Tämän muiden tehtäviensä ohella hoidettavan sivutyön rasittama toimittaja oli jo kauan sitten asettanut valtiopäivien lopettamisen oman sanomalehtikirjoittelunsa päättymisajankohdaksi. Ennalta arvaamattomat, runsaasti työtä ja vaivaa aiheuttaneet olosuhteet ovat nyt saaneet aikaan sen, ettei tämä toiminta jatku edes valtiopäivien alkuun saakka.
Toimittaja ei kuitenkaan halua lopettaa ilman että hän muutamalla sanalla käsittelisi tätä isänmaalle niin tärkeää tapahtumaa.
Olemme eräässä tämän numeron aiemmassa artikkelissa tavalliseen tapaan avoimesti lausuneet julki totuuden, että valtiopäivät saatiin juuri silloin kun yleinen toive niiden saamisesta oli maan asukkaiden keskuudessa alkanut viritä ja tulla kuuluville. Olemme antaneet perusteita myös mainitussa artikkelissa esittämällemme käsitykselle, ettei tämä toive olisi voinut Suomen kansassa aiemmin herätäkään, ja olemme sitä mieltä, että valtiopäivät olisivat ennen vuotta 1855 tuskin olleet toivottavia, vaikka ne olisivat olleet mahdollisetkin. Voidaan palata vielä kauemmas ja pohtia, että jos Suomella olisi ollut onni saada useammat valtiopäivät Aleksanteri I:n lempeän ja vapaamielisen hallituksen aikana, ja niin olisi jatkunut, niin sen seurauksena monet maan julkisessa elämässä sittemmin tapahtuneet vähemmän ilahduttavat ilmiöt olisivat jääneet tapahtumatta. Sitä vastoin olisi tapahtunut monia toivottavia asioita, joista maa on nyt joutunut jäämään paitsi. Tällainen puhe sitä, mitä historia olisi voinut olla mutta mitä se ei ollut on aina turhaa. Mutta sikäli kuin ihmiskatse kykenee ymmärtämään, sellaisilla toiveilla ei juurikaan olisi ollut toteutumisen mahdollisuuksia. Suomen asemassa oleva maa ei juurikaan olisi kyennyt välttämään taantumuksellisen virtauksen hyökyjä, jotka 1820-luvulla kulkivat läpi Euroopan, ja sitä vallankumoukseen kohdistunutta vastarintaa, jonka tärkein edustaja vuoden 1830 jälkeen oli keisari Nikolai. Poliittisen vapauden käyttäminen sallii harvoin minkäänlaista pysähtymistä, todelliset tai näennäiset ylilyönnit olisivat sen ajan oloissa helposti antaneet aiheen perustuslain kumoamiseen ja siten myös sen suomien oikeuksien menettämiseen; eikä kukaan voi tietää, voisiko Suomi sellaisten tapahtumien seurauksena tällä hetkellä nauttia siitä edusta, että sillä on perustuslaillinen valtiojärjestys toisin kuin mahtavalla valtakunnalla, johon se on yhdistetty. Moni epäilee, ettei sellainen olisi ollut mahdollista, koska täällä ylipäänsä kuvitellaan oltavan jonkinlainen poikkeus ihmiskunnassa eikä uskota, että heikkojen ja riippuvaisten kansojen tavanomaiset kohtalot koskisivat tätä maata. Mutta niistä vaiheista, joita ilmaisuvapaus on maassamme käynyt läpi, voidaan kuitenkin päätellä, minkälaisia mahdollisuuksia edustusoikeuden harjoittamisella olisi ehkä ollut. Olemme kyseisessä artikkelissa myöskin osoittaneet jokaiselle, joka näistä kysymyksistä jotain tietää ja kykenee niitä jotenkin arvioimaan, että siihen aikaan ei ollut selkeitä kansallisia intressejä ja yleistä tietoisuutta, joka kykenisi kannattelemaan poliittista vapautta. Silloin ei ollut mitään aineksia perustuslaillisen valtiojärjestyksen ylläpitämiseen sitä kohtaan epäluuloista hallitusjärjestelmää vastaan. Ja kuitenkin se oli aikaa, jonka myrskyissä monet mahtavammat, yhteiskunnallisessa ja valtiollisessa muotoutumisessaan paljon pitemmälle ehtineet kansat menettivät vapaan valtiojärjestyksensä, toisten pyrkimykset sellaisen saavuttamiseksi taas jäivät tuloksettomiksi.
