Kun kristityt kansat alkoivat vähitellen tunnustaa maallisella elämällä olevan jonkinlaista arvoa ja lakkasivat useimpien itämaisten kansojen tavoin pitämästä sitä syntiinlankeemuksen vuoksi säädettynä rangaistuslaitoksena, niin he kuitenkin pysyivät sillä kannalla, että ihmisyhteisö olisi olemassa inhimillisen heikkouden ja pahuuden vuoksi. Tältä kannalta tarkasteltiin avioliittoa, perhe-elämää ylipäänsä, ja myös valtiota. Vähitellen näille yhteisöille tosin annettiin jumalallinen pyhyys: avioliitosta tuli katolinen sakramentti, valtio sai oikeutuksensa kirkolta, joka pyhitti valtiovallan laskemalla kruunun hallitsijan päähän. Mutta tämä tarkoitti vain sitä, että tämän kautta itsessään epäpuhdas ja syntinen puhdistettiin ja pyhitettiin.
Vasta keskiajan lopussa ja uuden ajan alussa alkoi toisenlainen ajattelutapa päästä vallalle. Tähän vaikutti eniten tuolloin lisääntynyt tutustuminen Kreikan ja Rooman antiikkiin, tämän valtiolliseen historiaan ja oppeihin. Uskonpuhdistuksen myötä perhe-elämä tunnustettiin sinänsä inhimilliseksi, Jumalan asettamaksi tehtäväksi, aviottomuus ja luostarielämä tuomittiin luonnollisen ja jumalallisen järjestyksen vastaisiksi. Tällaista tunnustusta perhe ei saanut myöskään antiikin aikana. Se oli alistettu valtion päämäärille. Nyt sen korkeampaa tunnustamista seurasi vaatimus yksilön yhteiskunnallisesta vapaudesta eli kansalaisvapaudesta, jolle myöskään ei antiikin valtioissa ollut riittävästi tilaa. Tilanne oli kuitenkin jonkin verran erilainen Kreikan ja Rooman valtakunnissa. Jälkimmäisessä kehittynyt siviililaki todistaa jo laajemmasta kansalaisvapaudesta, kun taas Kreikassa yhteiskunnallinen laki oli tiukemmin riippuvainen valtiollisesta järjestyksestä, ja etenkin doorilaisissa valtioissa kuten Spartassa henkilökohtainen vapaus ja omistusoikeus oli rajoitettu äärimmäisen niukaksi. Mutta kristinusko sai myös aikaan, että ihmiset eivät vaatineet vain yhteiskunnallisen vapauden laajentamista vaan myös sen ulottamista kaikkia koskevaksi, vailla poikkeuksia. Antiikin valtioissa emme tapaa ajatustakaan tällaisesta. Paitsi orjia näissä valtioissa oli yleensä myös erilaisia kansalaisten luokkia, joilla oli erilaisia oikeuksia. Ja tämä tilanne jatkui kristittyjen kansojen keskuudessa läpi koko keskiajan. Uuden ajan alussa yhteiskunnallinen vapaus olikin siksi ensimmäinen ja suurin tarve; vielä Ranskan vallankumouksenkin piti ottaa tasa-arvoisuus lippuunsa. Itse asiassa kansalaisvapauden laajeneminen kaikkiin yhteiskuntaluokkiin on ollut paljon tärkeämpi ilmiö Euroopan nykyisten valtioiden sosiaalisessa kehityksessä kuin sen määrällinen lisääminen uusien oikeuksien ja vakuuksien nojalla.
