System af samfundsekonomins läror – ett försök af Axel Liljendstrand [Yhteiskuntataloustieteen oppijärjestelmä – tutkielma, kirjoittanut Axel Liljenstrand]. Vihko 1. H:ki 1860.

Vaikka tämän teoksen kirjoittaja on antanut käsittelemälleen tieteenalalle uuden nimen yhteiskuntataloustiede, jokainen lukija havaitsee helposti, että kyseessä on yleensä kansantaloustieteeksi sanottu ala. Kirjoittaja ilmoittaa nimenmuutoksen syyksi käsityksensä, että sana kansantalous viittaisi oppiin, joka tarkastelee nimenomaan yksittäisen kansakunnan taloutta, vaikka tämän tieteen pitäisi selvittää yleisesti kaiken taloudellisen toiminnan perusteet. Tuollaista kansantalous-sanan tulkintaa olisi tuskin kuitenkaan tarvinnut pelätä. Ranskalaiset ovat käyttäneet termiä ”économie sociale”. Sanalla ”social” on kuitenkin ranskan kielessä omalaatuinen merkitys. Sillä tarkoitetaan kaikkea, mikä kuuluu kansalaisyhteiskunnan toiminnan piiriin. Sen takia tieteen nimeä voidaan pitää oikeaan osuneena. Ruotsin kielessä sana ”samfund” taas tarkoittaa sekä perhepiiriä että kansalaisyhteiskuntaa ja valtiota, ja jopa jokainen kirkkokunta, järjestö, kunta, tiedeakatemia, raamattuseura tai muu yhteisö, jonka piiriin yksilöt ovat yhdistyneet yhteistä toimintaa varten, on samfund. Voitaneen toki sanoa, että taloudenpidon perusteiden on oltava samat kaikissa näissä yhteisöissä. Kansantaloustiede menettää kuitenkin täydellisesti kiinnekohtansa, ellei yksilöiden, perheiden ja yhteiskunnassa toimivien yhteisöjen taloutta sisällytetä kansallisvarallisuuteen, sen ylläpitoon ja kartuttamiseen. Oletetusta luonnollisesta, yleisinhimillisestä taloudenpidosta tulisi vain villieläinten taloutta. Vasta silloin, kun kaikki taloudenpito järjestetään siten, että se edistää kansakunnan etua, samalla kun se tyydyttää taloudenpitäjän tarpeet, voidaan puhua joistakin taloudenpidon yleisistä periaatteista. Nimellä kansantaloustiede eli kansantalouden hoito-oppi näyttää siis olevan hyvät perustelut puolellaan. Ranskalaisten économie sociale voitaisiin silloin sisällyttää sen osaksi toisen osan, économie politiquen, rinnalle. Jälkimmäinen taas vastaisi saksalaisten sanaa Volkswirtschaft tai Staatswirtschaft. Sayn saksantaja L. H. Jakob, joka itsekin on erinomainen kansantaloustieteen tuntija, määrittelee kansantaloustieteen näin laajaksi. Hän on myös tietääksemme ensimmäisenä käyttänyt tätä sanaa. Sayn maineikkaan tutkimuksen nimi on Traité d’économie politique. Jakob saksantaa nimen muotoon ”Abhandlung über die National-Oekonomie” ja esittää omat perustelunsa tekemälleen muutokselle.

Kirjoittaja on oman valintansa mukaan kirjoittanut oppikirjan tai luento-oppaan sijasta teoksen, jota voitaisiin sanoa laajemmalle yleisölle suunnatuksi tietokirjaksi. Tästä syystä esitystapa ei ole tiukasti tieteellinen. Kansantaloustiede on käsityksemme mukaan mielenkiintoisimmillaan edetessään määritelmästä toiseen pelkän kuvailun sijasta. Määritelmät ovat toki vielä epätarkkoja, mutta tieteenalan tavoitteena on luoda käsitteilleen riittävän varmat ja täsmälliset määritelmät. Mitään varsinaista järjestelmää ei myöskään voida laatia ilman määritelmien täsmällisyyttä. Ja kun yleistajuinen esitystapa on estänyt kirjoittajaa esittämästä määritelmiä, näyttäisi siltä, ettei olisi ollut aihetta nimetä tällaista esitystä ”Yhteiskuntataloustieteen oppijärjestelmäksi”. Tällä emme pyri kiistämään sitä, että kirjoittaja osoittaa eri luvuissa tarkastelemiensa asioiden olevan yhteydessä toisiinsa – kirjoittaessaan ”tuotannosta”, ”ihmisestä”, ”luonnosta”, ”pääomista”, ”sivilisaatiosta”. Ehkä tämä asioiden esittämisen järjestys soveltuukin sangen hyvin käytettäväksi yleistajuisessa esityksessä. Kirjoittaja ei ole kuitenkaan esittänyt sille minkäänlaista tieteellistä perustelua eikä siis ole myöskään osoittanut, että se nojautuisi johonkin järjestelmään. Myönnämme auliisti, ettei kansantaloustiede ole yleensäkään vielä kehittynyt niin pitkälle, että voitaisiin sanoa sen pohjautuvan mitenkään selväpiirteiseen järjestelmällisyyteen. Huomautuksemme koskee näin ollen vain sitä kirjoittajan ilmeistä olettamusta, että aineiston ulkonainen esittämisjärjestys olisi järjestelmä. Edellä jo totesimme, että kirjoittajan jäsentely on mielestämme sopiva yleisölle suunnattuun teokseen.

