1. P. D. A. Atterboms Samlade dikter. III. Fågel blå. Örebro 1858. [P. D. A. Atterbomin kootut runot. III. Lintu sininen. Örebro 1858.]

Manan majoille mennen runoilijan runojen kaksi ensimmäistä vihkosta käsittävät runoteoksen ”Lycksalighetens Ö”. Tämä kolmas sisältää hänen muut suuremmat runonsa – mutta vain luonnostellun kokonaissuunnitelman ja vähäisen osan siitä toteutettuna.

Satu ”Lintu sininen” näyttää olevan yksi keskiajan kansansatuja, jotka ovat levinneet kaikkialle länsimaihin. Esipuheessa ilmoitetaan, että se on painettu ruotsiksi Fahlunissa 1812 ja että tätä käännöstä Atterbom on käyttänyt ”satunäytelmänsä” luomiseen. Sadun sisältö ilmoitetaan otsikossa näin: ”Hyvin ajatuksia kiehtova kertomus sinisestä linnusta, eli kuinka noita muutti himossaan nuoren kuninkaan siniseksi linnuksi, mitä tilaa hänen täytyi kestää 7 vuotta. Hän kuitenkin iloitsi rakkaimpiensa keskustelusta, kunnes kateus vei häneltä sen ilon, minkä jälkeen hän melkein menehtyi, mutta lopulta pääsi vapaaksi ja sai taas entisen hahmonsa”.

Sadussa on nuoren kuninkaan lisäksi päähenkilöinä ihmeenkaunis prinsessa, hänen ilkeä äitipuolensa ja tämän ruma tytär. Atterbom on nyt kehittänyt siitä melko perinpohjaisen dramatisoidun runon. On tavallaan kiintoisaa seurata häntä runon yksityiskohtaiseen luonnokseen, mikä antaa lukijan tunkeutua kuin kehkeytyvän kukan sisimpään peittoon. Tässä salaisessa työpajassa vallitsee runoilun naiivius, joka välistä lähestyy lapsellista, ja kaiken luomisen yllä häilyy sittenkin harkinta, jota voisi usein kutsua proosallisen pikkutarkaksi. Mutta luonnos yhtä paljon kuin siitä toteutettu johtaa lukijan viattoman fantasian maailmaan, joka niin suuresti kiehtoo autuudellaan ja vapaudellaan todellisuuden pakosta. ”Lennä”! laulaa runoilija runolleen.

Tätä ajatusta voidaan aavistuksena soveltaa myös kirjoittajan suhteeseen tähän runoon. Hänelle se oli tulevaisuuden maa, johon hän ei koskaan pääsisi. Varhaisimmasta nuoruudesta lähtien se oli hänen rakkautensa ja kaipauksensa kohteena. Jo 1814, 42 vuotta ennen kuolemaansa, hän julkaisi siitä katkelman Poetisk Kalenderissa. Vuonna 1818 hän kirjoitti Roomassa ja sen ympäristössä siitä uuden luonnoksen. Aikakauskirja Mimerissä hän julkaisi uudelleen saman katkelman muuttumattomana, ja elämänsä lopulla hän palasi tähän nuoruudentyöhönsä. Suunnitelmassa runo on jaettu kahteen osaan, ”Rakkauden taistelu” ja ”Rakkauden voitto”, molemmat vievät viisi ”Seikkailua”. Mutta vain ensimmäisen osan ensimmäinen ja toinen ja palanen neljättä seikkailua on tehty valmiiksi.

