Poësins historia af P. D. A. Atterbom. I–IV bandet [P. D. A. A., Runouden historia 1–4]. Örebro 1861.

Tämän teoksen ilmestyminen lienee yllättänyt suuren osan ruotsalaisesta lukijakunnasta – ja ollut monille mitä mieluisin yllätys. Mitä vähemmän nimittäin nykyisin on aihetta iloon lupaavien uusien kykyjen ilmaantumisesta Ruotsin kirjallisuuteen, sitä ilahduttavampaa on edellisen loistavan kirjallisuuskauden perinnön kartuttaminen. Kaikkia niitä, jotka ovat arvostelijan tavoin kasvaneet kuunnellen tuon kauden nimien kaikua, kiinnostanee myös erityisesti nähdä, että sen edustajien mainetta kaunistetaan vielä kuoleman jälkeen uusilla ansioilla.

Pienen upsalalaisen piirin ulkopuolella ei liene tiedetty, että Atterbom jätti jälkeensä tämän teoksen. Se julkaistaan nyt toisena jaksona hänen ”kootuissa proosateoksissaan”. Kahtena osana julkaistut matkamuistot Saksasta ja Italiasta nimittäin ovat sarjan ensimmäinen jakso. Teos on koottu kolmen aihetta käsittelevän luentosarjan käsikirjoituksista, jotka mainittu julkaisija [J. G. Wahlström] on toimittanut julkaisukuntoon tunnontarkasti, kuten hänen uhrautuvan vaivannäkönsä tulos osoittaa.

Runouden historian kaltaiset monografiat ovat maailmassa uutta. Niitä on ilmaantunut, kun on toisaalta opittu näkemään, että historia on yleensäkin ihmiskunnan kulttuurihistoriaa, ja toisaalta havaittu, että näin ollen pelkkä poliittinen historia osoittaa vain ne ulkonaiset vaikutukset, joiden takana ovat kansojen henkiseen ja moraaliseen sivistykseen sisältyvät syyt. Muuan englantilainen [saksalainen] Hartmann oli jo viime vuosisadan lopussa ryhtynyt kirjoittamaan runouden yleistä historiaa. Työ kuitenkin keskeytyi, ennen kuin kirjoittaja oli ehtinyt käydä antiikin runoutta läpi. Ensimmäisen historiateoksen, joka kattaa kaikkien merkittävämpien sivistyskansojen runouden, julkaisi vasta 1832 Hegelin maineikas oppilas Rosenkranz, nykyinen Königsbergin professori, ja kirja sai nimen ”Handbuch der allgemeinen Geschichte der Poesie” [Runouden yleisen historian käsikirja].

Hegel oli laajasti perehtynyt kaikkiin inhimillisen tietämyksen aloihin, ja hän oli estetiikan luennoissaan sijoittanut järjestykseen ja arvioinut suuren osan sivistyskansojen runouden merkittävämmistä luomuksista. Järjestykseen asettaminen tapahtui siten, että hän yritti selvittää, millainen sisäinen yhteys on ollut niillä ihanteilla, joita runous on eri aikoina ja eri kansojen keskuudessa ilmentänyt. Jokainen varmaankin havaitsee, etteivät esim. Sofokleen, Corneillen ja Shakespearen murhenäytelmät muistuta toisiaan. Varsin helposti voidaan myös havaita monenmoisia seikkoja, jotka erottavat niitä toisistaan. Tällaisen ulkonaisen vertailun perusteella ei kuitenkaan päästä perille erilaisuuden sisäisestä luonteesta. Voidaan kuitenkin aavistella tämän perustuvan siihen, miten koko se aikakausi ja se kansa, joiden runouden tuotteista on kyse, käsittivät maailman, asennoituivat siihen ja toimivat siinä. Tietyn kansan runoutta on näin ollen tarkasteltava suhteessa yleensä kaikkiin sen kulttuurin ilmenemismuotoihin ja siis myös selitettävä sen perusteella, miten sen kulttuuri on yhteydessä edeltäneen ja seuraavan ajan kulttuuriin. Tällainen tarkastelutapa johtaa väistämättä siihen, että kulttuurikausien ja niitä edustavien kansojen pyrkimysten merkitys on lopulta ilmaistava jollakin yleiskäsitteellä, idealla, joka kuvaa niiden kokonaisuutta. Mutta koska kaikki nämä aikakaudet kuitenkin kuuluvat ihmiskunnan yhteen ainoaan yhteiseen kehityslinjaan, voidaan sanoa, että ideat, joita ne ovat pyrkineet toteuttamaan, ovat vain koko kehitystä hallitsevan yhden ainoan idean muotoja tai kehitysvaiheita.

Tällaista käsittämiseen pyrkivää historian tulkintaa, joka läpäisee sen erilliset ilmiöt ja toimii siis myös kirjallisuuden alueella, on sanottu historianfilosofiaksi. Myös Rosenkranz tarkastelee runouden historiaa tältä kannalta. Hegelin puhtaasti esteettisessä tarkastelussa väistämättä syrjään jääneet eri aikakausien runouksien tosiasialliset ulkonaiset yhteydet, esim. kreikkalaisen runouden vaikutuksen paikallinen ja ajallinen ilmaantuminen roomalaiseen, yleensä antiikin runouden vastaava yhteys moderniin taiderunouteen jne., voidaan ja pitää tämän ohella esittää runouden historiassa, joka näin ollen sekä antaa yksityiskohtaisempia tietoja runotuotteista että selittää tarkemmin niiden sisältöä.

Jotta lukija, joka ei tunne Rosenkranzia, saisi käsityksen siitä, miten runouden historiaa pyritään ymmärtämään filosofisesti, esitämme tässä Rosenkranzin suorittaman pääjäsentelyn. Hän erottaa toisistaan kolme suurta ryhmää kyseessä olevien kansojen uskontojen luonteen perusteella, siihenhän runous, etenkin alkumuodossaan, kansanrunoutena, on läheisessä riippuvuussuhteessa kuten kaikki runous ja yleensäkin taide mieltäessään aistein havaittavassa muodossa yliaistillista sisältöä, muodostaessaan ideoita ja ilmaistessaan tietoisuutta tästä yliaistillisesta sisällöstä aistein havaittavassa muodossa. Nämä ryhmät ovat:

1. pakanakansat ja kauneuden ihanne;

2. persoonalliseen jumalaan uskovat kansat ja viisauden ihanne;

3. kristityt kansat ja vapauden ihanne.

