Samaan aikaan kun kirjoitetaan ja luetaan niin paljon, kirjallisuudesta puuttuu edelleen teoksia, jotka olisivat vetäneet puoleensa yleisempää mielenkiintoa edes niissä maissa, joiden kansalliskirjallisuuteen teos kuuluu. Julkaisemme tässä lyhyen esittelyn muutamasta parhaasta.
Opettavainen, vaikka ei omiaan suuremmalle lukijakunnalle, on Napoleonin kirjeenvaihto:
”Correspondence de l’Empereur Napoléon”, josta on ilmestynyt kaksi nidettä. On tunnettua, että Napoleon oli erittäin vilkkaassa kirjeenvaihdossa aiemmin direktorion ja sen ministerien, myöhemmin veljiensä ja eri maissa olevien muiden käskynhaltijoidensa ja omien ministeriensä kanssa, myös silloin kun hän heidän kerallaan oleskeli Pariisissa, mutta varsinkin sotaretkileireiltä. Juuri nämä lukemattomat kirjeet julkaistaan nyt yleisölle – ilman että kukaan tietää tarkalleen, onko niitä etukäteen valittu. Yhtä kaikki osoittaa kahdessa niteessä julkaistu sisältö, että ei ole kaihdettu antaa lukijan oppia tuntemaan hallitsijan sisimpiä ajatuksia, ainakaan suhteessa kukistettuihin kansoihin. Enemmistö näistä kenraali Bonaparten kirjoittamista kirjeistä koskettelee Italiaa. Aikaisemmin ovat ilmestyneet, kuten lukija tietää, Joseph Bonaparten muistelmat ja hänen kirjeenvaihtonsa Napoleonin kanssa. Nyt taas ovat äskettäin nähneet päivänvalon ”Mémoires & correspondance politique & militaire du prince Eugène” ym. Italian poliittisen historian sisältö on siten tullut melko perusteellisesti esitellyksi. Kun mielialat ovat nyt Ranskaa vastaan, myöskään Saksassa ei ole lyöty laimin koettaa näiden kokoelmien otteilla osoittaa, mitä Italialla on odotettavana uudesta Ranskan ylivallasta. Maaparka saanee lohduttautua sillä, että se on sentään vaihtelua. Harvinaista on huomata Napoleonin omista katkerista syytöksistä, että hänen Italian-sotaretkiensä voittoisat sankarinsa olivat tuskin parempia kuin rosvojoukko. Mikään ankaruus ei auttanut. Sotilaat ryöstelivät, upseerit ja komissaarit varastivat. Siihen ei ole laskettu niitä kymmeniä miljoonia, jotka Napoleon otti sotajoukon ylläpitoon ja Ranskan valtionkassaan. Sota on kaikkina aikoina perin samanlaista.
Guizot’n ”Muistelmista” on ilmestynyt vasta 2. osa, joka ulottuu heinäkuun vallankumoukseen ja välittömästi sen jälkeiseen aikaan. Näyttää kuin se ei sisältäisi riittävästi uusia tietoja, jotta se voisi herättää suurempaa kiinnostusta; ja tekijän esityksessä on myös hänen aiemmissa kirjoissaan enemmän saksalaista vakavuutta kuin ranskalaista vilkkautta – joka erityisesti on paikallaan muistelmakirjallisuudessa.
Muistelmakirjallisuus-kappaleessa mainittakoon myös:
Feldherrn-Stimmen aus und über den Polnischen Krieg (1831). [Sotapäällikön kertomuksia Puolan sodasta ja sotaan liittyen] Leipzig 1858 – julkaisijana F. v. Smitt, joka tunnetaan myös muiden, lähinnä venäläisistä lähteistä olevien papereiden julkaisijana. Näiden kirjojen pääasiallinen sisältö on saatu kuulun venäläisen kenraalin Tollin sodan aikana pitämistä muistiinpanoista, joissa ruhtinas Paskewitschia ei säästetä. Mukaan on otettu myös puolalaisten sotapäälliköiden, kuten Chrzanowskin ja Prodzynskin viestejä. Lukemamme otteet osoittavat, että sisällöllä on sekä historiallista arvoa että se on omiaan herättämään kiinnostusta suuremmassa lukijapiirissä.