Jotta voitaisiin puhua jonkin tieteenalan järjestelmästä, on sen kirjallisuus tunnettava täydellisesti. Kun siis sanomme asiasta muutaman sanan, teemme tämän pyrkimättä mitenkään arvioimaan tätä kirjallisuutta. Sen perusteella, mitä olemme lukeneet, meistä kuitenkin näyttää siltä, että kansantaloustieteestä pyritään nykyisin kehittämään luonnonoikeuden tutkimukseen vertautuva tieteenala. Lähdetään nimittäin tuotannon ja kulutuksen tarkastelusta, ja ensiksi mainitun osatekijöiksi käsitetään toisaalta abstrakti ihmisyksilö, jolla on joukko tarpeita ja kyky tarpeittensa tyydyttämiseen, ja toisaalta ihmisen ulkopuolella oleva luonto itsestään selvänä kohteena, johon tämä kyky suunnataan ja josta ottamalla tai jota muokkaamalla ja hyväksi käyttämällä jne. näitä tarpeita tyydytetään. Nykyisin tähän lisätään, että yksilö kuuluu yhteiskuntaan ja on saanut tältä jonkin määrän sivistystä ja hänellä on siis toisenlaisia tarpeita ja kykyjä kuin villi-ihmisellä, ja lopuksi vielä, ettei hän ole yhteydessä pelkästään luontoon sinänsä, vaan myös ”pääomaan”, yhteiskunnassa jo olemassa oleviin edeltäneiden sukupolvien työn tuloksiin, jotka juontuvat niiden kyvyistä mainittujen raaka-aineiden, luonnonesineiden ja luonnonvoimien hyväksikäyttöön. Pääoman olemassaolosta saadaan näin ollen kirjoittajankin mukaan kiittää ”säästäväisyyden” hyvettä, joka on eräänlainen Deus ex machina [yllättävä ratkaisija], josta kansantaloustiede ei tietenkään voi sanoa muuta kuin että se tuottaa onnea siellä missä se ilmenee; perustuuhan siihen kansantaloustieteen koko olemassaolo. Jos nimittäin kansantalouden tutkijan olisi vain kuvattava, miten yksilö luonnonvoimia hyväkseen käyttäen tuottaa kuluttaakseen tuottamansa heti, hänellä ei olisi mitään lisättävää vaihtoarvosta, rahasta, luotosta jne. Oikeastaan hän ei voisi puhua muunlaisesta tuotannosta kuin valmiiden luonnontuotteiden keräilystä, hedelmien poiminnasta, lintujen ja kalojen pyydystämisestä käsin jne. Ovathan kylvösiemen, jousi ja verkko jo pääomaa ja edellyttävät ”säästäväisyyttä”. Kun tieteenala käsitetään tällä tavalla, se riippuu juuri tässä naulassa.

Kansantaloustieteen (”poliittisen taloustieteen”) varsinainen perustaja Adam Smith ei ajatellut näin. Hän kiinnitti huomionsa kansallisvarallisuuteen (”the wealth of nations”). Teoksensa ensimmäisessä kirjassa hän esittää ne yleiset perusteet, joista kansallisvarallisuuden kasvu tai väheneminen johtuu; toisessa tarkastellaan pääoman syntyä ja merkitystä. Nämä kaksi kirjaa sisältävät hänen oppinsa kokonaisuuden. Kolmas ja neljäs nimittäin sisältävät hänen edeltäjiinsä kohdistuvaa arvostelua, ja viidennessä käsitellään valtiontalouden hoitoa.

Mielestämme tällainen käsitys tieteenalasta merkitsee lujaa otetta todellisuudesta ja näin ollen myös todenmukaista käsitystä alan käsitteellisestä sisällöstä. Vain villi-ihminen on tarpeidensa tyydyttämiseksi tekemisissä luonnontilaisen luonnon kanssa. Kulttuuri-ihmisen tarpeiden tyydyttäminen on yhteydessä kansallisvarallisuuteen. Hänen käyttämänsä luonto on jo alistettu ihmisen valtaan. Kansantaloustiede ei liity villi-ihmisen maailmaan. Voidaan toki puhua kauniisti siitä, että jokaisella ihmisellä on luonnollinen oikeus hengittämäänsä ilmaan. Jos näin on, hän tarvitsee myös siivet ja hänen on elettävä ilmassa. Jos hän haluaa pysähtyä seisomaan tai istumaan mättäälle nauttiakseen mainittua oikeuttaan, hänen on saatava siihen lupa mättään omistajalta. Maantien sanotaan olevan vapaasti kaikkien käytettävissä; kansantaloustieteen tehtävänä ei kaiketi kuitenkaan ole ihmisten ajaminen maantielle. Kaikkien maiden asukkaat eivät myöskään ole yhtä avokätisiä ihmisystäviä kuin Suomen talonpojat, jotka pitävät ilmaiseksi maantiet avoimina kaiken kansan kuljettaviksi. Nykyisin ei edes voi ”joutua maantielle” sanan vanhassa merkityksessä. Nykyajan maanteille, rautateille, ei nimittäin pääse kukaan ilman rahaa.

