Käydessäni läpi joukkoa Revue des deux Mondesin vuosikerran 1854 vihkoja olen voinut tehdä sen ilmeisen havainnon, että yleinen eurooppalainen sivistys voittaa yhä enemmän alaa varsinaisen ranskalaisuuden kustannuksella Ranskan nykyisessä kirjailijapolvessa. Tämä yleinen sivistys, joka ei ole samaa kuin ranskalainen sivistys, ei käsittääkseni voi tarkoittaa muuta kuin sitä, mitä Saksassa ja Englannissa pidetään yleiseurooppalaisena. Varsinkin saksalaisen filosofian ja englantilaisen yhteiskunnallisen ajattelun vaikutus on jättänyt monia uusia jälkiä Ranskan historiankirjoitukseen ja yleensä kirjallisuuskritiikkiin.
Koska kyseisen ilmiön tarkastelu on sinänsä opettavaista ja tarjoaa samalla tilaisuuden luoda katsaus erinäisiin Ranskan uudemman kirjallisuuden tuotteisiin, uskoisimme että lyhyt aihetta koskeva esittely on lukijalle tervetullut. Mitä uskonnollisiin ja poliittisiin teorioihin tulee, tämä vaikutus on jo vanhempaa perua. Vaikka tämänkin alueen uusimmat ilmiöt ovat kiintoisia, haluamme kuitenkin, jotta tehtävämme pysyisi asiaankuuluvissa rajoissa, tällä kertaa keskittyä vain kansalliskirjallisuuteen ja kirjallisuuskritiikkiin.
Revue des deux Mondes ilmestyy jo 25. vuosikertaansa. Perustamisestaan lähtien lehteä on leimannut vakavuus ja harkinta. Sen palstoilta löytänee useimpien nyt elävien huomattavimpien ranskalaisten kirjoittajien nimet. Revue-julkaisut, ”katsaukset” ovat yleensäkin kaikkien aloittelevien kuuluisuuksien kohtauspaikka, mutta myös jo nimeä saaneet esiintyvät edelleen jokaisessa vuosikerrassa. Näin myös Revue des deux Mondesin artikkelien laatijoina esiintyy monia jo pitkään tunnettuja ja kuuluisia nimiä. Eräänä seurauksena tästä on, paitsi että lehden artikkelit ovat sinänsä usein hyvin ansiokkaita, myös se että julkaisun koko tendenssi on kaikissa suhteissa korkeatasoinen. Voidaan katsoa sen edustavan Ranskan korkeamman sivistyksen näkökohtia ja intressejä – poikkeuksena ehkä jotkin nykyhetken poliittiset näkemykset.
Niiden vuosikerran 1854 artikkelien joukossa, jotka erityisesti kiehtovat ketä tahansa, on useita Ranskan vanhempaa ja uudempaa historiaa käsitteleviä. Näiden joukosta taas mainitsemme artikkelin Conclusions de l'histoire de France – caractère général de notre histoire civile, jonka on laatinut M. de prince Albert de Broglie.
Tekijä tarkastelee pääasiassa sitä näkemystä Ranskan historian kehityksestä, jonka Augustin Thierry esittää teoksessaan ”Essai sur l'histoire & la formation du Tiers Etat”. [Esitys koko valtion historiasta ja koulutuksesta] Thierryn lopputuloksena näet on, että koko Ranskan historia on osoittanut, miten kolmas sääty kuninkaiden tuella on avannut tietä sosiaaliseen tasa-arvoisuuteen muiden luokkien, aatelin ja papiston kanssa, sekä poliittiseen vapauteen. Hän katsoo Ranskan saavuttaneen tämän päämäärän vuosien 1815 ja 1830 jälkeen. Nämä näkemykset Thierry esitti ennen vuoden 1848 vallankumousta. Artikkelin laatija pystyy nyt helposti osoittamaan, että poliittisen vapauden päämäärä on vielä kaukana edessä. Mutta sen jälkeen kun hän on luonut silmäyksen niihin Ranskan historian vaiheisiin, joiden kautta kolmannen säädyn vapautuminen pääasiallisesti on edennyt, maininnut 1200- ja 1300-luvun kunnallisen vapauden ja parlamentit sekä molempien tuhon, päätyy hän siihen tulokseen, että kolmas sääty on osoittautunut kykenemättömäksi pitämään itsellään sen, minkä se on saavuttanut. Kun se näet kuninkaiden tuella vapautui feodaalivallasta, se muuttui paronien ja aateliston palvelijasta kuninkaan palvelijaksi. Valtaistuimesta alaspäin syntyi yleinen tasa-arvo, mutta kaikki vapaat instituutiot katosivat.
Tässä ruhtinas Broglien arviossa ei nyt sinänsä ole mitään olennaisesti uutta, yhtä vähän kuin Thierryn mainitussa kannassa. Jo aikaa on myönnetty, että kuningasvalta nousi Länsi-Euroopan maissa alistamalla feodaalivallan ja että kuninkuuden liittolaisina olivat kaupungit, joiden valistus ja rikkaus kasvoivat. Mutta paitsi että Augustin Thierry ensimmäisenä osoitti, miten tämä prosessi eteni Ranskassa, on tämän maan historioitsijoiden parissa uutta myös se, että valitetaan hallinnon keskittymistä. Yleensähän sitä on pidetty Ranskan poliittisen suuruuden vipusimena.
Ruhtinas de Broglie yrittää nyt osoittaa, että sen jälkeen kun kuninkaanvalta rappeutui omien väärinkäytöstensä seurauksena ja vallankumous puhkesi, ei ollut mitään valtatahoa, mitään instituutiota, joka olisi pystynyt pitämään valtion koossa. Sen takia kumousmiesten oli pakko rakentaa kaikki uudestaan ja tässä työssä he seurasivat teorioita. Ja sen jälkeen kun restauraatio ja heinäkuun vallankumous olivat antaneet maalle perustuslaillisen järjestelmän, puuttui kolmannelta säädyltä, joka nyt muodosti koko kansakunnan sivistyneen osan, vielä rohkeutta ja kykyä ylläpitää sitä. Ruhtinas de Broglien yhtä huomattavat kuin kaunopuheisetkin loppusanat kuuluvat:
Kuninkuus kukistui niiden kunnianhimoisten pyrkimysten hyökkäyksessä, joita se niin kauan oli ruokkinut ja joita se ei enää kyennyt tyydyttämään; se kukistui niiden riippumattomuusvaatimusten murtauduttua esiin, jotka niin kauan olivat itäneet kansan mielissä, ilman että se olisi saanut mitään tukea orjuutetuilta palvelijoiltaan, joiden kaiken itsenäisyyden ja vastarintahalun se omin käsin oli tuhonnut.
