Bidrag till de Nordeuropeiska folkslagens historia, hemtade ur Sydeuropeiska källor; urkunder och bearbetningar af dessa; utg. af Fredr. Cygnaeus. D. I. H:fors 1848. [Lisäyksiä pohjoiseurooppalaisten kansojen historiaan; eteläeurooppalaisista lähteistä löydettyjä asiakirjoja ja niiden mukaelmia, julkaissut Fredrik Cygnaeus. I osa. Helsinki 1848.]

Tämän kirjan myötä hra Cygnaeus on alkanut selostaa niiden tutkimusten hedelmiä, joiden parissa hän on monivuotisen ulkomaanmatkan aikana työskennellyt. Johdannon antaman tiedon mukaan hra C:n aikomuksena on ollut etsiä ulkomaisista arkistoista lisiä kuningatar Kristiinan historiaan; tähän aiheeseen hänet on ehkä johtanut hänen runollinen taipumuksensa ja se seikkailumaisuuden hohde, jossa tämä nerokas mutta kevytmielinen kuningatar esittäytyy. Tässä suhteessa tekijän ponnisteluilla ei kuitenkaan ollut sanottavaa menestystä. Sen sijaan Kristiinan monien mielenmuutosten ja aikeiden muuan vähäpätöisempi episodi, hänen Puolan valtaistuinta koskevat spekulaationsa, johtivat tekijän tutkimuksiin, jotka koskivat tämän maan sisäisen historian erästä kautta. Nämä tutkimukset puolestaan johtivat hra C:n löytämään sarjan diplomaattisia neuvotteluja Kaarle XII:n Puolan-sodan ajoilta sekä samanlaisten neuvottelujen löytöön ajalta, jolloin Kaarle kävi viimeistä taisteluaan Ruotsin Itämeren-takaisten omistusten puolesta. Edelleen hra C. löysi joitakin asiakirjoja, jotka koskevat Ruotsin oloja vuoden 1741 sodan aikana. Näiden lisäksi tulee vielä joitakin hajanaisia kirjoituksia eri Pohjoismaiden historian kausilta ja sellaisia, jotka sivuavat toisia, mainittujen tapahtumien kanssa samanaikaisia Euroopassa sattuneita seikkoja.

Tekijä julkistaa siis nyt tässä ensimmäisessä osassa ne asiakirjat, jotka koskevat Kaarle XII:n yritystä. Hän sanoo että olisi mieluummin ensiksi painattanut sen, mikä liittyy kuningatar Kristiinaan, mutta lisää, että ”olosuhteet, joita on sopivampaa selostaa sitten, kun ne ajan myötä eivät ehkä enää tunnu olevan esteenä”, eivät ole sallineet hänen noudattaa toivettaan. Lukija voi toivoa näkevänsä pikemmin julkaistuna, näiden lisien seuraavassa osassa, ne dokumentit, jotka koskevat Puolan kuninkaanvaalia Sigismundin toisen pojan, Johan Kasimirin luopumisen jälkeen. Se mikä koskee vuoden 1741 sotaa, on tarkoitettu erilliseen työhön, josta hra C. jo 1843 julkaisi muutamia fragmentteja eräässä silloin ilmestyneessä akateemisessa väitöskirjassa. Myös muista keräelmistään lupaa tekijä antaa lukevalle yleisölle tietoja sopivassa tilaisuudessa.

