Yleisö ja sanomalehdet ovat luullaksemme jollakin tavoin sokaistuneita, kun pitäisi tarkastella kotimaista sanomalehdistöä ja sen toimintatavan vaikutuksia.
Toivoisimme, että meillä ei olisi mitään huomauttamista tuosta lehdistöstä, mutta velvollisuutemme on pyrkiä valistamaan yleisöä asiasta, joka koskee läheisesti koko maata. Emmekä tällöin tietenkään voi välttää sen mainitsemista. Koskettelemme sen luonnetta kuitenkin mahdollisimman vähän.
Ruotsalaisella Aftonbladetilla, jolle toisin kuin kilpailijalleen [Nya] Dagligt Allehandalle on ominaista kehnojen kirjeenvaihtajien käyttäminen, on tällainen tietolähde Pietarissakin. Tämä puuhastelee enimmäkseen Suomen asioiden parissa, joista hänellä kuitenkin näyttää olevan varsin kehnot tiedot.
Niiden uutisten joukossa, joiden kertomisen tämä kirjeenvaihtaja on hyväksi nähnyt, oli äskettäin luettavissa myös väite korkeamman tahon Suomen sanomalehdistöä koskevasta mielipiteestä. Emme muista sanamuotoa tarkasti. Ajatuksena kuitenkin oli, että Pietarissa oli havaittu kotimaisten sanomalehtiemme esiintymistapa nykyisissä vapaammissa lehdistöoloissa erityisen erinomaiseksi ja että tästä syystä uskottiin täydellisen painovapauden toteuttamisen Suomessa voivan tapahtua ilman minkäänlaisia esteitä.
Kukapa ei olisi iloinen tästä asioiden erinomaisesta tilasta – jos vain voitaisiin luottaa sen olevan todellisuutta?
Kirjeenvaihtajalla itsellään ei tosin näytä olevan minkäänlaisia epäilyksiä tästä. Päinvastoin hän puhuu ikään kuin hän tuntisi sangen hyvin maassa vallitsevat mielipiteet ja olot. Kun tässä maassa ei ole totuttu sanomalehtien masinointiin, täällä otetaan kaikki tuollaiset vuodatukset täydestä. Ei lainkaan ajatella sitä, että kirjeenvaihtajalle maksetaan sen mukaan, miten merkityksellisiksi hän osaa tiedonantonsa maalailla. Ja kun joku tämän kirjeenvaihtajan tavoin vakuuttaa saaneensa tietonsa mitä luotettavimmasta lähteestä, hänelle ei juuri voidakaan maksaa surkeata yhtä äyriä riviltä.
Emme kadehdi mainitun herran ansaitsemia ruokarahoja, onpa ne hankittu hiellä ja vaivalla tai ilman niitä, emmekä suinkaan toivo, että Aftonbladetia kustantava yhtiö alentaisi hänen nykyistä palkkiotaksaansa. Hän ei kuitenkaan saa vaatia, että kaikkien ihmisten tässä maassa on uskottava hänen sanojaan. Ruotsissa asiat ovat toisin. Suomea koskeva satuilu näyttää siellä olevan yleisön maun mukaista; eiväthän tätä aihepiiriä koskevat epätotuudet muuten koristaisi tiettyjen ruotsalaisten lehtien palstoja niin tauottomasti.
Henkilö, joka tietää yleensä jotakin poliittisista oloista, huomaa varmaankin heti, ettei mainitun kirjeenvaihtajan päätelmille ole perusteita olemassa. Vaikka toki voisi olla hyvä, jos Suomen sanomalehtien nykyinen suhtautumistapa ei myötävaikuttaisi painovapauden herättämään pelkoon, painovapauden toteutumismahdollisuudet riippuvat tästä asiasta perin vähän. Pystyyhän kuka tahansa ymmärtämään Suomen aseman olevan sellainen, etteivät mitkään uudistukset koske yksinomaan Suomea. Painovapaudenkin toteutumismahdollisuuksia on arvioitava tämän mukaisesti. Jos Suomelle myönnetään jotakin, samaa vaaditaan muuallakin.
Ei kuitenkaan kannata tarttua tuon lehtikirjoituksen puutteisiin tältä kannalta. Valitettavasti siinä on paljon suurempikin vika, siinä annettu tieto on kokonaisuudessaan väärä. Meilläkin on omat kirjeenvaihtajamme, vaikka olemme harvoin käyttäneet heiltä saamiamme tietoja, koska lehden ohjelmaan ei kuulu päivänkohtaisten uutisten ja mielipiteenilmausten seuraaminen. Nytkin viitataan tästä asiasta saamiimme tietoihin vain yleisluonteisemman tarkastelun yhteydessä.
