Kansa, joka vielä tämän vuosisadan alussa ei ollut sen suurempi kuin kymmenen kertaa Suomen nykyinen väestö ja asui saarella, mistä se ei alun perin omistanut Oulun lääniä suurempaa aluetta – kun tämä kansa levittäytyy kokonaisille maanosille ja antaa niille uskontonsa, kielensä, instituutionsa, vapaushenkensä ja lannistumattoman yritteliäisyytensä, niin se tarjoaa upean näytelmän. Historia ei tunne ainoatakaan muuta esimerkkiä sivilisaation kyvystä tehdä pysyviä valloituksia, jota voisi verrata tähän. Tosin historian jokainen sivu opettaa, etteivät raa'at kansat koskaan ole saavuttaneet mitään pysyvää herruutta alistamiensa kansakuntien yli. Silti ei sanottua pidä ymmärtää niin, että edes Englanti pystyisi säilyttämään ylivaltansa niissä maissa, jotka nyt taipuvat sen kuningattaren valtikan alle. Kokemus on opettanut sen. Kaikki ovatkin vakuuttuneita, että englantilaisten täytyy luopua hallitsemasta Itä-Intiassa ja Australiassa samoin kuin aikoinaan Pohjois-Amerikassa. Mutta tuskin voidaan epäillä, etteivätkö heidän kielensä, kansanluonteensa ja instituutionsa jäisi elämään näillä maailman alueilla, kuten ne ovat Amerikassakin jääneet.
Mitä Australiaan tulee, ei asiasta voi olla epäilystäkään. Täällä, kuten Amerikassakin, englantilaiset kohtasivat vain heikon ja täysin villin väestön, joka yhtä vähän henkisesti kuin ruumiillisestikaan pystyi tekemään heille mitään vastarintaa. Epävarmemmalta näyttää Itä-Intian tulevaisuus, sillä täällä ikivanha sivilisaatio taistelee eurooppalaista vastaan. Teoreettisesti voisi kyllä päätellä, että hindujen luonteeltaan kovin liikkumattoman sivilisaation vastarinta on heikompaa kuin jos se sisältäisi itsessään jonkin omaehtoisen kehityksen siemenen ja mahdollisuuden. Mutta kun näkee, miten paikoillaan pysyminen tuntuu olevan Aasian kansoille luonteenomaista, niin että vuosituhannet ovat voineet kulua ilman havaittavampia muutoksia heidän uskonnossaan, valtiolaitoksissaan, sosiaalisissa oloissaan ja perhe-elämässään, alkaa taas epäröidä, voiko hinduille täysin vieras kulttuuri milloinkaan juurtua heidän keskuuteensa.
Kuunnelkaamme, mitä maassa kauan eläneellä miehellä, joka ilmeisesti on perehtynyt Hindustanin muinaisuuteen ja nykyoloihin, on sanottavanaan tästä ihmeellisestä valtakunnasta sekä eurooppalaisen sivilisaation tulevaisuudennäkymistä siellä. Tämä henkilö on ranskalainen D. de Jangigny, joka on esitellyt tutkimustensa tuloksia Revue des deux Mondes-lehden aiemmissa vuosikerroissa ja viimeksi vuonna 1854. Niistä monista töistä, joita hän siteeraa lähteinään, mainitsemme tässä vain seuraavat:
The History of India by the Hon. Montstuart Elphinstone, 2 Vol. London 1841.
The History of British India by James Mill, 9 Vol. London 1841 – 49.
The Administration of the East India Company by J. W. Kaye. London 1853.
Cases illustratives of Oriental life and the application of English law to India by Sir Erskine Perry. London 1853.
Englannin omistukset Intiassa käsittävät de Jangignyn mukaan 677 000 Englannin, so. yli 18 800 Ruotsin neliömailia ja noin 100 miljoonaa asukasta. Kotimaisten ruhtinaiden hallitsemat, mutta todellisuudessa Englannin vallan alla olevat alusvaltiot käsittävät 717 000 Englannin eli lähes 20 000 Ruotsin neliömailia ja yli 53 miljoonaa asukasta.
