Litteraturblad nro 6, kesäkuu 1861: 61038 Ruotsalaista kirjallisuutta

Tietoka dokumentista

Editoitu teksti

Suomi

Menskliga utvecklingens historia. Öfversigt af N. Ignell. 4:e delen. 1:a afdelningen [N. I., Ihmiskunnan kehityksen historia. 4. osa, 1. nide]. Tma 1860.

 

Tämä osa ja nide käsittelee aikaa Länsi-Rooman valtakunnan tuhosta Kaarle Suureen.

Nämä kolme vuosisataa ovat vaihe, joka ei kulttuurihistorian näkökulmasta näytä kovin mielenkiintoiselta. Uudet kansat tuhoavat Roomalle kuuluneiden maiden kaupunkien, kylien ja väestön myötä antiikin sivistyksen jäännökset, eikä niillä ole vielä itsellään omaa kulttuuria, jolla se olisi voitu korvata. Tunnetusti ne olivat jo enimmäkseen kääntyneet kristinuskoon asettuessaan Italiaan, Ranskaan ja Espanjaan; hyvin ymmärrettävää kuitenkin on, että tämän uskon tunnustaminen oli niiden keskuudessa vielä pelkkää ulkonaisten muotojen noudattamista pakanallisen perinteen ja taikauskon eläessä edelleen ja jatkaessa elämäänsä nykypäiviin asti, kuten oloista omassakin maassamme tiedetään. Kun kuitenkin Euroopan koko nykyinen kulttuuri on saanut alkunsa tänä pimeyden aikana, on itse asiassa hyvin mielenkiintoista oppia tuntemaan sen maaperään kylvetyt tämän kehityksen siemenet.

Kirjoittaja kiinnittääkin huomionsa juuri tähän asiaan. Tutkimuksen on tässä yhteydessä pyrittävä selvittämään, mikä osuus kehitykseen voidaan antaa äsken mainituille kolmelle uuden sivistyksen ainesosalle: kristinopille ja etenkin kirkonmiesten kristilliselle elämäntavalle, antiikin kulttuurin jäännöksille uusien heimojen kukistamien kansojen keskuudessa ja näiden heimojen omille uskomuksille ja tavoille. Voisi ajatella, että nämä ainekset ilmenivät eri elämänaloilla, nimittäin kristinusko perhe-elämässä, antiikin kulttuuri julkisessa yhteiskuntaelämässä, laeissa, etenkin siviililainsäädännössä, paikallishallinnon laitoksissa, elinkeinoelämässä ja germaanien tavat valtiollisissa laitoksissa.

Erityisen mielenkiintoisesti hra Ignell esittelee kirjassaan lakien yleisen hengen tuona aikana. Hän antaa kuvan saalilaisen, ripuaarisen ja burgundilaisen lain ym. lakien sisällöstä, ja kuvaus osoittaa, miten Rooman laki alkoi vähitellen toisaalta syrjäyttää ja toisaalta muuttaa germaanien perinteistä lainkäyttötapaa. Tämän perinteen yleinen luonne on sama kuin skandinaavisen lainsäädännön: kansalaisen oikeuksien katsotaan nimittäin kuuluvan vapaalle yksilölle yksilönä eikä yhteiskunnan jäsenenä, ja tästä syystä jokainen oikeudenloukkaus on pelkästään yksityiseen henkilöön kohdistuva vääryys, josta yksilö itse tai hänen sukulaisensa voivat rangaista tai joka voidaan hyvittää heille maksettavilla korvauksilla. Roomalaisessa oikeudessa taas kuten jokaisessa kehittyneemmässä yhteiskunnassa oikeudet kuuluvat kansalaiselle kansalaisena ja oikeudenloukkaus on rikos yleistä yhteiskuntajärjestystä vastaan. Tämän mukaisesti germaanikansojen siviililainsäädäntö on yleensä heikosti kehittynyttä ja omistusoikeus tästä syystä oikeusperustaltaan kyseenalainen; roomalainen oikeus taas on tunnetusti ollut tässä suhteessa mallina koko Euroopan nykyiselle lainsäädännölle.

Hra I:n esityksestä jää toisaalta kaipaamaan kuvausta lähinnä kaupunkien paikallisista hallintolaitoksista, joita sittemmin on vaihtelevassa määrässä sovellettu maaseutukunnissakin ja joiden tiedetään säilyttäneen roomalaisen muotonsa maahanmuuton jälkeenkin.