Jos kansantaloustiede edelleenkin pitäisi tehtävänään opettaa, mitä kansallisvarallisuus on, havaittaisiin helposti, ettei se koostu kaikenmoisesta kuolleesta irtaimistosta, vaan kertyy todellisuudessa yhteiskunnan jäsenten työstä heidän tarpeidensa tyydyttämiseksi. Yksilö kuluttaa työn aikana jo valmista, olevassa olevaa tuotannon tulosta, kansallisvarallisuuteen kuuluvan pääoman osaa. Hänen aikaansaamansa tuotantotulos jää talteen myöhempää kulutusta varten – joko hänen omaan käyttöönsä tai muiden kulutettavaksi. Hänen kulutuksensa on se osuus, jonka hän saa pääomasta käytettäväkseen; hänen tuotantonsa on hänen pääoman lisäämiseksi maksamansa osuus. Kukaan ei voi luovuttaa tätä kulutussummaa tuotantosumman vastineeksi saamatta vaihtamisesta voittoa. Muutenhan vaihtaja ei saa itselleen mitään osuutta pääomasta eli mitään kulutettavaa. Mainittu voitto siis kasvattaa pääomaa. Jos kulutus vain korvattaisiin vastaavalla tuotannolla, kukaan uusi yksilö ei voisi saada osuutta kansallisvarallisuudesta eli sitä ei voisi olla olemassa. Tähän ei tarvita lainkaan säästäväisyyttä. Asioiden luonteen takia tuotannon on väistämättä oltava kulutusta suurempi ja pääoman on kartuttava; tämä kuuluu kansallisvarallisuuden käsitesisältöön.

Joissakin ajan vaiheissa kansallisvarallisuus vähenee ja pääomaa tuhotaan. Tämä on kiistatonta. Onnettomat olot, sota, kato, tappava kulkutauti, ovat silloin haitanneet työntekoa tai alentaneet sen arvoa. Kansantaloustiede ei pysty estämään tuollaisia tapahtumia. Ne eivät kuitenkaan kumoa teorian pätevyyttä. – Muinoin tiheästi asutut ja hyvin viljellyt maat ovat nyt autioita erämaita. Tähän ovat johtaneet samat syyt. Näissäkään maissa seurauksia ei silti enää ilmene syiden lakattua vaikuttamasta. Työ saattaa monissa maissa olla yleisen köyhyyden vallitessa melko arvotonta, joten tuotanto ylittää vähäisen kulutuksen vain niukasti eikä pääoman karttumista siis juuri huomaa. Jos väestön määrä kuitenkin edelleen kasvaa, tämä osoittaa pääoman sielläkin karttuvan. Yleisesti onkin todettava, ettei kansantaloustiede voi pitää kansallisvarallisuuden vähenemistä normaalina olotilana kuten valtiotiedekään ei voi pitää anarkiaa eikä hajoamista valtion olemukseen kuuluvina ilmiöinä.

Tämän käsityksen hyväksyessään ei tarvitse samastaa kansallisuusvarallisuutta ja pääomaa. Kansantalouden tutkijat ovat tunnetusti hyvin erimielisiä pääoman määrittelystä. Käsitysten olennaisin ero sisältyy siihen, että eräät pitävät kaikkea kansakunnan hallussa olevaa omaisuutta (sen vallitseva sivistys mukaan luettuna) pääomana, toiset taas määrittelevät pääomaksi vain sen osan omaisuudesta, jota voidaan käyttää hyväksi tuotantotoiminnassa. Ensiksi mainitut jakavat pääoman tuottavaan ja tuottamattomaan, jälkimmäiset taas erottavat pääoman piiristä kaiken omaisuuden, joka on tarkoitettu vain kulutettavaksi.1

Kummankaan koulukunnan oppeihin ei tarvitse pitkällekään syventyä havaitakseen, miten epämääräisesti viimeksi mainittu erottelee pääoman ei-pääomasta ja ensiksi mainittu tuottavan ja tuottamattoman pääoman. Päädytään sellaisiin tuloksiin, että sama tarkastelun kohde, esim. elintarvikkeet, on toisen käsityksen mukaan pääomaa (siis tuottavaa), toisen mukaan ei-pääomaa (tuottamatonta). Sakset ovat räätälin kädessä pääomaa, mutta paperinukkeja leikkelevän lapsen kädessä eivät, jne.

Tämän jaon merkillisyyksiin kuuluu myös se, että työn ja pääoman erottamisesta huolimatta äly ja taito kuitenkin sisällytetään pääoma-arvoihin. Toisin sanottuna esim. silmien ja käsien käyttäminen on työtä, mutta niiden käytön taitavuuden aste on pääomaa. Kirjoittaja sanoo: äly ja taito ovat pääomaa, koska ihmisellä ei ole niitä luonnostaan, vaan hänen on ”hankittava ne kustannuksia vaativalla tavalla ja pitkäaikaisella työllä”. Mutta onhan työkykyisen ihmisen koko elimistönkin kasvattaminen kehdosta asti vaatinut kustannuksia ja työtä. Eikö siis ihmisruumis in totum & tantum [kaikkineen] ole pääomaa? Ja vaikka työ voi vaatia hyvinkin vähän ammattitaitoa, valmius siihen on toki harjoituksella (kustannuksilla ja työllä) hankittu. Miksi siis työ ja pääoma on yleensä erotettava toisistaan?