Juuri tämä, kansalaisten vapaus, on kansan aineellisen hyvinvoinnin ensimmäinen ehto. Se on yksinkertainen asia: siellä missä ihmisen persoona ja omaisuus on vapaa ja turvattu, ihminen noudattaa esteettömästi omaa luonnollista haluaan saada hyvinvoinnin tarjoamaa nautintoa sekä toista, jalompaa halua suoda tämä nautinto myös läheisilleen. Valtiollinen vapaus, oikeus osallistua lainsäädäntöön ja valtion hallitukseen on toinen asia. Yhteiskunnallinen vapaus ei tosin ole vailla yhteyksiä valtiolliseen vapauteen. Mutta historia opettaa, kuten edellä jo totesimme, että jälkimmäinen on voinut kehittyä varsin pitkälle samalla kun edellinen on ollut vähäistä; ja päinvastoin historia tarjoaa monia esimerkkejä siitä, miten kansalaisten vapaus on ollut laaja ja turvattu samalla kun poliittinen vapaus on puuttunut joko täysin tai ainakin lähes täysin. Jälkimmäisessä tapauksessa tarvitsee mainita vain Saksan valtiot ja hyvinvointi, jota niistä useimpien kansat nauttivat, vaikka valtiollinen vapaus on niissä niin uutta, että se on tämän vuosisadan ilmiö, ja useimmissa se on vieläkin varsin kehittymätön. Myös meidän maamme historia tarjoaa esimerkkejä. Ajan oloihin nähden vapaan valtiomuodon puitteissa yhteiskunnallinen vapaus oli 17. vuosisadalla tuhoutumassa, ja sen pelasti Kaarle XI:n yksinvalta, siis valtiollisen vapauden lakkaaminen. Euroopassa absoluuttisen monarkkisen hallitusmuodon tehtävänä on yleensäkin ollut kansan suuren joukon vapauttaminen, kansalaisvapauden ja turvallisuuden ulottaminen kaikkiin yhteiskuntaluokkiin.
Joku lukija muistanee nähneensä myös tämän maan sanomalehtikirjallisuudessa joitakin korupuheita tästä aiheesta – Litteraturbladia vastaan suunnattuna. Niissä on tarjottu puolinaista tietoa ja otettu esimerkkejä Tyroksesta, Karthagosta, Kreikasta, Roomasta, Hollannista. Englannista jne. sen osoittamiseksi, miten aineellinen hyvinvointi ei voi syntyä ilman poliittista vapautta. Jokainen, joka tietää historiasta vähänkin enemmän kuin mitä on ehkä jostain koulukirjoista oppinut, tietää kuitenkin paremmin kuin hyvin, että on ollut valtioita, joissa valtiollinen vapaus on yhdistynyt yleiseen köyhyyteen tai ainakin yleiseen varattomuuteen.
Historian todistus silmien edessä oltiin pitkään sitä mieltä, että tehtaiden ja kaupan kautta saavutettu kansan hyvinvointi on yhteen sovittamaton vapaiden valtiollisten instituutioiden kanssa. Roomalaiset historiankirjoittajat, puhujat ja runoilijat valittavat, miten rikkauden kasvun myötä isänmaallisuus katosi ja vapaa valtiomuoto rappeutui. Sveitsin köyhiä paimenia pidettiin pitkään ainoina, jotka voivat kestää ja säilyttää vapauden. Mutta historia päinvastoin opettaa ensinnäkin, että siellä missä on jo jonkin verran hyvinvointia, siellä herää vaatimus poliittisesta vapaudesta. Näitä vastakkaisia kokemuksia voi selittää niin, että kansojen lapsuudessa, kehittymättömän valtiollisen organisoitumisen oloissa vapaiden instituutioiden ylläpito ja säilyttäminen vaatii niin vähän tietoa ja uhrauksia, että köyhinkin kansalainen pystyy siihen jollain tapaa paneutumaan. Ja kuitenkin tämä niin sanotusti alkuperäinen valtiollinen vapaus vallitsee vain joissain pienissä valtioissa, joiden osuus maailman tapahtumiin on vähäinen ja joiden järjestymisen muoto on pikemmin kunnallisjärjestys kuin valtiomuoto. Näiden esimerkkien joukkoon voimme lukea Sveitsin kantonit. Mutta yleensä on sääntönä, että hyvinvoinnin kasvu edeltää vapaata valtiomuotoa, ei päinvastoin.
Antiikissa tilanne oli, kuten todettu, jonkin verran toisenlainen. Antiikin valtioissa orjat ja vapautetut ylipäätään olivat se ryhmä, joka huolehti kaupasta ja elinkeinoista. Heillä ei tietenkään ollut mitään poliittisia oikeuksia. Poliittiset oikeudet omaavista taas osa pyrki vaurauteen hankkimalla itselleen orjia. Myös poliittisesti oikeutettujen suuri joukko oli kuitenkin esimerkiksi Ateenassa ja Roomassa köyhiä ja sellaisena he pysyivätkin. Ei ollut harvinaista, että heitä ylläpidettiin julkisilla varoilla. Erityisesti Rooman rikkaudet olivat valloitusten ja kiskonnan tulosta. Tämä on yleisesti tunnettu asia. Vain meidän maassamme voidaan puhua yleisölle tietämättä asiasta mitään. Mutta myös poliittiset oikeudet omaavien oli Roomassakin vähitellen pakko jakaa valtaansa niille, jotka siihen asti olivat olleet vailla oikeuksia, sitä mukaa kuin näiden varallisuus kasvoi.