Pakanakansojen keskuudessa hän erottelee itäaasialaiset: kiinalaiset, intialaiset; länsiaasialaiset: persialaiset, egyptiläiset ja seemiläisten kansojen ryhmä; eurooppalaiset: kreikkalaiset, roomalaiset ja uuseurooppalaiset kansat (pakanuuden kaudella) – joiden runous siis ilmentää kolmea erilaista kauneuden ihanteen ilmentämismuotoa: ”sentimentaalista”, ”sankarillista” ja kehittynyttä ”kauniin yksilöllisyyden” muotoa. Viimeksi mainitussa taas erottuu kolme muotoa, niin että kreikkalaiset ilmentävät puhtaasti ”esteettistä”, kaunista yksilöllisyyttä, roomalaiset itsenäistä ”moraalista” ja uuseurooppalaiset ”siirtymävaiheen kansat”1 ”das Gemüthsidealia” eli yksilöllisyyttä, joka ilmenee runoissa ihannoituna yksilön mielenlaadun ailahtelevuutena niin hyvyyden kuin pahuudenkin ulottuvuuksissa.

Persoonalliseen jumalaan uskovia (teistisiä) kansoja ovat juutalaiset ja muhamettilaisuuden tunnustajat, arabit, uuspersialaiset, turkkilaiset.

Myös kristittyjen kansojen vapauden ihannetta ilmennetään kolmessa muodossa, bysanttilaisten keskuudessa ihanne hahmottuu ”resignaatioksi”, romaanisten kansojen keskuudessa ”ritari-ihanteeksi”, ja germaanien keskuudessa kyseessä on ”das Ideal der Selbstgewissheit”. Viimeksi mainittu ilmaus vaatii jälleen selityksen: kirjoittaja tarkoittaa tällä pääasiallisesti protestanttisen kristikunnan piirissä virinnyttä tietoisuutta siitä, että ainoastaan henki todistaa hengestä, tietoisuutta tästä ihmishengen äärettömästä vapaudesta, jossa sen tietämys perimmiltään pohjautuu vain sen omaan järjelliseen päätökseen.

Tämä jäsentely on kuitenkin esitetty vasta Rosenkranzin teoksen myöhemmässä muokatussa laitoksessa, joka ilmestyi 1855 nimellä ”Die Poësie und ihre Geschichte. Eine Entwicklung der poetischen Ideale der Völker” [Runous ja sen historia. Kansojen runousihanteiden kehitys].

Rosenkranz mainitsee Fortlagen henkilönä, joka vuosien 1832 ja 1855 välillä rikastutti Saksan kirjallisuutta laatimalla runouden yleisen historian. Eri kansojen tai tiettyjen aikakausien runouden erikoishistorioita on julkaistu niin aiemmin kuin myöhemminkin. Niissä aihetta käsitellään kuitenkin useimmiten pelkästään historian näkökulmasta ja yhdistetään tähän kritiikkiä joltakin enemmän tai vähemmän esteettiseltä kannalta.

Atterbom tarkastelee teoksessaan runouden koko historiaa, joten hänen on tietysti tarkasteltava sen merkitystä historian kokonaisuudessa. Hänen käsityksensä mukaan se on pääasiassa jatkuvasti uusiutuvaa ja nuorentuvaa kansakuntien ylimmän tietämyksen valamista runomuotoon, sisällöltään toki kunkin ajan yleisestä kulttuurista riippuvaista, kuitenkin siten, että itse tämä sisältö on vain uusi muoto ”ikuista kauneutta”, jota runouden on varsinaisesti ilmaistava. Kehitys on tämän tulkinnan mukaan oikeastaan määrällistä eli asteittain yhä selvemmäksi käyvää ihanteen tiedostamista ja sitä yhä paremmin vastaavan ilmaisun löytämistä. Atterbomkin pitää uskonnollisen tietoisuuden laatua runon olemuksen määräävänä tekijänä. Mutta kun Rosenkranz näkee tämän osoitukseksi siitä itsensä tiedostamisesta, siitä ihmishenkeä koskevasta tietämyksestä, johon erilaiset jumaluutta koskevat käsitykset johtavat, Atterbom puolestaan pitää käsitystä jumaluudesta välittömämmin runouden laadun määräävänä tekijänä. Ja sen vaikutusta ihmishengen tietoisuuteen itsestään hän pitää pikemminkin vain runon muotoon valautuvana mielialana. Atterbom ei myöskään rakenna tälle perustalle samaa ryhmittelyä kuin Rosenkranz. Hän käsittelee seemiläisten kansojen sekä muhamettilaisten runouden itämaisen runouden yleisen tarkastelun yhteydessä ja sitten antiikin, 2. osassa kreikkalaisten ja 3. osassa roomalaisten runouden ja lopuksi kristittyjen kansojen runouden, ja tämän yhteydessä uuseurooppalaisten pakanallinen jumaluusoppi ja runous otetaan huomioon ainoastaan keskiajan romantiikan muodostumiseen vaikuttaneena tekijänä.

Molempien käsitysten on kuitenkin väistämättä yhdistyttävä olennaisimmassa asiassa, runouden merkittävimpien aikakausien yleisen luonteen tulkinnassa, ja tämä selittyy sillä perusteella, että tuon tulkinnan tunteminen kuuluu nykyisin jo yleissivistykseen. Atterbom lisää tulkintaansa runsaasti sivuhuomioita ja pohdiskeluja. Vaikka hänen ei voi sanoa täysin onnistuneen yrityksissään päästä käsitteiden tarkkaan määrittelyyn, jossa hän tavallisesti päätyy vaihteleviin kuvaileviin superlatiiveihin, kirja sisältää sekä kokonaisista suuntauksista että yksittäisistä runoilijoista ja runoteoksista arviointeja, jotka todistavat kirjoittajan laajoista tutkimuksista ja itsenäisestä harkinnasta.

