Litteraturblad nro 6, kesäkuu 1859: Ajankohtaista poliittista kirjallisuutta

Editoitu teksti

Suomi

Ajankohtaisesta poliittisesta kirjallisuudesta ehtii melko vähän kaukaiseen maahamme saakka, eikä määrässä menisi liioin paljon hukkaan, jos vain se vähä olisi huolella valittu ja todella omiaan valistamaan. Maan ainoalla poliittisella lehdellä, virallisella, ei, jos koskaan niin ainakaan viime vuosina ole ollut ajatusta poliittisissa uutisissaan, jotka tavallisesti on sattumalta koottu Svenska Tidningenistä. Myös viimeksi mainittua sanomalehteä, luetuinta ulkomaalaista, ei enää toimiteta niin laadukkaasti kuin aiemmin oli sille ominaista. Tunnustettakoon kuitenkin, että ne lähteet, joita lehti ilmeisesti välikäsien kautta käyttää kertoakseen Euroopan yleispolitiikasta, Englannin lehdistöstä Timesia, väliin Daily Newsiä ja Economistia, Saksan lehdistöstä lähinnä Weser Zeitungia, todella ovat parhaita, joihin nykyään voi luottaa. Ruotsin lehdistöstä ovat melkein aina puuttuneet itsenäiset mielipiteet, jotka perustuvat yleisiin periaatteisiin ja syvempään tietoon nykyajan poliittisista oloista.

Mutta myös muun ulkomaanlehdistön poliittiset äänenkannattajat ovat tällä hetkellä ilmeisesti kiperissä oloissa. Sitä voi pitää todisteena Ranskan yksinvaltiaan ja hänen avustajiensa suuresta viisaudesta, mutta todella on niin, että hän on saanut aseman, jossa hän ei voi saada Euroopan yleistä mielipidettä vastaansa.

Me emme puhu nuorekkaasta innosta, jonka ansiosta Napoleon III:ssa – tai ehkä pikemmin ranskalaisissa – nähdään Italian jalo vapauttaja. Mutta rauhallisinkin tarkkailija varmaan toivoo loppua sellaiselle poliittiselle tilanteelle kuin Italialla on Itävallan herruudessa; ja jokainen, joka on historian lehdiltä lukenut, että suuret valtakunnat eivät ole vieneet ihmiskuntaa eteenpäin vaan itsenäiset kansakunnat, toivoo mielellään sen ajan tulevan, jolloin myös nykyisen Italian kansa taas saa paikan näiden kansakuntien riveissä. Kaikki tämä sattuu sopivasti Ranskan hallitsijalle, niin että harva haluaa ehdottomasti tuomita tämän hänen toisen sotansa, jolla toteutetaan keisarin kuuluisaa valtaistuinpuhetta: ”Keisarikunta on rauha.”

Tämä yleisen mielipiteen suunta voidaan tiivistää näin: vaikka Ranskan keisarivalta on ja on ollut väkivaltaisempi kuin jopa Itävallan, Itävalta on silti aikalaisten tajunnassa vähemmän pidetty, koska se on vain poliittinen mahti, joka on rakennettu kukistettujen kansallisuuksien varaan, mutta ranskalainen, olkoonpa se millainen tahansa, on yhden itsenäisen kansakunnan vapaa valinta. Sitä voidaan pitää enemmän tai vähemmän tietoisena pohjana Itävallan herruuden inholle. Ranskan suhteen asiaintilan pakko ohjaa mielipidettä; Itävallan osalta sitä ei oteta huomioon, koska tämän pakon perustaa, toisilleen vieraista kansakunnista koostuvaa valtiota, ei samasteta eurooppalaisen kulttuurin vapauteen.

Toisaalta esimerkiksi Ranskan nykyinen tilanne on Euroopalle erittäin huolestuttava. Yleensä katsotaan, että etupäässä pistimiin nojautuva keisarikunta on pakotettu käyttämään niitä ulkomaita vastaan, jotta se ei joutuisi käyttämään niitä Ranskan sisällä ja samalla ennemmin tai myöhemmin huomaamaan niiden käyttäjät siihen vastahakoisiksi. Tavallisesti katsotaan, että silloin yksilö on henkilökohtaisesta vallanhimosta anastanut yksinvallan ja nyt joutuu sodalla pönkittämään horjuvaa valtaistuintaan. Uudemman ajan historiallista tarkastelutapaa kyllä käytetään menneeseen ja tunnustetaan siinä ideoiden mahti; mutta samaa tarkastelutapaa sovelletaan nuivasti nykyiseen. On kuitenkin aika todennäköistä, että esimerkiksi Ranskan kaltaisen kansakunnan historioineen, henkisine kykyineen ja aineellisine voimavaroineen täytyy tuntea lamaannuttavaksi romahtaminen melkoiseen poliittiseen mitättömyyteen, kuten tapahtui vuoden 1815 rauhansopimuksessa; nykyisen johtajan suuri valta perustuukin sen seikan tajuamiseen, että maa tarvitsee ratkaisevamman aseman Euroopassa. Merkityksettömänä ei voi pitää sitä seikkaa, että kansakunnan parissa Napoleonin nimen lumo on säilynyt ja oli motiivina tunnettuihin äänestyksiin presidenttiydestä, joulukuun 2:sta ja uudesta keisarikunnasta. Sota on tämän lumon seurausta. Uusi Napoleon on saattanut oivaltaa tämän heti ja julistaa keisarikunnan ja rauhan vain tilapäisesti rauhoittaakseen pörssin ja porvariston, tai hän on voinut vasta myöhemmin havaita rauhallisen keisarikunnan mahdottomuuden, tai hän voi toimia vain tilanteen hetkellisten vaatimusten mukaan, se kaikki on yhdentekevää. Kaksi sotaa viiden vuoden sisällä puhuvat kyllin avoimesti siitä, mikä Ranskan nykyisen tilanteen täytyy olla. Maailman hämmästys Englannin kanssa solmitun liiton suhteen ensimmäisen sodan jälkeen osoittaa, miten Ranska jo silloin etsi sotaa sodan vuoksi. Nykyinen sota on vielä mielivaltaisemmin aloitettu, vaikka Sardinian aiemmin selittämättömästä osanotosta Krimin sotaretkeen haluttiin päätellä, että nykyistä suunniteltiin jo silloin. Voi olla, että italialaisten tikarien pelko, joiden uhriksi sanotaan Napoleonin ent. carbonarina1 sortuneen, pakotti hänet aloittamaan aikaisemmin kuin oli aiottu. Mutta se ei muuta pääasiaa.

