Toimitus on monien tulevaisuutta koskevien lupausten muodossa maininnut lehden arvoisille lukijoille muun muassa aikomuksestaan esitellä myös perusteellisemmin kolmas osa Riehlin teoksesta ”Naturgeschichte des Volkes” [Kansan luonnonhistoria]. Kirja arvosteltiin vuosikerran 1857 numerossa 12. Kyseinen osa, ”Die Familie” [Perhe], on ruotsinnettu neljännestä saksankielisestä painoksesta otsikolla Familjen, kirjoittanut W. P. Riehl, Tukholma 1856. Käännöksen on tehnyt S. Cawallin yleensä huolellisesti ja taidokkaasti.
Kuten teoksen toisesta osasta julkaisemamme otteet ovat lukijan tietoon saattaneet, on tekijällä runsaasti kokemusta aiheestaan, omintakeisia käsityksiä ja arvioita ja runollinen esitystapa. Jo sen vuoksi on hänen teoksensa lukeminen kokonaisuudessaan sekä opettavaista että viihdyttävää. Mutta kolmas, perhettä käsittelevä osa, on erityisen suuresti kiinnostava siksi, että tekijä osoittaa hyvin taitavasti, miten jokaisessa kansakunnassa yhteiskuntajärjestys ja valtiomuoto riippuvat perhe-elämän luonteesta, sekä vakuuttavan perusteellisesti ja valloittavan lämpimästi esittää saksalaisen perheen uudistustarpeen.
Sisältö jakaantuu kahdeksi kirjaksi, ”Mies ja nainen” ja ”Talo ja perhe”; edellinen taas neljään lukuun: ”Sosiaalinen erilaisuus luonnonlakina”, ”Sukupuolten hajoaminen kulttuurielämän prosessissa”, ” Emansipaatio naisista”, ”Sovellutus”; sekä jälkimmäinen kuuteen lukuun: ”Perheen idea”, ”Koko talo”, ”Perhe ja porvarillinen rakennustaide”, ”Kodin ja perheen kieltäminen ja tunnustaminen”, ”Perhe ja seurapiiri”, ”Talon jälleenrakentaminen”.
Ensimmäisessä kirjassa on osuvinta naissukupuolen historiallinen kehitys ja sivistyksen vaikutus naisen asemaan perheessä ja yhteiskunnassa. Jokainen tietää hyvin, että naiset ovat historian kuluessa saavuttaneet yhä yleisemmän inhimillisen tunnustuksen, ja että varsinkin kristinusko on nostanut naisen hänen alistetusta asemastaan ei-kristittyjen kansojen parissa. Mutta tekijä korostaa sitä, että nainen on yhä enemmän tullut tunnustetuksi naisena, ja siten sukupuolten välinen ero sellaisenaan on nähty ja tunnustettu yhä selvemmin, samalla kertaa kuin molempien yhtenäisyys yleisessä inhimillisessä suhteessa.
Jos tarkastellaan eri yhteiskuntaluokkien oloja, nähdään helpoimmin mitä tekijä tällä tarkoittaa ja tunnistetaan myös helposti hänen lausumansa todenperäisyys. Vähiten sivistyneessä luokassa on nainen jo ulkonäöltään ja ruumiinrakenteeltaan samoin kuin ruumiinvoimiltaan miesmäinen. Hän osallistuu miesten töihin, kyntää, korjaa satoa ym. Tapojen ja taitojen, järjestyksessä olevan ja miellyttävän tajuamisessa hän tuskin eroaa miehestä. Sitä mukaa kuin sivistys on jossain yhteiskuntaluokassa korkeampi, tämä kaikki muuttuu, ja ne ulkoiset ja sisäiset ominaisuudet, joissa nainen eroaa miehestä, tulevat hänessä yhä selvemmin esiin.