Tässä mielessä erityisen ansiokas on roomalaisen runouden käsittely. Atterbom ei varmastikaan ole ollut ensimmäisenä vastustamassa Hegelin sitä väheksyvää käsitystä. Atterbom osoittaa kuitenkin todella vakuuttavasti, miten epäoikeudenmukainen tuo arvio oli. Tuntijat lukevat ehkä kiinnostuneimmin teoksen tätä käsittelevän 3. osan. Tilaisuuden tarjoutuessa julkaisemme otteen kirjoittajan tätä asiaa koskevasta todistelusta.

Tämän lehden toiminta-ajatukseen kuuluu, ettei oikeastaan esitellä muunlaisia kuin laajalle sivistyneelle yleisölle soveltuvia teoksia. Kuuluuko sitten tämä runouden historia tällaiseen kirjallisuuteen? Olemme vakuuttuneita siitä, että uusimmasta ruotsalaisesta kirjallisuudesta on löydettävissä vain harvoja runsaammin sivistystä kartuttavia teoksia. Sen lukeminen edellyttää tietysti historiallista ja jonkin verran kirjallisuushistoriallistakin tietämystä, mutta ei enempää kuin nykyisin voidaan odottaa naistenkin koulutuksen tarjoavan. Jokainen, joka uskaltautuu yrittämään, voi iloita tuollaisen tutkivan lukemisen tuottamasta onnen tunteesta. Myös sellainen päivän huolista vapaa ihminen, jota tympäisee päivittäin tarjolla oleva kirjallinen hengenravinto, voi olla onnellinen saadessaan syventyä kaikkien kansojen ja kaikkien aikojen jaloimpaan henkiseen toimintaan. Itse runojen lukemisesta nauttiminen on toki ensimmäinen onni; tämä lukeminen jalostaa mieltä elähdyttäessään elämän ylevää sisältöä arvostavaa tunnetta ja täyttäessään sielun tätä koskevilla mielikuvilla. Lukija saa runon sisällön henkiseksi omaisuudekseen kuitenkin vasta sitten, kun nämä hämärät mielikuvat selkeytyvät ajatuksiksi, kun hän ymmärtää runoon sisältyvän ajatuksen. Tähän hänet johdattaa sen kauneuden ja siinä tunteisiin ja mielikuviin vaikuttavien tekijöiden valistunut esteettinen tarkastelu. Runouden historia on tuollainen suuria linjoja selvittelevä tarkastelu, joka osoittaa milloin harvempien, milloin runsaslukuisempien runoilijoiden töistä ne ajatukset, jotka kulloinenkin aikakausi on runouteen sisällyttänyt ja jotka ovat merkittäviä myös sen takia, että ne ovat ihmiskunnan kehityksensä eri vaiheissa pohtimia johtava ajatuksia. Itse runossa tämä tietyn aikakauden tietoisuus ilmenee kuvitelman muodossa, tunteenpurkauksena, kuvana, vertauksena, ja vasta myöhempi aika voi pel­kistää siitä esiin ajatuksen, joka on runossa pikemminkin aavistuksena kuin selkeästi ilmaistuna. Tässä mielessä runouden historian tehtävänä on etsiä eri aikojen runotuotteiden välistä yhteyttä. Tästä syystä runous myös sisältää sangen runsaasti tulevan kehityksen siemeniä. Ihmistä koskeva tutkimus palaa aina sen pariin. Toisen aikakauden tiede voi korvata ja täysin syrjäyttää varhaisemman ajan tieteen. Tämä koskee etenkin empiirisiä tieteitä. Mutta menneiden aikojen runous on ikuisesti nuorta. Nykyaikana on saatu tästä vakuuttava osoitus, kun on nähty, miten satojen vuosien ikäisen kansan­runouden etsiminen uudelleen päivänvaloon, sen levittäminen ja arvostus ovat vaikuttaneet ajan kulttuuriin. Tästäkin syystä asiantuntevasti kirjoitetun runouden historian tutkiminen on antoisa keino sivistyksen kartuttamiseen sellaisellekin lukijalle, joka ei tunne kaikkia kirjassa tarkastelun kohteiksi otettuja runoja, tietysti sillä edellytyksellä, ettei runous ole kaiken kaikkiaan hänelle vierasta ja että hän on oppinut rakastamaan sitä.

Viimeksi mainitulta kannalta Atterbomin teoksen ansiona on viehättävä tapa tutustuttaa lukija runojen sisältöön, parhaiden osalta varsin yksityiskohtaisestikin.

Kehotamme lukijoita aloittamaan esim. heprealaisten runouden kuvauksesta, ja olemme varmoja siitä, että jokainen löytää tästä Vanhan testamentin kaikille tuttujen runollisten tekstien tarkastelusta niin paljon uutta tietoa niin miellyttävällä tavalla esitettynä, ettei hän mielellään jätä teoksen muitakaan osia lukematta. Sen jälkeen lukija, joka ei ole opiskellut latinaa eikä latinaksi kirjoitettua kirjallisuutta, tarttukoon kuvaukseen roomalaisesta runoudesta, ja hän havaitsee ilokseen, ettei hänen ole tarvinnut jäädä tietämättömäksi tämän maailmaa muuttaneen ja nykyiselle Euroopalle suuren osan sen kulttuurista perinnöksi jättäneen kansan tietämyksestä, elämänoloista eikä sen runoudesta. Kun lukija on näin makunsa ja mielihalujensa mukaan käynyt läpi teoksen jonkin osan, hän ei varmastikaan enää jätä kokonaisuutta tutkimatta.