Sellaisissa oloissa Italian monelta taholta saamaa myötätuntoa vähentää Napoleonin ja Ranskan nykyisen mahdin pelko. Sanotaan, että onnekas sota lujittaa Napoleonin asemia; mutta, kuten Krimin sodan esimerkki opettaa, vain sillä ehdolla, että sota pian taas toistetaan. Kaikissa kansakuntien väkivaltaisissa mullistuksissa näyttää todella olevan niin, että niiden jatkumiselle tuskin on muuta rajaa kuin niiden oma äärimmäisyys. Vallankumous etenee anarkistiseen hajoamiseen, vastavallankumous uuteen vallankumoukseen, voittoisa hyökkäys tappioon. Luulotellun päämäärän, Italian vapautuksen, kannalta myös nykyinen sota on Ranskan niin mielivaltaisesti aloittama, että samat syyt ovat sen hallitukselle tarjolla melko kauas tulevaisuuteen.2 Ei voi ihmetellä sitä, että Ranskan valtaistuimella yksi Napoleon asettaa kyseenalaisiksi vuoden 1815 rauhansopimukset, jotka ikuisiksi ajoiksi kieltävät kaikilta Napoleoneilta pääsyn samaiselle istuimelle; vaikka tosin traktaatti siltä osin kumottiin, kun kaikki suurvallat tunnustivat Ranskan nykyiset olot. Mutta silloin kun jokin suurvalta julistaa että nämä traktaatit sellaisenaan eivät sitä sido, se protestoi sillä koko Euroopan nykyistä valtiomuotoa vastaan. Sellainen protesti asettaa kaikkien maiden nykyiset rajat kyseenalaisiksi, Lombardian ja Venetsian liittämisen Itävaltaan ja jopa Norjan liittämisen Ruotsiin.

On sanottava vielä: mitä hedelmiä Eurooppa voi korjata tästä sotaopista, jota saarnaa ja käyttää sellainen asianajaja? Voiko poliittista vapautta ja kansalaisten vapautta – edellyttäen, että ne voidaan tuoda ulkopuolelta – odottaa sellaisen kansan sotajoukoilta, joilta itseltään puuttuvat molemmat? Voiko Italia odottaa tältä auttajalta kumpaakaan? Mitä Euroopan muihin maihin tulee, useimpia niistä on siunattu sillä runsaammin kuin absoluuttisesti hallittua Ranskaa. Italian osalta Napoleon III on todella vakuuttanut, että hän ei tee valloituksia. Huolimatta siitä, että sanat ovat – vain sanoja, varsinkin joulukuun 2. päivän hallituksen suussa, vakuutus ei sulje pois monenlaisia mahdollisuuksia; esim. sitä, että jokin osa Italiaa ”vapaasti” valitsee hallitsijan suvusta prinssin, tai että tasavaltalaiset, tai vain Pariisin mitat ylittävät Italian poliittisesti liberaalit liikkeet ”pakottavat” suojelijan jatkuvaan miehitykseen. Täytyy myös tunnustaa, että kun Ranska kerran on valinnut sodan, olisi sen etujen donquijotemainen uhraus, jos sen hallitsija ei saavutetun voiton jälkeen käyttäisi hyväksi kaikkia sellaisia syitä, mikäli käyttö ei välittömästi synnyttäisi eurooppalaista liittoumaa. Ja millä Euroopan suurvallalla – Englantia mahdollisesti lukuun ottamatta – voisi ollakaan mitään sitä vastaan, että Italian vallankumousinto pidetään asianmukaisissa rajoissa? Toimien Ranskassa juuri näin Napoleon III hankki muiden hovien hyväksyvän tunnustuksen.