Tilanne on vastaava naisten kesken eri kansoilla ja historian eri kausina, vaikka tämä suhde esiintyy eri valossa sen mukaan miten naisen ja miehen tasa-arvoisen ihmisyyden tunnustaminen samalla kehittyy. Siten itämaisten kansojen, myös islamin uskon ulkopuolisten, korkeammissa yhteiskuntaluokissa havaitaan naiseuden kehittyneen vahvasti; mutta heillä se rappeutuu sieluttomaksi pinnallisuudeksi, koska yleinen inhimillinen tunnustus puuttuu. Sitä vastoin lännen kristityillä kansoilla naiseus on vähitellen kehittynyt määrätyksi henkiseksi muodoksi, jonka kautta kristityn yhteiskunnan naisella on äänetön mutta syvältä vaikuttava osa kansakuntien kohtaloiden määräämisessä.
Yllättävää on naisen historiallisen kehityksen yhdistäminen nykyaikaiseen oppiin naisen emansipaatiosta. Jälkimmäisen päätehtävänä on, kuten tunnettua, tehdä naisesta miehekäs, viedä hänet perheen ulkopuolelle osallistumaan miehen kaikkiin yhteiskunnallisiin pyrintöihin. Mutta jos historiallinen kehitys on käsitetty oikein – niin kuin se kiistatta on – niin nykyajan naisemansipaatio johtaa naisen ilmeisesti taas siihen, mitä hän on ollut ja osaksi yhä on. Korkeampien yhteiskuntaluokkien naiselle voi olla miellyttävä unelma ajatella itseään laakerein kruunattuna sotapäällikkönä tai runoilijana ym., varsinkin kun hänen mielikuvituksensa näkee vain laakerit, ei tuhansia, sielua ja ruumista ankarasti koettelevia ponnistuksia ja sitä elämän hiljaisen onnen uhraamista, usein omantunnon rauhaa, joilla nimi historiassa ostetaan. Mutta työläisnainen, hän on jo saavuttanut kaiken emansipaation autuuden. Hän kantaa paljain käsin ja jaloin muurilaastia Helsingin uuteen teatteritaloon. Hänellä ei ole mieheltä muuta kadehdittavaa kuin korkeampi päiväpalkka, joka miehelle maksetaan hänen vahvemmista jänteistään.
Mutta Riehl ei sulje silmiään siltä ylinaisellisuudelta, johon nykyaika ajoittain on johtanut ja joka sekään ei ole vailla emansipaation aineksia. Hän kiinnittää huomiota 1600-luvun naismuotokuviin, joissa yleensä vielä näkyy selviä miehekkäitä piirteitä. Hän mainitsee erityisesti Maria Stuartin vähän varhaisemman muotokuvan huomauttaen miten vähän tämän ulkonäkö vastaa nykyajan käsitystä naisellisesta kauneudesta. Hän asettaa vertailtavaksi suuren määrän nykyajan salonkidaameja, joiden yleisen tyypin tapaa muotikuvien mitäänsanomattomissa kasvonpiirteissä. Moderni naiskasvatus on tekijän mielestä näiden kasvojen omistajattarissa emansipaation aineksena. Se antaa heille miehisen tiedon kuoreksi, sopivaksi kaavuksi luulotteluille. Tästä kysymyksestä ja naiskasvatuksesta yleensä on tässä kirjassa runsaasti yksinkertaista käytännön viisautta.
Kuten kappaleen otsikosta käy ilmi, tekijä ei pidä nykyajalle tarpeellisena naisemansipaatiota vaan ”emansipaatiota naisista”. Se naisvalta, jota vastaan hän asettuu, näkyy siinä että miehet lankeavat salonkinaisten, kritiikki naiskirjallisuuden lumoihin, välistä ”korppuvelliin”, jolla Saksan sinisukat ovat koettaneet ruokkia nuorta Saksaa, säveltäjät naistaiteilijoiden vaatimuksiin, sekä kirjallisuus yleensä siihen liittyvään muuttumiseen daami-kirjallisuudeksi, musiikki salonkimusiikiksi ym. Kuvaus kaikista siihen kuuluvista oloista on sekä totta että huvittavaa.