Kuka tahansa, joka vaivautuu katsomaan taaksepäin mainittuun aikaan ja Suomen kulttuurissa silloin vallinneeseen tilaan, myöntääkin helposti, että mainitut toiveet Suomen kansan toisenlaisesta historiasta kuin siitä, mikä toteutui, sisältävät vaatimuksen yhteiskunnallisesta tilanteesta, jonka säilyttäminen ei olisi ollut sen omassa vallassa. Ja se on jotain, jonka tavoittelu on kansan kannalta vaarallista.
On häpeäksi kansakunnalle, miten nyt on julkisuudessa häikäilemättömästi rohjettu esittää, ettei Suomen kansa olisi hallitsijalleen kiitollisuudenvelassa valtiopäivien koollekutsumisesta. Jos Suomen kansa todella jakaisi tällaisen ajattelutavan, niin olisi todellakin arvotonta lähettää edustajiaan valtiopäiville.
On ero sen kansallisen itsetunnon välillä, joka sanoo, että kansakunta luo itse kohtalonsa, ja sen julkean kiittämättömyyden välillä, joka kieltäytyy tunnustamasta kansakunnan kiitollisuutta sille, jonka kaitselmus on kutsunut näiden kohtaloiden johdattajaksi ja joka tällä paikalla on osoittanut käsittävänsä kansallisen tietoisuuden vaatimukset, sekä osoittanut niiden täyttämisessä jaloa vapaamielisyyttä ja lämmintä haluaan toimia kansan parhaaksi. Jos Suomen hallitsija olisikin ainoastaan Suomen suuriruhtinas, hän on kuitenkin tässä suuriruhtinaiden joukossa se, joka on ymmärtänyt maassa tarvittavan perustuslaillisen valtiojärjestyksen toteuttamista ja joka on jalomielisesti tunnustanut, että sellainen tekee oikeutta Suomen kansalle. Kaikesta, mitä hänen hallitustoimistaan voidaan päätellä ja mitä hänen ajattelutavastaan tunnetaan, voidaan nähdä, että hän kannattaa kansan vapautta valistuneen vakaumuksensa ja jalon mielensä johdattamana. Mutta Aleksanteri II ei ole vain Suomen suuriruhtinas; hän on Venäjän keisarikunnan itsevaltias. Mitä tahansa hän Suomelle suo, hän tekee sen niin, että vallassaan olisi myös kieltää se – mutta hänellä on myös valta ratkaista silloinkin, mitä kukaan ei täällä näytä oikein tietävän, kun näitä Suomelle tehtäviä myönnytyksiä ei sen rajojen ulkopuolella katsota kovinkaan suopeasti. Juuri tämän myös monet mieleltään isänmaalliset suomalaiset unohtavat: Suomen suuriruhtinas on Venäjän keisari. Helpoimmin sen unohtavat nuoret, jotka eivät itse ole nykyhetken onnen vuoksi mitään tehneet ja mitään kärsineet. Suomen historian viimeisen puolen vuosisadan ajalta pitäisi kuitenkin opettaa jokaiselle, että maamme saa kiittää itsenäisestä asemastaan Venäjän hallitsijoita, ei omaa valta-asemaansa suhteessa keisarikuntaan. Mutta jokainen tietää myös, että Suomen tässä suhteessa Venäjän keisareilta saama suojelus on eri aikoina vaihdellut. On täysin eri asia, pidetäänkö vain yllä vallitsevia oloja vai kehitetäänkö niitä kansan käsitysten ja tarpeiden mukaisesti. Nykypäivänä on kokemusta ainoastaan