Meiltä on jäänyt rästiin muutamien kotimaisten kirjallisten tuotteiden esittely. Erityisen sijan niistä saa teos:
Johan Jakob Nervander. Fredrik Cygnaeuksen hahmottelemana.
Tämä teos herättää näet suurinta mielenkiintoa sisältönsä, esityksensä ja ulkoisten seikkojen perusteella. Teoksessa käsittelyllä henkilöllä on erityisesti arvostelijalle sitä merkitystä, mikä syntyy kiintymyksestä ja kaipauksesta kun on 25 vuotta eletty rinnakkain arvostuksen ja luottamuksen merkeissä. Yleisöltä ovat osaksi jääneet piiloon ne seikat, jotka tieteen piirissä tunnetun nimen ohella herättävät mielenkiintoa edesmenneen toimintaan ja kohtaloon. Meidän vähäisessä kirjallisuudessamme hra Cygnaeuksen teos on merkittävä ennen muuta sen avoimuuden ansiosta, millä hän kuvailee erilaisia yleisiä, jos kohta yksityisiäkin oloja, jotka ovat omiaan herättämään lämpimämpää mielenkiintoa. Niinpä tekijä antaa tavallisia muistokirjoituksia selvemmän käsityksen sen menetyksen suuruudesta, jonka Nervanderin kuolema aiheutti julkiselle elämällemme. Menetys oli sitäkin suurempi, kun hänen uransa epäsuotuisat olot riistivät isänmaalta montakin hyvää hedelmää, joita hänen oli näköjään määrä sille tarjota poikkeuksellisilla kyvyillään ja kiihkeästä halustaan.
Jo edellä sanotusta näkyy, että pidämme hra Cygnaeuksen Nervanderin persoonallisuudesta hahmottelemaa kuvaa yleisesti ottaen todenmukaisena. Arvostelija uskoo voivansa oikaista ja tasoitella kuvaa muutamilla seikoilla ja ne on siis syytä tässä esittää.
Nervander joutui ankaraan valvontaan enonsa, edesmenneen professori Bergbomin kodissa eikä hänen annettu juuri olla kosketuksissa ikätovereihinsa. Sen sijaan hän taisi päästä jo varhain perille akateemisten perheenisien oloista, mistä hra Cygnaeuskin huomauttaa, kun hän toimi aivan nuorena ja myöhemminkin kotiopettajana ensin professori Johan Bonsdorffin ja heti sen jälkeen professori Jakob Bonsdorffin perheessä. Samalla kun tällainen suljettu elämä sai Nervanderin mielen suuntautumaan sisäänpäin, hänen käsityksensä elämästä muodostui varhaiskypsäksi. Se johti siihen, että toveripiirissä häneen alettiin jo varhain suhtautua väärällä tavalla. Viimeisinä kouluvuosinaan ja varhaisimpina ylioppilasvuosinaan Nervander oli lähemmin tekemisissä vain Johan Kemmerin kanssa. Tämä nuorukainen oli mieleltään hyvin jalo ja hänen älylliset kykynsä olivat melkoiset, mutta onnettomat olot ja varhainen kuolema estivät näiden ominaisuuksien kehittämisen. Kemmer kuoli vähän yli kahdenkymmenen vuoden iässä Pariisissa ollessaan perehtymässä niihin yhteiskunnallisiin ongelmiin, joiden ratkaisemista aikamme virtaukset vaativat. Myös Kemmer asui Turussa enonsa valvonnassa ja holhoojien henkilökohtaiset yhteydet toisiinsa auttoivat holhottavien kosketuksia. Mutta Kemmerin sukulainen, konrehtori Kyntzell, oli katedraalikoulun opettaja ja sekin satunnainen seikka oli vieroittamassa muita oppilaita sekä Nervanderista että Kemmeristä. Lisäksi he jättivät pyrkimyksineen ja harrastuksineen useimmat muut jälkeensä. He tunsivat ruotsalaista ja saksalaista kirjallisuutta jo varhaisvuosiltaan lähtien. Arvostelija muistaa, että Geijerin ”Thorild”-teos johdatti heidät myös spekulaation alalle ja jo 18- ja 19-vuotiaina sekä Thorildin omat että Ehrensvärdin teokset olivat heille hyvin tuttuja, puhumattakaan Hammarsköldin kritiikistä ja koko siitä kaunokirjallis-kriittisestä kirjallisuudesta, jonka romanttisen koulukunnan esiintyminen Ruotsissa oli synnyttänyt. Nervander oli luova runoilija ja Kemmer toimi ankarana erittelijänä ja makutuomarina. Tämä Nervanderin runoilijantaipumus pelasti hänet kaiketi siitä, että hänestä ei 20 vuoden iässä tullut läpikotaisin laskelmoivaa viisasta maailmanmiestä; arvostelijan varmana käsityksenä kuitenkin on, että Nervanderin nuoruusvuosien olosuhteet vaikuttivat myös haitallisesti hänen runoilijankykyynsä, veivät häneltä nuorukaisen illuusiot ja estivät siten mielikuvituksen vapaan lennon. Myöhemmät olot täydensivät tämän runollisen mielen tappion, eikä Nervander joutunut jättämään runoutta vain ulkoisten olojen aiheuttaman alistumisen vuoksi, niin kuin hra Cygnaeus esittää, vaan sen aiheutti ennen muuta tietoisuus siitä, että runoilijantuotannon sisäisiä edellytyksiä ei ollut enää olemassa. Tämä pakotti hänet jättämään jäähyväiset laulujen jumalattarelle, niin tuskallista kuin se hänelle olikin.