Kristityn Euroopan vapaissa valtioissa teollisuuden ja kaupan kasvattama hyvinvointi on, kuten sanottu, synnyttänyt vapaan valtiomuodon. Kaupungit olivat yleensäkin kuninkaiden liittolaisia sortavaa feodaaliaatelia vastaan ja myöhemmin, kun yhteiskunnallinen vapaus oli vakiinnutettu, niin lähinnä porvarissääty tuki absoluuttisen kuninkaanvallan vastaista oppositiota. Silmäys karttaan kertoo, miksi vapaat valtiolliset instituutiot kehittyivät ensiksi sellaisissa valtioissa kuin Genova, Venetsia, Hollanti ja Englanti. Ei liene ainuttakaan historiallista teosta, jossa ei todettaisi, miten kaupan ansiosta kasvanut hyvinvointi loi näissä maissa niiden vapaan valtiomuodon perustan. Tällä ei sitä vastoin ollut mitään keinoja hyvinvoinnin säilyttämiseksi sen jälkeen kun maailmankauppa muista syistä suuntautui uusille urille. Mutta myös tämä on yleistietoon kuuluvaa. Ei voida kuitenkaan välttää yksinkertaisuuksiinkin menemistä silloin kun on pakko oikaista tietämättömyyteen perustuvia väitteitä.
Etenkin Englannin valtiosäännön historia tarjoaa opettavaisen todistuksen edellä esitetyn puolesta, siis että kansalaisvapauden on oltava voimassa ennen kuin valtiollinen vapaus voi saada minkäänlaista merkitystä. Suuret vapauskirjat, joiden ansiosta englantilaisten valtiolliset vapaudet ja oikeudet tunnetaan, sisältävät itse asiassa hyvin vähän poliittisia määräyksiä, kun taas suurin osa niiden sisällöstä koskee pelkästään kansalaisvapauksia. Ja tästä historiasta näemme myös, miten yhteiskuntaluokka toisensa jälkeen kohoavan hyvinvoinnin ja yhteiskunnallisen riippumattomuuden myötä on päässyt osalliseksi poliittisista oikeuksista. Tämä edistyminen näkyy myös kunnallisella tasolla niin että kunnallishallintoon osallistuvien piiri on tasaisesti laajentunut ja itse asiassa juuri tämä osanotto toi mukanaan myös poliittiset oikeudet.
Lain kirjaimen mukaan Suomen kansalla on ollut kansalaisvapaudet jo vuosisatojen ajan. Mutta sodat ja sotien seuraukset ovat usein mitätöineet lain henkilölle ja omaisuudelle lupaaman suojan. Kansan suuri joukko on päässyt jatkuvasti nauttimaan tätä turvaa varsinaisesti Kaarle XI:n hallitusajalta lähtien – poikkeuksena tietenkin sotien paineet ja etenkin Suuren pohjan sodan aika, jolloin maa oli vihollisen miehittämä. Voitaneen sanoa, että Kaarle XII:n kuoleman jälkeen voimaan astunut vapaa valtiosääntö vakiinnutti kansalaisvapaudet. Mutta sen jälkeenkin, kun tuo valtiosääntö oli kumottu ja poliittinen vapaus Kustaa III:n ja Kustaa IV:n hallituskausina supistettu äärimmilleen, yhteiskunnallisen lain voimaa ei siltikään rajoitettu. Sama tilanne on jatkunut 50 viimeksi kuluneen vuoden ajan. Voidaanpa totuudenmukaisesti väittää, että tämä vapaus on tänä aikana yhä enemmän lujittunut ja laajentunut. Virkamiesten mielivallalle oli ennen, kuten tunnettua, Suomessa enemmän mahdollisuuksia kuin Ruotsissa. Tähän ei ollut mitenkään vähäisenä syynä hallitsevien hallittavien kannalta vieras kansallisuus ja kieli. Ja jos virkamies ei nytkään voi aina tiedottaa asioitaan rahvaalle niin sujuvasti ja selkeästi kuin olisi toivottavaa, niin sellainen on kuitenkin aiempaa yleisempää; kaikki virkamiehet ovat nyt isänmaassamme syntyneitä ja kasvaneita. Sivistyksen nousu on tietenkin tuonut tähän oman lisänsä. Rahvas ei