Niissä piireissä, joista tässä yhteydessä voi olla kyse, ovat käsitykset maan sanomalehtien suhtautumistavasta täysin toisenlaiset kuin tuon ruotsalaisen lehden kirjeenvaihtaja vallitseviksi luulee. Näiden lehtien maltillisuutta ei suinkaan ylistetä, vaan niiden arvioidaan päinvastoin aivan yksinkertaisesti suhtautuvan hallitukseen vihamielisesti. Niistä ei ole koskaan luettavissa muuta kuin moitteita kaikista hallituksen toimista, ei koskaan tunnustuksen sanaa edes maan johdon hyvistä tarkoituksista. Ne etsiskelevät huolellisesti esiin aiheita, jotka voivat herättää levottomuutta, eivätkä tällöin useinkaan anna selvän tietämättömyytensä asioiden todellisesta tilasta häiritä kirjoitteluaan, vaan jopa lisäilevät virheellisiä väitteitä tahallisesti. Yleensä lehtien suunnitelmaksi näyttää paljastuvan uusien valtiopäivien nostattaminen mahdollisimman jyrkkään oppositioasenteeseen, jotta tästä seuraisi ainakin niiden uuteen koollekutsumiseen kohdistuvaa epäluuloisuutta, ellei niitä jo hajotettaisi ennenaikaisesti. Lehtiin ujutetaan keisarikuntaa loukkaavia ilmauksia sekä kertomuksia, joissa riemukkaasti tuodaan esiin jokainen hankala tilanne, jonka kärsimätön ja järjettömästi toimiva liikehdintäpuolue onnistuu aiheuttamaan vapaamielisiin uudistuksiin pyrkivälle hallitukselle. Niissä julkaistaan vaatimuksia, jotka merkitsevät Suomen ja Venäjän valtakunnan välisen nykyisen suhteen kiistämistä – tähän tapaan Suomen lehdistöä luetaan noissa piireissä, joissa sen kirjoittelua seurataan valppaasti ja vastuu asiasta sysätään Suomen hallitusvallalle. Ilman lähempiä viittauksiakin lukija pystyy ymmärtämään, missä nämä mielipiteet viime kädessä pyrkivät saamaan äänensä kuuluviin.
Meidän asiamme ei ole tutkia, voidaanko jotakin tuosta kaikesta todellakin lukea maan sanomalehdistä. Olisi vastenmielistä poimia niistä esiin yksittäisiä mielenilmauksia viittaillen suuntaan tai toiseen. Kerromme vain, mitä olemme saaneet varsin varmasti asioita tuntevasta lähteestä tietää tätä sanomalehdistöä koskevasta käsityskannasta, samalla myöntäen, että jos haluaisimme väittää, ettei siinä ole julkaistu mitään mainitunlaista aineistoa, tämän väitteen torjumiseksi voitaisiin esitellä tuollaisia mielenilmauksia – ainakin yksi näyte pahimpienkin syytöskohtien tueksi.
Vastapainoksi haluaisimme kernaasti sanoa selvästi, että oppositiolehdistö kuuluu asiaan aina ja kaikkialla, missä sananvapautta on; että Suomen oloissa sille ei ole vielä ennättänyt syntyä vastavoimaa; että silti sen kovaäänisimmillä edustajilla tuskin on yhteyttä maassa vallitsevaan yleiseen mielipiteeseen ja että näin ollen sen julkaisemat monenmoiset kannanotot ja vaatimukset tuskin ansaitsevat huomiota.
Maissa, joissa hallitustapa on parlamentaarinen eli joissa hallitus aina hallitsee kansanedustuslaitoksen enemmistön tuella, on aina myös hallitusta puolustavaa lehdistöä, nimittäin ministereitä kannattavia lehtiä, jotka kykenevät esiintymään tasaväkisesti oppositiolehdistön rinnalla. Sellaisissa maissa hallitus voi odottaa saavansa sanomalehdiltä todellista ja tehokasta tukea. Sellaisissa maissa taas, joissa perustuslaillinen valtioelämä ei ole edistynyt näin pitkälle, vaan ministerien paikat täytetään hallitsijan mielen mukaan ja hänen henkilöihin kohdistuvan luottamuksensa perusteella, julkaistaan ”virallista” lehdistöä, joka pyrkii selittämään yleisölle hallituksen mielipiteet ja puolustamaan hallituksen tekoja. Tämän lehdistön kyky vaikuttaa mielipiteisiin on tosin hyvin kyseenalainen. Se täyttää kuitenkin paikkansa, jos se todellakin poistaa sen salaperäisyyden verhon, jonka taakse tuollainen hallitusvalta mielellään kätkeytyy, niin että yleisö saa ajoissa tietää, mitä on tekeillä ja mitä tavoitteita hallitus on itselleen asettanut. Se on hyödyksi myös oikaistessaan vääriä tietoja, joita oppositiolehdistö levittää osaksi tietämättömyydessään, osaksi luontaisen epäluuloisuutensa takia tai pahantahtoisuuttaan.
