Kun tässä esitämme muutaman sanan kyseisestä kuuluisasta suomalaisesta, on velvollisuutenamme sekä hänen muistoaan että lukijoitamme kohtaan pyytää anteeksi pitkää viivästymistä. Syynä on ollut se, että saimme luvan käyttää professori Lönnrotin keräämää aineistoa Sjögrenin muistokirjoitukseen eikä olisi ollut soveliasta hyödyntää niitä ennen kuin Lönnrot oli lukenut esitelmänsä Suomalaisen tiedeseuran viimeisessä vuosikokouksessa. Valitamme sitä, ettei vallitseva käytäntö ole sallinut prof. Lönnrotin kaunistaa tätä lehteä niillä kauniilla muistosanoilla jotka hän mainitussa tilaisuudessa esitti, koska ne tulee julkaista seuran sarjassa. Ne muutamat sanat ja arviot, jotka olemme puheesta lainanneet, voidaan tässä julkistaa sillä oikeudella, mikä tarkkaavaisella kuulijalla on sanotun toistamiseen.
Edesmennyt akateemikko, valtioneuvos ym. A. J. Sjögren syntyi Iitin pitäjässä 8. toukokuuta 1794. Sjögren oli eräs niitä harvoja suomalaisesta talonpoikaiskodista lähteneitä, jotka onnistuivat saamaan äänensä kuuluville sivistyneessä maailmassa. Hänen isänkotinsa ei ollut sen loistavampi kuin köyhän suomalaisen kyläsuutarin. Isä, Mikael Juhananpoika Sjögren, kuoli Iitissä 83 vuoden iässä 1842. Äitiään Karin Arvidintytärtä, joka kuoli 75-vuotiaana 1829, hänen oli kiittäminen alkuopetuksestaan, varhain heränneestä lukuhalustaan ja lämpimästä, uskonnollisesti sävyttyneestä mielenlaadustaan; ja kun isän taas kerrotaan olleen raudanlujan miehen, joka ei väistynyt vaikeuksien edessä, voidaan vastaavaa ominaisuutta pojan luonteessa pitää isänperintönä.
Jokaisen Sjögrenistä tämän lapsuusvuosina huolehtineen suomalaisen on syytä muistella kiitollisuudella Sailuan kappalaista Östbergiä, joka eräillä kinkereillä kiinnitti huomiotaan pojan epätavalliseen lukutaitoon, kehotti vanhempia lähettämään hänet kouluun Loviisaan, antoi hänelle koulun aloittamiseksi tarvittavat pohjatiedot opettamalla hänet lukemaan ja kirjoittamaan ruotsia sekä tuki poikaa jalomielisesti tämän kouluvuosina. Sjögren läpäisi hyvin arvosanoin koulun ja Porvoon lukion, tuli 1813 ylioppilaaksi Turussa ja 1819 filosofian maisteriksi varsin korkein arvosanoin.
Historia, sanoo Lönnrot, tarjoaa meille esimerkkejä silloin tällöin ilmaantuvista erittäin lahjakkaista yksilöistä, joilla on kyky innostaa muitakin siihen asiaan, jolle he itse ovat omistautuneet koko sielunsa lämpimällä entusiasmilla. Rasmus Rask oli tällainen ilmiö vertailevan kielentutkimuksen alalla. Minne tahansa hän kääntyikään, hänen elävä esimerkkinsä synnytti liikettä filologien parissa, varsinkin nuoremmassa polvessa.
