Aikomuksenamme ei ole ilman pakottavaa syytä ryhtyä polemiikkiin kyseisten sanomalehtien kanssa, koska sellainen veisi palstatilaamme ja koska lehtipolemiikkia tässä maassa tavallisesti käydään niin kurjasti, henkilökohtaisin hyökkäyksin sen sijaan että esitettäisiin todistuksia. Kunnioitus toisten mielipiteitä kohtaan edellyttää meiltä silti, ettemme täysin sivuuta heidän huomautuksiaan väitteisiimme. Jos selityksemme jäävät lyhyiksi, pyydämme herroja huomauttajia kuitenkin suomaan sen meille anteeksi.
Valitamme, että meidän heti aluksi on torjuttava muuan häpeämättömimmistä henkilökohtaisista hyökkäyksistä, joita viime vuosien lehtipolemiikissa on esiintynyt.
Åbo Tidningarin numeroissa 34, 35 ja 36 on näet julkaistu nimimerkin –*– laatima kirjoitus Också ett ord om det Kejserliga Finska Hushållningssällskapet. Jättäisimme artikkelin kokonaan omaan arvoonsa – jos sillä lainkaan on sitä. Se vähä näet, mitä tekijällä on esittää maan talousseuraa koskevia näkemyksiämme vastaan, ei ansaitse juuri mitään vastausta. Mutta koska meillä on aihetta puolustautua hänen kunniaa ja mainetta loukkaavilta syytöksiltään, voi katsoa velvollisuutenamme olevan myös puolustaa esittämiämme näkemyksiä. Aloitamme siksi siitä.
Tekijä näyttää pääosin olevan samaa mieltä kanssamme. Hän myöntää, että Talousseuran toiminta on, joskin vain ”kolmena, neljänä viimeksi kuluneena vuotena” ollut ”tietyllä tavalla haparoivaa, epävarmaa” ja että toimintaa ”täytyy ja sitä tarvitsee uudistaa”. Samaten tekijä haluaa, että perustetaan seuran haaraosastoja, ”joskin varsinaisesti tiettyjen paikallisten erityiselinkeinojen luomiseksi ja kohentamiseksi”.
Lukija muistanee meidän esittäneen, että Talousseura pitäisi lopettaa koko maan kattavana seurana, mutta ei instituuttina, eri talousseurojen yhtymäkohtana. Muuten emme puuttuneet sen varsinaiseen järjestämiseen, mutta olimme sitä mieltä, että jos maatalous- ja muita elinkeinoja opettava korkeamman asteen koulu voisi täyttää tarpeen, olisi sellaisen instituutin oikea asemapaikka sama, millä yliopisto sijaitsee.
Tekijä on toista mieltä. Talousseuran tulee jatkaa nykyisenlaisena ja sijaita Turussa. Sen uudistamisessa on tärkeintä, että seura saa puheenjohtajan, joka ei asu Turussa, vaan johtaa yleiskokouksia kolmasti vuodessa. Lisäksi se tarvitsee sihteerin, jonka keisarillinen senaatti nimittää kolmesta seuran esittämän ehdokkaan joukosta. Näin asioiden kulun pitäisi yksinkertaistua. Sen jälkeen kun tämä on tehty ja haaraseurat ovat syntyneet, tulisi niiden kaikkien ”toimia yhdessä saattaakseen siveellisesti kestävällä pohjalla maan tuotantokyvyn korkeimpaan mahdolliseen täydellisyyteensä”.