Miten tämä suunnaton valtakunta on syntynyt, tiedetään yleisesti. Englantilaiset perustivat Intiaan siirtokuntia samalla lailla kuin portugalilaiset, hollantilaiset, ranskalaiset, tanskalaiset. Näitä valtioita vastaan käytyjen sotien aikana kaikkien siirtokunnat tulivat vähitellen Englannin ylivoimaisen merivallan saaliiksi ja syntyi valtakunta, joka vaati jo suuria voimia puolustautuakseen mahtavampia intialaisia valtioita vastaan. Itä-Intian kauppakomppania johti ensimmäistä kolonisaatiota ja pääasiassa sen avulla valloitettiin muiden eurooppalaisten kansojen siirtokunnat. Siksi myös valloitukset siirtyivät sen hallintoon. Joskus voitonhimo, mutta useammin välttämättömyys johtivat jatkuviin sotiin paikallisten ruhtinaiden kanssa ja uusiin valloituksiin. Tällä valtakunnalla oli näet se kaikkien muiden valloitukselle perustuvien valtakuntien kanssa yhteinen kohtalo, että alistetut kansat vain odottivat vapauttajaa ravistaakseen yltään vieraan ikeen. Jokainen mahtavampi intialainen ruhtinas uhkasi siis brittiläistä valtaa tuholla, joka monasti kyettiin torjumaan vain mitä suurimmin ponnistuksin.
Näin Englannin valta Itä-Intiassa on vähitellen kasvanut nykyiseen valtavaan kokoonsa. Sen alamaiset koostuvat lukemattomista eri kansanheimoista, jotka puhuvat useita kymmeniä toisistaan eroavia kieliä, tunnustavat eri uskontoja, noudattavat eri lakeja ja tapoja. Samaten maaperä ja ilmasto vaihtelevat kaikissa sävyissä polttavan kuumista hiekka-aavikoista ikuiseen lumeen, molempien niemimaiden lähellä päiväntasaajaa sijaitsevista eteläosista aina 30. leveysasteella oleville Himalajan huipuille. Alamaisruhtinaiden määrä nousee satoihin.
Meidän alueemme, sanoo muuan Itä-Intian kokeneimmista hallitusmiehistä jo 1833, on liian laaja jotta sitä voisi kunnolla hallita. Meillä on liikaa alamaisia voidaksemme suojella heitä niin, että pystyisimme edistämään heidän hyvinvointiaan ja parantamaan heidän yhteiskunnallisia laitoksiaan. Toisin sanoen, täytettävänämme olevat velvollisuudet ovat niin laajoja, erilaiset intressit jotka meidän pitäisi yhdistää ovat niin moninaisia ja mutkikkaita, että tämä tehtävä ylittää suuresti sen, mitä tavallinen ihmisymmärrys pystyy käsittämään ja järjestämään. Kuinka Hänen majesteettinsa ministerit Lontoossa pystyisivät hallitsemaan tällaista valtakuntaa?
Englannin hallitus onkin oivaltanut tämän mahdottomuuden, ja on vielä sillä parlamentin asetuksella, joka 1853 uudisti komppanian toimiluvan, jättänyt pääasiallisen hallinnon sen valitsemille, Itä-Intiassa asuville valtuutetuille, kuitenkin niin että 12 valittuun johtajaan hallitus liittää 6 itse nimittämäänsä. Näiden alaiset virkamiehetkin valitaan nykyisin Itä-Intiassa asuvista henkilöistä, jotka ovat suorittaneet tarkoitukseen määrätyn tutkinnon. Hallitus on myös pidättänyt itselleen oikeuden tarkastaa Itä-Intian lainsäädäntöä, josta lakiasäätävä neuvosto huolehtii, ja yleensäkin se on alistanut komppanian toimet sellaiselle kontrollille, jota nykyoloissa on ollut mahdollista harjoittaa hyödyksi maalle. Tämän lisäksi komppania on velvoitettu esittämään vuosittain parlamentille edellisvuoden budjettinsa. Kuinka huomattava tämän täytyy olla, käy ilmi siitä, että komppania ylläpitää 300 000 miehen armeijaa, joista vain 30 000 on hallituksen joukkoja. De Jangigny arvioi silti valtion kokonaistulot vain 20 miljoonaksi punnaksi (500 miljoonaksi frangiksi) eli vähemmäksi kuin puolet Ranskan valtion tuloista. Tässä tulee muistaa, että rahan arvo Itä-Intiassa on huomattavasti suurempi kuin Englannissa. Työpalkkakustannuksina arvioiden suhde on 7:1. Silti vuosittaiset saatavat eivät voi Englannin mittapuiden mukaan olla suuria; tunnettua onkin, että komppanian raha-asiat tätä nykyä ovat kehnolla tolalla. Ei vain sen yksinoikeus Hindustanin-kauppaan ole aikoja sitten päättynyt, vaan komppanian on myös ollut pakko luopua kaikesta omasta kaupasta.