Matkallaan Venäjälle tämä kuuluisa kielentutkija vieraili 1818 myös Suomessa ja Turussa, missä hän perehtyi suomen kieleen. Kun Rask suullisesti esitti tapaamilleen yliopistomiehille tunnetun mielipiteensä, että suomi on jo sinänsä kaunis kieli ja sitä paitsi tärkeä vertailevan kielentutkimuksen kannalta, valaisi se salaman tavoin Sjögrenin sisimmän ja sai hänet tiedostamaan elämäntehtävänsä. Hän kirjoitti Raskille, joka jo oli matkustanut Pietariin, ja luonnosteli suunnitelmaansa matkustella Venäjällä sekä tutkia siellä asuvien suomalaisten heimojen kieliä ja perinteitä. Tunnettu mesenaatti, kreivi Rumjantsov oli jo kehottanut Raskia yhdistämään nämä tutkimukset omiinsa. Rask oli silloin torjunut ehdotuksen vedoten riittämättömään suomen kielen taitoonsa ja selittänyt, että syntyperäinen suomalainen olisi oikea mies sellaiseen tehtävään. Tästä syystä Rask oli jo maininnut ehdokkaana erään Nordblad-nimisen suomalaisen opiskelijan, johon hän oli tutustunut. Kun tämä ehdotus raukesi, suhtautui hän Sjögrenin kirjeeseen sitäkin lämpimämmin ja rohkaisi innokkaasti tätä suunnitelman toteuttamiseen. Tehtävä ei kuitenkaan ollut helppo. Lönnrot sanoo oikeutetusti:
Ei voi olla ihailematta Sjögrenin kaltaisen nuorukaisen rohkeata ajatusta. Häntä ei pelottanut, vaikka häneltä puuttuivat kaikki ulkoiset keinot suunnitelmansa toteuttamiseen; ja kun menestys lopussa kruunasi ne, osoittaa hänen esimerkkinsä, että henki on tärkeämpää kuin mikään muu: se raivaa itselleen tien sinne, missä ei aiemmin ole ollut mitään tietä, ja hankkii apuneuvot silloinkin kun mitään keinoa ei näytä löytyvän
Sjögren oli näet jo tehnyt velkaa voidakseen opiskella yliopistossa, ja promootion jälkeenkin hänen oli pakko antaa yksityisopetusta ansaitakseen elantonsa. Kun hän teki rohkean päätöksensä lähteä pitkille matkoille ja elää vuosikausia tieteelliselle tutkimukselle, ei hänellä ollut mitään muuta näköpiirissään kuin usko jokaisen yleishyödyllisen pyrkimyksen menestykseen ja oman kaikki uhraavan uutteruutensa tarjoama lohdutus.
Tässä uskossa ja lohdutuksessa lujana Sjögren lähti 1820 Pietariin, eli ensin siellä ja sitten Inkerin maaseudulla kotiopettajana opetellen venäjän kieltä, joka oli välttämätön apuneuvo hänen matkapäätöksensä toteuttamisessa, ja muutenkin hän oli paneutunut matkojaan valmisteleviin opintoihin. Jo opiskeluaikanaan hän oli useamman kerran käynyt Inkerinmaalla, jonne hänet lomien ajaksi oli kutsunut opiskelijatoveri Arvid Stråhlman. Tämä varhempi tuttavuus Venäjän suomalaisten kanssa lienee omalta osaltaan vaikuttanut Sjögrenin nopeaan päätökseen matkustella maassa. Saksaksi laatimansa suomen kieltä ja kirjallisuutta koskevan tutkielman ansiosta hän onnistui kiinnittämään kreivi Rumjantsovin huomion, ja vuonna 1823 hänet kutsuttiin tämän kirjastonhoitajaksi. Pian hän havaitsikin matkasuunnitelmiensa näkymien kirkastuvan, kun sittemmin kreivin arvon saanut Rehbinder hankki hänelle matka-avustusta – tämän mainitsemme todellisella ilolla – Suomen valtionvaroista.
Vuonna 1824 Sjögren lähti ensimmäiselle matkalleen, joka ulottui pääasiassa Suomen rajan itäpuolisille seuduille, Lapissa myös Suomen alueelle. Pitkällinen sairaus esti matkustamisen koko kesän 1826. Onneksi avustusta myönnettiin uudelleen venäläisen akateemikko Krugin esityksestä vielä kahdeksi vuodeksi eteenpäin, minkä jälkeen Sjögren matkusti vielä vuoden omalla kustannuksellaan. Hän saattoi näin käydä Arkangelin, Aunuksen, Vologdan, Vjatkan, Permin ja Kazanin kuvernementeissa. Hänen suunnitelmissaan oli ollut myös vierailla suomensukuisten kansojen parissa Euroopan-Venäjän kaakkoisosassa ja Länsi-Siperiassa, mutta sitä hän ei ehtinyt. Lönnrotin mukaan tämä johtui siitä, ettei Sjögren rajannut havaintojaan vain kielentutkimukseen ja siihen liittyviin seikkoihin, etnografiaan, historiaan ja arkeologiaan, vaan liikkui myös maantieteen, tilastotieteen ja jopa luonnonhistorian alueilla; ja koska hänen tapanaan oli aina käsitellä kaikkea mitä suurimmalla täydellisyydellä ja tarkkuudella, kävi aika hänelle liian niukaksi näin laajan tehtävän suorittamiseen. Esimerkkinä Sjögrenin menettelytavasta mainittakoon, että hän tutki tarkkaan kaikki arkistot, joita tapasi kaupungeissa, kirkoissa, luostareissa tai yksityishenkilöillä. Nämä tutkimukset lienevät tuottaneet paljon lisätietoja myös Venäjän historiaan, johon Sjögren jo näille matkoilleen valmistautuessaan oli tarkkaan paneutunut.