Meidän käsityksemme mukaan koko tämä pääomaoppi sisältää ratkaisemattoman sisäisen ristiriidan.

Kaikki aineelliseen maailmaan kuuluvat kohteet, maa sekä kaikki mitä sen sisässä tai pinnalla on, kaikki jalostamattomat luonnontuotteet sekä kaikki keinotekoisesti valmistetut esineet, ovat sivistyneessä yhteiskunnassa omaisuutta. Luonnonvoimat ovat sidoksissa aineelliseen maailmaan eli tässä yhteydessä omaisuuteen. Kun ihmisen tarpeiden tyydyttäminen tapahtuu aineellisten kohteiden välityksellä, ne voidaan sivistyneessä yhteiskunnassa tyydyttää ainoastaan käyttämällä omaisuutta, omaa tai muiden. Lisäksi koskaan ei voida selvästi osoittaa, ettei kaikki omaisuus kuuluisi pääomaan. Sanotaan: pääomaa ovat vain ne aineelliset kohteet, joita käytetään tuottamaan uutta omaisuutta, lisäämään sitä. Kaikkea omaisuutta voidaan kuitenkin käyttää tällä tavalla. Opetetaan: raha ei sinänsä ole pääomaa, sitä ei sellaisenaan voida käyttää uuden omaisuuden tuottamiseen, mutta se on pääomaa, koska se voidaan muuttaa millaiseksi pääomaksi tahansa. Sillä lailla! Voidaanhan kaikki aineelliset kohteet, kaikenlainen omaisuus muuttaa rahaksi tai vaihtaa suoraan samanlaiseksi omaisuudeksi kuin rahakin. Miksi siis kaikki omaisuus ei ole pääomaa?

Tämä ei estä pääoman jakamista tuottavaan ja tuottamattomaan (kuolleeseen) pääomaan, jos tämä jako nimittäin tehdään sen näkemyksen perusteella, että kaikkea omaisuutta voidaan suoraan tai välillisesti käyttää tuotantotoimintaan, mutta kaikki omaisuus voi myös maata vailla tuottavaa käyttöä. Esim. kone on kuollutta pääomaa heti, kun uudempi keksintö syrjäyttää sen, samoin silloin, kun tehdas suljetaan tuotteiden huonon menekin, raaka-aineen tai yleensä käyttöpääoman puutteen tms. takia. Mikään ei siis estä mainitun jaon tekemistä sillä perusteella, että pääomaa käytetään eri tavoin eri aikoina – mutta jakoa ei voida tehdä pääoman eri muotojen välillä. Sellainen omaisuus, jota voidaan suoraan käyttää ainoastaan tuotantotoimintaan, voidaan myös erottaa sellaisesta omaisuudesta, jonka suora käyttö tapahtuu kuluttamalla. Koskaan ei voida kuitenkaan osoittaa, että jälkimmäinen olisi sinänsä tuottamatonta. Nuoren neidon tanssiaispuvun somiste saattaa olla tarpeellinen hyödyke kuten tehdastyöläisen olutkolpakkokin, ja jos neito esim. huolehtii lapsista, vanhemmistaan, sisaruksistaan jne., hänen toimintansa saattaa olla kansallisvarallisuuden kasvun kannalta tuloksellisempaa kuin mainitun tehdastyöläisen. Oikeastaan toisaalta kaikki omaisuus on kulutuksen eli käytön kohteena. Itse maaperää, soraa, kalkkia, kulutetaan. Kutomakoneen kuluminen ei eroa vaatteiksi valmistetun kankaan kulumisesta. Kudotun kankaan käyttäjä on myös kuluttanut kutomakonetta; ja sen käyttämisestä ansionsa saavat tehtailija ja työläinen ovat kuluttaneet siitä oman osuutensa syömällä ja juomalla ynnä muulla.

Kansallisvarallisuus ei kuitenkaan koostu pelkästään omaisuudesta, joka sinänsä on kansallisvarallisuuden kannalta arvioituna kuollutta pääomaa. Vasta kun työ tulee mukaan, omaisuudella on kansallisvarallisuuden piirissä arvoa. Kansallisvarallisuus koostuu näistä kahdesta tekijästä: työstä ja omaisuudesta. Yksilö voi olla varakas pelkästään omistaessaan omaisuutta, työtä tekemättä. Se on kuitenkin siirtyvää varallisuutta. Ellei hän työskentele ja huolehdi omaisuudestaan sillä tavalla, että se tuottaa sen verran kuin hän itse kuluttaa, hän köyhtyy päivä päivältä. Joku toinen, jonka käsiin tämä omaisuus siirtyy, rikastuu vastaavasti. Eikä se voi siirtyä muunlaiselle henkilölle kuin sellaiselle, joka on tehnyt työtä, tuottanut sen, minkä ensiksi mainittu on kuluttanut. Omaisuus on näin siirtynyt käsiin, joissa se työn tuloksena tuottaa. Voitaneen sanoa, että tuon aiemmin varakkaankin olisi jo pitänyt tehdä työtä. Tällaiset poikkeustapaukset eivät kuitenkaan merkitse mitään kansallisvarallisuuden kannalta. Työ alistaa joka tapauksessa aina valtaansa omaisuuden, pääoman, ja tuottaa uutta pääomaa.