Itä-Intian hallinnosta on puhuttu kaikenlaista pahaa. De Jangigny katsoo kuitenkin suuren osan näistä moitteista johtuvan paikallisten olosuhteiden puutteellisesta tuntemuksesta. Hän väittää, että varsinkin kahtena viimeisenä vuosikymmenenä on tehty hedelmällisiä uudistuksia ja perustettu instituutioita jotka hyödyttävät paikallista väestöä. Viertoteitä on rakennettu 40 miljoonalla frangilla, kanavia maan kastelemiseksi avattu sekä korkeampien oppilaitosten lukumäärä Bengalissa ja luoteis-Hindustanissa on noussut 14:stä 40:een. Lisäksi kotimaisen kirjallisuuden opiskelua on vuodesta 1823 lähtien rohkaistu 250 000 frangin vuotuisella määrärahalla. Mainittuja määrärahoja ei kylläkään voi pitää suurina, mutta kun kyse on englantilaisesta hallinnosta, joka on tottunut odottamaan kaikkea yhdistyksiltä, yksityiseltä yritteliäisyydeltä ja hyväntekeväisyydeltä, osoittavat ne kuitenkin että on tunnustettu sillä olevan toisenlaisten olosuhteiden asettamia velvollisuuksia.
Mitä de Jangigny sanoo eurooppalaisen sivilisaation vaikutuksesta alkuasukkaisiin, on kiinnostavaa. Itä-Intian vallitsevat uskonnot ovat brahmalaisuus eri lahkoissaan sekä islam. Molemmat ovat sentyyppisiä, että niistä melko harvoin käännytään kristinuskoon. Brahmalaisuus päinvastoin jopa vaikuttaa merkittävästi Itä-Intiassa asuviin kristittyihin. De Jangigny sanoo tulleensa tästä vakuuttuneeksi omin silmin paikan päällä. Sanojensa vahvistukseksi hän siteeraa seuraavaa Bombayn korkeimman oikeuden puheenjohtajan Sir Erskine Perryn asiaa koskevaa lausuntoa:
Hindujen katsomusten ja tapojen vaikutus niihin kaikkia rotuja ja värejä oleviin kansoihin, jotka joutuvat päivittäiseen kosketukseen niiden kanssa, on niin suuri, että muukalaiset vähitellen omaksuvat selvästi tunnettavan niin sanoakseni hindulaisen vivahteen. Persialaiset, mongolit, afgaanit, juutalaiset ja kristityt, jotka ovat asuneet pidempiä aikoja Itä-Intiassa, ovat kokeneet tämän vaikutuksen ja vaihtaneet huomattavan osan perityistä aatteistaan hindujen katsomus- ja ajattelutyyliin sekä heidän tavallisen yhteiselämänsä tapoihin.
De Jangigny selittää tämän vaikutuksen sillä brahmalaisuuden ominaisuudella, että se on välitöntä jumalallista ilmestystä, sen määräykset soveltuvat näiden kansojen elämään ja ovat ihmeellisen kaukonäköisiä.
”Toiset kansat”, lisää hän, ”ovat päätyneet ammentamaan hindujen runouden ja heidän filosofeemiensa [filosofisten totuuksien] jumalaisista lähteistä; hindut taas eivät ole halunneet toisilta mitään. Heidän uskontonsa on täyttänyt tehtävänsä, joka on siinä että pidetään muuttumattomasti voimassa ne säännöt, mitkä ohjaavat heidän uskonnonharjoitustaan ja yksityiselämäänsä ja palautuvat historian ulkopuolisiin aikoihin. Hindujen sivilisaatio on vakaasti torjunut vainot; se on suvaitsevainen, vaikka sitä ympäröivät fanatismin esimerkit; se on rauhallinen myötä- ja alistuvainen vastoinkäymisissä; se on pysynyt pystyssä monien muiden kulttuurien raunioilla ja suuntaa katseensa muuttumattomasti kohden sitä tulevaisuutta, mikä on luvattu Brahman uskollisille palvojille.