Tulokset Sjögren julkaisi lukuisissa laajemmissa ja suppeammissa kirjoituksissa ja tutkimuksissa. Luettelemme tässä ne, jotka koskettelevat suomalaista heimoa:
Anteckningar om församlingarne i Kemi Lappmark.
Über den grammatischen Bau der Syrjänischen Sprache mit Rücksicht auf die Finnische.
Über die älteren Wohnsitze der Jemen. Ein Beitrag zur Geschichte der Tschudischen Völker in Russland.
Wann und wie wurden Sawolotschje und die Savolokschen Tschuden Russisch? Ein kritischer Versuch zur Aufklärung der Geschichte des Russischen Nordens.
Über die finnische Bevölkerung des S:t Peterburgischen Gouvernements und über den Ursprung des Namens Ingermanland.
Was bedeutet das in russischen Chroniken unter dem Jahr 1024 vorkommende Wort ”Luda”?
Latinaksi:
Suomalaisten ja muiden tshuudilaisten kansojen muinaisesta metallien käsittelytaidosta.
Venäjäksi:
Historiallinen, tilastollinen ja filologinen tutkielma syrjääneistä.
Vuonna 1829 Sjögren palasi Pietariin. Samana vuonna hänet nimitettiin Tiedeakatemian apulaiseksi, 1831 ylimääräiseksi akateemikoksi sekä akatemian kirjaston ulkomaisen osaston kirjastonhoitajaksi. Tästä hänen asemastaan johtui, että suurin osa hänen kirjoituksistaan ja tutkielmistaan, joista edellä luetellut muodostavat vain pienen osan, julkaistiin akatemian sarjoissa ja tiedotuslehtisissä. Hän ilmoitti monta viisivuotisen matkustelunsa aikana omaksumaansa ja muistiin merkitsemäänsä seikkaa lausunnoissa, joita hän esitti toisten henkilöiden akatemialle jättämistä tutkielmista ja kilpakirjoituksista. Hänen tehtäviinsä akatemiassa kuului näiden arviointi ja tarkastaminen. Nämäkin lausunnot ovat ilmestyneet akatemian julkaisuissa.
Kuuden Pietarissa viettämänsä vuoden aikana Sjögreniä kohtasi vaikea onnettomuus, näön menettäminen oikeasta silmästä. Matkallaan 1828 hän kärsi liikarasituksen aiheuttamasta silmäsairaudesta, ja eräänä hämäränä talvipäivänä 1834 hänen näkönsä pimeni äkkiä hänen istuessaan tutkimuksiinsa syventyneenä. Koska oli vielä toiveita parantaa sairas silmä, lääkärit määräsivät hänelle kylpylämatkan Kaukasukselle. Se luultavasti vastasi myös Sjögrenin toivetta saada käyttää tämä matka uusiin tutkimuksiin. Hän matkusti 1835 päätarkoituksenaan tutkia osseettien, erään kaukasialaisen kansanheimon kieltä; terveyden hoito oli ilmeisestikin sivuseikka. Monien vaivojen ja voitettujen vastusten jälkeen hänen onnistui perehtyä tämän kielen kahteen päämurteeseen. Matkan hedelmänä oli Sjögrenin suuri työ Ossetische Sprachlehre, oppineisuuden järkäle, joka