Maissa, joissa viimeksi mainittu hallitustapa on vallalla, ei pidä missään tapauksessa odottaa sanomalehtien tukevan hallitusta. Niiden synty ja olemassaolo eivät perustu mielipidevirtauksiin. Ne eivät ole järjestäytyneen parlamentaarisen opposition äänenkannattajia. Toisinaan ne voivat saada alkunsa jonkun yksilön tai yksittäisen ryhmän vakaumuksesta, kuten meidän maassamme jonkun maisterin halusta saada oma äänensä kuuluviin. Enimmäkseen ne kuitenkin ovat liikeyrityksiä ja sortuvat menestyessään aina keinottelun välineiksi. Silloin niissä käyttelevät kynää tilapäiset toimittajat, toimitustyön kelvollisuus jää riippumaan työvoiman saatavuudesta ja kysynnästä. Yksi asia on kuitenkin varma: valinta hallitukselle myötämielisen kannan ja oppositioasenteen välillä.
Uusien vaatimusten esittämiseen, todellisuudessa tapahtuvien ilmiöiden moittimiseen, asioihin ja henkilöihin kohdistuvien epäilysten herättämiseen tarvitaan asiatietoja tuskin hiventäkään.
Perustuslaillisen hallitustavan teorian yleiset perusteet sisältyvät yleiseen tietämykseen kaikkialla Euroopassa. Niiden julkinen toistaminen voi tässä mielessä tuskin lisätä tai vähentää mitään. Ne eivät menetä mitään arvostaan, vaikka jokainen kansansuosiota havitteleva narri latistaa ne turhaksi suunsoitoksi. Mutta vielä vähemmän tämä niiden latistaminen vaikuttaa yleisöön. Sanomalehdille niiden alituinen toisteleminen on välttämätön obligato-osuus, joka peittää omien sävellysten vaatimattomuuden. Näiden perusolettamusten asettaminen poliittisiksi uudistusvaatimuksiksi säästää lehtien toimitukset kaikelta ajattelun vaivannäöltä. Eihän tällöin oteta lainkaan käsiteltäväksi uudistuksen toteuttamistapaa eikä toteuttamiskeinoja. Ja jo tämä riittää vakuuttamaan, että toistelemista harrastetaan vain sen takia, että siten saadaan aikaan ääntä. Lehdet eivät toki ole niin vilpittömiä kuin muuan tietyn valiokunnan jäsen, että ne tunnustaisivat avoimesti, ettei tarkoituksena suinkaan ole esiin nostettujen kysymysten saaminen valtiopäivien käsiteltäviksi, vaan vain tilaisuuteen tarttuminen puhujan poikkeuksellisen laajojen poliittisten tietojen, rohkeuden ja isänmaallisuuden osoittamiseksi. Tuo tunnustus voidaan kuitenkin tulkita yhteisvastuun nojalla päteväksi myös lehdistössä toimivien kumppaneiden osalta.