Työhön taas eivät kuulu pelkästään ”äly ja taito”, vaan myös moraalinen sivistystaso. Niiden nimittämistä pääomaksi meidän on pakostakin pidettävä käsitteiden sekoittamisena. Kaikki pääoma on liikkuvaa siinä mielessä, että sitä voidaan siirtää kädestä käteen. Äly, taitavuus, moraalinen luonne eivät ole siirrettävissä. Ne tulevat esiin kasvatuksen vaikutuksesta, mutta ne eivät vähene siitä, että niitä tuodaan esiin. Päinvastoin niiden käyttäminen lisää niitä esiin tuovan henkilön älyä, taitoa ja moraalista ryhtiä. Niiden hallinta ei ole omaisuutta, pääomaa. Kaikki omaisuus on nimittäin luovutettavissa toiselle. Työtä ei sitä vastoin voida yleensäkään siirtää. Luonnonoikeudessa on yleensä vallalla väärä käsitys, että työtä voidaan luovuttaa ja siitä voidaan maksaa. Oikeastaan kuitenkin maksetaan työn tuotteesta, aineellisesta hahmosta, työn esinemaailmassa näkyvistä jäljistä; juuri tästä syystä aineellisen aikaansaannoksen laatu ja mittavuus ovatkin oikeampi työn korvaamisen peruste kuin työaika. Aineellisen aikaansaannoksen laadusta maksetaan kaikissa ammateissa, sen määrästä urakkatyössä.

Meidän ei tarvitse mainitakaan, että tässä, siis työssä, on varsinainen kansallisvarallisuutta luova voima. Keisarikauden roomalaisilla oli pääomaa yllin kyllin. Samoin Espanjalla Amerikan löytämisen jälkeen. Kansallisvarallisuus väheni silti. Kirjoittaja on sitä mieltä, että viimeksi mainitussa maassa erehdyttiin pitämään hopeaa ja kultaa tuottavana pääomana eikä vain välineenä tämän hankkimiseen. Vikana pidetään hyvin perustein kuitenkin sitä, että kirkossa ja valtiossa vallitsevaan mielivaltaan alistunut kansallishenki heikkeni. Tuloksellisen työn edellytyksiä ovat kansalaisvapaudet ja valistus. Yhtä tärkeä edellytys on moraalinen ryhti. Tämä ilmenee lähinnä lainkuuliaisuutena ja keskinäisenä luottamuksena, johon nykyisin niin tehokkaasti toimiva luototus perustuu; tässä muodossa moraalisuus ilmenee kansalaisyhteiskunnan elämässä. Tähän on vielä liitettävä isänmaallisuutena ilmenevä siveellinen henki, ja epäilemättä juuri se antaa työlle sen suurimman tuotantokyvyn. Kun se sisältyy teollisuudenharjoittajan toimintaan, kun hän luovassa työssään haluaa luoda jotakin suurta ja maalleen ja kansalleen hyödyllistä, silloin nähdään syntyvän suurenmoisia teollisuusyrityksiä, jotka vaikuttavat satoja vuosia kansallisvarallisuuden – pääoman ja työn – karttumiseen.

Kansantaloustiede ei voi ryhtyä näitä asioita koskeviin tutkimuksiin. Sen on edellytettävä, että työhön sisältyy valistunutta älyä ja moraalista tahtoa, aivan samoin kuin se edellyttää omaisuuden, sopimusoikeuden ja yhteiskuntajärjestyksen kuuluvan pääoman käsitteen piiriin. Sen ei silti myöskään pidä ottaa lähtökohdakseen kuviteltua luonnontilaa, jossa on kyseessä ihmiseläimen suhde luontoon. Tällaisen tarkastelun pohjalta se ei koskaan pääse tieteelliseen muotoon, järjestelmään. Silloin se joutuu, kuten tavallisesti käykin, lisäilemään esitykseensä mielivaltaisesti opit pääomasta, vaihtoarvosta, rahasta, luotosta ym. Havaitaan myös, ettei kansantaloustiede tyydy tuotannon ja kulutuksen ja aineellisen hyvinvoinnin selvittelyyn. Niinpä kirjoittaja asettaa niiden yläpuolelle lopulliseksi päämääräksi sivilisaation. Jätämme sivuun sivilisaatiokäsitteen epämääräisyyden. Jokainen tällainen lopullinen päämäärä jää kuitenkin roikkumaan ilmaan, ellei se samalla ole asioihin vaikuttava syy. Muussa tapauksessa siitä lisäksi tulee koskaan saavuttamaton tavoite; ja kun tällainen tavoite häälyy edessä, kansantaloustiede itsekin jää väistämättä päämäärättömäksi. Jos sen sijaan oletetaan tietämys ja moraalisuus työn motiiveiksi ja niiden oletetaan objektiivisesti sisältyvän pääomaan jo etukäteen järkevään käyttöön muovattuna ja yhteiskuntajärjestyksen nojalla määräytyvänä omaisuutena eli niitä pidetään kummankin [sekä työn että pääoman] ymmärtämisen välttämättöminä ehtoina, tuotanto ja kulutus sijoittuvat järkevällä tavalla välttämättömiksi ainesosiksi kansakunnan historiallisen olemassaolon prosessiin. Ihmisen moraalisuus ilmenee työssä, ja omaisuutta omistamalla hän sijoittuu yhteiskuntajärjestykseen ja alistuu hyväksymään sen siveelliseksi normiksi.