Vaikein kompastuskivi on kirjoittajan esteettinen teoria, johon hän palaa varsin usein ja silloin uudesta, aikaisemmista poikkeavasta näkökulmasta. Näyttää siltä, ettei Atterbom luentojen pitämisen aikaan ollut vielä kehitellyt tätä teoriaa valmiiksi. Tuo erinomainen runoilija ja taiteentuntija ei myöskään ollut yhtä erinomainen filosofi. Hän ei noudata tiukkaa metodia eikä hänen ajattelunsa ole kurinalaista. Teoksella on silti arvonsa mainitusta teoriasta riippumatta, ja niinpä tämä voidaan ainakin osittain sivuuttaa mitään menettämättä.

Valitettavasti teos on jäänyt kesken. Kristikunnan runoutta käsitellään 4. osassa, kuten edellä on todettu. Keskiajan romanttinen runous käydään läpi kutakuinkin kokonaan; uudemman ajan runoudesta teoksessa käsitellään kuitenkin vain Ranskan runoutta 1700-luvulle saakka. Tähän teos päättyy, joten muut uudemmat kansalliskirjallisuudet, jopa nykyajan suurten sivistyskansojenkin, jäävät esittelemättä.

Tämä on sitäkin valitettavampaa, kun Ranskan runouden perusteella ei saa minkäänlaista käsitystä siitä, millaiseksi uudemman ajan runous on kehittynyt ja millaista se on.

Svenska siare och skalder. H. 1. Andra upplagan [Ruotsalaisia näkijöitä ja runoilijoita. 1. vihko, 2. painos]. Örebro 1862.

Tämä teos ansaitsee sivistyneen suomalaisen lukijan huomiota vieläkin enemmän kuin edellä esitelty. Ensimmäisen painoksen perusteella se tunnetaan yleisesti, mutta ei nähtävästi kuitenkaan niin yleisesti kuin toivottavaa olisi, koskapa uusi painos on voitu julkaista vasta nyt 20 vuoden kuluttua kirjan ilmestymisestä. Täällä Suomessa ainakin edellisen painoksen neljä ensimmäistä vihkoa lienevät silti loppuneet kirjakaupoista jo kauan sitten.

On pakko sanoa, että niin teoksen nimeä kuin osaksi sen sisältöäkin voidaan pitää jossakin määrin mielivaltaisesti valittuna. Se on toki ruotsalaisen runouden historia Edda-runoista ja Hávamálista saakka. Siinä otetaan kuitenkin tarkasteltavaksi vain muutamia maineikkaimmista runoista ja runoilijoista, joten se on oikeastaan kokoelma seikkaperäisiä kirjailijaelämäkertoja.

Runoilijoiden joukkoon on otettu myös muutamia proosakirjailijoita, mm. Swedenborg, Ehrensvärd, Thorild. Kahden viimeksi mainitun sijoittaminen kirjaan on paikallaan, hehän olivat eteviä taideteoreetikkoja ja taidearvostelijoita. Mutta Swedenborginkin tieteellisen toiminnan ja hänen ilmestyksiään käsittelevien teosten mukaanpääsyn selittää vain kirjoittajan mieltymys tähän valintaan, eikä harhaan osune päätelmä, että sana ”näkijöitä” on tullut kirjan nimeen lähinnä häntä tarkoittamaan; silti toki pitää paikkansa Atterbominkin esittämä käsitys, että jokainen aito runoilija on näkijä, joka näkee aineelliseen maailmaan sisältyvän hengen, ja että tuon omalaatuisen filosofin toiminta on sen takia laadultaan osaksi samanlaista kuin runoilijoiden.

Tämä on kuitenkin samantekevää. Ei ole aihetta toivoa, että kokoelmasta puuttuisi yksikään siihen sisältyvistä kirjallisista muotokuvista. Niiden mestarillisuus on tunnustettu kauan sitten. Ne ovat todellisuuden antama onnistunut näyttö Atterbomin runouden historiassaan esittämän mielipiteen pätevyydestä, kun hän sanoo, että runoilijan pitäisi kirjoittaa tämä historia, jonka Saksassa ovat kirjoittaneet filosofit. Nämä kuvaukset eivät nimittäin pelkästään välitä tietoa, vaan ne ovat myös esitystavaltaan, tyyliltään ja kieleltään ihastuttavaa luettavaa. Atterbomin tarkoitus on varmaankin syvällisempi. Hänen mielestään vain runoilija kykenee oikein ymmärtämään runon merkityksen. Ja epäilemättä siihen vaaditaankin enemmän kuin vain filosofista ajattelun terävyyttä, ainakin kykyä iloita ja nauttia runon kauneudesta. Voitaneen olettaa, että ensisijaisesti runoilijalla on tällainen kyky. Jokaisella runoilijalla ei kuitenkaan ole yhtä selkeää vieraan runon kauneuden tajuamisen kykyä eikä varsinkaan sellaista filosofista ja yleishistoriallista koulutusta, jonka myös runouden historian kirjoittaja kuitenkin välttämättä tarvitsee. Kukaan tuleva ruotsalaisen runouden vaiheiden kertoja tuskin kuitenkaan etsii yhtä suuresti työtään rakastaen esiin kaikkea kokoelmaan otettujen runoilijoiden runoihin sisältyvää arvoa ja kauneutta ja tuskin myöskään esittää lämpimämmin ilmauksin lukijalle omaa käsitystään niistä.

Kustantaja lupaa, että kaikki kuusi osaa saadaan julkaistuksi kesään 1863 mennessä. Laitos on sikäli uudistettu, että siihen on sisällytetty Atterbomin itsensä ensimmäiseen painokseen tekemät muutokset ja reunamerkinnät.

Berättelser ur svenska historien. 30:e delen, Ulrika Eleonoras regering, af And. Fryxell [A. F., Kertomuksia Ruotsin historiasta 30, Ulriika Eleonooran hallituskausi]. Tma 1862.

Teoksen 30. osa on vain ohut vihkonen, lyhyt kuin Ulriika Eleonooran hallituskausi joulukuusta 1718 tai pikemminkin tammikuusta 1719 maaliskuuhun 1720.

