Kenenkään päähän ei liene pälkähtänyt ajatus, että Suomen voimassa olevien perustuslakien mukaan uusia veroja ei voida määrätä maksettaviksi eikä olemassa olevia veroja korottaa ilman säätyjen yleisillä valtiopäivillä antamaa suostumusta, kuten ei myöskään perustuslakia, säätyjen erioikeuksia, siviili- ja rikoslakia eikä yleensäkään sellaisia lakeja, joiden säätämiseen valtiopäivät ovat osallistuneet, voida muuttaa säätyjä kuulematta ja näiden antamatta muutoksille hyväksymistään säädetyn järjestyksen mukaisesti.
Tähän, itseverotukseen ja osallistumiseen lakien säätämiseen, tiivistyvät Suomen kansan perustuslailliset oikeudet.
Selvää myös on, ettei näiden oikeuksien käyttämiseen voi eikä saa olla muita muotoja kuin perustuslain säätämin muodoin valittujen neljän säädyn edustajien kokoontuminen varsinaisille valtiopäiville.
Tämä viimeksi mainittu seikka näyttää niin yksinkertaisen selvältä, että joutuu ihmettelemään, miten tomppelimaista on se oikeustieteellinen perusteellisuus, joka yhä etsii hallitusmuodon ja vakuuskirjan ulkopuolelta säädöksiä todistaakseen, että niin asia on.
Kun nimittäin tuossa tarkoituksessa esitetään, että vuoden 1660 hallitusmuoto, joka on voimassa olevalla vuoden 1772 hallitusmuodolla ”elvytetty”, sisältää säädöksen: ”Kun ilmaantuu niin merkittäviä asioita, ettei hallitus voi niitä selvittää valtaneuvoston ja kollegioiden harkittujen neuvojen ja lausuntojen avulla, on määrättävä pidettäväksi täydelliset valtiopäivät ja kutsuttava koolle kaikki valtakunnan säädyt” – – tämä merkitsee, että myöhemmän lain selvää ja ehdotonta sanamuotoa halutaan täydentää runsaat sata vuotta vanhemman säädöksen epäselvällä määräyksellä. Mitä asioita nimittäin hallitus ei valtaneuvoston jne. avulla voi ”selvittää”? Säätyjen oikeudet eivät sinä aikana, jona niiden kokoontumisen edellytykset ilmaistiin noin epämääräisesti, itse asiassa olleet lain eivätkä perinteen nojalla selkeästi määriteltyjä. Sanamuoto jättää hallituksen ratkaisun varaan, milloin sen mielestä asiat ovat niin merkittäviä, ettei niitä voida selvittää säätyjä kuulematta. Vuoden 1772 hallitusmuoto ei sen sijaan anna tähän mahdollisuutta. Se säätää, mitkä tällaisia asioita ovat, nimittäin verotus ja lainsäädäntö. Niistä ei voida selviytyä valtaneuvoston ja kollegioiden lausuntojen avulla. Niiden selvittämiseksi on kutsuttava koolle ”täydelliset” valtiopäivät. Tämä on ilman muuta selvää. Lainattu katkelma vuoden 1660 hallitusmuodosta on tässä mielessä nykyisin täysin merkityksetön, ja siihen vetoaminen tämän asian tukemiseksi on oikeusopillisesti typerää. Se ei myöskään ole enää voimassa, kuten selvästi nähdään. Eihän säätyjen koollekutsuminen riipu siitä, pitääkö hallitus asioita ”niin merkittävinä”, että sen mielestä säätyjä on kuultava, vaan yksinkertaisesti siitä, tarvitseeko hallitus lisää rahaa ja tarvitaanko lainmuutoksia.
Oikeushistoriallisessa mielessä tuo säädös voi toki valaista asiaa. Niin sanotut valiokuntavaltiopäivät jotka oli eri tilanteissa koottu eri tavoin, sekä maakunnalliset kokoukset olivat aiemmin olleet tavallisia. Ne eivät perustuneet lakiin lainkaan. Mutta myöskään varsinaisten valtiopäivien kokoonpanoa ei ollut laissa määrätty. Kyseessä oleva pykälä koskee mainittuja valiokuntavaltiopäiviä, kieltää niiden järjestämisen vastaisuudessa. Tämä on sen selvä tarkoitus. Voidaan siis sanoa: jo ennen vuotta 1660 havaittiin tällaisten valtiopäivien sopimattomuus ja haitat. Vuoden 1772 hallitusmuodossa niistä ei mainita mitään. Silloin nimittäin koko vapauden ajan käytäntö oli määritellyt täydellisemmin, mitä valtiopäivät merkitsevät, niiden kokoonpanon, vaalitavan, työjärjestyksen. Enää ei ollut vähintäkään tarvetta puhua ”täydellisistä” valtiopäivistä. Valtiopäivät olivat valtiopäivät ilman lisäselityksiä.