huolimatta siitä ettei sitä ollut tarjottu palkintokirjoitukseksi, voitti kymmenen muuta kilpailevaa filologista tutkimusta ja sai Institut de Francelta Volney-palkinnon, 1 200 frangin arvoisen kultamitalin. Sjögren oli matkallaan käynyt myös Krimillä ja tutkinut siellä tataarin kieltä, sekä Kaukasuksella gruusian ja kabardinin kieliä – jälkimmäinen on muuan tsherkessin murre. Sjögren kirjoittaa itse matkastaan:
Jotten vaikuttaisi kerskailevalta, en tässä halua puhua siitä, miten minun tavoitteeseeni päästäkseni oli kohdattava monia esteitä ja vaikeuksia, jotka saatoin voittaa vain järkkymättömällä itsekieltäymyksellä ja lujalla kärsivällisyydellä. Kaikesta tästä voivat saada käsityksen vain ne, jotka itse ovat pidemmän aikaa oleskelleet Kaukasiassa ja siellä omasta kokemuksesta tutustuneet sekä kaikkiin paikallisiin oloihin että alkuasukkaiden yleiseen välinpitämättömyyteen omista henkisistä tarpeistaan, ja etenkin heidän epäluuloiseen luonteeseensa, joka ei juurikaan edistänyt sellaisia pyrkimyksiä kuin minun hankkeeni siellä. Huolimatta tästä minulla oli ilo palata sieltä takaisin sisäisesti vakuuttuneena siitä, että olin tehnyt kaiken mihin kykyni antoivat myöten. Kun vuoden 1838 alussa palasin Pietariin, oli ennestäänkin sairas silmäni kyllä täysin sokea ja olin matkan aikana palelluttanut pakkasessa jäseneni, mutta korvauksena siitä toin muassani runsaan ja luotettavan aineiston, jonka pohjalta saattoi laatia seikkaperäisen esityksen osseetin kielen molempien päämurteiden, tagaurin ja digorin kieliopeista.
Vasta seitsemän vuotta myöhemmin kyseinen osseetin kielioppi ilmestyi 1845 saksaksi. Kuten nähdään, Sjögren oli etääntynyt kauas suomensukuisiin kieliin kohdistuvasta tutkimustyöstään. Hän oli tänä aikana uutterasti jatkanut aikaa vievää akateemista tutkielmien tarkastajan uraansa ja tullut 1844 varsinaiseksi akateemikoksi. Nyt hän palasi tutkimaan suomensukuisia kieliä. Vuonna 1846 hän vieraili Venäjän maantieteellisen seuran kustannuksella Liivin- ja Kuurinmaalla ja uudestaan 1852. Tarkoituksena oli perehtyä näiden maakuntien vanhimpien asukkaiden, liiviläisten ja kreeviinien vähäisiin jäännöksiin, heidän kieliinsä ja perinteisiinsä. Sjögren julkaisi akatemian sarjassa kertomuksen matkoistaan ja niillä hankkimistaan tiedoista, jotka koskivat näiden kansojen kieltä, alkuperää, perinteitä ja nykyistä tilaa.
Sjögrenin töistä meidän tulee muistaa myös hänen tutkimuksensa Skandinavian historiasta siltä osin kuin se kosketti suomensukuisten heimojen tai Venäjän historiaa.