Arvostelija uskoo voivansa kiistää sen, että arkkipiispa Tengströmin persoonallisuudella olisi ollut suurempaa merkitystä Nervanderin kehitykseen. Nervanderilla ei ollut juuri tilaisuutta nähdä tai kuulla arkkipiispaa kuin vuosittaisten loppukokeiden tai muiden satunnaisten katedraalikoulussa käyntien yhteydessä. Muutoin arkkipiispa Tengströmin sisin persoonallisuus pysyi siihen aikaan yhtä kätkettynä kuin se osaksi vielä nytkin on. Ovatpa Tengströmin ansiot virkamiehenä miten suuret hyvänsä, voi pitää selvänä että Nervander suunnitteli itselleen aivan toisenlaista uraa. Melkoinen vaikutus oli epäilemättä professori Johan Bonsdorffilla, etenkin sen oppositioasenteen vuoksi, jonka hän oli pakosta joutunut ottamaan yliopiston johtavia henkilöitä kohtaan. Kuitenkin Nervanderin katse suuntautui jo näinä vuosina tämän ajatustavaltaan ja pyrkimyksiltään erinomaisen ihmisen teoreettisia katsomuksia ja tavoitteita pitemmälle, minkä arvostelija muistaa Nervanderin lukuisista senaikaisista kannanotoista. Tämä Nervanderin kriittinen suuntautuminen sai kielteistä vahvistusta hänen oleskeltuaan professori Jakob Bonsdorffin kotona, missä hän saattoi jo etevämpänä käsitellä helläkätisesti työnantajansa teoreettisia heikkouksia, jos meille sallitaan tämä ilmaus, ja siihen häntä kehotti paitsi oma viisaus, myös hurskaan ja oikeamielisen vanhuksen rakastettava luonteenlaatu. Silloiset opinnot saattoivat Nervanderin lähempään kosketukseen vielä yhden yliopistonopettajan kanssa. Tämän yleiseksi puheenparreksi tullut viisaus ei kuitenkaan estänyt Nervanderia näkemästä tämän lävitse ja leikittelemästä sillä ajatuksella, että hän ei ollut heistä kahdesta se, jota toisen maalailemat harhakuvat ”narrasivat”. Jos tähän vielä lisätään, että Nervanderin ja Kemmerin kaunokirjallinen kritiikki ja maku, joka myöhemmin sai tuekseen vielä Runebergin, nosti heidät huomattavasti sen kirjallisuuden yläpuolelle, jota silloisessa Suomessa pidettiin huomattavana, niin arvostelijan mielestä kaikesta tästä saadaan lisäselitys sille asemalle, jonka Nervander täysi-ikäisenä miehenä saavutti. Voi vielä lisätä että Nervander kosketuksissaan yhä noudatti samanikäisiä kohtaan kerran aloittamaansa suuntausta: kanssakäyminen oli jokseenkin rajoittunutta ja tästä syystä hän ei milloinkaan kunnolla jakanut nuoruusvuosiin liittyvää innostusta. Sanottakoon mitä tahansa, tämä innostus – niin epämääräistä kuin se onkin – merkitsee terveellistä protestia vanhuuden laskelmoivaa viisautta vastaan, ja on toisinaan terveellinen vanhuksellekin ja aina itse protestoijille.
Kun Nervanderin kyky nähdä oli näin terävä ja kun tällaiset ympäristöt olivat juuri omiaan viemään häneltä kaikki harhakuvitelmat henkilöistä, joihin aloitteleva opiskelija muutoin suhtautuu ihmettelevän ihailevasti, niin on helppo käsittää, että Nervander myöhemmin sovelsi keräämäänsä ihmistuntemusta muihin ihmisiin toisissa olosuhteissa. Se meni niin pitkälle, että koko hänen maailmankatsomuksensa keskittyi etupäässä henkilökohtaiseen vaikuttamiseen ja vähemmän yleisten vakaumusten voimaan, että hän piti edellistä, ei niinkään jälkimmäistä selityksenä maailmanhistorialle. Yksikään Nervanderin kanssa lähemmässä kosketuksessa ollut ei voi kerskua sillä, että olisi onnistunut kätkeytymään tämän katseilta, ja vain harvat voivat sanoa, että hän ei olisi käyttänyt heitä välineenään. Suuremmissa oloissa tällainen etevämmyys olisi voinut tuntua painostavalta, ja niissä pienemmissä oloissa, joihin Nervanderin toiminta vielä toistaiseksi oli rajoittunut, se olisi tuntunut tuhoisalta, ellei pari kaunista kieltä olisi helähdellyt siinä rinnassa missä tämän ylivoimaisen kyvyn käytöstä päätettiin.
Arvostelija uskoo näet voivansa väittää vielä hra Cygnaeustakin varauksettomammin, että isänmaan paras oli joka hetki lähellä Nervanderin sydäntä. Monet hänen aikaansaannoksistaan tällä alalla ovat sen laatuisia, että yleisö saa tietää niistä vasta tulevaisuudessa. Jo nyt voi kuitenkin väittää, että kukaan ei voi kertoa Nervanderin toimineen yleisen edun vastaisesti. Arvostelija uskaltaa asettaa epäilyksenalaiseksi hra Cygnaeuksen ainoan sen suuntaisen esimerkin: sen mukaan Nervander olisi ollut sanoin ja teoin myötävaikuttamassa Pohjalaisen osakunnan jakamiseen. Nervanderin menettelyn asiassa voi hyvinkin selittää hänen eksymisellään harhapoluille hetkellisen katkeroitumisen vuoksi. Sen sijaan koko hänen elämänsä todistaa aivan selvästi, että hän ei milloinkaan antanut tunteen polkea viisautta näin pitkälle jalkoihinsa. Jos kerran hänen suhteensa professori Hällströmiin oli se mikä oli ja jos hän olisi siinä tilanteessa ottanut mainitun kaltaisen askelen, hän olisi itse pitänyt sitä typeryyden huipentumana. Arvostelija ei siis usko tekijän väitettä, että Nervander itse olisi ”tunnustanut” syyllisyytensä. Minulla on hämärä muistikuva, että olisin kuullut jotakin tämän kaltaista Nervanderilta, mutta ainoastaan tässä merkityksessä: eroamalla kuraattorin tehtävästä Nervander aiheutti osakunnan jakamisen. Niin todellakin tapahtui. Osakunnan ei haluttu antaa enää jakamattomana valita kuraattoria eikä asettaa näin esteitä jakamiselle. Kuitenkaan Nervander ei etukäteen laskelmoinut, että hänen eronsa saisi tällaisen seurauksen. Olisiko tekijä siis voinut erehtyä asiassa? Arvostelija oli niihin aikoihin aika lähellä tätä tapahtumavyyhteä ja samoin lähellä Nervanderin luottamusta. Asian luonteen vuoksi arvostelijan epäily lienee siis anteeksi annettava.
Hra Cygnaeus on ystävyyden lämmöllä kuvannut Nervanderin luonteen toista puolta, hänen väsymätöntä toimintaansa yksityisten parhaaksi. Hän oli aina valmis auttamaan neuvoilla, suosituksilla, luotolla ja jopa rahalla, vaikka hänellä itselläänkin oli sitä vain harvoin. Eikä hän auttanut vain silloin jos oli toivoa siitä, että hän yksilöä tukemalla voi osoittaa palvelevansa yleistä etua, vaan kaikkein vähäpätöisimmissäkin tapauksissa. Monta kertaa hänen nähtiin juoksevan puoli päivää jonkun toisen asioilla, ja hän saattoi nähdä näin paljon vaivaa, vaikka kyseessä ei ollut edes lähempi tuttu eikä ystävä. Nervander ei tehnyt milloinkaan epäystävällisiä tekoja eikä hänen suhtautumisensa ollut milloinkaan leppymätöntä. Tosin hän saattoi esittää yleisten asioiden yhteydessä periaatteellisia kannanottoja, jotka eivät läheskään aina pitäneet paikkaansa, ja päästellä kitkeriä pistopuheita vastustajastaan. Mutta kukaan ei voine väittää, että hänen sanansa olisivat johtaneet myös tekoihin.
Silti tällainen toi väärän kuvan Nervanderista etenkin hänen julkiseen toimintaansa, mistä myös hra Cygnaeus puhuu. Ja kaikesta huolimatta on niin, että sen iskostuminen Nervanderia koskevaan yleiseen mielipiteeseen ei ole epäoikeudenmukaista häntä kohtaan, toisin kuin Cygnaeus esittää. Edellä sanotun mukaisesti Nervanderin koko maailmankatsomus sisälsi teoreettisen virheen, johon hän ajautui varhaisempien vaikutelmiensa ja oman ylemmyydentuntonsa tähden. Hän näki yksilön viisauden todellakin johtavan maailman menoa; ja vaikka hän vetosikin vakaumuksellisesti ”meidän Herramme” ohjaukseen, silti viisauden vaatimusten ottaminen huomioon kussakin yksittäisessä tapauksessa syrjäytti vakaumuksen siitä, miten asioiden pitäisi olla. Mutta viisaus on maailman häälyväisin käsite; eikä yksikään elämänohje anna niin helposti kuin viisaus periksi itsekkyyden vaatimuksille. Niinpä Nervanderkin joutui vaikeuksiin yrittäessään tehdä sen mitä katsoi viisauden vaativan ja tehdä sen viisauden vaatimalla tavalla, lyhyesti sanottuna edistää hyvää saattamatta huonoon valoon jotain myöhempää, kenties laajamittaisempaa toimintaa.
Näillä muutamilla sanoilla on esitetty myös hra Cygnaeuksen käsitys asioista. On lisättävä enää se, että moni ihminen, joka ulottaa viisauden koskemaan yksinomaan huolenpitoa omasta itsestään, saa elää ja kuolla kenenkään häntä moittimatta. Pahana kompastuskivenä Nervanderin mielenrauhan ja tyytyväisyyden kannalta oli se, että hän joutui sekä pyrkimystensä että kykyjensä vuoksi alati toimimaan yhteiseksi ja kanssaihmistensä parhaaksi. Ei hänen mielenrauhansa olisi tosin lisääntynyt, vaikka hän olisi turvautunut luulottelemaansa viisauteen vähemmän ja olisi kaikkea jaloa tavoitellessaan jatkanut joka päivä huolenpitoaan. Silloin hänen suustaan ei olisi kuitenkaan purkautunut niitä katkeroituneita valituksia, joita hän vuodatti henkisen kehityksensä myöhemmälle antaumukselliselle kuvaajalle; siten kuvaukseen olisi tullut myös vähemmän puolustelun makua. Mutta olkoon niin kuin oli; vastaisuudessa myös ne, jotka eivät ole ”ymmärtäneet” Nervanderia, oppivat ymmärtämään, mitä he hänessä menettivät.
Kun arvostelija lisää tähän muutaman sanan omasta suhteestaan Nervanderiin, niin hän tekee samankaltaisen virheen, josta joutuu moittimaan Cygnaeuksen kuvausta. Tosin Cygnaeus on katsonut tarpeelliseksi ottaa tämän suhteen osittain esille – niiden asioiden joukossa, joista hän ”mieluummin kääntää katseensa”. Arvostelijan mielestä tähän on niin vähän tarvetta, että sekä vainaja että myös arvostelija olisivat voineet sen asian yhteydessä avoimesti kohdata sekä hra Cygnaeuksen että yleisön katseet. Kun 25 vuoden ajan olin vainajaan hyvin läheisessä ystävyyssuhteessa ja omalta puoleltani myös aidossa kiitollisuudenvelassa, niin ei kai kenelläkään ole ihmettelemistä jos kaikesta huolimatta oli myös sellaisia tilanteita, jolloin suhde oli enemmän tai vähemmän pilalla. On jo kolmetoista vuotta siitä kun syntyi painostava tunnelma tästä yksinkertaisesta kysymyksestä: ruotsalaista vai suomalaista sivistystä? Sittemmin Nervander joutui sentään toivottamaan menestystä meille, ”Your damned Fennomans” [Teille kirotuille fennomaaneille]. Monet tietävät että hän oli omalla tavallaan ajamassa samaa asiaa, joskin osaksi ilman menestystä. Mutta yliopistossa sattuneet, sinänsä tuskin merkitykselliset tapahtumat nostattivat välillemme jälleen kiistan, jota selvittelimme kirjeissä. Nervander katsoi niiden tapahtumien johtuvan siitä aika kehnosta menestyksestä, minkä hänen suomen kielen parasta tarkoittaneet neuvonsa saavuttivat. Ehkä juuri tämä aiheutti sen, että hän otti kysymyksen uudelleen esille. Siihen liittyi myös jo mainittu yhteenotto sen välillä mitä toiset pitävät viisautena ja miten asioiden toisten mielestä pitää olla. Vain ne, jotka tähtäävät pelkkään viisauteen, voivat suosittaa yhtä kieltä sivistyksen ja toista kansan kieleksi. Toisaalta kukaan ei ole kiistänyt – kaikkein vähiten Nervander – että kansan kielen ”pitää olla” myös sen kirjallisuuden, opetuksen ja lainkäytön kielenä. Silloin kun tapasin Nervanderin, oli selvää että tämä kiistakysymys nousi esiin. Kysymys arvostelijan lehtikirjoittelusta ei jäänyt kauaksi sekään. Nervander ei epäröinyt ulottaa itse pääasialle langettamaansa kirousta myös tähän toiseen kysymykseen ja niin keskustelu loppui kiivaaseen riitaan. Arvostelija ei kylläkään sillä hetkellä uskonut, että Nervander ”olisi kuolematon”, kuten hra Cygnaeus toisessa yhteydessä väittää. Voi kuitenkin sanoa varmasti, että jos olisin aavistanut Nervanderin kuolevan 9 kuukautta myöhemmin, se olisi parantanut kaikki aristavat kohdat. Arvostelija elääkin siinä varmassa käsityksessä, että aika on sovittanut tämän kiistan, niin kuin niin monet, joissa yleisistä asioista on johduttu yksityiseen.
Pyydämme lukijalta anteeksi, että huomautuksemme on vienyt näin monta riviä ja palaamme hra Cygneuksen piirtämään kuvaan. Voi arvailla että monen mielestä henkilökuva jää liian avoimeksi tässä hahmotelmassa. On aina totuttu kuulemaan ja lukemaan tällaista: ”isänmaa ja tiede ovat kärsineet raskaan menetyksen”. Sellaista kuunnellaan ja luetaan kuten muitakin ilmoituksia kadonneesta tavarasta, vain sillä erotuksella että jälkimmäisistä saa hiukan tarkemman tiedon menetyksen arvosta. Etiketti vaatii vain noudattamaan tällaista kaavaa – ei se sen kummempaa ole, vaikka sanat voisivat joskus sisältää enemmänkin. Mutta meidän aikamme kirjallisuuskin lähtee aina tästä sovinnaistavasta. Ja Suomessa on kaksin verroin aiheellista yrittää ujuttaa kaikki se vilpittömyys, minkä olosuhteet suinkin sallivat, niihin pariin tusinaan niteeseen, jotka vuosittain ehkä tulevat kotimaisista painokoneista. Muistokirjoitus voi näin ollen herättää vain kysymyksen siitä voiko kuvauksen kohde herättää suurempaa mielenkiintoa. Hra Cygnaeuksen kohde ei jakane mielipiteitä tässä mielessä kahtia. Ja jos hänen kuvauksensa jättämää vaikutelmaa vertaa tavanomaiseen akateemiseen ”muistopuheeseen”, silloin on myös myönnettävä, että Cygnaeuksen saavuttama syvempi vaikutelma syntyy juuri puolueettomasta avoimuudesta. Nervanderia oli yleensä ”vaikea ymmärtää”, niin kuin erityisen lahjakkaita ihmisiä aina, ja erityisesti hän voisi vaatia jälkimaailmalta sitä kunnianosoitusta, että joku yrittäisi johdattaa hänen maanmiehensä ymmärtämään häntä paremmin.
Olemme jo sanoneet mielipiteenämme, että hra Cygnaeus on onnistunut pitkälle tehtävän ratkaisemisessa. Hahmotelma olisi epäilyksittä nykyistä varmempi, jos siinä olisi voinut esitellä Nervanderin toimintaa hänen erityisaloillaan. Kun siitä puolesta on voinut toistaiseksi julkaista vain hajapiirteitä, on hahmotelma ollut epäilemättä parempi rakentaa pohdiskelulle, jonka täydennykseksi jokainen Nervanderin tuntenut voi etsiä tosiasioita. Jokainen lukija voi kokonaiskuvasta päätellä, mikä osien hahmotuksessa pitää paikkansa. Senkaltainen kuvaus sopii parhaiten tekijän lyyriseen perusluonteeseen ja hänen oma lämmin vakaumuksensa antaa vielä yhden takuun esityksen todenmukaisuudelle.
Sitä vastoin tekijällä on syytä toivoa, että lukijat katsoisivat läpi sormien niitä aiheen kannalta täysin yhdentekeviä poikkeamia, joita hän tekee yksityiselämänsä ja omien matkojensa alueelle. Samoin on väärässä paikassa tekijän hyökkäys maan raakaa kirjallisuusarvostelua vastaan. Kukaan ei loukkaantune siitä, jos ”minä”-sanaa käytetään ”meidän” asemesta, ja se arkailemattomuus, millä tekijä tässä asettuu mainitun arvostelun maalitauluksi, menee kokonaan hukkaan. Ja kun tekijä tarjoaa Nervanderin kuvaa, on perin häiritsevää, että se saadaan palasina. Myös muutamat toisia henkilöitä ja oloja koskevat episodit olisi saanut karsia – arvostelija laskisi tähän omankin persoonansa ellei moite olisi paremmin tarpeen kuin lohtu. Jos lukija on aiemmin ehtinyt tottua tekijän poikkeamiin aiheesta, on sentään myönnettävä että tämän teoksen kohdalla niissä pääsee poikkeuksellisen vähällä.
Sitä paitsi hienostunut lämmin kuvaus ja teoksen muu kauneus korvaavat moninkertaisesti häiritsevät puolet. Nervanderin tunteneiden tulee monen monituisina iltoina lukea näitä kohtia aivan kuin hartauskirjaa; ja niiden, jotka eivät häntä tunteneet, tulee aavistaa että sillä miehellä, jonka sisin pystyy selviytymään näin ylevästi näin ankarasta tutkailusta, mahtoi olla huomattava ihmisarvonsa. Tekijä on etukäteen saanut palkintonsa siitä ilosta, jota hän on tuntenut löytäessään sen ihmisarvon eikä hän kaipaa meidän kiittelyitämme.
J. V. S.
Aura I, sisältö: J. A. von Essen: Skärgårdsflickan [Saariston tyttö] ja Det Farliga Skrinet [Vaarallinen lipas].
Aura II: Den Fallna, berättelse af Vendela. [Langennut, Vendelan kertomus]
Åbo 1847–48. (yhteensä 1 hopearupla 20 kopeekkaa)
Kustantaja on lähettänyt hyväntahtoisesti toimitukselle Auran ja tämän pitäisi olla lisäsyy pyytää anteeksi esittelyn viipymistä. Kun maan muut lehdet pystyvät kuitenkin nopeammin esittelemään julkaistut teokset ja kun ne yleensä käyttävät tilaisuuden hyväkseen, niin ehkä siinäkin on oma hyötynsä että yleisöä hiukan jälkeenpäinkin muistutetaan julkaisuista.
Auran ensimmäisessä vihkossa julkaistu ”Skärgårdsflickan” on tunnetusti saanut melkoisen menestyksen näyttämöllä. Niin kuin tekijäkin mainitsee, juoni on lainattu muualta. Edes alkuperäinen ei voi olla kovin omaperäinen, sillä keskeistä teemaa on usein muunneltu: rakastaja ihastuu menettämänsä rakastetun uuteen painokseen, mutta havaitseekin uuden vanhaksi. Juoni on kyllin veikeä jotta siitä taitavasti esitettynä saa tavallisen arkikomedian. Hra von Essen on myös muokannut juonta sujuvasti ja osuvasti. Tämän kaltaista näytelmää ei muutoin voi eikä pidäkään arvioida lukuvaikutelman mukaan. Niinpä lukiessa jää kaipaamaan joitakin todella koomisia tilanteita ja vuoropuhelun nokkeluus jää maalaismiehen sanasutkauksiin. Kupletitkin ovat kuivia ja ohuita riimittelyjä. Esityksessä voi joihinkin yllätyskäänteisiin ehkä kuitenkin saada komiikkaa ja kalastaja Salomon samoin kuin kollegineuvos Harjulin voivat käydä naurettavista tyypeistä, jos ilmeet ja eleet antavat esityksessä tukea sanoille.
Näytelmähän kuuluu muutoin niin sanottuun ”kotimaiseen draamakirjallisuuteen”. Salomon ”Viikala” ja ”Harjulin”, siis nimet, tuovat todellakin mieleen Suomen. Edeltäkäsin voi pitää lähes selvänä, että mikään muu ei sitten kuulukaan Suomeen. Ja silti kansallinen elementti on perin olennainen komedialle. Voi tosin sanoa, että korkeatasoisemmassa komediassa on kaikkina aikoina ja kaikissa maissa pätevät inhimilliset heikkoudet tehtävä naurunalaisiksi. Niinpä Molièren Tartuffe on kaikkien tekopyhien hurskastelijoiden mallikuva. On kuitenkin varmaa, että Tartuffe ei tekisi samaa vaikutusta evankelisessa papinviitassa kuin jesuiittamunkin kaavussa eikä esiintyisi yhtä luonnollisesti tasavaltaisessa Genevessä tai ahdasmielisessä Roomassa kuin kevytmielisen ranskalaisen ylhäisön keskuudessa. Hänen hurskastelunsa ei olisi yhtä kevyttä eikä vapaata, ellei se olisi pariisilaista. Kansalliset ja jopa maakunnalliset ja paikalliset omalaatuisuudet sopivat vielä paremmin latteampaan komiikkaan, joskin senkin voima ja merkitys vähenee rajoitusten myötä, vaikka paikalliset piirteet korotettaisiinkin yleisinhimillisiksi tyypeiksi, kuten aina olisi syytä tehdä. Skärgårdsflickan saa tuskin kaikupohjaa ruotsalaisuudestakaan, minkä vuoksi koko näytelmä jää aika elottomaksi, ja henkilöt ovat täydellisiä marionetteja, tottelevat tekijän pitelemiä naruja. Tämä koskee Harjulinia ja Salomonia vähäisemmässä määrin ja enemmän Farmeria ja itse saaristolaistyttöä.
Kuten sanottu, paljon riippuu kuitenkin roolien esittämisestä näyttämöllä ja näytelmä voi sopia aika hyvin teatteriseurueille, mihin tarkoitukseen se sopii myös hyvin henkilöiden vähäisyyden vuoksi. Nuottiliitteessä julkaistu naiivi musiikki parantaa osaltaan kupletteja. Niteessä on lisäksi saaristolaistytön kuva, hyvin piirretty ja kauniina kivipainotyönä jäljennetty. Maskeeraus on peittänyt kasvonpiirteet ja sen alta on mahdotonta erottaa hienosti sivistynyttä everstin rouvaa.
”Det Farliga Skrinet” on ”kotimainen” seikkailu, se on riittävän hauska ja hyvin kerrottu ja kotimainen myös isänmaalliselta perustaltaan, minkä kanssa näytelmän sävytyskin sointuu hyvin yhteen.
On syytä lukea kustantajan ansioksi myös niteen hinta, 70 hopeakopeekkaa, mikä on kohtuullinen, sillä duodeesikokoisen lähes 9 arkin pituisen tekstin lisänä seuraa vinjetti ja yhdeksän nuottilehteä.
Niin kuin nimestä näkee, toisen niteen tekijä ei ole kirjailija, vaan kirjailijatar. Olisi omituista jos suomalainen kirjailijatar olisi valinnut tuotteisiinsa saman nimen kuin tunnettu ruotsalainen kirjailijatar Vendela (Hebbe) – siinäkin tapauksessa, että nimi ei olisi salanimi, vaan kirjailijattaren oma. Meillä ei ole ollut tilaisuutta lukea ruotsalaisen Vendelan pikkunovelleja emmekä voi niin ollen ratkaista, onko hänen tuotteillaan mahdollisesti kaksoiskappaleita. ”Den Fallna” -novellissa ei ole kylläkään mitään sellaista, mikä edellyttäisi tekijän suomalaisuutta. Kuitenkin monet seikat tuovat kyllin elävästi mieleen ruotsalaisen Vendelan, jonka rakastettavaan persoonaan arvostelija on onnekseen saanut tutustua. Ja koska mikään ei osoita, että molempien henkilöllisyys halutaan kätkeä, uskomme tässä naislukijoille perin tärkeässä asiassa voivamme olettaa, että käsikirjoitus on todellakin peräisin Ruotsista.
Joka tapauksessa velvollisuutemme on lausua tekijättären teoksesta mahdollisimman suopeita sanoja. Mutta tosiasiassa velvoite ei ole yhtä tiukka jos teoksesta on sanottava jotakin erityisen hyvää kuin jos on sanottava erityisen huonoa. Juoni ja tapahtumat ovat tavanomaisia, kertomus on sangen sujuva, tyyli pikemminkin kepeä kuin raskas. Olisimme mielellämme sanoneet, että luonnetyypit ovat sellaisia, joita ihmisille enimmäkseen tarjotaan; pelkäämme kuitenkin että niiden on katsottava jäävän pikemmin kultaisen keskitien ala- kuin yläpuolelle. Henkilöistä kaksi, Ferdinand ja Virginia, jotka ovat rakastuneita ja lyhyttä poikkeusta lukuun ottamatta pysyttelevät vaiti ja kuolevat pois, yrittävät kohota keskitason yläpuolelle. Mutta heidän hahmottelunsa on niin puutteellista, että heistä ei synny luonnekuvaa. Virginia on myös niin turha kertomuksen kannalta, että tarina ei olisi ollenkaan muuttunut, vaikka hänet olisi jätetty kokonaan pois. Lähes samaa voi sanoa Ferdinandista – hänen paikkansa voisi yhtä hyvin täyttää kuka tahansa mies tai nainen, jolla on kaksi kättä ja hiukan rahaa. Sen jumalansanan, jolla Ferdinand kolkuttaa syntiä tehneen naisen sydäntä, voi vain olettaa vaikuttavan tervehdyttävästi, sillä niin vähäisen vaikutuksen tämä herännäispappi tekee pidättyväisenä, joskin hurskaana ja lämpimänä sanan palvelijana. Päähenkilöistä petetty aviomies on kaikesta huolimatta kyllin miehekäs, vaikka esiintyykin erityisen arkipäiväisesti ja epäromanttisesti yllättäessään rakastajan; ja hiukan aikaisemmin esitetty jäähyväiskohtaus olisi kyllä pitänyt verhota vähän tiiviimmin, jotta se ei saattaisi miehekkyyttä huonoon valoon, ja ehkä muustakin syystä. Etenkin petetyn puoliso ja tämän jonkin aikaa suosima ihailija ovat niitä, joihin on kohdistettava moitteet alamittaisuudesta. Kummassakaan ei ole sen enempää hyvää kuin myönteistä pahaakaan yli keskimäärän; kummankin jäntevyyden puute ja luonteettomuus alittaa sen sijaan jonkin verran keskitason. Erityisen arveluttavalta tuntuu se raja, jolla kirjailijatar heidän nimissään erottaa epäpuhtaat hellyydenosoitukset puhtaista, joita naimisissa oleva nainen voi sallia rakastajalleen. Aviomiehet eivät taitaisi ainakaan antaa ”puhtaalle” näin merkittävää sijaa. Kirjailijattaren ansioksi on sen sijaan luettava, että missään ei menty niin pitkälle, etteikö täysin kunniallinen sovitus olisi voinut seurata, vaikkakaan tällainen asioiden käänne ei juuri ole tavallinen nykyaikaisissa avioliittoromaaneissa.
Ehkä tässä voisi esittää huomautuksen, josta voi olla hyötyä jollekin kotimaiselle novellien kirjoittajalle tai kirjoittajattarelle. Meistä näyttää että nykyaikaisessa romaanikirjallisuudessa voi erottaa kaksi suurta ryhmää. Toiseen kuuluvat ne romaanit, joissa kuvataan henkilöiden elämää ja vaellusta eeppisen leveästi ja esitetään tapahtumia ja toimintaa, joissa luonteet tulevat hahmotetuiksi ilman erillisiä pitkiä luonteenkuvauksia. Toisessa seurataan puolestaan henkilöiden tunteita ja intohimoja sydämen sisimpiä sopukoita myöten ja kaikissa vivahteissaan. Tapahtumat taas muodostavat vain välttämättömän koneiston, jolla tunteet ja intohimot herätetään ja pidetään yllä, ja kunkin henkilön takertuminen siihen vain sinetöi intohimojen todellisuuden. Ensiksi mainittujen kirjoittaminen vaatii enemmän runollista – tietenkin kertovan runoilijan – innoitusta. Jälkimmäiseen kuuluu myös lyyris-runollinen viritys, joka kuitenkin on suuremmassa tai pienemmässä määrin korvattavissa terävällä pohdiskelulla ja lämpimällä tunteella. Walter Scott ja ylipäätään englantilaiset romaanikirjailijat edustavat edellistä lajia; uudempi ja kaikkein uusin ranskalainen romaani taas kuuluu jälkimmäiseen. Sellaisessa romaanissa, jossa sisäistä ja ulkoista kuvataan yhtä seikkaperäisesti, sekoittuvat molemmat lajit toisiinsa ilman että kummankaan ansiot pääsevät esille; tästä syystä nämä puolet pystytään vain harvoin sovittamaan yhteen ja molempiin tulee aina ”varta vasten tehdyn” ja teennäisen makua vastakohtana mielikuvituksen vapaille luomuksille.
Ilman pitempiä pohdintoja pidämme englantilaista romaania parempana edellä esitetyssä merkityksessä. Novellissa taas tämä kirjoitustapa ei saa tarpeeksi tilaa; kuitenkin tähän suuntaukseen kuuluva novellikin on meidän mielestämme arvokkaampi. Sen sijaan niiden novellien, jotka jo alkuasetelmaltaan jäävät suuntauksen ulkopuolelle, on lähestyttävä ranskalaisen romaanin luonnetta jotta eivät menettäisi merkitystään. Kun siis Vendelan ”Den Fallna” -novellissa on päätavoitteena kuvata aviollisen uskollisuuden ja mieltymyksen välistä ristiriitaa ja edellisen lopullista voittoa, jonka välittäjäksi tulee juuri syvempi ja todempi mieltymys, niin kaikki olisi saanut toisen värityksen jos kamppailusta olisi tullut itse pääasia ja jos kirjailijatar olisi kyennyt taiteellisesti erittelemään sankarittarensa sisintä ja esittelemään sen lukijalle. Jos tässä kamppailussa olisi tullut esiin tahdon jalous, velvollisuudentunnon syvyys, kiusauksen suuruus, intohimojen voima, suru, katumus, inho, sovituksen ja rauhan kaipuu ja jos ne olisi hahmoteltu todenmukaisesti ja maalattu voimakkain värein, ne olisivat jalostaneet sankarittaren aivan toiseksi olennoksi. Silloin kirjailijattaren olisi pitänyt tehdä rakastajakin jonkin verran paremmaksi tai pahemmaksi. Ranskalaiset ovat ylittämättömiä esikuvia tämän kaltaisissa loistavissa kuvauksissa.
Lukija taitaa olla sitä mieltä, että Suomessa on vain vähän naispuolisia romaanikirjailijoita ja että meidän neuvomme jää siis vaille kasvualustaa, vaikka se muutoin olisikin aiheellinen. Mutta eihän kirjailijattaria suinkaan puutu. Me muistutamme niistä, jotka ovat jo tunnettuja: ”Murgrönan” ja ”Aslögs Sagan” sekä ”Zigenerskan och Nemesis” -teoksen tekijöistä ja tarkoituksemme on seuraavassa numerossa esitellä suopealle lukijalle vielä kaksi muuta. Arvostelija tunnustaa, ettei hänellä ole ollut tilaisuutta tutustua näihin teoksiin ja siksi hän voi vain muistuttaa niiden olemassaolosta.
Siirrymme kuitenkin sisällöltään ja merkitykseltään vakavampaan teokseen:
Suomi, Tidskrift i Fosterländska Ämnen 1846. [Suomi. Kirjoituksia isänmaallisista aiheista 1846] Helsingfors 1847.
Emme tiedä millaisen menekin tämä aikakauskirja on saanut; valittaisimme kuitenkin syvästi, ellei maan lukeva yleisö tuntisi halua tutustua siihen. Jokaiseen vuosikertaan on sisältynyt artikkeleita, jotka antavat tietoja paitsi suomen kielen tutkimuksesta ja Suomen varhaisemmasta historiasta, myös maan nykyisistä oloista. Ja jokainen suomalainen, jolle isänmaata koskevat tiedot eivät ole yhdentekeviä, voi etsiä aikakauskirjasta nautintoa, mitä maan köyhällä kirjallisuudella on muutoin vain harvoin tarjottavanaan. Suomen artikkeleille on näet huomattavan mielenkiintoisten aiheiden ohella ollut luonteenomaista yhtä perusteellinen ja vakava tieteellisyys kuin esityksen merkittävä yleistajuisuuskin. Aiheet, isänmaan kieli, historia, tilastotiedot, maantieto ovatkin niitä harvoja, joissa laajempikin lukeva yleisö voi vaikeuksitta seurata tieteellistä kehitystä, koska itse kullakin on jo kokemuksen perusteella joitakin tietoja, joiden avulla hän ymmärtää kysymykset ja voi arvioida niitä.
Aikakauskirjan pitäisi saada lukijoita erityisesti siksi, että kahdessa viimeisessä vuosikerrassa on aloitettu Suomen eri läänien tilastollinen kuvaus. Vuoden 1845 vuosikerrassa oli kuvaus Kuopion läänistä ja uusimmassa Oulun läänistä.
Kaikille ovat epäilemättä hyödyllisimpiä ne tiedot, jotka koskevat omaa maata ja ensi sijassa sitä osaa, missä yksilö elää ja vaikuttaa. Niinpä kuvittelemme, että kelpo oululaisille on sekä hupaisaa että hyödyllistä tietää kuinka suuri Oulun kihlakunta on, kuinka paljon siellä kylvetään ja korjataan heinää, ruista ja ohraa, saavuttaako jokin toinen pitäjä heinän tuotossa Limingan – sieltä Oulu saa enimmät heinänsä – missä läänin alueella korjataan runsain ohrasato jne. Jotakin viehätystä on siinäkin, että tietää milloin Oulun läänistä tuli erillinen lääni, minkä lääninhallituksen alaisuuteen alue kuului ennen, onko lääni ollut aina yhtä suuri kuin nyt ja kuinka laajalle se nykyään oikein ulottuu. Edelleen Oulun nuorista herroista tuntuu pikantilta nähdä, kuinka monia 15–20-vuotiaita nuoria neitoja kaupungissa asuu ja epäilyksittä jälkimmäiset silmäävät uteliaina taulukkoa, johon on merkitty 20–25-vuotiaat nuoret miehet. Olisi mielenkiintoista pohtia miksi Oulussa on 25–30-vuotiaissa enemmän miessukua kuin naissukua, kun sama ei pidä paikkaansa muista yli 10-vuotiaista. Siitä iästä alkaen näyttää nimittäin kuolema korjaavan Oulussa miespuolisista huomattavasti isomman sadon ja tekevän sen huomattavasti aikaisemmin kuin läänin muissa osissa (ja luultavasti koko maapallollakin), joskin luonto tavallisesti myös antaa tähän sukupuoleen enemmän uusia tulokkaita. Aihetta laskelmiin tarjoaa myös se tieto, että lääni tuo ulkomailta suunnilleen 1 1/3 miljoonan pankkoassignaatin verran enemmän kuin vie. Peittävätkö rahdit erotuksen? Tällaisia vertailuja esittämällä paljastamme kuitenkin niitä tietoja, joita toivomme Oulun läänissä asuvien Litteraturbladetin ystävien etsivän vuoden 1846 Suomi-aikakauskirjasta. Ja kun on saanut yhden vuosikerran käsiinsä, sisältö johdattaa tutkimaan kaikkia muitakin.
Mainitut maantieteellis-tilastolliset esitykset on laatinut professori Rein. Tällaisten töiden kohdalla on aina helpompi osoittaa, mitä puuttuu kuin arvioida oikein niitä vaikeuksia, joita esitettyjen tietojen kokoaminen on aiheuttanut. Tietysti olisi hyvin toivottavaa saada yksityiskohtaisempi historiallinen tilasto näiden pohjoisten alueiden väestön kehityksestä, maan oloista isompien sotien jälkeen, katojen aikana jne. – jos vain tarvittavat aineistot olisi koottu pohjaksi. Kuitenkin tuntuu siltä, että tekijä olisi voinut käsitellä yksityiskohtaisemmin kaupunkien historiaa ja niitä koskevia tilastotietoja, sillä eri aikakausien vertailu olisi tärkeää ja valaisevaa elinkeinolainsäädännölle. Samalta kannalta olisi ollut arvokasta nähdä kruunun- ja verotilojen lukumäärä, samoin uudistilojen, sekä pysyvästi asuttujen että autioituneiden – jälkimmäiset lienevät erityisen kiinnostavia Oulun läänin kohdalla – sekä saada tietoja tilojen keskimääräisestä manttaalista, sen laskemisen perusteista ym. asiaan liittyvistä seikoista. Edelleen olisi ollut mielenkiintoista kuulla, miten suuret tulot kruunulla on kustakin läänistä ja kuinka suuri osa niistä jää läänin alueelle, samoin myös se miten suuria rasituksia vero- ja kruununmailla tulee ilmoitetuille isommille tai pienemmille manttaaleille. Muistamme nähneemme viimeksi mainittuja tietoja Suomen alueista vain Ahvenanmaalta jossakin turkulaisessa lehdessä. Mutta kuten sanottu, on hankala ratkaista kuinka paljon tekijä on voinut saada kaikesta tästä tietoja tulkittavikseen.
Vuosikirjan aloittaa M. A. Castrénin ”Reseanteckningar i Sibirien”. Tämä tri Castrénin matkakertomusten osa on erityisen mielenkiintoinen, sillä siitä saa kokonaiskuvan ostjakkien ja samojedien yhteiskunnallisesta asemasta, elämäntavasta ja henkisestä kehityksestä. Tekijä antaa myös näytteen samojedien lauluista proosakäännöksenä. Vaikka me suomalaiset voimmekin kiittää hyvää onneamme, kun saamme ensimmäisinä ottaa vastaan tekijän tärkeitä esityksiä Suomen heimon historiasta, olisi silti valitettavaa jos ne julkaistaisiin vain Suomi-aikakauskirjassa, eivätkä sen jälkeen leviäisikään saksan tai ranskan kielellä laajemmalle lukijakunnalle tullakseen liitetyiksi maiden ja kansojen yleisiin kuvauksiin. Jos niitä vertaa uudempiin matkakuvauksiin, joita saa lukea esimerkiksi ”Revue des deux Mondesta”, ne on helppo huomata etevämmiksi sen ansiosta että tri Castrénin käsitykset kuvattujen kansojen luonteenomaisista puolista näyttävät selkeämmiltä. Ja lukijassa vahvistuu käsitys että matkalainen on vain harvoin lähestynyt kuvattavikseen valitsemiaan kansoja yhtä perusteellisin ennakkotiedoin kuin tri Castrén. Kun hän on saanut yleiskuvan koko kansanheimon kielestä, historiasta ja sukulaissuhteista, hän pystyy ilmeisen helposti käsittämään sen kunkin haaran sisäisen ja ulkoisen elämän. Tästä syntyy myös se esityksen selkeys ja vaivattomuus, jonka ansiosta jokainen lukija voi pitää esitystä opettavaisena, vaikka hän ei olisi asiaan etukäteen tutustunutkaan.
Kopioimme tähän lukijan käyttöön tri Castrénin käännöksen samojedilaulusta. Sen yksinkertainen ajatuskulku ja sanallinen sisältö vain lisää vaikutelmaa siitä syvästä tunteesta, joka on pusertanut laulun villi-ihmisen rinnasta.
Kun minä menin miehelään, itkin katkerasti eroa äidistä; kun olin jonkin aikaa elänyt rakkaan mieheni kanssa, haihtui äidin murehtiminen. Ennen luulin että vain ero äidistä tuottaa tuskaa; mutta niin mieli muuttui. Kuoli minulta mies ja häntä suren enemmän kuin muinoin äitiäni. Jäi mieheltä neljä poikaa; milloin heidän surunsa ja omani minulta unohtuisi? Näin minä nyt elelen, ajan kyynelillä pois puolta surustani ja toista puolta laululla. Ei kuunaan nouse mies haudasta, en konsaan enää häntä näe.
Tästä nähdään sekin, että laulu pitäisi vain tehdä runomittaan ja alkusoinnuttaa, niin se saisi melkoisen paikan Kantelettaresta – niin hyvin se sopii hengeltään yhteen suomalaisten laulujen kanssa.
Toisena on hra J. Fellmanin artikkeli ”Anmärkningar öfver Anteckningar om Församlingarna i Kemi Lappmark af And. Joh. Sjögren”. Se sisältää joukon opettavaisia tietoja tästä etäisestä maankolkasta. Osa niistä nojautuu mukaan liitettyihin ja sinänsä hyvin omalaatuisiin virallisiin asiakirjoihin. Kuitenkin tiedot muuttuvat artikkelin laadun ja tavoitteen tähden niin katkelmallisiksi, että ne saavat oikean arvonsa vain yhteydessä siihen tekstiin, jonka oikaisuksi ne on tarkoitettu.
Seuraava artikkeli, hra M. Akianderin ”Om Ankoper Flodens läge” herättää itsenäisenä kokonaisuutena jakamattomampaa mielenkiintoa. Ennakolta on kuitenkin tiedettävä, että rovasti Hipping keskittyi kirjallisessa toiminnassaan pääasiassa selvittelemään reittiä, jota novgorodilaiset venäläisten kronikkojen mukaan kulkivat vuonna 1311 tehdessään sotaretken jemejä eli hämäläisiä vastaan. Hra Hipping on käsitellyt aihetta eri teoksissa ja lehtiartikkeleissa ja päätynyt vihdoin siihen tulokseen, että kronikoiden mainitseman ”kauppavirran” suuta on etsittävä Halikonlahdelta. Hra Hipping etsii perustetta olettamukselleen varhaisempien maantieteilijöiden mainitsemasta ”Ankoper”- , ”Ankäufer”- , Ostaja-virrasta, joka laskee Suomen etelärannikolle. Maantieteilijä Zieglerus, johon hra Hipping viittaa, määrittää tosin virran sijainnin suunnilleen Kymin kohdalle ja sanoo lisäksi sen virtaavan Päijänteestä. Hra Hipping kuitenkin sivuuttaa tietoon liittyvät yksityiskohdat ja antaa, kuten sanottu, virran laskea Halikonlahteen. Muut ovat olleet toista mieltä; hra Hipping on oman väittämänsä härkäpäisellä puoltamisella ainakin nujertanut vastustajiensa väitteet.
Nyt hra Akiander ottaa esille kaksi vanhaa Savon ja Hämeen välistä rajankäyntiä. Toisessa mainitaan nimenomaan Ankoperilla harjoitettu kalastus ja molemmat osoittavat joen virranneen Kymen alueella. Lopuksi hän lainaa tilikirjaa, jossa puhutaan kahdesta kalavedestä ”Vehkalahden pitäjässä”: ”Ett benemdt Högefordz. Ligger viid kroneby benemd Kijmene. Then andra benemdt Ankapora. Ligger viid en bij benemdt Anaielli på Taffnaste Siidhen”. Sitten mainitaan että jälkimmäinen ”rentade: Salt lax af Ankapora . . . 4 t:or.” Näin kysymys Ankoper-virran sijainnista näyttää ratkenneen lopullisesti ja vanha Zieglerus päässeen jälleen kunniaan. Hra Hipping voi kylläkin jättää Ankoperin nimen pois todistelustaan, vaikka sen muu perusta ei liene yhtään luotettavampi. Kuitenkin hra Akiander on jo koonnut joukon tietoja, joiden perusteella käy hyvin uskottavaksi, että Kymijoen suisto ja kyseisen ”kauppajoen” suisto käyvät yksiin. Ja hra Hipping itse on antanut tukea tälle kannalle viitatessaan Ankoper-virtaan – tosin tarkoittamattaan. Ellemme erehdy, asiaa koskevat tutkimukset ja arvailut ovat nyt jatkuneet yli 20 vuoden ajan. Eikä ole mahdotonta että kiista vielä jatkuisi. Ymmärrämme kyllä ratkaisun arvon, sillä koskeehan se Suomen kansan käännyttämisen aikaa, jolta on vain vähän tietoja. Pidämme itse tutkimuksen kulkua kylläkin opettavana, sisältyyhän siihen runsaasti sekä olettamuksia että harhaluuloja.
Herra Grönblad kirjoittaa aikakauskirjassa otsikolla ”Ett urkundligt bidrag om gränserna mellan Savolaks och Tavastland” sekä esittelee ”kaksi keskiaikaista asiakirjaa”. Niistä toisessa ilmoitetaan aneista niille, jotka harjoittavat hartautta Turun tuomiokirkon Pyhän Yrjön kappelissa ja toisessa vahvistetaan Suomen fransiskaani- ja dominikaanimunkkien järjestöjen yleiset erioikeudet.
Kaikista näistä asiakirjoista voi olla jotakin hyötyä maamme historian tutkijalle, joskin edellisen keskiaikaisen asiakirjan arvo näyttää melko vähäiseltä. Hra Grönblad on liittänyt mukaan kaksi omaa pohdiskeluaan ja yrittää jälkimmäisessä kosketella keskiajan ja uskonpuhdistusajan historiaa Ruotsissa ja Suomessa. Arvostelija on hra Grönbladin aikaisempien esiintymisten yhteydessä ottanut vapauden huomauttaa hänen tutkielmiensa hajanaisuudesta ja häälyvyydestä. Saman virheen erottaa näissäkin artikkeleissa ja etenkin jälkimmäinen etenee jotakuinkin suitsitta ja säännöittä. Myönnämme kuitenkin että käsiteltyjen asiakirjojen suhteellisen merkityksettömyyden tähden johdanto näyttää turhemmalta kuin jos tekijä olisi laatinut siitä erillisen artikkelin kuvatakseen siinä Suomen keskiaikaisten tekstien yleistä laatua ja kohtaloita. Sehän näyttää joka tapauksessa olevan johdannon päätavoitteena. Siinä yhteydessä tulee esiin myös joitakin melko vähän tunnettuja tietoja. Niiden huipentumana on se erityisen mielenkiintoinen tieto, että hra Grönblad, jolle on uskottu vanhempien asiakirjojen järjestely Keisarillisen Senaatin arkistossa, on löytänyt joukon keskiaikaisten kirjojen ja asiakirjojen jäännöksiä, joista oli tehty kansia 1500-luvun ja 1600-luvun alun yleisiin tilikirjoihin. Näiden kansien lukumäärä nousee kuuteen tuhanteen ja tästä syystä on luultavaa, että jäännöksistä voi koota kokonaisia, melko täydellisiä teoksia ja niistä onkin jo koottu kaksi katolisen ajan kirkkokäsikirjaa. Toista niistä, erityisesti Suomen katoliselle kirkolle määrättyä käsikirjaa, on esitellyt valtioneuvos Pipping Suomen Tiedeseuran vuosijuhlassa 1844, jolloin myös uutinen hra Grönbladin tekemästä löydöstä lähti ensi kertaa leviämään.
Viimeisenä aikakauskirjassa ovat professori Reinin jo mainitut maantieteelliset ja tilastolliset merkinnät.
Kuten lukija havaitsee, vuosikirjan sisältö on yhtä vaihteleva kuin hyvin valittu. Ja kun Suomi-aikakauskirjaan ylipäänsä sisältyy parhaimmisto siitä, mitä viime aikoina on kirjoitettu isänmaan kielestä ja historiasta, ja kun mukana on erityisen paljon niiden kirjoittamia tutkielmia, jotka ovat herättäneet henkiin ajatuksen isänmaallisesta kirjallisuudesta ja virittäneet toivon sen tulevaisuudesta, niin olisi outoa elleivät kaikki ne, jotka maassamme ostavat ja lukevat kirjoja, hankkisi itselleen tätä aikakauskirjaa.
Samalla muistutamme toistamiseen siitä, miten vaikeaa mitään julkaistua teosta on saada maan syrjäisemmillä kolkilla sekä siitä, miten edullista on julkaista kaikkia aikakauslehtiä niin, että ne ovat tilattavissa postitse. Koska Suomen vuosikerrassa on yleensä ollut 40 painoarkkia, tuntuisi sen jakaminen neljäksi numeroksi aika sopivalta. Tällaisella tilausjärjestelyllä ei ainakaan menetetä mitään, koska kirjakauppoja voi joka tapauksessa käyttää ohessa. Myyntihinnankin voi pitää muuttamattomana, samalla kun tilaushintaa voi alentaa sen verran, että alennus peittää postikulut. Lukevan yleisön kannalta ovat sellaisen järjestelyn edut ilmeiset; varmana käsityksenämme on että asia ei olisi aivan merkityksetön Suomalaisen Kirjallisuuden Seurallekaan, joka kustantaa nyt julkaisemisen.
J. V. S.