Tekijä ei kuulu niihin, jotka haluavat karkottaa naisen keittiöön. Päinvastoin, hän tunnustaa sen suuren edistyksen, jonka sivilisaatio on tehnyt ja tekee edelleen poistamalla yhä enemmän kaiken raskaan ja sopimattoman raadannan naisen hartioilta. Hänen hieman hämärästi ilmaistu oppinsa kuuluu, että naisen on oltava sitä mitä hänen tulee olla, ei niinkään toimintansa kuin sen kautta mitä hän edustaa. Toisin sanoen: hänen pitää edustaa perheen ideaa; se rakkaus, joka yhdistää perheen, ja se siveellisyys, josta perhe-elämä koostuu, on hänessä saanut hahmon.
Näihin ensimmäisessä kirjassa esitettyihin käsityksiin yhtyy ylipäänsä mielellään. Sitä vastoin tekijän kirjassa esittämä käsitys perheen tulevaisuudesta ei ole yhtä tyydyttävä. Hän kuuluu niihin konservatiiveihin, jotka eivät mielellään halua vain säilyttää sitä hyvää, joka on, vaan myös jos mahdollista palauttaa sen hyvän, mikä on ollut. Niinpä hän pitää sosiaalisena onnettomuutena, että nykyään perhe ei käsitä muita kuin vanhemmat ja lapset, että siihen ei, kuten muinoin, lasketa ”koko taloa”. Nykyään elää yksinään suuri joukko ihmisiä, jotka ennen elivät veljen, sisaren jne. perheessä. Erityisen valitettavana tekijä pitää tätä tilannetta niille naimattomille naisille, jotka siten erotetaan täysin koko naisellisen toiminnan piiristä. Luuloteltu vapaus, jonka tämä elämä nyt antaa, on tavallisesti miehen sosiaalisen aseman heiveröistä matkintaa. Samoin tekijä muistuttaa siitä, miten palvelusväki ja työntekijät ovat nykyään vieraita sille perheelle, jolle he tekevät työtä, eikä heillä siksi ole turvattua vanhuutta. Lisäksi tulee monta muuta nykyajan huolestuttavaa seikkaa, joiden vastakohtana vanha patriarkaalinen aika tuntuu menetetyltä kulta-ajalta. Riehlillä rakkaus menneeseen saa runollisen luonteen. Hän näkee sen mielikuvituksen kaukoputken läpi, ja hänen kuvauksensa siitä on eloisaa ja valloittavaa. Tämä illuusio menee niin pitkälle, että hän toivoo saavansa takaisin vanhat talot kaupunkeihin, päädyt kadulle päin, suurine, koristeellisine eteisineen ja eteishuoneineen.
Koko tämän illuusion sivuuttaen ei voi kieltää että tekijän huomautuksissa nykyajan perhe-elämän, seuraelämän, rakennuksien, pukujen ym. nurinkurisuutta vastaan on paljon totta.
Hänen virheensä on pitää sitä, mitä hän kutsuu ”taloksi” yhtä oikeutetusti perheenä, pitää talon olemassaoloa yhtä tarpeellisena kuin perheen. Muiden henkilöiden kuin niiden, jotka varsinaisesti ovat perhe, pitää uhrautua sen ylläpitämiseksi, toisin sanoen elää elämänsä vieraassa perheessä, jättäen ajatukset oman perheen perustamisesta tai ainakin alistua toisen tahdosta riippuvaan elämään, vaikka heillä olisi vapaus itse määrätä siitä.
