Siitä vähästä, mitä tämä lehti on yrittänyt tuoda lukijan tietoon, ei mikään aihe ole ollut hankalampi meidän käsiteltäväksemme ja arvioitavaksemme kuin se, jota ryhdymme nyt selvittelemään. Olemme myös lykänneet tämän esityksen julkaisemista päivästä päivään, kuukaudesta toiseen, ja kun me nyt päästämme sen yleisön silmien eteen, teemme sen tietoisena asiantuntemuksemme riittämättömyydestä.

Modernilla ranskalaisella kirjallisuudella, joka on sinänsä mitä antoisin ja laajin aihe tutkivan tarkastelun kohteeksi, ei ole vielä historiankirjoittajaansa. Saksalaisella kirjakaupalla on joka vuosi tarjottavanaan jokin uusi yleiskatsaus tämän maan nykykirjallisuuteen, ja saksalaisissa aikakauslehdissä tuskin näkee jonkun yksittäisen kirjailijan teosten arvostelua, jonka pitemmässä tai lyhyemmässä esipuheessa ei esitettäisi yleistä luonnehdintaa tästä kirjallisuudesta. Ranskassa asiat ovat toisin. Siellä ei rakasteta systeemien rakentelua, jaottelua koulukuntiin ja niiden alaryhmiin. Laajatkin kirjallisuushistoriat ovat siellä pikemminkin kaunopuheisten esittelyjen ja arviointien sarjoja kuin samankaltaisuuksien yhdistelyä, jonka tavoitteena olisi kokonaisten aikakausien luonteen ja niiden vaihtumisen syiden esille saaminen. Uraa, jota ennen muita Guizot on siellä uurtanut yleisessä historiassa, jonka hän on pyrkinyt selvittämään sen olennaisimmalta näkökannalta, inhimillisen sivistyksen historiana, tätä uraa ei kirjallisuushistorian esittämisessä ole näköjään vielä aloitettu.

Tunnetuin viime aikojen ranskalainen kirjallisuushistoria on Villemainin kirjoittama. Tämäkään ei kuitenkaan ulotu uusimpaan kirjallisuuteen. Teoksen yleisluonteinen nimi on ”Cours de littérature française”, mutta siinä käsitellään myös ulkomaista kirjallisuutta, ja se jakautuu kahteen jaksoon, joista toinen, ”Tableau de la littérature au moyen-age, en France, en Italie, en Espagne & en Angleterre”, käsittää kaksi nidettä, toinen, ”Tableau de la littérature au 18:ème siècle”, taas neljä nidettä. Teos sisältää luentokurssin, jonka Villemain piti 1827–30, ja se on ilmestynyt myös painosta vähitellen noina vuosina. Käyttökelpoiseksi käsikirjaksi suositellaan sveitsiläisen Peschier'n teosta; ”Histoire de la littérature Française”, Stuttgart 1839.

Laajaa teosta modernin kirjallisuuden historiasta emme kuitenkaan tunne. Erinomaisia yksittäisten kirjailijoiden ja teosten kriitikoita sitä vastoin on runsaasti. Näistä kriitikoista pidetään Sainte-Beuvea ja Ampèrea merkittävimpinä. Ensiksi mainitun kriittiset kirjoitukset, jotka ovat olleet luettavissa lehdestä Revue des deux Mondes, on julkaistu myös erillisenä teoksena nimellä ”Portraits littéraires”. Samantapaisen kokoelman piirrelmiä, niin niitä voisi nimittää, varsinaisten runoilijoiden ansioista ja joista on Auguste Desplaces julkaissut nimellä ”Galerie des Poëtes vivants”, Pariisi 1847, ja tätä teosta käytämme kirjoituksessamme hyväksi useastikin kohdissa, joissa sen arvioinnit nimittäin näyttävät käyvän yksiin muiden, tuntemiemme tarkastelijoiden käsitysten kanssa.

Aiheen laajuuden ja laadun sekä sitä käsittelevien kirjallisuushistoriallisten yleiskatsausten puutteen tälle hankkeelle tuottamien vaikeuksien lisäksi on mainittava se hankaluus, että meidän maassamme tunnetaan Ranskan kirjallisuutta yleensä vain vähän. Pelkästään selostaja ei kärsi tästä kirjallisen sivistyksemme yksipuolisuudesta, joka samalla kun se suuntaa tutkimusharrastuksemme melkein yksinomaan saksalaiseen kirjallisuuteen, tekee meistä saksalaisen kulttuurin orjallisia jäljittelijöitä, varmasti myös vähentää lukijan kiinnostusta aiheeseen, koska Ranskan kirjallisuudesta tuskin mitään voidaan olettaa mitenkään yleisesti tunnetuksi, mutta silti tässä on pakostakin edellytettävä jonkinmoista tuntemusta ja sen perusteella esitettävä vain Ranskan kirjallisuuden uusimman kehityksen yleiset ääriviivat. Selostaja haluaa kuitenkin toivoa, että käsillä olevan kaltainen piirrelmä osoittautuu näissäkin oloissa hyödylliseksi, kiinnittää yleisön huomion juuri mainittuun kotimaisen sivistyksemme yksipuolisuuteen ja houkuttelee yhden jos toisenkin lukijan tutustumaan lähemmin kirjallisuuteen, joka on kauan ollut ja on osaksi yhäkin levinnein ja vaikutusvaltaisin kaikista uuden ajan kansalliskirjallisuuksista ja jonka voidaan siitä syystä sanoa edustavan maailmankirjallisuutta ja yleisinhimillistä sivistystä paremmin kuin mikään muu kirjallisuus.

 

I

Kaikkien kansojen kirjallisuutta tarkastellessaan voi hyödykseen havaita, miten sillä sivistysasteella, joka ilmenee kunkin ajan yhteiskunnallisessa historiassa, jopa itsessään valtiomuodossa, on vastineensa kansalliskirjallisuudessa ja sen muodoissa. Mitä tiukemmin kirjallinen sivistys on rajoittunut tietyn yhteiskuntaluokan piiriin, mitä rajallisempi on ollut kansakunnan sivistystä pääasiallisesti edustavien ihmisten määrä, sitä selvemmin on myös kirjallisuus omaksunut ahtaasti aristokraattisen muodon; kysymyksessä on yhtä hyvin voinut olla skolastisen oppineisuuden kuin mielivaltaisten sovinnaisuussääntöjen määräämä muoto. Siinä määrin taas kuin kansakunnan sivistys on ollut tasaisemmin jakautunut, on sen kirjallisuuskin samassa määrin vapautunut yksinvaltaisen ns. säännönmukaisuuden tai maun vallasta. Asioiden suhteet voidaan myös vapaasti puhuen tiivistää seuraavasti: että pelkkä oppineisuus ja jonkinmoinen kastien muodostuminen eivät itse asiassa voi sisällyttää piiriinsä kansallishengen toimintaa eivätkä siis myöskään tuottaa kansalliskirjallisuutta. Tätä sivistystä sanotaankin tavallisesti yleisinhimilliseksi sivistykseksi, jota pidetään todella oikeana kaikkien kansakuntien keskuudessa, ja sen pohjalta nouseva kirjallisuuskin näyttää olevan yleistä: kristillis-katolista, skolastista, klassista, humanistista, millä erityisillä nimillä sitä Euroopan kansojen keskuudessa on kutsuttukin. Itse asiassa käy kuitenkin ilmi, että tämä näennäisesti yleinen muoto on vain vallalla olevaa ja yleisinhimillisenä pidettyä yksipuolisuutta, joka aikojen kuluessa paljastuu siksi, mitä se on, mielivaltaiseksi siteeksi, joka kahlitsee todella inhimillistä sivistystä ja sen ilmauksia sekä eksakteissa tieteissä että kansalliskirjallisuudessa. Pyrkimys kuviteltuun yleisinhimilliseen sivistykseen, tietämyksen kosmopoliittisuuteen, johtaa näin ollen rajoittuneeseen, yksipuoliseen muotoon, kansallishengen vapaa kehitys sitä vastoin aitoon inhimillisyyteen sekä yksilön älyllisessä sivistyksessä että kansalliskirjallisuudessa. Samalla tavalla kosmopoliittisuus kuvastuu mielenlaadussa ja tavoissa toisinaan surkeina, toisinaan naurettavina äärimmäisyysilmiöinä, kun isänmaallisuus taas luo ihmiskunnan sankareita.