Maan koko valistunut väki tietysti ja aivan väistämättä toivoo poliittisten muotojen kehittymistä. Jokainen kuitenkin myös käsittää tuollaisen kehityksen vaikeuden oloissa, joissa kansanedustuslaitoksella ei perustuslain mukaan ole aloiteoikeutta. Niinpä sitäkin vahvemmin luotetaan siihen, että hallitus havaitsee viisaaksi myöntää valtiopäiville vähitellen laajenevia oikeuksia osallistua valtion asioiden hoitamiseen. Jo kauan sitten on esim. havaittu, etteivät lainsäädäntövalta ja toimeenpanovalta ole perustuslaillisissa valtioissa sillä tavoin erillisiä, että toista edustavat kansanedustajat ja toista hallitus, vaan että samoin kuin hallitus osallistuu lainsäädäntötyöhön kansanedustuslaitoksenkin pitää osallistua valtion hallitsemiseen, ennen muuta päättämällä valtion menoista ja kehittyneemmässä perustuslaillisuuden muodossa siten, että hallitustoimia hoitavat ministerit tulevat kansanedustuslaitoksen enemmistön piiristä. Viimeksi mainitulta menettelytavalta puuttuvat Suomessa vielä kaikki edellytykset. Sitä vastoin on itsestään selvää, että ottaessaan kansan maksettavaksi uusia veroja valtiopäivät vaativat tietoa niillä koottavien varojen käyttötarkoituksesta ja niillä on mahdollisuus valvoa näiden varojen käyttöä suostumalla veroihin vain tietyksi ajaksi. Tämän maan kansa, joka ei korota ääntään, on myös täysin vakuuttunut siitä, ettei hallituksella ole mitään tätä vastaan. Valtion tulo- ja menoarvion julkaisemista – maan historiassa ennen näkemätöntä tapahtumaa – pidetään samoin osoituksena siitä, ettei hallitus halua rajoittaa tietämystä valtion varojen käytöstä pelkästään säätyjen valiokunnan piiriin. Täysi avoimuus tässä asiassa on omiaan pitämään yllä hallitukseen kohdistuvaa luottamusta paremmin kuin mikään muu.
Tässä asiassa on käytettävissä hyvin yksinkertainen menettelytapa, nimittäin yksityiskohtaisemman valtion menoja koskevan katsauksen julkaiseminen painettuna ennen valtiopäivien kokoontumista. Hallitus voi pitää varmana, ettei tuollainen tietojen julkaiseminen suinkaan johda sellaisen typerän vaatimuksen esittämiseen, että valtion juoksevien menojen olisi pitänyt pysyä neljännesvuosisadan ajan samalla tasolla ja niiden määrää suuremmiksi nousseiden tulojen pitäisi olla kirstuissa tallella. Kukaan järjissään oleva henkilö ei tässä maassa vaadi tuollaista poikkeusta kaikesta tähän mennessä tunnetusta valtiontalouden hoidosta.
Tämä sanottuna vain esimerkin poimimiseksi sellaisista seikoista, joissa on haluttu nähdä osoituksia levottomuutta herättävästä suunnasta.
Huomautuksia aiheuttaneesta sanomalehtien moitiskeluvimmasta ja tylyn kiittämättömästä suhtautumisesta hallituksen maan hyväksi tekemiin toimiin, jota kirjoittelun arvioidaan osoittavan, on oikeastaan sanottava, että juuri niin asioiden pitää ja täytyykin olla. Lehdet tuottavat hyötyä pääasiassa esittäessään lakkaamatta arvostelujaan. Saamastaan tunnustuksesta hallituksella ei olisi mitään opittavaa. Arvostelu voi toki usein olla tietämätöntä ja väärämielistä. Löysän suunpieksännän seassa on kuitenkin aina jokin sana, joka sietää ottaa varteen.
Toivottavaa tosin olisi, että tämä arvostelu pohjautuisi niin hyviin tietoihin, että se voisi mielestään havaitsemiensa puutteiden ohella ilmaista myös keinot, joilla tilanne korjattaisiin, ottaen nimittäin huomioon olevat olot ja mahdollisuudet niiden hyväksikäyttämiseen. Kun tämän maan sanomalehdistö on vasta aloittelemassa toimintaansa ja täysin riippuvainen sattumanvaraisista tekijöistä, siltä ei kuitenkaan voi vaatia asiantuntemusta eikä viisauttakaan.
Vielä toivottavampaa olisi, että se rakastaisi aina totuutta. Valitettavasti sanomalehdistö kaikkialla maailmassa antaa aihetta moitteisiin tässä suhteessa.
Tunnettu ruotsalainen lehtimies Askelöf kirjoitti joskus pikemminkin totuudenmukaisesti kuin kohteliaasti: jos Ruotsin kansa näkisi holhoojikseen ilmoittautuneet lehdistön edustajat koolla ”samalle portille sulloutuneina”, se hämmästyisi perin juurin. Tämä pitää kyllä paikkansa jokseenkin kaikkialla maailmassa. Lausahdusta sovellettaessa on kuitenkin kaikkialla otettava huomioon myös poikkeustapaukset. Täällä Suomessa omistautui tuolloin vielä taloudellisesti tuottamattomaan sanomalehtikirjoitteluun kauan miehiä, joilla oli maine menetettävänään. Nykyisinkin moni ennestään muihin velvollisuuksiin sitoutunut henkilö uhraa jäljelle jäävän niukan aikansa jonkin maaseutulehden toimittamiseen mitä parhaimpia tarkoituksia edistääkseen. Toisaalla sama puuha on kuitenkin jo pelkkä keino toimeentulon hankkimiseen.
Maissa, joissa sanomalehdet ovat tiettyjen poliittisten puolueiden äänenkannattajia, välttämätön lisä kansanedustuslaitoksessa käytyjen keskustelujen oheen, tämä on aivan paikallaan. On yhdentekevää, kuka sellaisessa lehdessä käyttää kynää; periaatteet ja linja ovat ennalta selviä, ne yhdistyvät sanomalehden nimeen. Tuo seikka on samoin yhdentekevä Euroopan suurissa uutislehdissä, joilla ei ole selvää puolueväriä. Mutta siellä, missä sanomalehtien julkaiseminen on pelkkää yksityistä yritteliäisyyttä ja niiden levikki riippuu pelkästään ilmestymispaikkakunnasta ja mahdollisuuksista uutisten ja ilmoitusten hankkimiseen, ollaan yleensä hankaluuksissa siitä syystä, että toimitustyön saa suorittaakseen henkilö, jonka voidaan odottaa hankkivan eniten tilaajia pienimmällä korvauksella vaivannäöstään. Savoir-faire [nokkela selviytymistaito] merkitsee tällöin enemmän kuin pelkkä savoir [tietäminen]. Apua on monesta muustakin seikasta. Jokin skandaali ei ole pahitteeksi. Niitä rakastetaan niin sanomalehdissä kuin salongeissakin. Isänmaallisen valppauden osoittaminen, joka todistetaan juuri tavalla, jolla hallitukseen suhtaudutaan, ei myöskään ole hyljeksittävä keino. Mitään nimenomaista ohjelmaa jonkin asian läpiajamiseksi ei suinkaan tarvita. Aiheisiin tartutaan ja aiheista luovutaan. Vaihtelu on tarpeen lukijoiden – ja vieläkin enemmän kirjoittajien takia, sillä mitä vähemmän aiheeseen syvennytään, sitä vähemmän tietämystä tarvitaan sen käsittelemiseen.
Kovaääninen arvostelu on siis ilman muuta tuollaisten sanomalehtien etujen mukaista.
Lukevaa yleisöä kohdeltaisiin kuitenkin epäoikeudenmukaisesti, jos uskottaisiin, ettei sen joukossa ole henkilöitä, jotka pitävät tuollaisten sanomalehtien pääkirjoituksia merkityksettöminä, mikäli tekstit tuon nimen edes ansaitsevat. Nuo kirjoitukset eivät todellakaan ilmaise maassa vallitsevaa mielipidettä eivätkä myöskään ohjaile sitä. Valiokunnan esiintyminen on vastikään ollut tästä loistava osoitus. Mielipiteellä, joka kaikista salaisista ja näkyvistä sen vakiintumisen estämiseen tähdänneistä ponnisteluista huolimatta nousi valiokunnassa vallitsevaksi, ei selvästikään ollut mitään yhteyttä edeltäneeseen sanomalehtien metelöintiin. Tätä tosiasiaa on pyritty hämärtämään, mutta nolostuminen tulosten selvittyä on ollut selvästi havaittavissa. Se ilmenee myös siten, että valiokunnan kannanotoista yksittäisiin kysymyksiin on kokonaan vaiettu. Kun valtiopäivät ovat joskus ohi, nolous vain syvenee.
Niinpä olisikin hyvin harkitsematonta arvioida valtiopäivien tulevaa käyttäytymistä tällaisen lehdistön kirjoittelun perusteella. Se herättäisi ennakolta valtiopäiviin kohdistuvia epäluuloja. Eikä hallitus voisi pahemmin erehtyä.
Avoimuus ja luottamuksen osoittaminen ovat kaikissa ihmisten välisissä suhteissa parasta politiikkaa. Sitä ne ovat ennen kaikkea hallituksen ja kansan välisessä suhteessa.
Näillä ensimmäisillä valtiopäivillä – ensimmäisillä, jotka kutsutaan koolle suorittamaan valtiopäivien varsinaisia tehtäviä, lakien säätämistä ja verottamista – on toki hyvin paljon painoarvoa. Näillä valtiopäivillä kylvetyistä siemenistä kasvaa useilla seuraavilla valtiopäivillä satoa joko maan eduksi tai vahingoksi. On tärkeää, että sekä hallitus että kansa voivat tuntea tyytyväisyyttä niiden sujumisesta. Emmekä epäröi sanoa suoraan: valinta on täysin hallituksen – eikä suinkaan sanomalehdistön – käsissä.
Kukaan ei epäile sitä, että hallitus jättää valtiopäivien päätösvaltaan kaiken, mistä niillä on oikeus päättää. Samalla toivotaan, että valtiopäiviä kuultaisiin muistakin tärkeämmistä asioista. Voitaneen pitää varmana, että valtiopäiville esitetään muitakin tämänlaatuisia asioita senaatin ehdotuksessa mainittujen lisäksi. Mitä vapaamielisemmin hallitus tässä menettelee, sitä alttiimmin säädyt tietysti mukautuvat sen toivomuksiin.
Vaatimukset eivät todellakaan ole suuria. Maan perustuslaki ei ole omiaan suurten vaatimusten nostattamiseenkaan. Kukaan järkevä ihminen ei ajattele perustuslain muuttamista ensimmäisillä valtiopäivillä. Yhdistys- ja vakuuskirjan kuudes pykälä valitettavasti estääkin niiden ajattelemisen. Tämän väkivaltaa käyttäen voimaan saatetun lain itsensä kumoaminen olisikin ensimmäinen ja tärkein perustuslain muutos. Mutta mitä suurempia rajoituksia perustuslait asettavat, sitä enemmän hallitukselta odotetaan sellaista vapaamielisyyttä, joka ei jää pelkästään lain kirjaimen pakolliseksi säätämään vähimmäismäärään. Ja on hyvin perustein syytä toivoa, että sitä osoitetaankin.
Vasta sitten, kun valtiopäivät ovat päättyneet ja kansakunnan edustajat ovat saaneet tilaisuuden ilmaista sen ajattelutavan, voidaan varmasti arvioida, miten hyvin tai miten huonosti sanomalehdet ovat sitä edustaneet. Luullaksemme näillä ajattelutavoilla on varsin vähän yhteyttä toisiinsa ainakaan levikiltään suurimpien lehtien osalta. Vasta silloin voikin syntyä sellainen lehdistö, jolla on jonkinlainen käsitys kansakunnan tahdonsuunnasta. Ainakin silloin nousee useampia ääniä protestoimaan sitä uskottelua vastaan, että vasikkahaasta kotoisin olevat mielipiteenilmaukset edustaisivat kansakunnan ääntä.
Vääristelypyrkimykset kuuluvat aina tuollaisen spekulaatiolehdistön luonteeseen. Julkaisutoiminnan pitää olla kehittyneempää, ennen kuin kunniantunto sitoo sitä. Sen on tiedettävä, että sillä on takanaan ainakin jossakin määrin yleinen mielipidesuuntaus, jota se edustaa, merkittäviä yleisiä etuja puolustettavanaan, ennen kuin se voi arvioida oman huonotapaisuutensa kompromettoivan tämän mielipidesuuntauksen ja nämä etupyrkimykset ja hillitsee tämän tietoisuutensa takia esiintymistään. Jokaisen hallituksen pitäisi meidän mielestämme ymmärtää, ettei kehno lehdistö voi koskaan ilmaista kokonaisen kansan ajattelutapaa. Mitä kehnompaa lehdistö on, sitä varmemmin pitäisi käsittää, että se on merkityksetöntä. Muissa maissa taas on virallisten lehtien tehtävänä oikaista ilmeiset hallituksen toimia koskevat väärät ja valheelliset tiedot. Täällä Suomessa harjoitettu hallituksen suunnitelmien salailu antaa tietysti tilaisuuden esittää kaikenmoisia suinkin mahdollisia ilmasta tempaistuja olettamuksia.
Lopuksi todettakoon niistä yksittäisistä mielenilmauksista, jotka ovat saattaneet aiheuttaa jonkin verran ombragea [epäluuloisuutta] Venäjällä, että ne ovat enimmäkseen silkan ajattelemattomuuden aikaansaannoksia. Kun esim. muuten tietämätön individi on saanut kuulla, että Ruotsin ja Norjan välisen unionisopimuksen tarkistamisesta on keskusteltu, ja kiiruhtaa sen jälkeen vaatimaan samanlaista Suomen ja keisarikunnan suhteiden tarkistamista, tuollainen esiintyminen on pelkästään naurettavaa. Loukkaavia syytöksiä taas paheksuu jokainen järjissään oleva ihminen maassa. Olisi mitä epäoikeudenmukaisinta panna koko Suomen kansa vastuuseen muutamien kynänkäyttäjien typeryydestä tai kevytmielisyydestä. Valitettavasti tuollaisten toilausten luoma vaikutelma voi kuitenkin todella vaikuttaa Suomen asioiden ratkaisemiseen.
Tässä esitetyt tiedot Pietarissa vallitsevasta maan sanomalehdistöä koskevasta mielipiteestä tuntuvat varmaankin monien lukijoiden mielestä yllättäviltä. Vakuutamme kuitenkin vielä kerran, että ne ovat täysin perusteltuja.
Olemme pyrkineet osoittamaan, että sinänsä tämä mielipide perustuu joltakin kannalta varsin epätarkkaan tässä maassa vallitsevien lehdistöolojen tuntemukseen, toiselta kannalta taas se johtuu liiallisesta herkkänahkaisuudesta. Toivoisimme silti myös, että sanamme muistuttaisivat sanomalehtien lukijakunnan ajattelevaa osaa siitä, että jokainen on velvollinen paheksumaan tiettyjä ilmiöitä – eikä vain hiljaa itsekseen, vaan julkisesti kantansa ilmaisten. Jos velttouden tai arkuuden takia päästetään syntymään käsitys, että muutamat quidamit [tunnetut mitättömyydet] puhuvat kansakunnan puolesta, ei saa valittaa, jos nämä puheenvuorot luetaan kansakunnan viaksi. Yksityisissä keskusteluissa kuulee kyllä sanottavan: ”Mitä se nyt merkitsee, mitä se ja se kirjoittaa?” Ei se toki mitään merkitsekään, jos tekstiä arvioidaan kirjallisuutena tai kirjoittajan nauttiman arvostuksen perusteella. Siitä ei kuitenkaan päästä mihinkään, että kansan sanomalehdistö kuitenkin kuuluu niihin tekijöihin, joiden perusteella arvioidaan sen sivistystasoa ja – sen ajattelutapaa.
Suomenkieliset sanomalehdet ansaitsevat erikseen pari sanaa. Niihin kiinnitetään eniten huomiota – jätämme syrjään kysymyksen, onko tämä oikein vai väärin, mutta myönnämme kylläkin, että myös niissä julkaistaan melko hirmuisia latteuksia. Syy niiden saamaan erityiseen huomioon on helposti havaittavissa. Niiden sisältö kirjoitetaan ensisijaisesti rahvasta varten. Jos maan sanomalehtien uskotaan pystyvän vaikuttamaan jollakin tavalla, on selvää, että voimakkaimmin vaikuttaviksi arvioidaan lehdet, joiden lukijoiden valistustaso on matalin ja näillä siis on vähemmän omaa arvostelukykyä.
Pelkäämme, että joissakin näistä lehdistä on vallalla valitettava pyrkimys osoittaa, etteivät ne ole huonompia kuin ruotsinkieliset. Se on valitettavaa, sillä tuolla tavalla toimimalla ne menettävät oman arvonsa täysin ja niistä tulee pelkästään kehnoja jäljitelmiä. Ehkä toimitukset ilahtuvat, kun niiden kirjoituksia lainataan maan ruotsinkielisissä lehdissä. Niidenkin pitäisi kuitenkin havaita, että näin menetellään enimmäkseen silloin, kun nämä lehdet ovat julkaisseet jotakin sellaista, joka antaa erityisen aiheen kiinnittää niihin huomiota. Ja niinpä niiden sisällöstä tulee tunnetuksi vain tämä osa. Muusta tiedetään – tai uskotaan tiedettävän – kerta kaikkiaan selvästi, että kyseessä on pelkkä suomenruotsalaisten keitosten uudelleenlämmittäminen. Toivoisimme niiden osoittavan suurempaa itsenäisyyttä sekä niiden oman että suomenkielisen kirjallisen työn kunnian takia. Suomenruotsalaiset lehdet ovat jo kielensä takia jäljitelmiä; jäljittelyä ovat myös niiden asenne ja äänensävy. Niiden perässä kulkemalla on vain varjon luoma varjo.
Näyttää siltä, että suomenkielisten lehtien pitäisi voida asettua poliittisestikin sellaiselle kannalle, jota Suomen erikoislaatuinen asema ja maan todelliset tarpeet edellyttävät. Ne voisivat vaihtaa lainaillut yleisluonteiset fraasit todella valaiseviin selvityksiin siitä, mitä aika ehdottomasti vaatii ja millaisten tulosten saavuttaminen on mahdollista. Niihin kohdistuu velvoitus käsitellä kirjoituksissaan Suomen kansan suurten joukkojen etuja, minkä pitäisi kannustaa niitä tällaiseen toimintaan.
Niillä on oikeastaan suoritettavanaan suurempi tehtävä kuin suomenruotsalaisilla kollegoillaan. Niiden on työskenneltävä suomalaisen kansallisuuden herättämiseksi henkiin. Poliittinen vapauskin on ilman tätä elävän kansallisen kulttuurin antamaa sisältöä pelkästään tyhjä muodollisuus.
Ne voivat näin ollen edistää tai kompromettoida paljon suurempaa asiaa kuin jotakin yksittäistä vapausoikeutta, jonka saavuttaminen on joka tapauksessa vain ajan kysymys.
Näissä suomenkielisissä lehdissä pitäisi toki muita paremmin ymmärtää, että Suomi voi odottaa tulevaisuuttaan vain Suomen kansan omien toimien varassa, hyläten kaikki epämääräiset sellaisiin olosuhteisiin kohdistuvat toiveet, joihin sillä ei ole ratkaisuvaltaa, mutta juuri tällä tavoin välttäen myös kaikki törmäykset näihin olosuhteisiin.
Meidän on lopetettava vakuuttamalla nimenomaan, että maan lehdistön esiintymistapaa pidettäisiin kaikissa muissa maissa maltillisena, jos täkäläistä lehdistöä voitaisiin pitää täysin vapaana. Koko lehdistöä ei pidä arvioida niiden julkaisujen perusteella, joista puuttuu kaikki asiantuntemus ja jotka voivat asettaa sen sijaan vain oloihin ja henkilöihin kohdistuvia halventavia vihjailuja. Paremmillakin lehdillä on kuitenkin paljon parantamisen varaa järkevään ja arvokkaaseen esiintymiseen pyrkiessään. Naapurivaltakunnan lehdistö ei ole ollut niille kiitoksen ansaitseva oppimestari. Haluamme suositella esikuviksi esim. Preussin oppositiolehdistön parempaan osaan kuuluvia julkaisuja. Nationalzeitung ja etenkin Kölnische Zeitung ovat todellakin sellaisia lehtiä, että ne ansaitsevat maininnan seurattaviksi sopivina esimerkkeinä. Ensimmäinen niistä saatava opetus, joka muutenkin ymmärretään yleisesti kaikissa maissa, joihin perustuslaillinen valtioelämä on edes jossakin määrin juurtunut, on avoin ja alituisesti toistuva tunnustus, että poliittinen ja sosiaalinen kehitys on mahdollista vain hallituksen ja kansan yksimielisen yhteistyön avulla. Ja niiden koko asennoituminen perustuu tähän tunnustukseen ja on sopusoinnussa sen kanssa. Itsenäisissä maissa yleisesti tunnustettu oppi pitäisi perin vähäisillä ajatusponnisteluilla selkeästi ymmärtää maassa, joka on poliittisesti niin riippuvaisessa asemassa kuin Suomi.
Tämä olisi tarpeellista etenkin aikana, jona vapautta on enemmän ja parempaan suuntaan johtavia uudistuksia vireillä runsaammin kuin näitä ilonaiheita on Suomessa ollut sataan vuoteen, minkä totuuden kiistämiseen voi johtaa vain tietämättömyys menneistä ajoista tai tahallinen epärehellisyys.
Tulevaisuutta ajateltaessa on kohtuullista arvioida kansan asemaa vertaamalla sitä ajan yleisiin oloihin; silti ei pidä unohtaa myöskään nykyisen olotilan tarkastelemista menneisyyden taustaa vasten.
Maan sanomalehdistössä ei kuitenkaan voida kovinkaan pian saada aikaan suuria muutoksia. Hyvä tahto edellyttää asioiden hyvää tuntemista, vaikka jälkimmäinen ei aina johdakaan ensiksi mainittuun. Jo sinänsä se tosiasia, että sanomalehdistön asenteet tässä maassa riippuvat yhä pelkästään siitä, miten kelvollisia yksittäiset henkilöt sattuvat olemaan, osoittaa kuitenkin kyllin selvästi, ettei niillä ole mitenkään kiinteää yhteyttä maassa vallitsevaan yleiseen mielipiteeseen.
J. V. S.