Edelleen de Jangigny vertailee hindujen historiaa muihin antiikin kansoihin. Babylonian, Assyrian, Egyptin kulttuurit ovat kadonneet ja niiden jälkiä voidaan lukea rapistuneiden raunioiden piirtokirjoituskatkelmista. Juutalaiset ovat lakanneet kansana olemasta, roomalaisia ja kreikkalaisia ei enää ole vaikka heidän kirjailijoidensa teokset elävätkin edelleen. Kiinan tuhatvuotinen kulttuuri on hajoamistilassa. Vain hindujen kulttuuri on muuttumattomana jäljellä, tulevaisuutta uhmaten. Tekijän mielipide on, että englantilaiset voivat saada valtansa Itä-Intiassa tuottamaan hedelmää vain siten, että he harjoittavat suvaitsevaisuutta ja kristillisiä hyveitä, luopuvat kaikista käännyttämisyrityksistä, lahjoittavat hinduille hyvää tuottavan tietoutensa sekä järjestetyn hallintomuotonsa ja tekevät näin hinduista ystäviään kasvattaen heidän parissaan vähitellen käsitystä ”kaikkien ihmisten veljeydestä ja samanarvoisuudesta Jumalan ja lain edessä”. Tällaista tulevaisuutta hän toivoo Itä-Intialle.
Kaikesta tekijän melkoista asiantuntemusta kohtaan tunnetusta kunnioituksesta huolimatta voi helposti havaita hänen tulevaisuuden arviointitapansa epäjohdonmukaisuuden. Sillä juuri ne kristilliset katsomukset, joiden juurruttamista hän pitää välttämättömänä, ovat ilmeisessä ristiriidassa hindujen uskonnollisten näkemysten ja tapojen kanssa. Kastilaitos näet muodostaa tunnetusti sekä heidän yhteiskuntajärjestelmänsä että heidän käytännöllisen uskonnonharjoituksensa pääasiallisen perustan. Jos hindut siis yleisesti tunnustaisivat kaikkien ihmisten samanarvoisuuden Jumalan ja lain edessä, he olisivat myös luopuneet uskostaan. Ja toisaalta eivät kristinuskon opit ole niin vailla sisäistä keskinäisyhteyttä, että yksi oppilause voitaisiin kokonaan irrottaa kaikista muista. Esimerkiksi oppi kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta Jumalan edessä ei ole riippumaton ajatuksesta, että kaikki ovat syntisiä ja sovituksen tarpeessa.
Että käännytystoimintaa kuitenkin saadaan ainakin Itä-Intiassa harjoittaa epäviisaan innokkaasti, lienee selvää. Kiinnostava dokumentti tästä on muuan Elphiston-instituutin palkitsema kilpakirjoitus, jonka tekijä, Naragan-Bhaï, nuori hindu, oli saman instituutin oppilas. Dokumentti on painettu erääseen yllämainitun Erskine Perryn julkaisemaan teokseen Two Hindus on English Education. Jangigny esittää siitä seuraavan otteen:
Alkuasukkaat suhtautuvat vielä voimakkaan epäluuloisesti kaikkeen, joka on ristiriidassa heidän omien käsitystensä kanssa, etenkin uskontoasioissa. He karttavat kaikkia muutoksia uskonnollisissa kysymyksissä. Kuinka he voisivatkaan myöntyä mihinkään muutoksiin ohjeissa, jotka heidän esi-isänsä ovat saaneet Jumalalta itseltään? He ovat kärsineet hirvittävästi aiempien hallitsijoidensa, muhamettilaisten ruhtinaiden suvaitsemattomuudesta, ja vaikka nykyinen hallitus välttääkin niin paljon kuin mahdollista herättämästä mitään epäluuloja käännytysinnostaan, tekevät lähetyssaarnaajat silti kaiken voitavansa pettääkseen nuoria hinduja panetteluillaan ja ylipuhuakseen heidät uskomaan ettei autuuden toivoa ole kuin Raamatun yhteydessä. Lähetyssaarnaajien tavoitteena ei ole maailman valistaminen, vaan sen kristillistäminen. Lähetyssaarnaajien mielestä hindujen käännyttäminen kristinuskoon on ensi askel kohti heidän sivilisaatiotaan; he eivät oivalla, että näin meneteltäessä toimitaan sivilisaatiota vastaan sen sijaan että edistettäisiin sen asiaa. Itse asiassa kansa ajattelee kaiken