Olemme kuitenkin edenneet jo varsin kauas pelkästä kirja-arvostelusta. Palaamme siihen kiinnittämällä kirjoittajan huomiota siihen, että hän käsittelee esim. ihmisen tarpeita ja työtä kirjan johdannossa eikä luvussa ”Ihminen” ja että lukija saa viimeksi mainitussa luvussa tietää, mitä pääoma on, eikä suinkaan luvussa ”Pääomat”. Muitakin tällaisia esimerkkejä voitaisiin esittää. Ne osoittavat, että esityksestä puuttuu ”järjestelmä” – ja käsittääksemme sellaista ei voida saada aikaan kirjoittajan tarkastelutapaa seuraamalla. Mainittu johdanto, ”Johdatusta aihepiiriin”, sekä luku ”Sivilisaatio” ovat sisällöltään ja esitystavaltaan hieman epämääräisiä. Samoin ”Katsaus historiaan” on osaksi epätyydyttävä, koska siinä on ahdettu asiat kovin pieneen tilaan. Esim. Platonin valtio-opista annettu kuva ei ole aivan oikea. Huomautettavaa voisi löytää myös joistakin kohdista, joissa esityksen rakenne tai käytetyt ilmaisut ovat kovin konstikkaita.

Emme kuitenkaan kirjoita esittääksemme huomautuksia. Ruotsinkielisessä kirjallisuudessa tarvitaan todellakin teosta, jollaisen kirjoittaja on saanut aikaan. Siinä onnistuminen ei ole todellakaan vähäinen saavutus, kun otetaan huomioon sekä aihealan laajuus ja vaikeus että tieteenalan toistaiseksi varsin selkiintymätön tila. Asiantuntijat epäilemättä löytävät monenmoista huomauttamisen aihetta. Olemme kuitenkin sitä mieltä, että kirjoittaja on tässä työn alkuvaiheessa ratkaissut omista lähtökohdistaan jokseenkin onnistuneesti tehtävänsä, tarjonnut suurelle lukevalle yleisölle hyödyllistä luettavaa aihepiiristä, josta maassamme tiedetään sangen vähän, vaikka sitä toki kannattaa tutkia. Kun monet mielipiteet kamppailevat tämän tieteenalan piirissä pyrkien saamaan laajempaa tunnustusta osakseen, tarvitaan erityistä perehtyneisyyttä sen selvittämiseen, missä kohdissa kirjoittaja on lähtenyt omille teilleen; näin ollen meitä tuskin voidaan moittia siitä, ettei tässä ole osoitettu yhtään sellaista kohtaa.

Setän opetuksia sielun viljelyksestä. Kirjoittanut J. W. Murman. Helsingissä 1860.

Tämä teos on jatkoa kirjoittajan 1854 julkaisemalle kirjalle ”Setän opetuksia sielu tieteestä”. Molemmat ovat kansankirjasia. Voisi luulla, ettei psykologi voisi odottaa saavansa montakaan lukijaa rahvaan keskuudesta. Vuonna 1854 julkaistu nide lienee kuitenkin löytänyt runsaasti ostajia ja lukijoita, mikä todistaa sekä suomalaisen rahvaan tiedonhalusta että kirjoittajan kyvystä ilmaista asiansa tavalla, jota se ymmärtää.

Nyt julkaistu osa sisältää kasvatusta ja opettamista koskevia opetuksia, kuten sen nimikin osoittaa, opetuksia ”sielun viljelystä”, jota harjoittamalla nuo tehtävät saatetaan sopusointuun edellisessä vihkossa sielusta esitetyn käsityksen kanssa. Epäilemättä tämä vihko saa yhtä laajan lukijakunnan kuin edellinenkin ja varmastikin lisää myös sen levikkiä. Psykologian oppeja nimittäin sovelletaan tässä käytäntöön, ja lukija vakuuttuu näihin oppeihin tutustumisen hyödyllisyydestä. Tässä osassa niitä myös täydennetään.

Kirjoittajan käsitys tietämisestä, tiedon hallitsemisen kyvystä, on kutakuinkin sensualistinen. Hän täydentää tätä kuitenkin olettamalla, että hengellä on alkuperäinen [aistimuksista riippumaton] tunne todesta, kauniista ja oikeasta, ja lisäksi yliluonnolliset ilmiöt hyväksyvällä uskonnollisella katsomuksellaan. Toisin sanottuna: hänen perusnäkemyksensä on spiritualistinen, koska hän nojautuu omaantuntoon ja Jumalan sanaan. Tämä tulkoon sanotuksi papistolle näiden kirjasten levittämistä silmällä pitäen.

