Don Carlos. Me olemme, sanoo ulkomainen lehti, kaikki nuoruudessa tutustuneet henkilökuviin, jotka kiehtovat mielikuvitustamme. Nähdä nyt nämä henkilöt, nuoruusunelmiemme sankarit, jotka olemme oppineet tuntemaan runoilijan innoituksen ihannoimina ja kaunistamina, riisuttuina kaikesta lainatusta loistosta, historian alastomassa asussa, on varmaan masentavaa, mutta samalla kiintoisaa ja opettavaa. Sellaisena voimme lukijoillemme suositella amerikkalaisen Prescottin kuvausta Don Carloksesta hänen uusimmassa historiallisessa teoksessaan. Hän kertoo ensin Filip II:n avioliitosta Ranskan prinsessan Elisabetin kanssa, jota Espanjassa kutsuttiin nimellä Isabel de la Paz, hänen loistavasta yksinäisyydestään, missä hän kullan keskellä elää mykän hoviväkensä keskellä, vieraassa maaperässä kuihtuvana kukkana. Sitten hän jatkaa: ”Ne kertomukset, jotka ovat yhdistäneet Isabellan kohtalon Don Carlokseen, ovat pelkkää tarua, vaikka on myönnettävä, että romaanikirjailijoilla on ollut houkutteleva kenttä näiden kahden läheisen sukulaisuudessa ja molempien toinen toistaan seuranneessa kuolemassa.” Isabellalla oli se surullinen kohtalo, että samalla hetkellä kun hänet kihlattiin Filipille, hän näki isänsä kuolevan äkkiä väkivaltaisen kuoleman (Henrik II, jota muuan Monmorency kuolettavasti haavoitti turnajaisissa) ja ennen kuin jätti Filipin leskeksi hän todisti poikapuolensa Don Carloksen vielä surkeampaa loppua. Mutta hänen elämänsä ja kohtalonsa ei ole millään tapaa salainen; salaisuus koskee vain Don Carlosta, hänen intohimoaan Isabellaa kohtaan, hänen isänvihaansa, sitä pimeyttä joka kietoo hänen vangitsemisensa ja sitä vielä syvempää verhoa, joka peittää hänen kuolemaansa.
Tällä nuorella lurjuksella (rascal) – sillä niin meidän täytyy häntä kutsua huolimatta hänen kuninkaallisesta syntyperästään ja runollisesta kuuluisuudestaan – oli se epäonni, että muutamia päiviä syntymästään hän menetti äitinsä ja että hänen isänsä löi hänet täysin laimin. Epäilemättä hän oli pieni varhaiskypsä poika, jolla oli omanlaistaan kykyä, mutta hän käytti sitä etupäässä pahaan. Hänellä oli niin julma luonne, että aivan yleisesti tunnettuna puhuttiin hänen paistaneen jäniksiä elävinä huvitellakseen niiden kuolintuskista. Eräässä raivokohtauksessa hän puri pään kesyltä käärmeeltä. Erään myöhemmän kerran hän ryntäsi vihaa raivoten Alban herttuan kimppuun hampain ja tikarein, ja herttua pystyi puolustamaan henkeään vain suurempien voimiensa ansiosta. Hän käytti vielä leveävartisempia saappaita kuin silloin oli tapana voidakseen kätkeä niihin pari pistoolia. Onnettomuuden satuttua isä käski kaventaa varret. Kun ne sitten palautettiin, hän antoi silputa ja muhentaa ne ja pakotti paikalle kutsutun suutarin syömään muhennoksen. Opettaakseen prinssiä hillitsemään intohimonsa kotiopettaja käski hänen joka päivä lukea Ciceron ”De officiis” -teosta. Mutta se ei tehonnut nuoreen villikkoon, joka ei enää tyytynyt pojankujeisiin vaan haki käsiinsä kaikkein irstaimmat naiset ja eli mitä karkeimmissa elosteluissa. Eräässä tällaisessa seikkailussa häntä kohtasi onnettomuus, joka näyttää ratkaisseen hänen kohtalonsa. Hänen isänsä oli lähettänyt hänet Alealaan tovereinaan enopuolensa, Don Juan, sittemmin Lepanton sankari, ja serkkunsa Aleksanteri Farnese, sittemmin aikansa suurin sotapäällikkö. Sellainen seura ei kyennyt miellyttämään Don Carlosta. Samaan aikaan kun toiset tutkivat vakavasti sodankäynnin pulmia, hän hoiti kaupungin naisten piiritystä. Eräänä yönä hän hyppäsi erään puutarhurin tyttären perään pimeissä portaissa, kaatui ja putosi viisi tai kuusi porrasta alas, iski päänsä oveen ja halkaisi kallonsa. Tiedottomana hänet kannettiin pois, mikään keino ei auttanut, hänen paranemistaan pidettiin mahdottomana ja vain lähes ihmeen kaupalla hänet voitiin pelastaa. Vaikka hän lopulta näytti olleen jopa täysin toipunut, lienee kuitenkin vamma pahentanut hänen alkavaa mielenhäiriötään. Hänestä tuli yhä julmempi ja hullumpi, parantumattoman omituinen. Seurassaan nuoria aatelisia, yhtä turmeltuneita kuin hän itse, hän vaelteli Madridin katuja, kävi porvareiden kimppuun miekka kädessä, suuteli naisia väkisin avoimella kadulla ja eikä epäröinyt julkisesti loukata ylhäisimpiä naisia mitä karkeimmin solvauksin. Tämä on se mies, jonka Schiller, Alfieri ja lordi John Russel ovat korottaneet tunteelliseksi tragediansankariksi, vaikka vaikeaa näyttää olevan antaa mitään romanttista silausta kalpealle, pitkänhuiskealle nuorukaiselle, joka liikkasi toista jalkaa, toinen olkapää oli alempana kuin toinen, jonka ulkonäkö oli kuin hirtetyllä (a hang dog look), ja jonka maalari kuvasi tikari toisessa kädessä ja pitkä miekka toisessa ikään kuin luonto olisi määrännyt hänet teurastajan oppipojaksi. Vähän oli runoutta nuorukaisessa, jonka halut vaihtelevat naisten ja pasteijaleipurin välillä ja joka ahtaa itsensä niin täyteen lihapasteijoita, että hänellä seuraavana päivänä ei ole muuta keinoa kuin oksetuslääke ja nälkä.
On jätettävä sikseen, tuleeko Don Carloksen todellinen tarina koskaan päivänvaloon. Uskotaan, että sen salaisuutta säilytetään Vatikaanissa kirjeessä, jonka Filipin tiedetään salakirjoituksena kirjoittaneen paaville puolustellakseen toimintatapaansa prinssiä vastaan. Siinä hän esittää oikeat olosuhteet Don Carloksen kuolemasta. – – Kaikki, minkä tätä nykyä tiedämme on tuskin muuta kuin että prinssi lienee ollut mielenvikainen ja että isä on kohdellut häntä julmasti. Elisabet kuoli vajaat kolme kuukautta Don Carloksen jälkeen, ja Oranjen prinssi syytti Filip II:a julkisesti puolisonsa ja poikansa murhasta. Ensimmäinen on historiallisesti yhtä vähän todistettu kuin toinenkaan.
Prescott kertoo Don Carloksen kuolemasta niiden lähteiden mukaan, jotka hänellä on ollut käytössään: että isä kohteli Don Carlosta kuin mielipuolta, että 12 hellebardia vahti häntä käytävässä rautakalterein varustetun huoneen ulkopuolella ja vartiomies siinä yötä päivää. Epätoivoissaan koetti onneton, jolta oli viety kaikki aseet, tappaa itsensä antamalla laittaa jäätä vuoteeseensa, valelemalla kivilattian vedellä ja kulkien siinä paljasjaloin tuntikausia, näkemällä nälkää yksitoista päivää – mutta tuloksetta. Mutta kun hän tämän nälkäkuurin jälkeen söi määrättömästi ja yhtä määrättömästi joi jääkylmää vettä, se aiheutti hänelle sairauden, joka viimein lopetti hänen elämänsä.
Isäänsä Don Carlos vihasi katkerasti ja tämä taas pelkäsi ja vihasi häntä. Äitipuoltaan ja entistä kihlattuaan hän tapasi mielellään, ja tämä koetti kaikin tavoin kesyttää hänen villiyttään ja edistää hänen avioliittoaan hänen sisarensa kanssa – minkä kuningas esti. Turhaan liitti kuningatar rukouksensa monen muun rukouksiin lievittääkseen Don Carloksen vankeutta. Kuningatar suri myös hänen kuolemaansa ja kuoli kolme kuukautta hänen jälkeensä, espanjalaisten lääkärien tiettävästi hoidettua hänen kärsimäänsä pahoinvointia. Hän oli Filipin kolmas puoliso. Puolitoista vuotta hänen kuolemansa jälkeen Filip meni neljännen kerran naimisiin itävaltalaisen prinsessan kanssa – joka myös oli aiottu pojalle.