Tekijä puhuu paljon tällaisen Talousseuran toiminnasta ”niiden siveellisten perusseikkojen edistämiseksi ja turvaamiseksi, joiden varaan kaikki pysyvä hyvinvointi on rakennettava”. Hänestä ”on selvää”, että kaikki mitä sitten Adam Smithin päivien on tehty kansakunnan varallisuuden kasvattamiseksi, on ollut väärin, ”koska sitä ei ole samalla rakennettu uskonnolliselle, siveelliselle ja älylliselle pohjalle”. Niin kuin näkyy, tekijä on lämmin totuuden ja oikeuden apostoli – erinomainen tuleva johtaja Talousseuralle! ”Mitä varsinaisesti tarvitsemme”, sanoo hän, ”on yhteinen Talousseura, joka on siten järjestetty, että sitä johtavat henkilöt, jotka tiedoiltaan, yhteiskunnalliselta asemaltaan ja kansalaishyveiltään erottuvat joukosta. Lisäksi seuran tulee voida kaikilla talouden aloilla vaikuttaa maassa niin, ettei se ainoastaan herätä yleisempää intoa ja toimeliaampaa kiinnostusta näihin rauhanomaisiin ammatteihin ja valvo niitä, tai etteivät vain ne maamieselinkeinot, jotka luonnostaan parhaiten sopivat kullekin paikkakunnalle, menestyisi, kehkeytyisi ja vilkastuisi parhaiten niillä, vaan myös niin, että seura omalta osaltaan edistää ja varjelee niitä siveellisiä perustekijöitä, joiden varaan kaikki pysyvä hyvinvointi tulee rakentaa.” Ja edelleen: seuran ”tulee ensi sijassa keskittää toimintansa siihen, että se kehittelee palvelevan ja työtätekevän luokan keskuudessa esiin ne siveellisen täydellistymisen siemenet, joita eri muodoissa esiintyy joka kansassa, ja sitten kattaa taloudellisessa suhteessa kaikenlaiset maamieselinkeinot, eritoten kotiteollisuus ja perhe-elämää edistävät elinkeinot, jotka ovat yhteiskunnan uskonnollisen ja moraalisen kiinteyden ja kukoistuksen perustana.” ”Talousseura, jolla on tämä toimiala ja tarkoitus, tulee vaikuttamaan hyvää tekevällä tavalla. Tämän kiintoisan ja laajan alueen puitteisiin mahtuvat ne yleiset toimenpiteet, joiden kohteena on köyhäinhoito, terveydenhuolto, elinkeinovapaus, maanomistus, tilojen lohkominen jne. Äärellisiltä (?) tuloksiltaan niillä on paljon suurempi vaikutus myös kunkin maan aineellisten voimien kehitykseen kuin kaikilla aurauksen ja vuoroviljelyn alaan liittyvillä parannuksilla” jne.
Kyseinen kirjoittaja on myös ajatus- ja sananvapauden mitä lämpimin puoltaja. ”Ja juuri koska annamme tälle sanan ja ajatuksen vapaudelle niin suuren merkityksen”, sanoo hän, ”juuri siksi uskomme, että talousseuran tulee pysyä sillä paikkakunnalla millä se jo on.” Onnellinen Turku, sanan- ja ajatuksenvapauden tyyssija! Kukapa ei tässä yhteydessä muistaisi puhetta ja äänestystä marraskuun 1. päivänä 1854!
Meidän tuskin tarvitsee esittää mitään juhlallista vakuutusta, että sanan ja ajatuksen vapaus, uskonnollinen, siveellinen ja älyllinen jalostuminen ovat aina olleet meille kalliita. Mutta meidän täytyy tunnustaa, ettei mieleemme olisi juolahtanut esittää viimeksi mainittua maatalousseuran pyrkimysten pääkohteeksi tai etsiä ensin mainittua ennen kaikkea Turusta. Että tällainen seura toimii kansakoulujen ja varsinkin maatalouskoulujen perustamiseksi, että se pitää huolen myös niiden oppilaiden uskonnonopetuksesta ja siveellisestä varjelusta – kaiken tämän voimme kyllä ymmärtää; saatamme ymmärtää myös, että seura voi vaikuttaa myönteisesti esimerkiksi köyhäinhoidon järjestelemiseksi, että sen pitää tehdä voitavansa käsityöammattien rohkaisemiseksi, jopa että seuran julkaisuille on hyödyksi ottaa mukaan tutkielmia elinkeinovapaudesta, maanomistuksesta jne. Mutta yhtä vähän meille kuin uskoaksemme kenelle muullekaan tahansa, ei vakavasti puhuen edes kirjoittajalle itselleen, huolimatta kaikesta siitä sanasotkusta millä hän esiintyy, voidaan tehdä käsitettäväksi ja hyväksyttäväksi sitä, että jollakin suomalaisella talousseuralla voisi olla mitään tärkeämpää toiminnan kohdetta kuin maanviljelyn kohentaminen. Ainakin olisi yhtä nurinkurista kuin kirjoittajan koko muukin todistelu antaa tämä nimi jollekin raamattuseuralle tai kansansivistyksen edistämisseuralle. Jälkimmäisen luonteinen seura vaatisi myös aivan toisenlaisia voimia kuin kirjoittajan suunnitteleman puheenjohtajan, olkoon hänen ”yhteiskunnallinen asemansa, tietonsa ja kansalaishyveensä” millaiset tahansa.
Kuten lukija muistaa, valitimme tässä lehdessä sitä, että Suomen talousseura toimi suhteellisen vähän maanviljelyn parantamisen puolesta, tai oikeammin sanoen esitimme tämän seikan vain aiheeksi perustaa maahan useampia maatalousseuroja. Ettei kirjoituksemme ollut aiheeton, voimme päätellä siitäkin, että useat seuran oivalluskykyisemmistä jäsenistä hyväksyivät sen tendenssin. Uskallamme edelleenkin pitää kiinni siitä, että kirjoituksemme oli tahdikas. Emme syyttäneet tilanteesta seuraa tai sen valiokuntaa. Yritimme selittää sen vallitsevista oloista käsin, joita seura ei ole pystynyt muuttamaan, etenkin siitä, että kokouspaikkakunnalta 20–80 mailin päässä asuvat jäsenet eivät ole voineet osallistua seuran kokouksiin. Moittijamme asettaa suuria toiveita uuteen puheenjohtajaan. Me emme voi yhtyä niihin. Edistystä on odotettavissa ainoastaan, mikäli monet liittävät voimansa yhteen. Ja pääasiana on, että vain kaikkien osallistuminen seuran julkaisuihin ja toimintaan voi synnyttää yleistä mielenkiintoa sen tarkoitusperiä kohtaan.
Kirjoittaja ei tässä suhteessa ole esittänyt mitään todistelujemme vastaista. Hän ei osoita, että olisimme jättäneet mainitsematta mitään Talousseuran aikaansaannosta maanviljelyn edistämiseksi 30 vuoden ajalta – joskaan emme itse usko esittäneemme kaikkea ja tarkoituksemme kannalta oli riittävää, ettemme olleet unohtaneet mitään olennaista. Kirjoittaja ei myöskään koeta osoittaa, millä tavalla voitaisiin synnyttää seuran jäsenistön parissa yleisempää osallistumista sen tarkoitusperien toteuttamiseksi, jos ei halua tähän kuuluvaksi lukea hänen ehdotustaan, että yksi kokous tulisi pitää ”Marianpäivän aikana, jolloin maassamme voidaan ilman erityisempiä kustannuksia ja vaikeuksia matkustaa kaukaisimmistakin kolkista” – oletettavastikin Turkuun. Yllä siteeratuista otteista voi havaita, että kirjoittaja itse pitää olennaisena yleisempää innostusta ja toimeliaampaa mielenkiintoa. Seuran tulee herättää ne. Miten? Kirjoittajan ehdottamien uudistusten seurauksenako? Siinä tapauksessa on ehkä lupa odottaa, että ehdotetut haaraseurat toimisivat tässä välineenä. Mutta tämä keino on sama, mitä mekin koetimme suositella. Pelkkä nimi ei tässä merkitse mitään.
Mitä Talousseuran toimintaan maatalouden puolesta tulee, lähtee kirjoittaja sangen omaperäiselle tielle. Hän aivan yksinkertaisesti kieltää, että seuran pitäisi erityisesti toimia koko asiassa. Sellainen on ”agronomien ja maatalousinstituuttien asiana”. Mistä nämä sitten tulisivat? Kirjoittajan epäselvästä esitystavasta on vaikea päätellä, kutsuuko hän tällaisia instituutteja ”haarasäätiöiksi” vai tuleeko näillä ymmärtää ”haaraseuroja”, missä tapauksessa niille ”tulisi jättää maanviljelyn käytännön kehittäminen”. Jos tämä on hänen mielipiteensä, niin silloin meillä on ilo nähdä hänen tässäkin tukevan ehdotuksiamme. Mutta hän sanoo myös eräässä toisessa, ylempänä siteeratussa kohdassa, että haaraseurojen tulisi oikeastaan toimia tiettyjen paikallisten elinkeinojen luomiseksi, ja siinä tapauksessa maanviljelyllä ei ole osaa eikä arpaa tekijän suurisuuntaisissa tulevaisuudenkaavailuissa.
Mutta jos tarkemmin katsotaan, ei kotimainen maanviljely tarvitse mitään erityistä huolenpitoa. Viljantuotannon kehityksen ei tarvitse olla niin masentavaa kuin mitä olemme ilmoittaneet. Siteerasimme Reinin tilastotietoja. Silti tätä aihetta koskeva vakaumuksemme saa tukea monista erityistutkimuksista. Sen vahvistaa muuan Saima-lehdessä julkaistu Kuopion lääniä koskeva esittely, minkä laskelmat perustuvat vanhempien ja uudempien maanmittauskarttojen ja maankuvausten vertailuun. Samoin sen vahvistavat Suomi-aikakauskirjassa julkaistut pitäjänkertomukset myös Lounais-Suomen osalta. Tilanne ei ennen ollutkaan se, että vain rannikkoseuduilla oli myydä viljaa Ruotsiin. Savosta esimerkiksi myytiin vielä 40–50 vuotta sitten huomattavasti viljaa rannikoille, etenkin Pohjanmaalle. Herra vastustajani asettautuu tässäkin asiassa kaikkien todistelujen yläpuolelle. Niiden sijasta hän esittelee monenkirjavassa artikkelissaan maan jaottelun sen mukaan, mitä hän pitää maan eri paikkakuntien luonnollisina elinkeinoina. Tämä jaottelu, joka sinänsä kyllä voi olla jossain määrin asiallisesti perusteltu, ei sisällä mitään uutta eikä todista mitään. Niin kauan kuin maassa ei ole nykyistä helpompia liikenneyhteyksiä, on jokaisen seutukunnan viljeltävä viljaa omaan tarpeeseensa, poikkeuksena ehkä ne, joista on meriyhteys Venäjälle tai jotka sijaitsevat lähellä kaakkoisrajaa. Kaikkialla on harjoitettava maanviljelystä, sielläkin missä runsaammat kesälaitumet tekevät karjanhoidon edulliseksi. Niinpä esimerkiksi suuressa osassa Savoa on puute luonnonniityistä, ja myös Karjalassa suoniityt ovat ylivoimaisena enemmistönä. Kummassakaan maakunnassa ei siksi voida pidättyä pelto- ja niittyviljelystä. Varmojen tietojen mukaan vähenee lisäksi kaskimaiden hedelmällisyys ja pinta-ala näillä seuduilla vuodesta toiseen, kun peltoviljelyn määrä taas tasaisesti kasvaa. Jopa Pohjois- ja Koillis-Pohjanmaalla viljanviljely lisääntyy samassa mitassa kuin ilmasto käy leudommaksi. Ei vaadita suurta oivalluskykyä sen tajuamiseen, että näille paikkakunnille olisi onneksi, jos maanviljely voisi syrjäyttää tervanpolton, joka on vähiten kannattava maamieselinkeino mitä Suomessa harjoitetaan. Tämän ovat selkeästi todistaneet sekä Bladh Talousseuran julkaisuissa että Böcker kirjassaan metsien hoidosta. Jos Pohjanmaalla toimiva haaraseura yrittäisi edistää tervanpolttoa, se käyttäisi voimavarojaan uskoaksemme yhtä kehnosti kuin jos Viipurin läänin vastaava seura yrittäisi edistää talonpoikien kyydityslaitosta. Maanviljelys siis on ja pysyy molemmilla paikkakunnilla pääelinkeinona. Myös niillä Hämeen seuduilla, minne pellavanviljelys on kotiutunut, vaatii sen laajentaminen maanviljelyksen parantamista – sitäkin enemmän, kun pellava on Suomessa viljellyistä kasveista se, joka eniten köyhdyttää maata. Myös kydöttämisen on ennemmin tai myöhemmin tehtävä tilaa järjestelmälliselle peltoviljelylle, mikäli ei haluta jättää kytömaita autioiksi sen jälkeen kun kaikki suomaa on poltettu; näinhän on jo käynyt siellä, missä suomaakerros on ollut ohut. Sanalla sanoen, minne Suomessa katseensa kääntääkin, maanviljely on ja pysyy kaikkialla pääelinkeinona. On vaikea ratkaista, voiko tuleva kilpailu Venäjän kanssa nostaa karjanhoidon etualalle viljanviljelyyn nähden. Mutta itsestään selvää on, että parannettu karjanhoito maassamme edellyttää niitty- ja vuoroviljelystä muodossa tai toisessa.
Riippumatta siis siitä, säilyttävätkö uudet, kirjoittajankin suosittelemat maatalousseurat tämän nimensä vai kutsutaanko niitä talousseuran haaraosastoiksi, täytyy maanviljelyksen edistämisen olla niiden toiminnan pääkohteena.
Kirjoittaja näyttää tarkastelevan tietyllä lukkarinrakkaudella niin sanottuja sivuelinkeinoja ja kotiteollisuutta, käsityöammatteja; nämä hän asettaa lähempään yhteyteen siveellisen perhe-elämän kanssa. Nyt on kylläkin toivottavaa, että monilla seuduilla harjoitettaisiin nykyistä enemmän käsityöteollisuutta. Valitettavaa on etenkin, että niin suuri osa kasvavasta irtolaisväestöstä elää yli talven ilman työtä ja leipää. Vakaumuksenamme on silti, että kasvava maatalous on ainoa todella tehokas keino. Maanviljelyä on aina pidetty ja se kiistämättä onkin se elinkeino, joka parhaiten synnyttää ja ylläpitää siveellistä perhe-elämää. Vain siinä määrin kuin se kehittyy, voidaan maata jakaa ja suurempi väestönosa pääsee osalliseksi maata omistavien myös henkisesti kohottavasta elämästä ja toiminnasta. Käsityöammatteja rohkaistaessa on aina pelättävissä, että tehdastyö ja koneet tekevät sen harjoittajista leivättömiä. Parhaassa tapauksessa toimitaan sitä asioiden järjestystä vastaan, jonka mukaan työnjako koituu kaikkien eduksi. Suomalainen talonpoikakin, joka aiemmin itse valmisti kaikki välineensä, kaikki taloustarvikkeensa, ostaa nyt paljolti molemmat valmiina, ne kun ovat sekä parempia että halvempia kuin kotona tehdyt. Missä maanviljelyä ja karjanhoitoa harjoitetaan ymmärryksellä ja harkinnalla, siellä ne antavat riittävästi työtä vuoden ympäriinsä.
Tilanne on toinen maissa, missä maanjako on edennyt pitemmälle ja missä käsityötä harjoitetaan tehdasmaisesti siten, että siihen liittyy rajoitettua maanviljelystä. Meidänkin maassamme on esimerkkejä tämäntyyppisestä käsityöteollisuudesta; sillä on ainakin se etu puolellaan, ettei työläisen tarvitse ajatella kustannuspääomia eikä huolehtia menekistä. Mutta kokemus opettaa, että tämäntapaiset yritykset on parasta jättää yksityisen aloitteellisuuden varaan. Talousseuran ponnistelut pellavan rohtimiseksi, kutomiseksi ja pellavalankojen myynniksi näyttävät tarjonneen tässä suhteessa oppitunnin, päätellen seuran vuosikertomuksissa esitetyistä valituksista tämän käsityöhaaran vähenemisestä.
Olisi ilo, jos vastineen voisi lopettaa tähän. Korkeintaan voisi tässä olla paikallaan tuoda vielä esiin suopea huvittuneisuus kirjoittajamme sangen arkipäiväisiin näkemyksiin yhdistyvästä tärkeilevästä valtiomiehen äänensävystä ja hänen sekavasta esitystavastaan sekä suuria sanoja ja sieltä täältä kerättyjä sitaatteja vilisevästä kielenkäytöstään. Se lukija, joka ei ole nähnyt Åbo Tidningarin artikkelia, voi näytteeksi vilkaista kuuluisaa ”säästöpankkiartikkelia” Helsingfors Tidningarissa, joka ajatuksiltaan, esitystavaltaan, kieleltään ja päälle päätteeksi saman nimimerkin ansiosta osoittautuu saman tekijän laatijaksi. Etenkin sitaatit ovat usein herkullisia. Selvästi nähtävä ponnistelu niiden saamiseksi tekstiin sopiviksi tekee niistä todellisia ”köyhyystodistuksia”, kuten yliopistolla tavataan nimittää päällekkäin kasattuja sitaatteja, jotka sen sijaan että selittäisivät tai todistaisivat mitään, ovat mukana vain antaakseen kokonaisuudelle oppineisuuden ulkonäköä, mutta asiantuntevan silmissä paljastavat sen puutteen.
Mutta ikävä kyllä meille ei ole sallittua jättää huvittuneesti hymyillen hyvästejä kirjoittajalle. Mainetta ja kunniaa loukkaavat syytökset vaativat vakavamman vastauksen.
Allekirjoittanut sivuuttaa vaieten nimitykset ”Goliat” ja ”Briareus”, joilla artikkelin tekijä häntä kunnioittaa. Mainitsen vain, että hän on nimittänyt minua ”luikertelevaksi”, ”kunniattomaksi”, ”juonittelijaksi”, ”pahaksi hengeksi” jne., että hän väittää tässä lehdessä julkaistua artikkelia Om Hushållningssällskap i Finland ”häväistyskirjoitukseksi” ja sanoo sen perustuvan ”aineelliseen, katkeraan, ivalliseen katsantokantaan” jne. – Puolustuksekseni näet riittää näiltä osin, että viittaan kyseiseen artikkeliin. Sitä paitsi, koska kyseinen henkilö, joka arkamaisesti nimensä salaten syytää ylleni solvauksia, ei mainitse mitään mikä loisi niihin edes totuuden varjoa, on minun mahdotonta puolustaa itseäni missään erityisessä seikassa. Toivoni on, että jokainen kunniallinen mies isänmaassani pitää semmoista puolustautumista tarpeettomana. Samoin silloin, kun tämä ”leppoisan älyn salongeissa sivistynyt” hyökkääjä Saima-lehteen ja Litteraturbladetiin viitaten sanoo ”tendenssinäni” sanomalehtimiehenä olleen ”halventaa ja kumota vanhaa, olemassa olevaa”, riittää kun julistan tämän syytöksen siksi mitä se on – selväksi valheeksi. On tuttu eteenpäin pyrkimisen tie, että tuomitaan valtiollisesti harhaoppiseksi jokainen toisinajatteleva, kokonaiset yhteiskuntaluokat, vieläpä kokonainen kansa, jos se vain käy päinsä. Isänmaamme onnen vuoksi toivottakoon, että tämä tie pysyy suljettuna ja että yleinen halveksiminen painaa jokaiseen, joka sille uskaltaa astua, sellaisen häpeänleiman, ettei kukaan halua lähteä seuraamaan häntä.
Mutta hyökkääjä esittää salaviittauksen, joka useimmille lukijoille tuskin tajuttavana vain antaa heidän ymmärtää, että esiintymistäni ovat johtaneet itsekkäät laskelmat. Sen johdosta minun täytyy puhua hieman enemmän. Jos vihjaus muutetaan selviksi sanoiksi, niin siihen sisältyy tämä: erinäiset Talousseuran jäsenet toivovat näkevänsä seuran asioiden johdon siirtyvän Helsinkiin, ja suunnitteilla on kutsua allekirjoittanut sihteerin virkaan. Minä olisin siis alhaisesti laskelmoiden yrittänyt osoittaa, ettei seuran aiempi toiminta ole vastannut tarkoitustaan!
Riittäisi ehkä, jos vastaisin, että aiempi elämäni saa osoittaa, mitä olen tehnyt sen hyväksi, mitä yleensä tarkoitetaan puhuttaessa menestymisestä maailmassa.
Mutta elämänkulkuni on niin vähäpätöinen, että sen voivat tuntea vain ystäväni. Ja syytös on avoin ja suora. Olkoon siis vastaus samanlainen.
Astukoon siis esiin se, joka voi sanoa, että minä olen jotakin tehnyt tai sanankaan lausunut päästäkseni tuohon tuskin houkuttelevaan virkaan. Niille seuran jäsenille, jotka hyväntahtoisesti ovat kehottaneet minua sitä hakemaan, olen vilpittömästi vastannut, että minulta puuttuu tarpeellisia tietoja ja olen liian vanha siirtymään uudelle uralle. Mutta kun minulle vakuutettiin, ettei virka edellyttänyt käytännöllistä perehtymistä maanviljelykseen, että riitti jonkinlainen kyky käyttää kynää ja asiaankuuluvan kirjallisuuden lukeminen, lupasin todella viran vapautuessa sitä hakea. Mistään ehdosta, että seuran johto olisi siirrettävä Helsinkiin, ei silloin ollut kyse, enkä minä, sikäli kuin voin muistaa, silloin edes tiennyt sellaisen suunnitelman olemassaolosta. Sittemmin, kun marraskuun 1. päivänä 1854 uuden sihteerin vaali siirrettiin vuotta myöhemmäksi, peruutin mainitun lupauksen syistä, joita minun ei tässä tarvinne selostaa.
Siinä tarina yksityisen etuni ajamisesta tässä kysymyksessä. Itserakkautta tuntematta saanen toivoa, että hyökkääjä on omassa julkisessa elämässään toiminut yhtä epäitsekkäästi. Esitin vaatimuksen, että Talousseuran pitäisi sellaisenaan lakata toimimasta ja tulisi perustaa useampia pieniä maatalousseuroja. Jokainen, joka on tätä vaatimusta edes aivan ohimennen silmännyt, lienee myös huomannut sen olevan ehdottomassa ristiriidassa otaksutun oman etuni ajamisen kanssa. Selvää näet on, että syntyi Talousseuran sijaan millainen instituutti tahansa, ei sen virkojen täyttämisessä voisi olla puhettakaan henkilöiden valitsemisesta. Hyökkääjä on siis voinut esittää halventavan vihjauksensa vain julkeasti otaksuen, että lukeva yleisö on upposokeata tai ei tiedä mitään siitä, mitä olen asiasta lausunut.
Ilmeisestikin sama kirjoittaja kääntyy vastustamaan minua Helsingfors Tidningarin numeroiden 40 ja 41 artikkelissa, joka on otsikoitu Ytterligare om Sparbanker och Sparkassor. Tämä tapahtuu siinä uskossa, että minä olisin samassa lehdessä ilmestyneen Om Patriarkalism -artikkelin laatija. Koska monet henkilöt pääkaupungissa näyttävät otaksuneen samoin, käytän tässä tilaisuutta todetakseni, etten voi ottaa viimeksi mainitun, hyvin kirjoitetun artikkelin laatijan kunniaa itselleni. Anonyymi kirjoittelu ei sitä paitsi ole alaani.
Olen kovin pahoillani jouduttuani koettelemaan lukijoiden kärsivällisyyttä ja esittelemään omaa vähäistä persoonaani koskevia seikkoja. Toivon silti, ettei kukaan moiti sitä herkkyyttä, joka on saanut minut torjumaan kunniaa loukkaavan hyökkäyksen.
J. V. S.