Tämä hallituskausi oli surkeaa aikaa sen kurjuuden takia, johon onneton kuningas oli syössyt maan. Vielä murheellisemmalta se näyttää, koska johtavilta ja mahtavilta henkilöiltä puuttui uhrautuva isänmaallisuus täydellisesti. Heti Kaarle XII:n kuoleman jälkeen lopetetaan sotakassa ja sen rahat jaetaan sotilaspäällystön kesken; sitten Fredrik [U. E:n puoliso, sittemmin Fr. I] yrittää saada miljoonilla ahneuden tai köyhyyden kylläiseksi ostaakseen ääniä valtaistuimen puolelle. Siten alkoi vapauden aika.

Ainoastaan yhdestä asiasta enemmistö ei käynyt kauppaa, nimittäin valtaneuvoston ja valtiopäivien vallasta. Tunnetusti tätä laajennettiin 1720 vielä enemmän kuin Ulriika Eleonooran noustessa valtaistuimelle. Tärkeintä tässä oli, että kuningatar velvoitettiin hallitsemaan hallitusmuodon mukaisesti tai sillä tavalla kuin hallitsija ja säädyt tuonnempana ehkä katsovat tarpeelliseksi säätää, mutta Fredrikin hallitsijanvakuutukseen sisältyi sitoumus hallita aivan yksinkertaisesti säätyjen ohjeiden mukaan. Tuollainen valtiomuoto, joka antaa hallitusvallan suoraan valtiopäiväpuolueiden tai kansankokouksen käsiin, ei ole osoittautunut onnistuneeksi edes tasavalloissa, joissa ylimmän hallitusvallan käyttäjät kuitenkin vaihtuvat. Sielläkin, missä enemmistö asettaa ministerihallituksen tai valitsee presidentin, hallitusvalta on jätettävä tämän käsiin, ja niiden vallankäyttö perustuu siihen, että ne hallitsevat enemmistön hengessä. Tuollaisen hallituksen viisas toiminta edellyttää kuitenkin, ettei se sorra vähemmistöä ja nostata vastarintaa, joka ennemmin tai myöhemmin pääsee enemmistöasemaan. Tämähän ei niinkään riipu lukumääräisestä enemmistöstä kansan suurten joukkojen keskuudessa kuin kyseessä olevan puolueen tarmokkuudesta, sen edustamien henkisten ja aineellisten etujen painavuudesta sekä johtajien tietämyksestä ja kyvykkyydestä. Itse asiassa jokainen hallitus on tässä mielessä enemmistöstä riippuvainen, vaikka joutuukin ottamaan sen paineen huomioon sitä herkemmin, mitä vapaampi valtiomuoto on. Vapauden aikana Ruotsissa vallassa oleva valtiopäiväpuolue hallitsi välittömällä vallalla, päätti sodasta, rauhasta ja liittosuhteista, antoi erittäin yksityiskohtaisia sääntöjä ja määräyksiä, asetti valtaneuvoston, joka hoiti hallitusasioita valtiopäivien väliaikoina, ja nimitti ja erotti muita virkamiehiä mielensä mukaan. Niinpä puolueella oli käsissään kaikki keinot hankkia itselleen palkintoja ja jaella niitä, ja kun köyhän Ruotsin varat eivät riittäneet, avuksi tuli vieraiden valtojen kulta. Mutta mitä turvatummilta hyötymisen mahdollisuudet näyttivät, sitä itsepintaisemmin oli alakynteen jääneen puolueen tavoiteltava valtaa, kunnes se onnistui vuorostaan pääsemään vallan etuja nauttimaan.

Kummankin tuolla aikakaudella kuninkaan nimeä käyttäneen kuninkaan luonteesta kertoo tarpeeksi se, että he tavoittelivat tuollaista asemaa. He olivat kumpikin ulkomaalaisia, vieraita kansan suurille joukoille ja sen takia puoluevallan kannalta otollisia.

Hra Fryxell joutui aikoinaan puolustamaan Geijeriä vastaan aatelin merkitystä Ruotsin historiassa. Geijer oli lämmin ruotsalaisen kansallisuusaatteen ja isänmaansa poliittisen suuruuden kannattaja ja samoin näille perustan laskeneiden suurten Kaarle- ja Kustaa-kuninkaiden lumoissa. Sen sijaan hän piti vahingollisena kaikkea, mikä sijoittui kuninkaan ja kansan väliin. Aatelista oli tullut tuohon väliasemaan hankkiutunut mahtitekijä, joka sorti kansaa ja käänsi Ruotsin voitot oman hyötynsä kartuttamiseksi ja tästä syystä juonitteli alituisesti kuninkaita vastaan ja tuki kehnosti heidän valtion turvallisuuden parantamiseen tähtääviä hankkeitaan menetettyään tuon valtansa yksinvaltiuden perustamisen ja reduktion takia. Valitettavasti joutuukin näkemään ja sanomaan, ettei Ruotsin loistavasta historiasta todellakaan puutu avoimia eikä salaisia maanpetoksia. Kuka tahansa on myös altis suhtautumaan suopeasti Geijerin arvioon; eiväthän Ruotsin suuret soturihallitsijat tavoitelleet leppoista viihtymistä jonkin alhaisen intohimon tyydyttämisen parissa eivätkä myöskään käyttäneet valtaansa väärin ajaakseen yksityishenkilöitä turmioon, vaan Ruotsin mahtavuus ja kunnia oli heidän ainoa tavoitteensa aivan samoin kuin uhrautuvan, nälkää näkevän ja vertaan vuodattavan Ruotsin rahvaankin, joka oli tuon tavoitteen saavuttamiseksi rehdisti heidän tukenaan. Näky on sen sijaan vastenmielinen, kun katse kääntyy kastiin, joka valtakunnan hädän hetkellä ajattelee lähinnä vapautumista uhrien antamisesta, joka aina tavoittelee valtaa omiin käsiinsä käyttääkseen sitä tässä onnistuttuaan kuitenkin omien etujensa ajamiseen. Nämä Ruotsin historian opetukset vaikuttivat Geijerin varhaisten vuosien poliittisiin mielipiteisiin selvästikin paljon enemmän kuin mitkään filosofiset opit ja johtivat siihen, että hän teoriassakin hylkäsi kaikki kuninkaan ja kansan väliin sijoittuvat voimatekijät, mistä syystä hän ns. luopumuksensa jälkeen siirtyikin puhtaan demokratian kannalle.