Historiantutkimus rikastuttaa tiedettä päivä päivältä yhä suuremmalla materiaalilla. On myös niitä, jotka menestyksekkäästi muuttavat tätä aineistoa kirjallisuudeksi, niin että historia verrattain hyvin on edustettuna. Olemme kerta toisensa jälkeen muistuttaneet Thiers’in ja Macaulayn kuuluisien teosten jatkumisesta. Samoin tässä lehdessä omistettiin erityinen kirjoitus (lehden maaliskuun numerossa) Saksan uusimmalle historiankirjoitukselle. Myös Schlosserin, Ranken, Gervinuksen teokset on mainittu (heinäkuun numero 1858). Tietääksemme näissä artikkeleissa mainittujen lisäksi englantilainen Carlyle, aiemmin tunnustettu Ranskan vallankumouksen kuvaaja, on herättänyt eniten huomiota uusimmalla teoksellaan:
”History of Friedrich II of Prussia” [Preussin Fredrik II:n historia], jonka saksannos ilmestyy Berliinissä. Vaikka tekijä on tehnyt omia tutkimuksia teostaan varten, ei se kuitenkaan ole ansiokas niiden vuoksi vaan ennen kaikkea terävän ja sukkelan esityksen sekä omaperäisten arvioiden ansiosta, kun tekijä panee saksalaisen kritiikin aisoihin. Vähemmän jylyä ja melua mutta luultavasti enemmän arvostusta tulevaisuudessa on hänen maanmiehensä George Grote Kreikan historiassa:
History of Greece. London 1846–1856.
Tekijä on kummallista kyllä liikemies, pankkiiri, lisäksi alahuoneen jäsen. Hänen 12-osainen ja 2-liitteinen teoksensa on täynnä oppineisuutta ja se on saavuttanut tieteellisessä maailmassa suurta arvostusta, niin että siitä hellenististä, joka ei tunne Groten teosta, ei nykyään maksa vaivaa puhua. Englantilainen historiankirjoitus on kärsinyt suuren menetyksen pohjoisamerikkalaisen Prescottin äsken sattuneen kuoleman vuoksi, minkä seurauksena hänen erinomainen Filip II:n Espanjan historiansa jäi kesken.
Ranskassa täytyy nykyisen hallituksen aikana historian laulun jumalattaren puhua varovaisin kielin. Viimeinen sana on siellä nykyään ministerien innoittamilla ja maksamilla brosyyreillä, joiden on määrä vakuuttaa Eurooppa siitä, että sen sivilisaation ainoa turva on yksinvalta.
Runoutta hakee nykyään turhaan, vaikka kaikki katalogit ovat täynnä runoja ja lauluja ja niiden kaikkien kokoelmia. Meidän arvostelumme ei tietenkään voi perustua mihinkään omaan tutkimukseen; teemme päätelmämme vain siitä, että yksikään uusi nimi ei pysy muistissa kauempaa kuin lehdennumero, jossa sen kirjoittama vihkonen mainittiin.
Lyyrinen runous näyttää Ranskassa olevan lyhyesti sanottuna kuollut, sitten kun V. Hugo ajettiin maasta, Lamartine on tuhoutunut, ensin kansansuosion viekoittelemana, sitten halusta jatkuvasti olla grand seigneur [valtias] ei vain grand homme [suurmies], ja kun Alfred de Musset on jättänyt maallisen. Sama painajainen ahdistaa tämän maan runoutta kuin sen historiaa.
Mutta Englannin osa ei ole yhtään parempi. Sen uusi runous ei kykene raivaamaan tietään maan rajojen ulkopuolelle.
Saksassa ilmestyvät Geibelin, Hebbelin, Freiligrathin runot uusina painoksina – viimeksi mainitun jo 18:ntena painoksena. Myös vanhempien runoilijoiden teoksia painetaan uudestaan ahkerasti. Niiden joukosta mainitsemme Rückertin ”Gedichten” (11. painos) ja loistolaitoksen hänen perin kauniista ”Liebesfrühlingistään” – hyvän lahjavihjeen nuorille ihastuneille miehille, joilla on rahaa – tai luottoa. Samoin on ilmestynyt uusi täydellinen painos Körnerin teoksista, mukana elämäkerta ja kirjallishistorialliset viitteet. Uusista mainitsemme otsikon vuoksi Eugenie Stillfriedin ”Die Tochter Jephta’s”, koska se innostaa vertaamaan Nervanderin tietyin osin aivan erinomaiseen runoon, jossa on sama aihe.
Draaman suunnalla ”Der Fechter von Ravenna” herätti vuosi sitten huomiota taistelulla, jota käytiin sen tekijästä. Todellinen tekijä on, kuten sitten kerrottiin, Halm (Münch-Bellinghausen). Mutta ihme kyllä köyhä koulumestari oli samanaikaisesti käsitellyt samaa aihetta ja lähettänyt opuksensa Wienin hoviteatterin dramaturgille Laubelle. Kun nyt Halmin samanniminen ja monin osin samoin laadittu näytelmä julkaistiin, koulumestari koetti vaikkakin turhaan saada keksintöoikeutensa päteväksi. Brachvogelilta, ”Narciss, Rameaus Neffen” ja useiden vähemmän tunnettujen teatterikappaleiden tekijältä on nyt uusi näytelmä, ”Adalbert von Rabanberge”, joka kuitenkin on lyönyt läpi yhtä vähän kuin Halmin ”Fäktare”. Ranskassa Octave Feuillet on uusi teatterikirjoittajien tähti. Se, että hän ei silti nouse paljon päivänkohtaisten kirjoittajien yläpuolelle, näkyy siitä, että hän on esiintynyt erään romaanin sovittajana, eroten madame Birch-Pfeifferista kuitenkin siinä, että ”Roman d’un jeune homme pauvre” [Köyhän nuorukaisen romaani] on myös hänen omansa ja draama koostuu säkeistä, joka on saavuttanut fraaseille ja kielelle perin heikkojen ranskalaisten erityisen suosion.
Ruotsin kirjallisuus tarjoaa tämän vuoden lähetyksestä yhtä ja toista suuremman huomion arvoista. Fryxellin ”Berättelsereistä” on ilmestynyt osa 27, joka muodostaa seitsemännen vihkon Kaarle XII:n historiasta tai ”hallituksesta” niin kuin vihkosen nimisivulla poikkeuksellisesti sanotaan. Tämä vihkonen ei ole voinut olla pettämättä monen lukijan odotuksia. Kuudennessa vihkossa kertomus on nimittäin edennyt vasta Kaarle XII:n paluuseen Ruotsiin. Seitsemännessä odottaa saavansa lukea Görtzin hankkeista ja neuvotteluista, Norjan sotaretkestä ja sankarin kuolemasta – kaikki tapauksia, joista erinomaisen kirjoittajan esitykset ja arviot olisivat varmasti tulleet erittäin tärkeiksi. Sen sijaan yllätetään luonnehtimalla ”Kaarle XII:ta ja hänen aikalaisiaan”. Ensi numerossamme julkaisemme luonnehdinnan Kaarle XII:sta itsestään, kun jo aiempiakin osia arvostellessamme olemme niin mieluusti kiinnittäneet lukijan huomion tekijän arvioihin hänestä, ja se on itse asiassa teokselle tyypillisintä. Siinä tekijä on rohkeasti rikkonut edeltäviä historiankirjoittajia ja Ruotsin puolitoista vuosisataa vallinnutta yleistä mielipidettä vastaan.
Mamselli Bremerin uusi romaani on aina tärkeä ilmiö Ruotsin kirjallisuudessa – vaikka Ruotsissa ei nykyään ole ainuttakaan julkista lehteä, joka panee minkäänlaista painoa maan kirjallisuuteen. ”Fader och Dotter, en skildring ur lifvet” on nimeltään uusi kuvaus arkielämästä – ”Olen väsynyt”, sanoo tekijä, ”vanhaan virteen rakastajien huokauksista, toiveista, kärsimyksistä, kinastelusta, sovinnosta, ihastumisesta ja onnesta tai epätoivosta; väsynyt itse kirjoittamaan siitä, ikään kuin elämän romaanilla ei olisi mitään kauniimpaa, mitään korkeampaa!” Kirjailijatar ei väitä suoraan, että hän on väsynyt lukemaan romaania, vain että on väsynyt kirjoittamaan sitä. Vielä vähemmän väsynyt lukemaan on varsinainen romaania lukeva maailma, ja kirjailijatar ”tuntee sen ilmassa”. Hän on halunnut kirjoittaa romaanin isän ja tyttären suhteesta, jossa siis lapsen rakkaus olisi kaikki; mutta hän on siinä sivussa itse asiassa kuvannut rakkauden arkipäiväisen tarinan, jonka puoleen jokaisen lukijan kiinnostus varmasti kääntyy. Isän ja tyttären suhteessa on epäaitoa se, että naisen ”pitää” jättää isä ja äiti, – ei luopua rakkaudestaan siksi, että isästä on epämiellyttävää jäädä yksin tai muuttaa toiselle paikkakunnalle. Vaikka uhraus olisi vielä vahvemmin motivoitu, se jää poikkeukseksi yleisestä järjestyksestä. Mutta taiteen kohteena on yleinen, järkevä, ei sattumanvarainen. Siksi pelkäämme, että törmäys näyttää haetulta ja väkinäiseltä ja sen seurauksena sen täytyy jäädä lukijan myötätunnosta osattomaksi. Naishahmot ovat kuten tavallista hyvin piirrettyjä; mieshahmot ovat kuin statisteja, joita ilman ei voi tulla toimeen. Kuvaus on tunnetusti lahjakkaan kirjailijattaren käsialaa.
Om Språkfrågan, kirjoittanut Robert von Kraemer. Sthlm 1858. [Kielikysymyksestä]
Tämä kirja, kokoelma tekijän aiheesta julkaisemia sanomalehtiartikkeleita, on lähetetty toimitukselle, ja katsomme siksi velvollisuudeksemme arvioida sitä muutamalla sanalla.
Tekijän yleinen lähtökohta on se, että kansakunnan kirjakielen täytyy käydä yksiin sen puhekielen eli maan sivistyneiden puhekielen kanssa – ja vieläpä sen huolitellun muodon kanssa. Ruotsin kirjakielessä hän huomaa, että ristiriidassa sen kanssa on verbien monikoiden persoonapäätteiden käyttö, esim. ”vi gå, j gån, de gå, vi gingo, j gingen, de gingo” sen sijaan minkä hän katsoo olevan tavallinen puhekieli: ”vi går, j går, de går, vi gick, ni gick, de gick”, ja edelleen määräisen artikkelin ”en” käyttö tiettyjen neutrien monikossa, missä puhekieli käyttää ”enaa”, esim. ”bruket, bruken”, eikä ”brukena”, ”husen” eikä ”husena”. Lopuksi tekijä katsoo konjunktiivin imperfektin ja persoonapronominin ”han”, ”hon”, eikä ”den”, käytön puhekielessä olevan vielä horjuvaa ja voivan jäädä sellaiseksi myös kirjakielessä.
Siispä tekijän uudistusinto ei ulotu kovin laajalle. Uskoaksemme täällä Suomessa sivistynyt puhekieli on molemmissa ensin mainituissa kohdissa yhdenmukaisempaa kirjakielen kanssa kuin se näyttää olevan Ruotsissa. Sanotaanhan yleisesti: ”vi går”, mutta harvoin: ”vi skrifver”; sitä vastoin tavallisesti sekä: ”de skref” ja ”de gick” – harvoin: ”de bröt”, vaan silloin huolimattomasti ”di bröt”. Mutta olipa siinä miten tahansa, on varmaa, että vaikuttaa todella vastenmieliseltä lukea kieltä niin kuin tekijä sitä kirjoittaa: esim. ”Om nu de nyaste språkenas förändringar befinns vara” – ”många skäl talar” – ”skilnaderna är” jne. Hän kirjoittaa ”ha” , ”uppdra”, mutta myös ”har”.
Toinen asia on, että päätteiden määrää ei voi pitää kielen etuna. Sen samoin kuin että verbin persoonapäätteet eivät millään muotoa ole ruotsissa välttämättömiä, on hra v. K. täysin todistein osoittanut. Meistä näyttää helpolta selittää, miksi kaikilla kielillä on lapsuudessaan ollut runsaammin päätteitä. Kehittymätön ajatus ei kykene pitämään kiinni käsityksistä ja käsitteistä ilman että niitä jokaista varten on erityinen äännemerkki. Kehityksen alemmalla asteella ihminen rakastaa myös pukea aistein tajuttavaan muotoon, kuviksi, symboleiksi, merkeiksi sen, mitä tapahtuu hänen mielessään. Se on yhteydessä siihen runolliseen mielenlaatuun, jota tapaa yleisemmin kansojen lapsuudessa. Mutta siitä ei seuraa, että kieli olisi silloin runollisempaa. Sivistyksen noustessa ottaa myös kielessä ajatus oikeutensa, aistimerkki (äänessä) tulee yhdentekevämmäksi ja lauseliitto pääasiaksi. Kielen runous syntyy silloin mukautuvuudesta syvempien ajatusten, ideoiden ilmaisemiseen.
Hra v. K. näyttää vaatimustensa innosta joutuneen melko laajoihin tutkimuksiin, joiden avulla voisi perusteellisesti todistaa niiden oikeutuksen. Siksi kirja sisältää tietoaarteen jokaiselle, ja tekijän selvä ja johdonmukainen esitys tekee sen oppimisen helpoksi ja miellyttäväksi. Myös vastustajiensa esittämät syyt hän on torjunut täysin, ja varsinkin Svenska Tidningenin Ernst Ludvig on alakynnessä hänen ylivoimaisiin taitoihinsa ja terävyyteensä verrattuna.
Mutta silti on tuskin luultavaa, että hra v. K:n todisteet tulisivat erityisesti vaikuttamaan siihen uudistukseen, jota hän ajaa. Sellaiset uudistukset eivät tapahdu järkipäätelmin. Kun persoonapäätteet kerran todella ovat kadonneet puheruotsista, häviää niiden poisjätön aiheuttama loukkaavuus myös kirjakielestä, ja jonkun suuren kirjailijan esimerkistä tulee ratkaiseva.
Muunmaalaisen kirjallisuuden huomattavasta käännösmäärästä mainitsemme:
Religiösa föredrag af F. Colani. [Uskonnollisia esitelmiä, kirjoittanut F. Colani].
Kirjoittaja on hyvässä mielessä vapaamielinen ranskalainen protestanttipappi, joka ajaa uskonnollisuutta ajattelutavassa ja toiminnassa, ei teoreettisissa opeissa. Kääntäjän nimi (Ignell) on takuu siitä, että näillä esitelmillä on tavallista korkeampi arvo.
Karakterssildringar af länder, folkslag och städer, [Luonnekuvia maista, kansoista ja kaupungeista], koonnut W. Grube. 2 osaa.
Käännöksen ensimmäinen osa on jo kauan ollut kirjakaupassa, toinen on ilmestynyt tämän vuoden kuluessa. Teos on sama, jonka toisen osa käännöksiä mainittiin tämän lehden viime vuosikerrassa: ”Kuvia Hindustanista”, ”Kuvia Pohjois-Amerikan lännestä”. Kuvaukset ovat otteita kuuluisista matkakertomuksista. Mainituista todisteista lukija voi päätellä, että ne ovat omiaan myös lukemiseksi kouluihin, sillä tavalliseen kuivaan nimiluetteloon ne lisäävät vähän inhimillistä mielekkyyttä. Valinnan pitäisi kuitenkin olla tarkempi.
J. V. S.
