Sveriges historia i sammandrag af A. M. Strinnholm. 3:dje delen. Gustaf I och hans tid [A. M. S., Ruotsin historia lyhyesti esitettynä. 3. osa. Kustaa Vaasa ja hänen aikansa]. Tukholma 1860.
Tässä lehdessä on esitelty tämän teoksen kaksi ensimmäistä osaa, joiden aiheina ovat pakanuuden aika ja katolisuuden aika. Eräässä suhteessa tämä jatko-osa pettää odotukset. Edelliset osat antoivat nimittäin aiheen olettaa, että kirjoittaja käsittelisi myös jäljellä olevat kolme vuosisataa lyhyehköinä tiivistelminä. Kun tämä kolmas osa kuitenkin kattaa ainoastaan Kustaa I:n ajan eikä neljäs esipuheessa annetun ilmoituksen mukaan etene Kaarle IX:n kuolemaa pitemmälle, odotettavissa on varsin lavea ainakin seitsen- tai kahdeksanosainen teos – sikäli kuin Kustaa Aadolfin, Kaarle XI:n ja XII:n sekä vapaudenajan ja Kustaa III:n historia käsitellään suhteessa yhtä perinpohjaisesti kuin ensimmäisen Kustaan. Osa sisältää 30 tiheään painettua arkkia suuressa oktaavokoossa. Kenelläkään ei toki ole oikeutta pyytää muuta kuin kirjoittaja antaa. Ruotsin kirjallisuudesta kuitenkin todella puuttuu suuren sivistyneen yleisön luettavaksi tarkoitettu lyhyehkö yhteenveto Ruotsin historiasta, nimittäin sellainen yhteenveto, joka olisi lähtenyt jonkun maan parhaisiin kuuluvan historiankirjoittajan kynästä – se puuttuu, koska myös Geijerin erinomainen historia on keskeneräinen ja professori Carlssonin siihen julkaisema eräänlainen jatko poikkeaa täysin Geijerin käsittelytavasta. Ja jotta tuollainen yhteenveto olisi käyttökelpoinen, sen kirjoittajalta vaaditaan yhtä suurta oppineisuutta, mutta ehkä vielä enemmän arvostelukykyä, terävää oivaltamista ja historian taiteellista käsittelytaitoa kuin laajemman teoksen kirjoittajalta. Tarkoitamme huomautuksellamme tietysti vain useimpien lukijoiden tarpeiden tyydyttämistä, emme työn tieteellistä laatua, jota yksityiskohtaisuus voi vastapainoksi lisätä. Kunpa vain jo iäkkäälle kirjoittajalle suotaisiin aikaa saattaa tämä hankkeensa päätökseen samoin kuin laajempi työnsä, jonka 6. ja 7. osa ovat tämän niteen esipuheen mukaan melkein painovalmiita. Olisihan valitettavaa, jos taas yksi Ruotsin historian esitys jäisi keskeneräiseksi, etenkin kuin muistetaan, että myöskään Fryxell ei ole erinomaisissa kertomuksissaan ehtinyt Kaarle XII:n historiaa pitemmälle.
Kustaa I:n elämä kuuluu historian täydellisimpiin menestystarinoihin. Satumaisen romanttinen, sankaritekojen täyttämä nuoruus; mitä tunnollisimmin asioista huolehtiva miehuusvuosien toiminta, jonka palkintona oli kansan kohottaminen köyhyydestä, harhaopeista, sekasorrosta ja voimattomuudesta hyvinvoivaksi, valistuneeksi, laillista järjestystä noudattavaksi ja poliittisesti arvostetuksi; vanhuus tämän kansan rakkauden ja kunnioituksen kohteena, rakkauden, jonka myöhemmätkin sukupolvet perivät. Tätä elämää varjosti vain yksi synkkä pilvi – koska mikään inhimillinen ei ole täydellistä: hänen vanhuutensa rauhaa häiritsi omien lasten kelvoton käytös.