Voisi lisätä: tämä oppi miekalla tehdystä sopimuksen muutoksesta vie Euroopan takaisin niihin aikoihin, jolloin maat ja kansat jaettiin diplomaattien mielen mukaan, ja joista ajoista, mikäli niitä edusti Tilsitin diplomatia, myös meidän vähäisen maamme historia on saanut vastaanottaa osansa. Pitää kuulua narrien ei niinkään vähälukuiseen yhteisöön uskoakseen, että uudistus koituu niiden kansallisuuksien hyväksi, jotka eivät voi auttaa itseään. Yhtä vähän kuin Ranska koskaan vapaaehtoisesti päästäisi Elsassin ja Lothringenin menemään tai kieltäytyisi ottamasta vastaan Belgiaa, yhtä vähän se asettaisi rauhanteossa jonkin muun kansallisuuden kuin omansa kyseenalaiseksi. Reininrajan hyväksi kreivi Walewski luovuttaisi epäröimättä sulttaanille Rooman ja siirtäisi paavin Avignoniin.

Suurpolitiikalla on näköpiirissään vielä yksi viilentävä puoli. Länsi- ja Itä-Euroopan välisen rajan katsotaan sattuvan yksiin Saksan ja slaavilaisten kansojen välisen rajan kanssa. Raja ulottuu kuten tunnettua koillisesta lounaaseen, Itämereltä Adrianmereen. Suurin osa siitä on Itävallan valvottavana. Tämän valtion katsotaan olevan Tonavan juoksun hallitsijana myös välttämätön suojamuuri pelättyä uutta mahtia vastaan nykyisessä Euroopan puoleisessa Turkissa, jonka tunnustukseltaan kreikkalainen ja heimoltaan enimmäkseen slaavilainen kristitty väestö ei sulttaanissa eikä ankaran katolisessa, germaanisessa keisarissa, näe luonnollisia suojelijoitaan. Itävallan heikkeneminen on siten arveluttavaa tämän suurpolitiikan kannalta. Jätämme sanomatta, mikä arvo näille laskelmille on annettava. Historia osoittaa, että diplomatia on vaikuttanut enemmän allekirjoittamalla tapahtuneen kuin estämällä tapahtumia tapahtumasta. Tämä politiikka on saanut uutta pontta peloilleen Ranskan sekä Itävallan ja Saksan itänaapurin huhutusta lähenemisestä ynnä kiertävästä pikasanomasta, joka tämän naapurin puolesta varoittaa Saksaa rientämästä mukaan nyt jatkuviin taisteluihin.

 

Saksan lehdistö on luonnollisista syistä innokkain esittämään kaikki nämä huolestuttavat näköalat, joilla Italian vapauttamisen tapa ja keinot uhkaavat. On vaikea sanoa, onko jokin ja mikä osa lehdistöä Itävallan palveluksessa. Varmaa on, että suuri enemmistö koettaa toimia Itävallan etujen mukaan, koska se on Saksan etu. Ranska on Saksan perivihollinen, ja Napoleonin Ranskan sortovalta on juurtunut syvään vielä elävien mieliin ja perimätieto tästä sorrosta ja Ludvig XIV:n villistä riehunnasta siirretään jokaiseen kasvavaan sukupolveen. Mutta myös Itävalta edustaa erityisesti Saksan kulttuurin levittämistä. Kun Preussi on kasvanut valloittamalla osia muilta saksalaisilta valtioilta, Itävalta on alistanut vieraita kansanheimoja saksalaisten valtaan, ja osaksi myös germaanistanut niitä laeiltaan, tavoiltaan ja kieleltään. Itävalta tarjoaa vielä maakaistaleita saksalaisten siirtolaisuudelle ja pitää Saksan teollisuudelle ja kaupalle avoinna tien itämaihin sekä Tonavaa pitkin Mustallemerelle että Adrian-lahden rannikoilta kaikkiin Välimeren satamiin. Sekä idässä että lännessä Itävalta siis edustaa Saksan kansakunnan etuja; ja huolimatta sen ankarasti soimatusta hallitusjärjestelmästä se on vuosi vuodelta saavuttanut enemmän kannatusta Saksan pikkuvaltioissa, mihin Preussi ei ole kyennyt vastaamaan asettumalla poliittisten laitosten kehittämisen kärkeen – ainoalla tavalla, jolla se olisi kyennyt vastustamaan Itävallan vaikutusta.

Mainittua osaa Saksan lehdistöstä johtaa Augsburger Zeitung. Vanhastaan on oltu sitä mieltä, että lehteä toimitetaan Itävallan etujen mukaan. ”Se on Metternichin ostama”, oli kauan tämän suhteen ilmaisu. Sitä ei pidä ottaa sananmukaisesti. Sillä lehden omistaja, kuuluisa kustannusyhtiö Cotta ei juuri liene ostettavissa. Mutta voi kai sattua, että toimitus ottaa huomioon lehden suuren levikin Itävallassa ja pitää aiheellisena käsitellä varovasti Itävallan hallituksen puutteita. Tällä hetkelläkin lehti kuitenkin lausuu osittain toimituksen kirjoituksissa, osittain kirjeenvaihdossaan voimakkaita moitteita tätä hallitusta vastaan, moittii sen haluttomuutta uudistuksiin ja sen useita taantumuksellisia toimenpiteitä, ennen muuta konkordaattia. Mutta mitä Itävallan mahtiin Italiassa ja sotaan Ranskaa vastaan tulee, lehti pitää tämän vallan säilyttämistä ja sodankäyntiä ehdottomasti yleisenä saksalaisena asiana. Eikä käy kiistäminen, että vaatimus Saksan kansalliselta näkökannalta on oikeutettu. Vaara Saksalle ei ala vasta sitten, kun sota siirtyy sen rajojen sisäpuolelle. Aseistettu Ranska sellaisenaan on vaara. Koko Saksan lehdistö, poikkeuksena Preussin lehdistö, jakaa nämä Augsburgin lehden ilmaisemat mielipiteet. Äärimmäisen vihamielisyyden osoituksena on se, että lehti julistaa italialaiset kykenemättömiksi hallitsemaan itseään, ranskalaiset kelvottomiksi muuhun hallitusmuotoon kuin absolutismiin, koko romaanisen heimon yleensä rappiotilaan. Muut lehdet eivät jaa näitä sen mielipiteitä.

