Kukaan ei nykyisin kiistä sitä, että yleinen mielipide on mahti Euroopassa. Kukaan ei myöskään väitä, ettei yleinen mielipide ilmene tavallisissa oloissa lehdistön välityksellä. Jos sanomalehtiä ryhdytään tarkastelemaan yksitellen, voidaan varmaankin usein olla sitä mieltä, ettei ole juuri syytä arvostaa tätä mielipidettä. Mutta ajatellaanpa tai sanotaanpa yksittäisestä lehdestä mitä tahansa, hallitsijat kuten hallitutkin loppujen lopuksi saavat niistä tietonsa yleisestä mielipiteestä ja toimivat sen mukaisesti.
Kiinnostus kohdistuu tietysti suurten lehtien välittämiin tietoihin, ja niitä uskotaan. Toisaalta nämä suuret olisivat voimattomia mielipiteen ilmaisijoina, elleivät sadat pikkulehdet olisi niiden tukena. Yhteenkään ensiksi mainituista ei luotettaisi päivääkään, elleivät muut lehdet kaikissa maissa yhtyisi niiden mielipiteisiin ja vaatimuksiin eikä näitä kannanottoja tällä tavoin tunnustettaisi Euroopan kansojen keskuudessa ilmenevän yleisen mielipiteen ilmauksiksi.
Kaikki tietävät, miten puutteellisten, epävarmojen, usein vääristeltyjen kertomusten perusteella sanomalehdistö arvioi oloja ja tilanteita. Tämä koskee etenkin oloja niissä maissa, joista puuttuu oma vapaa lehdistö. Sen takia näillä mailla ei ole mitään oikeutta vaatia, että ulkomainen lehdistö esittäisi ja arvioisi oikein niiden tapahtumia; olisi vain toivottavaa, että viimeksi mainittu esittäisi mielipiteensä noudattaen lähteidensä epävarmuuden edellyttämää varovaisuutta. Tällaisten hurskaiden toiveiden elättely on kuitenkin tavallisesti turhaa. Myönnettäköön myös oikeaksi se yleisesti tiedossa oleva seikka, että lehdistön palstat täyttyvät tahallisista valheista osaksi puoluehengen ja osaksi laskelmoinnin takia. Lehden ja lukijoiden kunniaksi on kuitenkin mainittava, että laadukkaammat lehdet pyrkivät ennen muuta esittämiensä tietojen luotettavuuteen ja niistä parhaat esittämään arvionsa ennakkoluulottomasti. Väärät ja totuudenvastaiset tiedot siis aina korjataan. Totuus tulee ilmi varsin pian etenkin silloin, kun kyseessä ovat suuret valtiot ja merkittävät maailmantapahtumat. Vähemmän onnekkaita ovat vähäisemmät kansakunnat, joiden elämällä ja kohtaloilla ei ole sellaista yleisinhimillistä kiinnostavuutta, että niihin kiinnitettäisiin mitenkään merkittävästi huomiota. Näihin vähän huomiota osakseen saaviin maihin kuuluu rakas isänmaamme aivan luonnollisista syistä.
Se vähä, mitä ulkomaisella lehdistöllä on ollut Suomesta kerrottavanaan, on yleensä lähtenyt liikkeelle Ruotsin lehdistöstä. Ja näistä oikeastaan vain yksi, Aftonbladet, on ulkomailla tunnettu. Tämä tilanne ei valitettavasti ole ollut eduksi ruotsalaisten eikä yleensä ulkomaalaisten Suomea koskevalle tietämykselle. Aftonbladet ei ole koskaan ollut korkeaa tietämystä ja mielenjaloutta edustava sanomalehti. Poliittisesti se edustaa pelkkää hyödyn tavoittelua. Tässä mielessä varsin monet, myös korkeasti sivistyneet ihmiset ovat sen kanssa samalla kannalla. Yleinen aineellinen hyvinvointi on tavoite, joka valtion on heidän mielestään toteutettava. Vain tätä varten tarvitaan vapaata valtiosääntöä, hallitukseen kohdistuvaa valvontaa, ministerivastuuta, painovapautta, kaupan vapautta, vapautta ammattikuntasäännöistä jne. – tätä varten on olemassa myös älyllinen sivistys, nimittäin sellainen, jota sanotaan positiiviseksi tietämykseksi, tietämykseksi, joka tuo haltijalleen käytännön elämässä etua ja hyötyä. Kaikkea tuota vaaditaan kansan parhaaksi, ja sille parasta on, että joka miehellä on ymmärrystä ja tilaisuuksia suurimman mahdollisen hyvinvoinnin saavuttamiseen. Ruotsalainen Aftonbladet on perustamisestaan saakka ollut ns. oppositiolehti. Se on taistellut kuninkaan neuvonantajia vastaan, jotka ovat olleet viemässä maata ja valtakuntaa turmioon, junkkereita ja prelaatteja vastaan, joilla on ollut samanlaisia pahoja aikeita, ja vastustaa nykyisin pörssiylimystöä – jotka kaikki ovat saman hengen lapsia. Kaarle Juhanakin oli aikoinaan Aftonbladetin mielestä tuollainen valtakunnan turmelija. Samassa hengessä lehti on arvostellut ulkomaidenkin oloja. Kaikkialla ovat kansaan vihamielisesti suhtautuvat voimat olleet valtioiden ruorissa – mahdollisesti poikkeuksia on ollut tasavalloissa.