Paljon voi sanoa moitteeksi siitä egoismista, joka hajottaa nykyajan yhteiskunnan moniksi riippumattomiksi yksilöiksi, niiden eri säätyryhmien, korporaatioiden ja ”talojen” asemesta, jotka keskiajalla muodostivat ja osaksi yhä muodostavat yhteiskuntaketjun lenkit. Ennen tuntemattomia vaikeuksia täytyy syntyä järjestyneelle yhteiselämälle, missä jokainen yhteiskunnan jäsen vapaasti päättää toiminnastaan, olematta toisten johdettavana. Pyrkimykset tavallaan moninkertaistuvat ja niiden mukana törmäykset. Mutta ei tarvitse kauan miettiä oivaltaakseen, että siten niiden voimien summa, jotka yhteiskunnassa ponnistelevat ja tekevät työtä, kasvaa samassa määrin, mistä eurooppalaisen yhteiskunnan nopeasti nouseva henkinen ja aineellinen kehitys todistaa. Ainakin täytyy tekijän mukana vaatia, ettei kenenkään yksityisen yksilön pidä luopua oikeudesta ja velvollisuudesta perustaa uusi perhe. Myöskään hänen peräänkuuluttamissaan oloissa Pohjois-Amerikan kaupungeissa ei ole mitään pelättävää. Siellä nimittäin ”talo” ei koostu useammista yksilöistä kuin perhe, nimittäin miehestä, vaimosta ja lapsista, kun taas palvelijat ovat vaihtuvia päiväpalkkalaisia tai kuukaudeksi pestattuja. Pääasiana on vain, että palvelijantyö on siirtymätyötä, että palvelijat voivat pian mennä naimisiin ja itse perustaa perheen – eli kykenevät elättämään sen ja kasvattamaan lapset. Siinä palataan ahdistavaan proletariaattiongelmaan, jonka ainoa ratkaisu on: korkeampi älyllinen sivistys, siitä riippuva korkeampi työkyky, ts. korkeampi arvo työn tuotteille, ja sen sekä työn kasvaneen kysynnän seurauksena korkeampi palkka työstä. Siksi ihmisiä ei voi eikä pidä palauttaa tyytymään palvelijan asemaan, vaan heitä pitää kasvattaa itsenäiseen toimintaan ja riippumattomuuteen. Sen, joka kirjoittaa perhe-elämän uudistamisesta, täytyy todistaa, että perhe on se yhteiskuntapiiri, jossa tämä riippumattomuus koskee kaikkia, että kansalaisyhteiskunnassa yksilöä sitoo laki ja toiminnassaan häntä rajoittavat toisten ihmisten pyrkimykset, mutta perheessä hän toimii vain ja ainoastaan määränään oma vakaumuksensa oikeasta.
Kuten sanottua, lukuun ottamatta tekijän mainittuja virheitä, on kirjan jälkimmäiselläkin osalla suuri arvonsa siinä, että se kiinnittää huomion paljoon väärään nykyajan ns. sivistyneessä ja sivistymättömässä perhe-elämässä, ja yhtä opettavaisia ovat sen mestarillisesti piirretyt kuvat siitä mitä on ollut. Jokainen kansakunta joutuu jokaista todellista uudistusta varten palaamaan omaan muinaisuuteensa, ei koettaakseen palauttaa sitä, vaan oppiakseen sen tajuamalla oivaltamaan, mitä uuteen kehityksen pitää kuulua. Se pätee varsinkin kansalliseen siveellisyyteen, joka vieraan vaikutuksen alaisena voi hävitä lainatuille muodoille, sen sijaan että se vieraan kosketuksesta kehittyisi omassa tavassaan. On jokaiselle tuttua, miten monet eurooppalaiset yhteiskuntaluokat ovat tiettyinä aikoina tuhoutuneet sellaisen vieraan matkimisen takia. Olisi varmasti paljon hedelmällisempää, jos kotimaisella kirjallisuudella olisi tarjottavana teos, jolla olisi sama tavoite kuin Riehlin teoksella ja joka olisi toteutettu yhtä taitavasti. Nuori suomenkielinen kirjallisuus kotoutuisi sen avulla perheisiin, ja niillä olisi siinä totuuden peili. Mutta kun sellainen puuttuu, on varmasti sangen hyödyllistä silmätä germaanisen perheen muinaisuuteen. Siellä muistuttaa moni piirre muinaisista tavoista isänmaassammekin, jonka kulttuuri liittyy germaanien kulttuuriin niin moninkertaisin langoin. Olemme varmat, että yksikään perhe ei jää vaille iloa ja hyötyä ottaessaan kirjan kirjastoonsa.
J. V. S.