Kaikki osoittaa, että Saksan lehdistö on itse asiassa lausunut ääneen maan yleisen mielipiteen, että kansanjoukot jakavat pelon ja vihan ranskalaista kohtaan, sekä että varmuus Itävallan saksalaisesta lähetystehtävästä on sivistyneemmissä luokissa yleinen. Itävaltaan liittyvät ei vain Etelä-Saksa vaan myös pohjoinen osa Hannover ja Saksi kärjessä. Eikä niin tapahdu ensimmäistä kertaa. Kun Preussi muutama vuosi sitten koetti vastustaa Itävallan jäsenyyttä tulliliitossa, se jäi pian eristyksiin, ja voi sanoa, että Itävalta, muun Saksan tukemana, pakotti ase kädessä Preussilta suostumuksen.

Preussissa näyttää lehdistön sävy ja osaksi myös yleinen mieliala olevan toinen. Vanha kilpailuhenki kahden suurvallan välillä elää myös varsinaisten preussilaisten ja brandenburgilaisten antipatioissa kaikkea itävaltalaista kohtaan. Berliinin sanomalehdet ovat siksi enemmän tai vähemmän avoimessa oppositiossa ei-preussilaisia saksalaisia sanomalehtiä vastaan, ja eräs siellä ilmestynyt anonyymi brosyyri on avoimesti puhunut ranskalaisten puolesta itävaltalaisia vastaan. Se on herättänyt suurta huomiota vaikka kaikki Preussin puolueet ovat kieltäneet siinä tunnustetut mielipiteet. Preussin Reininmaalla näytään olevan yhtä vähän preussilaisia kuin itävaltalaisia, vaan nimenomaan saksalaisia, niin että lukuisat äänet ovat kiistäneet tämän Saksan osan tärkeimmän äänenkannattajan, Kölnische Zeitungin, kärkevän esiintymisen Itävaltaa vastaan. Westfalenissa ja Preussin Saksissa seurataan muuta Saksaa.

Mitä tästä puolesta ja vastaan väittelystä todella seuraa, sitä ei tätä kirjoitettaessa kukaan voi ennustaa. Näyttää, kuin Preussi olisi koettanut käyttää hyväkseen Itävallan hämminkiä hankkiakseen itselleen edullisemman aseman suhteessa Saksan liittoon – ilman että nämä ponnistelut olisivat onnistuneet. Voi myös olettaa, että Preussin hallitus ja suureksi osaksi sen kansa ei vastentahtoisesti näkisi Itävallan tappiota. Kuitenkin liiton pienemmät valtiot ovat Preussin äänekkäistä protesteista huolimatta vetäneet sen mukanaan aseisiin. Itävallan vaikutusvalta muussa Saksassa on jo yllä mainituista syistä vahva. Kansakunnan tarve saada Euroopan asioissa ratkaisevampi ääni on yleisesti tunnustettu, samoin kuin se käsitys on yleinen, että Ranskan mahti voi kasvaa lähinnä vain Saksan kustannuksella. Ranska ei ole kyllin vahva ja varustautunut, että se voisi nyt kääntyä Saksaa vastaan, ja vaikka se olisikin, olisi järjetöntä kutsua hyökkäyksellä Saksa ja Preussi yhdessä Itävallan avuksi. Myöskään hajanaiselta Saksalta ei voi odottaa kylliksi yhtenäisyyttä ja päättäväisyyttä aloittaa sota, vaikka olisikin poliittisesti viisasta ehättää itse toisen edelle ja vaikka paljon ääniä olisikin noussut ja osavaltioissa olisi paljon hyvää tahtoa sellaiseen voimanilmaisuun. Lopulta näyttää siltä että Ranska, niin kuin yllä mainittu kiertokirje Saksan hoveihin osoittaa, on onnistunut huolehtimaan liiton sellaista vaaraa vastaan.

Jos itävaltalaisten olisi taisteltava vain italialaisia vastaan, epäonnekkaastikin, on oletettavaa, että tunnelma Saksassa ei olisi yhtä kylmä suhteessa Italian vapauttamiseen. Mutta Ranskan armeija toisaalla, uhkaavat kiertokirjeet toisaalla tunnetaan, että kysymys ei koske vain Italiaa.

Englannissa, missä varmasti laulettaisiin toista virttä, jos jokin vieras valta haluaisi auttaa sorrettua Irlantia, sanomalehdistö esiintyy nyt yleensä myötätuntoisena Italiaa kohtaan. Usko, että Italia todella voittaisi vaihtamalla vallanpitäjää, ei myöskään näytä olevan vahva. Monet lausunnot parlamentissa ja sanomalehdissä osoittavat sen. Englannin sanomalehdistö ei pidä Italian painostavimpana pahana Itävallan politiikkaa vaan paavin maallista valtaa, omantunnonvapauden puutetta ja papiston valtaa kansanjoukoista. Englannilla ei ole mitään syytä ottaa kantaa puolesta tai vastaan. Puolueettomuus ja valmius tulevaisuuden varalle ovat sen yleisiä tunnussanoja.