Historiassa tunnetaan lähinnä kaksi kaunokirjallisuuden loistokautta, joihin on vaikuttanut tuollainen tässä mainitsemamme eksklusiivinen sivistys, nimittäin Augustuksen ja Ludvig XIV:n maineikkaat aikakaudet. Tokihan roomalaisen runouden loistokausi koettiin heti kansanvallan aikojen päätyttyä, mutta se oli kuitenkin kehkeytynyt kokonaan patriisisäädyn vaikutuksesta ja sen suojeluksessa ja antoi sitten loistoa ensimmäisen keisarin hoville. Vaikka tämän runouden harjoittajissa oli myös vapautettuja orjia, tämä riistää siltä aristokraattista luonnetta yhtä vähän kuin Ranskan klassinen kirjallisuus menettää luonnettaan siitä syystä, että sen ”isäksi” (le père des lettres) sanotun Frans I:n ohella hänen kamaripalvelijansa Clément Marot oli tuon ajan etevin runoilija. Tottahan kaikkina aikoina ihaillaan Vergiliusta, Horatiusta, Ovidiusta samoin kuin Corneillea, Racinea ja Molièrea, mutta aina joudutaan myös valittamaan sitä, että roomalainen kirjallisuus jäi kreikkalaisten kirjallisuuden apinoinniksi, ja myöntämään, että väkinäinen klassinen muoto oli Ranskan näytelmäkirjailijoiden loistavaa nerokkuutta kahlitseva side.

Historiassa vähemmälle huomiolle jäänyt, vaikkakin yhtä ratkaiseva esimerkki tästä asiaintilasta löytyy Ranskan kirjallisuudesta jo ennen klassista kautta (1500-luvulta 1700-luvulle). Kansanlaulut ja -sadut muuttuivat nimittäin 1100-luvun alussa Etelä-Ranskassa ja hieman myöhemmin maan pohjoisosassa hovi- ja ritarirunoudeksi, joka opittiin kuin käsityötaito ja jota harjoitettiin sen tapaan. Sisällöltään runous oli yksitoikkoista ja tervejärkisesti sommiteltua, muodoltaan mutkikkaasti rakennettua ja sääntöjen sitomaa. Tuohon aikaan kuuluivat maineikkaat hovitrubaduurit ja truveerit, jotka lauloivat taidokkain säkein ritarillisesta rakkaudesta ja sankaruudesta; näistä viimeksi mainittu, johon ei liittynyt isänmaallista innostusta, ilmeni kaksintaisteluissa ja turnajaiskentällä, ja ensiksi mainittu oli tahallisen teennäistä ylistelyä, jossa ei ole tunteen lämpöä, vaikka ei tosin myöskään alhaista aistillisuutta.

Italiassa oli jo Petrarca (syntynyt 1304) osaksi sortunut tähän samaan hovirunouteen, mutta se muotoutui siellä myöhemmin omaperäisemmäksi Medicien aikakaudella, joka on yleensä rinnastettu Augustuksen ja Ludvig XIV:n aikaan. Uudelleen elpynyt antiikin tutkimus vaikutti siellä kuitenkin monipuolisemman kirjallisen toiminnan kehittymiseen, ja monet runoilijat, mm. Petrarca, kuuluivat näiden tutkimusten innokkaimpiin harrastajiin. Tämä koskee erityisesti Medicien aikakautta. Petrarcan, Danten, Boccaccion aikana oli romanttisen runouden muoto vielä varsin yksinomaisena esikuvana ja Italian vapaavaltioiden elämästä oli vielä jäljellä aidompaa henkeä. Medici-sukuiset Firenzen ruhtinaat ja Esten suku Ferrarassa loistivat 1400- ja 1500-luvulla mesenaatteina; ja Italian kuuluisimmat eeppiset runoilijat Pulci, Boiardo, Ariosto, Tasso loivat teoksensa heidän suojeluksessaan. Helposti tuntee houkutusta epäillä, miten oikeassa on se arvostelu, joka lukee nämä loistavat nimet niiden joukkoon, jotka ovat olleet uskollisia ahdasrajaiselle, yksipuoliselle muodolle. Itse asiassa tämä näkemys on kuitenkin täysin kiistatta oikea, myös Arioston osalta, hänenhän tiedetään runoilleen uskoa ja innostusta vailla maailmasta, jossa vallitsivat ritarillinen usko ja uhrautuvaisuus, joille hän aikalaisineen vain säälivästi hymyili. Jalo Tasso taas näyttää hämärästi tajunneen pakon, jolla ajan sovinnaiset käsitykset olivat hänetkin sitoneet, ja tästä syystä johtuneen epäilemään omaa kykyään ja itse hylkäämään1 ihanan teoksensa ”Vapautetun Jerusalemin”, ja samoin on myös uskottu, että sovinnaisuuden siteet muutenkin ajoivat hänet mielenvikaisuuteen ja molemmat, epäily ja intohimo, ennenaikaiseen kuolemaan.

Älkäämme unohtako, että tämäkin kirjallisuus Ranskan klassismin tavoin oli merkkinä siitä yleisestä uudistuksiin pyrkivästä liikkeestä, joka muodosti siirtymävaiheen uuteen aikaan. Tämä italialaisten eeppinen runous nimittäin erottautui jo pelkästään elpyneiden klassisen ajan tutkimusten vaikutuksen perusteella keskiajan romantiikasta. niin että etenkin mainitun Pulcin sankarirunoelmaa ”Morgante maggiore” pidetään yleisesti ilmauksena tietoisesta ironiasta, jonka vaikutuksesta siitä tuli koko ritarilaitoksen karikatyyri. Arioston ja Tasson kaltaisten nerojen tuotannossa on aivan varmasti kaikkiin aikoihin ja kaikissa muodoissa vaikuttavia kauneusarvoja, joista mestaruus tunnetaan. Arioston ”Orlando furioson” saavuttamaa yleisönsuosiota tarkoittaen sanoo Mundt, joka ei muuten väheksy teoksen kirjoitustavan runollista kauneutta:

Ariosto on runoelmassaan myös esityksen muodon osalta osannut noudattaa hovimiehen hyviä tapoja, esitys ei viivy liian pitkään missään aiheessa, vaan siirtyy nopeasti aiheesta toiseen. Runoelman jäsentely tuo näin jokaisen yksittäisen osuuden mukavasti käsille, niin että jokainen voi ottaa siitä ne aineksen, jotka kullakin hetkellä häntä miellyttävät; ja ’Raivoisasta Rolandista’ tuli näin hovipostilla, hartauskirja kavaljeerien ja daamien päivittäiseen käyttöön.