Vielä valaisevampaan tulokseen olisi tultu, jos kirjoittaja olisi antanut hieman tilaa kuvaukselle elinkeinoista ja perhe-elämästä. Tosin perheen asema menneinä aikoina, etenkin sellaisissa vaiheissa kuin tässä tarkasteltavana on, on vaikeasti selvitettävissä. Jos joku tuhannen vuoden kuluttua lukee ”Hirvenhiihtäjät”, hän saa tietoa siitä, millaista kotielämä oli Suomen maaseudulla 1800-luvun alussa, eikä tietoja vaille jää myöskään lukija, joka tulevina aikoina lukee nykyajan kotien tapoja ja tämän ajan arkielämää kuvaavia romaaneja – hän saanee päinvastoin naiskirjailijoiden lukuisista hengentuotteista selon sen proosallisimmistakin yksityiskohdista. Asiat ovat väistämättä toisin, kun tarkastellaan aikakautta, jonka kirjallisuus on perin niukkaa. Sitä kuitenkin oli sentään jonkin verran, ja kirjoittajakin mainitsee lyhyesti, mitä se kertoo kristinuskon vaikutuksesta avioliiton pyhyyteen, lastenkasvatukseen, sopuisuuteen ja lähimmäisille osoitettuun armeliaisuuteen jne. Silti ei pidä unohtaa, että germaanien jo pakanuuden aikana naisille osoittama suurempi kunnioitus sekä toisaalta kukistettujen kansojen humaanimmat ulkonaiset tavat vaikuttivat nekin perhe-elämän ja yleensä yhteisöllisen elämän jalostumiseen. Ranskalaiset kirjailijat ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että valloittajat ottivat vaimoja Gallian väestön keskuudesta ja että roomalainen sivistys eteni heidän kauttaan perheisiin ja jokapäiväiseen yhteiselämään.

Kristinuskohan ei kuitenkaan sisällä oppeja yhteiskuntaelämän järjestämiseksi, ja vielä vähemmän siitä voidaan löytää sääntöjä valtiollisten laitosten ja kansojen poliittisen toiminnan järjestämiseen. Historia osoittaa, että myös antiikin mallit vaikuttivat tässä suhteessa vain vähän Euroopan nykyiset valtiot perustaneisiin maahanmuuttajakansoihin. Havaitaan, että valloitettua maata pidettiin yksinkertaisesti valloittajien yksityisomaisuutena, kokonaisuutta sotajoukon päällikölle kuuluvana ja sen osia hänen alaistensa kartanoina, joiden hallussapitoon liittyi hallintotehtäviä, vuokratiloina ja torppina arvoasteiden mukaan alenevassa järjestyksessä. Rooman valtakunnassa itsevaltaisesti hallitsevat keisaritkin esiintyivät yhä näennäisesti kansaa palvelevina virkamiehinä, konsuleina. Mistään tuollaisesta ei kuitenkaan näy jälkeäkään keskiajan alussa syntyvissä valtioissa. Feodaalimonarkia oli germaanien omaperäinen luomus.

Kansalaiselämään vaikuttavia lakeja ja yhteiskunnallisia laitoksia voidaan siirtää kansalta toiselle. Sopimukset maakaupoista tai irtaimen omaisuuden kaupasta tai käyttöoikeudesta tehdään olennaisesti samaan tapaan kaikkina aikoina; henkilökohtaista vapautta ja omistusoikeutta suojataan järjestyneessä yhteiskunnassa kaikkialla samoilla keinoilla; elinkeinot ovat samanlaisia vähäisin poik­keuksin. Valtiolliset laitokset ja kansan historiallinen toiminta valtiona suhteessa muihin val­tioi­hin kuuluvat sen sijaan jokaisen kansakunnaksi kehittyneen kansan erityispiirteisiin; tätä erikoislaatuisuutta ei voi lainata eikä sitä voida saada aikaan vierasta mallia soveltamalla.