Tällaista elämäntarinaa lukee aina kiinnostuneena. Ja jokainen historiankirjoittajakin näyttää joutuvan siinä määrin sen mahtavuuden lumoihin, että eri yhteiskuntaluokkien tila samoin kuin merkittävimpienkin persoonien luonne, teot ja kannanotot jäävät Kustaan oman toiminnan, hänen suunnitelmiensa, käskyjensä, lukuisien kirjeittensä yms. varjoon. Osaksi näin käy Strinnholminkin esityksessä. Mutta niinpä Kustaan hallitustapa näyttääkin olleen erinomaisen ainoalaatuinen – eikä pelkästään Ruotsin historiassa. Yksinvaltiuden kukoistuskaudelta tunnetaan toki muitakin hallitsijoita, jotka ovat huolehtineet alamaisistaan isällistä komentovaltaa käyttäen ja isällisesti holhoten, mutta tuskin ketään muuta, joka olisi yhtä naiivisti itseensä luottaen hoitanut valtakuntaansa kuin ”omaa maatilaansa”. Eikä löydy ketään, joka olisi tämän suuren kuninkaan tavoin luottanut hallitustoiminnassaan sanan, niin puhutun kuin kirjoitetunkin sanan mahtiin. Sanaa käyttäen hän aloitti, samaa tapaa hän noudatti koko hallituskautensa ajan, ja hänen viimeinen mainittava hallitustekonsa oli suurenmoinen jäähyväispuhe, jonka hän piti ympärilleen kokoontuneille valtakunnan säädyille. Kirjoittaja esittelee myös suuren määrän hänen aatelisille, porvareille ja tavalliselle rahvaalle osoittamiaan kirjeitä, joiden lukemiseen ei suinkaan väsy, etenkään rahvaalle osoitettujen, jotka kauttaaltaan ilmaisevat viisautta ja lämmintä suhtautumista. Kustaa-kuningas oli jo varhain oppinut, millaisen kansan kanssa hän oli tekemisissä, ja suuren osan hallitusajastaan hän sai syventää tätä tuntemustaan.
Muiden maiden ja myöskään Ruotsin muiden vaiheiden hallitsijat eivät ole saaneet samassa määrin tilaisuuksia oppia ymmärtämään, miten paljon lujempi on alamaisten luottamukseen perustuva valta kuin sellainen, joka nojautuu yksinomaan kuuliaisuuteen pakottamisen keinoihin. Silti silloinkin, kun tällainen oppi on ollut tarjona, sitä on harvoin omaksuttu käytäntöön. Tähän vaaditaan mielenlaatua ja ajattelutapaa, jollaista kaikilla hallitsijoilla ei suinkaan ole ja jota voidaan lyhyesti luonnehtia ihmisarvon ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseksi. Monikin hallitsija lukisi varmaan äärimmäisen hämmästyneenä näitä kirjeitä ja ällistyisi vielä enemmän kuullessaan kuninkaasta, joka käy markkinoilla ja muissa suurehkoissa väenkokouksissa keskustellakseen talonpoikien kanssa, selostaakseen heille valtion ulko- ja sisäasioita ja yrittääkseen saada heidät vakuuttumaan siitä, että heiltä yhteiseksi hyväksi vaaditut uhraukset ovat välttämättömiä. Monissa maissa voisivat hämmästyä myös alamaiset, jotka eivät ole koskaan kuulleet muuta kuin sen, että johonkin asiaan on havaittu perusteita olevan, johonkin toiseen ei, mutta eivät ole koskaan saaneet tietää, mitkä nämä muutamat onnekkaasti löydetyt perusteet ovat olleet tai miksi toisiin asioihin ei ole onnistuttu perusteita löytämään. Euroopassa on kuitenkin yleensä päästy niin pitkälle, että hallituksilla on lehdistössä omat äänenkannattajansa, joissa niiden toimia esitellään ja puolustetaan vastaväitteitä vastaan. Tavallisesti ainakin tärkeimpiä säädöksiä ja käskyjä myös perustellaan niiden johdannossa. Jopa Ranskan nykyisessä yksinvaltaisessa järjestelmässä lyhyin, täsmällisin termein ilmaistuihin käskyihin liitetään ministerin raportti, jossa käskyn perusteet esitetään täydellisesti. Nämä selitykset ovat kuitenkin kaukana Kustaa I:n rahvaalle antamista selvityksistä. Ne ovat luonteeltaan tarkoitettuja vain koulutusta saaneiden ymmärrettäviksi, eivät kansan suurille joukoille. Ja hallitustointa voidaan yleisesti pitää epämiellyttävänä ja sen perustelut voivat olla miten heiveröisiä tai keinotekoisia ja vääriä tahansa; toimi jää silti voimaan. Kustaa menetteli toisin. Ellei hän pystynyt vakuuttamaan kuulijoitaan, tointa ei usein toteutettukaan tai käskyä lievennettiin tai se jopa peruutettiin tai sen annettiin raueta. Hän tunnusti sekä alamaistensa ihmisarvon että oman inhimillisen vajavuutensa eikä ujostellut erehdystensä korjaamista. Näin voivat toimia vain suuret sielut, jotka tietävät sisimmässään, ettei heidän tarvitse pelätä totuutta, ja arvostavat enemmän historian tuomiota kuin hetkellisiä suosionosoituksia hyvin tietäen, ettei heillä ole keinoja jälkimaailman erehdyttämiseen, vaikka aikalaisia voidaankin huijata. Ei ole tarpeen lisätä, että Kustaa toteutti tarmokkaasti välttämättömät toimet, kun hän oli varma oman käsityksensä oikeudesta eikä yhteinen hyvä sallinut lykkäyksiä. Silloin hän jätti tulevaisuuden huomaan sen, että kansa tajuaisi esitettyjen perustelujen pätevyyden. Hän jätti kuitenkin nämä esittämättä perin harvoin, jos koskaan.