Ruotsin Aftonbladet ei tietenkään ole Euroopan lehdistössä yksin mielipiteineen. Verraten harvat sivistyneet kiistävät nykyisin edellä lueteltujen kaltaisten poliittisten ja yhteiskunnallisten muotojen yleispätevän merkityksen. Kukaan ei halua kiistää sitä, että kansan aineellinen hyvinvointi on toivottavaa; varsin harvat kiistävät sen, että niin poliittinen kuin yhteiskunnallinenkin vapaus ovat onneksi kansalle siinä määrin kuin se pystyy pitämään niitä voimassa. Historia todistaa kuitenkin vääräksi sen käsityksen, että vapaus olisi aineellisen hyvinvoinnin välttämätön edellytys. Havaitaan, että jossakin nimenomaisessa kansan historian vaiheessa hyvinvointia ei voi olla, ellei yhteiskunta ole vapaa; kiistatonta kuitenkin on, että sitä on ollut olemassa ja on ilman vapautta ja että toisaalta laajaa kurjuutta ilmenee myös vapaissa valtioissa. Koko tarkastelutapa on näin ollen sekä väärä että ahdaskatseinen ja matalamielinen. Yhteiskunnallisella vapaudella on arvo sinänsä sivistyneen kansan maailmanhistoriallisen toiminnan muotona. Tasaisemmin levinnyt hyvinvointi on samoin laajemmalle levinneen sivistyksen hedelmää. Molemmat olisivat kuitenkin arvottomia, elleivät ne antaisi kumpaakin onnea nauttiville kansoille kykyä elää ja toimia ihmiskunnan hyväksi.
Kun maailmantapahtumia arvioidaan Aftonbladetin omaksumalta materialistiselta kannalta, niitä kaikkia pyritään mittaamaan samoilla ennakolta annetuilla mitoilla. Ei koskaan tunnusteta, että kansa itse on vastuussa hallitusjärjestelmästään ja laitoksistaan. Kun nämä eivät vastaa vaadittua vapauden astetta, vika on aina hallitsijoiden tai ministerien tai virkavallan, junkkereiden, prelaattien, pörssiylimysten jne. Näillä on merkillinen mahti hallita maailmaa, vaikka kukaan ei osaa sanoa, mistä tämä mahti on peräisin tai mitä siihen sisältyy. Jos ei voida kiistää sitä, että kansa kannattaa hallitusmuotoa, joka ei vastaa reseptiä, kansa on vallanpitäjien keinoilla orjuutettu, veltostutettu jne. Harvoin ilmenee ajatustakaan siitä, että historiaa tekevät kansakunnat eivätkä yksilöt.
Tällaisesta näkökulmasta Aftonbladet on jo vuosikymmeniä kertonut Suomenkin oloista ja arvioinut niitä. Kertomukset ovat olleet sitä runoilun ja totuuden sekoitusta, jonka me kaikki tunnemme. Voidaan otaksua, että vääristelynhalu on perustunut jonkinmoiseen ruotsalaiseen kansallisturhamaisuuteen. Ei tuntuisi hyvältä, jos jokin asia olisi Suomessa hyvin Ruotsista irtautumisen jälkeen. Emme halua epäillä sitä, että mukana on voinut olla hyväntahtoisuuttakin entisiä suomalaisia veljiä kohtaan. Tavallisesti tämä hyväntahtoisuus on kuitenkin ilmennyt kieroutuneessa muodossa. Sehän olisi ollut sitä suopeampaa, mitä mustemmaksi Aftonbladet on pystynyt tämän maan tilan kuvaamaan. Lehden johtomiesten päähän ei näytä koskaan pälkähtäneen, että nämä kuvaukset halventavat sitä kansaa, josta niissä puhutaan. Valitettavasti kaikissa maissa on ihmisiä, jotka eivät ymmärrä, että kurja hallitusvalta, kehnot laitokset ym. tuottavat häpeää sille kansalle, jonka oloissa tällainen surkeus on vallalla, ja suurimman häpeän niille kansaan kuuluville yksilöille, jotka sanovat selvimmin näkevänsä tämän kurjuuden ja tavallisesti myös parannuskeinot, mutta eivät itse kykene todellisuuden maailmassa korvaamaan paremmalla sitä, mikä on huonoa.
Kun asiat ovat näin, on tuskin aihetta ihmetellä sitä, että Aftonbladet on ollut ensimmäisenä kaikessa siinä vähättelyssä, jota Ruotsin lehdistön kirjoittelussa kohdistetaan ”fennomaniaan”. Vasta viime aikoina Ruotsissa on alkanut päästä esiin toisenlainenkin käsitys, joka on lähtöisin Upsalan yliopistosta. Tunnustamme kuitenkin, että näemme nyt ensi kerran ruotsalaisen sanomalehden puhuvan asiasta järkevästi. Kannanoton on esittänyt muuan göteborgilainen lehti, ja se on lainattu [Nya] Dagligt Allehandaan, josta olemme sen lukeneet. Siinä tunnustetaan, että käynnissä oleva työ suomen kielen kohottamiseksi kirjallisuuden kieleksi sekä maassa käytettäväksi viralliseksi kieleksi on välttämätöntä Suomen kansan kohottamiseksi kansalliseen tietoisuuteen. Kirjoittaja ymmärtää, että kansan korkeammin koulutettu osa on voimaton, niin kauan kuin se on kielensä takia eristyksissä kansan suurista joukoista. Hän iloitsee Suomessa yhä selvemmin havahtuvasta kiinnostuksesta yleisiin asioihin ja pitää sitä mainitun pyrkimyksen hedelmänä, kuten oikein onkin. Ja tämä on enemmän kuin moni Suomessakaan vielä pystyy käsittämään. Voidaan pitää selviönä, että nykyajan tapahtumien tarjoamat opetukset ovat vaikuttaneet tähän Ruotsin lehdistön piirissä uuteen ymmärtävään suhtautumiseen. Kyseessä olevassa artikkelissa kysymystä tarkastellaan ilmeisestikin kutakuinkin pelkästään poliittiselta kannalta. Lukija jää kaipaamaan vielä selvää käsitystä siitä, että kansa, jonka tietämys ja tavat eivät edusta yleisinhimillisen sivistyksen omaperäistä muotoa, on ainoastaan nimellisesti kansakunta. Jos artikkelin kirjoittaja olisi kiinnittänyt huomiota siihen, mitkä kansallisuudet ovat saaneet Euroopan yleisen mielipiteen tunnustuksen ja miten niiden kansallista olemassaoloa suosii tämän mielipiteen ohella myös eurooppalainen politiikka, hän olisi helposti voinut vakuuttua tästä asiasta.
Koska Dagligt Allehanda on havainnut aiheelliseksi kyseessä olevan artikkelin lainaamisen, voidaan otaksua, että lehti itsekin hyväksyy siinä esitetyt mielipiteet Suomen oloista. On syytä lämpimästi toivoa, että Ruotsin lehdistö esittäisi edelleenkin samassa hengessä käsityksiään niistä. Jos tämä lehdistö olisi aina vaivautunut osoittamaan kiinnostustaan Suomea kohtaan kertomalla kaikesta, mikä osoittaa tässä maassa tapahtuneen edistystä viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana, ja punninnut edistyksen arvoa olojen hankaluuden huomioon ottaen, se olisi ansainnut jokaisen suomalaisen kiitollisuuden. Ruotsalaiset lehdet olisivat siinä tapauksessa voineet korvata täällä Suomessa lukevalle yleisölle jotakin siitä, mitä kotimaan lehdistön kirjoittelusta jää olojen pakosta puuttumaan. Tuollainen kysymysten käsittely olisi tosin vaatinut kirjoittajilta hieman lämpimämpää myötätuntoa Suomen väestöä ja sen kohtaloita kohtaan, niin lämmintä, että se olisi kannustanut opintoihin ja tutkimuksiin maan olojen todellisen tuntemuksen saavuttamiseksi. Hämmästyksekseen on saanut havaita Ruotsin lehdet niin tietämättömiksi näistä, että ne puhuvat ukaaseista, Venäjän hallituksen käskyistä jne. muka Suomea koskevina. Aftonbladetin taannoisessa kirjoitustyylissä eivät edes Siperia ja solmuruoska puuttuneet tätä maata koskevien artikkelien sisällöstä. Kuten edellä on jo todettu, tämä lehti oli aiemmin melkeinpä ainoa, joka kertoi Suomesta jotakin. Sen kannanotot ovat perustuneet siihen nurinkuriseen käsitykseen, ettei Suomen hallitusvalta ole Suomen kansan hallitusvaltaa. Eikä hallitustoimissa kuitenkaan ole sotavoimien päällikkyyttä lukuun ottamatta mitään toimialaa, jolla Suomen miehet eivät ole ennen olleet ja edelleenkin ole hallitsijan neuvonantajina. Kaikki Suomea koskevat säädökset antaa Suomen senaatti joko pelkästään Keisarin nimissä tai sellaisissa kysymyksissä, joiden itsenäiseen ratkaisemiseen senaatilla ei ole valtuuksia, vaan joissa hallitsija vain kuulee sen mielipidettä, Hänen Majesteettinsa oman päätöksen mukaisesti. Kun tietyllä aikakaudella on tehty joitakin hallintotoimia senaattia kuulematta, tämä oli vain poikkeama tavanomaisesta järjestyksestä. Näitä poikkeuksia lukuun ottamatta kaikki niin hyvä kuin moitittavakin, mitä mainituissa oloissa on saatu Suomessa aikaan näiden viidenkymmenen vuoden kuluessa, on pantava Suomen kansan itsensä tiliin. Ja yleensäkin kansan tila, olkoonpa se millainen tahansa, on kansan oman toiminnan tulosta. Sen tuottama kunnia tai häpeä ei historian tuomioistuimessa lankea kenenkään muun ansioksi eikä syyksi. Kun Ruotsin lehdistön Suomea koskevat kuvaukset nyt ovat pääasiassa pyrkineet saamaan ruotsalaisen yleisön vakuuttumaan siitä sorrosta ja orjuudesta, jonka ikeessä me täällä Suomessa huokailemme se on oikeastaan työskennellyt vain saattaakseen Suomen kansan halveksunnan kohteeksi. Mitäpä hyödyttää lisäys: mieliala maassa on kuitenkin sellainen tai tällainen. Kansa ei kuulu historiaan mielialojensa, vaan tekojensa perusteella. Sääli, jota tuollainen ajattelutavan kuvailu saattaa herättää, on niin lähellä halveksuntaa, että jokainen kansa aivan varmasti toivoo säästyvänsä siltä.
Ruotsin lehdistö ehkä kysyy meiltä: mitä on tehtävissä? Vastaamme: on tarkasteltava, eikö Suomen nykyinen tilanne tarjoa mitään, minkä perusteella Suomen kansa voisi ansaita Euroopan sivistyneiden kansakuntien kunnioituksen. Jo se seikka, että maalla on oma valtiojärjestys, oma hallitus ja oma valtiontalous ja että jokainen sen asukas sanoo olevansa ja on ”Suomen [kruunun] alamainen”, ei ole Suomen asemassa suinkaan vähäinen aikaansaannos. Suomen kansaa ei ole tähän tulokseen pääsemisessä auttanut mikään muu kansa kuin se itse. Jos tunnustetaan, että tässä maassa on ollut käynnissä jatkuva työ kansallisen tietoisuuden lujittamiseksi ja että tämä kansallinen tietoisuus on ilmaissut ja ilmaisee olemassaolonsa lainsäädännössä, hallinnossa, opetuslaitoksessa, kirjallisuudessa, näyttää tämäkin ansaitsevan muiden kansakuntien arvostusta.
Varsin helposti voi havaita, miten paljon Ruotsin lehdistö olisi hyödyttänyt maatamme, jos se olisi tuolla tavalla suvainnut lahjoittaa Suomen kansan pyrkimyksille tukensa. Kansakunnan oikeudet eivät varmaankaan koskaan ulotu kauemmaksi kuin sen valta. Valtaa ei ole kuitenkaan vain aineellinen voima. Sivistyskin on valtaa, etenkin nykyaikana. Se on valtaa siinäkin mielessä, että se yhdistää kansakunnan muuhun sivistyneeseen ihmiskuntaan ja saa tämän tunnustamaan sen omaan piiriinsä kuuluvaksi. Niistä monista eri lehdissä julkaistuista moitteista, joihin emme ole halunneet eikä meillä ole ollut aikaa vastata, muistuu mieleemme muuan Åbo Underrättelseriin lähetetty kirjoitus. Olimme puhuneet englantilaisten suhtautumisesta Itä-Intiaan ja esittäneet mielipiteen, että heidän valtansa tuossa maassa perustui sivilisaation antamaan oikeuteen – tai jotakin tuohon tapaan. Mainitun kirjoituksen lähettäjä kysyi meiltä, eikö jokainen kansa, myös Suomen kansa, olisi samoilla perusteilla tuomittu alistumaan nujerrettavaksi. Vastaus on yksinkertainen. Se on ilmaistu tuossa edellä. Paitsi sitä valtaa, jonka sivilisaatio suoranaisesti antaa kansalle, joka on sen omaksunut, kansaa kannattelee myös se, että muut kansat tunnustavat sen sivilisaation todelliseksi. Tämän tunnustuksen perusteella kansa saa oikeuden olla olemassa yleisinhimillisen sivistyksen takia, sen edustajana; ja tämä oikeus on valtaa. Voidaan toki sanoa: jokainen kansanheimo voi tulla sen edustajaksi; silloin puhutaan kuitenkin vain mahdollisuudesta tämän oikeuden ja tämän vallan saavuttamiseen, ei todella olemassa olevasta asioiden tilasta.
Ehkä meiltä tämän lisäksi kysytään: eikö Ruotsin lehdistön pidä moittia Suomen olojen sellaisia piirteitä, jotka ansaitsevat moitetta? Päähämme ei pälkähtäisi vaatia Suomelle tuollaista erivapautta. Mutta kun arvostelun ainoana perusteena on edellä mainittu kaavamainen määrämitta, se ei voi olla vinoutumatonta. Me täällä Suomessa tiedämme kyllin hyvin, millaisia puutteita poliittisissa laitoksissamme on. Mutta ymmärrämme myös, mikä nykyisin on mahdollisuuksiemme rajoissa. Ei olisi mitenkään merkillistä, jos täällä toisinaan säälivästi hymyillen luettaisiin, mitä joku tukholmalainen lehtimies omassa vapaudessaan ja rauhassaan kirjoittaa meidän oloistamme. Voitaisiin toivoa, että hän osoittaisi urheutensa toimimalla mieluimmin muutamia kuukausia lehtimiehenä tässä maassa. Ja se, mitä tässä on sanottu lehtimiehistä, koskee jossakin määrin jokaista yleisiin asioihin vaikuttavaa henkilöä. Suomen kansan kaltaisen pienen kansan ei ole kovin helppoa nousta vuosisatoja kestäneestä riippuvuudesta ja alamaisuudesta tunnustetun kansakunnan asemaan. Meidän ei tarvitse muistuttaa, miten paljon sekä pienuuden että vaikeuksien merkitys kasvaa, kun tuollainen kansa elää yhdistettynä yhteen maailman mahtavimmista valtakunnista. Pikaisimmankin vilkaisun pitäisi osoittaa se, että Suomella on joitakin poliittisia oikeuksia, suuremmaksi ihmeeksi kuin näiden oikeuksien vähäisyys verrattuna esim. Ruotsin oikeuksiin.
Suomen tuoreimpiakin tapahtumia on Ruotsin lehdistössä arvioitu samalla lailla yksipuolisesti kuin monia aiempiakin. Nykytilanteen arvostamiseksi oikealla tavalla on tiedettävä, miten sekä poliittinen tietoisuus että maan poliittista asemaa suojaavat takeet ovat vähitellen kehittyneet. Kummassakin suhteessa riittää maininta, että rauhansopimuksessa Suomi luovutettiin tuleviksi ajoiksi Venäjän valtakuntaan yhdistettynä maakuntana ja että muuan maan lakien tuntija esittää vielä 1859 julkaisemassaan teoksessa maan aseman tällaiseksi. Mainitunlaisesta alusta, joka ei suinkaan sisällä lupausta maan nykyisen valtiomuodon toteuttamisesta, tämä on kehittynyt nykyiselleen. Takeina ovat hallitsijoiden sanat ja vakuutukset. Ne on annettu vapaaehtoisesti, ja jokainen suomalainen pitää ja hänen on pidettävä selvänä, ettei näitä takeita peruuteta. Erityisesti valtiopäivien osalta luottamus nykyisin hallitsevan Suomen Suuriruhtinaan jaloon oikeamielisyyteen on mahdollistanut sen, että maan ylimmille vallanhaltijoille on voitu esittää valtiopäivien toimien olevan tarpeen maan henkisten ja aineellisten etujen edistämiseksi. Ei voida epäillä sitä, että nämä esitykset ovat ilmaus maassa yleisesti vallitsevasta käsityksestä. Tästä voidaan kuitenkin myös päätellä, ettei yleinen käsitys ole aiemmin tätä ennen ollut riittävän vahva pystyäkseen selviytymään olojen asettamista väistämättömistä esteistä.
Kun senaatti sai 1859 keisarillisen käskyn ilmoittaa, mitkä asiat ensisijaisesti vaativat toimia, joissa maan säätyjen myötävaikutus olisi tarpeen, oikeastaan kukaan ei siis tuolloin ollut osannut odottaa näkevänsä maan toiveiden edes siinä määrin lähestyvän toteutumistaan. Kun kyseessä on isänmaalle tärkeä asia, on helposti ymmärrettävissä, että silloin kuviteltiin tuon todellisuuden saapuvan mahdollisimman pikaisesti. Kyseessä olevat tiedot on kuitenkin kuten tunnettua ehditty saada esittelyä varten valmiiksi vasta kuluvan vuoden alussa, eikä tuona ajankohtana maassa kaiketi oikeastaan kukaan olisi pystynyt mitenkään selkeästi ilmoittamaan, mitkä asiat ovat kiireellisimpiä valtiopäivillä käsiteltäviksi. Eri asia on vielä asioiden todellinen valmistelu valtiopäiville esiteltäviksi, etenkin kun maan siviili- ja rikoslainsäädännön uudistamisella on melkoinen osuus niiden käsiteltäviksi tulevien asioiden joukossa. Ei ole helposti arvattavissa, miten pian tämän luonteiset asiat voitaisiin todella esittää säädyille. Emme myöskään voi ryhtyä lähemmin pohtimaan, millaiset näkökohdat ovat tämän vuoden huhtikuun 10. päivän armollisen manifestin mukaan muutenkin viivyttäneet valtionpäivien koollekutsumista. Euroopassa kyllä tiedetään, että Suomen asiat merkitsevät perin vähän verrattuina niihin koko maailmalle tärkeisiin kysymyksiin, joiden ratkaiseminen parhaillaan askarruttaa maan hallitsijaa. Suomessa on kuitenkin pidettävä arvossa sitä, että hallitsijan lupaus valtiopäivien koollekutsumisesta on tässä manifestissa ensi kerran ilmoitettu Suomen kansalle. Tämä ilahduttava vakuutus osoittaa yksinäänkin, että Suomessa on tapahtunut poliittistakin kehitystä ja että tämä on ilmennyt muulla tavoin kuin joutavina mielialoina ja mielipiteenilmauksina.
Samassa manifestissa tammikuuksi 1862 koolle kutsutun neljän säädyn edustajista koostuvan valiokunnan pääasiallisena tehtävänä on 24. huhtikuuta annetussa keisarillisessa reskriptissä annetun selityksen mukaan vaikuttaa valtiopäivien käsiteltäviksi tulevien asioiden valmisteluun esittämällä ehdotuksia valtiopäiville annettaviksi esityksiksi. Valiokunnan kokousasiakirjat saatetaan julkisuuteen. Tiedetään, että eräitä henkilöitä on valittu hankkimaan ulkomailla koulutusta pikakirjoittajiksi, niin että he pystyvät toimimaan pikakirjoittajina kokouksissa. Myös kokouksissa käsiteltäviksi tulevat aiheet on tietysti saatettava julkisuuteen niin hyvissä ajoin ennen valiokunnan kokoontumista kuin mahdollista, jotta keskustelujen hyödyllisyys ei kärsisi. Voidaanhan tässä maassa vähemmän kuin muualla odottaa, että koolle kutsuttu neuvottelukokous pystyy ilman minkäänlaista valmistelua esittämään mielipiteensä yleisistä asioista. Tuollainen valmistelu on saatavissa aikaan vain edeltävässä julkisessa keskustelussa painetun sanan välityksellä. Silloin voidaan myös toivoa valiokunnan keskustelujen antavan parasta valaistusta käsiteltäviin kysymyksiin.
Kun ajatellaan, miten paljon lainuudistuksia tarvitaan maassa, jossa lainsäädäntö on tärkeimmiltä osiltaan ollut pysähdyksissä puoli vuosisataa ja nimenomaan sellaisen puolen vuosisadan ajan, joka on Euroopan maissa yleensä merkinnyt lakien ja laitosten täydellistä mullistamista, ja kun lisäksi otetaan huomioon, miten valistumaton yleinen mielipide on sen suhteen, mitä on pantava vanhentuneeksi havaitun sijaan, jokaisen ajattelevan ihmisen täytyy toivoa, että kaikista kysymyksistä, jotka alistetaan valtiopäivien harkittaviksi, keskusteltaisiin ja niitä selvitettäisiin sitä ennen mahdollisimman monipuolisesti. Pari vuotta on kansan elämässä vähäinen silmänräpäys, eikä merkitse paljonkaan, toteutetaanko jokin tarpeellinen lainuudistus muutamaa vuotta aikaisemmin vai myöhemmin. Hyvin tärkeää kuitenkin on, että kun uudistus tehdään, se todella vastaa kansan tarpeita eikä osoittaudu muutaman vuoden kokemuksen jälkeen kelvottomaksi.
Ruotsin lehdistö olisi uskoaksemme voinut tätäkin kysymystä käsitellessään esiintyä toisessa hengessä kuin se on esiintynyt. Tässä asiassa kuten paljossa muussakin Suomen on tyydyttävä siihen, mikä on mahdollista, käytettävä huolellisesti hyväksi jokainen edistysaskel, vähäisinkin. Käsityksemme mukaan valiokunnan toiminnasta on pyrittävä saamaan maalle mahdollisimman paljon hyötyä. Ja tämän ensimmäinen edellytys on luottamuksen ja hyväksymisen antaminen valiokuntainstituutiolle. Toistamme: tarpeellisista lainuudistuksista ainakin suuri osa merkitsee niin syvälle ulottuvaa asioihin puuttumista ja vaikuttaa niin laajasti, että uudistusehdotusten valmistelu vaatii oman aikansa ja jopa varsin paljon aikaa, vaikka asioita käsiteltäisiin mitä taitavimmin. Niiden ratkaisun pitää toki vastata yleistä mielipidettä, mutta kukaan ei tohtine tällä hetkellä väittää pystyvänsä todistamaan, mikä yleinen kanta missäkin asiassa on. Tosiasia on, että yleisesti ollaan vakuuttuneita siitä, etteivät useat vanhentuneet lait vastaa tarkoitustaan, mutta mitään lähimainkaan yleistä käsitystä ei ole siitä, mitä niiden sijaan on pantava. Ja voitaneen jopa helposti laskea niiden henkilöiden määrä, joilla on selkeä ja tarkkaan harkintaan perustuva mielipide edes jonkin kysymyksen osalta siitä, mitä on tehtävä. Tämä tilanne on väistämätön sellaisen kansan keskuudessa, joka on tosiaankin melkeinpä vuosisadan ajan nähnyt kaikkien lainsäädäntöasioiden olevan hallitusvallan käsissä ja joka ei melkeinpä koskaan ole hoitanut yhteisiä asioitaan itsenäisesti edustuslaitoksen välityksellä. Olihan Ruotsin valtiopäivien merkitys vuosina 1789–1809 vähäinen, ja kun Suomi oli valtiopäivillä edustettuna vain yhtenä maakuntana muiden joukossa ja kuului lisäksi sivistyksellisesti takapajuisiin maankolkkiin, on helposti ymmärrettävissä, että varsin harvat Suomen edustajat pääsivät niillä koskaan johtaviin asemiin. Harvat Suomessa pidetyt maapäivät [valtiopäivät] ovat kaukana menneisyydessä. Porvoon valtiopäivät ovat ainoat, joilla on ollut koolla ainakin suurin osa Suomen edustajista, silloin ensimmäisen ja tähän mennessä ainoan kerran käsitelläkseen Suomen asioita. Voidaan toki todeta, että tuon ajan miehissä oli vielä jäljellä jonkin verran yleisten asioiden vaatimaa yhteishenkeä vapaudenajan valtiopäiviltä. Noilla [Porvoon] valtiopäivillä on kuitenkin arvoasemansa Suomen historiassa enemmänkin pelkän olemassaolonsa kuin aikaansaannostensa takia.
Ruotsissa, jonka valtiosääntö on aivan toisenlainen ja jossa on nautittu rajatonta sananvapautta, on voitu hankkia kokemusta siitä, miten uudistukset sujuvat säätyedustuksen toimiessa jatkuvasti. Kun otetaan huomioon kaikki edellä esitetyt seikat, voidaan helposti saada mielikuva siitä, millaisiksi ensimmäiset valtiopäivät täällä Suomessa arvatenkin muodostuvat. Niinpä onkin myönnettävä, että niillä, jotka tunnustavat lainsäädäntömme uudistamisen äärimmäisen tärkeyden, mutta ovat silti epäilleet, voivatko valtiopäivät todella pystyä toteuttamaan uudistukset maan edun mukaisesti, on vahvoja perusteluja mielipiteelleen. Eikä kukaan varmaan voikaan odottaa suuria tuloksia ensimmäisten valtiopäivien kokoontumisesta. Hyödyllisen toiminnan ensimmäinen edellytys on, että tiedetään mitä tahdotaan; toinen edellytys on tietää selkeästi keinot tarkoitettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Emmekä liene sanoneet liian paljon väittäessämme, että yleiset käsitykset kummastakin seikasta ovat vielä varsin epävarmoja ja häilyviä. Se mitä on sanottu valtiopäivistä pätee väistämättä osittain myös ennen pitkää kokoontuvaan valiokuntaan nähden. Tämän tehtävä kuitenkin ensinnäkin rajoittuu pelkästään ehdotusten esittämiseen, eivätkä nämä siis sido tulevia valtiopäiviä. Ja toiseksi voidaan pitää suurena etuna sitä, ettei valiokunta käy keskustelujaan eikä suorita äänestyksiään säädyittäin, vaan yhdessä ja pääluvun mukaan äänestäen. Kun sen keskustelut ja päätökset on saatettu julkisuuteen ja tulevat yleisiksi keskustelunaiheiksi, yleinen tietoisuus näistä kysymyksistä epäilemättä muuttuu toisenlaiseksi kuin nykyisin ja tuloksellisia uudistuksia voidaan odottaa saatavan aikaan myös raskaan säätyedustuslaitoksen kautta.
Olemme halunneet edellä ilmaista vakaan käsityksen, joka jokaisella todellisella isänmaanystävällä pitäisi mielestämme jokaisessa maassa olla, nimittäin tämän kannan: että isänmaan menestystä edistetään käyttämällä olemassa olevia tilanteita kaiken saavutettavissa olevan hyvän saavuttamiseen eikä siten, että kevytmielisesti hylätään kaikki tällaisen toiminnan tarjoamat mahdollisuudet, koska ne eivät ole toiveiden mukaisia, ja tyydytään sen sijaan esittämään vain tyhjänpäiväistä arvostelua. Viimeksi mainittu menettely on tosin helpompi vaihtoehto; siihenhän ei tarvita tietämystä eikä ponnisteluja. Muuten toivomme, että tämä artikkeli puolustaisi paikkaansa samalla perusteella kuin Porvoon valtiopäivät edellä esittämämme käsityksen mukaan, pelkällä olemassaolollaan. Ja tätä ajatellessamme velvollisuutemme on vakuuttaa Ruotsin lehdistön johtomiehille, että olemme kiitollisia.
J. V. S.