Vaikka feodaalivaltion alkuvaiheessa ollaan tuskin tietoisia siitä, mitä valtio on antiikin tai nykyajan käsityksen mukaan, se on kuitenkin jättänyt kaikkiin Euroopan maihin jälkiä olemassaolostaan ja sen pohjalta ovat kehittyneet Euroopan valtiosääntöjen konservatiiviset piirteet etenkin modernissa mallivaltiossa Englannissa. Tuhat vuotta on kulunut tämän karkean valtiomuotohahmotelman muodostumisesta, mutta Euroopan uusien kansojen sivistyksen molemmat muut ainekset, antiikki ja kristinusko, eivät ole vieläkään pystyneet jalostamaan sen perusperiaatetta. Germaanikansojen luonteenomaisena piirteenä on pidetty tiukkaa yksilönvapauden kunnioitusta, henkilökohtaisten oikeuksien puolustamista myös kaikkien yhteiskunnallisten siteiden ylivaltaa vastaan, ja historia on osoittanut tämän käsityksen paikkansa pitäväksi. Nämä kansat eivät voineet kreikkalaisten ja roomalaisten tavoin sulauttaa yksilöä yhteiskunnan jäseneksi tai täsmällisemmin sanottuna valtion kansalaiseksi. Niille oikeus merkitsi kaiken kaikkiaan yksilön oikeuksia, ja valtiollakin oli olemassaolon oikeus ainoastaan edustaessaan yksilön laillisten oikeuksien summaa. Tähän toi oman lisänsä kristinuskon vaatimus subjektiivisesta moraalisesta vapaudesta, yksilön oikeudesta pelkästään omantuntonsa varassa ratkaista, mikä on oikein ja mikä väärin. Tämä vaatimus oli tullut tietoiseksi jo kreikkalaisten keskuudessa ja johtanut subjektin ehdottomaan toissijaisuuteen perustuneen kreikkalaisen valtiorakenteen hajoamiseen. Kun mainitunlaisesta yksilön oikeuksille perustuvasta valtiosta kehittyi ehdotonta valtaa vaativa, rajaton yksinvalta, kuten siitä aina väistämättä kehittyy, antiikin kulttuurin tuntemuksen palautuminen johti ajankohtaisen pakkotilan ja sorron vaikutuksen vahvistamana sen tunnustamiseen, että valtiolla on moraalisena laitoksena oma oikeutensa, johon jokaisen siihen kuuluvan yksilön on alistuttava, ja että valtiollisen vallan haltijat ovat vain valtion edustajia ja palvelijoita. Tämä valtion, yhteiskuntajärjestyksen, valta on sitonut yksilöä yhä tiukemmin sivilisaation kehittyessä. Yksilön vaatimaa oikeutta saada itse ratkaista, mikä on oikein ja mikä väärin, on hyvitetty siten, että kristitty tiedostaa ihmiskunnan historiassa ilmenevän historiallisen kaitselmuksen, jonka johdatuksesta kansakunnat ja niiden toiminta historiassa ovat osasia jumalallisessa, järkevässä ja siveellisessä maailmanjärjestyksessä, johon yksilön ei pelkästään ole pakko alistua, vaan johon hänen pitää alistua, koska hänen toimensa ovat vapaita siinä määrin kuin ne ovat järkeviä.

Jokaisen historioitsijan on pyrittävä määrittelemään kertomiensa ja arvioimiensa tapahtumien arvo sen mukaan, millainen merkitys niillä on ollut kyseessä olevana aikana. Hänen oma tietämyksensä on kuitenkin hänen oman aikansa tasalla kuten hänen historiansa lukijoittenkin. Niinpä jokainen myöhempi sukupolvi käsittää menneen ajan pyrkimykset itse asiassa selvemmin kuin se sukupolvi, joka on ottanut osaa niihin, pystyy ne käsittämään. Historian ilmiöiden selittämiseksi ei riitä pelkkä syiden ja seurausten osoittaminen. Ajatteleva tarkastelija haluaa ymmärtää kumpienkin järkevän perustan; ja tämä ilmenee toiminnan maailmassa tavoitteina, toiminnan tuloksina. Niinpä siis mennyt aika on aina tulkittava parhaillaan elettävästä ajasta käsin.

Ei tietenkään voida sanoa, ettei hra Ignell ole asettunut tälle kannalle ihmiskunnan kehityshistoriaa kuvatessaan. Hän ei ole kuitenkaan aina onnistunut tyydyttävästi osoittamaan ilmiöiden perusteita, mikä näkyy monessa kohdin nyt käsiteltävänä olevassa osassa. Hän pysähtyy ajan oppien, laitosten ja elämänmenon puutteiden tarkastelussa toisinaan toteamukseen, ettei tuon ajan oloissa ollut mahdollisuuksia parempaan. Oikea menettelytapa olisi kuitenkin osoittaa, että edistymistä tapahtui siitä huolimatta, että sivilisaation tasolta taannuttiin raakalaisuuteen, eli selvittää ”kehityksen” ilmeneminen myös tässä siirtymävaiheessa. Rooman valtakunnan tuho oli sinänsä edistysaskel, koska universaalimonarkia sinänsä ehkäisee inhimillistä kehitystä. Uusien kansojen erilainen alkuperä, monenmoinen sekoittuminen toisiinsa ja kukistettuihin kansoihin ja näistä sulautumisista seurannut kansanluonteiden, kielten, oppien ja tapojen moninaisuus loivat perustan niille kansallisille sivistyksen muodoille, jotka ovat olleet ja ovat modernin eurooppalaisen sivilisaation edellytyksenä. Itsensä kristinuskon saama muoto, jota kirjoittaja sanoo ”loogiseksi”, ansaitsee periaatteessa etusijan ensimmäisten vuosisatojen uskonnollisen suuntauksen rinnalla. Perheelle, yhteiskuntaelämälle ja valtiolle selkänsä kääntänyt ja pelkästään tulevasta autuudesta, haudan tuolla puolen odottavasta Jumalan valtakunnasta huolehtiva mielenlaatu johtuu sairaalloisesta sieluntilasta; sen syntyä saattaa edistää hajaannukseen ajautunut yhteiskunta, jollainen antiikin maailma tuolloin oli. Tällainen maailmaa halveksiva kristinusko, joka päätyi kuiviin dogmikiistoihin ja loputtomaan lahkoutumiseen, ei sopinut uusille, elinvoimaisille ja toiminnanhaluisille kansoille. Laki, kristinuskon moraalia opettava puoli, oli niille ja ihmiskunnalle tärkeämpää; ja jos uskontunnustuksesta tuli sen myötä ulkonaisten menojen suorittamista, pyhäpäivien työtä, jota tehtiin vuorollaan kuten arkipäivienkin työtä, jouduttiin vain tilanteeseen, joka on yhä tavanomainen protestanttisten kansojen keskuudessa. Rönsyjen olemassaoloa tälläkin suunnalla ei silti tarvitse kiistää. Kirkko ei ole vieläkään päässyt irti helvetin kauhujen esiin manaamisesta, silloin kun se uskoo, ettei mikään muu auta. Oli kuitenkin toisaalta onneksi, että keskiajan katolisuus löysi keinoja lievittääkseen sielujen ahdistusta, joka pääsi helpommin valloilleen uusien luonnonkansojen keskuudessa ja johon oli enemmän aihettakin niiden tekojen takia, joita suhteellisen oikeudettomassa yhteiskunnallisessa tilanteessa tehtiin. Länsi-Rooman valtakunnan luhistumisen aikana jäljellä olleesta kirjallisesta sivistyksestä menetettiin tuskin mitään. Ja jos kuvitellaan, että antiikin tiede ja kirjallisuus olisi kyetty vaikeuksitta omaksumaan, tulokseksi olisi saatu lainattu, yhdenmukainen henkinen sivistys, joka olisi ehdottomasti estänyt uudemmalle ajalle kunniaksi koituneen ja keskiajan valmisteleman sivistysmuotojen moninaisuuden synnyn.