Mutta jos on typerää pitää mainittua lainkohtaa säädöksenä, jolla on merkitystä valtiopäivien luonteen kannalta, yhtä mieletöntä on lukea sitä niin, että se kieltää säätyjä valitsemasta valtuutettuja huolehtimaan milloin mistäkin asiasta, tärkeämmästä tai vähemmän tärkeästä, kunhan ne eivät ole valtiopäiväasioita. Hallitus kutsuu vuosittain neljän säädyn edustajat pankkitarkastustehtävään – puhumattakaan verohintojen määrittelystä. Jos hallitus nyt pankkitarkastajien nimittämisen sijasta haluaisi antaa heidän valitsemisensa valtiosäätyjen tehtäväksi, asettaako vuoden 1660 hallitusmuoto todellakin laillisen esteen tämän ratkaisun tielle? Tai jos kruunajaisiin lähetettävien valtuutettujen valintaa pidettäisiin ”niin merkittävänä” asiana, että sitä ei voida ”selvittää” valtaneuvoston jne. avulla – olisiko jonkin perustuslain vastaista, että jokainen sääty valitsisi jollakin muodollisella tavalla valtuutettunsa – yhden tai useampia?
Meille ehkä sanotaan: nämä ovat merkityksettömiä asioita. Valtuutettujen valitsemisen tavalla ei ole väliä. Pankkitarkastus on kuitenkin varsin tärkeä asia. Näyttää sangen toivottavalta, että [Suomen] pankki tulisi valtiopäivien valvontaan ja pankin tarkastajat valittaisiin valtiopäivillä. Tämä ei kuitenkaan kuulu nyt käsiteltävään asiaan. Pääasia on, ettei asian tärkeydellä ole tässä merkitystä. Kyseessä on vain muotojen lainmukaisuus. Ja meistä näyttää täysin selvältä, ettei mikään estä neljää säätyä valitsemasta hallituksen suostumuksella kukin erikseen tai kaksi tai kolme tai kaikki neljä yhdessä valtuutettuja ja oikeuttaa nämä kokoontumaan minkä tahansa asian pohtimista varten ja että ne voivat järjestää tässä tarkoituksessa valintatoimituksensa täysin oman mielensä mukaan. Tuollaisessa tapauksessahan ne esiintyvät säätyinä ja korporaatioina, mutta eivät valtiosäätyinä. Valtiosäätyjä, valtakunnan säätyjä, ne ovat ainoastaan siinä mielessä, että niillä on oikeus olla edustettuina valtiopäivillä kansan edustajina. Vain tässä ominaisuudessa toimiessaan niillä on oikeus harjoittaa verotusoikeutta ja osallistua lainsäädäntöön.
Sanoimme: minkä tahansa asian pohtimista varten. Olemme nimittäin ehdottomasti sitä mieltä, ettei mitään lainvastaista tapahdu, jos esim. aatelisto kokoontuu caputiensa [sukujen päämiesten] tai valitsemiensa valtuutettujen hahmossa tai in corpore [kokonaisuudessaan] pohtiakseen esim. kirjoittautumisoikeuden [henkilökohtaisen valtiopäiville ilmoittautumisvapauden] säilyttämistä tai poistamista, aitausasetusta, viinanpolttoveroa jne. Perustuslaki ei estä aatelia näin toimimasta, ei myöskään talonpoikaissäätyä, maan kauppiaita eikä käsityöläisiä. Mutta noin menetellessään aateli ei ole valtiosääty sen paremmin kuin käsityöläisetkään.
Lisäksi menetellään täysin laillisesti, jos tuollaisen neuvottelun tulos saatetaan anomuksen muodossa hallituksen tietoon, sellaisena anomuksena nimittäin, että hallitus ryhtyisi toimiin kokouksessa tarpeelliseksi havaitun lainmuutoksen toteuttamiseksi. Jos esim. jonkin hiippakunnan papisto pyytää hallitukselta kirkkolain jokin kohdan muuttamista tai jos maan maanviljelijöiden (vaikkapa ainoastaan talonpoikaissäädyn) valtuutetut pyytävät maaveron määräämistä esitettyjen muuttuneiden perusteiden nojalla, hallitus voi vapaasti kiinnittää tällaisiin vetoomuksiin sen verran huomiota kuin se katsoo niiden ansaitsevan, ja pitäessään ehdotettuja lainmuutoksia ajanmukaisina ja hyödyllisinä se voi saattaa ne perustuslain mukaiseen käsittelyyn. Menettelyn lainmukaisuuden kannalta ei ole merkitystä sillä, onko anomus yhden tai useamman säädyn esittämä, ovatko aateli, papisto, porvaristo ja talonpoikaissääty siitä yksimielisiä tai tuleeko sen taakse muita kansalaisten luokkia vai ei.
On tietysti selvää, että maassa, jossa kokoontumis- ja yhdistymisvapautta rajoitetaan, tuollaisten anomusten aikaansaamisen edellytyksenä on hallituksen suopea suhtautuminen siinä tapauksessa, ettei esittäjänä ole jokin laillisesti järjestäytynyt korporaatio tai yhteisö. Perustuslaki ei kuitenkaan aseta mitään esteitä tällaiselle menettelylle. Ja vain tästä on nyt kyse.