Jos Ranskalla olisi tänä kohtalokkaana hetkenä ollut edes yksi ainoa elävä ja vakaa instituutio kuninkaanvallan ulkopuolella, jos kolmas sääty jossain tietyssä kehitysvaiheessaan olisi perustanut edes yhden ainoan vapaan instituution sen sijaan että se teki kokeiluja, harjoitti väärinkäytöksiä ja väsyi sitten kaikkeen, niin uskallamme väittää, ettei maailma koskaan olisi nähnyt tätä vertaansa vailla olevaa näytelmää, missä koko yhteiskuntajärjestys yhtäkkiä romahti. Mikä riippumaton instituutio tahansa, kunnallinen itsehallinto, määräajoin kokoontuvat valtiopäivät, säännölliset parlamentit – jos jokin näistä hyvissä ajoin olisi liittynyt kansan tapoihin, olisi se samalla kertaa toiminut sekä kansakunnan oikeutettujen vaatimusten äänenkannattajana että vaaraan joutuneen kuninkaanvallan suojana. Vanha, säännönmukainen, vapaa instituutio olisi avannut toisen sosiaalisen nousun tien kuin kuninkaallinen armo, ja osasta taakkaansa vapautunut monarkki ei olisi saanut vastaansa yhtä monta vihollista kuin oli niitä yksilöitä joiden vaatimuksia hän ei ollut tyydyttänyt tai joiden ansioita hän ei tuntenut. Vanha, säännöllinen, vapaa instituutio olisi rajoittanut oppositiohenkeä ja estänyt sitä heittäytymästä poliittisten teorioiden äärettömälle kentälle. Jos olisi ollut kansalliskokous tai kunnallishallinto, jonka oikeuksia olisi puolustettu, ei olisi ajateltu ihmisoikeuksien julistusta. Instituutioiden puute synnytti irralliset aatteet. Vapaa instituutio olisi antanut uhatulle kuninkuudelle pakopaikan ja tuen. Vapaat, itseään hallitsemaan tottuneet kunnat, jotka hätätilassa pystyvät kaupunginmuuriensa suojassa puolustautumaan pääkaupungin käskyiltä ja vaatimuksilta, olisivat tarjonneet pakeneville kuninkaillemme turvapaikan Pariisin katujen tyrannialta. Väestöryhmät, jotka olisivat oppineet muutakin kuin sokeaa tottelevaisuutta, eivät olisi lammaslauman tavoin napisematta alistuneet hallitukselle toisensa jälkeen, he eivät olisi palvoneet pyhänä tekstinä jokaista veren ja katuloan tahraamaa paperilappua, joka kantoi Pariisin kaupungintalon sinettiä, eivätkä heidän äänestystensä tulokset olisi olleet sitä, mitä ne aina ovat olleet, jokaisen onnistuneen valtiokaappauksen ja jokaisen vallankumouksen rekisteröintiä jo ratkaistuna asiana.
Kuninkuus on näin saanut kalliisti maksaa yksinvallastaan; mutta se ei ole ainoa maksumies. Kolmas sääty – tai oikeammin koko kansakunta, sillä nämä sanat ovat jo kauan merkinneet samaa – kärsi myös ja kärsii edelleenkin rangaistusta toistuvasta heikkoudestaan. Joka kerta se on myynyt vapauden voidakseen elää rauhassa, sillä seurauksella että se on ainaiseksi menettänyt tämän rauhan. Todella vapaan instituution perustamiseksi sen olisi kaikissa oloissa pitänyt osoittaa jonkin verran kärsivällisyyttä, sietää joitakin hankaluuksia, olla joillekin vaaroille alttiina. Mutta jokaisena vaaran hetkenä on ollut lukemattomia ihmisiä, jotka ovat riskeeranneet kaiken, ja pelkureita, jotka ovat luopuneet kaikesta. Molemmat ryhmät ovat sitten vapautensa menetettyään hankkineet lohdutusta jonkin verran lisääntyneestä ulkoisesta hyvinvoinnista, rikkaudesta ja viroista. Kun nyt lopulta se päivä tuli, jolloin hallitsijan suojaava käsi muuttui voimattomaksi, havaittiin koko kansakunnan olevan kykenemätön hallitsemaan itseään, vailla rohkeutta puolustaa itseään. Nähtiin rikkaan, valistuneen, työteliään yhteiskunnan, sanalla sanoen miesten yhteiskunnan jäävän peräsimettömän laivan tavoin aaltojen leikin armoille; hylätyn talon tavoin se oli avoinna ensimmäiselle, joka saapui paikalle ja halusi ottaa sen haltuunsa. Tällainen on kuninkaallisen demokratian yksinkertainen lopputulos ollut. Se on kantanut luonnollista hedelmäänsä, tuottanut levotonta orjuutta ja kunniattomia mullistuksia. Toisin sanoen: Jumala, joka on määrännyt yksilöt ja kansakunnat ponnistusten ja työn täyttämään elämään, lahjoittaa turvallisuuden vain rohkeille ja pysyvän yhteiskuntajärjestyksen vain vapaille. Tämä johtopäätös on yhtä varma kuin tosikin. Se on Ranskan sisäisen historian aina tähän päivään saakka tarjoaman tarinan opetus, ja siitä on tultava joko Ranskan tulevan kehityksen motto tai teksti sen hautakiveen.
Jätämme sivuun kaikki huomautukset artikkelin tekijän mielipiteistä ja muistutamme vain, että hän ymmärtää kolmannella säädyllä eli kansakunnalla sivistyneempää osaa, virkamiehiä, kaupunkilaisia ja tilanomistajia, mutta sekä hänen kuvauksessaan että todellisuudessa ei maamiehelle, talonpojalle, anneta osaa eikä arpaa Ranskan valtiomuodon määrittelyssä. Ja kuitenkin pääasiassa juuri tämä yhteiskuntaluokka, joka muuten on otettu huomioon vain verotuksessa ja sotaväenotossa, on nyt äskettäin antanut Ranskalle isännän.
Tärkeintä on tässä kiinnittää lukijan huomiota siihen ankaraan tuomioon, jonka myös prinssi de Broglie langettaa maanmiehilleen ja maansa sisäisen historian kululle. Siirrymme nyt lehden toisiin artikkeleihin näyttääksemme, miten ranskalaiset arvioivat Ranskan ulkoisen historian kunniakkainta aikaa.
Arvioinnin johtolangaksi käy kiintoisa päivänvalon nähnyt teos, nimittäin: Mémoires & correspondance de roi Joseph. 10 vol. Paris 1854. [Kuningas Josephin muistelmat ja kirjeenvaihto.]