Lyhyesti sanottuna: olemme sitä mieltä, että lähtien näkökannalta, johon tässä on viitattu, kirjoittaja olisi voinut päätyä antamaan myönteisempää tunnustusta tässä osassa tarkastelemalleen kulttuurikaudelle edelliseen kauteen verrattuna. Asioihin perehtyneiden miesten on nähty usein valittelevan, ettei keskiajan myönteinen merkitys yleisinhimilliselle kehitykselle ole vielä saanut asianmukaista arvostusta. Niinpä tämän kauden kulttuurihistorian käsittely edellyttääkin aivan erityisen huolellista tutkimista ja harkintaa.

Muhamettilaisuuden kuvaus on tässä osassa erityinen ja varsin runsaasti tietoa tarjoava kokonaisuus, josta olemme ottaneet vapauden esittää otteen viime ja tässä numerossa.

Suosittelemme jälleen tätä erinomaista teosta jokaiselle sivistyksensä kartuttamiseen pyrkivälle lukijalle. Kirkkohistoria ja teologia ovat tosin saaneet sen viimeksi ilmestyneissä osissa ehkä kohtuuttoman paljon tilaa, eivätkä etenkään naislukijat menetä mitään, jos jättävät väliin osan näiden aiheiden käsittelystä. Muu sisältö on joka tapauksessa kyllin runsas.

 

Bidrag till Sverges litteraturhistoria af And. Fryxell. 5:e, 6:e o. 7:e häftena [A. F., Lisiä Ruotsin kirjallisuushistoriaan, vihkot 5–7]. Tma 1860–61.

 

Tässä teoksensa jatko-osassa kirjoittaja käsittelee ”fosforismin hajoamista ja sortumista”, ”gööttiläistä suuntausta”, ”Geijeriä ja Upsalan äärivanhoillisuutta” sekä ”Upsalan äärivanhoillisuuden ja tukholmalaisen liberalismin välistä taistelua”.

Suurinta huomiota herättänee sarjan kuudes vihko, jossa tarkastellaan Geijeriä ja Upsalan äärivanhoillisuutta.

Äärivanhoillisuudella, ”ultraismilla”, kirjoittaja sanoo tarkoittavansa mielipidesuuntaa, ”joka puolustaa vanhoja yhteiskunnallisia laitoksia parhaina mahdollisina”, ja erottaa sen konservatiivisuudesta, ”joka haluaa säilyttää ne vain siihen saakka, että on saavutettu yhteisymmärrys paremmista”.

Valitamme, että joudumme sanomaan tässä esiteltävien vihkojen osoittavan yhä selvemmin, miten hutera koko tämä ansioituneen historioitsijan kirjallisuushistoriallinen opus on. Tämän osoittavat jo edellä esitetyt konservatiivisuuden ja äärivanhoillisuuden määritelmät. Tuon määritelmän mukaanhan haihattelevinkin vallankumouksellinen on konservatiivi, koska hänkin toki antaa vanhan säilyä siihen saakka, että korvaa sen uudella, ja haluaa – ellei hän ole aivan valmis hourulaan – uutta toki sen takia, että se on hänen mielestään parempaa kuin vanha. Ja jos jokainen, joka puolustaa jotakin vanhaa, esim. kristinuskoa, pitäen sitä parhaana mahdollisena, on tästä syystä määriteltävä äärivanhoilliseksi, tämä on tietysti yhtä väärä väite. Kirjoittaja on jopa unohtanut sen yksinkertaisen tosiasian, että äärimmäisiksi, ultriksi, nimitellään niin liberaaleja kuin konservatiivejakin.