enää anna kohdella itseään niin kuin ennen, eikä myöskään virkamiehellä ole siihen enää halua varsinkin kun hänen toimenpiteensä ovat nyt kotimaisen, lähellä olevan hallituksen valvonnassa. Henkilökohtaisella vapaudella on abstraktisti tarkasteltuna negatiivinen merkitys. Pelkkä yksilön ruumiin suojaaminen väkivallalta ja pakolta ei vielä merkitse paljoakaan. Tämä vapaus saa positiivisen merkityksen vasta sitten, kun hänellä on mahdollisuus käyttää vapaasti ruumiin- ja hengenvoimiaan hankkiakseen itselleen sivistystä ja hyvinvointia. Mitä enemmän kaikilla yhteiskunnan jäsenillä on tähän mahdollisuus, sitä todellisempaa on kansalaisvapaus. Tässä merkityksessä kansalaisvapaudet ovat Suomessa viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana lisääntyneet merkittävästi. Monia taloudellisia määräyksiä – voidaan kai sanoa monia satoja – jotka elinkeinoelämän muuttumisen vuoksi enemmän tai vähemmän rajoittivat yksilön toimintavapautta, on kumottu tai korvattu ajanmukaisemmilla laeilla. Monet uudet lakisäädökset ja instituutiot ovat antaneet tilaa uusille elinkeinon hankkimisen tavoille ja synnyttäneet niitä. Valtiontuloja on voitu käyttää ainoastaan oman maan tarpeisiin ja siten sen henkisen ja aineellisen kulttuurin kohottamiseen. Erinäiset seikat ovat suosineet hallituksen ponnisteluja näissä asioissa, niiden joukossa verotuksen alentaminen suostuntaveron poistamisen sekä sotaväen asettamisesta vapautumisen vuoksi. Jälkimmäisen seikan vuoksi myös valtion käytettävissä olevat varat ovat lisääntyneet. Tuloksena on aineellisella puolella kaksinkertaiseksi kasvaneen väestön kaksinkertaiseksi lisääntynyt hyvinvointi.
Mutta hyvinvoinnin nousu ei kuitenkaan vain sellaisenaan synnytä vaatimuksia poliittisesta vapaudesta. Teollisuuden ja kaupan kehittymisestä seuraa myös selkeämpi tietoisuus aineellisten etujen keskinäisestä riippuvuudesta ja sitä kautta niiden merkityksestä yleisinä, kansallisina intresseinä. Suomen kansa on luonnollisesti joutunut näiden 50 vuoden aikana käymään oman koulunsa tämän tietoisuuden saavuttamiseksi. Ennen vuotta 1809 ei mistään erityisesti suomalaisista harrastuksista voinut juuri puhuakaan. Ne olivat integroitu, joskin verraten vähälle huomiolle jätetty osa Ruotsin eduista. Kansa, joka suomalaisten tavoin 1809 äkkiä temmataan vuosisatoja vallinneesta tilanteesta, ei voi mitenkään tuntea uuteen asemaansa liittyviä intressejä, sillä niitä ei itse asiassa sellaisinaan ole vielä olemassakaan; ne syntyvät ja muovautuvat vasta vähitellen. Jos katsomme esimerkiksi tulli- ja rahaolojamme kyseisenä ajanjaksona niin huomaamme, miten Suomen näihin asioihin liittyvät intressit vähitellen irtautuivat ruotsalaisista, mutta samoin ne eriytyivät vähitellen myös venäläisistä intresseistä. Suomen maatalouden, teollisuuden ja kaupan edut suhteessa muiden maiden etuihin ylipäänsä eivät ole jotain uutta vain tietoisuuden kannalta vaan myös asiallisesti. Sama koskee henkisiä, kansallisia intressejä: suomalaista opetuslaitosta, suomalaista kansansivistystä, suomen tiedettä, kirjallisuutta ja taidetta. On helppoa nähdä, ettei tässä ole kysymys vain sen tiedostamisesta, että nämä henkiset intressit ovat erityisesti suomalaisia, vaan myös itse opetuksen, kirjallisuuden ym. alueilla tapahtuneesta kehityksestä.