Kuten edellä jo todettiin, hra Fryxell nousi vastustamaan tätä ”Ruotsin historian tulkintaa, joka tuomitsee ylimystön”, ja hän pystyi vaikeuksitta todistamaan, millaiset ansiot aatelillakin oli ollut kansallisen kunnian ja Ruotsin poliittisen suuruuden asiaa ajettaessa. Ovathan jokseenkin kaikki Ruotsin sankarit ja valtiomiehet aatelisia; nekin harvat, joiden nimi aluksi ilmaisi aatelittomuutta, päätyivät tavallisesti lopulta aatelisnimen omistajiksi. Aluksi vain aatelisilla oli tarvittava sivistystaso, ja lisäksi säätyerioikeudet turvasivat heille kaikki valtion edes jossakin määrin vaikutusvaltaiset virat. Vain voudit ja nimismiehet olivat aatelittomia. Varmaankin niin Ruotsin kuin kaikkienkin Euroopan kansojen historiassa on välttämättömyyden pakosta ollut aika, jolloin sivistys ja valta kuuluivat harvoille; sivistyksen levitessä yleisemmäksi vallan säilyttäminen harvojen käsissä muuttui kuitenkin väistämättä vallan väärinkäytöksi. Samoin totta lienee, että ylimystö on aina pahempi sortaja kuin vahva kuningasvalta, koska ensiksi mainitun piirissä on tilaa monien mielihaluille ja intohimoille, jotka myös törmäävät välittömästi suuren enemmistön etuihin, kun hallitsijan sortoa taas koetaan oikeastaan vain yhteiskunnan ylimmissä kerroksissa, ja ajattelutavaltaan jalon hallitsijan valta tuottaa myönteisiä tuloksia eikä tuhoa. Aatelisvallan oloissa sen sijaan yksityisten henkilöiden suurikaan kunnostautuminen ei paljon paina; he hankkivat vallan säädylle, mutta sen enemmistö, joka ei ole koskaan tehnyt eikä tee juuri mitään ansiokasta, saa tämän vallan tuntumaan sorrolta ja nostattaa siihen kohdistuvaa vihaa.

Hra Fryxellin mainitusta ylimystön tuomitsemista vastustavasta suhteutumistavasta näkyy merkkejä tässä osassa kuten edellisissäkin. Kirjoittaja ei löydä kylliksi sanoja yksinvaltiuden seurausten osoittamiseen. Mutta vaikka sitä seurannut valtiomuoto on äärimmäisyydessään sangen selvästi aatelin aikaansaannos ja luotiin aatelin etujen tähden, kirjoittajalla ei vielä ole tästä mitään sanottavaa. Edes julkisten varojen haaskaaminen ja lahjonta, joka tosin oli vasta alkamassa, eivät saa kovinkaan ankaraa tuomiota. Emme tietenkään esitä sellaista mieletöntä olettamusta, ettei kirjoittaja omassa mielessään pitäisi tätä tuomittavana; hän ei kuitenkaan tuhlaa tähän asiaan yhtään sanaa.

Kirjoittaja sanoo uutta valtiojärjestystä ”demokraattiseksi”. Tätä on pakko pitää sanan väärinkäyttönä. Säätyedustusjärjestelmä, sellainen kuin Ruotsissa, ei missään oloissa mahdollista demokraattista valtiojärjestystä. Vapauden ajan koko historia osoittaakin riittävän selvästi, että valta siirtyi 1719 kuninkaalta aatelille, ja vielä vuoden 1772 vallankumous oli vallankumous aatelia vastaan, ei kansaa vastaan, osoittivathan porvarit ja talonpojat sille riemukkaasti suosiotaan. Vain aatelin sisällä tapahtui 1719 uudistus, jota voidaan verrata demokratian toteuttamiseen. Äänestyksestä arvoluokittain siirryttiin äänestykseen per capita [pääluvun mukaan]. Tämä oli ilmaus jo mainitusta asiaintilasta, jossa valta ja sen väärinkäyttö olivat säädyn yhteinen asia, ansiot taas, sikäli kuin niitä oli, olivat yksilöllisiä.

Yksinvaltiuden loppunäytös – sodat, kansan elävän voiman menetys ja köyhtyminen – oli todellakin uuvuttanut kansan suuren massan niin pahoin, että rauhaa ja lepoa kaivattiin mihin hintaan tahansa. Kuvaava on kirjoittajan kertomus: kun armeijan rivimiesten kysymykseen, mitä voitetaan ”suvereenisuuden” menettämisellä, annettiin vastaus: ”Sitten kukaan ei voi lähettää teitä talvikuukausien aikana Norjaan nääntymään kylmään ja nälkään”, he olivat heti tämän opin kannalla: ”Pois kaikki suvereenisuus!” Silti on täysin kiistatonta, että Ruotsin poliittinen mahtiasema olisi sortunut vielä varmemmin ns. vapaan valtiojärjestyksen kuin yksinvaltiuden vallitessa. Ainoa ensiksi mainitun kaudella käyty sota [pikkuviha 1741–43] päättyi armeijan antautumiseen Helsingissä, ja tämä riittää todisteeksi, sikäli kuin tosielämän todisteita yleensä tarvitaan, kun asioiden järjestys sinänsä riittää päätelmän perusteluksi. Kansat eivät kuitenkaan pohdiskele menneiden tapahtumien mahdollisia vaihtoehtoja, ja sellainen pohdiskelu on joka tapauksessa turhaa vaivaa. Hädän hetkellä ne tarttuvat tarjolla olevaan mahdollisuuteen; ja se on aina paras, silloin kun se on ainoa. Vuoden 1719 valtiopäivät lienevät olleet ensimmäiset, joilla etuoikeudettomat säädyt liittoutuivat aatelin kanssa kuningasvaltaa vastaan. Itse asiassa kyseessä oli hädän hetkellä välttämättömäksi koettu yhdistyminen sodan tuottamia kärsimyksiä vastaan.