Vielä toinen samantapainen esimerkki.

On olemassa kahdenlaista tietoa; toinen on sanojen tuntemista, esim. sen tietämistä, että vesi on kreikaksi hydor, latinaksi aqua, ranskaksi eau jne.; toinen on asian tietämistä, veden ainesosien, ominaisuuksien, vaikutusten ja olomuodon muutosten tuntemista. On olemassa kahdenlaisia kykyjä, toinen on kielellistä, jonkin kielen puhumisen taitoa, toinen on ajattelun kykyä, asioiden ymmärtämistä. Kielelliseen kykyyn perustuvia aloja sanotaan humanistisiksi aloiksi, asioiden ymmärtämiseen perustuvia aloja reaalialoiksi. Tarvitseekohan nykyään kysyä, kumman kyvyn piirissä on todellinen tieto, tieteellinen sivistys?

Näin kirjoittaa hra Fryxell. On anteeksi annettavaa, jos nuo sanat lukiessaan kysyy hämmästyneenä itseltään: onko tämä tietämättömyyttä vai tahallista vääristelyä? Jälkimmäistä vaihtoehtoa ei sovi olettaa oikeaksi – eikä edellistä halua olettaa oikeaksi.

Vai suosittelivatko edes [renessanssin] humanistit tuollaista kielellistä tietämystä silloinkaan, kun klassisten kielten ja klassisen kirjallisuuden tutkimista pidettiin ainoana humanistisena tieteenä? Tai onkohan koskaan ollut olemassa kielentutkijaa, joka on pitänyt kielten opiskelemista välttämättömänä vain sitä varten, että oppilas oppisi, mitkä sanat tarkoittavat vettä ym. muilla kielillä kuin hänen äidinkielellään? Hra F. ei tunnusta kielioppia tieteeksi. Keneltä lisäksi mahtaakaan puuttua tieto siitä, ettei kukaan ole ainakaan sataan vuoteen suositellut kielten opiskelua ilman kyseessä olevalla kielellä kirjoitettuun kirjallisuuteen tutustumista. Ja sitä paitsi humanistisella tietämyksellä tarkoitetaan luonnontuntemuksen vastakohtana tietämystä ihmisen henkisestä olemuksesta ja sen aikaansaannoksista. Mutta mitä pitääkään sanoa tästä: ”on olemassa kahdenlaista tietämystä” ja ”kahdenlaisia kykyjä”, joihin hra F. haluaa sisällyttää kaiken inhimillisen tiedon! Ei toden totta voi tehdä epäonnistuneempia jaotteluja kuin hra F. on tehnyt, ja on vain luonnollista, että hänen kompasteluaan pahentaa yritys antaa tässä tarkastellulle jaottelulle nerokas loppuhenkonen. Mitä lopuksi on ajateltava kieliopintojen ja luonnontieteellisten opintojen arvottamisesta, jos se tehdään tällaisen vääristelyn ja virhetulkinnan perusteella?

Yleisesti tiedetään, että Saksan romanttisen suuntauksen yhteiskunnalliset mielipiteet eivät olleet konservatiivisia, vaan menneisyyden elvyttämiseen pyrkiviä, enemmän kuin pelkästään taantumuksellisia, koska se kansanlauluista ja kansantarinoista hurmaantuneena rakastui keskiajan elämään ja yhteiskunnallisiin laitoksiin. Ruotsin fosforismin ei sitä vastoin tiedetä halunneen keskiajan nostamista kunniaan muualla kuin kirjallisuuden piirissä. Upsalan yliopisto on toki yleensä ollut huomiota herättävän konservatiivinen ja tukholmalaisen sanomalehtiliberalismin vastustaja. Ja oppineita miehiä ei pidä tästä ainakaan täydellisesti paheksua; onhan tuohon liberalismiin sisältynyt melko suurina annoksina tietämättömyyttä, selkärangattomuutta, kevytmielisyyttä, maksajien mielistelyä ja taloudellisen voiton havittelua. Pikkukaupunkilaisuuskin lienee jonkin verran vaikuttanut upsalalaisen konservatiivisuuden yksipuolisuuksiin.