Tämä kansalaisten yhteiskunnallisten intressien, yhteiskunnan lakien ja yhteiskunnallisten instituutioiden kehittäminen on ollut käsiteltävänä ajanjaksona kaiken julkisen toiminnan tärkein kohde tässä maassa. Ja vasta varsin myöhään yleinen tietoisuus on näissä asioissa julkisesti tullut jonkinlaiseen vuorovaikutukseen maan hallituksen kanssa kehityksen eteenpäinviemiseksi. Olemme hiljattain muistuttaneet siitä, kuinka vielä kaksikymmentä vuotta sitten maamme lehdissä ei ollut sanaakaan näistä aiheista. On satuilua väittää, että niiden käsittely olisi kielletty. Julkisesti on voinut lausua mielipiteensä julkisesta opetuksesta, raha-asioista, luotosta ja luottolaitosten tarpeesta, maatalouden tilasta, talousseurasta, tehdasteollisuudesta, ammattikuntalaitoksesta, maatalouskouluista ja teknisistä oppilaitoksista, kaupankäynnistä, tulleista, merenkulusta, merimieskouluista, merivakuutusyhdistyksistä, paloapuyhtiöistä, yleisestä terveydenhuollosta, puolustuksen järjestämisestä, vankiloista, rikoslaeista, siviililaeista ja koko yhteiskunnan taloudellisesta lainsäädännöstä – kaikki tämä on ollut täysin mahdollista. Mutta tuona aikana lehdissä ei ollut edes yksittäisiä tarkasteluja näistä kysymyksistä, saati sitten yleisluontoisten teorioiden soveltamista Suomen olosuhteisiin ja niiden kritiikkiä. Tämä osoittaa vastaansanomattomasti, että tietoisuus yhteiskunnallisista intresseistä nimenomaan suomalaisina ei ollut vielä selkiytynyt ja vahvistunut niin, että se olisi sellaisenaan etsinyt keinoja päästä esiin. Vähitellen tätä on kuitenkin tapahtunut ja maan hallitus on tunnustanut tämän tietoisuuden merkityksen siinä määrin, ettei nykyään enää oteta juuri mitään näihin asioihin liittyviä toimenpiteitä käsiteltäväksi ilman että asetettaviin komiteoihin kuuluu jäseniä niistä yhteiskuntaluokista, joiden intresseistä lähinnä on kysymys ja joilla arvellaan olevan kokemusta asioista.
Tämä meidän maamme kehityshistoria on sama kuin kaikkien muidenkin maiden. Kehityksen kulku on voinut olla näin nopeaa, koska se ollut niin sanotusti jo aikaisemmin, mutta toisenlaisissa oloissa kuljetun uran uudelleen kulkemista. Suomen kansa oli jo kauan nauttinut kohtalaista yhteiskunnallista ja poliittista vapautta – vaikkei jälkimmäinen koskaan ollut kovin tärkeää kansakunnan suurelle massalle, joka kielensä vuoksi suljettiin pois sekä tarpeellisesta sivistyksestä että kaikesta poliittisesta toiminnasta. Mutta kuten koetimme osoittaa, nyt kysymys oli kansalaisvapauden muovaamisesta uudelleen kansallisena, kaikista siihen kuuluvista oikeuksista nauttimisesta siinä uudessa muodossa, jonka Suomen nykyinen sisäinen itsenäisyys vaatii ja sallii. Tämän kehitysvaiheen Suomen kansa on nyt kulkenut läpi ja tämän seurauksena myös valtiollinen vapaus, nyt kansallisena, on tullut sille arvokkaaksi.