Myös itämaisessa kirjallisuudessa on runsaasti näytteitä kastirunoudesta, joka mielivaltaisten muotojen kuoreen suljettuna jäi kansakunnille pysyvästi vieraaksi. Meidän ei kuitenkaan tarvitse etsiä esimerkkejä niin etäältä. Kustavilainen, kolmannen Kustaan aika opetti ruotsalaisen sivistyksen saaneet meidänkin isänmaassamme tuntemaan tämän klassisen kirjallisuuden, jonka luonnetta kuitenkin pehmensi etenkin sen ylimmälle suojelijalle ominainen isänmaallinen lämpö. Tiedetään nimittäin, että niin ranskalaisittain sivistynyt kuin Kustaa III olikin, hän tunsi kuitenkin lämpimiä tunteita Ruotsin mainetta ja ruotsin kieltä kohtaan, niin että hän valitsi myös omien draamateostensa aiheet Ruotsin historiasta. Runouden muodon osalta oli tuohon aikaan kuitenkin vallalla yksinomaan ranskalainen klassisismi, jonka omaksumiseen Ruotsin kirjallisuus oli pyrkinyt Dalinin ajasta asti, Loviisa Ulriikan hovissa, ja jonka esikuvan tasolle kustavilaisen aikakauden runoilijoiden katsottiin päässeen. Tämän runouden yleisenä pyrkimyksenä oli puhua järjellisiä asioita kaunein sanoin, ja näiden valinta riippui enemmänkin retoriikan säännöistä kuin neron oivalluksista. Sen lahjakkaimpien edustajien, jonkun Creutzin, Gyllenborgin, Oxenstiernan, Leopoldin, teoksista ei puutukaan kauniita ajatuksia, muistettavia mietelauseita, jotka on esitetty joskus kaunein, aina retorisesti painokkain sanoin. Useimmiten heidän aikaansaannoksistaan kaipaa kuitenkin mielikuvituksen rikkautta, tunteen lämpöä ja runokuvien havainnollisuutta. Tämän klassisismin sääntöjen mukaista nimittäin oli leikata kaikista mielikuvituksen luomuksista ja intohimon purkauksista pois kaikki, mikä olisi ylittänyt vakiintuneen salonkikeskustelun puitteet; runon annettiin toisaalta kuitenkin ilmaista sanottavansa tämän keskustelun ylevimmässä tyylilajissa. Näille runoille ominaiseen sommittelun ja ajatuksen selkeyteen on kuitenkin kiistatta liittynyt runsaasti ajatuksia, joita uudemmasta romanttisesta runoudesta taas useinkin turhaan etsii.

Lukija varmaankin havaitsee vaihtelun miellyttäväksi, kun sijoitamme tähän Oxenstiernan runoelmasta ”Päivän hetket” muutamia säkeitä yön kuvauksesta, jota luotettava asiantuntija Atterbom pitää yhtenä parhaista tuon ajan tuotteista. [– –]

Kukaan ei voine kiistää sitä, että nämä ja näiden tapaiset säkeet ovat kauniisti ajateltuja ja esitettyjä; itseltään ei voi kuitenkaan salata, että tämä ajatusten runsaus käy rasittavaksi, koska se ei sisällä juuri mitään uutta, vaan pelkästään vanhoja hyviä totuuksia, ja että nämä ajatukset ovat pukeutuneet muotoon, jonka kauneus on jäykkää, väkinäistä. Lukuun ottamatta esitettyä vertausta ”Kuin ilta-auringon liekki” jne. runossa on tuskin nähtävissä mielikuvituksen tapaa ilmaista itseään kaunein kuvin, vaan pikemminkin ylen määrin retorisesti kauniita sanontoja. Teennäistä ja viehätysvoimaltaan kyseenalaista on myös ”Hiljaisuuden” henkilöllistäminen, vaikka juuri tämä tapa, abstraktien käsitteiden vaihtaminen elottomiin kuviin, oli Ranskan klassisismin tyypillinen piirre. Tähän jäykkyyteen vaikuttaa lisäksi itse runomitta, koko klassiselle koulukunnalle luonteenomainen aleksandriini, jonka loppusoinnullisuus ja selkeä tahtilepo säkeen keskellä tekevät sangen yksitoikkoiseksi. Edellä esitetty katkelma antaa näytteen myös valta-asemassa olleesta runoilijanlaadusta, kuvailevasta, deskripitiivisestä, ja opettavasta, didaktisesta, joka viimeksi mainittu suuntaus oli hallitsevassa asemassa sekä lyyrisessä että näytelmärunoudessa, niin että myös Corneillen ja Racinen murhenäytelmiä on aivan erityisesti arvostettu opettavaisten, valituin, kaunopuheisin sanoin esitettyjen mietelauseittensa ansiosta.

Vanhat viisaat kuvasivat vaiteliaisuuden nuoreksi kauniiksi naiseksi, joka on kohottanut molemmat etusormensa suljetuille huulilleen, ja samoin kuin tämä kuva eroaa tuosta hahmottomasta, kaiken nielevästä Hiljaisuudesta, eroaa myös kansan tietoisuudesta kummunnut runous koulukunnan runoilusta. Elämän ja luonnon täyttämä kreikkalainen runous pukee ideat elävien hahmojen muotoon, niin että myös sen jumalista, sekä luonnonvoimissa että henkisten, siveellisten voimien vaikutuksessa ilmenevästä yliaistillisesta todellisuudesta tulee inhimillisiä olentoja, joilla on inhimilliset tunteet, ajattelutavat, intohimot ja kohtalot. Vaikka tämä runous on kaukana kristitystä katsomustavasta yleensä ja etenkin modernista sivistyksestä, joiden kannalta kreikkalainenkin runous on liian ahdasrajaista, koska se ei ole voinut rakentua käsitykselle yleisinhimillisestä sivistyksestä – eikä siis ilmaise ihmisen korkeampaa henkistä tietoisuutta, joka on tämän käsityksen edellytyksenä – se viehättää kuitenkin yhä meidän aikanamme aivan toisin kuin roomalainen. Tunnetusti kreikkalainenkin runous vajosi myöhemmin yhden koulukunnan kirjoitusharjoituksiksi, aleksandrialaisten keskuudessa.

Lähempänä meitä sekä perinnesiteiden että aidomman tunteen lämmön takia on pakanallinen uusien eurooppalaisten kielten kansanrunous. Voitaneen olettaa, että tämä on lähemmin sukua itämaiselle sivistykselle ja sen sisäänpäin kääntyneelle mietiskelylle. Vaikka uuseurooppalaisten kansojen tarusto siis on vähemmän kehittynyt kuin kreikkalaisten ja niiden laulurunous siitä syystä myös vähemmän objektiivista kuin kreikkalainen, näyttää juuri tämä seikka antaneen niiden epiikalle suurempaa lyyristä tunnevoimaa. Eikä voida epäillä sitä, että kristinusko on riistänyt tunnustajiltaan puhtaasti eeppisen runouden tajun, eikähän kristillinen kulttuuri myöskään ole tuottanut eeppistä runoa, joka olisi verrattavissa pakanuuden eepoksiin. Myös näytelmissä kristillinen sivistys rakastaa korkeampaa lyyrisyyden tasoa kuin kreikkalaisessa näytelmärunoudessa on. Tiedostamaton paatos, joka siinä ajaa toimintaa eteenpäin sokean kohtalon mahdin varassa, ei vastaa kristillistä maailmankatsomusta, jolle henkinen persoonallisuus, sisäinen tietoisuus, itsetutkiskelu, mielenlaatu merkitsevät enemmän. Tämä sisäänpäin kääntynyt katsomustapa vallitsee myös näiden kansojen pakanallisessa kansanrunoudessa, Skandinavian sankaritaruissa, gaelien lauluissa. joista tässä lehdessä esitettiin viime numerossa joitakin huomiota, lopuksi meidän suomalaisessa kansalliseepoksessamme Kalevalassa, jonka lyyrinen tunnelma on teoksen kaunein puoli.