Myöskään Englannin kansakunta ei voi mielellään toimia sorron tukijana, esiintyipä se missä muodossa tahansa, vaikka se omasta ylivallasta kyseen ollen on monta kertaa joutunut ummistamaan siltä silmänsä. Suurta intoa kansallisuuksien oikeuksiin ei silti voi odottaa kansalta, jonka maailmanhistoriallinen mahti on johtanut vieraiden kansallisuuksien kukistamiseen, hallitsemiseen ja sulauttamiseen. Tunnettu ja kuuluisa aikakauslehti, Edinburger Review, on äskettäin sisältänyt tässä suhteessa erityisen kuvaavan artikkelin. Siinä ei unohdeta sitä osaa, joka Englannilla on ollut miekan vallassa, ja Skotlannin ja Irlannin esimerkki otetaan esiin nimenomaan verrattuna Lombardia-Venetsiaan. Mutta uskollisena ilmauksena englantilaisesta ajattelutavasta artikkeli erottaa alistamisen ja sen poliittiset ja sosiaaliset seuraukset. Jos italialaisilla olisi vapaus lukea Raamattua, verottaa itseään, puhua ja kirjoittaa vapaasti jne., ei kukaan englantilainen, ei myöskään kyseisen artikkelin kirjoittaja huomaisi mitään väärää siinä, että suurempi tai pienempi osa maata olisi Itävallan yliherruudessa. Englannin kansakunta on aristokraattinen samoin kuin sen perustuslaki ja sen sosiaalinen elämä. Se katsoo, että tietyt kansakunnat on kutsuttu hallitsemaan, toiset tottelemaan ja ottamaan vastaan edellisten hyvät teot. Jos jokin ei-valituista kansoista osoittautuisi kykenemättömäksi arvostamaan sellaisen holhouksen onnea, niin se voidaan pakottaa nauttimaan siitä. Sillä toki tarkoitetaan, että oikeastaan vain yksi kansakunta Euroopassa on omiaan sellaiseen hyväntekeväisyyteen. Mutta Englanti ei halua eikä voi ottaa tehtävää jonkin toisen puolesta Euroopan mantereella. Sillä on kokonaisia maanosia Euroopan ulkopuolella avoinna vapaiden instituutioidensa levittämiseksi.

Lisäksi Englannilla on Euroopassa jo yksi kyllin kiusallinen perinne. Ei niinkään kauan aikaa ole siitä kun se esiintyi Turkin kristittyjä vastaan, muhamettilaisuuden jatkuvan vallan hyväksi. Sellainen on välttämättömyyden pakko, jossa raamatunluku, itseverotusoikeus ym. täytyy jättää oman onnensa nojaan. Päivän uutiset Turkista muistuttavat siitä, että tätä sotaa ei vielä ole sodittu loppuun, ja Englanti pakostakin pelkää jäävänsä eristyksiin. Sen luonnollinen liittolainen siinä taistelussa on Itävalta; mutta odottamattomat mullistukset ovat viimeksi antaneet sille auttajaksi sen vuosisatoja vanhan vihollisen. Mikäli mahdollista pitää nyt tilaisuus tämän avun jatkumiseen säilyttää. Mutta jos, mikä ei vielä ole tullut julki, osoittautuisi, että Englanti mainitussa tapahtuvassa konfliktissa ei voisi luottaa Ranskan apuun, niin voi pitää varmana, että Englanti itse olisi Napoleonin hyökkäyspolitiikan äärikohde. Juuri tällaista loppua pisimmälle menneet saksalaiset sanomalehtikirjoittajat peilaavat. Heidän järkeilynsä on lyhyesti: juuri Englannin sitkeä vastarinta syöksi ensimmäisen Napoleonin vallasta; juuri sen rannikoille hän turhaan koetti viedä legioonansa; mikään muu voitto ei olisi ranskalaisille rakkaampi kuin se; mikään ei varmemmin lujittaisi veljenpojan valtaistuinta; hänelle on höyryssä tarjolla keino voittaa se, mistä kerrotaan, että muuten selvänäköinen setä torjui sen.

Toistaiseksi englantilaiset itse eivät kuitenkaan näytä yleisemmin huolestuvan näistä vaaroista; paitsi että Englanti varustautuu taisteluun innokkaammin kuin koskaan. Koko maailma tietää, ettei sen laivastoja ole aiottu Itävallan puolentusinaa fregattia vastaan. Vain kahta vihollista vastaan ne voivat taistella Euroopassa. Näköalat ovat tällä hetkellä sellaiset, että taistelu mieluummin tulee koskemaan molempia yhdellä kertaa, eikä niin kuin aiemmin tällä vuosisadalla yksi toisen avulla ja päinvastoin. Sellaiseen kamppailuun ei ryhdytä mielellään, varsinkin kun sen pikainen puhkeaminen voi riippua yhden ainoan ihmisen elämänlangasta. Liittoa Ranskan kanssa pidetään nyt niin hauraana kuin mahdollista. Mutta mikään Englannin puolue ei voi kevytmielisesti katkaista sen viimeisiä lankoja, ei liioin käsi kädessä jalon liittolaisen kanssa kulkea niitä teitä, joita hän nyt kulkee. Ministerinvaihdokset eivät liene tässä kysymyksessä kokonaan vailla vaikutusta. Enemmän kuin missään muussa maassa on Englannin lehdistön asenne ilmaus kansallisesta politiikasta. Siksi lehdistöllä on nykyään odottava asenne, jota tämä politiikka edellyttää.