Jokainen tässä maassa tietää, kuinka totuudenvastaisia ovat puheet ennenkuulumattomasta kärsimyksestä, ylenpalttisesta kärsivällisyydestä ym., joiden varassa Suomen kansa olisi kestänyt valtiopäivien puuttumisen ja ylipäänsä perustuslaillisten oikeuksiensa toteutumisen puutteen. Totuus on päinvastoin, että tietoisuus poliittisen vapauden tarpeesta maan tulevan aineellisen ja henkisen kehityksen kannalta ehti tuskin herätä ennen kuin sen synnyttämät toiveet toteutuivat. Hwasserin ja Arwidssonin 20 vuotta sitten käymä polemiikki Suomen valtiollisesta tulevaisuudesta jäi täällä meidän maassamme jokseenkin tuntemattomaksi ja herätti innostusta vain hyvin suppeassa piirissä. Jopa kirjallisesti sivistyneen yleisön suurelle osalle ajatus valtiopäivistä ja perustuslaillisen yhteiskuntatilan toteuttamisesta oli pitkään sen jälkeenkin vieras. Jopa sensuurin pakkoa kestettiin eikä se ahdistanut ketään, koska kenelläkään ei ollut mitään julkisesti esitettävää. Yhden poikkeuksen tästä voi tehdä silloisten herrojen professori-sensorien tapa käyttää valtaansa suhteessa kirjalliseen kritiikkiin ja polemiikkiin. On samalla kertaa säälittävää ja naurettavaa ajatella, miten he sensorin ominaisuudessa ottivat milloin kenenkin kirjailijan hivuttavaan suojelukseensa. Vasta vuoden 1850 tienoilla seuraelämässä alettiin esittää jonkinlaista vakavampaa hallituksen toimenpiteiden kritiikkiä. Tämä oli osaltaan silloisen kaikkivaltiaan valtiovarainpäällikön ansiota, koska hänen mukaantulonsa hallitukseen vei sen nopeasti uudistusten tielle. Tämä herätti yleistä huomiota, halu tietää jotain julkisista asioista kasvoi ja kritiikki heräsi. Kasvava tyytymättömyys ruhtinas Menšikovin hallintoon herätti myös yleisesti toiveita uudesta aikakaudesta. Mutta vielä kymmenen vuotta sitten, kun ajatus valtiopäivistä jo heräsi, niin monet suhtautuivat siihen ei toivoen vaan pikemmin peläten, että valtiopäivät tulisivat vain laillistamaan maalle vähemmän toivottavat hallituksen toimenpiteet ja että niistä siten tulisi, niin kuin sanotaan, hallituksen ”kumileimasin”.
Tässä on kuitenkin näkynyt kuitenkin hyvinvoinnin kasvun ja yhteiskunnallisten, ennen muuta aineellisten intressien nousun merkitys myös poliittisen elämän kannalta. Ennemmin tai myöhemmin tulee nimittäin ajankohta, jolloin nämä intressit ovat niin laajoja ja painokkaita, ja väestö tulee siinä määrin tietoiseksi niiden yleisestä ja kansallisesta merkityksestä, ettei niiden keskinäistä oikeutettua järjestystä voida määrätä eikä niiden kehittymistä edistää muutoin kuin että nämä intressiryhmät osallistuvat näihin asioihin liittyvään lainsäädäntöön. Tämä ajankohta on siis silloin, kun yleinen hyvinvointi ja sivistys ei enää kykene kohoamaan ilman tällaista osallistumista. Juuri tästä vakuuttuneina olemme usein korostaneet poliittista vapautta eräänä taloudellisenkin hyvinvoinnin nousun edellytyksenä, nimittäin eräässä sen kehitysvaiheessa. Edellä olemme luonnehtineet yleisesti tätä ajankohtaa. Se on nimittäin käsillä silloin, kun aineelliset intressit ovat muotoutuneet yleisiksi, kansallisiksi intresseiksi ja sellaisina tulleet tiedostetuiksi. Tämä vakaumuksemme on käynyt koko sanomalehtimiestoimintamme ajan ilmi sille, joka on suvainnut asian huomata. Ajan ja kykyjemme puitteissa olemme koettaneet puhua myös henkisten harrastusten puolesta, mutta historia on myös opettanut meidät tuntemaan materiaalisten intressien voiman ja merkityksen kansan kansalliselle kehitykselle emmekä koskaan ole kieltäytyneet puhumasta lämpimästi niiden puolesta. Uskomme, että aatteet ohjaavat maailmaa, mutta tiedämme, että ne käyttävät aineellisia intressejä välikappaleinaan, ja jokainen voi nähdä, että aatteiden marttyyrit ovat harvassa, kun taas miljoonat seisovat tai kaatuvat taloudellisten etujen vuoksi. Myös poliittisen vapauden hankkimisessa niillä on ratkaiseva osuus; opit ja teoriat ovat ilman niiden tukea voimattomia silloin kun ryhdytään toimintaan. Liberaalisten poliittisten oppien saarnaaminen (se on nykyään helppo ammatti, kun iskusanat voi lainata mistä kulmakuntalehdestä tahansa) voi saada liikkeelle vain joitain housuttomia seikkailijoita siellä missä materiaalisten intressien edustajat eivät vielä tunne tarvitsevansa poliittista vapautta niiden edistämiseen. Myös perustuslakien tehtailu olisi sellaisissa oloissa turhaa vaivaa. Varmempaa, ja epäilemättä myös suurempaa ymmärrystä vaativa työtä onkin se, että tuo yleisiä, kansallisia intressejä kansan tietoisuuteen. Sillä ainoastaan tälle tietoisuudelle voi rakentua jonkinlainen pohja poliittisen vapauden olemassaololle. Yhdellekään kansalle maailmassa ei vapaa valtiomuoto ole tullut liian myöhään, mutta sangen monet ovat kokeilleet sitä liian aikaisin ja niiden on ollut pakko jälleen luopua siitä.
Olemme koettaneet selittää poliittisen tietoisuuden kehitystä Suomessa. Jos halutaan selittää sen näennäisesti niin nopeaa kasvua, niin selitys löytyy kahdesta sanasta: Aleksanteri II hallitsee. Ja silti on varmaa, että tämä poliittinen innostus on vielä paljolti näennäistä. Se perustuu siihen, että ne jotka äskettäin ryömivät, eivät nyt tunne mitään rajoja rohkeudelleen, ja että toiset, kuten aina ja kaikkialla, ovat löytäneet poliittisesta metelöinnistä alan, jolla he näyttävät olevan jotain, koska tällainen harhakuva voidaan synnyttää ilman tietoa ja vaivannäköä. Mutta kaukana ei ole se aika, jolloin tullaan valittamaan yleisön vähäistä osallistumista politiikan asioihin. Kaikki nimittäin vaatii aikansa. Niin myös kansan poliittinen sivistyminen ja siitä johtuva innostus politiikkaan. Emme silti lainkaan epäile, etteivätkö kumpikin tule nousemaan yhteiskunnallisten intressien jatkuvan kehittymisen myötä.
Ohimennen muistutettakoon, etteivät pyrkimykset suomen kielen puolesta ole suinkaan olleet vailla vaikutusta kyseiseen tietoisuuteen aineellisten intressien kansallisesta merkityksestä. Monille kirjoittajille, jotka eivät ole päässeet liberaalisten fraasien toistelua pitemmälle, on tosin muodostunut sanontatavaksi, että mainitut pyrkimykset ovat kielen vuoksi unohtaneet politiikan. Heidän lienee kuitenkin vaikea osoittaa, kuka ylipäätään on nostanut kansallisia intressejä, ja myös aineellisia, puheenaiheeksi, elleivät juuri mainitut kieli-intoilijat. Ja päivänselvää on, kuinka suuresti työ suomalaisen kansallistietoisuuden kohottamiseksi on edistänyt tietoisuutta Suomen asioista ylipäänsä. Juuri tämä pyrkimys, jonka syvin ilmaus on työssä suomen kielen ja kirjallisuuden puolesta, mutta joka on myös kääntänyt Suomen kansan ajatuksen ja mielen takaisin kansaan itseensä, sen henkisiin ja aineellisiin intresseihin erityisesti suomalaisessa merkityksessä käsitettyinä. Samoin on päivänselvää, mitä nuo kieli-intoilijat ovat saaneet aikaan suomalaisen rahvaan yhteiskunnallisen ja poliittisen tietoisuuden kannalta. Tulevaisuus tulee osoittamaan, että juuri tämä vaikutus loi perustan Suomen kansan koko poliittiselle ja kansalliselle elämälle.