Runoilija Atterbom sekaantui onnettomuudekseen poliittiseen väittelyyn. Hänen kaltaisensa herkkähipiäiset luonteet eivät kestä vaeltamista poliittisten kamppailujen ohdakkeisilla tantereilla. Hra Fryxell olisi toki voinut ottaa esimerkkitapaukseksi toisen ruotsalaisen runoilijan, joka mainitun liberalismin kannattajien mielestä kuului äärivanhoillisiin ja jonka surullinen kohtalo johtui pitkälti tästä asiasta. Esityksen henkeen olisi kuitenkin sopinut huonosti Tegnérin sijoittaminen samaan poliittiseen rintamaan noiden vihattavien fosforistien kanssa, kirjoittajahan on tehnyt hänestä fosforismin lohikäärmeen tappaneen pyhän Yrjänän.

Mitä erityisesti tulee Geijeriin, joka esitellään Upsalan äärivanhoillisuuden päämieheksi, ”pääksi ja mieheksi”, lisää hra F., Ruotsin koko lukeva yleisö tietää, ettei tuo etsivä henki koskaan päätynyt vankkaan poliittiseen vakaumukseen. Hän ei ollut valmiiden järjestelmien eikä puolueoppien mies. Itsenäisenä ja laskelmoimatta totuutta rakastavana hän ohjautui yhä uusiin tutkimuksiin, jotka muokkasivat hänen käsityksiään. Myös käsityksiä politiikasta. Käytännön miehiä eivät koskaan vaivaa heidän omaan tietämykseensä sisältyvät epäjohdonmukaisuudet ja ristiriitaisuudet. He tyytyvät siihen, että heillä on vankka mielipide kulloinkin kyseessä olevasta asiasta, eivätkä huolestu siitä, miten tämä sopii yhteen heidän muita asioita koskevien mielipiteittensä kanssa. Suuri enemmistö käytännön aiheita, kasvatusoppia, moraalia, politiikkaa käsittelevistä kirjoittajista tiedostaa asiat tällä tavalla ja levittää tällaista tietämystä, joka vastaa lukijoidenkin suuren enemmistön käsitystapaa. Tässä ei ole mitään vikaa; voivathan tieteellisen tutkimuksen tulokset tulla yleiseen tietoisuuteen vain tällaisten mielikuvien välityksellä. Ei olisi vaikeaa osoittaa, että hra Fryxellin näissä vihkoissa esittämät poliittiset käsitykset ovat luonteeltaan juuri tällaisia. Geijerin kaltaista ajattelevaa ja tutkivaa henkeä ei tuollainen katkelmallinen tietämys kuitenkaan voi tyydyttää. Geijer eli lisäksi nuoruutensa aikana, jolloin valtioita yritettiin muovata uudelleen teorioiden mukaisiksi ja tämän 1700-luvun oppien mukaisen uudistuksen epäonnistumisen jälkeen pyrittiin toisaalta vastavaikutuksen yhteydessä selittämään olemassa oleva todellisuus yksityiskohtia myöten olemassaoloon oikeutetuksi. Kummallakin taholla jätettiin huomiotta se, että teoria voi koskea vain yleisiä periaatteita, mutta toiminnan tasolla suuri määrä yksityiskohtia väistämättä riippuu vallitsevista historiallisista oloista ja niiden järjestäminen jää ihmisen viisauden varaan. Tämä koskee myös valtiollisia ja yhteiskunnallisia laitoksia. Teoria ei voi koskaan ratkaista, onko monarkia, ylimysvalta vai kansanvalta järkevin valtiomuoto ja pitääkö sen puitteissa toteuttaa säätyjakoon vai yleisiin vaaleihin perustuva edustusjärjestelmä jne. Monien aikalaistensa tavoin Geijer kuitenkin yritti perustella tuollaisia oppeja teoreettisesti; itsestään selvästi tämä johti siihen, ettei hän voinut koskaan päätyä näissä asioissa tyydyttävään tulokseen. Kun hän ns. luopumuksensa jälkeen siirtyi liberaalisten oppien kannalle, niidenkään seuraamukset eivät tyydyttäneet häntä, mikä on käynyt täysin selväksi. Geijer esim. ymmärsi, ettei ketään ihmisyksilöä voida estää osallistumasta vaaleihin, jos yleinen äänioikeus kerran hyväksytään noudatettavaksi periaatteeksi, ja kannatti tästä syystä äänioikeuden myöntämistä naisillekin. Millään teorialla ei voida perustella sitä, että jokin varallisuuden tai päiväansion määrä tai tutkinto tai virka asetetaan poliittisten oikeuksien saamisen ehdoksi. Sen tähden hän halusi tehdä ns. periaatteen selväksi pohjia myöten, mutta ei kuitenkaan vaatinut sen seuraamusten toteuttamista. Tietääksemme edellä esitetty kanta kävi ilmi perustuslakivaliokunnassa vuoden 1840 valtiopäivillä.

Niinpä monet Geijerin tähän aihepiiriin liittyvät kirjoitukset eivät ole kiinnostavia niiden tulosten takia, joihin niissä päädytään, vaan kiinnostavia ovat itse nerokas tutkimustyö, siinä ilmenevä jalo, pelkästään totuuden selvittämiseen pyrkivää luonnetta ilmaiseva henki sekä esitystapa ja runoilijan ja täydellisyyteen yltäneen mestarin tyyli. Ne valaisevat jokaista aihetta, suuntaavat lukijan katseen ja ajatukset inhimillisen tietämyksen merkittävimpiin kysymyksiin ja jalostavat hänen moraalitajuaan. Meidän mielestämme niiden arvoa on punnittava tältä kannalta.

Hra Fyxellillä ei todellakaan ole ollut oikeutta liittää Geijeriä äärivanhoillisten konservatiivien joukkoon, sen osoittavat ne Geijerin kannanilmaisut, joista hän tätä syyttää.

Ranskan vallankumouksen käsitys kansansuvereenisuudesta tunnetaan. Börne huipensi opin vielä paljon myöhemmin kuuluisalla lausahduksellaan: ellei kuninkaan nenän muoto miellytä kansaa, sillä on oikeus erottaa hänet. Hra F. ilmaisee asian lyhyesti sanomalla, ”että kansalla on valta ratkaista, millä tavalla sitä hallitaan ja kuka sitä hallitsee”.

Oikeastaan pitäisi kaiketi puhua kansakunnan tai valtion suvereenisuudesta. Tähän sisältyy se järkevä ajatus, ettei valtion yläpuolella ole olemassa korkeampaa valtaa. Vain valloitus ja kukistaminen voivat tuhota tämän suvereenisuuden ja samalla itse valtion. Lisäksi ei voi olla hallitusta eikä hallitustapaa, jonka olemassaolo ei perustu kansakunnan mahtiin. Hra F. on siis täysin oikeassa sanoessaan että hänen esittämänsä käsitys on hyväksytty jo kauan sitten ja sitä on kauan käytännössä noudatettu, nimittäin niin kauan kuin valtioita on yleensä ollut olemassa. Sen sijaan hän erehtyy pahan kerran esittäessään tämän käytännön ainoiksi esimerkeiksi vallankumoukset ja hallitsijoiden suistamiset valtaistuimelta. Vallankumousta ei toki voitane kohottaa säännönmukaiseksi toimintatavaksi valtiolaitoksessa. Tavallisesti vallankumouksen tekee jokin puolue, ja varsin usein toinen puolue kaataa sen aikaansaannokset. Tämä riippuu siitä, minkä puolueen toiminnan kansa sitten hyväksyy antamalla sen aikaansaannosten jäädä pysyviksi. Toisin sanottuna kansansuvereenisuus ilmaantuu esiin vasta silloin, kun on olemassa hallitusvalta, yleensä lakiin perustuvan yhteiskuntajärjestyksen vallitessa, valtion ja yhteiskunnan vallankäyttäjien ja virkamiesten toimiessa lakien ja tapojen mukaisesti.

Geijer taas on jossakin kohdassa kirjoituksissaan moittinut järjestelmää, joka pyrkii kohottamaan ”erillisiksi yksilöiksi, ikään kuin atomeikseen, hajotetun järjestymättömän massan, suvereeniksi kansaksi nimitettynä, järjestyksen luomisen periaatteelliseksi perustaksi”. Hieman asiaa harkitessaan lukija huomaa, että moite kohdistuu vallankumouksen kohottamiseen keskeisen periaatteen asemaan. Eikö hra Fryxell ole sattunut huomaamaan sitä? Toisessa kohdassa Geijer sanoo ”suvereenia kansaa” ”aivokummitukseksi”; hän tarkoittaa suvereenia kansaa ilman hallitusvaltaa, tämän vastakohdaksi asetettuna mahtina. Sellainen suvereenisuuden haltija on itse asiassa vain mielikuvituksen luomus. Todellisuudessahan kansakunta on suvereeni vain siten, että sitä edustaa hallitus, valtion ylin vallankäyttäjä, olkoonpa se muodoltaan millainen tahansa. Vain siten edustettu kansakunta saa myös muiden kansakuntien tunnustuksen.

Nämä Geijerin lausumat riittävät nyt hra F:n mielestä osoittamaan hänet tässä asiassa äärivanhoilliseksi.

Tämä esimerkki riittäköön. Teksti paisuisi liian pitkäksi, jos käytäisiin läpi hra Fryxellin lainaamat Geijerin lausumat yhteiskuntasopimuksesta, kuninkaan vallasta ym. Sekä lainausten valinta että niiden sisältöön kohdistettu arvostelu osoittavat, että hra F. on hämmästykseksemme varsin huonosti selvillä niiden oppien keskinäisistä yhteyksistä, joita hän sanoo itse kannattavansa. Mainittakoon, että hra F. leimaa poliittisen äärivanhoillisuuden ilmauksiksi Geijerin esiintymisen Ruotsin säätyvaltiopäivien puolustajana (40 vuotta sitten!) ja hänen vaatimuksensa, että kouluissa on opiskeltava klassisia kieliä. Geijer on sanonut, että ”jokaiseen väestön yksilöön ulotettu henkilökohtainen edustusoikeus” – ”olisi sinänsä mahdoton ja vaikuttaisi tuhoisasti yhteiskuntaan”. Pitääkö hra F. sitten tällaista edustajaksi tulemisen oikeutta mahdollisena ja uskooko hän, että se olisi onneksi, jos se olisi mahdollista? Geijerin selityksen mukaan monarkia ja yleinen vaalioikeus eivät voi olla samanaikaisesti olemassa. Hän on saattanut erehtyä näin väittäessään. Nykyajan historian olisi kuitenkin pitänyt saada hra F. vakuuttumaan siitä, että yleinen äänioikeus on monarkiassa vapautta vastaan käytetty väline.

Kuningasmielinen ja rahvaalle myötämielinen Geijer ei kiitellyt ylimystön osuutta Ruotsin historiassa. Monikin lukija muistanee hra Fryxellin esiintymisen tätä ”ylimystön tuomitsemista” vastaan. Tämäkin pannaan nyt Geijerin äärivanhoillisuuden tiliin.

Ainoa paha erehdys, johon syylliseksi hra F. on pystynyt Geijerin osoittamaan, on kansakoululaitoksen vastustaminen, joka kuuluu hänen varhaisempaan kauteensa. Geijer on itse jalosti tunnustanut olleensa väärässä. Ja silti varsin moni suhtautuu varmaan nykyisin hänen laillaan epäilevästi suppeiden oppikurssien ja läksyjen lukemisen autuaaksi tekeviin vaikutuksiin kansakoulussa, ja juuri niistä asioista oli silloin kyse. Hra F:n olisi kuitenkin pitänyt lisätä, että Tegnér suhtautui tällaiseen kansakouluun yhtä torjuvasti kuin Geijer.

Pelkästään naurettavana voidaan pitää sitä, että hra F. lukee Geijerin ja fosforistien äärivanhoillisten mielipiteiden joukkoon myös heidän torjuvan suhtautumisensa Lancaster-opetukseen [”vuoroluku”, Englannissa kehitetty ja yksiopettajaisissa kansakouluissa aluksi käytetty opetusmenetelmä]. Maailmantapahtumista ei tarvitse tietää paljonkaan ollakseen selvillä siitä, että nykyajan kasvatusoppineet tuomitsevat tämän järjestelmän yksimielisesti.

Edellä sanottua emme ole tarkoittaneet Geijerin oppien puolustamiseksi, kuten jo mainitsimmekin, emmekä etenkään pyri puolustamaan sitä konservatiivisuutta, jota kyseessä olevana aikana, vuosina 1820–40, Ruotsissa edusti etenkin Upsalan yliopisto. Myös hra Fryxellin Upsalassa ilmestyneistä kirjallisista sanoma- ja aikakauslehdistä poimimien lainausten joukossa on teoreettisesti kestämättömiä ja poliittiselta kannalta jälkijättöisiä kannanottoja. Olemme vain halunneet muutamilla esimerkeillä osoittaa, ettei hra Fryxellin arviointeihin ole juuri luottamista. Lisäämme, että muutaman sanan poimiminen sieltä täältä laajasta poleemisten sanomalehtikirjoitusten paljoudesta on sinänsä tuomittava toimintatapa. Sellainen menettely ei johda todenmukaiseen käsitykseen kyseessä olevien kirjoittajien mielipiteistä ja opeista. Helposti havaitsee, miten vaivalloista on ollut noiden todisteiksi kehnojen kohtien etsiminen Geijerin kirjoituksista.

Yhden puolen asiasta hra F. on unohtanut kokonaan mainita. Tuohon aikaan vaadittiin jonkinmoista rohkeutta Tukholman liberaalisen lehdistön vastustamiseen. Ei sen takia, että sen kirjoittelu olisi ollut asiallisesti tappavaa, vaan koska se etenkin Svenska Aftonbladetin mukaantulosta saakka [perustettiin 1830] veti lokaan kaiken mihin koski ja mikä sitä kosketti. Kutakuinkin kaikki tieteen ja kirjallisuuden maineikkaat nimet, jotka hra F. luettelee Ruotsin kirjallisuuden kulta-ajan edustajina, olivat kukin vuorollaan naulattuina noiden lehtien pystyttämään häpeäpaaluun. Kiistatonta kuitenkin lienee, että Upsalan yliopiston kyseessä olevat äärivanhoilliset mursivat miehuullisesti sen terrorismin, jonka avulla Tukholman lehdistö pyrki vaientamaan jokaisen toisinajattelijan. Eikä kukaan pystyne tarkoin sanomaan, mihin Tukholman veriset katumellakat [kesällä 1838] olisivat johtaneet, ellei maassa olisi ollut miehiä, jotka eivät pelänneet julkista asettumista hallituksen tueksi.

J. V. S.

 

 

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: