Fosterländskt Album [Isänmaallinen albumi], 3. vihko, julkaisseet H. Kellgren, R. Tengström, K. Tigerstedt. Helsinki 1847 (hinta 60 hopeakop.)
Tällä erinomaisesti toimitetulla vihkolla on ansiokkaat sivunsa samoin kuin aikaisemmillakin.
Näihin on ensi sijassa luettava ”Mikael Agricola”, E. E:n (Elmgrenin) kirjoittama elämäkerrallinen kuvaus, jota ei tosin ole kirjoitettu akateemista kaunopuheisuutta käyttäen, mutta kuitenkin kielellä, joka on yhtä miehekästä ja korutonta kuin ne ajatukset, jotka ovat esityksen pohjana.
Asetamme tämän kuvauksen ensimmäiselle sijalle, emme pelkästään siitä syystä, että se näiden ansioidensa perusteella on oikeutettu etusijaan verrattuna tämän vihkon sisältämään toiseen alkuperäiseen kirjoitelmaan, vaan myös sen takia, että sillä lyhyydessäänkin on ansionsa jopa kaikkien Suomen historiaa käsittelevien tieteellisten töiden joukossa. Käyttäen saatavissa olevia lähteitä kirjoittaja on päästänyt lukijan niin selkeästi näkemään sisältäpäin, millaista oli uskonpuhdistuksen eteneminen Suomessa, että vastaavaa mahdollisuutta ei muualta helposti löydä. Esittäen muutamia merkittäviä tosiasioita hän osoittaa selvästi, miten huomaamattomasti, jopa kansan asiaa tiedostamattakaan Lutherin puhdistama oppi tuli katolisuuden sijaan, opettaa meidät havaitsemaan, että kansansivistyksen matala taso ja kristinuskon vielä tuossa vaiheessa löyhä juurtuminen suomalaisten mieliin tekivät tämän mahdolliseksi. Hänen esityksestään käy selvästi ilmi vielä muuan tärkeä seikka. Näyttää nimittäin siltä, että ruotsalaiset sallivat vain vastahakoisesti suomalaisten saada uskonpuhdistuksen myötä uskonnonopetusta ja pitää jumalanpalveluksia omalla kielellään. Jos valtakunnan johto olisi pysynyt tuolla kannalla, on varmaankin selvää, että uusi oppi olisi jäänyt Suomen kannalta suunnilleen katolisuuden tasolle, uskonnollisten menojen ulkonaiseksi suorittamiseksi sisältöä ymmärtämättä. Nyt sitä vastoin suomen kieltä käytettäessä tunkeutui kutakuinkin ensimmäinen kristinuskon tietosisällön säde puolivillin kansan mieliin ja samalla yleensäkin ensimmäinen sisäisen sivistyksen säde.
Kun asiaintila oli tällainen, ovat myös Mikael Agricolan ansiot isänmaan palveluksessa sangen suuret. Lukijoidemme enemmistölle kannattanee toistaa, että tämä mies julkaisi lyhyen 8–9 vuoden ajanjakson kuluessa painosta seuraavat teokset: ”Rukouskirja Bibliasta” (1544), ”Se Uusi Testamenti” (1548), ”Käsikirja kasteesta ja muista Cristikunnan menoista”, ”Messu eli Herran Ehtollinen”, ”Se meidän Herran Jesuxen Christuxen piina, ylösnousemus ja taivaaseen astumus niistä neljest Evangelisterist coghottu”, ”Davidin Psaltari”, ”Veisut ja Ennustuxet Mosesen laista ja Prophetista uloshaetut”, ”Ne Prophetat Haggai Zacharia Maleachi”(1522), joista viimeksi mainittuun sisältyy myös muita lyhyehköjä Vanhan testamentin tekstejä. Etenkin Uusi testamentti ja Psalttari on varustettu myös laajoilla esipuheilla, jotka ovat osaksi käännöstä, osaksi alkuperäistekstiä. Lisäksi hänen oletetaan julkaisseen sittemmin kadonneen käännöksen Lutherin katkismuksesta nimellä ”Alkuoppi uskoon”. Jos lukija suvaitsee muistaa, että yksi ainoa mies lahjoitti tämän aarteen kansalle, jolla ei ennestään ollut mitään, ei todellakaan mitään, hän varmaankin tunnustaa, että Suomen pojissa on ollut harvoja Agricolan vertaisia – olipa kyseessä toiminta kansansivistyksen hyväksi tai vaikuttaminen siihen. Kiitollisuus vaatii, ettei hänen ponnistelujaan tukeneita miehiä unohdeta, ei uskonpuhdistuksen ensimmäistä apostolia Suomessa Pietari Särkilahtea, ei Martti Skytteä eikä Paavali Juustenia; näiden ansioituneiden miesten joukossa on Agricolalla kuitenkin etusija. Kunnia hänen muistolleen ja kunnia sille, joka on palauttanut sen maanmiestensä muistiin.
Toinen alkuperäiskirjoitelma: ”Suomen yliopiston perustaminen” (hra Tigerstedtin kirjoittama?) ei juuri vastaa otsikkoaan. Tämän kirjoitelman johdanto on sangen epäkypsä, mitäänsanomaton. Kertomus ponnisteluista säädekirjan määräysten toteuttamiseksi on niukka ja kuiva. Puolet artikkelista on kuvausta yliopiston vihkiäisissä 15. heinäkuuta 1640 noudatetuista juhlamenoista, jotka on jo aikaisemmin kuvattu moneen kertaan, jollemme erehdy.
Lisäksi vihkonen sisältää käännöksen Lönnrotin alkuperäisestä Kantelettaren esipuheesta, joka käsittelee kansanlaulujen luonnetta ja seikkoja, jotka erottavat ne taiderunoudesta. Kirjoittajan kiintymys ensiksi mainittuihin saa hänet väheksymään tässä viimeksi mainittua, ja hänen kannaltaan on myönnytys, kun hän sanoo, että sivistyneen väen laulujen joukossa on ”muutamia luonnosta herätteensä saaneita kauniita lauluja”. On siis vaikea käsittää, miten sivistys hyödyttäisi runoilijaa tai yleensä taiteilijaa. Jos taas sivistyksen eteneminen tuhoaa taiteen, riistetään ihmisen henkiseltä toiminnalta niin laaja alue, että sekä tietämisen että toiminnan maailmat siitä varmasti kärsivät.
Jos asioiden suhteet nähtäisiin tuolla tavoin, annettaisiin samalla eeppiselle runoudelle, kansanrunoudelle, ehdoton etusija ennen sekä lyriikkaa että draamaa. Tuollainen käsityskanta tuskin kestää kriittistä tarkastelua. Hengen maailmassa ei suurenmoisinta ole se, mikä on lähinnä luontoa, vaan se, joka lähinnä vastaa hengen omaa luonnetta. Luonnon muodot eivät ensinnäkään ole suinkaan kauneimpia. Jollei kukaan maalari tai kuvanveistäjä olisi luonut esim. kauniimpia ihmiskasvoja kuin luonnon tuottamat, tuskin kukaan puhuisi kauneutta luovasta taiteesta. Muodon suurempi kauneus kuuluu tässä yhteydessä hengen maailmaan, perustuu mielikuvituksen synnyttämään ihannekäsitykseen siitä, millaisilta ihmiskasvojen pitää näyttää, jos niiden pitää ilmaista hengen olemukseen sisältyvää kauneutta. Ihmisen ulkomuodossa ei luonnostaan ole tätä kauneutta, koska hän lähtee luonnon käsistä eläimenä ja lähestyy vasta sivistyksen kautta sitä todella järjellisen olennon tasoa, jolla hänen tulee olla. Niinpä toiseksi luonnonihmisen ajatukset ja mielikuvat ovat runsaimpia, ylevimpiä, eniten ihmisjärjen arvon mukaisia. Tietämyksen karttuessa tunne ei aina syvene eikä tahto jalostu. Tietämys saattaa kuitenkin jalostaa sekä tunnetta että tahtoa. Emme toki otaksu, että tri Lönnrot kiistää tätä. Mutta koska kaunein runous ei voi olla muuta kuin mitä selvimpiä ja ylevimpiä ajatuksia, jaloimpia aikomuksia ja syvintä tunnetta, jotka ilmaistaan kauneimmassa muodossa, pystyy sivistyneiden runous, taiderunous, pakostakin saavuttamaan korkeamman tason kuin kansanrunous, luonnonrunous.
Sellainen vähäinen yksipuolisuus, jota tri Lönnrotin käsityksissä ilmenee kansanrunouden eduksi, on niin yleistä kaikkien koko sielullaan jonkin asian edistämiseen paneutuneiden ihmisten keskuudessa, ettei se hämmästytä L:nkään tapauksessa. Siitä syystä hänen naiivi varmuutensa, kun hän puhuu kansanrunouden paremmuudesta ja taiderunouden puutteista, ei tunnu lainkaan epämiellyttävältä, vaikka lukija ei suinkaan tule tästä asiasta vakuuttuneeksi. Tutkielman muu sisältö, joka ei koskettele mainittua vertailua, sisältää sitä vastoin niin runsaasti tietoja kansanrunouden, erityisesti suomalaisen runouden, laadusta, että se yhtäläisesti sekä avartaa tietämystä että herättää hartautta niiden lämpimien äänenpainojen takia, joita tekijä käyttää ilmaistessaan vakaumuksellisia käsityksiään. Toivottavaa olisi vain ollut, että se olisi joutunut tunnollisemman kääntäjän käsiin. Sellaisia virkkeitä kuin: ”Likväl kände hvarken Porthan, Juslenius, Schröter eller andra, som med sådane ord prisa vår poësi, icke mera än en liten del af den, och det icke ens den bästa och skönaste delen” – tuollaisia järjettömyyksiä ei voi sanoa ruotsin kieleksi.
Käännösten valinta tähän vihkoon on muuten onnistunut hyvin. Virolaisten ja suomalaisten kansansatuja, suomalaisten, tšudien, syrjäänien ja lappalaisten runoja on koottu eloisaksi tauluksi kaikkien näiden samanheimoisten kansojen henkisistä pyrinnöistä. Huomauttaa voisi vain siitä, että tähän vihkoon otetut suomalaiset runot ovat syntyneet kristinuskon aikana eivätkä siis ole peräisin samantasoiselta sivistyskaudelta kuin muiden heimojen tuotteet. Virolaiset sadut ovat opettavaisempia kuin suomalaiset. Lukijan vakavasti mietittäväksi toistamme tässä niistä erääseen sisältyvän katkelman, joka opettaa, miten totuudesta tulee sokea:
Totuus ja valhe olivat muinoin veljeksiä. Kerran he lähtivät kahden kesken vaeltamaan. Kun he olivat yhdessä kävelleet aterioiden välisen rupeaman, heidän mahansa olivat tyhjät, ja he halusivat syödä. Valhe sanoi: 'Syödäänpä nyt, veliseni, ensin sinun eväspussistasi, ja kun sinun eväspussisi tyhjenee, voimme sitten käydä minun pussiini käsiksi.' Totuus suostui tähän, ja he söivät ensin hänen pussistaan. Kun totuuden eväspussi sitten oli tyhjä, valhe ei antanut hänelle mitään syötäväksi. Totuus kesti nälkäänsä toki päivän, mutta toisena päivänä hän ei nälissään jaksanut enää jatkaa matkaa eikä myöskään kestää nälkäänsä enää; siitä syystä hän lupasi valheelle, että tämä sai tehdä hänelle mitä halusi, kunhan vain antoi hänelle ruokaa. Valhe sanoi: 'Anna minun puhkaista silmä päästäsi, niin annan sinulle ruokaa.' Totuus ajatteli: 'Minun on kuitenkin kuoltava nälkään, ja se kai tekee kipeää vieläkin enemmän kuin silmän puhkaiseminen' ja antoi siksi valheelle luvan puhkaista hänen toisen silmänsä, kunhan tämä vain antoi hänelle ruokaa. Valhe puhkaisi totuuden toisen silmän ja antoi hänelle syötävää eväspussistaan; sitten he lähtivät kaikessa rauhassa jatkamaan matkaa. Valhe söi, mutta ei antanut totuudelle mitään. Kun totuus pyysi sitä häneltä, hän sanoi: 'En anna sinulle ruokaa, jollet anna minun puhkaista toistakin silmääsi.' Mitä totuus-paran oli nyt tehtävä? Nälkä yltyi, ja lopulta hänen oli pakko suostua toisenkin silmänsä puhkaisemiseen.
Tarinan opetus on itsestään selvä, jos lukija vain ajattelee asiaa käsi sydämellä. Selvää kuitenkin on, että tämä totuus ei tuntenut totuutta yhdessä tärkeässä kohdassa, silloin nimittäin, kun hän oletti kuolemisen tuottavan enemmän kipua kuin silmien valon menettämisen.
Sekä tšudien että syrjäänien runot ovat tavattoman kauniita, ja osa niistä voidaan asettaa kauneimpien suomalaisten runojen rinnalle. Kaikissa tähän kokoelmaan otetuissa lauletaan naisen elämästä ja kohtaloista ja niiden voidaan olettaa olevan myös naisten sepittämiä. Näissä kansanrunoissa samoin kuin suomalaisissakin näyttää usein toistuvana aiheena olevan tytön liikuttava valitus, kun hän hyvästelee isänsä kodin. Myönnämme, että vasta näiden runojen ääressä oppii tajuamaan, ettei mikään huolenpito maailmassa ylitä sitä vaalimista, jonka äiti suo kauniille, kukoistavalle tyttärelleen, eikä mitään inhimillistä olotilaa voida pitää levollisempana ja onnellisempana kuin tuolla tavoin hoivatun tyttären. Ja maailmanjärjestys on kuitenkin järjestänyt asiat niin, että tyttären povi aaltoilee levottomuudesta, hämärä kaipuu ajaa häntä pois tuosta tyynestä satamasta. Levottomana hän toivoo itselleen elämän levottomuutta; ja sitä hän saa osakseen, kunnes kuolema sulkee väsyneet silmät.
Olemme säästäneet viimeiseksi vihkon todellisen aarteen mainitsemisen, se on Runebergin ”Maamme”, jolla runolla me epäröimättä koristamme myös oman lehtemme palstoja, vaikka jo kaksi muuta lehteä on käyttänyt hyväkseen tilaisuutta siihen.
Ensiksi kuitenkin pari sanaa. Runo on täydellisen kaunis. Arvostelu ei voine löytää siitä minkäänlaista virhettä. Mutta onko tämä ”Maamme” Suomi? Vaihtakaa neljännen säkeistön maininta Suomen kansasta, niin laulua voi kutakuinkin laulaa Ruotsissa, Norjassa, Skotlannissa – kaikkialla, missä on vuoria ja järviä ja missä karu luonto pakottaa ihmisen jännittämään kaikki voimansa, jotta hän saisi elantonsa hankituksi. Ovathan kansat kaikkialla kantaneet sotien taakkaa ja taistelleet itseään puolustaakseen. Onko tämä runon ja runoilijan virhe? Ei ole. Se on vain todiste siitä tunnetusta tosiasiasta, että suomalaiset kansakuntana, niin kauan kuin kansakunta on nykyisellään, eivät tarjoa runoilijalle niin omaperäistä ainesta, että hänen runonsa yleisluonteinen otsikko olisi tulkittavissa sen perusteella. Siksi tämän runon luoma vaikutelma onkin ihastusta ja nauttimista sen kauneudesta. Se ei kuitenkaan vetoa suomalaiseen isänmaallisuuteen, ei lämmitä tätä tunnetta sillä tavalla kuin noin kauniin runon voisi odottaa lämmittävän. Tässä mielessä Maamme oikeaa runoa ei ole vielä kirjoitettu.
Kotikontu ei ole isänmaa, raatavan orjan kamppailu nälkää vastaan ei ole kansallista elämää, vihollisen hevosten kavioiden jäljet eivät ole historiaa, kaipuu omalle kotikonnulle ei ole isänmaallisuutta. Villit ja eläimetkin tuntevat koti-ikävää. Englannin pojat sitä vastoin asuttavat maailman kaikkia maita ja alueita. Kotikontu, jopa niin rikas ja niin vihreä kuin englantilaisen kotisaari, ei sido häntä itseensä. Hän vie kaikkialle mukanaan tietoisuuden siitä, että hän kuuluu Englantiin, hän näkee kaikkialla sen lipun, tuntee kaikkialla sen vaikutuksen, kuulee ja lukee kaikkialla sen kieltä. Hän on vapaa; hän kantaa isänmaataan ylpeässä sydämessään.
Kuka sitten saattaa ihmetellä sitä, ettei tämä ylemmän tason kansallinen elämä hengitä Runebergin runossa? Se on raskasmielistä valitusta, joka ei itse tiedosta itseään. Siinä näkee köyhän torpparin silittelevän nälkiintynyttä hevosta, joka tekee osansa hänen elantonsa hyväksi, sokean kerjäläisen taputtavan harmaantunutta koiraa, joka ohjaa hänen askeleitaan. Nämäkin kuvat ovat täynnä runoutta; tämä runous vain ei ole isänmaallisuuden ilmentämistä. Sen esittämä toive:
”Sun kukoistukses kuorestaan
kerrankin puhkeaa”
ilmaisee kohtaloon alistumista. Siinä ei ole elämän täyteyttä kuten esimerkiksi Englannin laulussa:
”Rule Britannia, rule the waves.
Britains never, never will be slaves”
Runebergin laulun sävelmästä on lehdissä kiistelty. Se on kvartetille sovitettuna tämän Fosterländskt Albumin musiikkiliitteenä. Meillä ei ole ollut tilaisuutta laulaa sitä kvartetissa. Mutta tässäkin asiassa meistä tuntuu siltä, että ensimmäinen ääni on sävelmänä laimea ja vailla minkäänlaista kansallista sointia. Jotta laulu leviäisi maassa yleiseksi, olisi kuitenkin välttämättä tarvittu muista äänistä riippumaton sävelmä. Enemmistöhän on tuskin kuullut kvartettilaulua.
J. V. S.