englantilaisen kasvatuksen turmelevan nuorison mieltä, eikä siksi pidäkään ihmetellä, että he epäröivät lähettää lapsiaan kouluihin. Hindut näkevät mieluummin, että heidän lapsensa jäävät tietämättömiksi kuin muuttuvat kristityiksi. Heidän silmissään jokainen englantilainen opettaja on pappi, joka haluaa käännyttää heidän lapsensa. Kaupungeissa on jatkuva kosketus englantilaisiin ja englannin kielen oppimisen houkutus jossain määrin lieventänyt kansallisia ennakkoluuloja, mutta hindujen sydämen syvyyksissä se elää täydellä voimallaan. Luoteisprovinssien koulujen ylitarkastaja M. Fink, jonka alueella opetus tapahtuu kansallisilla kielillä, sanoo toimintakertomuksessaan, että kansa pitää häntä lähetyssaarnaajana. Ja miksi? lisää hän. ”Koska minä lähetyssaarnaajien tavoin puhun julkisesti, koska heidän tapaansa jaan kirjoja, käytän heidän laillaan alkuasukkaita aliopettajina, niin tavoitteideni täytyy olla samoja kuin heidän: ylipuhua kuulijani luopumaan uskonnostaan ja muuttaa heidät kristityiksi.” Hän pitää siis lähetyssaarnaajien väliintuloa suurena esteenä myös alkuasukkaiden omalla kielellä tapahtuvalle opetukselle; millä lailla se siinä tapauksessa vaikuttaakaan englanniksi tapahtuvassa opetuksessa, jossa vanhemmat (tai ainakin heidän suuri enemmistönsä) ei pysty saamaan mitään käsitystä siitä, mitä heidän lapsensa saavat oppia? Tästä voidaan päätellä, kuinka pelättyä englantilaisen kasvatuksen täytyy hinduperheiden keskuudessa olla. Pahasta päästään suurelta osin, mikäli opetus tapahtuu kansallisilla kielillä. Vaikka hallitus pyrkiikin välttämään kansallisuusennakkoluulojen syntyä, on silti jo sanassa englantilainen sinänsä jotain epäpuhdasta, joka loukkaa eurooppalaista kasvatusta vaille jääneen hindun kunniaa.
On vaikea sanoa, tulisiko ihailla tätä hindunuorukaisen vapaamielisyyttä, sillä tuskin on luettava ansioksi, että hallitseva kansa ei vain salli sitä, vaan myös palkitsee sen. Kirjoittajan yksinkertaisista sanoista voidaan silti päätellä, että hänkin, vaikka on saanut englantilaisen kasvatuksen, jakaa sen, mitä itse kutsuu maanmiestensä kansallisiksi ennakkoluuloiksi, koska hän toivoo heille ulkokohtaista eurooppalaista sivistystä mutta ilman kristinuskoa ja hindujen uskonnon ja yhteiskuntaelämän olennaiset puolet säilyttäen. On tuskin aihetta epäillä, etteivätkö hänen maanmiehensä yhtyisi näihin näkemyksiin – myös ne, jotka ovat saaneet jonkin verran eurooppalaista sivistystä ja joilla on tärkeämpiä virkoja maan hallinnossa. Jos vielä ottaa huomioon, että hindujen uskonto juutalaisuuden ja islamin tavoin määrää jumalallisin säädöksin heidän yhteiskunta- ja perhe-elämäänsä pienimpiä yksityiskohtia myöten, on helppo vakuuttua siitä, että eurooppalainen sivistys voi vaikuttaa heihin vain hyvin pinnallisesti. Mutta toisaalta nämä samat lait ja säädökset tekevät kotimaisesta sivistyksestä ja yhteiskuntajärjestelmästä niin seisahtuneen, ettei mikään edistysaskel ole ajateltavissa ilman että usko näiden lakien pyhyyteen katoaa, ts. ilman että kristinusko voittaa alaa kansan keskuudessa. Eurooppalainen sivistys ei olekaan mikään sellainen asia, että jokin kansa voisi omaksua sen ilman sen perusteita, Euroopan uskontoa. Kuinka asiaa siis tarkasteleekaan, ei löydä mitään muuta tietä englantilaisten Itä-Intiassa aloittaman työn päätökseen saamiseksi. Jos sanotaan, että hindujen on pysyttävä Brahman palvojina, merkitsee se että Englannin vallan Itä-Intiassa täytyy hävitä suhteellisen jäljettömiin.
J. V. S.