Tuskin erehtyy, jos on sitä mieltä, että sama yleinen mietiskelytaipumus vaikutti ranskalais-klassisen kirjallisuuden ajatusrunsauteen, vaikka tuolloin vallitsevan sivistyksen liiallinen joustavuus useimmiten johtikin sen vajoamiseen joutavuuksiin ja teennäisen siloteltu muoto kulutti vähiin myös syvemmän käsityksen sen omalaatuisuudesta, niin että jokainen raikkaan, luonnonmukaisesti aidon maailmankatsomuksen lyyrinen purkaus torjuttiin. Turmeltumattomasta tunteesta, naiivista, sovinnaisuuden siteiden kahlitsemattomasta näkemyksestä ja siveellisestä tavasta kummunnut kansanrunous taas ilmaisi vilpittömän sydämellisesti ja lämpimästi, mutta samalla tyynen luottavaisesti sen, mitä kansojen keskuudessa pidettiin korkeimmassa arvossa. Tämä kansanrunouden koristelemattoman, totuudellisen uskontunnustuksen luonne juuri yhä ja aina tulevaisuudessakin antaa sille sen lumoavan viehätysvoiman. Yhtä vähän laulajan kuin kuulijankaan tarvitsi sen kukoistusaikoina hankkiutua jotenkin poikkeukselliseen sieluntilaan eläytyäkseen sen sävyihin tai katsoakseen ylöspäin sen ihanteisiin kuin jostakin toisesta elämästä kertoviin kuviin. Se liikkui olemassa olevassa todellisuudessa ja käsitettiin tämän totuudellisimmaksi ilmaukseksi, joka heijasteli sitä vain älyn kyvyn varassa ja mielikuvituksen antamaan kevyeen asuun verhottuna. Kansanelämä on nimittäin yleensäkin lähempänä ihannetta kuin mikään eksklusiivinen sivistys. Tuskin missään voitaneen kansanrunoudesta löytää mietteitä, jotka edes muistuttaisivat Oxenstiernan esittämiä, koska siinä jokainen ajatus puetaan todellisuudesta otettuun kuvaan, jokainen maailmanjärjestystä koskeva miete esitetään arviointina yksittäisestä ilmiöstä tai yksityisen ihmisen elämästä. Tämä käsitystavan muodon erilaisuus on olennainen piirre verrattaessa kansanrunoutta ja jäljittelevää klassisismia; muinaisuuden klassikot eivät nimittäin myöskään tunne tuommoisia viimeksi mainitun suuntauksen edustajien abstraktioita. Onpa vielä muuan erityispiirre. jota kansanrunous ei tunne: valitus kaiken katoavaisuudesta. Tarrautuminen elämään kuin aarteeseen kuuluu jo sivistystä saaneille kasteille, ei kansojen laajemmille piireille, joiden joukosta yhäkin ovat enimmäkseen löydettävissä ne ihmiset, jotka uhraavat ilomielin henkensä vakaumuksensa ja velvollisuuden tähden. Meidän suomalaiseen kansanrunouteemme sisältyy lukuisia todisteita ajattelutavasta, joka katsoo edessä olevaa kuolemaa tyynen alistuvasti, jopa pitäen sitä voittona, Niinpä Kantelettaren 1. laulussa, kohdassa 42, ovat seuraavat säkeet:

”Kuusen juuret kuivettuvat,

vaan ei kuivu kyyneleeni;

meret suuretki sulavat,

ei sula minun suruni.

Mitä voin minä poloinen,

kuta taidan kurja raukka,

tämän suuren huolen kanssa,

ja suuren surun keralla;

suru särkevi syämen,

huoli vatsan halkaisevi.

Tulisko kevätki kerran,

talven kanta katkeaisi,

ehkä koito kuolisinki,

katkiaisinki katala –

lehti puuhun, ruoho maahan,

minä marras maan rakohon,

minä toukka Tuonelahan,

minä tuima turpehesen!

 

Vielä rohkeammin elämän ja kuoleman edessä puhuu skandinaavinen saaga, koska se on toimeliaamman heimon omaisuutta; niinpä Ragnar Lodbrok laulaa hra Atterbomin versiossa:

 

”Toista en kuningasta

maasta löytyvän luullut

taistossa vahvempaani. –

– –

Suopeat aasat toisin

päättivät, turhaa moite.

Kuolla tahdomme tässä.

– –

Jumalat juomingeissaan

kunniapaikan suovat!

Päättyy elämän hetki;

kuolen hymyssä suu!”

 

Myös suomalaisessa varsinaisessa tarustossa, eeppisessä runoudessa, ilmenee kuitenkin reipas mielenlaatu, joka ei uppoudu elämän murheisiin eikä katoavaisuuden kauheuteen. Eräissä juuri edellä esitetyn kaltaisissa lyyrisissä vuodatuksissa paljastuva sentimentaalisempi kaipuu elämästä kuolemaan on jo saanut vahvemmin tunnelmaa kristitystä kulttuurista, jonka vaikutuksen alaisuudessa monet näistä lauluista on ilmeisesti runoiltu tai ainakin muokattu uudelleen perinteen vielä jatkuessa.

Tämä viittailu kuoleman rauhaan onkin keskiaikaisen kansanrunouden tyypillinen piirre. Euroopan eteläisillä kansakunnilla ei ole juuri lainkaan muuta kansanrunoutta kuin tätä;2 ja sen takia sille luonteenomaista onkin romanttinen aines, uhrautumisen jalous ja elämän nautintojen vähäarvoisuus. Emme löydä muita sanoja kuvaamaan tätä sen yleistä luonnetta; ovathan intomielinen usko yliaistilliseen maailmaan, alttius ritarikunnian vaatimusten noudattamiseen ja täyttymystä vaille jäävä rakkaus – kaikki tämä seurausta samasta uhrautuvasta ja alistuvasta suhtautumisesta elämän vaihteleviin kohtaloihin. Kun tämä runous pohjautui myös germaaniseen kansanluonteeseen, sen sentimentaalisuutta lievitti kansan suussa tämän terveesti luonnonläheinen elämä, kunnes se lopulta hoveihin hyväksyttynä ja ritariston eikä ritariajan ylistykseksi harjoitettuna rappeutui tyhjäksi tunteilla leikittelyksi, josta edellä on puhuttu.

Kansanhengen reaktio näissä samoissa maissa tätä viimeksi mainittua muotosidonnaista ritarirunoutta ja samalla koko keskiaikaista feodaalilaitosta ja pappisvaltaa vastaan on merkillinen. Niinpä Ranskassa valmistautumista uuden ajan kulttuuriin ja kirjallisuuteen siirtymiseen merkitsivät jo 1100- ja 1200-luvulla ns. ”fabliaux”, joissa esitettiin ritarirunon muodossa jokapäiväisen elämän burleskeja kohtauksia ja ivattiin ranskalaisella nokkeluudella sekä kirkon että valtion järjestystä. Tämä suuntaus kehittyi hieman myöhemmin Italiassa, jossa se ilmeni oppineiden ja hovirunoilijoiden keskuudessa täydellisenä skeptisyytenä. Mainitun Pulcin runoja pidetään saman hengen tuotteina. Espanjasta me kaikki tunnemme tämän reaktion suurenmoisimman tuotteen, Cervantesin maailmankuulun Don Quijoten. Saksasta tunnetaan lähinnä uskonpuhdistuksen ajoilta eräitä humoristisia hengentuotteita, kuten Eulen­spiegel, Lalenbuch, Reineke Fuchs ja Faustin tarina; lisäksi runous oli siellä mestarilaulajien työssä vajonnut ammattikuntalaitokseen sidotuksi porvarilliseksi elinkeinoksi, joka tuotti sisällöltään sekalaista tavaraa. Erasmus Rotterdamilainen ja Ulrich von Hutten kirjoittivat ajan oppineiden kielellä. latinaksi, satiirisia teoksia, jotka vaikuttivat uskonpuhdistuksen eduksi; kuitenkin vain jälkimmäinen pysyi tälle suuntaukselle uskollisena.

Osaksi heti näiden kansan tietoisuudesta alkunsa saaneiden prosessien jälkeen, osaksi samaan aikaan niiden kanssa alkoi elpyneen antiikintutkimuksen aika; tämä tutkimus, jota turkkilaisten tunkeutuminen Konstantinopoliin ja kreikkalaisten oppineiden pakeneminen Italiaan edistivät, nousi erityisen voimakkaaseen kukoistukseen 1400-luvulla tuossa maassa. Tämä vaikutti toki kaikkialla ennakkoluulojen siteitä löystyttävästi sekä tieteellisissä että uskonnollisissa ja yhteiskunnallisissa asioissa, ja tämän ohella antiikin muoto muokkasi kansalliskirjallisuutta jalostavasti; etenkin katolisissa maissa, joissa kirkon uudistus ei kyennyt pääsemään voittoon, tämä tutkimus kuitenkin aiheutti jälleen tieteen vapautta ahdistavan vastavaikutuksen, joka tuli pääasiassa kirkon taholta, ja kahlitsi itsekin kansalliskirjallisuuden kehitystä matkimalla pikkutarkasti antiikin esikuvia. Protestanttisissa maissa näytti klassinen oppineisuus toki aluksi haluavan jatkaa kirkon palvelemista keskiajan skolastiikan tapaan, mutta niissäkin se asettui ajan myötä oppositioon kirkon oppia ja holhousta vastaan. Luonnontieteet, jotka filosofian tavoin olivat olleet skolastiikan perinteisten, kirkon valvomien oppien ylivallan alaisia, lähtivät puolestaan uskonpuhdistuksen aikana ennakkoluulottoman oman tutkimustyön tielle ja vaikuttivat, koska valtiovalta sieti niitä paremmin, keskeisesti järjen ja omantunnonvapauden lopulliseen voittoon.