Mutta kun asetamme yhteiskunnalliset ja erityisesti aineelliset intressit näin merkittäviksi poliittisen vapauden perustanlaskijoina, niin tämä ei suinkaan tarkoita, että poliittisen vapauden päämääränä tulisi olla niiden edistäminen. Itse asiassa kansat tavoittelevat sitä vain sen itsensä vuoksi, koska se on inhimillinen tarkoitusperä, ja koska vapauden olemus on kuunnella omaa lakiaan. Ja toiminnan vapauden huippu on se, että yksilö päättää ja toimii kansakunnan nimissä ja sen mahdilla. On helppo myöntää, että tämä ei tapahdu vain yksilön tyhjän tyydytyksen vuoksi. Mutta vapaan valtiomuodon myötä kasvaa niiden lukumäärä, jotka ovat tietoisia kansallistahdosta niin että he kykenevät lausumaan sen julki ja toteuttamaan sen töitä, ja kansakunnan kyky maailmanhistorialliseen toimintaan paranee. Moderneissa valtioissa positiivinen osallistuminen poliittiseen vapauteen jää tosin aina suhteellisen kapea-alaiseksi. Kansan suuren joukon osallistuminen siihen on muodollista. Mutta tietyissä kansakunnan historian vaiheissa sillä on kuitenkin ratkaiseva ääni, ja vapaan valtiomuodon oloissa sen mielipiteillä on suurempi mahdollisuus painostaa poliittisia toimijoita. Kansakunnan historiallisessa toiminnassa yhteiskunnalliset intressit muuttuvat nyt päämääränä olevan kansakunnan historiallisen tehtävän välineiksi. Tämän todistaa se yksinkertainen seikka, että yksilön täytyy uhrata omaisuutensa ja henkensäkin – siis kaikkien yhteiskunnallisten intressien, niin aineellisten kuin henkistenkin välttämättömän edellytyksen – ei vain valtion säilymisen, vaan myös sen maailmanhistoriallisen mahdin ja vaikutuksen puolesta.
Olemme tästä toisinaan muistuttaneet esittääksemme varauksen siihen enemmän tai vähemmän materialistiseen näkemykseen nähden, joka asettaa yksilön onnellisuuden valtion päämääräksi, ja näin olemme selvittäneet lehtemme lukijoille, missä merkityksessä se on puhunut myös aineellisten intressien puolesta.
Ei tarvitse sanoa, että myös vapaan valtiomuodon tulee palvella Suomen kansallisen kehityksen lujittumista. Mutta myös se tulee olemaan kansallista siinä merkityksessä, että se vastaa kansakunnan poliittista sivistystasoa. Vähänpä ovat oppineet nykyajankaan historiasta ne, jotka tarjoilevat jonkin valmiin reseptin mukaista vapaata valtiomuotoa niin kuin jotakin Morrisonin pillerirasiaa kaikkia yhteiskunnallisen elämän vaivoja vastaan. Jos ajatellaan, kuinka suhteellisen uusia kansalliset intressit samoin kuin yleinen tietoisuus niistä sellaisina on, täytyy päätyä sille kannalle, että kuluu vielä vuosikymmeniä ennen kuin Suomen kansan niin ikään äskettäin saavuttama poliittisten oikeuksien käyttäminen tulee tuottamaan toivottua hedelmää. Tulevaisuuden toivo kannattaa niin yksilöitä kuin kansakuntiakin. Mutta on hyvä, jos toiveita ei aseteta niin korkealle, että pettymykset latistavat mielen. Kansan tehtävä on kamppailla itselleen poliittinen olemassaolo kovien taistelujen kautta. Yksikään kansa ei ole ilman suuria uhrauksia päässyt rauhallisesti ja hedelmällisesti nauttimaan vapaan valtiomuodon eduista. Suomen kansa on saavuttanut nykyisen poliittisen olemassaolonsa nykyisen sukupolven kannalta niin vähällä vaivalla, että sen saavuttamia asioita voidaan pitää odottamattomana taivaan lahjana. Ottakaamme se vastaan sitä nöyremmin ja yrittäkäämme käyttää sitä sen viisaammin ja kohtuullisemmin. Sillä ne, jotka jumala tahtoo tuhota, hän lyö sokeudella. Ja kansan sokeutta on pöyhkeilevä ylimielisyys, joka unohtaa, että kansakuntien oikeus on valta.
J. V. S.