jälkimmäisestä tilanteesta; mutta kaukana takana eivät ole nekään päivät, jotka todistivat, että on olemassa ylivalta jota ei voi uhmata. Ne, jotka silloin vaikuttivat isänmaan etujen puolesta, tarvitsivat tyyntä rohkeutta, mutta oppivat myös rajaamaan pyrkimyksiään. Ne taas, joka nyt puhuvat suureen ääneen ja rohkenevat kyseenalaistaa, onko Suomen kansa velvollinen kiitollisuuteen ja kuuliaisuuteen Aleksanteri II:lle vai ei, he vaikenivat muutamia vuosia sitten kuin muuri. Se, että he nyt uskaltavat, sikäli kuin voivat, sekoittaa Suomen kansan hyvän nimen oman alhaisen mielenlaatunsa päähänpälkähdyksiin – myös se osoittaa, että Aleksanteri II:n myötä Suomelle on koittanut uusi aika, jonka siunauksia he pelkurin tavoin käyttävät uhmakkaasti väärin silloin, kun vaara on kaukana.
Tiedämme, että koko Suomen kansa vaatii sitä vastalausetta, jonka me olemme heidän menettelyään kohtaan osoittaneet. Menkööt he oppeineen tämän kansan suuren joukon pariin ja olemme varmoja että he palaavat häpeällisesti – elleivät sitten verissä päin. Tämän kansan sydämelle heidän oppinsa ovat vastenmielisiä.
Jokainen huomaa, että noilla opeilla pyritään, jos vain mahdollista, herättämään ja lietsomaan epäluottamusta kansan ja hallitsijan välillä. Heidän ilmeinen tarkoituksensa on kääntää tulevien valtiopäivien toiminta sille kuuluvien, maan kannalta tärkeiden yhteiskunnallisten asioiden positiivisesta ratkaisemisesta mielenosoituksiksi, joiden ainoa päämäärä on mielenosoittaminen itse. Tämä on valiokunnan kokoontumisen yhteydessä surkeasti epäonnistuneiden protestipyrkimysten toistamista. Monet, jotka eivät meidän maassamme tunne näiden pyrkimysten sisintä ajatusta, voisivat epäillä, miten joku voi asettaa itselleen niin tyhjän päämäärän kuin protestoimisen pelkän protestoinnin vuoksi. He eivät voi nähdä, mitä hyötyä siitä on. Asia on itse asiassa kuitenkin päivänselvä. Jos voidaan kylvää tyytymättömyyttä ja näyttää edes jokin harhakuva sellaisesta ulkomaille esitettäväksi, niin tarkoitus on saavutettu. Suomi on silloin saatettu siihen onnelliseen asemaan, että se voi ennemmin tai myöhemmin odottaa jalomielistä vapauttajaa pelastamaan tämän onnettoman maan piinaavasta kurjuudesta. Tämä on se sisin ajatus, jonka täkäläisten asiamiesten hyvät ystävät ovat ulkomailla julkistaneet jo kauan sitten ja jota heidän omat täkäläiset kirjeenvaihtajansa viime aikoina ovat yllin kyllin vuodattaneet. Voidaan nähdä, että tällainen tapa valmistaa isänmaan onnea ottaa esikuvansa muiden maiden samanarvoisilta patriooteilta.
Olemme tosin varmoja, että nämä pyrkimykset epäonnistuvat valtiopäivillä vielä pahemmin kuin mitä tapahtui valiokunnassa. Säätyjen edustajat eivät tule olemaan miehiä, jotka tahtovat asettaa sen, mitä Suomella nyt on, nopanheiton varaan.
Mutta ei tule puuttumaan yrityksiä suunnata heidän ajatuksiaan heille ratkaistaviksi osoitetuista, maan kannalta polttavista kysymyksistä poliittisiin pyrkimyksiin, jotka ovat puolueen kannalta sitä tervetulleempia, mitä heikommat menestymisen mahdollisuudet niillä on. On pitkä matka Suomen nykyisestä valtiojärjestyksestä Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen valtiosääntöön. Uudistusvaatimuksia voi siten valita sangen laajalta alueelta. Jokaisen hyväksytyn vaatimuksen jälkeen voidaan esittää uusia. Tämä on luonnollisesti kaiken kehityksen kulku. Mutta ero on siinä, ymmärtääkö maan yleinen mielipide tällaisen uudistuksen tarpeellisuuden eli voiko uudesta muodosta tulla jotain muutakin kuin tyhjä muoto. Yhteiskunnallisessa lainsäädännössä epäajanmukaiset uudistukset eivät yleensä tuota muuta haittaa kuin sen, että laki tai instituutio jää siinä asiassa pelkäksi tyhjäksi kirjaimeksi tai täysin tarpeettomaksi asiaksi. Mutta valtiollinen laki avaa aina kentän jollekin toiminnalle, joko hyödylliselle tai turmiolliselle, jollaiseksi puoluevehkeilyt osoittautuvat juuri siksi, että kansakunta ei kyseistä toimintaa ymmärrä ja halua. Siinä tapauksessa uudistus vaarantaa jo olemassa olevaa. Täällä meneillään olevissa uudistuspyrkimyksissä tätä vaaraa ei kuitenkaan ole, ellei agitaattoreiden sitten onnistu johdattaa joitakuita mukaansa. Epäonnistuminen ja sen herättämä tyytymättömyys on heille mieluisampaa kuin menestys ja tyytyväisyys.
Jo nyt julistetaan, että toivo asetetaan talonpoikaissäätyyn. Sen ”valitusten” sanotaan olevan tärkeintä, mitä valitsijoilla ja valituilla on harkittavanaan. Niiden asioiden vähäinen pohtiminen, jotka hallitus on asettanut valtiopäivien harkittavaksi ja ratkaistavaksi, on täysin turhaa. valitusten esittäminen pääasia. On muka onnetonta, jos tästä tärkeästä asiasta puhumista häiritsevät sellaiset maan kannalta vahingolliset huolenaiheet kuten hallitsijan kiittäminen asioista, jotka eivät minkäänlaista kiitosta ansaitse. Talonpoikaissäädyn jäsenet eivät luonnollisestikaan itse ajattele poliittisia uudistuksia, mutta kuten näemme ja kuten aiemminkin olemme kokeneet, on olemassa ihmisiä jotka ajattelevat heidän puolestaan ja näiden suhteen voidaan pitää selvänä, että heillä ei ole mitään tekemistä edustuksen kanssa. Suomenkielisten lehtien ja Folkvännenin tehtävä pitäisi olla talonpoikaissäädyn varoittaminen näistä holhoojistaan. Säädyn edustajat toimivat säätynsä arvoisesti ja hyödyttävät isänmaataan parhaiten jättäytymällä oman terveen ymmärryksensä ja sydämensä äänen varaan, kun taas poliittisten seikkailijoiden johtoon alistumalla he alentaisivat itsensä epäitsenäisiksi välikappaleiksi puoluepyrkimyksissä, joiden päämääristä he eivät tiedä mitään.
Ritarihuoneella luulisi perinteisen virkoja hakevan opposition myös meidän maassamme muodostavan ainakin pienen ryhmäkunnan. Esille tulevat valtiopäiväasiat eivät tosin tarjoa minkäänlaista pohjaa tällaiselle oppositiolle, koska hallituksella ei niiden ratkaisemisessa voi olla mitään muuta intressiä kuin edustuslaitoksella. Mutta ainahan on mahdollista esittää keskustelussa nippu sanomalehtien fraaseja, jotka eivät kuulu asiaan. Tämä tunnettu fraasitehtailu on kuitenkin vaikutuksiltaan varsin viatonta laatua, kunhan hallitus vain ei rohkaise sitä jakamalla asianosaisille heidän kaipaamiaan palkkioita siitä, että he vastedes ovat hiljaa.
Pappissäädyssä kaikenlaiset peukalointiyritykset lienevät poissuljettuja eikä siinä myöskään pitäisi olla houkutusta pitää puheita tulevan palkkion toivossa; piispan virkoja on maassa vähän ja niihinkin vain harvat voivat olettaa voivansa asettua ehdolle. Myöskään Ruotsissa piispanistuimet eivät sitä paitsi ole houkutelleet oppositioon vaan pikemmin nöyristelyyn. Suomen konsistoreille ja papistolle voidaan onneksi antaa se tunnustus, että ne ovat osoittaneet vapaamielisyyttä ja suvaitsevaisuutta, jollainen Pohjanlahden toisella puolella ei ole kuulunut päiväjärjestykseen.
Porvarissäädyllä voi talonpoikaissäädyn tavoin olla monenlaista aihetta valituksiin koskien maan aineellisia etuja ja siksi se voi vetoomusten kautta kosketella kysymyksiä, jotka eivät ole näillä valtiopäivillä käsiteltävien joukossa. Mikään ei voi olla toivottavampaa kuin että näin tapahtuisi ja kun ne tuodaan kypsästi esille, hallitus saa aiheen ottaa ne esille seuraavilla valtiopäivillä kansakunnan toiveiden ja tarpeiden mukaisesti. Mutta olemme varmoja, ettei myöskään porvarissäädyn edustajien enemmistö tunne poliittista teoretisointia valtiopäivätehtäväkseen, varsinkaan kun tärkein poliittisesti toivottava asia – valtiopäivien säännöllinen kokoontuminen suostuntaverokysymysten ratkaisemiseksi on säätyjen vallassa. Muuten: Suomen kansa voi sellaiselta hallitsijalta, joka Suomella nyt onnekseen on, toivoa kaikkia niitä uudistuksia, joiden arvoiseksi se osoittautuu käyttämällä sopivan maltillisesti sitä vapautta, joka sillä jo on. Nyt on koittanut se hetki, joka on opettanut isänmaanystävät ymmärtämään, että johtavien sanomalehtien puhuma kieli ei ole antanut tällaisesta mitään todisteita ja että toiveet on siksi rakennettava vain sen varaan, että hallitsija erottaa kansan asian ja sen puolueen, jonka asiaa mainitut lehdet ajavat. Tämän asian puolesta kertoo vakuuttavasti se, että säädyille on tulossa ehdotus lehdistölaiksi. Jokainen voi olla varma, että tämä asia ei tapahdu kotimaisen lehdistön esiintymisen tuloksena, vaan siitä huolimatta.
Tässä sanomamme todistaa lujaa luottamustamme siihen, että alkaville valtiopäiville tulee suuri, ratkaiseva enemmistö sellaisia edustajia, jotka osaavat erottaa Suomen kansan tämänhetkisten tarpeiden tyynen ja itsenäisen esittämisen siitä ylimielisyydestä, joka päinvastoin vaarantaa kansan vapauksia ja joka kaikkein huonoimmin sopii Suomen kansakunnan asemaan ja siksi kaikkein helpoimmin myös pilaa sitä.
Sanamme eivät siksi ole varoitus: ne ilmaisevat lujaa luottamusta siihen, että niin kuin nämä ensimmäiset valtiopäivät on saatu Suomen kansan jatkuvasti lainkuuliaisen, tyynen ja kunnioittavan käyttäytymisen ansiosta ja ovat tämän synnyttämän luottamuksen hedelmää, ja kun kansan edustajat edustavat näitä sen yhteiskunnallisia hyveitä, avaavat valtiopäivätkin tietä niitä vastaavalle sosiaaliselle ja poliittiselle kehitykselle. Olemme julkisesti ilmaisseet tämän luottamuksemme myös siksi, että tarkoituksemme on ennenkin ollut kykyjemme mukaan ylläpitää sitä siellä missä se on ehkä ollut horjuvaa ja missä sen puuttuminen voisi vaikuttaa haitallisesti niiden toiveiden täyttymiseen, joita jokainen isänmaanystävä edustuksellisen valtiomuodon toteuttamiseen asettaa.
Tämä oli jo viety kirjapainoon kun luimme Oulun valtiopäivämiesvaalista.
Voi olla, että sanomalehtien kertomukset siitä ovat virheellisiä. Samanlaisia perättömyyksiä ne levittivät myös valiokuntavaalista. Mutta tiedot voivat olla myös oikeita, vaikka tuntuukin uskomattomalta, että tuon kunnianarvoisan kaupungin kunnianarvoisessa porvaristossa olisi niin vähän järkeä ja ymmärrystä kuin mitä tuo kertomus saattaa tiedoksi.
Sanotaan, että porvaristo on yleisesti kannattanut edustajilleen annettua ohjetta, että heidän tulee ”saada säädyissä aikaan alamaisia anomuksia ajanmukaisesta edustuslaitoksen uudistamisesta, säännöllisistä valtiopäivistä ja ministerivastuullisuudesta, budjetista hyväksymisestä äänestämällä, taloudenpidon valvonnasta, pankin ja rahaolojen järjestämisestä säätyjen päätöksellä, Suomen kauppalipusta sekä Suomen sotaväen ja puolustuslaitoksen täydellisestä erottamisesta venäläisestä”. Ennen kuin näihin anomuksiin on suostuttu ”ei mitään suostuntaveroa pitäisi hyväksyä”. Se on paljon! Olisi kuitenkin voitu lisätä: presidentin valinta kolmeksi vuodeksi.
Meidän on lisättävä, että tämän jälkeen edustajia varoitetaan ”mielenosoituksista”. Tämän varoituksen viisaus on tunnustettava. Mutta emme ole varmaankaan ainoita, jotka olisivat pitäneet hyödyllisenä, jos valitsijat olisivat aloittaneet asettamalla varoituksia itselleen.
Edustusuudistus – se on ensimmäinen sana. Siis aateliston ja papiston sulkeminen edustuslaitoksen ulkopuolelle. Tämä vaatimus on verraton keino saada säädyt, ei vain porvarissäädyn edustajat, osallistumaan anomukseen.
Toiseksi ”ministerivastuu”. Keitä ovat silloin ministerit? Voisi luulla, että ministerivastuullisuuteen kuuluu ministerihallitus. Mutta Oulussa ei nähtävästi suosita näin yksinkertaisia mielipiteitä. Poliittinen tietämys näyttää siellä ehtineen paljon pitemmälle. Olisi kuitenkin pitänyt huomata, että täytyy olla ministereitä, siis että maan hallitus on järjestettävä uudelleen, ennen kuin ministerivastuu voi tulla kysymykseen. Sen oivaltamista, että tämä vastuu poliittisesti on yhtä tyhjän kanssa niin kauan kuin hallitsijalla on armahdusoikeus, emme tahdo edes vaatia. Tosiasia on, että kaikki maan virkamiehet ovat vastuussa laittomista toimenpiteistä.
Kolmanneksi: budjetista äänestäminen sekä talouden valvonta. Tässä vaatimuksessa on epäilemättä järkeä. Mutta olisi kieltämättä ollut viisauden merkki, jos vaatimusta nimenomaan tässä ehdottomassa muodossa ei olisi tuotu ensimmäisille valtiopäiville. Esittämämme perusteella on syytä arvioida, että Oulun edustajilla on yhtä suuri ymmärrys valtiontaloudesta kuin heidän taustavoimillaan politiikassa. Eikä sellainen johtopäätös ole myöskään loukkaava. Edustajien tarvitsee todellakin tietää jotain tietoa maan valtiovarojen hoidosta ennen kuin heidät voidaan asettaa päättämään budjetista. Sellaista tietoa ei ole tähän asti ollut saatavilla.
Neljänneksi: hallitus sanoo ehdotuksessaan säädyille: ”ottavat ystävällisesti hoitoonsa pankin hallinnon”. Oulussa vaaditaan säätyjä tekemään tästä varmuuden vuoksi lisää anomuksia. Ja rahalaitoksen järjestäminen! Ollaanko Oulussa siis täysin tietämättömiä siitä, mistä tämä on riippunut? Tässä asiassa on jouduttu kohtaamaan niin monia vaikeuksia varmaankin siksi, ettei ole ollut neuvottelijoita kyseisestä kaupungista.
Viidenneksi: Suomen kauppalippu. Se on viaton pyyntö etenkin kun Oulun lehti on ymmärtänyt torjua Skandinavian lipun. Kunhan siellä ei vain tuudittauduta siihen uskoon, että sellainen ”kauppalippu” turvaa aluksia ja lastia.
Suomen sotaväen erottaminen venäläisestä. Sikäli kuin tiedämme, tämä on toteutettu. Suomen 3 800 miehen armeija on todellakin vain suomalainen. Muodollisesti aseisiin kutsumista, harjoituksia ym. koskevien käskyjen tulisi tosin kulkea hallitsijan asettaman Suomen kenraaliadjutantin kautta. Mutta asiallisesti Venäjän keisari, koska hän on Suomen suuriruhtinas, on myös Suomen armeijan ainoa päällikkö. Eikä kai edes Oulussa ajatella tämän asiantilan muuttamista. ”Puolustuslaitos” on mutkikkaampi juttu. Toivomme hartaasti, että Suomella olisi toisenlainen puolustuslaitos kuin mainitut 3 800 jalkaväen miestä, ilman yhtäkään tykkiä tai ratsumiestä. Mutta siihen tarvitaan muutakin kuin anomuksia. Pelkäämme, että Oulussa vaadittu järjestys täytyy silloin kääntää päinvastaiseksi, niin että aloitetaan suostuntaverosta. Jos Oulussa ei olisi pidetty anomuksen tekemistä kansallisesta asevelvollisuudesta liian vähäpätöisenä asiana, se olisi varmasti ilahduttanut monia. Mutta se olisi kai ollut liian yksinkertaista. Silloinhan sitä anomusta ei olisi tarvinnut asettaa suostunnan ehdoksi.
Mutta mitä on sanottava itse tästä uhkauksesta suostuntaveron suhteen? Ketä vastaan se kohdistuu? Kyllä, säätyjä vastaan! Jos ne eivät suostu oululaisten ehdotuksiin edustuslaitoksen uudistuksesta ym., niin nämä eivät salli edustajiensa myöntää penniäkään – kansakouluihin, rautateihin, kanaviin, majakoihin, järvenlaskuihin ja suonkuivatuksiin. Säädyt katsokoot, mistä ne ottavat rahat tällaisiin. Joko kuunnellaan herroja Candelinia ja Bergbomia – tai jäädään ilman rahaa!
Kuten tunnettua, hallitus pyytää säädyiltä uusia määrärahoja äsken mainittuihin tarkoituksiin. Sen taholta tällainen pyyntö näyttää varsin kohtuulliselta. Hallitus, joka 50 vuoden jälkeen, jona aikana ei ole tarvinnut maksaa suostuntaveroa eikä suurinta osaa ”puolustuslaitoksen” menoista, ei pyydä mitään valtion tämänhetkisten tarpeiden kustantamiseen, on todella harvinainen. Oulussa tämä näköjään myönnetään, sillä veroista kieltäytymisellä ei uhata hallitusta vaan säätyjä. Oulun lääni on myös saanut osaltaan todistaa, ettei valtionkassa ole tyhjä. Se kykeni viime syksynä antamaan 400 000 ruplaa tukirahoja kadosta kärsiville ja tällä vuodelle on osoitettu 3 600 000 markkaa samaan tarkoitukseen – siis enemmän kuin neljäsosa valtion vuotuisista tuloista. Valitettavasti juuri Oulun lääni joutuu onnettomuudekseen pyytämään suurimman osan noista korvausrahoista. Ehkä on hyvä, että säädyillä ei tällä hetkellä ole budjettivaltaa, sillä voi olla, että aateli ja papisto, jotka oululaiset uhkaavat karkottaa valtiopäiviltä, ja muut säädyt, joilta he kieltävät määrärahat kansakouluihin tms. vastaisivat: ei anomuksia tai sitten ei korvauksia.
Harkinnan puute näkyy mainittujen ohjeiden jokaisessa kohdassa. Mistä suostunnasta oikein puhutaan? Viinavero on ainoa, jota kannattaa ajatellakaan. Kaikki muu, mitä sen lisäksi voi tulla, on pientä. Mutta tehtaiden viinanpoltto-oikeus ja veron määrä täytyy määrätä vähintään 10 vuodeksi. Oulussa ei haluttaisi hyväksyä mitään suostuntaa pitemmäksi ajaksi kuin kolmeksi vuodeksi. Olisi pitänyt sanoa, että rahojen käyttö tulee määrätä kolmen vuoden ajalta. Mutta tällaiseen harkintaan ei nähtävästi ole haluttu löytää aikaa.
Ja millä oikeudella Oulussa halutaan saada säädyt tekemään anomuksia? Eikö siellä sattumoisin tiedetä, että kukin sääty tekee anomukset erikseen. Vai aikovatko herrat Candelin ja Bergbom saada paikan jokaisesta neljästä säädystä lukeakseen lakia jokaiselle niistä?
On surullista nähdä vakavasti otettavien miesten, niin kuin tässäkin täytyy olla asianlaita, antavan pahantahtoisten ja tietämättömien agitaattoreiden johdattaa itseään päätöksiin, jotka näin suuresti osoittavat tiedon ja maltin puutetta. Puhumme sydämestä kun sanomme, että meille on surullista nähdä juuri Oulun kaupungin kunnostautuvan tällä tavalla. Mielellämme uskoisimme, että kertomus siitä ei ole totta.
On myös isänmaan edun kannalta surullista nähdä, kuinka umpisokeasti rynnätään valtiollisille kentille ja jätetään täysin vaille huomiota ne tärkeät yhteiskunnalliset kysymykset, joita valtiopäivillä on käsiteltävänään. Oulun valitsijoilla ei ole sanaakaan sanottavana edustajilleen niistä lakiuudistuksista ja taloudellisista asioista, joista heidät on kutsuttu päättämään. Ohjeiden antaminen näistä asioista olisi vaatinut harkintaa ja miehekästä ajattelua. Niiden lauseiden toisteluun, joiden taakse valitsijat nyt ovat yhdistyneet, tarvittiin vain jonkinlaista sisälukutaitoa. Mutta niidenkin käyttämiseen tarvittaisiin hiukkasen harkintaa.
Ehkä siellä ja täällä ei haluta olla Oulua pahempia. Tämä ei kuitenkaan järkytä vakaumustamme siitä, ettei valtiopäivien enemmistö tule lähtemään sellaiselle tielle, joka tekisi ne maalle jokseenkin hyödyttömiksi. Enemmistö on oivaltava, että olisi onnetonta, jos poliittisen eripuraisuuden lohikäärme herätettäisiin henkiin heti ensi askeleella, jonka Suomen kansa perustuslaillisen yhteiskuntaelämän tiellä ottaa. Se tulee ymmärtämään, että poliittinen uudistus, jottei se johtaisi turmioon, vaatii kansakunnalta poliittista tietämystä ja mieluiten jonkinlaista tottumusta valtiollisen vapauden harjoittamiseen. Se tulee ymmärtämään, että joka päivällä on oma huomispäivänsä ja että vaatimusten kohtuullisuus turvaa niiden menestymisen.