Ranskan lehdistö on sidottu; se ei saa lausua muuta kuin mitä hallitus haluaa, että sen pitää lausua. Luonnollisena seurauksena siitä on yleinen varmuus, että se ei koskaan ilmaise kansan mielipiteitä. Ainakaan ei voi koskaan tietää varmasti, milloin ne ovat samat kuin mitä hallitus haluaa. Jokaisen varjoja pelkäävän hallituksen oikeudenmukainen rangaistus on, että se pian käy väkivaltaisemmasta kuin se oikeastaan edes on; eikä mikään tuota sille helpommin tätä huonoa mainetta kuin kahlittu lehdistö.

Ei liene erehdys poiketa joltain osin Ranskan poliittista kirjallisuutta koskevasta yleisestä käsityksestä. On tunnettua, että sekä Journal des Débats, tämä Euroopan ehkä parhaiten toimitettu sanomalehti, että poliittiset katsaukset Revue des deux Mondesissa ovat vapaita hallituksen vaikutusvallasta, ja usein, mikäli niin voi tapahtua, ovat ristiriidassa sen päämäärien kanssa. Mutta voi epäillä, miten pitkälti sodan ja rauhan kysymyksessä ne erinomaiset kirjalliset kyvyt, jotka ovat näiden aikakauslehtien, varsinkin Débats’n käytössä, todella edustavat maan yleistä mielipidettä. Voi olla, että ne ilmaiset korkeimmin sivistyneen luokan käsityksiä. Tämä luokka on jatkuvasti ollut oppositiossa Napoleon III:n vallananastukseen nähden. Sen täytyy selvimmin rauhan palveluksessa rakastaa rauhaa, ja se oivaltaa hyvin, että onnekas sota vahvistaisi absoluuttista valtaa, josta se ei pidä. Mutta jätettäköön oikea tai väärä tässä tarkastelutavassa sikseen.

Toiset tiettävästi riippumattomat lehdet, kuten Siècle, ovat alusta asti suhtautuneet sotaan ja traktaattien tarkistukseen ehdottomasti kannattaen. Ja Siècleä pidetään suuren keskiluokan lehtenä. Kerrotun mukaan myös maaseutulehdet ovat enemmän tai vähemmän liittyneet sotapuolueeseen. Asianlaita on varmaan niin, että kun sotilaallisten demonstraatioiden alussa hallituksen lehtiin ilmestyi toisia paheksuvia ääniä, ministerin kiertokirje määräsi, ettei prefektien tule sietää mielipiteiden muokkausta hallituksen mielipiteiden vastaiseksi. Mutta sellaisissa oloissa on sanomalehden toimituksella keinona noudattaa hiljaisuutta – minkä myös Débats teki. Ja kun samaten ääni sodan puolesta vähitellen yleistyi ranskalaisissa lehdissä, täytyy olettaa, että se on yleisemmän mielipiteen tulkki. Väkijoukossa sellainen mielipide on hämärä tunne, joka vasta vähitellen selkiintyy varmaksi käsitykseksi ja, kun se lausutaan julki, saa syystä perustellun käsityksen muodon.

Sanotaan: Ranskalaiset ovat sotaisa kansakunta; se syttyy helposti sotaan. Tämän epiteetin soveltuvuus juuri ranskalaisiin voitaneen asettaa kyseenalaiseksi. Mutta vaikka useampiakin yksilöitä kansakunnan sisällä olisi valmiina etsimään sodasta seikkailua, saalista tai kunniaa, sivistyneessä kansassa heidän halunsa ei silti määrää sodasta tai rauhasta. Jos haluaa kutsua oppinutta kirjastossaan, liikemiestä työpöytänsä ääressä, maanviljelijää laumansa parissa, virkamiestä toimistossaan erityisen sotaisiksi henkilöiksi, niin se on tapa puhua. Heidän mielipiteensä sodan puolesta tai sitä vastaan ei riipu heidän sotaisasta luonteestaan.

Mitä tulee varsinaiseen hallituksen lehdistöön Ranskassa, sen puuhia ei voi pitää perin mielekkäänä, vaikka siitäkin voi esittää, että olkoonpa sen toimitushenkilöstö millaisia onnenonkijoita tahansa, siltä täytyy kuitenkin edellyttää hivenen kunnioitusta yleistä mielipidettä kohtaan ja isänmaahan kohdistuvaa tunnetta. Samaa voi sanoa monista poliittisista brosyyreistä ja niiden kirjoittajista, jostain La Guerronièresta, E. About’sta jne. Näitä brosyyrejä pidetään, luultavasti syystä, hallituksen inspiroimina, ja ne ovat sen ajatusten lausujina herättäneet huomiota Euroopassa. Ne menevät paljon pitemmälle kuin mihin hallitus virallisesti tunnustautuu. Reininraja ja kirkkovaltion maallistaminen sisältyvät niiden suunnitelmiin. Niin yhdessä kuin toisessakin voi syystä katsoa niiden ilmaisevan ei vain hallituksen mielipiteitä vaan Ranskan.