Teoksen tämän osan jonkinmoista kalpeutta ei voi kiistää. Muutamat kruununperimykseen liittyneet erisuuntaiset juonittelut, venäläisten hävitysretket Ruotsin rannikolle ja laimea puolustus – siinä kaikki. Sietää panna merkille, että tätä puolustusta johtivat ulkomaalaiset ruotsalaisten kenraalien laatiessa valtiolle uusia perustuslakeja ja käydessä kauppaa kruununperimyksestä. Kaikki Itämeren itä- ja eteläpuoliset alueet laskettiin Ruotsin historiassa hautaan. Kukaan historioitsija ei ole vaivautunut keräämään muistoja näiden maiden kohtaloista. Niinpä Suomenkin historia on tuon kauden osalta pimeyttä, jota valaisevat vain palavat kaupungit, kylät ja talot, ja asukkaiden hiipivät askeleet tuskin kuuluvat metsistä, joihin he olivat paenneet, jotta heitä ei olisi surmattu asumustensa tuhkaläjiin. Ruotsin historiankirjoituksessa kaikuu valitus Ruotsin menetyksistä – nimittäin noiden valloitettujen maiden menettämisestä, mutta näiden omista menetyksistä ei monta sanaa sanota.

Söderhafvets öar, framställda i natur och folklif af d:r Georg Hartwig. Öfversatt af C. J. Dahlberg [Toht. G. H., Etelämeren saaret, niiden luonto ja kansanelämä. Ruotsintanut C. J. D.]. Tma 1862.

Sama uuttera kirjoittaja on julkaissut useita luontoa ja kansanelämää kuvaavia teoksia. Tässä lehdessä on julkaistu käännöskatkelmia hänen kirjastaan ”Den höga Norden” [Kaukainen Pohjola]. Samoin toisesta teoksesta ”Lifvet i hafvet” [Meren elämää]. Kolmatta nimeltä ”Tropikverlden” [Tropiikin maailma] emme tunne lähemmin. Käsillä olevasta ruotsinnoksesta on julkaistu katkelma viime numerossa, ja aiomme ottaa vapauden toisenkin lainauksen julkaisemiseen, koska kirja tuskin kuitenkaan kovin nopeasti leviää laajemmalle yleisön keskuuteen.

Esitetyt otteet lienevät olleet riittäviä saamaan lukijan vakuuttuneeksi siitä, että kirjoittaja valitsee aiheensa taitavasti, on lahjakas kuvaaja ja kertoja ja käyttää huoliteltua ja kaunista kieltä. Hän on myös kirjoittanut kuvauksensa kansanelämästä noudattaen sellaista varovaisuutta, että puolivillien kansojen elämän kuvauksista on jätetty pois paljon sellaista, minkä kertominen saattaisi loukata etenkin naislukijoiden herkkiä tunteita, mutta samalla on jollakin paheksuvalla arvioinnilla tai määreellä huolehdittu siitä, ettei todellisuuden ymmärtäminen kärsi näiden asioiden jättämisestä kuvauksen ulkopuolelle. Niinpä teokset voidaan antaa nuorisonkin käsiin ja tarjota sille sekä hauskaa että tietoja kartuttavaa lukemista. Kun kirjoittaja esim. tarkasteltavana olevassa teoksessa käy vähitellen läpi kaikki Etelämeren saaret ja saariryhmät, ei tosin voida välttää toistoa, ja kohdittain voi ilmetä jonkinlaista yksitoikkoisuuttakin. Ohessa on kuitenkin aina jotakin uutta ja mieltä kiehtovaa asiaa.

Käännöstyö on kirjan alussa hieman huolimatonta, mutta myöhemmin sen huolellisuus ja varmuus kohentuvat eikä lukijan tarvitse häiriintyä ajatuksen eikä kielen kompastelusta. Kirjaan on liitetty karttoja ja kolme väreissä painatettua maisemakuvaa.

Snobbarnas historia af W. M. Thackeray. Öfversättning af Victor Pfeiff [W. M. Th., Snobien historia. Ruotsintanut V. Pf.]. Upsala 1862.

Englantilainen on tottunut kuulemaan omassa kirjallisuudessaan varsin karvaita totuuksia. Luultavasti hänellä on kuitenkin sama hyvä ominaisuus kuin useimmilla ihmisillä kaikissa maissa, nimittäin kyky torjua totuuksien kohdistuminen omaan minään. Jokainen tällaisen kirjan lukija nauttii naapuriin kohdistuvista sivalluksista tai – jos hän on kristillisempi mielenlaadultaan – vain siitä taidenautinnosta, että tietystä kohdehenkilöstä on annettu niin suunnattoman osuva kuva. Niinpä kirja pääsee vapaasti liikkeelle kaikkien huviksi; henkilö, joka saa sitä lukiessaan vahingonilon pienoisen riemun – tai kokee vain taidenautinnon, voi tietysti itse olla melkoisen joukon katseiden kohteena, koska häntä voidaan pitää esitetyn muotokuvan varsinaisena mallina. Hauskaa tässä on se, että jokainen uskoo lähimmäisensä loukkaantuneen kuvauksesta, mutta kukaan ei tunnusta loukkaantuneensa itse. Tällaiset teokset, jotka nostavat hullutuksia naurunaiheiksi, eivät tästä syystä saanekaan paljon parannusta aikaan. Emme esittelekään tätä teosta moraalioppina, vaan hankkiaksemme sille lukijoita ja näille hieman edellä mainittua hupia. Teos on nimittäin todellakin nokkela ja pätee myös kaukana Englannin ulkopuolella.