Voidaan kuitenkin sanoa, että tuosta ajasta saakka kaikki kirjallisuus on taistellut kahdella rintamalla: tieteellinen kirjallisuus sekä tietämyksen että yhteiskunnan laitosten keskiaikaisia perinteitä vastaan ja kansan tietoisuudesta kumpuava kirjallisuus taas oppineiden tiedettä vastaan, kansalliskirjallisuus antiikin klassisuutta vastaan. Tässä tarkastelemme vain viimeksi mainittua viitatessamme vielä merkittävimpiin aikakausiin kansallishengen kirjallisuudessa toteutuvan ilmenemisen, kansanrunouden uudelleensyntymisen vaiheissa.

Kansalliskirjallisuus ei näytä missään kohonneen 1300- ja 1400-luvulla heränneen kansan itsetietoisuuden vaikutuksesta yhtä voimakkaasti kuin Pyreneiden niemimaalla. Sinnekin toki tunkeutui juuri virinnyt antiikin tutkimus; sen kansalliskirjallisuudessa aiheuttamaa uudistusliikehdintää vastaan nousivat kuitenkin Espanjan kansallishenki ja kansanluonne väkevästi; ja siellä nähdään kahden seuraavan vuosisadan aikana perätysten joukko kansallisia runoilijoita, jotka, erityisesti draamarunoilijat, sellaiset kuin Lope de Vega ja Calderón, ovat olleet muiden kansakuntien oppimestareita. Tähän kansalliskirjallisuuden menestymiseen vaikutti epäilyksittä kansakunnan itsetietoisuuden kohoaminen maureja vastaan käydyn pitkän taistelun aikana ja myöhemmin sen toimina Amerikan löytämiseksi ja valloittamiseksi. Kansa, joka suunnilleen kolmen vuosisadan kuluessa valloitti taistellen isiensä maan ja suorastaan ensimmäisen sijan Euroopan kansakuntien joukossa, ei toki voinut tänä kautena langeta vieraiden muotojen passiiviseen jäljittelyyn. Kun Amerikan kulta sitten tuuditti kansanhengen toimettomuuteen ja despoottinen valtiovalta yhteisvoimin uskonnollisen sorron kanssa pakotti maan mestauskirveen ja inkvisition polttorovion väliin, oli myös Espanjan kansalliskirjallisuuden suurenmoisuus haihtunut. Italiassa kansallisuus oli vaihtelevassa määrin ilmennyt sen jo mainittujen parhaiden runoilijoiden teoksissa. Se vähäinen jäntevyys, jota Italian kansakunnan luonteessa oli näkynyt Venetsian ja Genovan ja Pohjois-Italian muiden vapaavaltioiden aikoina, oli kuitenkin kulunut loppuun, ja niiden sijaan tulleissa monissa ruhtinashoveissa häipyi myös tieteen ja taiteiden hohde karkeaan nautinnonhimoon tai hurskasteluun tai samalla kertaa molempiin. Siellä, missä runoutta vielä harjoitettiin, ylivalta oli oppineella klassisuudella, aluksi suoranaisella muinaisuuden matkinnalla, sittemmin ranskalais-klassisella koulukunnalla. Kansallisluonne ilmensi itseään enää vain improvisoijien säkeissä ja burleskissa rahvaan huvinäytelmässä. Viime vuosisadan lopussa ja tämän vuosisadan alussa on toki tapahtunut yrityksiä omaperäisen italialaisen kirjallisuuden alullepanemiseen, mutta ne eivät ole onnistuneet saavuttamaan mainittavaa menestystä.

Samoin Saksassa on uskonpuhdistuksesta saakka esiintynyt useita kansalliskirjallisuuden edistäjiä, kärjessä Luther ja suutari Hans Sachs. Opitz, Fleming, Logau ovat tuollaisia saksalaisille rakkaita nimiä. Tapahtumien kulku on kuitenkin ollut siellä suunnilleen samanlainen kuin Italiassa; yhteiskunnalliset olot ovat siellä kuitenkin vaikuttaneet tähän kehitykseen vähemmän kuin kansakunnan pyrkimys kirjallisen pedanterian ja skolastiikan suuntaan. Saksalla on ollut tuskin lainkaan hovirunoutta, vain valtiollista teologiaa, jonka alaisuudessa yliopistojen tutkimustoiminta ja sen myötä koko kirjallisuus ovat olleet viime aikoihin asti. Vasta viime vuosisadan puolivälissä saksalaisen kirjallisuuden tällainen asema muuttui hieman väljemmäksi ja syntyikin kansalliskirjallisuus, joka voi ansaita tämän nimen. Schiller laulaa siitä aivan aiheellisesti.

Schiller ei voinut unohtaa kuten ei Saksan kansakaan, että Preussin Suuri Fredrik rakasti ja harjoitti vain ranskankielistä kirjallisuutta. Suojelusta, jota saksalainen kansalliskirjallisuus turhaan etsi hänen luotaan, se kuitenkin sai Weimarin pienessä hovissa kohottuaan jo kansallisesti merkitsevään kukoistukseen. Tämä valtava kirjallisuus, joka muutamassa vuosikymmenessä oli valmis kilpailemaan minkä tahansa kansakunnan kirjallisuuden kanssa, on jo sinänsä todiste kansan itsetietoisuuden yleisestä heräämisestä. Tämä ei kuitenkaan ilmennyt ulkoisissa poliittisissa tapahtumissa, vaan oli kutakuinkin pelkästään älyllistä heräämistä, joka ensiksi ilmeni kirkon ja poliisivallan holhoukseen, jopa itseensä siihen asti vallitsevaan henkeen kohdistuvana oppositiona – tuota henkeä saksalaiset ovat itse kuvanneet sanoilla ”der Zopf” [pinttynyt ennakkoluuloisuus], ”Spiessbürgertum” [poroporvarillisuus], ”Philistertum” [ahdasmielisyys] – ja myöhemmin isänmaallisena nousuna vierasta ylivaltaa vastaan ja tässä yhteydessä pyrkimyksenä kansalliseen yhdistymiseen. Tähän antoivat lisäksi osuutensa saksalaisen oppineisuuden monipuolisuus, antiikin tieteen ja taiteen vaikutus, tutustuminen ennen muita Shakespearen edustamaan Englannin kaunokirjallisuuteen ja Espanjan suuriin runoilijoihin. Vaikka tämän kirjallisuuden kaikki eri suuntaukset perustuivat klassiseen oppineisuuteen ja taidekatsomukseen, siinä voitaneen kuitenkin erottaa eri linjoja: Winckelmannin, Lessingin, ehkä myös Wielandin ja Goethen nimiin yhdistettävä taiteellinen koulukunta, joka kiinnitti huomionsa taiteeseen sinänsä ja antiikin muotokielellä ilmaistuna, mutta suhtautui välinpitämättömämmin oman ajan sivistykseen; toinen, jonka etevimpiä edustajia ovat Schiller ja Herder, joiden tuotannossa ilmenivät ajan yleiset kosmopoliittiset ja humanistiset tendenssit ja jotka olivat saksalaiset spekulatiivisen filosofian edustajia runouden alalla, vaikka tosin ainakin Schiller piti näytelmätuotannossaan muodon osalta Shakespearea esikuvanaan; kolmas: romantikkojen koulukunta, jota edustivat Schlegel-veljekset ja Tieck, tietoisesti isänmaallinen suuntautuminen saksan muinaisuuteen, lähinnä keskiaikaan, ja joka tästä syystä otti vaikutteita espanjalaisesta romanssirunoudesta ja sankaritarustosta; lopuksi Ifflandin ja Kotzebuen porvarillinen ja sentimentaalinen näytelmäkirjallisuus, joka romantikkojen väheksynnästä huolimatta vaikutti kuitenkin kansakuntaan suuresti ja jota voidaan pitää uusimman koulukunnan edeltäjänä, tämän suuntauksen, joka keskiaikaan etsiytymisen tendenssejä vastustaen on yrittänyt saada kansalliskirjallisuuden sellaiseksi kuin sen tulee olla, kansan nykyisen yleisen itsetietoisuuden ilmaukseksi.

Kaiken kaikkiaan vasta Saksassa ja vasta tähän aikaan käsitettiin kansalliskirjallisuuden merkitys kansan sivistykselle. Jotta oikein käsitettäisiin, missä määrin yksipuolinen skolastinen muoto on varsin kauan voinut tukahduttaa kansalliskirjallisuuden kehitystä, on muistettava, että jo keskiajan päättyessä ja siitä yhtäjaksoisesti viime vuosisadan puoliväliin ja loppuun saakka vanhin kansanrunous oli unohduksissa kansoilta itseltään ja yhtä tuntematonta niiden oppineille miehille. Vasta tuosta ajasta lähtien sitä on alettu vetää esiin tuosta unohduksesta ja siihen sisältyvä, valtavasti vaikuttava kauneus on sekä elähdyttänyt runoilijoiden luomiskykyä että kohottanut kansakunnan itsetuntoa, kun se on voinut nauttia oman henkensä tuotteista.

Jos tätä yleistä liikettä, jonka piirteiden hahmottelemiseksi lisäämme tuonnempana vielä pari seikkaa, tarkastellaan myöhemmän ajan näkökannalta, tuntuu siltä, että kansalliskirjallisuuden ja sen myötä yleensä kansallisen sivistyksen voidaan havaita kehittyneen kansallisuuden ja yleisinhimillisen kulttuurin selväpiirteisen vuorovaikutuksen vallitessa. Kreikkalaiset olivat ottaneet varhain vastaan sivistyksen siemenet itämailta; heidän vahva kansallisuutensa kuitenkin sulatti ne omiin perinteisiinsä ja kehitti niitä siten, että kreikkalainen ja yleisinhimillinen kulttuuri näyttävät tuona aikana olleen synonyymejä. Rooman valtio oli jo syntyessään eri kansallisuuksien yhteensulautumisen tulos, ja kansan proosallisesti käytännöllinen mielenlaatu piti ohjenuoranaan helposti havaittavia hyötynäkökohtia, kun sen korkeampi älyllinen sivistys taas pysyi niukasti mukailtuna lainana. Rooman kieli ja yhteiskunnalliset laitokset nujersivat kuitenkin sivistymättömät kelttien ja germaanien heimot, jotka se alisti herruutensa alaisiksi; näiden kansallisuus kuitenkin reagoi vierasta sivistystä vastaan ilmentäen itseään italian, ranskan, espanjan kansankielessä, joissa kaikissa on monia murteita, kansanrunoudessa ja kansan omaa henkeä vastaavassa kansalliskirjallisuudessa. Roomalaiset valtiolliset laitoksetkin väistyivät germaanien feodaalisten laitosten tieltä ja jäivät voimaan vain kaupunkien sisäisissä hallintojärjestyksissä, olivathan ne parhaiten hyödyn tavoitteluun sopivia. Kristinusko oli ollut kantava voima tässä kansallishengen reaktiossa; skolastiseen tieteeseen ja ylimysvaltaan liittyneenä katolisena auktoriteettiuskona se kuitenkin perusti kansallisuutta sortavan yleisen sivistyksen. Silloin kansan henki nousi uudelleen uskonpuhdistuksen aikana, tuotti Italiassakin kansallisen sivistyksen kauniin aamunkoiton, joka kehittyi Espanjan kirjallisuudessa ihanaksi aurinkoiseksi päiväksi, mutta nujertui kummassakin maassa jälleen lähinnä kirkon pakkouskon painon alle. Kun se oli ensiksi mainitussa maassa ollut yhteydessä antiikin sivistykseen ja tästä viimeksi mainitusta jäi siellä jäljelle vain formalismi, tuotti suurempi uskonnollinen vapaus Ranskassa klassismin, jossa kansalliset ainekset pääsivät paremmin vaikuttamaan. Koska kuningasvalta oli saanut yliotteen feodaalivallasta, tämä jäi sielläkin hovin ja ylhäisten kirjallisuudeksi; sen sijaan feodaalinen hajaannus Saksassa ja etenkin kansan vapaus Englannissa (mistä tuonnempana) tekivät kirjallisuuden suuremmassa määrin kansan asiaksi ja aiheutti viimeksi mainitussa maassa jo varhain puhtaamman kansalliskirjallisuuden syntymisen.

Ja kaikkialla, missä kirjallisuus ilmenee tällaisena kansallisuuden puhtaampana ilmauksena, tapaamme myös kauniimman ja todemman kuvan ihmiskunnan kehityksestä. Olemme voineet tässä kiinnittää huomiota vain runouteen; varmaa kuitenkin on, että sen kukoistaessa havaitaan myös filosofiaa ja historiaa viljeltävän paremmalla menestyksellä sekä kielentutkimuksen pääsevän hedelmällisimpään kehitysvaiheeseensa; samoin ovat kansallisen sivistyksen suuret aikakaudet keskiajan päättyessä ja modernin kulttuurin alkaessa viime vuosisadan lopussa merkinneet myös luonnontutkimuksen käännekohtia.

 

II

Ranska on kaikkina aikoina vaikuttanut muiden Euroopan kansojen kulttuuriin voimakkaammin kuin mikään muu kansakunta. Tuskinpa on olemassa mitään ihmisten harjoittaman tutkimuksen alaa, jolla ranskalaiset eivät olisi eri aikoina olleet edelläkävijöitä antamassa herätteitä, valistamassa, uudistamassa. Taiteiden alalla tämä maa voi sitä vastoin vaatia joissakin suhteissa etusijaa vain kirjallisuudessa; sekä kuvataide että musiikki ovat valinneet suosikeikseen pikemminkin muita kansakuntia, kun ranskalaiset taas ovat kuitenkin myös kaunokirjallisuuden kentällä vetäneet muut sivistyskansat mukaansa uusiin kehityksen muotoihin ja määränneet usein muissakin vapaissa taiteissa vallitsevan sävyn ja maun.