Olemme olleet perusteellisempia, koska olemme toivoneet esittävämme muutamia syitä yllä esitetylle ajatukselle, että sodan syytä ei pidä etsiä jonkun yksilön itsekkäistä suunnitelmista tai kuvitelluista sympatioista Italian kärsimyksiä kohtaan, vaan Ranskan kansakunnan tarpeesta kostaa kärsityt tappiot ja jälleen nousta Euroopassa asemaan, joka vastaa sen henkisiä ja aineellisia voimia. Ranska on, jopa itse keskellä vallankumousmullistuksia, myös vuoden 1815 jälkeen vaikuttanut muun Euroopan tilaan; mutta tämä vaikutus on ollut negatiivista, ei ideoiden, ei vallan muovaamaa, vaan tyhjän kieltämisen repivää vaikutusta. Siitä, mitä Ranskan rajojen ulkopuolisista mullistuksista on kasvanut, ei Ranskan kansakunta ole voinut yhtään määrätä; rajojen sisälläkin se on tullut aivan erilaiseen lopputulokseen kuin mihin se pyrki. Kansakunnan elämä ei ole vallankumouksia vaan positiivista toimintaa ulospäin suhteessa toisiin kansakuntiin. Ihmisystävät voivat toivoa, että tämä toiminta olisi vain rauhallista, ideoiden, esimerkin toimintaa. Mutta ideat kasvavat kansakunnissa niiden itsetietoisuuden mukana, ja se selviää niiden suhteesta toisiin kansakuntiin, sitä voimakkaammin mitä suurempi mahti tällä suhteella on. Kun Napoleon III puhuu fraaseja ja haluaa Italiassa vain ”moraalista vaikutusvaltaa”, hän haluaa silti saavuttaa sen pistimien avulla.

Meidän pitää mainita myös Belgiassa ilmestyvät suuret sanomalehdet, L’Independence ja Le Nord, edellinen todella belgialainen, vaikka nykyään väitetään ettei se vastoin otsikkoaan ole vapaa ranskalaisesta vaikutuksesta, jälkimmäinen oletettavasti venäläinen sanomalehti. Molemmat ovat laajalevikkisiä, L’Independence toki enemmän varmojen uutistensa kuin siinä lausuttujen poliittisten mielipiteiden vuoksi, joita tavallisesti esitetään sen kirjeenvaihdossa, Le Nord sitä vastoin pääasiassa arvioidensa vuoksi, joille on haluttu antaa virallista painoa. Nykyään sisältävät kuitenkin myös pietarilaiset lehdet, ranskalainen ja saksalainen [Journal de Saint Petersbourg ja Sankt Petersburger Zeitung], pohtivia poliittisia artikkeleita, joita myös näkee toistettavan ulkomaisissa lehdissä.

Ihmiskatseelta on salassa, mitä aloitettu sota tuo mukanaan. Kukapa ei nimenomaan toivoisi, että siitä nousisi uudelleen syntynyt Italia! Tämän vuosisadan italialaiset ovat uskoneet, että kansallinen itsenäisyys syntyisi demokraattisista, lähinnä tasavaltalaisista laitoksista. He ovat siinä poikenneet vanhojen patrioottien opeista, Danten, joka uneksi italialaisesta keisarikunnasta, Machiavellin, joka itse yhteiskunta-asemaltaan ja ajattelutavaltaan tasavaltalaisena toivoi isänmaalleen voimakasta, keinojen suhteen kaikista tunnonvaivoista vapaata despoottia, joka voisi yhdistää Italian eri osat taisteluun ulkomaista ylivaltaa vastaan. Nykyisellä yhdennellätoista hetkellä näyttävät italialaiset taas muistuneen seuraamaan näitä oppeja. Itsevaltainen hallitsija esiintyy heidän vapauttajanaan; itsevaltiaaksi julistettu italialainen monarkki kokoaa heidät lippujensa alle. On varmasti epäiltävissä, että jälkimmäisen yksinvalta on edellisen käskyjen tottelemista ja että italialaiset kuuluvat reserviin niissä taisteluissa, jotka soditaan heidän vapaudestaan. Mutta jos tämän merkillisen johdon alaisena kasvaa Italian oma sotajoukko niin, että se voi osoittaa vapauttajilleen kunnioitusta ja edistää heidän mahdollisia lisähankkeitaan, tästä kaaoksesta saattaisi syntyä jotain. Sen lisäksi on olennaista, että Italian yhtenäisyys, joka on päässyt niin kauniisti alulle, riittää pitkälle, ja että myös kärsivällisyys yksinvallan ja uhrausten suhteen ei aivan liian pian ehdy.

Toisaalta on ongelmallista, saako Ranska tämän sodan avulla lisää valtaa Euroopassa vai ei, toisin sanoen, tekeekö se jatkosodan Ranskalle mahdolliseksi. Julkinen ääni Euroopassa näyttää olevan yhtä mieltä siitä, että epäonninen sota olisi merkinnyt Napoleon III:lle eroa. Mutta pelkästään pitkittyneelläkin ja suuriin uhrauksiin sidotulla sodalla voi olla arveluttavat puolensa hänelle. Kansan täytyy liittyä hallitukseensa lujemmin sitein kuin Ranskan kansa eilispäivän hallitsijaansa seuratakseen sitä läpi kaikkien hädän koettelemusten niin kuin ruotsalaiset Kaarle XII:ta, preussilaiset Fredrik II:ta.

