet, tai todellista tautia poteva jne. kuolee haavoihin, jotka olisi voitu parantaa, jos kyseessä olisi ollut hyväkuntoinen ja terve ihminen. Mutta jos joku nyt olisi sitä mieltä, että kaikki tämä vapauttaisi tappajan vastuusta, pitäisi hänet toden totta julistaa hulluksi. Sillä kuka on antanut ilkityön tekijälle oikeuden kokeilla, millaisen vaikutuksen hänen väkivaltaisuutensa saa aikaan minun ruumiissani?

3. Hyödytöntä on myös erotella vammoja, jotka useimmiten tai vain harvoin aiheuttavat kuoleman. Minun ei tässä edes tarvitse mainita, että lääkärit ja kirurgit eivät ole yksimielisiä ehdottomasti kuolettavien ja useimmiten kuolettavien haavojen määrästä; eikä tässä kohden pidä arvelematta luottaa lääkäreihin eikä kirurgeihin, jotka useinkin kunnianhimon tai rahanhimon tai uhkausten tai kateuden ajamina julistavat parannettavissa oleviksi sellaiset vammat, joita ei kuitenkaan olisi koskaan pystytty parantamaan; haluan vain muistuttaa, että tapon tunnusmerkkien täyttämiseksi riittää tieto siitä, onko kuolema seurannut vammasta eikä mistään muusta tapahtumasta. Siispä

4. on aivan tarpeetonta tutkia, onko joku etevä lääkäri tai kokenut kirurgi ehkä joskus kyennyt parantamaan tuon vamman; ja olisiko se mahdollisesti pystytty parantamaan, jos kirurgi olisi heti tapahtumahetkellä ollut paikalla ja kyennyt taidoillaan tyrehdyttämään verenvuodon tai nesteiden valumisen tyhjiin vatsaontelon elimistä jne. Sillä jos tuollaisen tutkimuksen suorittaminen sallitaan tappajan vapauttamiseksi vastuusta tai puolustamiseksi, tämän pää joutuisi vaaraan vain harvoin tai ei koskaan. Riittää, kuten jo on sangen monta kertaa tullut todetuksi, että haava on sinänsä ollut kuoleman syy.

Kun nyt nämä seikat on jätetty syrjään ja suoranainen tai epäsuora tappamisen tarkoitus oletetaan selvitetyksi ja todistetuksi, niin

5. jäljellä on vain sen tutkiminen, onko vamma sellainen, että siitä on luonnon tavallisen järjestyksen mukaisesti ja tapauksessa vallinneissa olosuhteissa voinut seurata kuolema; ja onko kuolema mahdollisesti aiheutunut joko haavoittuneen omasta toiminnasta siten, että tämä on esim. itsepintaisesti kieltäytynyt kaikesta hoidosta, lyönyt laimin annettujen hoito-ohjeiden noudattamisen, noudattanut päinvastaista ruokavaliota jne., tai kolmannen henkilön toiminnasta kuten lääkärin tai puoskarin taitamattomuudesta jne., tai jostakin muusta ulkopuolelta lisäksi tulleesta onnettomuustapauksesta (tapaturmasta) kuten äkillisestä tulipalon, merihädän tai jonkin muun uhkaavan vaaran aiheuttamasta säikähdyksestä, jostakin uudesta taudista, tahattomasta erehdyksestä ruuan tai juoman valinnassa ym.

Jos ensiksi mainittu asiaintila on ilmeinen, on samantekevää, onko kuolema aiheutunut vammasta ehdottoman välttämättömästi vai onko välttämättömyys vain olettamuksen varaista; sillä kuolinsyy sisältyy joka tapauksessa tappajan toimintaan. Mutta jos asiaintila on ollut viimeksi mainittu ja on selkeästi osoitettu, että pelkkä vamma ei ole ollut kuoleman syy, ei tapausta katsota tapoksi, vaikka hyökkääjä joutuukin vastaamaan rikollisesta käyttäytymisestään, Rikoskaari, 39. luku, 2. pykälä.

Tapahtuupa kuolema sitten heti tai muutaman päivän kuluttua tai vasta, kun on kulunut pitempi aika, ei kuitenkaan enempää kuin vuosi ja yö, asia on aivan sama, kun nimittäin vamman sinänsä kuolettava laatu on selvä, ks. Rikoskaari, 39. luku, 2. pykälä. Lainsäätäjä on tähän asettanut yhden vuoden aikamäärän, jotta asiasta ei voida kiistellä loppumattomiin eikä taposta syytetyn henkilön siis tarvitse koko ikäänsä horjua toivon ja pelon välillä. Jumalan lain eli Pyhän Sanan mukaan, 2. Mooseksen kirja, 21: 17–19, syytetty vapautui joutumasta vastuuseen tavallisesta taposta, jos uhri vain tervehtyi siinä määrin, että hän pystyi nousemaan vuoteesta ja kävelemään sauvaan nojaten, vrt. Michaelis Mos. Recht VI, 273, § 28. Jotkut ovat määritelleet kyseessä olevan aikamäärän haavan kuolettavuutta arvioitaessa osaksi kahdeksi tai kolmeksi, osaksi neljäksikymmeneksi päiväksi, toiset kahdeksaksi tai kymmeneksi kuukaudeksi ja eräät ulottaneet sen jopa kolmeen uoteen saakka, ks. Teichmeijer Med. leg., 22. luku, 5. kys., s. 202, ja Knessius ad Const. Carol. artikla 147, s. 499 ja seur. Tämä lain säädösten erilaisuus kuitenkin osoittaa riittävästi, ettei tässä asiassa voida päästä mihinkään varmaan ratkaisuun; ja että vaikkakin uhrin melko pikainen kuolema voidaan yhdistää vamman sinänsä kuolettavaan laatuun, hitaammin seuranneesta kuolemasta ei silti voida riittävän varmasti päätellä vamman satunnaista kuolettavuutta. Järkevintä ehkä olisi jättää tämä kysymys jokaisessa yksittäisessä tapauksessa asiantuntevan lääkärin tutkittavaksi ja ratkaistavaksi. Tähän taas kuitenkin liittyy se haitta, että siten meneteltäessä lääkäreille avautuisi aivan liian väljälti mahdollisuuksia ylittää arvioinneissaan se, mitä yleisen turvallisuuden ylläpitäminen vaatii. Tästä syystä meidän lakimme on täysin aiheellisesti asettunut sille kannalle, että haavoittunut henkilö, joka on elänyt kokonaisen vuoden vammautumisensa jälkeen, ei ole heittänyt henkeään sen takia, vaan jonkin muun tapahtuman tai syyn vaikutuksesta.

 

 

  • 1. Kirjakaupan menettelytapojen takia tämä on helposti selitettävissä. Emme siitä syystä voi myöskään sitoutua arvioimaan sellaista teosta, jota kustantaja ei ole meille lähettänyt.
  • 2. Mainittakoon tässä selitykseksi, että Calonius on kirjoittanut nämä luennot vielä varsin hyvin tunnetulla käsialallaan, ja ne on kirjoitettu latinan kielellä, vaikka suuri oikeusoppinut esittikin ne kateederilta ruotsiksi.