Tämän tekijän käsissä olevaa aineistoa koskevan yleiskatsauksen jälkeen meidän tulee muistuttaa, ettei työ edes tässä ensimmäisessä osassaan ole pelkkä asiakirjojen kokoelma, vaan – kuten otsikko ilmoittaa – se sisältää osin aineiston itsenäistä muokkausta, katsauksia ja arvioita kyseisistä ajanvaiheista ja niiden tapahtumista. Jatkossa tekijä lupaa siirtyä entistä enemmän tällaiseen aiheensa pragmaattiseen käsittelyyn. Jos lähemmin tarkastelee hra Cygnaeuksen työn kohteena olevien vaiheiden luonnetta, voi etukäteen olettaa, että niiden esittely tulee hänen käsissään koitumaan yhtä opettavaiseksi kuin huvittavaksikin. Olemme jo puhuneet Kristiinan kohtaloiden romanttisesta puolesta; Kaarle XII:n elämän ja urotöiden poikkeuksellisia, sadunomaisia piirteitä tarvitsee yhtä vähän korostaa kuin hänen kukistumisensa traagisuutta. Hänen myötään katosi Ruotsin maailmanhistoriallinen rooli. Joskaan ei kuva 1600-luvun alussa alkavasta Puolan hajoamisesta ole samassa määrin traaginen, on se kuitenkin surullisen kiehtova näytelmä, joka osoittaa, ”miltä näyttää, kun kansan on tuhouduttava”, kuten eräs tekijän siteeraama ilmaisu toteaa. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö tällaiset aiheet antaisi hra Cygnaeuksen kaltaiselle kirjoittajalle aihetta sekä riipaiseviin kuvauksiin että omaperäisiin pohdiskeluihin – sitäkin vähemmän, kun työn nyt julkaistu osa antaa tästä varmoja todisteita. Silti tulee historioitsijan, jolla on hra Cygnaeuksen vilkas ja rikas mielikuvitus, pyrkiä mahdollisimman huolellisesti pitämään kiinni eräästä seikasta – nimittäin mielipiteiden ja arvioiden johdonmukaisuudesta. Työn tässä osassa esiintyy sellaista, mikä ei ole täysin vapaa tekijän taipumuksesta kadottaa tämä pragmaattiselle historiankirjoittajalle tärkeä seikka näköpiiristään.

Mitä tulee jo mainittujen dokumenttien arvoon, emme pysty esittämään niistä mitään varmaa arviota. Varmaa on kuitenkin, että niitä, kuten myös hra Cygnaeuksen omia esityksiä tässä työssä, lukee suurella mielenkiinnolla, ja ainakin ne antavat tavalliselle lukijalle tietoja aiemmin tuntemattomista asianhaaroista. Kyse on siitä, missä määrin aiemmin on ollut tunnettua, että Ranskan diplomatian juonet, jos eivät johtaneet, niin ainakin myötävaikuttivat siihen että Kaarle XII teki sotaretket Puolaan ja Saksiin. Arvostelija pitää selvänä, että historiantutkijoillekin on uutuus, että sankarikuninkaalla oli lähimpiensä joukossa Ranskan palkkalistoilla olevia neuvonantajia; kuningas otti epäröimättä palvelukseensa sekä piti luottamuksensa arvoisena muuatta tässä tarkoituksessa Ranskasta lähetettyä vakoilijaa, erästä paroni Sparrea. Jos näin on, hra C:n työ herättää epäilemättä varsinkin Ruotsissa surullisen-katkeraa osanottoa. Antaahan se vielä kerran lisätietoja tämän maan loistavan historian yönmustasta käänteispuolesta. Myös siinä, mitä tässä esitetään Puolan aatelin käytöksestä, henkii ostettavuus ja petos. Kauhulla aavistaa, mihin voimaan nämä varjot vielä kasvavat, kun tekijä vastedes ehtii puolta vuosisataa myöhempään aikaan.

Työn menestymisen kannalta olisi varmasti ollut edullisempaa, jos julkaisija olisi kääntänyt painattamansa asiakirjat ruotsiksi. Niiden ranskalainen ja latinalainen asu tulee epäilemättä merkittävästi rajoittamaan lukijoiden määrää sekä Suomessa että Ruotsissa. Hra C:n lupaus ruveta jatkossa itsekin kirjoittamaan ranskaksi vaikuttaa meistä vakuutukselta, joka tekee asiakirjat ja tutkimuksen suuremman yleisön kannalta yhdentekeviksi. Tuskinpa näet hra C. saattaa toivoa itselleen suurempaa yleisöä Ranskasta. Mielestämme on äärimmäisen epätodennäköistä, että edes jokin sikäläinen historiantutkija saisi riittävästi aihetta ”pohjoiseurooppalaisten” kansojen historian detaljiaineistojen läpikäyntiin. Mutta epäilemättä niillä on yleisönsä siinä maassa, jonka historiasta on kyse. Niinpä ei vaikuta perusteettomalta, että hra C. julkaisu- ja muokkaustyössään ottaisi huomioon Ruotsin ja ruotsalaisen lukijayleisön, silloin kun kyse on Kristiinasta ja Kaarle XII:sta ja kun aineistoista löytyy yleisemmin kiinnostavia tietoja.