Runon luonnosta silmäillessä lähes hämmästyy runoilijan rohkeutta ryhtyä näin laajaan työhön ja hänen tietoisuuttaan omista runsaista laulun lahjoistaan, jotka ovat antaneet tämän rohkeuden. Lienee kuitenkin kiistatonta, että tässä samoin kuin Lycksalighetens Ö:ssä on runsaasti kohtauksia ja yksityiskohtia, jotka jossain määrin pakostakin rasittavat kokonaisuutta sen kirkkauden ja yhtenäisyyden vahingoksi. Tämä vapaus ja rikkaus sopivat hyvin sadun luonteeseen. Mutta se on tavallista Atterbomilla, ei sadun tapahtumien vapautena vaan dramaattisen muodon seurauksena esiintyvien henkilöiden mielialojen ja tunteiden vapautena. Luonnos ei myöskään esitä sellaista kasvannaista kuin mainitun runon pitkä politisoiva kuvaus. Se antaa tilaa runoilijan hämmästyttävän runsaille näkemyksille ja ajatuksille, usein syvällisesti, useimmiten kauniisti ajatelluille ja aina hiotun kauniisti lausutuille, minkä vuoksi myös runokieli muuttuu helposti puhtaan lyyrisiksi vuodatuksiksi. Uskoisimme Atterbomin runoudelle olevan tyypillistä, että hän on ennen kaikkea ”hempeiden ilojen” ja ”hartaiden kipujen” runoilija, mutta hän ei laula niistä uneksivan nuorukaisen tapaan vaan niin kuin maailmanviisas, joka antautuu niille, koska hän näkee rakkauden mysteerissä kaiken perustan ja päämäärän. Ajattelija pukee maailmankatsomuksensa runoksi ja antaa ajatuksilleen täyden elämän sijoittamalla ne aavistuksina rakastavaan ihmissydämeen. Ja siksi taas tämä sydän, joka sisältään hakee kaiken viisauden, lausuu kaikkeuden totuuden runossa.

Siinäkin osassa runoelmaa joka tässä näyttäytyy valmiina mutta kuitenkin vailla runoilijan käden viime silausta on näitä monia komean kauniita paikkoja, joita Atterbomin runoissa on tottunut ihailemaan. Valitsemme seuraavan keskustelun prinsessa Florinnan ja hänen morsiusneitonsa välillä antaaksemme tämän kauniin runohelmen luoda epätavallista loistoa runoista köyhälle lehdellemme.

2. Sveriges historia i sammandrag af A. M. Strinnholm. 1:a delen Sagoåldern. 2:a delen Medeltider. Sthlm. 1857. [A. M. Strinnholmin kokoama Ruotsin historia. 1. osa: Tarujen aika. 2. osa: Keskiaika. Tukholma. 1857.]

Ruotsissa kuten myös moniaalla muualla vain luonnontieteiden harjoittajilla on etu saada maallisista huolista vapaana ja virkavelvollisuuksien häiritsemättä jättäytyä tieteellisiin tutkimuksiin. Hra Strinnholm lienee siellä yhä vielä ainoa humanististen tieteiden harjoittaja, ainoa niin kutsutun kansalliskirjallisuuden viljelijä, joka on nauttinut kiinteää määrärahaa ilman muuta velvollisuutta kuin hänen oman rakkautensa isänmaan aikakirjoihin hänelle asettamaa. Ei siis ole järin ihmeellistä, ettei meidän maassamme ole ketään niin onnellisessa asemassa – ei luonnontieteilijää eikä humanistia. Runeberg on täällä ainoa kirjailija, joka nauttii valtion määrärahaa – ei täyttä kolmeasataa hopearuplaa. Nämä 300 ruplaa ja noin kaksinkertainen summa tiedeseuralle sen toimitusten painattamiseen on täällä kaikki, millä tiedettä ja kirjallisuutta kannustetaan.

Mainitun poikkeusaseman suosima herra Strinnholm on voinut omistautua kokonaan tutkimukselleen ja määrätä sen tulosten julkaisuajan vain ja yksinomaan sen kypsyyden mukaan, johon hän on katsonut niiden ehtineen. Lupausten mukaan pian ilmestyvä seitsemäs nide hänen laajaa, mitä perusteellisimman tutkimuksen tukemaa ja uusia tietoja runsaasti sisältävää Ruotsin historia -teostaan johtaisi kertomuksen Kustaa Vaasaan. Tämä paksu teos on täynnä lainauksia ja kriittisiä tutkimuksia eikä sovellu suuren yleisön luettavaksi. Ja siksi herra Strinnholm on yleisöä palvellakseen julkaissut siitä tässä käsitellyn tiivistelmän, kuten hän esipuheessa sanoo, hedelmänä suuremmasta työstä saadusta ”muutamasta lepohetkestä”.