Viime aikoina on tunnetusti etsitty ja löydetty tahroja hänenkin menettelyistään. Merkittävin virhe on se, että pyrkiessään huolehtimaan perheensä eduista hän keräsi omaisuutta usein tavalla, jota ei voi pitää oikeudenmukaisena. Tämä tapahtui pääasiassa siten, että herrainpäivien myönnettyä maatiloja kirkolle lahjoittaneiden henkilöiden perillisille oikeuden vaatia tilansa takaisin kuningaskin käytti tätä oikeutta sukunsa nimissä ja tällöin toisinaan ulotti sukupuunsa oksat laajemmalle kuin ne todellisuudessa ulottuivat. Vaatimuksia ei myöskään saanut esittää Kaarle Knuutinpojan kautta vanhempien luovutusten perusteella, koska silloin oli pantu toimeen vastaavanlainen kirkon tilojen palautus. Kuningas ei kuitenkaan omalta osaltaan noudattanut tätä aikarajaa. Näin kerättiin ns. Kustaan maatilat, joista Kustaa [II] Aadolf sittemmin sovittaakseen niiden saantotavan lahjoitti merkittävän osan Upsalan yliopistolle ja siirsi toisen osan kruunun omaisuudeksi. Kustaan menettelyä ei voida puolustaa sillä seikalla, että monet muut aatelissuvut toimivat samoin, koska hän ei voinut helposti torjua vääryyksiä, jotka noudattivat hänen antamaansa esimerkkiä. Tämä dynastisiin etuihin perustunut oikeamielisyyden puute jää varmaankin pysyvästi rumentamaan hänen muistoaan. Lieventävänä asianhaarana on kuitenkin otettava huomioon, että arvokkaan hovielämän ylläpitäminen rikkaiden sukujen varjoon jäämättä ja ajan tapojen edellyttämän kuninkaallisen vieraanvaraisuuden osoittaminen tuottivat Kustaalle vaikeuksia, koska hän ei perinyt merkittävää omaisuutta ja valtion tulot olivat silloisella tasollaan. Tiedetään myös, ettei hän uskaltanut lujasti luottaa sukunsa kykyyn pysyä valtaistuimella kateellisen aateliston pyrkimysten vastaisesti. Kukaan ei myöskään pysty tarkasti sanomaan, missä määrin hänen hankkimansa suuri maaomaisuus todellisuudessa vaikutti tähän asiaan. Kirjoittajan ilmoituksen mukaan tähän omaisuuteen kuului tuhansia maatiloja. Kustaa [II] Aadolfin avokätisyyden jälkeen hänen tyttärellään ei sitten ollutkaan hallussaan mitään muuta kuin valtiolle kuuluvaa omaisuutta, jota hän käytteli kuin omaansa; mutta kun hänelle kruunusta luopumisen yhteydessä myönnetty eläke maksettiin epäsäännöllisesti tai jätettiin kokonaan maksamatta, hän eli viimeiset vuotensa velkaisena ja jokapäiväisten toimeentulohuolten rasittamana.
Toinen nykyisin moitteita aiheuttava seikka, joka ei kuitenkaan liity kuninkaan persoonallisiin luonteenpiirteisiin, on hänen tapansa hoitaa valtiontaloutta. Hänen olisi pitänyt noudattaa nykyajan kansantaloustieteen käsityksiä, julistaa työn vapauden ja vapaakaupan oppia. Tämä moite on historian näkökannalta epäoikeudenmukainen, koska siinä aikakautta ei arvioida sen omia mittapuita käyttäen ja lisäksi Kustaa kiistattomasti saavutti tavoitteensa, kohotti yleistä hyvinvointia ja teki sen aikana, jolloin käytiin sotia ulkomaisia vihollisia vastaan, koettiin kapinoita ja katovuosia ja aluksi myös ulkomaista kaupallista painostusta. Hänen ei voitane sanoa noudattaneen tiukkoja periaatteita, mutta työskennellessään yhteiskunnan sairauksien parantamiseksi hän toimi kuten lääkärit ovat kautta aikojen toimineet; hän yritti parantaa jokaisen oireen heti sen ilmaannuttua. Silti hänellä ei todellakaan ollut nykyaikaiselle lääketieteelle ominaista pyrkimystä puhua tässä yhteydessä periaatteista ja järjestelmistä. Todennäköiseltä näyttää sekin, ettei hän olisi yhtä lyhyessä ajassa luonut tyhjästä Ruotsin kauppa- ja sotalaivastoa ym., jos hän olisi tunnustautunut vapaakauppajärjestelmän kannattajaksi ja toiminut tämän tunnustuksen edellyttämällä tavalla.