Tämä ylivoimainen vaikutus lienee ilmennyt ensiksi ritarirunouden ja sen yhteyteen kuuluvan taruston levittäytymisessä. Etenkin viimeksi mainittu on levinnyt kauas ensiksi mainitun saavuttamien rajojen yli niin paikallisesti kuin ajallisestikin, niin että jälkiä tämän vaikutuksesta on vielä havaittavissa Euroopan useimpien kansojen suullisissa perinteissä. Onpa kiistatonta sekin, että meidän suomalaisen rahvaamme keskuudessa yhä kerrotut monet tarinat urhoollisista sankareista ja vaikeasti valloitetuista tai noidutuista ”kunin­kaan­tyttäristä” ovat mainittujen tuhatvuotisten tarujen äänen heikkoa jälkikaikua. Kun feodaalivalta sortui yksinvaltaisen kuningasvallan ja kirkon yhdistyneen yliherruuden alaisuuteen, Ranskasta tuli keskiajan tieteen, sen skolastisten filosofian ja teologian pääpaikka, niin että ne suomalaisetkin miehet, jotka ensimmäisinä edustivat tiedettä meidän etäisessä maassamme, olivat saaneet perehtyä tähän kutsumukseensa Pariisissa. Kun uskonpuhdistus antoi Euroopan sivistykselle uuden suunnan, Ranskassa toki tukahdutettiin uskonnollinen kehitys. Mutta uuden kulttuurin toinen tärkeä ainesosa, antiikin tutkimus, joka tuki myös uskonnollista uudistusta, oli kuitenkin jo saanut lujan jalansijan Ranskassa ja kehitti tuohon aikaan kansalliskirjallisuudessa jo usein mainitun klassismin, josta tuli ohjenuora samoin muulle Euroopalle. Ranskan kieli ja kirjallisuus pääsivät tähän ylivalta-asemaan aikana, jota on nimitetty Ludvig XIV:n aikakaudeksi, 1600-luvun loppupuolella ja 1700-luvun alussa. Kustavilaisen ajan jo unohdetun kirjallisuuden, ulkoisen pintakiillon ja kevytmielisen hengen ohella merkittävin muisto tuosta vaikutuksesta on nykyään meidän maassamme tyttäriemme harrastama ranskalaisten sanojen päähän pänttäys. Jo aikaisemmin oli ainakin yksi ranskalainen filosofi, kuuluisa Descartes, lähtenyt uudemman filosofian tielle, ja samaan aikaan lujittivat myös matemaattiset ja luonnontieteet pysyvän asemansa Ranskassa tukenaan sekä suurten sotien että nousevien tuotannon ja kaupan tarpeet. Nämä viimeksi mainitut tutkimusalat kokivat uuden nousun Napoleonin herruuden aikana, ja ainakin lääketieteen alalla on Suomikin viime aikoina noutanut suoraan Pariisista tämän niiden kukoistuksen hedelmiä, niin että meilläkin tätä tieteenhaaraa voidaan jo pitää saksalaisesta skolastisuudesta vapautuneena.

Tällä välin oli Ranskasta kuitenkin lähtenyt liikkeelle ns. 1700-luvun filosofia, kristillisen ja muhamettilaisen uskonopin sekä kreikkalais-roomalaisen tieteen ja taiteen jälkeen mullistavimmin maailmaan vaikuttanut inhimillisen tietämyksen muoto, josta historia voi kertoa. Ja koko uusimman historian, modernin sivistyksen, selitys on löydettävissä lähinnä siitä, yhtä hyvin sen myönteisestä voimasta kuin niistä sen kasvannaisista, jotka nykyajan sivistyksen uusien versojen on tukahdutettava.

Klassisen kirjallisuuden sivistyneen jäljittelyn ohella ja sitäkin enemmän näyttää mainittu 1700-luvun filosofia seurauksineen, jotka se on aiheuttanut Ranskan ja Euroopan yhteiskuntaoloissa, osoittavan, että ranskalaiset ovat kaikkia muita kansoja enemmän vaikuttaneet antiikin sivistyksen omaksumiseen kristityn yhteiskunnan puitteisiin. Kansakunnan synnyn ja koostumuksen tarkastelu näyttää myös antavan selitysperusteen sille, että näin on. Jo kauan tunnettu tosiasia on myös se, että ranskalaiset ovat ensisijaisesti edustaneet ns. romaanista sivistystä; tiedossamme ei tosin ole, että tämä toteamus olisi käsitetty yksinkertaisimman, sananmukaisen merkityksensä mukaisesti, antiikin pakanuuden kehittymiseksi kristillisen sivistyksen ainesosaksi.

Näin hahmoteltu rooli olisi toki lähinnä kuulunut Italialle, maalle, josta antiikin sivistys ensiksi levittäytyi hallitsevaan asemaan Länsi-Euroopassa. Toisaalta Italia kuitenkin kuului Rooman ohella hallitsevalle kansalle ja suistui samaan, kaikkeen rajattomaan valtaan liittyvään rappioon, toisaalta sivistys poljettiin siellä maahan aikaisemmin ja useampien heimojen hävitysretkien myötä. Vielä koko keskiajan Italian näyttämöä hallitsi edelleenkin Saksan keisareiden ja Ranskan kuninkaiden valloitushalu, jota vastaan nujerrettu sukukunta saattoi käyttää vain heikon aseita, viekkautta ja petollisuutta. Tämä historia on siitä syystä suurimmaksi osaksi vastenmielistä nähtävää, johon sisältyy pelkurimaista nöyristelyä, joka välillä vaihtuu hurjapäiseen julmuuteen, rajuihin puoluetaisteluihin ja vallankumouksiin, jotka ovat kuitenkin verisempiä voitokkaan rauhan aikana kuin avoimessa taistelussa. Erikseen ei tarvitse kuvailla sitä, missä määrin vastustusta kohtaamaton pappisvalta tavoitteli omaa etuaan pitämällä yllä hajaannusta ja kansan tietämättömyyttä, onhan tämä pappisvalta ollut aivan viime aikoihin asti Italian kansoja tukahduttavasti painava alppivuori.

Toisin olivat asiat Ranskassa, transalppisessa Galliassa, jossa Rooman valta ja kulttuuri olivat saaneet lujan jalansijan hieman ennen tasavallan kukistumista, ja vielä keisariaikana sitä lujitettiin siellä. Vielä 200- ja 300-luvulla jKr. jatkui myös gallian eli keltin kielen taistelu rooman kieltä vastaan, ja kun sitten länsigootit, frankit ja burgundit alkoivat tunkeutua maahan, ne toivat uusia aineksia roomalaisen kulttuurin itsenäisempään omaksumiseen. Kun kristinusko oli tullut yleisesti vallitsevaksi, Ranskan kuninkaat myös vapautuivat nopeasti paavin ylivallasta, ja gallikaaninen kirkko vaati itselleen tässä yhteydessä etuja, joita mikään muu katolisen maailman osa ei ole saanut. Sanalla sanottuna suurempi kansallinen riippumattomuus sekä keisarillisesta että paavillisesta Roomasta suosi siellä omaperäisempää ja vapaampaa kehitystä, joka pelasti ranskalaisten kansallisluonteen italialaisten luonteen osaksi tulleesta rappiosta. Kaarle Suuri elvytti siellä peräti Länsi-Rooman keisarikunnan itsenäisellä pohjalla ja samalla myös klassisen sivistyksen tutkimuksen niissä puitteissa, joissa tämä silloin oli tutkittavissa. Vaikkakin keisarin arvo pian palasi Italiaan ja Saksaan, oli Ranska tällöin menettänyt vain arvonimen, joka merkitsi alituista kamppailua paavinvaltaa vastaan, kamppailua, joka edisti ensiksi mainituissa maissa feodaalisen hajaannuksen säilymistä ja esti kansallisen tietoisuuden yhtenäisyyden. Ranskassa kansakunnan voimat sitä vastoin yhdistyivät melkein yksinvaltaisesti hallitussa kuningaskunnassa, jossa ei ollut mahtavia vasalleja vallankäytön ankaruutta lisäämässä, vaan kansalliset laitokset hillitsivät tätä jossakin määrin, varhaisimmassa vaiheessa kansankokoukset ja roomalaisilta perityt vapaamieliset kaupunkien järjestyssäännöt, myöhemmin nämä ja parlamentit. Niinpä Ranskan valtakunta oli yhtenäisyyden ja voiman kannalta Rooman valtakunnan perillinen, kuten kansakunta on roomalaisten perillinen myös käytännöllisyydessään ja toimintatarmossaan. Voitaisiin vielä lisätä, että kun Ludvig XIV sanoi kuuluisan lauseensa: L'état c'est moi (”Valtio olen minä!”), suuri joukko hänen alamaisistaan ajatteli: ”Minä olen yhtä kuin valtio!” Ja tämä puhtaasti poliittinen isänmaallisuus, joka on aina ollut ranskalaisille luonteenomaista, ei pelkästään heidän tunnetussa palvovassa suhtautumisessaan kuninkaisiinsa, näyttää myös olevan kansakunnan antiikin Roomasta juontuvan sivistyksen olennaisen tärkeä piirre.