Myös tiivistelmä on osoitus pääteoksen runsaasta sisällöstä, varsinkin keskiajalta, mitä aikakautta kukaan toinen ruotsalainen menneisyydentutkija ei liene tutkinut niin tarkoin kuin tekijä. Ainakaan emme tunne yhtään Ruotsin historiaa, josta on tältä ajalta yhtä paljon opittavaa kuin hra Strinnholmin yhteenvedosta. Tekijä sanoo siinä käsitelleensä pääasiassa: ”jatkuvaa kehitystä yhteiskuntajärjestyksessä, oikeuskäsityksissä, lainsäädännössä, verotuksessa ja sivistyksen edistymisessä”. Rinnakkainen kehitys Tanskan ja Norjan kanssa aiheuttaa sen, että jokaisessa Ruotsin historiassa on esitettävä pääpiirteissään myös mainittujen maiden historia, ja tekijä on sen kyllä myös täysin esittänyt.

On luonnollista, että suomalainen on melko utelias näkemään, alkavatko ruotsalaiset historiankirjoittajat yhtään aiempaa enemmän kertoa historioissaan Suomesta. Mutta siitä ei näy jälkeäkään. Ei ole montakaan Ruotsin maakuntaa, josta historia ei tiedä paljon enemmän. Niin myös herra Strinnholmin yhteenvedossa. Suomen kansa oli kansa, jolla ei ollut minkäänlaista yhteiskuntamuotoa ennen ruotsalaisten valloitusta. Valloituksen jälkeen suomalaiset saivat nauttia onnesta säilyttää henkilökohtainen vapautensa ja maansa, toki poikkeuksena niiden henki ja vapaus, jotka asettuivat vastustamaan anastusta ja kristinuskoa, ja poikkeuksena se maa, jonka ruotsalaiset kolonialistit huomasivat vaivan arvoiseksi omia itselleen. Tämä on vanha virsi. Eikä yksikään ruotsalainen historiankirjoittaja jätä kuvaamatta ruusuisesti kansansa jalomielisyyttä, kun se ei sortanut orjuuteen valloitettujen maiden asukkaita. Svenska Tidningen, joka on julistanut hra Strinnholmin teokset poikkeuksellisen kelvollisiksi uudemmassa Ruotsin kirjallisuudessa, ei liioin lyö laimin asianmukaisesti siteeraamasta sen tähän kuuluvia ilmauksia. Tylsäkatseiset narrit täällä Suomessa yhtyvät kuoroon ja menevät tietenkin paljon pitemmälle kuin kukaan historiankirjoittaja voi. Itse valloitus ei ole heille mikään valloitus, ja kristinusko ja Ruotsin laki ja yhteiskuntajärjestys erinomainen armolahja, jalomielisyydestä surkeille suomalaisille lahjoitettu! Ainoa ansio, jonka he ovat kyenneet omassa kansassaan keksimään, on koiran nuoleva uskollisuus sitä ruokkivalle kädelle. Näille viimeksi mainituille kansojen väliset suhteet ovat tunneasia, valloittaja on rikas sulhanen ja kukistettu on köyhä, kaino neito. Heidän käsityksensä mukaan ruotsalaiset olisivat voineet vapaasti muutaman vuoden opiskella Saksassa feodaalivaltaa ja maaorjuutta ja tuoda molemmat laitokset Suomeen. Eikä heidän mieleensä koskaan juolahda, että vähäväkisen kansan muutaman sadan miehen sotajoukko ei sentään olisi voinut mielensä mukaan ajaa Tšingis-kaanin hallintotapaa läpi maassa, jossa on useita tuhansia neliöpeninkulmia vuoria, metsiä ja järviä ja väestöä puolet valloittavan maan väestöstä. Heitä ei vieroita tästä harhaluulosta se, että valloitus vaati puolitoista vuosisataa, ajan, joka viilentää jalomielisimmänkin tunneilmapiirin. Heiltä vie yhtä pitkän ajan ennen kuin he voivat ymmärtää, että kansakunnat elävät itsenäisyydelleen, kansalliselle itsetietoisuudelleen ja että niiden oikeutusta pyrkiä siihen ei rajoita mikään muu kuin niiden oma mahti.

On surullisen kiintoisaa lukea, kuinka aina Sten Sture vanhemman aikaan, 1400-luvun lopulle, Ruotsissa tuskin tiedettiin mitä Suomessa tapahtui, kuinka täkäläiset tuhotyöt mainitaan parilla rivillä, mutta mitättömimmät meriretkikunnat Tanskasta tai Norjasta johonkin Ruotsin provinssiin kerrotaan yksityiskohtaisesti, kuinka puhutaan Ruotsin sotaretkistä Venäjän rajoilla, mutta ei tiedetä, ketkä niitä tekivät. Vasta sanottuna ajankohtana alkavat nämä liikkeet herättää mitään levottomuutta Pohjanlahden länsipuolella. Mutta myös Sten Sturella samoin kuin myöhemmin Kustaa I:llä oli niukasti aikaa tai halua askarrella niiden parissa. Hätä painaa päälle vielä selvemmin toiselta suunnalta. Ja tämä hätä ei ole ulkomaisen ylivallan vaan kotimaisten puolueriitojen työtä, hätä jonka kasvava ruotsalainen aateli on vetänyt isänmaan ylle. Ruotsin rahvaalle sitä vastoin maan keskiajan historia on kohottavaa luettavaa. Tuskin minkään muun maan aikakirjoilla on osoitettavanaan yhtä kirkas kuva rohkeasta ja isänmaata rakastavasta kansasta. On ennen kuulumatonta, mitä isänmaallinen Ruotsin talonpoika on kyennyt sietämään menettämättä voimaansa ottaa hädän hetkellä maansa kohtalot omaan valtavaan käteensä. Useimpien kansojen kohtaloista kerrottaessa varmaan kysyy, milloin ihmiset ovat saaneet taukoamattomien mullistusten keskellä riittävästi rauhan hetkiä elää kodin hiljaisessa levollisuudessa, viljellä maata, harjoittaa kauppaa, kasvattaa jälkeläisiään ja kohentaa sivistystään. Mutta kysymyksen esittää varsinkin Ruotsin keskiaikaa tarkastellessa, jolloin taistelut svealaisten ja göötalaisten, kristinuskon ja pakanuuden, kuninkaanvallan ja aristokratian, kansallisen riippumattomuuden ja ulkomaisen ylivallan välillä seuraavat toinen toistaan vuosisatojen ajan.

Tekijän selkeä ja kaunis esitys kuten hänen tyylinsäkään ei tarjoa mitään erityisen etevää ellei tiettyä kerronnan lyhyyttä. Siinä missä tekijä on yrittänyt korkeammalle viritettyä runokieltä, hän näyttää epäonnistuneen. Eikä hänen pohdinnoillaan ole vaikuttavaa syvyyttä. ”Sattumanvaraisuus” esittää hänen historiankirjoituksessaan suurempaa osaa ihmiskunnan kohtaloissa kuin mistä ajatteleva ihminen voisi ilahtua.

3. De första nybyggare i amerikanska vestern af Dr. Frans Kottenkamp. Öfversättning. Örebro 1857. [Tri Frans Kottenkamp, Amerikan lännen ensimmäiset uudisasukkaat. Käännös. Örebro 1857.]

Saksaksi vuonna 1855 julkaistu teos, joka tässä julkaistaan käännöksenä, on nimeltään ”Die ersten Amerikaner im Westen”. Tekijä, tri Kottenkamp on jo aiemmin julkaissut historiallisen teoksen Amerikan asuttamisesta. Kyseessä oleva teos käsittelee varsinkin ensimmäisten uudisasukkaiden tunkeutumista nyttemmin tärkeimpiin läntisen Pohjois-Amerikan valtioihin, Kentuckyyn, Ohioon, Illinoisiin ja Missouriin. Tämä leviäminen tapahtui itse vapaussodan aikana. Vähän ennen sen puhkeamista (1775) perustettiin ensimmäinen uudisasutus Kentuckyyn (1774), sitten kun vaeltavat metsästäjät muutamaa vuotta aikaisemmin olivat käyneet ja tutkineet uutta maata. Heistä ensimmäinen, joka myös otti osaa siirtolaisasutukseen, Daniel Boone, tunkeutui sinne 1769 ensimmäisenä löytöretkeilijänä pidetyn kiertelevän kaupustelijan Finleyn kertomusten houkuttelemana.

Uudisasukkaita houkuttelivat maan ennenkuulumaton viljavuus ja vielä runsaammat varat riistaa, peuroja, puhveleita, kalkkunoita ja muita lintuja. Tupakka ja hamppu, jotka molemmat vaativat vahvaa maata, kasvoivat sinne raivatulla ja kuokitulla maalla uskomattoman rehevästi, maissi 10 tai 11 jalan korkuiseksi ja tuotti 15 jopa 19 tynnyriä 26 kapanalan maapalalla. Vehnänviljelylle, joka alkoi vasta myöhemmin, maa oli liian voimakasta, sitä piti ensin laimentaa viljelemällä tupakkaa, hamppua ja maissia. Silloin mainitulta maa-alalta korjattiin yli 10 tynnyriä vehnää. Peltoviljelyä harjoitettiin ilman auraa tai muita työkaluja. Maan lannoitus ei koskaan tullut kysymykseen yhtä vähän kuin heinänkorjuu myöhemmin tuodulle karjalle, sillä talvi oli leuto ja pakkasta ja lunta vähän. Harvat metsät kaadettiin ja maa möyhennettiin, joskus pelkällä kirveellä. Puhveleita ja peuroja vaelsi suurina laumoina miehenkorkuisessa ruoikossa, joka peitti maan, ja ne olivat alussa niin pelottomia että tuskin pakenivat yksittäisen peuran kaatanutta laukausta. Riistan runsaus mahdollisti uudisasukkaiden nopean maahan tunkeutumisen. Heidän ei näet koskaan tarvinnut tuoda muonavarastoa, ja koska he olivat harjaantuneita ampujia, he eivät koskaan joutuneet ruoan puutteeseen. Heti kun he olivat ehtineet saada ensimmäisen maissisatonsa, heillä oli kaikki kaipaamansa hyvinvointi. Niin elivät miehet, ja kun he olivat hankkineet tällaisen toimeentulon, he hakivat luokseen omaisensa Virginiasta, mistä asutus oli lähtenyt liikkeelle, sinne jätetyt vaimot ja lapset, karjan ja sivistyneempään elämään kuuluvat kapineet.

Voisi luulla, että vain köyhät ja toimeentulon ahtaalle ajamat ihmiset olisivat siis lähteneet erämaahan. Mutta yleensä niin ei ollut. Tosin ensimmäisten uudisasukkaiden joukossa oli muutamia ns. metsänkävijöitä, joilla ei ollut muuta omaa kuin pyssy, kirves ja puukko. Varsinainen uudisraivaajajoukko kuitenkin koostui toimeentulevista, kunnollisista ja kunnioitettavista ihmisistä, jotka jättivät aikaisemmat asuntonsa, osittain metsästysinnon ja riippumattoman metsässä elämisen halun ajamina, mutta yleensä kypsästä harkinnasta ja vakain laskelmin.

Lyhyestä esityksestä voisi luulla, että maapallon rikkaimpien seutujen haltuunotto ei vaatinut muuta kuin verrattain vähäisen vaivan kaataa nurin muutama puu ja repiä maa auki niiden oksien alta. Mutta lukija tietää jo Irvingin ja Cooperin romaaneista, että Pohjois-Amerikan erämaiden uudisasutuksella oli pelottavan vaarallinen este – intiaanit. Alussa heitä ei juuri näyttänyt ärsyttäneen se, että muutamat uudisasukkaat jakoivat heidän kanssaan runsaan riistan. Mutta he myös halusivat jakaa uudisasukkaiden kanssa näiden maissin, hevoset ja karjan. He sanoivat: suuri henki antaa maissin kasvaa samoin kuin riistan sekä punaiselle että valkoiselle miehelle. Ja jakamisen halua lisäsi vielä halu hankkia päänahkoja (”skalppeja”) kunniamerkeiksi ja sellaisilla voitonmerkeillä kunniaa päällikön heimolle. Saman, mitä mainitut romaanikirjailijat esittävät taisteluista intiaanien ja valkoisten välillä, löytää tässä toistettuna yksinkertaisena proosakertomuksena päivämäärineen.

Erona on pääasiassa se, että intiaanit esitetään vähemmän romanttisin piirtein. Tekijä mainitsee myös, että itäisissä valtioissa, kaukana päivittäisestä hengen ja omaisuuden vaarasta, tavallisesti asetuttiin intiaanien puolelle uudisraivaajia vastaan. Totta on, että esimerkkien mukaan intiaanit ottivat vankeja, kun taas uudisasukkaiden parissa näyttää olleen selviö tappaa taistelukentällä armotta jokainen ”punanahka”. Rauhallisia välienselvittelyjä esiintyy, mutta ei ainoatakaan esimerkkiä, että ylivoimaiset valkoiset olisivat tehneet yhtään yritystä sivistää punaisia. Mutta toisella puolella otettiin vankeja tavallisesti vain piiskattavaksi kuoliaaksi tai elävältä poltettavaksi. Eikä millään rauhallisella ratkaisulla ollut merkitystä, koska intiaanit heti taas aloittivat hävitysretkensä. Himo ja villi raakuus on tunnusomaista heidän kaikille hankkeilleen. Niin jatkuivat taistelut armotta näiden kahden välillä. Intiaanit piirittivät joukoillaan uudisasutukset, ampuivat väijyksistä metsästäjät, työntekijät pellolla ja karjan kaitsijat, veivät pois elikot ja hävittivät pellot. Englantilaisten rohkaisemina, asein ja johtajin ja joskus jopa apujoukoin he koettivat sinnikkäästi estää uudisasutuksen leviämistä. Kerran, kun englantilaiset lähettivät heille apujoukon tykkeineen, heidän onnistui jopa kaapata pari uudisasukaslinnaketta, jotka muiden tavoin koostuivat hirsitaloista, maavalleista ja paaluvarustuksista. Mutta muuten valkoisten onnistui puolustaa itseään linnakkeissa, ja heidän rauhallinen rohkeutensa, parempi tietonsa, ylivoimainen etevyytensä kiväärin käytössä ja heidän oma ratsuväkensä antoivat heille ylivoiman tavallisesti myös avoimella kentällä suhteessa heitä monin verroin lukuisampiin joukkoihin. Hyökkäyksiä intiaanien maille ja kyliin tehtiin vain heidän rankaisemisekseen ja pelottamisekseen. Heiltä ei ollut mitään saalista saatavana. Mikään voitto ei liioin houkutellut, sillä uudisasukkaat eivät käyneet kauppaa heidän kanssaan. Villieläinten nahkoja, ainoaa mitä intiaanit olisivat voineet hankkia, uudisasukkaat itse hankkivat suuria määriä metsästämällä, myös kaupattavaksi.

Vihasuhde intiaaneihin näyttää uudisasukkaiden luonteen parhaimmassa miehisyydessään. Jatkuvassa sodassa he rakentavat ja viljelevät maata ja muuttavat erämaan kahdessakymmenessä vuodessa sivistyneeksi maaksi, jossa on maanviljelyä, käsityötä ja kauppaa, kaupunkeja ja linnoituksia, kirkkoja, kouluja, sanomalehtiä, lopulta oma perustuslaki, järjestetty valtionhallinto ja kansanedustus. Yksittäisiä miehiä erottuu joukosta tämän voimakkaan sukupolven tyyppeinä. Ja erityisesti kunnostautuvat ensimmäiset uudisasukkaat, joiden elämänkohtaloita tekijä myös perusteellisesti kuvaa. Heidän joukostaan on jo mainittu Daniel Boone, aito metsänasuttaja, joka vasten­mielisyydestä juristeja ja oikeudenkäyntejä kohtaan antaa ottaa maansa, ja kun hän onnettomuudessa jälleen menettää jäljellä olevan omaisuutensa, muuttaa kauemmas erämaahan, ja kun uudet uudisasukkaat taas ympäröivät hänet, muuttaa yhä kauemmas, kunnes hän viimein tulee Mississipin länsipuolelle nykyiseen Missourin osavaltioon, missä hänen nyt täysikasvuiset poikansa huolehtivat hänen omaisuudestaan ja missä hän korkeassa iässä kuolee. Suurella rakkaudella tekijä kuvaa hänen kohtaloitaan ja jopa antaa yhden kirjansa osan nimeksi: ”Daniel Boone ja hänen seuraajansa eli Kentuckyn perustaminen”. Toinen on Simon Kenton, joka luultuaan nuorena tappaneensa kilpailijan kaksintaistelussa pakenee metsiin ja siellä vaaroissa ja vastuksissa kasvaa mieheksi. Omantunnon pistojen vainoamana hän pitää elämänsä suurimpana onnena, kun hän monen vuoden kuluttua kuulee kilpailijan yhä elävän kaikenlaisessa hyvinvoinnissa. Hän on aina valmis soturi, intiaanien vaarallinen vihollinen, joutuu heidän vangikseen, panttivangiksi, kidutetaan ja on kaksi kertaa sidottuna paaluun, poltettavaksi, mutta väliin tulevat eurooppalaiset pelastavat hänet. Metsän lapsena hän ei liioin siedä sivistystä ja sen pahoja tapoja, vaan joutuu sen tultua valtaan taas köyhyyteen ja muuttamaan pois siitä maasta, jonka hän on verellään valloittanut. Kolmas on Martin, kanadalainen ”metsänkävijä”, joita pidetään huonoon luokkaan kuuluvana. Mutta hän tapaa metsässä Daniel Boonen ja hänestä tulee vähitellen Boonen uskollinen seuraaja. Hän on intiaanien elämän ja tapojen etevin tuntija, seuraa heidän jälkiään kuin koira riistan jälkiä erämaassa ja ymmärtää panna viekkauden viekkautta vastaan, minkä vuoksi hän on myös uudisasukkaiden luotettavin tähystäjä. Viimein vilahtaa esiin hirveä hahmo, jolla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä uudisasukkaiden kanssa. Hän on saksalainen Ludwig Wetzel. Jo lapsena hän on nähnyt intiaanien surmaavan vanhempansa ja sisaruksensa. Hän ei hae seuraa, ei taistelutoveria. Hän elää nyt vain kostolle. Hän kuljeksii yksin metsissä, vaanii yksin intiaaneja, seuraa yksin heidän jälkiään, ampuu heitä kuin villieläimiä, ja hänellä on aina tuoreita päänahkoja riippumassa puukkonsa vierellä. Hänestä on jo tullut vanha, mutta hän jatkaa tappamista turtuneen välinpitämättömänä. Lukija on ehkä nähnyt tämän hahmon, samoin kuin edellä mainitut, pohjoisamerikkalaisissa romaaneissa ja pitänyt häntä runohenkilönä. Mutta hän on todella elänyt – ja kuollut.

Surullisen vaikutelman tekee se, että kuuluisimmat tässä mainitut miehet, jotka perustivat Kentuckyn valtion, tekivät siitä orjavaltion. Vain muutamat heistä toivat Virginiasta jonkun orjan. Mutta seuraavat uudisasukkaat toivat sinne vähitellen suuremman määrän. Ei näytä olleen vaivan arvoista, että niin urheat miehet olisivat vuodattaneet vertaan orjuuden levittämisen hyväksi. Ja intiaanien väkivaltainen karkotus metsästysmailtaan on vielä vähemmän oikeutettua, kun se vain teki tilaa neekeriorjille. Onneksi vapaussota ja unionihallituksen väliintulo estivät orjuuden siirron myös Ohiovirrasta pohjoiseen nykyisiin Ohion, Indianan ja Illinoisin osavaltioihin.

Kirjan jälkimmäinen, lyhyempi osa on nimeltään ”Tecumseh ja hänen veljensä”. Nimi kuuluu intiaanipäällikölle, näiden kansojen Sertoriukselle. Rohkeudellaan, viisaudellaan ja kaunopuheisuudellaan hänen onnistui yhdistää monia, osaksi toisiaan vastaan taistelleita heimoja, pohjoisilta järviltä aina Floridaan asti vapaussotaan, jonka piti ajaa amerikkalaiset ainakin viimeksi miehitetyiltä mailta. Mutta kansan raakuus pakotti hänet ottamaan sen taikauskon liittolaisekseen, ja hänen täytyi luottaa heidän poppamiestensä apuun. Yksi heistä oli myös hänen veljensä. Ja saadakseen korkeimman johdon käsiinsä tämä käytti kerran Tecumsehin poissaoloa hyväkseen ja päästi taistelut valloilleen – etuajassa, ennen kuin kaikki valmistelut ja sopimukset oli tehty. Hanke epäonnistui ja Tecumsen selvisi vain liittoutumalla vastentahtoisesti englantilaisten kanssa (sodassa 1812–1813) pienemmän intiaanisotajoukon kärjessä. Hän sai heiltä prikaatikenraalin arvon ja kaatui heidän riveissään, kuten uskottiin, etsien kuolemaa oivallettuaan amerikkalaisten voittavan. Kuten on mainittu, englantilaiset käyttivät vapaussodassa intiaaneja yllyttäen heitä hävitysretkille. Usein tapahtui, että intiaanit surmasivat haavoittuneita ja vankeja englantilaisten päälliköiden silmien edessä. Tecumsen oli myös siinä pitkän matkaa näiden päälliköiden yläpuolella, sillä arvovaltansa ja henkensä uhalla hän esti intiaanien julmuuksia. Sattui jopa kerran, että kun hän ei saanut väkeään tottelemaan, hän omin käsin löi maahan verenhimoisen maanmiehensä. Tekijä, joka tuntee lämmintä myötätuntoa amerikkalaisia kohtaan, koettaa vapauttaa heidät englantilaisia vastaan suunnatuista kostotoimista. Mutta on hyvin tunnettua, miten vähän kansainoikeus ja humaanisuus edes heille merkitsevät. Kansakuntien molemminpuolisissa suhteissa nämä sanat kuuluvat yhä vielä enimmäkseen hurskaisiin toivomuksiin, niin kauniisti kuin ne koristavatkin diplomatian asiakirjoja. Ja historia opettaa, että vapaat kansat kunnioittavat niitä töissään ja toimissaan vielä vähemmän kuin despootit. Miljoonat kantavat historian tuomion helpommin kuin yksilöt. Samassa suhteessa kuin kansoilla on vapautta niillä on tietoisuus oikeudesta tehdä historiaa. Ja kansan voimasta riippuu se väkivalta, jolla tämä tietoisuus tulee voimaan toisia kansoja kohtaan.

Meidän ei tarvitse lisätä, että Kottenkampin kirja sisältää opettavaisinta ja kiehtovinta luettavaa, mitä voimme suositella.

J. V. S.