Joseph Bonaparte, Napoleonin vanhin veli, sai häneltä, kuten tunnettua, ensin Napolin, sitten Espanjan valtaistuimen. Sitä ennen hän oli Napoleonin kohotessa valtaan itsekin noussut siviiliviroissa, ollut lakiasäätävän kokouksen ja Viidensadan neuvoston jäsen sekä hankkinut nimeä rauhanneuvottelijana Lunevillessa ja Amiensissa. Napolin kuninkaana hän yritti mitä vakavimmin ponnistellen voittaa puolelleen alamaistensa kunnioituksen ja rakkauden; tänä lyhyenä kahden vuoden aikana hän näyttää todellakin onnistuneen siinä sikäli kuin se sellaisissa oloissa oli mahdollista. Espanjan kuninkaana hänen oli vain pakko katsella, miten Napoleonin kenraalit kävivät sotaa hänen alamaisiaan vastaan ja ryöstivät heitä. Napoleon näyttää kohdelleen veljeään tietyllä halveksunnalla – koska Joseph ei halveksinut kaikkea inhimillistä oikeutta eikä ollut riittävän sokea ollakseen tajuamatta häntä Espanjassa odottavaa kohtaloa ja Napoleonin oman herruuden haurautta.
Louis de Carné, joka Revue des deux Mondesissa esittelee tämän teoksen, kirjoittaa:
Harvoin on yleisölle tarjottu yllättävämpiä tietoja, ja niiden synnyttämä vaikutelma on ollut yhtä syvä kuin yleinen. Jos tämä pitkä kirjeenvaihto vielä vahvistaakin sitä käsitystä, mikä ihmisillä aina on ollut henkilökohtaisesti asioihin puuttuvasta, kaikkialla läsnä olevasta toiminnasta, niin voiko silti olla epäilystäkään, että se langettaa mitä juhlallisimman tuomion järjestelmälle, joka pakotti suuren miehen tukahduttamaan rakkaimmat tunteensa sydämessään sekä itsepäisesti torjumaan kokemuksen antamat opetukset ja kannattajiensa rukoukset? Tahdikas Joseph jää tässä teoksessa epäilemättä suuresti jälkeen kauhistuttavasta veljestään: harkitsevainen tarkkailu kamppailee tässä suurpiirteisen ylpeyden suunnitelmia vastaan, resignoitunut hyvyys painiskelee häikäilemättömän ankaruuden kanssa. Mutta tähänkö meidän on tyydyttävä? Voi miltei sanoa teoksen osoittavan, miten terve ihmisjärki on neroutta parempi.
Kirjeenvaihto alkaa Napoleonin nuorista upseerivuosista; nämä ovat veljellisen kiintymyksen vuosia, jolloin perheen toimeentulosta huolehtiminen oli Napoleonin pyrkimysten ja ajatusten pääasiallinen kohde. Se päättyy aikaan, jolloin Joseph kirjoittaa yksin, valittaa ja varoittaa, mutta keisari ei enää pidä vaivan arvoisena tuhlata sanoja, ts. moitteita ja jyrkkiä käskyjä, Espanjan kuninkaaseen. Pari otetta luonnehtikoon heidän suhdettaan aikana jolloin Joseph oleskeli Napolissa. Hän kirjoittaa vuonna 1807:
– – Teidän Majesteettinne on voitokas, etenee kaikkialla riemusaatossa, eikä hänen pidä haaskata kansansa verta; ruhtinaan tulee hillitä sankaria. Maapala sinne tai tänne ei enää ole tärkeä; jokainen tekemänne myönnytys on kunniakas, koska se on hyödyllinen kansallenne, joka vuodattaa parhaan verensä, ja koska te olette voittojen kruunaama ja voittamattomaksi tunnustettu, ei voida katsoa että olisitte tehnyt mitään myönnytyksiä joita voitettu vihollinen olisi voinut vaatia. Sire, rakkaus veljeä kohtaan, josta on minulle tullut isä, velvollisuuteni Ranskaa ja sitä kansaa kohtaan, jonka olette antanut haltuuni saavat minut puhumaan totuuden sanoja. Mitä minuun tulee, Sire, niin olen tyytyväinen kaikkeen, mitä haluatte tehdä saavuttaaksenne tämän päämäärän; tulen pitämään onnena jokaista omaa persoonaani koskevaa järjestelyä, oli se millainen tahansa. Sire, teidän ei pidä enää riskeerata jollakin taistelulla kauneinta inhimillisen suuruuden muistomerkkiä, mitä koskaan on ollut; tarkoitan sitä kunnian ja ennenkuulumattoman suuruuden kolossia, jonka elämänne jo kymmenen vuoden ajan on muodostanut.
Napoleon sitä vastoin antaa veljelleen seuraavia neuvoja:
– – Jos ette ryhdy voimakkaampiin toimiin kuin tähän mennessä, on joudutte häpeällisesti jättämään valtaistuimenne seuraavassa mannermaisessa sodassa. Olette liian hyvä etenkin sille maalle, missä nyt olette. Teidän on riisuttava aseista, tuomittava ja karkotettava maasta... Jos hallitsette maatanne voimalla ja saatte pakkoveroina koottua 140–150 miljoonaa, voitte hankkia kuusi linjalaivaa ja yhtä monta fregattia, jotka yhdessä minun Toulonissa olevan laivastoni kanssa tulevat tekemään englantilaisten herruuden Välimerellä hankalaksi ja horjuvaksi. Älkää käyttäkö italialaisia joukkoja, jotka tulevat hylkäämään teidät, mikäli minut lyötäisiin Italiassa. Näin täytyy laskelmoida. Käyttäkää joukkoja, jotka eivät hylkää teitä. Muistakaa, mitä sanon teille: hallituksenne kohtalo riippuu siitä, millä lailla käyttäydytte palattuanne Kalabriasta. Älkää armahtako; ammuttakaa ainakin 600 vallankumouksellista; he ovat murhanneet paljon enemmän minun sotilaitani. Antakaa polttaa kolmekymmentä taloa, jotka kuuluvat tärkeimmille päälliköille kylissä, ja ottakaa näiden omaisuus armeijalle. Riisukaa kaikki asukkaat aseista ja antakaa ryöstää viisi tai kuusi suurempaa kaupunkia huonoimmin käyttäytyneistä. Kehottakaa sotilaita kohtelemaan hyvin uskollisina pysyneitä kaupunkeja. Ottakaa kapinallisilta kyliltä koko niiden kunnallinen omaisuus ja antakaa se armeijalle; ennen kaikkea toteuttakaa aseistariisunta voimakeinoin.
Moni lukija varmaankin hämmästyy tästä kylmästä, kaikkiin inhimillisiin oikeuksiin välinpitämättömästi suhtautuvasta valloituspolitiikasta. Mutta se on vanha juttu. Harvinaista on vain kuulla valloittajan itse omin sanoin saarnaavan sitä. Teoissa ihmiskunta on kauhukseen ja häpeäkseen nähnyt sitä toteutettavan kaikkina aikoina.
Siteerattuaan tämän jälkeen erästä toista kirjettä, missä Napoleon antaa veljelleen tehtäväksi hankkia satakunta ranskalaista kenraalia, everstiä ja ”muuta” omaisuutta Napolissa, sanoo artikkelin kirjoittaja:
Kun on näin ymmärtänyt valloituksen oikeudenmukaisuuden, oli luonnollista, että sen tulevaisuus huolestutti suuresti. Jokaisessa kirjeessä, minkä keisari lähetti veljelleen, voidaan kouriintuntuvasti havaita, miten keinotekoinen ja hauras jopa valloittajan omissa ajatuksissa on se rakennus, minkä hänen neroutensa niin suurella rohkeudella pystytti; jokaisessa kirjeessä nähdään alistettujen kansojen kiristelevän hampaitaan heitä painavan ikeen alla ja olevan joka hetki valmiina ravistamaan se yltään. Napoleon toistelee herkeämättä Josephille: ”Joka kerta kun käytätte napolilaista, kysykää itseltänne, mitä tämä ihminen tekisi, jos itävaltalaiset eräänä kauniina päivänä voittaisivat minut tai keisarikunta joutuisi vaaraan”.
Jos tarkemmin miettii näitä olosuhteita, niin on opettavaista muistaa, mitä kunnianosoituksia, mitä kumarruksia ja imartelua Napoleonille syydettiin myös valloitetuissa ja alistetuissa maissa. Voi kuvitella, millä mielellä hänen on täytynyt ottaa vastaan nämä alamaisuuden osoitukset. Kuinka syvästi hänen on sielussaan täytynytkään halveksia tuota matelevaa joukkiota. Hänen on joko täytynyt uskoa, että yksilöiltä puuttuu kaikki tunne isänmaansa alennustilasta, tai arvella heidän yrittävän teeskennellä ja pettää häntä. Toisaalta täytyy myöntää, että alistaja osoittaa tiettyä kunnioitusta ihmisyyttä kohtaan siinä, ettei luota alistettuihin; jos Napoleon näet ei olisi uskonut heidän pystyvän tuntemaan mitään itsenäisyyden kaipuuta ja isänmaanrakkautta, olisi hän osoittanut pitävänsä oman persoonansa ihailua sellaisena, että se voi tuhota ihmisten jaloimmat tunteet ja pyrkimykset.
Seuraavassa artikkelissa Carnén arvioinnin kohteena on ”le système impérial” yleensä. Siinä hän nojautuu Joseph Bonaparten muistelmien ohella Thiersin teokseen Histoire du Consulat & de l'Empire, Armand Lefebvren kirjaan Histoire des Cabinets de l'Europe pendant de Consulat & de l'Empire sekä M. Bignonin työhön Histoire de France depuis le 18. Brumaire.
Varsinaisesti tässä artikkelissa tekijä lausuu sisimmät ajatuksensa Napoleonista ja hänen politiikastaan. Hän kylläkin katsoo keisarikunnan olevan alun alkaen riippuvainen sodasta, joka on sen olemassaolon edellytys; silti hän toteaa useaan otteeseen, että keisarin henkilökohtainen ylimielisyys ja vallanhalu teki sodasta loppumattoman, ja hänen kukistumisensa seurasi vääjäämättä siitä halveksunnasta, millä hän suhtautui kansojen vapauksiin ja oikeuksiin, kaikkiin niiden pyhimpiin intresseihin. Tekijä julistaa avoimesti, ettei Ranskan kansalla ollut odotettavissa mitään etuja näistä sodista, ettei niitä käyty Ranskan kansan vaan sen hallitsijan takia, ja siksi hänen sotahuutonsa eivät löytäneet mitään vastakaikua kansakunnan taholta. Vain armeijassa esiintyi vielä jonkin aikaa sotainnostusta kunnia- ja saalistoiveiden takia. Mutta pian armeijassakin oli vallalla halu pelastaa saavutettu ja nauttia siitä sen sijaan että oltaisiin tahdottu lisävoittoja. Carnén näitä oloja ja etenkin Napoleonin Venäjän-sotaretkeä koskevaan esitykseen sisältyy iskevä ote Curtius Rufukselta, Aleksanteri Suuren elämäkerran laatijalta. Curtiuksen sanat, jotka liittyvät Aleksanteri Suuren Intian-sotaretkeen, kuuluvat käännöksenä:
Nyt mukanamme kulkivat skyytit, Baktrian apujoukot ovat valmiina, daahit ja sogdialaiset taistelevat riveissämme, mutta näihin ihmisiin ei luotettu. Lisäksi Aleksanteri epäili, tulisivatko niin monen maan läpi kulkeneet, leirielämässä ja yhteenotoissa harmaantuneet makedonialaiset seuraamaan häntä matkalle virtojen yli ja niin monien luonnonesteiden läpi; hän aavisti, että sotasaalista keränneinä he mieluummin halusivat nauttia siitä, mitä olivat voittaneet kuin näkisivät vaivaa hankkiakseen lisää. Heidän tavoitteensa eivät olleet samoja: hän tähtäsi maailmanherruuteen, sotilaat taas olivat väsyneet vaivannäköön ja toivoivat kaikkien vaarojen vihdoinkin väistyvän jotta he voisivat päästä nauttimaan saavutetuista hedelmistä.
Ranskassa Napoleonin oli myöhemmässä vaiheessa pakko tehdä loppu kaikesta kansan vapaudesta, jotta hän voisi esteettä koota maasta varoja ja sotaväkeä. Valloitetuissa, Ranskaan liitetyissä tai hänen vasallihallitsijoidensa johtamissa maissa tilanne oli sama. Näissä maissa ei aiempaa paremmin järjestetty hallinto ja oikeuskäyttö voinut korvata menetettyä kansallista riippumattomuutta, sitä painostavaa tietoisuutta, että oltiin vain valloittajan välikappaleita hänen näille maille vieraiden suunnitelmiensa toteuttamiseksi. Muissa valloitetuissa maissa ja liittolaisiksi pakotetuissa valtioissa mielialat olivat, mikäli mahdollista, vieläkin katkerampia, sillä vapautumisen toive oli suurempi. Eräässä Napoleonille lähettämässään kirjeessä hänen veljensä Jerôme, silloinen Westfalenin kuningas sanoo:
En tiedä, Sire, millä väreillä kenraalinne ja agenttinne maalaavat Saksassa vallitsevat mielialat. Mutta jos he puhuvat alamaisuudesta, rauhasta ja heikkoudesta, niin silloin he petkuttavat Teidän majesteettianne. Kuohunta on huippupisteessään; mitä uskaliaimmilla toiveilla leikitellään; Espanjan esimerkkiä pohditaan; jos sota puhkeaa, tulee koko Reinin ja Oderin välillä sijaitsevasta maasta suunnattoman kansannousun näyttämö. Tämän liikkeen mahtavana syynä ei ole vain viha ranskalaisia kohtaan ja haluttomuus sietää ulkomaista iestä, vaan se, että liialliset maksusuoritukset, kontribuutiot, joukkojen ylläpito, läpimarssit ja kaikenlaiset lakkaamattomat rasitukset ajavat kaikki yhteiskuntaluokat perikatoon. Ihmisten epätoivo, ihmisten, joilla ei ole mitään pelättävää, koska heiltä on viety kaikki, on kauhistava.
Tämä tilanne ei ole mikään uutinen. Aiemmin ei kuitenkaan ole yksityiskohtaisesti todistettu, että Napoleon tunsi hyvin tilanteen sekä sorti ja köyhdytti järjestelmällisesti kukistettuja kansoja ottaakseen heiltä kaiken vastarintahalun ja -voiman. Ja että ranskalaiset itse tunnustavat tämän, että he Carnén lailla näkevät suuressa keisarissa alastoman valloittajan ja despootin, jolla ei pyrkimyksissään ollut mitään inhimillistä tavoitetta – tämä on jotain täysin uutta, joskaan ei Ranskan nykyoloihin nähden mitään aivan odottamatonta.
Edellä todettu näet antaa aiheen huomauttaa, että ranskalaisten kansanjoukkojen Napoleon-palvonta, joka on avannut nykyisille Napoleonin jälkeläisille tien valtaistuimelle, on pannut ne, jotka restauraation ja heinäkuun monarkian aikana tukivat tätä palvontaa, ajattelemaan niitä seurauksia, mihin se on johtanut ja mihin sen muodossa tai toisessa täytyy johtaa. Varmaa on myös, että perustuslaillisen kehityksen odottamaton katkos on saanut kyseiset historioitsijat katsomaan menneisyyttä yleensä toisin silmin kuin aiemmin. Historia ei näet tunne ainoatakaan kansaa, joka puolessa vuosisadassa olisi siirtynyt rajattomasta kuninkaanvallasta häiritsemättömän vapaaseen hallitusmuotoon. Samoin huomautettakoon vain ohimennen, ettei ajatuksen vapaus näytä nykypäivien Ranskassa olevan niin täysin kahlehdittu, jos kerran tällaisia arvioita voidaan esittää siitä suuresta sedästä, jonka nimi ja muisto ovat hänen veljenpoikansa ainoana oikeutuksena Ranskan valtaistuimeen. Kyseinen terveellinen havahtuminen miettimään menneisyyttä ja sitä, miten nykyiset olot siitä ovat kehkeytyneet, ulottaa vaikutuksensa myös poliittisen kirjoittelun alueelle. Tämä käy lukijalle jäljempänä selväksi.
Kun paneutuu johonkin huomattavaan 1700-luvun mieheen, on miltei pakko samalla pysähtyä ajatuksissaan tarkastelemaan tuota ihmeellistä vuosisataa, joka huolimatta päivänselvistä heikoista ja osin jopa luotaantyöntävistä puolistaan on kuitenkin muokannut Euroopan sivistyksen uudelleen ja jonka kylvämästä siemenestä on itänyt myös kaikki se erinomainen, mitä meidän vuosisadallamme on näytettävänään.
Voltaire on epäilemättä 1700-luvun nimistä vaikutukseltaan, joskaan ei todellisilta ansioiltaan suurimpia. Useimmat lukijat ovat ehkä allekirjoittaneen lailla varhaisimmista vuosistaan saakka oppineet inhoamaan tuota kevytmielistä vapaa-ajattelijaa. Heidän inhonsa on ehkä mennyt niin pitkälle, että he ovat vältelleet Voltairen kirjoitusten lukemista – missä ei niin paljon menetäkään. Voltaireen kohdistuva nurjamielisyys on Ruotsissa ja meillä peritty Saksasta, missä hänen suhteensa Fredrik II:een ja molempien halveksunta saksalaista tiedettä ja kirjallisuutta kohtaan epäilemättä on suuresti vaikuttanut Voltairen ja hänen teostensa arviointiin. Myös Englannissa vaikutti vähitellen kasvava Ranskan vallankumoukseen kohdistuva viha siten, että uskonnollinen ja siveellinen intomieli kääntyi 1700-luvun ranskalaista kirjallisuutta ja sen keulakuvaa vastaan. Mutta miten näiden arvioiden laita lieneekään Ranskan ulkopuolella, niin itse Ranskassa eivät tiedemiehet ole vakavassa mielessä – kirkon tuomiosta huolimatta – palauttaneet Voltairea todelliseen arvoonsa, ja hänen tomunsa on vielä tänäänkin haudattu Pantheonin kupolin alle Rousseaun viereen.
Meistä tuntuukin olevan ajan merkki, kun havaitsemme, että ranskalainen kritiikki riisuu nyt tältä 18. vuosisadan kirjallisuuden sankarilta hänen huonosti ansaitsemansa laakerit.
Revue des deux Mondesista löytyy Gustave Planchen artikkelisarja, jonka yhteisotsikkona on Ecrivains modernes de la France. Eräs artikkeleista käsittelee Villemainin kirjoituksia ja etenkin hänen uusinta työtään Souvenirs contemporains d'Histoire et de Litterature, 1. vol., 1854. Villemain, suuri nimi Ranskan kirjallisuushistoriassa ja -kritiikissä, on, kuten lukija ehkä muistaa, Ludvig Filipin entinen kulttuuriministeri, joka pelastautui onnekkaasti tieteen pariin poliittisista ja hallinnollisista kiistoista ja vielä suuremmasta vaarasta, alkavasta mielisairaudesta. Ne ”muistelmat”, Souvenirs, joista tässä on puhe, koostuvat Villemainin jo jonkin aikaa sitten pitämistä luennoista Ranskan kirjallisuudesta. Mitä Villemain niissä toteaa Voltairesta antaa Gustave Planchelle aiheen lausua tästä 1700-luvun mielipidejohtajasta ne arviot, jotka alempana esitämme.
Planchen mielestä Villemain on yleensäkin esittänyt liian kunnioittavia lausuntoja ranskalaisista kirjoittajista. Silloin taas, kun asiayhteys johtaa Villemainin Englannin kirjallisuuden pariin, hänen esityksensä muuttuu seikkaperäiseksi ja kritiikki läpitunkevaksi. Villemain noudattaa kyllä aina La Fontainen neuvoa eikä koskaan käy niin yksityiskohtaiseksi, ettei lukijalle enää jäisi mitään omaa pohdittavaa. Lisäksi hän piti nämä luennot nuorisolle Sorbonnen kollegiossa, mikä jossain suhteissa on voinut sitoa hänen kieltään. Mutta siitä huolimatta olisi silti voinut ja pitänyt sanoa enemmän.
Kun Villemain esimerkiksi puhuu Voltairesta näytelmäkirjailijana ja vertaa tämän Zairea Shakespearen Othelloon, tämän Semiramista Shakespearen Hamletiin, tekee hän tämän kylläkin voidakseen osoittaa, kumpi on parempi. Mutta Villemain voisi sanoa enemmän; hän voisi moittia Voltairen kielenkäyttöä, missä asiaa ei milloinkaan nimitetä oikealla nimellään ja joka tulvii kiertoilmaisuja, epäsopivia kuvia ja ontuvia riimejä. Hän antaa lukijan myös tietää, että Voltaire, joka kirjoitti tragedian Julius Caesarista, ei osannut latinaa, ja koska hän yhtä vähän osasi kreikkaa, ei hän voinut ottaa kreikkalaisia näytelmäkirjailijoita esikuvakseen. Vaikka Villemain vieläpä sanoo, että Voltaire on onnistunut kaikenlaisessa runoudessa lukuun ottamatta lyriikkaa ja komediaa (draamaa?), olisi hän voinut mennä pitemmälle. Hänen olisi pitänyt osoittaa myös Voltairen sankarirunoelman Henriadin virheet – sanalla sanoen, Villemainin olisi pitänyt uskaltaa todeta, ettei Voltaire ollut mikään runollinen nero.
Siis: Voltaire ei ollut runoilija. Oliko hän sitten historioitsija? Vastaus jää jossain määrin epäilyttäväksi, mutta kuuluu pääasiassa, että Voltairessa oli historiankirjoittajanakin suuria virheitä ja puutteita. Villemain ei ole arvioinut häntä tarpeellisella ankaruudella tässäkään suhteessa.
Mutta miksi Villemain ei lainkaan puhu Voltairesta filosofina ja romaanikirjailijana? kysyy Planche. Hänen olisi toki pitänyt avoimesti tuomita romaanien löysyys ja kevytmielisyys, tuntuu Planchen mielipide olevan. ”Ja mitä tulee ”Dictionnaire philosophiqueen”, ratkeaa kysymys vieläkin helpommin. Olisi vain tarvinnut osoittaa, miten tämä ensyklopedinen nero liiankin usein tarjoilee pelkkiä piloja päästäkseen asian tutkimisesta. Tarkemmin sanoen Voltaire ei ole filosofi, vaikka hän on puhunut filosofiasta, yhtä vähän kuin hän on tähtitieteilijä, vaikka onkin kansanomaistanut Newtonin oppeja.” Voltaire ei siis ole myöskään filosofi.
Ettei Voltairen kirjallisista ansioista näin jää paljoakaan jäljelle, on ilmeistä. Oikeudenmukaisuuden vuoksi pitää silti mainita, että myös Planche tunnustaa Voltairella olevan ansioita niiden kysymysten selvittelyssä, missä terve ymmärrys riittää eikä perehtyneisyyttä tai tieteellistä näkemystä vaadita liiaksi. Lisäksi Planche ainakaan ei kiellä Voltairen tavatonta sukkeluutta ja kirjoittajanlahjoja – näitä ominaisuuksia ei kukaan muukaan ole vielä tahtonut kiistää.
Rousseau on Ranskassa aina nauttinut Voltaireen verrattuna toisenlaista arvonantoa. Kun Voltairea on pidetty kunniankipeänä ja laskelmoivana, Rousseaun taas on myönnetty pyrkivän totuuteen ja tuntevan todellista myötätuntoa ihmiskunnan kurjuutta kohtaan.
Planchen mainitussa artikkelissa puhutaan melko vähän Rousseausta, sillä tekijällä on vain vähän omia huomautuksia esitettävänä Villemainin Rousseau-arvioihin. Mutta siinäkin vähässä, mitä tästä sanotaan, esiintyy myös ankaran hylkääviä sanoja.
Revue sisältää kuitenkin myös Saint Marc Girardinin artikkelisarjan otsikolla Jean Jacques Rousseau, sa vie & ses ouvrages. Jo se seikka, että meidän päivinämme Rousseaun kirjoitusten kritiikille omistetaan suuri määrä seikkaperäisiä artikkeleita, todistaa ettei Ranskassa vielä katsota 1700-lukua käsitetyn oikein, ja jo tästä voidaan päätellä, että tuon vuosisadan teorioita ja tapahtumia tarkastellaan nyt uudesta näkökulmasta. Näin onkin asiainlaita. Saint Marc Girardinin artikkelit ovat tosiaankin tavattoman mielenkiintoisia sekä siinä suhteessa, että ne johtavat todenmukaisempaan käsitykseen Rousseaun toiminnasta, että myös osoittaessaan, mikä henki nykyisin on vallalla Ranskan kirjallisuuskritiikissä. Tekijää ei pelota Rousseaun Emileä arvioidessaan kumota hänen mielipidettään lapsen luonnollisesta taipumuksesta hyvään ja tarkastella yksityiskohtaisesti ”savoijilaisen maalaispapin” (le vicaire Savoyard) uskonnollisia katsomuksia. Tätä ei kylläkään tehdä katolisen kirkon näkökulmasta, mutta silti selvän uskonnollisen vakaumuksen johtamana ja hyvällä Raamatun opin tuntemuksella. Ja Rousseaun lastenkasvatusoppeihin kohdistuva erityiskritiikki liittyy hyvin yksinkertaisella tavalla suureen määrään hyödyllisiä opetuksia.
Myös Saint Marc Girardin on Sorbonnessa luennoinut näitä aiheita. Hän muistelee tuota aikaa vanhuksen puheliaisuudella, emmekä voi välttää kiusausta siteerata tässä erästä muisteloa.
Hän näet ylistää Rousseauta siitä, että tämä on luopunut väärästä ujoudesta ja avoimesti vaatinut nuorisolta siveyttä ja viattomuutta – eikä vain luostarissa, vaan maailman hyörinässä elävältä nuorisolta. ”Ylistän Rousseauta sitäkin mieluummin”, sanoo Saint Marc Girardin, ”koska olen kommentoinut hänen tätä koskevia sanojaan nuorille kuulijoilleni. Valmistelin kyllä sanottavaani puhetaidollisin keinoin, totesin etten puhu joukoille, ts. suuren maailman libertiineille ja irstailijoille, en viinikellareissa ja krouveissa istuville huonotapaisille opiskelijoille, en niille opiskelijoille, jotka lukunsa heittäen haaskaavat kunniallisten ja köyhien vanhempiensa rahat alhaisiin huvituksiin. Ja kun havaitsin, että kuulijoiden myötätunto edelleen oli puolellani, luin heille Rousseaun sanat”:
Olen aina huomannut, että nuorukaiset, jotka aikaisin ovat turmeltuneet ja joutuneet alttiiksi naisille ja irstailuille, ovat olleet epäinhimillisiä ja julmia; aistillisuuden kiivaus on saattanut heidät kärsimättömiksi, kostonhimoisiksi ja hurjiksi. Heidän mielikuvituksensa, jonka yksi ainoa seikka täytti, sulkeutui kaikilta muilta harrastuksilta; he eivät tunteneet sääliä tai armahtavaisuutta; he olisivat voineet uhrata isänsä, äitinsä, jopa koko maailman pienimmällekin huvilleen. Sitä vastoin onnellisessa tapojen yksinkertaisuudessa kasvatettu nuorukainen tuntee jo luonnon ensi liikahdusten johtavan häntä helliin ja kiintymystä uhkuviin mielenliikutuksiin. Hänen sääliväinen sydämensä heltyy lähimmäisen kärsimyksistä. Hän vavahtaa ilosta nähdessään jälleen toverinsa; hänen käsivartensa avautuvat vaistomaisesti hyväilevään syleilyyn ja hänen silmänsä osaavat vuodattaa heltymyksen kyyneliä. Hän tuntee häpeää, jos on pahoittanut toisten mieltä, ja hän katuu, jos tieten on jotakin loukannut. Jos kuohahtavan veren hehku saattaa hänet kiivastumaan, ärtymään ja vihastumaan, huomaa seuraavassa tuokiossa hänen sydämensä koko hyvyyden hänen perinpohjaisessa katumuksessaan. Hän itkee ja huokailee iskemästään haavasta ja tahtoisi omalla verellään jälleen lunastaa vuodattamansa veren. Koko hänen kiivautensa haihtuu ja hänen ylpeytensä nöyrtyy hänen syyllisyytensä tietoisuudesta. Jos joku on loukannut häntä itseään, niin hänen raivonsa ollessa ylimmillään pieni anteeksipyyntö, yksi ainoa sana hänet täydelleen lepyttää. Hän antaa anteeksi muiden väärät teot yhtä kernaasti kuin hyvittää omansa. Nuoruudenikä ei ole koston eikä vihan, vaan sääliväisyyden, lempeyden ja jalomielisyyden ikä. Rohkenenpa väittää – enkä pelkää että kokemus kumoaa väitteeni – että lapsi, joka ei ole turmeltunutta sukua ja joka on säilyttänyt viattomuutensa kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti, tuossa iässä on mitä jalomielisin, paras, helläsydämisin ja rakastettavin ihminen. Tällaista kaiketi teille ei ole koskaan ennen sanottu; sen kyllä uskon, sillä koulujen perinpohjaisessa turmeluksessa kasvatetut filosofit eivät kykene tätä tietämään.
”Nuoret kuulijani taputtivat näille sanoille”, jatkaa Saint Marc Girardin, ”ja mikä vielä parempaa, kuulijakuntani yli kulki tuo kevyt sielunväristys, joka on tyypillinen rehellisille mielille kun ne tuntevat joutuneensa joko suosionosoituksen tai ojennuksen kohteeksi.” Tämän rohkaisemana luennoitsija jatkaa sitaateilla pyhältä Bernhardilta ja Salomon sananlaskuista. Sen jälkeen hän siirtyy kuvaamaan perhe-elämän merkitystä ja puhtaan avioliiton autuutta, ja näin Raamatun sanoja seuratessaan ”en enää lopulta tiennyt, olinko se minä vai Raamattu, joka puhui, niin sanottavaani ja sen sisältöön olin uppoutunut, ja tunsin kuulijoidenikin olevan.”
Hän pyytää lukijalta anteeksi tätä poikkeamaa luennoista. Mutta anteeksipyyntöön ei todellakaan ole tarvetta. Sellaisia luentoja ei näet pidetä moneltakaan kateederilta maailmassa; ja ajattelevaa lukijaa ilahduttaa tietää, että niin on edes kerran tapahtunut.
Toinen saman tekijän artikkeli, joka kuuluu samaan sarjaan kuin edellä siteerattu, on otsikoitu Rousseau & le théatre. Se käsittelee Rousseaun ”Kirjettä näytelmistä”, mutta esittää saman tien pienen kirjallisuudenhistoriallisen katsauksen teatterin kannattajista ja vastustajista Ranskassa. Rousseau tuomitsi teatterin kuten kaiken, minkä hän katsoi kuuluvan teennäiseen sivilisaatioon. Rousseaun samoin kuin parin muunkin teatterinvastustajan esittämät argumentit ovat todella osuvia, puolustajien taas heikkoja. Saint Marc Girardin näyttää pitävän teatterissa käyntiä adiafora-luokkaan kuuluvana asiana, sellaisena mikä itsessään ei ole hyvä eikä huono. Täydestä syystä hän tahtoo, ettei teatteri pyri esiintymään tapojen kouluna. Artikkeli tarkastelee myös Rousseaun kirjeisiin nojautuen naisen yhteiskunnallista asemaa ja on erittäin mielenkiintoinen. Tulevaisuudessa meillä ehkä on mahdollisuus tarjota lukijoillemme ote siitä.
Emme tarvitse montaa sanaa selittääksemme, miksi edellä selostetun kaltainen kirjallisuuskritiikki on merkittävä asia Ranskassa. Kansallinen ennakkoluuloisuus, 1700-luvun ylivoimaisen kirjallisuuden jatkuva vaikutus ja – lisätkäämme tämä – toive nähdä Ranskan poliittisen ja sosiaalisen kehityksen jatkuvan häiriintymättä samassa hengessä, kaikki tämä on toistaiseksi säilyttänyt näkemykset tietyllä kannalla. Ranskan kansalliskirjallisuudella on arvo, jota ulkomaalainen vain vaillinaisesti pystyy arvostamaan, nimittäin kielen ja tyylin lopullisuus. Mieltymys omaan kieleen ja herkkätuntoisuus, mitä sen korrektiuteen ja sujuvuuteen tulee, ovat omalla tavallaan estäneet ranskalaisia perehtymästä muiden maiden kirjallisuuteen. Vain Italian kirjallisuutta he tuntevat vanhastaan. Joskin ranskalaiset filosofiassa ovat Englannin myötäilijöitä, ovat he vasta vuoden 1815 rauhan jälkeen yleisemmin alkaneet tutustua Englannin kirjallisuuteen; ja Voltaire, joka ammensi oman filosofiansa Englannin deisteiltä, kutsui vielä Shakespearea ”juopuneeksi villiksi”. Saksalla ei 18. vuosisadan lopulla ollut tarjottavanaan mitään erinomaisempaa kirjallisuutta, ja Englannin poliittisen tilanteen täytyi aiemmin kiinnittää huomiota pikemmin tämän maan kuin Saksan kirjallisuuteen, joka vasta kolmen viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana on Ranskassa tullut tunnetuksi ja arvostetuksi. Voidaan myös sanoa, että englantilaisia vaikutteita seuranneet poliittiset doktrinäärit (Royer Collard, Guizot jne.) ja enemmän saksalaisesta vaikutuksesta riippuvainen kaunokirjallisuuden romanttinen koulukunta (Victor Hugo, Sue jne.) ovat samanaikaisesti nähneet pyrkimystensä epäonnistuneen, koska nämä olivat irrallaan historiallisesta kokonaisyhteydestä ilman mitään kansallista pohjaa ja maaperää. Epäilemättä myös sisäinen poliittinen kehitys, yhtäältä kommunismin uhkaava esiintyminen, toisaalta lähes yksinvaltaisen hallintomuodon nykyinen painostus ovat vaikuttaneet suuresti. Seurauksena näyttää olevan, että Englannin ja Saksan poliittisiin oloihin, filosofiaan ja kirjallisuuteen solmitun tuttavuuden täydentämänä ollaan paneuduttu Ranskan nykyisen kulttuurin ja yhteiskuntajärjestelmän perustana olevien oppien ja perinteiden ankaraan tarkasteluun. Ranskassa näyttää olevan sitäkin suurempi syy palata tutkimaan ja arvioimaan omaa menneisyyttä ja muinaisuutta, koska ei vain maan klassisistinen kaunokirjallisuus (Corneille, Racine, Boileau jne.), kuten jo nimikin ilmaisee, vaan myös 1700-luvun filosofia ja suuri vallankumous ovat varsin epäitsenäisesti etsineet mallejaan antiikin Rooman ja Kreikan muinaisuudesta.
Kiinnitämme vielä huomiota siihen moraaliseen vakavuuteen, millä sanottua kritiikkiä harjoitetaan ja mistä jo yllä olevat esimerkit käyvät näytteeksi. Koska kuitenkin ranskalainen kevytmielisyys ja siveettömyys ovat muuttuneet jo yleiseksi puheenparreksi, samalla kun unohdetaan että Suomen siveystilastot osoittavat huolestuttavampia lukuja kuin Ranskan, haluamme vielä lyhyesti mainita Revue des deux Mondesin teatterikatsaukset laativan Armand de Pontmartinin erään teatteriarvostelun.
Kaksi hra Dumasin, pojan, näytelmää on esitetty Pariisissa ja ne ovat saavuttaneet suuren menestyksen. Niiden nimet ovat ”Kamelianainen” ja ”Diane de Lys”. Pontmartinin selostuksen mukaan ensin mainittu käsittelee erästä Pariisin löyhätapaista naista, joka nuoreen mieheen rakastuttuaan tekee parannuksen. Toinen draama liikkuu samanlaisessa pariisilaismaailmassa, mutta Diane de Lys on ylhäistä syntyperää ja on laskeutunut salongeista tähän maailmaan.
Pariisin kynänkäyttäjät ja artistit eivät Pontmartinin mukaan enää ole entiseen tapaan mukana salonkielämässä. Varsinkin vanha aateli, joka vielä on sen vallankumouksen onnettomuuksien masentama, joista se osittain voi syyttää entisissä salongeissaan käyneitä kirjailijoita, on sulkeutunut omaan piiriinsä. Uudemmalla aatelilla taas ei ole ollut samoja kirjallisia sympatioita kuin vanhalla, eikä pörssiaatelilta sellaisia voi odottaakaan. Löytääkseen iloista, henkevää seuraelämää ja saadakseen sitä ylistystä, jota heidän turhamaisuutensa vaatii, on kirjailijoiden ja taiteilijoiden nykyään etsiydyttävä siihen piiriin, johon kyseiset Kamelia- ja Liljanainen kuuluvat – seurapiiriin, jonka herrojen myskintuoksu Pontmartinin mukaan muistuttaa rikostuomioistuimista ja jossa galantit tai rappiolle menneet naiset liikkuvat. Monsieur Dumas nuorempi on siksi kuvannut luonteita, joita hänellä on ollut tilaisuus havainnoida sekä seurapiiriä, missä hän on elänyt, sanoo Pontmartin suorasukaisesti.
Mutta aivan kuten näitä näytelmiä ei esitetä Pariisin hienoimmissa teattereissa, samoin koostuu niiden varsinainen yleisökin samantyyppisistä henkilöistä joiden elämää ne kuvaavat. Niinpä juuri tästä seurapiiristä peräisin olevat herrat ja daamit ottivat ”Kamelianaisen” vastaan kiihkoisin suosionosoituksin. Huudot ja uteliaisuus toivat jälkikäteen myös paremman väen – siveellisessä mielessä paremman – katsomaan tätä päivän puheenaiheena olevaa naista; ja näytelmällä on ollut ”todellinen” menestys.
Molempien mainittujen näytelmien välillä esitettiin kolmatta, ”Les filles de marbre”, missä kuvattiin nuorta miestä joka oli turhaan etsinyt helmeä rikkatunkiolta ja joutui tästä syystä itse rappiolle. Pontmartin pitää kyseistä näytelmää aivan yksinkertaisesti keinottelutuotteena. ”Kamelianaisen” tyyppisenä se saattoi odottaa samaa menestystä saman yleisön keskuudessa. Tämän luokan naiset olivat tyytyväisiä, kunhan teatteri käsitteli heitä.
Pontmartin toivoo, että tämän kirjallisuuden ääri-ilmiöt tuhoaisivat koko taiteenalan, joka on syrjäyttänyt näyttämöltä kaiken rehellisen ja kunniallisen väen. Aidon ranskalaiseen tapaan hän näkee paremman tulevaisuuden koittavan heti kohta kun kirjailijat taas ottavat paikkansa salongeissa. Kuitenkin tämä mieltymys hovi- ja salonkirunouteen ei enää ole mitenkään yleistä Ranskassa. Ja tiedetään hyvin, etteivät salongit aikanaan olleet mikään hyveen koulu. Olennaista lienee, että ilmaantuu menestyksellisiä kirjoittajia, jotka ovat hengittäneet toisenlaista ilmaa kuin puheena olevan kurtisaaniseurapiirin; mutta yhtä olennaista on, että salonkien ulkopuolella on kansa, jonka edessä kirjailija tietää elävänsä, jonka kunnioituksesta tai halveksunnasta hän on riippuvainen ja joka puolestaan hänessä tai hänen työssään kunnioittaa itseään.
Näyttää ilmeiseltä, että Ranskassa on tätä nykyä vain vähän erinomaista sekä draama- että yleensä kaunokirjallista tuotantoa. Tuntuu siltä, että nyt on kritiikin ja itsetutkiskelun aika, eivätkä tällaiset kansan kirjallisuuden kaudet ole tuottavia, mutta valmistelevat näitä. Sellaisen kansan kuin Ranskan kansan ei ole aihetta olla murheellinen tulevaisuudestaan. Sen uudistuminen on nyt vasta puolen vuosisadan ikäinen; ja toistamme, ettei historialla ole osoittaa meille ainoatakaan kansaa, joka niin lyhyessä ajassa olisi siirtynyt uuteen vakiintuneeseen yhteiskuntajärjestelmään. Mutta ennen kuin tämä on tapahtunut, ei uusi kirjallisuuskaan voi kukoistaa.
J. V. S.