Ja Euroopan muilla suurvalloilla on epäilemättä aivan pian sanansa sanottavana tilanteesta. Jo kolme pientä Italian valtaistuinta on kaatunut vapautusarmeijoiden lähestyessä. Kirkkovaltiossa seutu toisensa jälkeen liittyy yleiseen liikkeeseen. Viktor Emmanuelin nimi asetetaan kaikkialla suvereenien tilalle. On helppo käsittää, mikä vaikutus näillä erottamisilla on Euroopan hoveissa. Suhteessaan kirkkovaltioon on Napoleon III:n oma asema sitä paitsi vaikea. Ranskassa hän on joutunut sietämään äärikatolisen l’Univers-lehden oppositiota. Hän on kappelissaan Tuilleries’ssa joutunut kuuntelemaan Pater Venturan käsittämättömän rajuja hyökkäyspuheita koko nykyajan sivistystä vastaan. Vaikka asiaa on koetettu pitää salassa ja kaunistella, hän on omassa maassaan antanut vainota protestantteja ja estää levittämästä Raamattuja. Hän on antanut takavarikoida About’n tämän veljenpojan suojeluksessa paavinvallan maallista valtaa vastaan julkaistut kirjoitukset. Hän on suurella metelillä julistanut pyhän isän [Pius IX] valtiot puolueettomiksi käynnissä olevassa taistelussa. Mutta pyhän isän alamaiset haluavat olla mukana ja kuulua vapautettuihin. Ja Italia ja Eurooppa ovat varmoja, että vapautus ei ole mitään niin kauan kuin paavin rykmentit ovat horjumatta paikoillaan. Napoleon hellii katolisuutta omassa maassa ja sen vuoksi katolisuutta Italiassa. Mutta siellä hänen tehtävänään on pakottaa paavin omat alamaiset ja muut italialaiset olemaan hyviä katolilaisia. Kaikki ilmiöt Italian valtioissa osoittavat, että Sardinian ministeri [C. B. di Cavour] on mestarinkädellä pitänyt kurissa joka paikkakunnan johtavia. Mutta näyttää siltä, että hän on kirkkovaltiossa tehnyt sen, mitä korkea liittolainen ei aavistanut – aiheuttaen hänelle odottamatonta hämmennystä. Ensimmäisen Napoleonin voitot olisivat pian lyöneet auki kaikki nämä solmut, vaikka tuskin riittävän nopeasti edes Euroopan nykyisessä tilanteessa. Tulevaisuus näyttää pystyykö Napoleon III siihen.

Kirkkovaltion asukkaille annettu kielto vapautukseen osallistumisesta merkitsee italialaisille ensimmäistä silmäystä mitalin kääntöpuolelle. Jos vanhat hallitukset mahdollisesti palaavat Toscanaan ja Modenaan, tämä puoli joutuu yhä kirkkaampaan valoon. Kysymys ei ole Italian yhtenäisyydestä, patrioottien unelmasta ja ainoasta todellisesta vapautuksesta. Se on luonnollista. Todellista Italian suurvaltaa eivät Napoleon ja Ranska voi sietää.

J. V. S.

 

Lisäys artikkeliin poliittisesta kirjallisuudesta.

 

Kuten lukija huomaa on tämän lehden ensimmäinen artikkeli kirjoitettu ennen Cavrianon taistelua ja painettu ennen rauhan solmimista. Se on nyt tavallaan vanhentunut, eikä toimituksen ole myöskään mahdollista vielä lisätä mitään Euroopan lehdistön arvioista sodan tuloksista. Näyttää selvältä, että monella taholla valitetaan niiden vähäistä kohtuutta Italialle; mutta toisaalta ylistetään Ranskan keisarin suurta malttia. Sitä tuskin epäillään, että heikko Italia kuitenkin suojamuurina Itävaltaa vastaan on Ranskan edun mukaista. Itävallalle Venetsian alueesta tulee Holstein. Ilo rauhasta peittää alleen kaikki muut arviot – olkoonpa sen pysyvyys kuinka epäilyttävää tahansa.

 

 

  • 1. Ei kuitenkaan ole todisteita siitä, että Napoleon olisi kuulunut carbonareihin, vaikka hän 1831 italialaisena patrioottina osallistui vallankumousyritykseen Romagnaussa. Augsb. Allg. Zeitungista luettiin äskettäin kiintoisa allekirjoitettu artikkeli, joka ilmoitti päivän ja päivämäärän ja mukana olleiden henkilöiden nimet. Se antaa yksityiskohtaisen kuvan vanhemman veljen kuolemasta kahakassa maahan tunkeutuvia itävaltalaisia vastaan ja ilmoittaa, että L. Napoleon makasi Anconassa sairaana samassa hotellissa, jossa asui itävaltalainen kenraali, ja hänen äitinsä, kuningatar Hortense vei hänet sieltä pois kenraalin hiljaisella suostumuksella.
  • 2. Surkeaa ja naurettavaa on ajatella Pariisin konferenssin 1856 päätöstä, että syntyvät riidat kahden suurvallan välillä alistetaan muiden välitykseen, ja rauhan ystävien iloa näistä lähinnä rauhan keisarikunnan tunnustamista humaaneista aikeista tulevaisuuden suhteen.

Vertailu

Alkukieli
Alkukielinen pdf: