1. Asianajaja eli Lainopillinen Käsikirja Suomen kansalle. Viipurissa 1847.
2. Käsikirja Lain opissa, Talonpojille. Vaasassa 1849.
Jälkimmäinen näistä sisällöltään ja tarkoitukseltaan samankaltaisista teoksista on, kuten titteli vihjaa, äskettäin ilmestynyt kilpailija edelliselle. Se ero, että ensimmäisen sanotaan olevan Suomen kansalle laaditun, jälkimmäisen taas rahvaalle, ei näet missään suhteessa ole mitenkään merkittävä. Verrattain harvat maan virkamiehet ja porvarit tulevat asettamaan ensin mainitun teoksen etusijalle verrattuna ruotsalaiseen ”Unga Juristen” -kirjaan, josta se on käännös. Teos lienee saanut useimmat ostajansa ja lukijansa rahvaan keskuudessa; ja rahvaan parissa nro 2 kilpailee sen kanssa.
Heti on silti huomautettava, että numeron 1 sisältö on laajempi: useimmat siihen sisältyvät kauppaa ja manufaktuuria käsittelevät hakusanat puuttuvat numerosta 2. Silti ei ero ole lainkaan niin suuri kuin mitä pikainen silmäys sisällysluetteloon antaa olettaa. Numerossa 1 näet esitetään suuri määrä synonyymeja, ja viittaukset suoritetaan muista hakusanoista siihen, jonka alla asiaa on käsitelty; numerossa 2 taas asia esiintyy harvoin poikkeuksin vain yhden hakusanan alla. Tämän jälkimmäisen menettelytavan ulottaminen myös sisällysluetteloa koskevaksi on kirjoittajan mielestä melkoinen virhe. Kukaan tuskin esimerkiksi kiireessä löytää ruotsin sanan ”Brev” vastinetta hakusanan Lähetyskirja kohdalta, ”Arrende”-sanan vastinetta Maan-vuokraamisen tai ”Uppbud”-sanaa Maan-kuulutuksen kohdalta. Kirjoittajasta tuntuu myös, että olisi ollut paljon parempi kirjoittaa hakemistoon ”Palkollisen päästekirja” kuin Päästäkirja, palkollisen. Sitä vastoin vaikuttaa kyllä tarpeettomalta, että numerossa 1 esitetään synonyymit myös tekstissä aakkosjärjestyksessä. Edelleen, numerosta 2 näyttää puuttuvan kokonaan monia myös talonpojan toimien ja askareiden kannalta tarpeellisia hakusanoja, esimerkiksi Postinkuljettaja, Rustholli, Pitäjänkokous, Papinoikeudet, Kirkkoherra, Kappalainen, Kruununvouti, Nimismies. Näitä ja niihin kuuluvia seikkoja ehkä käsitellään jonkun toisen nimikkeen alla, esimerkiksi ”markkinat” ja ”maakauppa” mainitaan lyhyesi hakusanan Kauppa kohdalla. Mutta kirjoittajan epävarmuus tästä ja viimeksi esitetty esimerkki osoittavat riittävän hyvin, että sisällysluettelo on varsin puutteellinen, koska se ei saman tien muodosta täydellistä hakemistoa.
Mitä yksittäisten hakusanojen käsittelyyn tulee, niin numeron 2 tekijä on silmin nähden pyrkinyt mahdollisimman suureen esityksen ja ilmaisun lyhyyteen. Tällä tavoin ja mainitun aiheen rajaamisen ansiosta hän on onnistunut supistamaan kirjansa painoarkkien määrän puoleen siitä, mitä numerossa 1 on, eli 14 arkkiin 28:n sijasta. Tämä on olennainen etu rahvaalle suunnatussa kirjassa. Koska jokainen hakusana on helposti saatu käsittelemään aihettaan yhtä täydellisesti kuin ”Unga Juristen” -teos, oletamme myös että molemmat teokset tässä suhteessa ovat laadultaan tasaveroisia. Kirjoittajalla ei ole ollut mahdollisuutta tarkistaa, onko numeron 2 tekijä laatinut mitään olennaisia lisiä. Kuitenkin esim. hakusanassa ”Valtaväylä” on tärkeä lisä joka koskee laivojen läpikulkua.
Näytteeksi kummankin teoksen kielestä ja esitystavasta tarjoamme tässä lyhyen katkelman haastetta koskevan artikkelin alusta.
Numerossa 1 kirjoitetaan:
Pyytös, Manuus, Haasto,
Ja lainkäyminen ensimäisessä oikeudessa.
Kannetta toista vastaan tahdottaissa, antakoon tuomari kirjallisen pyytöksen, manuuksen, ja nimittäköön siinä päällekantajan, asian sekä paikan ja päivän jona pyytettyä esiin vaaditaan (ensimäiseksi käräjäpäiväksi Kunink. Päätös talonp. valitukselle 17 Syysk. 1723) ja että asia muutoin päätetään kuulemata. Halvemmissa asioissa, joissa riita ei ole maasta eli huoneesta voidaan vastaajaksi suullisesti pyytettää, jolla olkoon sama laki kuin kirjallisesta pyytöksestä sanottu on (O. K. 11:2).
Sama kohta kuuluu numerossa 2:
Haasto,
ja lainkäyminen ensi Oikeudessa.
Joka toista syyttää eli kantaa tahtoo, ottakoon Tuomarilta kirjallisen haaston, jossa nimitetään sekä kantaja että asia ja myös millä paikalla ja minä päivänä (ensi käräjäpäivä on siksi määrätty) haastetun on tultava asiaa vastaamaan, ja että asia muuten päätetään häntä kuulematta (O. K. 11:1). Wähissä asioissa, joissa riita ei ole maasta eli huoneesta, käy syytettävää haastaa suusanalla; ja olkoon sillä sama voima kuin kirjallisella haastolla (s. p. 2).
Sisällön suhteen voidaan molemmista huomauttaa, että puuttuu se tieto, että kirjallisen tai suullisen haasteen esittäjän täytyy olla jokin virallinen henkilö, maaseudulla nimismies, joka samalla kertaa laatii ja esittää haasteen. Edelleen havaitaan, ettei siteerattu kohta kummassakaan kirjassa käy lyhyen esitystavan malliksi. Tarkemmaksi osoittautuu numero 2 käyttäessään sanoja ”ottakoon Tuomarilta” ja ”häntä kuulematta”. Sitä vastoin numerossa 1 on oikeammin ”voidaan pyytettää” kuin numerossa 2 (”käy haastaa”). Kun numerossa 1 sanotaan: ”jolla olkoon sama laki”, niin tämä on todellinen kielivirhe; sillä ”jolla” voi viitata vain sanaan ”vastaaja”. Sitä vastoin ”olkoon sillä” numerossa 2 on kielellisesti oikein, koska pronomini viittaa sanaan ”suusana”. Yleensä ottaen havaitsemme numerossa 2 kiitettävämpää ilmaisun selkeyttä ja täsmällisyyttä. Muuten ei tämä satunnainen otos näytä, että numero 1 käyttää mielellään enemmän verbien nominaalimuotoja kuin nro 2, vaikka näin tosiaan on asiainlaita. Silti myös numerossa 2 esiintyy näitä muotoja enemmän kuin olisi tarpeen ja toivottavaa. Niinpä esim. esitetyssä kohdassa sanotaan epämääräisesti ”haastetun on tultava” jne. sen sijaan että sanottaisiin ”haastetun pitää oikeuessa kantaamiseen vastata”. Sanottu konstruktio esiintyy usein numerossa 2, ja kun käytetään sanaa ”pitää”, seuraa sitä (luultavasti) virheellisesti substantiivin III. illatiivi genetiivin sijasta.
Kielivertailun vuoksi esitämme tässä vielä siteeratut pykälät 1 ja 2 Suomen lakikirjan oikeudenkäyntikaaren 11 luvusta, Caloniuksen toimittamasta laitoksesta:
§ 1. Jos joku tahto toisen päälle kandaa; niin tule Tuomarin anda kirjallisen haaston: ja nimittäkön hän siinä päällekandajan ja asian, niin myös misä paikasa ja minä päivänä hänen pitä vastamaan tuleman, joka haastetaan: tehkön myös siinä tiettäväxi, että ellei hän itze tule, eli hänen laillinen asianajajans, asia kuitengin pitä eteen-otettaman ja päätettämän.
§ 2. Vähisä asioisa, joisa ei riita ole maasta eli huoneista, mahta se, jota etzitään, suusanalla haastettaa; ja olkon silloin sama laki, kuin kirjallisesta haastosta sanottu on.
Selvyydessä ja varmuudessa tämä kieli jättänee taakseen molemmat edellä esitetyt näytteet. Nro 2 on tässä suhteessa lakikirjaa lähinnä, nro 1 kauempana. Oikeinkirjoituksesta emme puhu. Mutta kuinkahan monta svetisismiä kielen parantaja tästä onnistuisi löytämään? Ja kuitenkin on kulunut kolmisen vuosikymmentä siitä kun tuo teksti kirjoitettiin. Se ei pelkää käyttää sanoja ”jos, niin, ja, joka” – mutta menettänee tällöin vain puhetaidollisen painon ja korostuksen, ei proosan varsinaisesti arvokkaita ominaisuuksia.
Lukija huomaa, että tässä lakikirjassa esiintyy huomautus ”eli hänen laillinen asianajajans”, joka talonpojan käsikirjassa olisi ollut paikallaan. Kielen suhteen on kiinnitettävä huomiota sanojen ”tulee” ja ”pitää” eri merkitykseen – ruotsiksi edellinen merkitsee ”tillkommer, bör”, jälkimmäinen taas ”är skyldig”, siis laillisesti tai olosuhteiden velvoittama. Näihin liittyy sana ”täytyy”, joka ruotsiksi ilmaistaan ”är tvungen, måste”, ja merkitsee siis välttämättömyyden tai väkivallan pakottamaa. ”On tuleva”, ”on antava” ym. taas ovat ruotsiksi ”han är kommande, givande”, merkityksessä ”hänellä on aikomus tulla (subjekti näet on määrätty, se on nominatiivisijassa) tai antaa”. Jos sanotaan: ”hänen on tultava”, ”annettava”, on ilmaus kirjoittajan mielestä yhtä epämääräinen kuin haettukin. Ruotsiksi merkitys olisi: ”det, som kommes (!), det som gives, tillhör honom (är hans)”. Ilmaus ”tultava” voi varsinaisesti merkitä vain saatavaa osuutta (ruotsiksi ”lott, andel”). Oikeampaa olisi mielestämme sanoa ”hänen on tuleva”, ”antava”, ruotsiksi ”det som kommer, giver = kommandet, givandet tillhör honom”; tosin myös tämän ilmauksen kohdalla velvoituksen aste jää epämääräiseksi aina sitä myöten, että jää auki, kuuluuko ”tuleva, antava” persoonan oikeuksiin vai velvollisuuksiin.
Sanojen ”tulee”, ”pitää”, ”täytyy” kohdalla ei arvostelijan mielestä ole yhdentekevää, seuraako infinitiivisija ”antaa” vai genetiivisija ”antaaman (antaman)”. Ensimmäisessä muodossa pitää objektin tai jonkun määresanan seurata: esim. ”pitää antaa vettä” tai ”veden”. Jälkimmäisessä muodossa, joka sinänsä merkitsee asiaa, edellytetään objektia tai määresanaa tunnettuna tai määrättynä: esim. ”hänen pitää antaman” – nimittäin pyydettyä vettä, tai nyt heti, tai oikealla kädellä, ylipäänsä jotain sellaista tai jollain sellaisella tavalla, josta aiemmin oli puhe.
Mutta nämä kysymykset vievät meidät liian pitkälle. Ne osoittavat joka tapauksessa, kuinka suuresti suomen kielioppi tarvitsee kielentuntemuksen ja tarvittavan loogisen terävyyden avulla laadittua syntaksia – ja yhtä lailla merkitykset tarkkaan ilmoittavaa sanakirjaa.
Näiden molempien käsikirjojen suhteen on myönnettävä, ettei niiden kielelle tule asettaa samoja vaatimuksia kuin lakikirjan kielelle. Mutta ilmaisun varmuus on kuitenkin seikka, mihin jokaisen kirjoittajan tulee pyrkiä, varsinkin sellaisen, joka kirjoittaa kansalle aiheista, joista se ei aiemmin ole nähnyt mitään painettuna. Loppuarvionamme näistä kahdesta teoksesta on, että sille, joka voi kustantaa itselleen kalliimman kirjan, nro 1 on hyödyllisempi kuin nro 2, kun taas jälkimmäistä voi hintansa ja selkeämmän esityksensä puolesta suositella yleisön suurelle joukolle. Selkeä esitys tekee siitä arvokkaan myös suomen kielen ja kirjallisuuden rakastajan silmissä.
3. Lukemisia Maamiehille etc. Maanviljeliäin Seuralta Viipurissa. 1:en vihko. Viipurissa 1849 (hinta 8 kop. hop.).
4. Mikko Nerosen rikastuminen etc. Hämeenlinnassa 1848 (5 kop. hop.).
Edellinen näistä pikku julkaisuista on ensimmäinen vihko vapaamuotoisesti ilmestyvää aikakauslehteä, jota julkaisee, kuten otsake kertoo, Viipurin Maanviljelysseura. Se lienee ensimmäinen yleisön tietoon tullut näyte tämän äskettäin perustetun seuran toiminnasta yleisen edun puolesta.
Suomessa asia on vielä uusi ilmiö. Ruotsissa on jo jokaisella läänillä oma talousseuransa, useilla lisäksi maanviljelysseuransa. Muissa maissa tällaiset järjestöt ovat vieläkin lukuisampia. Yleiseen hyötyyn uhrattavien varojen puute on meidän maassamme kyllä moniaalla esteenä; puuttuva into yleisen hyödyn edistämiseen on silti vielä yleisempi este. Viipurin maanviljelysseura todistaa samassa paikassa perustetun Suomalaisen kirjallisuusseuran ohella kaupungin ja seutukunnan kiitettävästä harrastuksesta yleisiin asioihin. Tunnettua on myös, että ensin mainittu näistä seuroista on saatu aikaan kaupungin tunnettujen suurempien kauppahuoneiden antamien suurten raha-avustusten ansiosta, samoin kuin jälkimmäisen on kiittäminen erään manan majoille menneen liikemiehen anteliaita lahjoituksia hyödyllisen toiminnan lujemmasta pohjasta. On vanha kokemus, että kansalaishenki kehkeytyy etupäässä suurissa kauppa- ja tehdaskaupungeissa. Tottuminen tarkkaan taloudenpitoon ja suuremmat yritykset, yhdistysten hyödyllisyydestä hankittu kokemus, sen oivaltaminen, miten paljon yleisten asioiden kohentuminen vaikuttaa takaisin yksityisten ihmisten oloihin, laajemmalle levinnyt sivistys, yksilöiden välinen päivittäinen kosketus – kaikki tämä edistää yleishengen kasvua. On yksinomaan ilahduttavaa nähdä, että nyt jo useammat kuin yksi Suomen kaupunki alkavat yleishyödyllisten yritysten kautta osoittaa oikeutensa tulla luetuksi merkittävien liikepaikkakuntien joukkoon.
Ei voi kyllin ylistää sitä, että Viipurin maanviljelysseura on katsonut rahvaan valistamisen kuuluvan ensisijaisiin tehtäviinsä. Tässä kyseessä olevan kirjasen esipuhe on tässä suhteessa kaunis seuran katsomuksia esittelevä ohjelma. Riittävällä tavalla, yksinkertaisin ja vakuuttavin sanoin tehdään tässä tiettäväksi, että myös maanviljelijälle ovat pääomat, opitut menetelmät ja työtavat riittämätön menestyksen tae, jos häneltä puuttuu todellinen näkemys maanviljelyn yleisestä luonteesta, samoin kuin itse tämä näkemys ei voi olla tyydyttävä, jos maanviljelijän ymmärrykseen kohdistuva valistus liittyy vain ja yksinomaan hänen ammattiinsa. Siksi aikakauslehden tarkoituksena on toimittaa rahvaalle hyödyllistä ja huvittavaa lukemista yleensä, pitäen kuitenkin kiinni lehden päätarkoituksesta, maanviljelystietoutta edistävästä luettavasta.
50-sivuinen, suurta 12-taitteiskokoa oleva vihko sisältää esipuheen, hieman pidemmän artikkelin niitynhoidosta ja levän käyttämisestä sängynpatjojen täytteenä sekä lyhyet esitykset Preussin maatalouskouluista, vanhasta ja uudesta ojitustavasta, perunan viljelystä ja perunataudeista, peltoviljelyn kannalta edullisimmista navetoista, pärekatoista. Suunnitelma, jonka mukaan esitetään lyhyessä muodossa suurempi määrä eri aiheita, näyttää meistä hyvin laaditulta, etenkin kun kyseessä on rahvaalle tarkoitetuista esityksistä, ja uskomme, etteivät sille kirjoittavat aina ole riittävästi miettineet tämän menettelyn etuja. Talonpoika on harvoin riittävän lukutaitoinen pystyäkseen yhdellä kerralla käymään läpi ja käsittämään pidemmänpuoleisen kirjoituksen. Hänen lukemisensa koituu sitä vaivalloisemmaksi, mitä useammin hän sen joutuu keskeyttämään, ja asiayhteys joutuu häneltä tällöin hukkaan.
Itse sisällöstä löytäisi jokin agronomi ehkä yhtä ja toista huomautettavaa. Niinpä voitaneen epäillä, pitäisikö pellot lannoittaa syksyllä heti niiton jälkeen tai myöhemmin, vai lumelle varhain keväällä. Suomessa, missä ilmasto on niin kostea, syksy sateinen ja talvi runsasluminen, metodi näyttää olevan vähemmän suositeltava kuin muualla. Myös Saksassa näkee niittyjä lannoitettavan keväällä huhtikuun sateessa, Sveitsissä jopa kesällä, kun ne on laidunnettu ja karjaa ajetaan ylemmäs vuorille. Meidän maassamme täytyy sanotusta syystä suuren osan lannoitteesta huuhtoutua pois syys- ja kevätmärkyydessä ennen kuin lämpö ja ilman pitempiaikainen vaikutus ovat ehtineet viedä sen lahoamisprosessin loppuun. Tosin voi, jos keväällä vallitsee pitkäaikainen kuivuus ja lannoitus on tehty paljaalle maalle tähän vuodenaikaan, osa sen voimasta hävitä myös tällä tavoin; mutta silti syys- ja kevätkosteuden väliintulo vaikuttanee vahingollisemmin. Samoin saattaisi jonkun ilmoitetun seikan lähempi selvittely silloin tällöin olla paikallaan. Mitä lukijan pitäisi ajatella, kun kirjasessa puhutaan esimerkiksi siitä että vesihöyty sitoo lämpöä? Tämä tieto olisi joko pitänyt jättää pois tai sitten lisätä alaviitteeseen yksinkertainen selvitys: että lämpö muuttaa jään vedeksi, lämpömäärän lisääntyminen veden höyryksi, ja kun ilma on kuiva, vesihöyryä kohoaa jopa jäästä, vieläkin enemmän vedestä ja kosteasta maasta, jolloin se ottaa tarvittavan lämmön ympäröivistä kiinteistä esineistä, vedestä ja ilmasta. Esimerkkinä oltaisiin voitu mainita se viileys, jonka tuntee, kun leyhyttää kostutettua kämmentä ilmassa niin että se vähitellen kuivuu. Edelleen: tiedonantoa pärekaton hyödyllisyydestä ei seuraa mikään kuvaus siitä, miten se asetetaan paikoilleen. Ehkä on vaikea havainnollistaa asiaa kuvauksen avulla, mutta vaikeampiakin temppuja näkee täysin selkeästi kuvailtavan. Eikä muutenkaan pitäisi pelätä puupiirrosten hankinnasta koituvia hieman korkeampia kustannuksia. Tämäntapainen julkaisu tarvitsee niin yksinkertaisia puupiirroksia, että niiden kustannukset jäävät mitättömiksi jakautuessaan 1 000–1 500, ehkä 2 000 kappaleen kesken. Nostamalla kappalehintaa yhdellä hopeakopeekalla voitaisiin siis kyseessä olevan kaltainen vihko varustaa 10, 15, 20 hopearuplalla ainakin 5–10 yksinkertaisella kuvalla. – Varmaa on, että yksinkertaisimmatkin kuvat tekevät kansankirjaset kaksin verroin hyödyllisiksi ja haluttaviksi.
Nro 4 on hyvin laadittu ja seikkaperäinen esitys apilanviljelyn eduista ja edullisimmasta tavasta harjoittaa sitä meidän maassamme. Dialogimuodossa tekijä antaa kaikkien tietämättömyyteen ja sen lisäksi suomalaiseen hitauteen kohdistuvien vastaväitteiden tulla esiin tätä hyödyllistä viljelyä vastaan. Huomautettavaa ehkä olisi esityksen pituudesta; mutta tätä haittaa tasapainottaa taas vuoropuhelumuoto, joka sekä tekee tekstin käsittämisestä vähemmän ajatustyötä vaativan että sallii luetun paremman säilymisen muistissa, koska jokainen asiaa koskeva väite ja näkökanta liittyy johonkin esiintyvistä henkilöistä. Kaikkialla ei dialogi tosin suju yhtä vapaasti, mutta todistaa kuitenkin tavallista suuremmasta lahjakkuudesta tällä vaikealla kirjailijantyön alalla, nimittäin kansankirjojen laadinnassa. Tekijä tosin huomaa varmaan itsekin helposti, että ”Mikon” kieli on liian luennoivaa ollakseen rahvaan luonnollista puhekieltä. Talonpoika – ja kuka tahansa muu – joka siten puhuu, leventelee tiedoillaan. Mutta sellainen ei miellytä, ja näin syntyvä ärtymys vähentää kykyä ottaa vastaan tarjotut opit.
Numeron 3 kieli on itäsuomalaisen murteen, numeron 4 pikemmin länsisuomen mukaista; tosin ensin mainitusta puuttuvat muinaislaulujen tiivistetyt konstruktiot, jälkimmäisestä raamattusuomen svetisismit ja nurinkurinen ortografia. Molempien kieli on kiitosta ansaitsevan selkeää ja vapaata; ja olisi pikkumaista tarttua yhteen tai toiseen raskaammanpuoleiseen lauseenkäänteeseen edellisessä, yhteen tai toiseen epäsuomalaiseen ilmaisuun jälkimmäisessä.
Hinnan suhteen molemmat ovat samoilla linjoilla, tosin niin että nro 3 tarjoaa samalla hinnalla kauniimman paperin, kun taas numeron 4 kustantaja ei ole laskenut hintaan erikseen varsin sopivan päällyspaperin kustannuksia. Molempien kohdalla hinta sallisi joidenkin puupiirrosten ottamisen mukaan, jos painos arvioidaan 2 000 kappaleeksi. Jos 12-taitteisen arkin painokustannukset ja paperi lasketaan 18 pankkoruplaksi, puupiirrokset arkkia kohti 7 pankkoruplaksi, niin koko painos, kun vähennetään vielä 25 % lähetys- ja myyntikuluja, tulee maksetuksi hieman yli 1 100 myydyn kappaleen myötä myyntihinnan ollessa 3 kop. hop. arkilta. Jää siis 900 kpl = 27 pankkoruplaa = netto 19 ½ pankkoruplaa arkilta kirjoituspalkkioihin, kustantajan korkoihin ja voittoon. Eikä kansankirjasia pidä mielestämme suunnitellakaan pienempinä kuin 2 000 kappaleen painoksina. Jos kirjanen on kelvollinen ja kustantaja uuttera, sitoo se harvoin kustantamon pääomaa kahta vuotta kauempaa.
J. V. S.