Kirjoittaja on havaitaksemme selvitellyt hallintoa perusteellisemmin kuin missään aikaisemmassa teoksessa on tehty. V ja VI luku, etenkin jälkimmäinen: ”Yleiskatsaus yhteiskunnalliseen toimintaan ja julkiseen talouteen sekä uskonpuhdistuksen kehitykseen”, antavat näistä asioista runsaita ja yksityiskohtaisia tietoja.
Kirjoittajan tyyli ja sananvalinta näyttävät tässä jatko-osassa joiltakin osin entistä konstikkaammilta. Mahtaakohan tätä oikein uskaltaa sanoakaan; näyttää kuitenkin siltä, että tässäkin ilmenee pyrkimys tavoittaa Geijerin painokas ilmaisutapa, jota pohdiskelujen totuusarvo ja syvällisyys eivät aina vastaa.
Handlingar ur v. Brinkman’ska archivet på Trolle-Ljungby, utgifna af Gust. Andersson [Asiakirjoja Trolle-Ljungbyn linnassa säilytetystä v. Brinkmanin arkistosta, julkaissut G. A.]. Örebro 1859.
Vaikka tällä kokoelmalla kuten muillakaan samantapaisilla ei ole edellytyksiä saada laajaa lukijakuntaa, meillä on mielestämme aihetta esitellä sitä, koska se sisältää kirjeitä varsin äskeisiltä ajoilta, jopa tunnettujen suomalaistenkin kirjoittamia.
Lähettiläs v. Brinkman kuului siihen ihmistyyppiin, joka erityiseen merkittävyyteen yltämättä osaa kuitenkin hankkia yhteyksiä monenmoisiin merkkihenkilöihin ja joista itsestäänkin näiden yhteyksien kautta hankkimansa monipuolisen maailmantuntemuksen ansiosta tulee merkkihenkilöitä. Hän oli opiskellut Saksassa, eli pitkään ulkomailla, etenkin Berliinissä, joutui siellä kosketuksiin useiden kuuluisien ulkomaalaisten kanssa ja hankki jo täten eräänlaisen oikeuden samantapaisiin suhteisiin oman maansa ansioituneiden persoonallisuuksien kanssa. Hän on julkaissut pari vihkosta runoja ja aforismeja. Saadessaan paronin arvon hän lahjoitti merkittävän laajan kirjastonsa Upsalan yliopistolle. Testamentillaan hän jätti käsikirjoituskokoelmansa kreivi Trolle-Wachtmeisterille kuuluvalle arkistolle, jossa on kokonainen kaappi täynnä hänen omaa kirjeenvaihtoaan ja käsikirjoituksia, joita testamentin määräyksen mukaan ei saa julkaista. Toisessa kaapissa säilytetään v. Brinkmanin keräämiä eri-ikäisiä asiakirjoja. Tähän julkaisuun sisältyvät näytteet eivät juuri vakuuta asiakirjojen erityisestä historiallisesta arvosta. Valaisevina voitaneen kuitenkin pitää eräitä sotamarsalkka Kustaa Hornille (kolmekymmenvuotisen sodan aikana) osoitettuja kirjeitä sekä tunnetun presidentti Feifin kirjeitä Nicod. Tessinille (Kaarle XII:n palattua Ruotsiin). Lukuisat muut mukaan otetut kirjeet eivät ole merkittäviä niinkään sisällöltään kuin kirjoittajien ja vastaanottajien nimien takia. Vakavaan toimintaan ja uutteraan työhön tottunut ihminen joutuu usein ihmettelemään sitä, että todella kyvykkäätkin henkilöt voivat uhrata sangen paljon aikaansa monestikin merkityksettömään kirjeenvaihtoon. Sen sijaan pidetään aivan luonnollisena, että henkilöt, jotka haluavat vain päästä korkeampiin asemiin elämässään tai jotka tarvitsevat suojatteja ja kannattajia, tai lopuksi sellaisetkin, joiden turhamaisuutta kutkuttelevat tietyt yhteydet, hoitavat kirjeitse tuttavuussuhteita, joiden ylläpitäminen vierailuilla ei käy päinsä. Hyvin tiedetään – ja asioiden tavalliseen järjestykseen kuuluu – sekin, että ylemmän hallinnon piirissä ratkaistaan asioita ja ajetaan läpi niin yleishyödyllisiä kuin yksityisestikin edullisia suunnitelmia enemmänkin suullisten keskustelujen ja yksityisen kirjeenvaihdon kuin virallisten neuvottelujen ja kirjelmien avulla. Nämä järjestetään vasta jälkeenpäin, jotta asia saatettaisiin viralliseen muotoon. Monet kokoelman kirjeistä kuuluvat mielistelytervehdysten luokkaan. Toiset ovat jossakin määrin asiapitoisia ja sisältävät joskus varsin merkillisiä asioita. Mukana on useita Kustaa III:n kirjeitä – myöhemmältä ajalta myös G. M. Armfeltin, Adlersparren, Engeströmin, Leopoldin, Atterbomin ym. kirjoittamia.
Erikoislaatuinen on mukaan liitetty facsimile [jäljenne] Kaarle [sittemmin XIV] Juhanan saamasta ranskalaisen oikeinkirjoituksen tapaan kirjoitetusta konseptista Ruotsin talonpoikaissäädylle osoitettua tervehdyspuhetta varten. ”Med reurelse sér jag éider, feur andra Gangen Samlade omkring er konnungs throun” [Näen liikuttuneena teidät toisen kerran kokoontuneina kuninkaanne valtaistuimen ympärille] jne. Puhe pidettiin 1812. ”Talonpojat kuuluvat olleen valtavan hämmästyneitä ja ihastuneita”, sanoo julkaisija. Mutta sepä olikin kuninkaan ensimmäinen ja viimeinen ruotsiksi pitämä puhe.
Anteckningar om bortgångna samtida – af C. A. Adlersparre [C. A. A:n muistiinpanoja edesmenneistä aikalaisista]. Tukholma 1859.
Moni lukija lienee nähnyt näytteitä näistä muistiinpanoista taannoin ilmestyneessä Svenska Tidningen -lehdessä, jonka kirjallisuusliitteessä ainakin Agardhia ja Geijeriä koskevat muistiinpanot ovat olleet luettavissa. Niistä on voinut havaita, että kuvaus sisältää monia mielenkiintoisia tietoja myös kuvattujen henkilöiden julkisesta toiminnasta ja etenkin heidän yksityisestä esiintymisestään. Muistiinpanojen muita kohdehenkilöitä ovat Tegnér, taidemaalarit Wickenberg ja Wahlbom, Lars Hjortsberg ja Ehrengranat, joista viimeksi mainittu oli ratsumestari, hevosten kasvattaja ja kouluttaja, jonka suuria ansioita kirjoittaja korostaa. Tunnettu kirjoittaja kirjoittaa eloisasti ja lahjakkaasti, eikä hänen kynäänsä ohjaava hienotunteisuus ja ihailu kuvattuja henkilöitä kohtaan jää vaille tarkoitettua mieleen painuvaa vaikutustaan. Tietoomme tulleista käännöksistä maininnan ansaitsevat:
Den nordamerikanska politiken i sina verkningar på folket och statsskicket af Henr. C. Carey [H. C. C., Pohjois-Amerikassa noudatetun politiikan vaikutukset kansaan ja valtiosääntöön]. Tukholma 1860.
Tämä unionin nykyiselle presidentille [Buchananille] osoitetuista kirjeistä koostuva teos on sangen merkittävä. Maineikas – mutta kaikissa teoksissaan jonkinmoista riippumattomuuttaan osoittanut kansantaloustieteilijä ottaa tässä teoksessa lähtökohdakseen ajatuksen, että kansallisvarallisuutta kertyy sen mukaan, miten maan kotimaankauppa kukoistaa. Tällaista kukoistusta ei synny, ellei maan teollisuus ole maatalouden ohella päässyt melko korkealle kehitystasolle. Nämä opit eivät ole uusia. Merkittävää kuitenkin on, että kirjoittaja suosittelee niiden perusteella suojelutulleja etenkin Yhdysvaltain unionille. Hänen mielestään sinne ei voi muuten syntyä tehdaslaitoksia. Ja hän haluaa väitettään tukevin numerotiedoin osoittaa, että unionissa on syntynyt kauppa- ja rahakriisejä aina, kun tullimaksuja on alennettu.
Sanomme tuonnempana muutaman sanan pääasiasta. Kirja on lukemisen arvoinen sisältämiensä sangen mielenkiintoisten numerotietojen ja taulukoiden takia ja helppolukuinen, koska se on kirjoitettu tavattoman hyvin. Mainitsemme muutaman näistä tiedoista.
Englannissa koneet vastaavat 600 miljoonan yksilön inhimillistä työpanosta. Vain noin 100 000 ihmistä hoitaa koneita ja tekee siis 600 miljoonan työt. Englannin (ja Skotlannin) väkiluku on 21 miljoonaa, ja koneet siis kolmekymmenkertaistavat sen [tuotantokyvyn]. Unionin vapaiden valtioiden väestö, joka on noin puolet Englannin väkimäärästä, saavuttaisi siis yhtä runsaalla koneiden käytöllä kuusikymmenkertaisen tehokkuuden. Nyt maan loputtomat kivihiili- ja rautavarat makaavat käyttämättöminä.
Maatalouden tuotteet, vehnä, tupakka, puuvilla ym., viedään Eurooppaan. Pitkä ja kallis kuljetusmatka vähentää maatalouden voittoja ja vienti sinänsä köyhdyttää maaperää. Vehnän satoisuus on vähentynyt New Yorkin ja Ohion valtioissa. Tupakanviljely on turmellut Virginian ja Kentuckyn maapohjan. Puuvillanviljelijäkin menettää maan arvona viisi dollaria jokaista tuotannon myynnistä saamaansa dollaria kohti. Seurauksena on yhä yleistyvä käsitys: ”että orjuus on jokaisen palkkatyötä tekemään joutuvan luonnollinen olotila”.
Kansantaloustieteilijät väittävät, että kilisevä raha, pelkkä vaihdon väline, on oikeastaan kuollutta pääomaa ja että maa kärsii silkkaa tappiota joutuessaan pitämään sitä liikkeellä tietyn määrän. Tämän pääoman pitäminen tuottavan tavaran muodossa kannattaisi paremmin. Carey sanoo, että 50 000 dollarin arvoinen laiva kuljettaa vuodessa 5–6 tuhatta tonnia tavaraa; yhtä kallis masuuni käyttää 30 000 malmia, kivihiiltä, ravintoaineita ym.; sen sijaan liikkeellä oleva 50 000 dollarin rahasumma tuottaa 100- tai jopa 1 000-kertaisesti enemmän tavaraa kuin laiva kuljettaa. Rahan tuottavuus on siis 100 tai 1 000 kertaa suurempi, koska se välittää tavaraa joka hetki ja mahdollistaa siis uuden työn tekemisen joka hetki. Tästä syystä Carey on sitä mieltä, ettei kansan pidä pelätä niitä suuria menetyksiä, joita rahaliikkeeseen sidottu hopeamäärä sille aiheuttaa.
Jätämme esimerkkien esittämisen tähän. Unionin kannalta olisi epäilemättä toivottavampaa, että se voisi saada maataloustuotteensa kaupaksi omassa maassa. Mutta jos tehtaat eivät pysty toimimaan kannattavasti ilman korkeita suojelutulleja, joita maatalous puolestaan ei tarvitse, tämä kaiketi osoittaa, että viimeksi mainittu on toistaiseksi edullisempaa; tästä syystä myös pääoma ja työ suuntautuvat pääasiassa siihen. Carey valittaa, että itäiset valtiot autioituvat väestön vaeltaessa länttä kohti. Tämä johtuu varmaankin viljelytavasta, joka tuottaa sikäläiselle maataloudelle eniten voittoa, nimittäin raivatun maan kasvuvoiman riistämisestä niin kauan kuin tämä on kannattavaa. Meillä Suomessa asiat ovat pienissä puitteissa samalla kannalla, niin kauan kuin kaskenpoltto, kauranviljely ja suoviljely tuottavat satoa, jonka tuottamisesta maa ei tarvitse mitään korvaukseksi. Vasta sitten, kun saloseutujen hedelmällinen maaperä loppuu Yhdysvalloissa, sielläkin syntynee toisenlainen maan tuotantokykyä ylläpitävä maankäyttötapa, joka nostaa tuotantokustannuksia ja vähentää voittoja. Silloin varmaankin myös pääomat ja työ suuntautuvat tehdaslaitoksiin.
Careyn mielipiteitä tarkasteltaessa on muistettava, että puuvillaa ym. tuottavat orjavaltiot vastustavat minkäänlaisten tullien määräämistä tehdastuotteille. Niihin ei nimittäin missään oloissa voi syntyä tehdasteollisuutta, ja nykyoloissa niitä hyödyttää mahdollisimman rajoitukseton vapaakauppa. Kysymys tullien perinnästä tai tullittomuudesta onkin ollut vapaiden ja orjavaltioiden välillä jatkuvana kiistanaiheena. Jos ensiksi mainitut joskus tuottaisivat viimeksi mainittujen tarpeisiin niitä teollisuuden tuotteita, joita molemmat nyt tuovat Euroopasta, ja siis myös ostaisivat orjavaltioiden raaka-aineita, näiden ryhmien vilkkaammat keskinäiset kauppasuhteet saattaisivat nähdäksemme todennäköisesti vaaraan orjuuden jatkumisen. Orjakysymys on varmasti myös pohjimmainen syy siihen, että Carey on luopunut ennen kannattamastaan vapaakauppaopista.
David Livingstone's resor och forskningar i Syd-Afrika [D. L:n matkat ja tutkimukset eteläisessä Afrikassa]. Tukholma 1860.
Jokainen lukija tuntee tämän kuuluisan matkalaisen nimen. Sen sijaan hänen matkojensa ja tutkimustensa kohdealuetta ja tuloksia ei yleisesti tunneta.
Barth tunkeutui Afrikkaan Välimeren rannikolta Saharan suuren autiomaan poikki, Livingstone puolestaan on pyrkinyt Kapmaasta edeten hankkimaan tietoutta saman maanosan sisämaasta. Hän on varsinaiselta ammatiltaan lähetyssaarnaaja. Kuitenkin jo hänet kentälle lähettänyt Lontoon lähetysseura on siinä suhteessa poikkeuksellinen, ettei sen apostoleja ole velvoitettu tekemään käännytystyötä minkään nimenomaisen kristillisen kirkkokunnan hyväksi. Livingstonekaan ei ole pelkästään saarnaava ja kastava lähetyssaarnaaja. Hän julistaa yksinkertaista evankeliumia jättäen opetusta saaneiden asiaksi kasteen ottamisen, kun he tuntevat kutsumusta siihen. Livingstone näyttää olevan sillä kannalla, ettei pidä perustaa kiinteitä lähetysasemia, vaan kustakin heimosta on vain opetettava muutamia henkilöitä lukemaan ja annettava heille muutakin opetusta, minkä jälkeen heimo pitäisi jättää omiin oloihinsa ja sille pitäisi toimittaa vain raamattuja ja muita kirjoja. Muussa tapauksessa kristinuskon säilyminen jää hänen mielestään riippumaan siitä, lähetetäänkö kääntyneille jatkuvasti eurooppalaisia pappeja. Hän on lisäksi sitä mieltä, että seuduille, joiden alkuasukkaiden ja eurooppalaisten välillä ei ole kauppasuhteita, niitä pitäisi luoda, koska kristinusko tarvitsee rinnalleen sivistyksen vaikutusta. Tästä syystä hän pyrki ulottamaan matkansa uusien heimojen keskuuteen ja piti yhtenä päätehtävistään merelle johtavien kauppateiden avaamista niille.
Siirtomaahan [Kapmaahan] rajoittuvilla seuduilla asuvien jo eurooppalaista verensekoitusta saaneiden ja suureksi osaksi kristinuskoon kääntyneiden heimojen alueen pohjoispuolella eteläisen niemimaan keskellä sijaitsee Kalaharin autiomaa tai aro. Sen poikki voidaan kulkea ainoastaan erityisen sateisina vuosina, jolloin siellä kasvaa yllin kyllin vesimeloneja, joista vetojuhdat, hevoset ja härät, saavat juotavansa. Livingstone teki useita turhia yrityksiä päästäkseen sen toiselle puolelle, kunnes hanke lopulta onnistui vuonna 1852. Hän oli kuitenkin jo 1849 päässyt Ngamijärvelle asti, joka kuitenkin on vielä autiomaan vedettömimmän osan eteläpuolella. Livingstone arvelee olevansa ensimmäinen järvelle saapunut eurooppalainen. Tämä lienee kuitenkin väärä käsitys. Myös kuuluisa ruotsalainen norsunmetsästäjä Wahlberg kävi tällä järvellä, luullaksemme jo ennen vuotta 1847, jolloin hän palasi Eurooppaan ensimmäiseltä Afrikan-matkaltaan. Epäilemättä Livingstone on kuitenkin ensimmäisenä edennyt tämän järven koillispuolelle siihen Afrikan sisämaan osaan, jota Sambesi sivujokineen halkoo.
Vaikka käännös julkaistaan vihkoina (kuudesta kaksi on jo kirjakaupassa), luvattuja karttoja saadaan odottaa viimeisen vihkon ilmestymiseen saakka. Tämä on taitamatonta lukijoiden kärsivällisyyden koettelemista; lukeminen ilman karttaa on nimittäin hyvin epämiellyttävää. Käännöskin on valitettavasti huolimatonta työtä, niin että monissa kohdissa lukija joutuu arvailemaan, mitä järjettömän sanonnan tai ristiriitaisuuksien taakse kätkeytyy.
Uusimpiin karttoihin Ngamijärvi on merkitty kohtaan 20–21 eteläistä leveyttä, 41–42 itäistä pituutta Hierrosta laskettuna [Kanarian saarten läntisintä saarta käytettiin ennen Greenwichiä 1600-luvulta lähtien pituusasteiden laskennan lähtökohtana]. Livingstone ilmoittaa järven länsi- tai luoteispään sijainniksi 20 20' eteläistä leveyttä ja 22–23 itäistä pituutta Greenwichistä laskettuna. Sambesijoen suu Mosambikinsalmen rannikolla on tuskin 18. leveyspiiriä pohjoisempana. Käy kuitenkin selville, että sen sivujokien lähteet sisämaassa sijaitsevat 11.–12. leveyspiirin vaiheilla ja suunnilleen samalla pituuspiirillä kuin Ngamijärvi. Tältä seudulta on siis länsirannikolle lyhyempi matka kuin itärannikolle; ja tästä syystä Livingstone pyrki länsirannikolle avatakseen kauppatien näille sisämaan seuduille. Hän saapui Angolan pääpaikkaan São Paulo de Loandaan [nyk. Luanda], mutta lähti sieltä jälleen mantereen poikki ja tuli itärannikolle Quelimaneen Sambesin suun pohjoispuolelle.
Mm. ruotsalainen Andersson on myöhemmin tehnyt länsirannikolta retkiä sisämaahan, joten tämä Afrikan osa tunnetaan melko hyvin rannikolta toiselle. Kun Barthin löytöretket ulottuivat suunnilleen 10. pohjoiselle leveyspiirille, läpikotaisin tutkimatta on siis vielä 20 asteen levyinen vyöhyke päiväntasaajan ympärillä.
Eteläisen ja pohjoisen Afrikan väestöt ovat merkittävästi erilaisia. Lehden lukijat ovat julkaisemistamme Barthin matkakertomusten otteista havainneet, millaisia väestön taholta uhkaavia vaaroja vastaan tämä matkamies joutui kamppailemaan. Livingstone sitä vastoin liikkuu huolettomasti monenmoisten heimojen keskuudessa aivan kuin ystävien parissa. Nekään päälliköt, jotka haluavat poliittisista syistä estää hänen matkansa pohjoisempien heimojen luo, eivät käytä väkivaltaa; he vain kieltäytyvät helpottamasta hänen matkaansa ja yrittävät taivuttaa muita menettelemään samoin. Lisäksi he antavat hänelle lahjoja saadakseen hänet luopumaan aikeistaan. Väkivaltaisia ovat vain buurit, eurooppalainen (hollantilainen) väestö, tietysti kristityt ja sivistyneet ihmiset. Nämä näyttävät myös olevan ainoita orjanomistajia, ryöstävät väkivalloin lapsia, jotka kasvatetaan orjuuteen. Livingstone valittaa katkerasti sitä, että Kapmaan tuolloinen hallitusvalta asettui heidän puolelleen alkuasukkaita vastaan. Muut eurooppalaiset tai puolieurooppalaiset ovat länsirannikolta käsin käynnistäneet orjakaupan, jota ei entuudestaan tunnettu ja joka suuntautuu Länsi-Intiaan ja Pohjois-Amerikkaan.
Livingstone jakaa basutojen [nyk. sothot] antamien tietojen mukaan alkuasukasväestön ryhmiin: 1) kafferit itärannikolla Sambesille asti. Nämä jakaantuvat useiksi heimoiksi ja pitävät mainittua nimeä haukkumasanana; 2) bakonit eli basutot, jotka asuvat Kapmaan pohjoispuolella länsirannikolle asti; 3) betšuaanit [nyk. tsvanat] eli Kalaharin kansa, jotka asuvat Kalaharin autiomaan eteläpuolella ja autiomaa-alueella. Osa näistä tsvanoista on tehnyt valloitusretken autiomaan toiselle puolelle, alistanut ja sulattanut itseensä sikäläiset mustat, puhtaan neekeriheimon.
Julkaisemme seuraavassa numerossa näytteen tästä erinomaisesta kuvauksesta, jonka ansiokkuutta lisää se, että Livingstone on lääkäri ja että hän on opiskellut myös luonnonhistoriaa [kasvi- ja eläintiedettä]. Tekstiin tuo kuitenkin epäilemättä suurimman arvon kynää kuljettaneen miehen jalo mielenlaatu. Livingstone palasi Englantiin 1857 ja on lähtenyt yksityisen yhdistyksen runsaamman tuen varassa takaisin Afrikkaan villien ystäviensä luo.
Lifvet och naturen i höga norden – skildrade af d:r Hartwig [Elämää ja luontoa kaukana pohjolassa – toht. Hartwigin kuvauksia]. Upsala 1859–1860.
Litteraturbladetin lukijat tuntevat hyvin näiden kuvausten luonteen; olemme nimittäin vuoden 1859 vuosikerrassa julkaisseet lainauksina pari lukua: ”Islanti” ja ”Hudson's Bay Company”. Myös kokonaisuutta voi suositella, sillä se on erityisen runsastietoista ja hupaisaa luettavaa. Tekstit on koottu parhaisiin kuuluvien matkakirjailijoiden ja tutkijoiden kirjoituksista, esim. Pohjois-Aasian ja -Euroopan kuvaukset Wrangelin, Middendorffin ja Castrénin teoksista. Valikointi ja yhdistely on tehty osaavasti, esitystapa on selkeä ja tyyli yksinkertaista, vailla saksalaisten luonnonkuvauksia usein rasittavaa ylenmääräistä ”koukeroisuutta”.
Kirjoittaja, joka on antanut Castrénin matkoille kirjassa kokonaisen luvun, seurailee hänen vaiheitaan varhaiseen loppuun saakka. Hän sanoo:
Koko Suomi suri tätä menetystä; siellä nimittäin kyllä nähtiin, että se oli menettänyt yhden miehistä, jotka pönkittävät etäisimpään tulevaisuuteen saakka kokonaisen kansan olemassaoloa; ja tieto hänen ennenaikaisesta kuolemastaan murehdutti muissakin maissa kaikkia niitä, jotka olivat vaikkakin vain ajatuksissaan ja mielikuvituksessaan seurailleet hänen kulkuaan Siperian erämaissa.
J. V. S.