Tämä siis on kirjoittajan näkemys, ja hyvä niin. Sillä on kuitenkin puutteensa. Ne paljastuvat tässä uudemmassa vihkossa, jossa aiheena on sielun viljely. Hänen perusväittämänsä on johdonmukaisesti, että jo olemassa olevan tunteen on saatava kasvatuksen ja opetuksen välityksellä ”ravintoa” voimistuakseen ja kehittyäkseen asianmukaisesti. Tämä on vanha ajattelu- ja puhetapa. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Ihmisellä, joka ei tiedä mitään, ei ole saanut lainkaan ravintoa, ei voi myöskään olla mitään tunnetta siitä, mikä on totta. Kasvatuksen tehtävänä ei ole tarjota lapselle ravintoa ja harjoitusta; sen on luotava itse tunne, välitettävä totuuden ohella sitä arvostava tunne jne. Yksinkertaisinkin harkinta osoittaa, ettei toista voi olla ilman toista. Näiden näkemysten välillä vallitsee kasvatuksen piirissä se käytännön ero, että kasvattajan huolenpito ulottuu laajemmalle ja hänen vastuunsa on suurempi, jos hän tietää, ettei hänen tehtävänsä ole pelkästään ravita, vaan saada esiin, luoda, ja että kasvatettu oppii näkemään kasvatuksen, perinteisen oppisivistyksen, yhteiskunnan, historian toisin tietäessään saaneensa niiden vaikutuksesta itse tunteen eikä vain kulloistakin tilapäistä sisältöainesta. Jälkimmäisessä tapauksessa koko maailmanjärjestyksestä saadaan sellainen kuva, että asiat olisivat voineet olla toisinkin – ollako vai ei olla; ensiksi mainitussa tapauksessa taas maailmanjärjestys käsitetään järjenmukaisesti välttämättömäksi järjestykseksi, jota ilman ei ole olemassa tunnetta totuudesta, ei kykyä eikä mahdollisuutta tietää totta todeksi eikä haluta oikeuden toteutumista sen takia, että se on oikeutta. – Silti on toki totta, että ihmiset voivat helpommin kuvitella tyhjän tilan, josta mahdollisuudet alkaisivat, kuin käsittää todellisen tilan.

Oikeudentajun sijoittaminen munasoluun ei voi olla uskonnollisen vakaumuksen kannalta tyydyttävämpi ratkaisu kuin sen jättäminen moraalisen maailmanjärjestyksen osaksi (ja sen hedelmäksi), tulokseksi historiassa ilmenevästä Jumalan kaitselmuksesta.

Kirjoittaja on psykologiassa yleensä sillä kannalla, että hengellä on itsenäinen olemus, joka on riippumaton sen yhteydestä henkiseen maailmaan. Sen takia ihmisellä on järki syntymästään saakka – oikeastaan maailman luomisesta, alkumunan sisuksista saakka – vaikka tämä järki todetaankin tyhjäksi laatikoksi, jossa ei vielä ole mitään sisällä. Järki ikään kuin vastaa sienen kykyä imeä vettä. Varmaankin hämmästyttäisiin, jos joku väittäisi sienen siis olevan märkä jo ennen kuin se joutuu veteen; kuitenkin pidetään mitä luonnollisimpana asiana uskoa, että ihminen on järkevä olento nimenomaan järjellistä tietoa ja tahtoa vailla.

On kuitenkin tunnustettava, että oman näkemyksensä pohjalta kirjoittaja on saanut aikaan ymmärtävän ja lahjakkaasti laaditun selvityksen sielun viljelystä. Siitä ehkä puuttuu joitakin seikkoja, joiden ottaminen mukaan olisi ollut tärkeää. Kirjoittaja on esim. unohtanut aistimien harjoittamisen ja lapsen kasvattamisen ympärillään olevien kohteiden huomioon ottamiseen. Rahvaan huomion kiinnittäminen sen oman tiedonhalun yleiseen vähäisyyteen ja siihen, ettei se koskaan kannusta lapsiaan tiedonhankintaan, olisi ollut vielä hyödyllisempää. Samoin puuttuvat maininnat ruumiin hoitamisesta, vaikka kirjoittaja on kyllä varhaisemmassa yhteydessä esittänyt elimistön vaikutuksen sieluntilaan. Yleensäkin hän kiinnittää vähemmän huomiota kasvatukseen kuin opettamiseen. Mutta, kuten sanottu, vihkon sisältö on hyvä ja sovellettu hyvin lukijoiden vastaanottokykyä vastaavaksi. Myös sivistyneempi henkilö voi lukea kirjasen huvikseen ja hyödykseen, se tarjoaa hänelle runsaasti tietoa ja herättää ajattelemaan monenmoisia lasten kasvattamiseen kuuluvia asioita, joita hän ei ole aiemmin ”tullut ajatelleeksi”. Suosittelemme sen eräitä kohtia etenkin koulujen opettajien mietittäväksi.

Album, utgifvet af nyländningar [Uusmaalaisen osakunnan julkaisema albumi]. H:ki 1860.

Niin kauan kuin nuoriso elää – ja onneksi se elänee ajasta aikaan – elää myös runous. Kun historia sen seuloo moninkertaisten apteekkiseulojensa läpi, varsin vähän ehkä jää jäljelle ja esiin poimittavaksi; hetken tuotokset tavoittavat silti omalla hetkellään monta kuuntelevaa korvaa. Ihmisen sydän on kuitenkin purkanut katoaviin sanoihin tuskansa tai ilonsa, kaipuunsa tai toivonsa.

Meidän on tunnustettava, että selailtuamme läpi tämän pienen kokoelman meistä tuntui kuitenkin yllättävästi siltä, että sen runoista puuttui syvempi tunteen hehku. Useimmiten toivoo, että nuori runoilija objektivoisi runonsa, sijoittaisi tunteensa ja ajatuksensa runohenkilön rintaan ja suuhun tai pukisi ne kertomuksen tai kuvauksen asuun. Siten vapaudutaan ruikuttavasta tunteellisuudesta ja hämäryydestä. Näiden runojen ääressä ei tuollainen toive viriä. Ne ovat yleensä yllättävän tyyniä ja järkeviä. Toisinaan todellakin toivoisi sekaan hieman ylitunteellisuuttakin. Tuskin tapaa edes nuorekasta piittaamattomuutta muodon vaatimuksista. Kaikki näyttää todistavan melkeinpä liiallisesta vanhuudesta ja viisaudesta. Ehkä tämä huomautus kuitenkin kielii vain vanhojen tarkkailijoiden tavallisesta virheestä, he kun arvelevat kaiken nuoren ja nuorekkaan päättyneen heidän oman nuoruusaikansa mukana.

Poikkeuksina meidän on kuitenkin mainittava ainakin kaksi runoa: nimimerkki –d–d:n [A. T. Lindh] Selina Garelli ja nimimerkki gl:n [W. G. Lagus nuor.] Den eviga juden [Ikuinen juutalainen]. Ensiksi mainitussa kaikki tapahtuu täysin mahdottomalla tavalla. Petetty mies ryhtyy veneessä kaksintaisteluun kilpailijansa kanssa käytyään ensin hänen kanssaan rauhallisen ja hengeltään aidosti jalon keskustelun. Vaimo, Eriksen omena [omena, jonka riidan jumalatar E. heitti Parikselle] – sivumennen sanottuna kuitenkin kilpailijan nuoruudenrakastettu, joka oli pakotettu avioliittoon – seuraa tilannetta tyynesti ja vaiti. Kilpailija kaatuu. Hän puristaa aviomiehen kättä sovittelevat sanat huulillaan, kunnes hetken tullen vetää viimeisen henkäyksensä. Mitäpä mies silloin enää voi muuta tehdä kuin iskeä rakkauden täyteydessä tikarin lesken rintaan ja sitten omaansa. Rakastavaiset, nimittäin vaimo ja kilpailija, ovat kuitenkin vielä sen verran hengissä, että pystyvät kuiskaamaan toistensa nimen ja kuolemaan sylityksin. Arvostelijaa surettaisi, jos kirjoittaja loukkaantuisi hänen arvostelustaan. Olemme aivan tosissamme sitä mieltä, että tässä muodottomuudessa näemme nuoruutta, ja se ilahduttaa meitä. Runossa on myös kauniita jaksoja. Myös saman kirjoittajan runot ritari Olavista ja keijuista ja Kalevalan lauluista erottuvat myönteisesti. Kun luemme runon ”Kullervo till sin moder” [Kullervo puhuu äidilleen], peruutamme edellä esittämämme huomautuksen lämpimämpien tunteiden puuttumisesta. Tuossa runossa palaa tuskan, epätoivon hehku, ja runo kiitää eteenpäin kuin kulovalkea. Mielestämme se on kokoelman kaunein.

”Ikuinen juutalainen” ei ilmaise nuoruuden mielenlaatua yhtä voimakkaasti kuin kaksintaistelijat. Kaksi pyhiinvaeltajaa siinä kuitenkin saapuu näkyviin ja menee matkoihinsa lukijan saamatta selville, mitä teke­mistä heillä on runossa ollut. Mutta juutalaisen monologien tarkoituk­sena on toki lämpimän tunteen ilmaiseminen, ja toteutuskin on osaksi onnistunut.

Hiukan iloluontoiseksikin laulajaksi osoittautuu W–h– [V. W. Öhberg]. Sellaiset ovat kotimaisessa kirjallisuudessamme niin harvinaisia, että W–h–:n toteaminen kirjoittajien piirin omaperäisimmäksi jäseneksi on vain luonnollista. Jonkin sanomalehden arvostelijalla on ollut niin tarkka nenä, että hän on haistanut runoudessa kiellettyä tavaraa kuljetettavan ”hiljaisessa junassa” [”Det tysta tåget”]. Kirjoittaja voi rauhallisesti vastata, ettei komiikkaa kirjoiteta tuollaisia arvostelijanneniä varten.

Nimimerkki M:n [A. O. Freudenthal] runo Blomman [Kukka] ansaitsee maininnan, sillä se on erityisen taidokkaasti viimeistelty ja kaunis. Jos olisimme jättäneet mainitsematta jotakin muuta erillisen maininnan ansaitsevaa, tämä johtuu siitä, että vertaileminen ja punninta ovat sangen hankalaa, mutta hyödytöntä puuhaa. Olemme jo esitelleet kyllin paljon voidaksemme suositella tätä vaatimatonta kokoelmaa lehden lukijoille. Lisäämme, että se sisältää myös nimimerkki E. L:n [Elias Lönnrot] suomennoksen runosta ”Liten Karin” [Pieni K.] ja yhden hänen alkuperäisen ruotsinkielisen runonsa [Flickan på hafsstranden] sekä kaksi proosakirjoitelmaa: nimimerkki –l–k:n [E. Böök] ”Några tankar om behaget” ja af:n [A. O. Freudenthal] ”Om den svenska kolonin i Nyland”. Vihkoa myydään vuoden 1808 uusmaalaisten veteraanien hyväksi.

J. V. S.

• 1. Olemme tässä seuranneet kirjoittajan esitystä.