Jos yritämme tiivistää tämän lyhyen kuvauksen arvioon siitä, mitä Sjögren oli ja mitä hän sai aikaan, niin päällimmäiseksi jää vaikutelma, että hän on kuulunut noihin tieteen vaatimattomiin, uskollisiin ja kestäviin harjoittajiin, jotka keräävät aineistoja. Näistä aineistoista vuosisadan suuret nerot luovat rakennelmansa, joita heidän oma aikansa ja jälkimaailma ihailevat. Olkoonkin, että Sjögrenin väsymätön uutteruus ja suuri oppineisuus muodostavat vain yhden äänen monien joukossa, samoin kuin se omantunnontarkkuus, mitä hän töissään noudatti ja jonka ansiosta hänen kirjoituksiinsa turvautuva epäröimättä voi luottaa niissä esiintyviin tietoihin – siinäkin tapauksessa hänelle kuuluu merkittävä sija tässä tieteenharjoittajien ryhmässä, johon hänet varsinaisesti on luettava. Ja silti ei näytä varmuudella voitavan sanoa, eivätkö olosuhteet ehkä jossain määrin ole syypäitä siihen, että Sjögren monessa tapauksessa on pysähtynyt tälle tasolle. Olisi voinut odottaa laajempia filologisia töitä niiden viiden vuoden matkojen hedelmänä, jotka hän omisti Venäjän suomensukuisten kansojen tutkimukselle. Mutta toisaalta osseetin kielioppi, jonka tämän kirjoittaja tuntee vain muhkealta ulkomuodoltaan, mutta jonka suuresta arvosta Institut de Francen arvio käy hyvästä takeesta, on näyttönä siitä että Sjögren on systematisoiva tiedemies. Ja jo tämä työ riittäisi pohjustamaan tekijänsä tieteellisen kunnian. Se saa silti olettamaan, että Sjögren olisi voinut myös suomensukuisten kielten osalta julkaista jotain vastaavaa, mikäli hänen uuttera puurtamisensa akatemian tehtävissä olisi suonut hänelle aikaa ja voimia siihen. Näihin tehtäviin kuuluu myös lyhyempien tutkielmien laatiminen akatemian julkaisusarjoihin; tätä vaaditaan etenkin siltä, joka vielä odottaa nimitystään vakituiseen virkaan. Tässäkin lienee eräs syy siihen, miksi Sjögren näissä tutkielmissa julkisti havaintonsa suomensukuisten kansojen kielistä ja historiasta.
Mutta on hyödytöntä etsiä tässä syitä tuon mainion miehen tekemättä jättämisiin. Hän on antanut niin monta ja lukuisaa näyttöä ahkeruudestaan, oppineisuudestaan ja terävänäköisyydestään, että pelkkä hänen kirjoitustensa luetteleminen ja asiantuntevien arvioijien niille osoittaman kehun selostaminen veisi liian paljon tilaa näillä ahtailla palstoilla. Harvat suomalaiset ovat saaneet ja ansainneet sen kuuluisuuden mitä hän; vielä harvemmat ovat niin suurella oikeudella ansainneet Suomen poikien rakkauden ja kiitollisuuden. Vaikka hän olikin poissa isänmaastaan, hän käytti silti suuren osan elämästään ja huomattavista hengenvoimistaan sen palveluksessa omistautuessaan Suomen heimon menneisyyden ja nykyhetken valaisemiseen. Vielä elämänsä viime vuosina hän oli paneutunut, paitsi liiviläistutkimuksiinsa, myös kääntämään suomalaisia loitsurunoja saksaksi.
Lopuksi on puhuttava Sjögrenin suhteesta Castréniin.
Sanotaan Sjögrenin masentuneen havaitessaan, että häntä muistettiin Suomessa vähemmän kuin mitä hän odotti. Ei ole mikään salaisuus, että Suomi-aikakauskirjassa 1854 ilmestynyt Castrénin elämäkerta oli Sjögrenin laatima ja että hänen tähän ruotsalaiseen laitokseen tekemänsä lisäykset oli laadittu sanotunlaisessa mielentilassa. Todettakoon tämä siksikin, että on liikuttavaa ja ilahduttavaa nähdä koko Euroopassa kuuluisan miehen olevan huolissaan siitä, mitä hänestä Suomessa ajatellaan. – ”Tapamme kerta kaikkiaan on sellainen”, toteaa Lönnrot tässä yhteydessä, ”että nähdessämme virran emme juurikaan muistele lähdettä, mistä se on kummunnut; ja kun meillä on leipää suussa, emme kanna huolta siitä, kuka kynti maan ja kylvi siemenen”. Vaikka tämä tapa ei korkeampiin pyrkimyksiin nähden ole juurikaan kehuttava, noudatamme me suomalaiset silti kaikkien muiden kansakuntien lailla sitä. Mutta kyseisessä tapauksessa voidaan moitteet kohdistaa vain maan tiedemiehiin. Sillä Sjögren ei tämän katsauksen laatijan tietämän mukaan kirjoittanut mitään suomeksi, ja ruotsiksikin melko vähän. Hänen saksankieliset, tavallisesti akatemian julkaisusarjoissa ilmestyneet kirjoituksensa olivat vain ammattimaisten tieteenharjoittajien ulottuvilla, ja sillä mitä hän venäjäksi kirjoitti, ei luonnollisestikaan ollut mitään suurta yleisöä Suomessa. Sitä paitsi Sjögren eli isänmaan ulkopuolella; täytyikin siis käydä niin, että suuri osa hänen kirjoituksistaan ja toiminnastaan jäi täällä vähän tunnetuksi.
Mutta Castrénin edeltäjänä tämän uralla, miehenä, jota Castrénin on kiittäminen ja jota jokaisen sivistyneen suomalaisen sydämessään täytyy kiittää siitä, että tämä ura yleensä avautui hänelle – siinä ominaisuudessa Sjögren on jo kauan ollut tunnettu ja arvostettu maanmiestensä parissa. Vain Sjögrenin asian eteen tekemän työn yksityiskohdat ovat olleet vähemmän tunnettuja. Ei ole tiedetty, että Sjögrenin uutterien ponnistelujen ansiosta akatemia pystyi löytämään riittävästi varoja tämän tutkimusmatkan rahoittamiseksi; niiden ansiosta akatemia ei myöskään lähtenyt etsimään toista miestä tehtävän suorittamiseen, kun Castrénin lähtö yhteensattumien vuoksi viivästyi. Mutta tämä merkitsee vasta vähän. Useimmissa Siperian-retkiltään isänmaan sivistyneelle väelle lähettämissään selonteoissa Castrén muistutti siitä suuresta velasta, jossa katsoi Sjögrenille olevansa; ja kaikki täällä tiesivät, että Sjögren oli ollut hänen edeltäjänsä, Castrénin suoritettavaksi uskotun yrityksen alullepanija ja ajoi hänen nimittämistään tähän työhön; ja lopuksi Sjögren oli Castrénin isällinen ystävä ja neuvonantaja tehtävän toteuttamisessa. Hän oli myös antanut Castrénille jalon itseuhrautumisen kauniin esikuvan, jota tämä kunniakkaasti noudatti.
Anders Johan Sjögren poistui elävien keskuudesta 18. tammikuuta 1855, 60 vuoden ja 8 kuukauden ikäisenä.
”Myös taistelukenttien ulkopuolella on olemassa sankareita – uhrautumisen sankareita, oppineisuuden sankareita, uutteran työnteon sankareita, lannistumattoman, kaikkia esteitä ja vastoinkäymisiä uhmaavan rohkeuden sankareita; ja ihmiskunnan onnen takia toivoisi, että näitä rauhan sankareita olisi yhtä paljon tai jopa enemmän kuin sodan. Mutta vaikka he ovat harvinaisia, tuntee silti myös isänmaamme historia muutamia sellaisia, ja heidän joukossaan se, jota nyt muistelemme, oli eräs parhaimpia.” Näin sanoi Lönnrot, ja hänen kuulijoidensa joukossa oli tuskin ketään, joka ei myöntäisi näiden kauniiden sanojen soveltuvan täysin siihen henkilöön, josta oli puhe. Kuvataksemme vielä Sjögrenin luonnetta yksityishenkilönä voimme Lönnrotin tavoin lainata niitä sanoja, jotka akateemikko Brosset, eräs Sjögrenin virkaveljistä lausui hänen avoimen hautansa ääressä:
Sjögren oli ankara itseään kohtaan, suhtautui välinpitämättömästi elämän pikkuseikkoihin, hienoihin vaatteisiin, herkkuihin ja huveihin, mutta karkean pinnan alla sykki kultainen sydän. Köyhät eivät koskaan turhaan pyytäneet hänen apuaan; ja lukuisat ystävät, jotka mieluusti viihtyivät hänen seurassaan, eivät odottaneet häneltä teennäistä kohteliaisuutta, haettua, eleganttia ilmaisutapaa, noita pinnallisiksi jääviä hyväntahtoisuuden ilmauksia. Mitä he etsivät, oli hyvän ja suoran luonteen yksinkertaisuus, hänen näkemystensä ja tietojensa perusteellisuus, tunteen ja vakaumuksen avoin näyttäminen. Meillä hänen virkaveljillään, joilla lähimpinä oli tilaisuus arvostaa hänen suunnatonta työteliäisyyttään ja hänen laaja-alaisia tietojaan, oli hänessä aina luotettava ystävä, jalo sydän, toveri, joka vielä vähemmän saattoi toisten selän takana vastustaa toisten etuja kuin yrittää edistää omiaan, jotka hän täysin unhoitti.
J. V. S.