Anomusten esittäjät, ketkä tahansa, eivät toimi tällaisissa asioissa valtiosäätynä, kuten sanottu, eli he puhuvat ainoastaan omasta puolestaan, eivät kansan edusmiehinä. Heidän esittämillään käsityksillä ei ole minkäänlaista valtaa eikä voimaa muuttaa olemassa olevaa lakia eikä säätää uutta, vaikka hallitus olisikin samaa mieltä. He eivät toimi valtakunnan tai maan säätyjen tehtävässä. Maan valtiosäädyt ovat olemassa vain valtiopäivillä, eivät niiden välisenä aikana. Esim. valtiopäiville kokoontuneet talonpojat eivät siis ole kunnianarvoisan talonpoikaissäädyn valtuutettuja tai edustajia, vaan he ovat kunnianarvoisa talonpoikaissääty sinänsä. Maan talonpojat eivät ole talonpoikaissääty valtiosäätynä, eikä myöskään mikään talonpoikien valtuuskunta ole valtiosääty, vaikka se olisi koottu millä tavalla tahansa, ellei se ole talonpoikien laillisesti koollekutsutuille valtiopäiville lähettämien edustajien joukko.
Käsittääksemme tämä on niin selvää, ettei se voi selvemmäksi tulla. Jotkut vähäjärkiset eivät pysty ymmärtämään, etteivät virka-asemassa olevan henkilön kaikki teot ole virkatoimia, että kansanedustaja on kansanedustaja vain täyttäessään lainmukaisia edustajantehtäviään, että neljän säädyn valtuutetut ovat valtiosäätyjä ainoastaan silloin, kun he valtiopäiville kokoontuneina täyttävät tehtäviään koko Suomen kansan edustajina – emmekä me mahda asialle mitään.
Emme puhu siitä, ovatko edellä mainitut kokoukset ja anomukset poliittisesti viisaita vai eivät.
Meidän tuskin tarvitsee esittää sovelluksia siitä, mitä edellä on esitetty. Kun aateli, papisto, porvarit ja talonpojat voivat lakien ja asetusten estämättä esittää hallitukselle ajatuksiaan mistä yleisistä asioista tahansa, myös hallitus voi yhtä esteettömästi kuulla niitä, pyytää niiltä lausuntoja. Tuollaisen toimenpiteen lainmukaisuus ei riipu siitä, keitä henkilöitä kuullaan tai mistä yhteiskuntaluokista heidät valitaan, eikä siitä, millä tavalla heidät on kutsuttu koolle, vaan siitä merkityksestä, jonka hallitus antaa heidän toiminnalleen. Jos esim. joitakuita aatelin keskuudesta valittuja tai arvottuja edustajia tai jopa sukujen päämiehiä, jotka on kutsuttu koolle johonkin muuhun kokoukseen kuin valtiopäiville, pidettäisiin ritaristona ja aatelina valtiosäätyä tarkoittavassa merkityksessä ja jos heidän lausuntojaan pidettäisiin valtiosäädyn kannanottoina, toimittaisiin selvästi perustuslain vastaisesti. Hallitus voi kuitenkin kiistattomasti, lain estämättä, kuulla heitä ja muuten kiinnittää heidän esittämiinsä mielipiteisiin sen verran huomiota kuin hyväksi näkee.
Mutta on kai tuollaisella kokouksella edustajiston luonne? Tottahan toki. On merkillistä, miten ihmiset, jotka eivät ajattele, uumoilevat sanoissa piilevän salaperäistä vaaraa. Jokainen valtuuskunta edustaa lähettäjiään; neljän säädyn valtuutetut edustavat säätyjään onnistuneemmin tai vähemmän onnistuneesti. Nämä edustajat eivät kuitenkaan noin vain edusta kansaa, eivät ole kansanedustajia. He voivat ehkä varsin hyvinkin ilmaista kansan mielipiteitä, mutta he eivät edusta sen oikeutta eivätkä sen valtaa, elleivät he valtiopäivillä toteuta näille määrättyjä tehtäviä, joiden suorittaminen taas on sidottu selkeästi määriteltyihin laillisiin muotoihin.
Moni lehden arvoisista lukijoista pitänee näitä mietteitä tarpeettomina. Kerromme siis, että ne ovat meidän puolustautumistamme. Mutta tähän meidän on jätettävä asiaa valaisevaksi tarkoitettu selityksemme. Emme siis kirjoita puolustaaksemme jotakin toimenpidettä; kaikki mielenilmaisut ovat siltä kannalta hyödyttömiä. Emme myöskään hankkiaksemme kannatusta jollekin mielipiteelle. Kirjoitamme ainoastaan perustellaksemme kantaamme niille lehden lukijoille, jotka tietävät, missä hyökkäys on tehty, ja ovat ehkä antaneet sen arvovaltaisuuteen vetoavan esitystavan johtaa itseään harhaan. Todistelumme ei tule koskaan ainakaan väärentämättömässä muodossa niiden monien lukijoiden tietoon, joiden luettavaksi hyökkäys on kirjoitettu, tämän me tiedämme hyökkääjien tunnetun toimintatavan perusteella.
J. V. S.