Sen kirjoittaja on kuuluisa romaanikirjailija. Hänen romaaniensakin vahvuutena on englantilaisen yhteisöelämän vajavuuksien jäljittäminen. Emme tiedä, onko termi ”snobi” kirjoittajan keksimä vai tunnetaanko se jo entuudestaan. Sana on kuitenkin merkillisen osuva, sillä lehden lukijat ovat varmasti kanssamme samaa mieltä siitä, että sanan ymmärtää heti kun sen kuulee. Siihen tarvitsee enintään liittää täsmentävä määre, esim. aatelissnobi, porvarissnobi, oppinut snobi jne., jotta heti ymmärrettäisiin, mistä on kyse. Kirjoittaja toki sanoo jossakin kohdassa, että tuo sana ilmaantui maailmaan kaksikymmentäviisi vuotta sitten, mutta hän sanoo sen sillä tavalla, ettei voi tietää, onko se totta vai pilaa. Hän ei esitä sanalle varsinaista määritelmää, mutta sanoo: ”Se joka alhaisesti ihailee alhaisia asioita on snobi, tämä saattaa olla varma määritelmä.” Pian kuitenkin havaitsee, että tämän alhaisen ihailun on sisällettävä ihailun kohteeseen kohdistuvaa havittelua; ”snobiuteen” kuuluu samoin itserakkaus, vaikka siitä ei määritelmässä mainitakaan. Voitaneen olettaa, ettei ruotsinnos ole täysin osuva eli antaa mahdollisuuden tulkita, että kyseessä olisi moraalinen alhaisuus, vaikka selvästikin tarkoitetaan vain pikkusieluista arvottomien asioiden ihailua. Tämä on tietysti ns. pikkusielujen ominaisuus ja merkitsee myös jonkinasteista moraalista kyvyttömyyttä, mutta ei suinkaan varsinaista luonteen alhaisuutta. Kirjoittaja kuvailee myös useitakin muuten harmittomia henkilöitä, jotka vain menevät virran mukana.

Hieman hämmästyneenä havaitsee kirjoittajan suhtautumisesta, että hänen mielestään jalosukuisen syntyperän ihailu on snobismin pääasiallisin ainesosa Englannissa. Hän hyökkää väsymättä tämän snobiuden tärkeän osan kimppuun. Pyrkimys päästä ylhäisten henkilöiden seuraan ja saada ylhäisiä tuttavuussuhteita ilman muita pyrkimyksiä kuin näillä onnistumisilla ylvästeleminen näyttää ulottuvan yhteiskunnan kerroksissa niin alas kuin suinkin mahdollista. Tämän ohella suomitaan ylimystön elämäntapoja eikä suinkaan lempeällä kädellä ja kansakunnalle muistutellaan uutterasti, että sitä hallitsevat snobit. Niinpä 8. luku päättyy näin: ”Vanha Pumppu-ukko siivoaa puotia, juoksee asioilla, pääsee luotetuksi kirjuriksi ja lopulta liikkeen osakkaaksi. Pump kakkosesta tulee yrityksen ykkösmies, hän kerää yhä enemmän rahaa ja naittaa poikansa jaarlin tyttärelle. Pump kolmonen jatkaa pankkialalla, mutta hänen varsinainen elämäntehtävänsä on olla isä Pump neloselle, josta tulee kaikki temput hallitseva aristokraatti ja ylähuoneen jäsen paroni Pumpington, ja sen jälkeen hänen sukunsa hallitsee perinnöllisellä vallalla tätä snobien kansakuntaa.” Ja toisessa kohdassa kerrotaan: ”Minun ei tarvitse muistuttaa näistä sangen tavallisista brittisnobeista, jotka aivan vimmatusti pyrkivät läheisiin suhteisiin mannermaan korkeimman ylimystön kanssa, sellaisista kuin vanha Rolls, leipuri, joka on asettunut asumaan Faubourg S:t Germainiin [Pariisin tuolloiseen hienostoesikaupunkiin] eikä halua ottaa vastaan muita kuin karlisteja [Espanjan tappiolle jääneen kruununtavoittelijan vanhoilliskatolisia ja yksinvaltiutta puolustavia kannattajia] eikä ketään ranskalaista aatelismiestä, joka ei ole vähintään markiisi. Me kaikki voimme nauraa sangen makeasti tuon miehen komeilulle, me, jotka vapisemme, jos edessämme on omaan kansakuntaamme kuuluva mahtimies. Mutta aivan kuten sanot, sinä urhea ja rehti John Bull – sinä snobi, kahdettakymmenettä sukupolvea edustavan ranskalaisen markiisin ja englantilaisen päärin välinen ero on todellakin suuri, ja oikein ajatteleva britti saattaa suhtautua vain halveksivasti liutaan saksalaisia ja italialaisia Fürstejä ja principejä, jotka ovat köyhiä kuin kerjäläiset. Mutta meidän ylimystömme – sehän on aivan eri asia. He ovat maailman todellisia johtajia – todellista vanhaa, alkuperäistä ja kiistattoman aitoa aatelia. Hattu päästä. Snobi! Polvillesi, snobi, ja ala ryömiä!”

Jotta emme antaisi etusijaa millekään pikemminkin yksityiselle snobismin muodolle, julkaisemme näytteeksi pari lyhyttä lukua, joissa maalaillaan puhtaasti Englannille ominaista snobismin lajia, joka ei valitettavasti sovellu lainkaan Suomen oloihin, koska täällä ei ole sille minkäänlaisia edellytyksiä. Luultavasti kirjoittaja on halunnut vain löylyttää englantilaisten kansallisen omahyväisyyden kohtuuttomia ilmenemismuotoja. Tiedetäänhän toki, ettei se ole saanut kansaa suhtautumaan välinpitämättömästi edistykseen millään kulttuuriin kuuluvalla osa-alueella eikä johtanut henkisen eikä aineellisen elämän pysähtyneisyyteen; ja jokin määrä kansallisylpeyttä englantilaisen rinnassa ei ehkä ole pelkästään anteeksi annettava, vaan kiitettäväkin ominaisuus. Se sopii varsin hyvin kansakunnalle, jonka keskuudessa jokainen yksilö pitää siihen kuulumista kunnianaan. Enemmistö heistä pyrkii silloin myös välttämään häpeän tuottamista kansakuntansa nimelle.

J. V. S.

• 1. Näiden kansojen joukossa saa Suomen kansakin sijansa kansanrunoutensa perusteella.