Kirjassa on pidemmänpuoleinen johdanto, joka sisältää kertomuksen niistä arkistoista joita julkaisija on käyttänyt, minkä seikkailujen kautta hän on saanut mahdollisuuden käyttää niitä ja minkä sadon niiden läpikäynti on tuonut päivänvaloon. Kaikki tämä on paikallaan – mutta on monta tapaa kertoa näin yksinkertaisista asioista. Hra Cygnaeuksella ei ole onnea esipuheiden ja johdantojen suhteen; olisi tarpeetonta ja hyödytöntä sanoa hänelle, mikä osa tällaista esitystä kirjoittajan olisi parempi jättää toisten huoleksi ja kuinka pieni olisi molemminpuolinen tappio silloinkin kun tämä osa jäisi kirjoittamatta. Olisimme mielellämme lisänneet joitakin sanoja siitä uhrauksesta, mitä kysymyksessä olevan kaltaiset tutkimukset vaativat; mutta tekijä on mainitussa johdannossa kieltäytynyt vastaanottamasta mitään ylistyksiä tässä suhteessa.

Handlingar till Upplysning af Finlands häfder; utgifna af A. I. Arwidsson. Del 2. St:holm 1848. [Asiakirjoja valistukseksi Suomen aikakirjoista; julkaissut A. I. Arwidsson. 2. osa. Tukholma 1848.]

Aihepiirin lähisukulaisuuden takia otamme tähän kyseisen kirjoituksen ja laskemme sen kotimaiseen kirjallisuuteen, koska sen sisältö koskee Suomea ja eritoten kirja lienee tarkoitettu suomalaisiin kirjakauppoihin. Olemme kyllä nähneet, että kokoelman kappaleita on Ruotsissa ostettu kruunun laskuun. Mutta kirjaan liittyvästä tilaajaluettelosta päätellen sitä on varsin yleisesti tilattu Suomeen. Tämä seikka on varsin ilahduttava, koska on selvää, että pelkkä yleinen viittaus ”Suomen aikakirjojen” sisältöön on herättänyt monet osallistumaan kokoelman julkaisuun. Onhan myönnettävä, että suurin osa tätä sisältöä sellaisena kuin se nyt on osoittautunut, on liian erityisalaan liittyvää voidakseen olla mitään suuremman yleisön luettavaa. Suuri joukko tähän painettuja asiakirjoja näet koostuu yksittäisiä tiloja ja taloja koskevista ”myynti-”, ”osto-”, ”vaihto-” ja ”tuomioasiakirjoista”, ”rajankäynti­tuo­mioista”, ”läänityskirjoista”. Myös tässä kokoelman toisessa osassa julkaistujen korkeimman hallinnon asiakirjojen joukossa, jotka pääosin ovat lähtöisin Kustaa I:ltä, on suuri määrä kirjeitä lukuisille Suomen silloisille virkamiehille, joiden yhteisenä sisältönä ovat toistuvat kehotukset lähettää kuninkaalle hänelle kuuluvat tai kuulumattomat rahat, vilja, viktuaaliat ym. Vain harvoilla näistä asiakirjoista on mitään todellista historiallista merkitystä.

Olemmekin sitä mieltä, että mikäli kokoelma jatkuu tässä hengessä, jää se suurilta osin hyödyttömäksi myös lähdetutkimuksen kannalta. Tuntuisi riittävältä, että kyseisen ajanjakson juridisista asiakirjoista ja hallintotavasta esitettäisiin näitä ainoastaan paikan- ja henkilönnimien suhteen toisistaan eroavia tekstejä vain kymmenkunta kappaletta näytteeksi, semminkin kun sekä paikkakunnat että henkilöt tavallisesti ovat historian kannalta täysin merkityksettömiä. Meille on arvoitus, mitä merkittävämpää tietoa Suomen aikakirjojen tutkija voi saada 100 samantapaisesta kirjoituksesta kuin kymmenestä. Joka tapauksessa näyttää siltä, että kaikki vaatimukset olisi täytetty, jos näistä yhdeksästäkymmenestä olisi ilmoitettu vain otsikot ja viitattaisiin arkistoihin, missä alkuperäiskappaleita säilytetään. Että jonkun talon omistaja voi, kuten asianlaita nyt on, iloita siitä että näkee sitä koskevan vanhan kauppasopimuksen, mutta ilman mitään ajateltavissa olevaa hyötyä tästä tekstistä, on melko vähäarvoinen etu.

Toisen osan merkittävimpiä asiakirjoja ovat ”Suomen maasäätyjen mietintö kaupunkien ja maaseutupaikkakuntien edistämisestä” 1517, ”Kuningas Kustaa I:n kirje purjehduksesta ja kaupasta Suomessa”, ”Purjehdus- ja kauppasääntö Suomelle” sekä ”Vastaus erinäisiin Suomea koskeviin esityksiin”, kaikki vuodelta 1550.

Ensin mainittu dokumentti, jonka ovat antaneet muutamat ”aateliset”, ”piispa, kapituli ja porvarit täällä Turussa”, kertoo liiankin hyvin siitä, mikä osapuoli ei näiden säätyjen joukossa ollut edustettuna. Siinä ehdotetaan, että kaikki maakauppa on tykkänään lakkautettava, että maata viljelevät talonpojat eivät saisi omistaa enempää kuin kaksi alusta kussakin pitäjässä: halkokauppaa varten ja laivatakseen kapakalaa Viroon viljaa vastaan; samoin, että muutamien pitäjien Hämeessä tulisi vastedes viedä tavaransa Viipuriin, ei Turkuun tai Porvooseen. Edelleen ehdotetaan, että kaikki Naantalin ja Rauman porvarit siirrettäisiin Turkuun, missä kaupankäynti myös kärsii talonpoikien suorasta puuastiain kaupasta Tukholmaan. Tämän tullessa porvareiden hyödyksi haluaa ”köyhä aateli” taas vapautusta velvollisuudesta huolehtia omasta ylläpidostaan sotapalveluksen aikana. ”Piispalle ja kapitulille” tuo aika oli hankala, eivätkä he voi nyt vaatia mitään. Rahvaan parasta ajatellaan neljillä vuosimarkkinoilla. Onhan sekin jotain.

Vuoden 1550 kauppasääntö lähtee siitä kiitettävästä periaatteesta, että lyypekkiläisten kauppaylivaltaa on rajoitettava ja kotimaista merenkulkua rohkaistava. Tarkoituksena ei silti ole, että ulkomaankauppaa pitäisi Suomesta käsin harjoittaa vapaasti, vaan nyt alkaa se pitkälle 1700-luvulle jatkuva järjestys tai epäjärjestys, että Suomen porvarit pakotetaan viemään tavaransa Tukholmaan ja noutamaan sieltä ulkomaiset tavarat. Kustaa I haluaa kuitenkin vapauttaa Suomen merenkulun pitkästä matkasta Tukholmaan ja yrittää innokkaasti tehdä Santahaminasta, joka sijaitsee merelle antavalla väylän kohdalla, Suomen kaupan tapulipaikan. Aluksi velvoitetaan ”Norrbottenista tulevia” menemään tänne, ja lueteltujen Suomen kuuden ”paikkakunnan ja kaupungin” – Turun, Viipurin, Raaseporin, Ulvilan, Porvoon, Tammisaaren – joukosta näyttävät myös kaksi viimeksi mainittua Rauman lisäksi määrätyn käymään kauppaa Santahaminassa. Muuten sallitaan lisäksi ulkomaanmerenkulku; laivanisäntiä kehotetaan vain antamaan alustensa kokoontua johonkin määrättyyn paikkaan, jotta ne kulkisivat yhdessä Ruotsin kauppalaivaston kanssa ja olisivat paremmin puolustettuja vihollisuuksia vastaan. Suurella huolella opetetaan asianomaisille mukaan liitetyssä ”Selityksessä ja osviitassa rahvaan miehelle”, miksi Lyypekin kauppa on vahingollista, samoin mitä tavaroita voidaan edullisesti ostaa ja myydä tietyillä ulkomaan paikkakunnilla. Itse kauppasääntö kuitenkin teroittaa mieliin rangaistuksen uhalla, että ainoastaan luvan saaneita tavaroita saa laivata maasta ja maahan. Niinpä pitää kaikki kala viedä yksinomaan Ruotsiin, eikä ”Norrbotteniin” saa viedä mitään ylellisyystavaroita, ”ei ensinkään mitään hyvää verkaa, ei silkkikangasta, hopealankaa” jne. Dokumentista näkee myös, että ”pielukset, käsineet, viltit, tohvelit” jo siihen aikaan kuuluivat venäläisiin tuontitavaroihin.

”Vastaus erinäisiin esityksiin” jne. näyttää suoranaisesti koskevan ”Maasäätyjen mietintöä”, joskaan kaikkiin jälkimmäisessä esitettyihin kohtiin ei ensin mainitussa vastata. ”Kunink. Maj:ti on suvainnut tästä lähin myöntyä nuoren aatelin ylläpitoon”.

Mainitut neljä dokumenttia on julkaistu painosta ensi kertaa.

J. V. S.