Uskonpuhdistuksen aikaan ei kansan keskuudessa ollut paavinvallan vastustamiseen samanlaisia aineksia, jotka Saksassa yhdistivät kansan ja ruhtinaat. Calvinin oppi levisi jossakin määrin; se joutui kuitenkin taistelemaan voimakasta kuningasvaltaa, ei pelkästään rappeutunutta paavinvaltaa vastaan. Uskonpuhdistuksesta tuli toki sielläkin poliittisten puolueiden käyttämä väline, joka suunnattiin valtion yhtenäisyyttä vastaan; tämä oli kuitenkin jo saavuttanut yleisessä tietoisuudessa kyllin lujan aseman selviytyäkseen taistelusta voittajana. Uuden ajan kehityksen puhtaasti uskonnollinen puoli on siis Ranskalle vieraampi. Suhteellisen suuri vapaus paavinvallan vaikutuksesta ja papiston kuningasmahdin kanssa liittoutumiseen perustuva poliittinen asema tekivät katolisesta uskonnosta päinvastoin eräänlaisen hovi- ja valtionuskonnon, jonka siteet muuttuivat siellä vieläkin pinnallisemmiksi ja seremoniallisemmiksi kuin muualla.

Uskonpuhdistusajan toinen voimatekijä – antiikin tutkimus ja sen sivistys – vaikutti sitä vastoin näissä oloissa vieläkin esteettömämmin. Ne kohtasivat Ranskassa jo valmiin maaperän, koska siellä oli jo mainituista syistä keskiajallakin harjoitettu tutkimusta vapaampina paavillista valvonnasta. Pariisin yliopisto oli jo silloin mahti, joka toisinaan vain vaivoin tunnusti paavillisen kuurian [Vatikaanin hallintovirkakunnan] minkäänlaisen oikeuden valvoa filosofian oppeja. Gallikaanisen kirkon konkordaatissa tämä oikeus myönnettiin vain kirkolliskokouksille; ja moni Italiasta pakenemaan joutunut skolastikko sai vielä turvapaikan Pariisissa. Yleensä valtiovalta oli ainoa tehokas tutkimuksen valvoja, ja kirkko saattoi rajoittaa tämän mahdollisuuksia vain yhteistoiminnassa sen kanssa. Tässä suhteessa kirkko kuitenkin taas sai liittolaisekseen itse hovin. Valtiovallan keskittyminen kuninkaan käsiin toi myös kirjallisuuden pääkaupunkiin ja hovin ympärille, niin että Frans I:stä pidetään, kuten jo mainittiin, Ranskan klassisen kirjallisuuden ”isänä”, ei pelkästään runouden suosijana, vaan sen harjoittajana. Siitä syystä voidaan koko tämän kirjallisuuden, jopa ranskalaisen valistusfilosofiankin asemassa voidaan aivan luontevasti nähdä sama aristokraattisen tieteen ja taiteen ilmentymä kuin muinaisessa Roomassa.

Kaksi seikkaa Ranskan kirjallisuuden edellä hahmotellussa kehityksessä ansaitsee erityistä huomiota. On sanottu ja sanotaan: Ranskan klassinen kirjallisuus oli pelkästään hovikirjallisuutta, yksipuolisen maun keinotekoinen tuote, sellaisen maun, joka väkisinkin kehittyi ylellisen hovin rappeutuneessa piirissä ja salonkien sovinnaisuudessa. Mutta miten tämä kirjallisuus sitten saattoi viehättää koko sivistynyttä kansakuntaa, miten se voi yhäkin saada osakseen melkein yleisen hyväksymisen? Miten se on lisäksi voinut määrätä säännöt koko muulle Euroopalle? Vastaukseksi tähän ei riitä, että sanotaan: näiden suurten nerojen: Corneillen, Racinen, Molièren tragedian ja komedian alalla, Boileaun kritiikin ja satiirin alalla, Bossuet'n hengellisessä, Pascalin filosofisessa, Fontenellen akateemisessa kaunopuheisuudessa, Fénelonin eeppisten kuvausten alalla, La Fontainen eläintarinoiden alalla, monista muista heidän kilpailijoistaan ja seuraajistaan puhumatta – kaikkien näiden täytyy saada aikaan oivallisia tuloksia mitä yksipuolisimmissakin muodoissa! Hovin suosio ei voi tuottaa neroja; nämä kehittyvät, kuten historia on sangen monesti todistanut, ilmaisemaan kansan, aikakauden yhteisiä henkisiä liikkeitä. Ja vielä: miten tästä hovikirjallisuudesta on voinut kehittyä 1700-luvun paljon melua aiheuttanut filosofia ja kirjallisuus, joka niin tavattomalla voimalla kiehtoi ja ravisteli kansaa, ei hoveja ja salonkeja? Jos näiden molempien ilmiöiden läheinen yhteys myönnetään ja tarkastellaan etenkin jälkimmäisen kansan tietoisuuteen kiehtovasti vaikuttavaa olemusta, voidaan tuskin olla etsimättä kummallekin syvempää perustaa kuin ns. hovirunoudella yleensä oletetaan olevan.

Aikana, josta tässä on kysymys, 1600-luvullla ja 1700-luvun alkupuoliskolla, oli melkein koko Euroopassa vallalla yksinvaltainen monarkia. Sveitsissä ja Hollannissa oli toki nimellisesti olemassa tasavalta, mutta sen muoto ei ollut juuri demokraattinen; ja Englannissa voidaan perustuslaillista järjestelmää pitää vakiintuneena vasta vuoden 1688 vallankumouksen ja Stuartien lopullisen karkottamisen yhteydessä. Kiistatonta toki kuitenkin on, että yleisen tietoisuuden on kannateltava jokaista valtiomuotoa ja että siis tähän aikaan vallitseva yksinvaltius oli sinänsä ajan ja kansojen sivistyksen ilmaus. Samoin kuin kansakuntien voimat kokoontuivat tukemaan valtaistuinta, niiden oli siitä syystä odotettava tämän taholta kaikkia kansallisen tietoisuuden ilmauksia, laitoksia, lakeja, tapakulttuuria ja jopa vakaumuksia. Kuinka ei sitten olisi odotettu, että tiede ja taidekin laskeutuisivat kansojen keskuuteen valtaistuimelta käsin? Silti ne olivat kansan tietoisuuden tuotteita, vaikka tämä ei havainnutkaan itseään muualla kuin itsevaltaisesti hallitussa valtiossa. Kun nyt monarkia oli kehittynyt tähän muotoon Ranskassa varhemmin kuin muissa Euroopan maissa eikä itse asiassa minkään muun kansan yhteinen voima ollut sinä määrin keskittyneenä monarkiaan kuin ranskalaisten, näyttää varsin luonnolliselta, että ennen muita tämä kansakunta ilmaisi ajan yleisen tietoisuuden (samoin kuin omansa) myös yksinvaltiuden kirjallisuudessa ja että se viehätti muita Euroopan kansakuntia ja näytti niille suuntaa.

Ranskalaiset näkivätkin Ludvig XIV:n hallitusvallan olevan kansakuntansa mahdin ja arvonannon ilmentymä eivätkä pitäneet sen kunniana yksinomaan loistavia sotia ja valloituksia, vaan myös tätä Ranskan kielen, kirjallisuuden ja tapakulttuurin ylivaltaa, josta tässä juuri on kysymys. Kansallista tietoisuutta tyydytti tämä ulkonainen loisto. Muuan seuraus tästä oli se, että tätä edustivat kirjallisuudessakin ne yhteiskuntaluokat, jotka olivat kuningasvaltaa lähinnä, ylempi papisto ja aatelisto; toinen seuraus oli se, että itse kirjallisuus kehittyi luonteeltaan loisteliaksi, mutta pinnalliseksi. Voidaan tosin sanoa, että kansakunnan suuret joukot tuskin tunsivat tätä kirjallisuutta. Myös kansanosa, joka sittemmin sai nimen kolmas sääty, jonka Sieyès määritteli olevan ”kansakunta”, mutta joka itse asiassa koostui nykyisin sivistyneeksi keskiluokaksi sanotusta ryhmästä, oli toki tähän aikaan vielä nousemassa hyvinvointiin, sivistykseen ja arvostettuun asemaan. Selvästi näkyy kuitenkin, että tämä yhteiskuntaluokka jo eli kirjallisuuden piirissä ja arvosti sitä; samoin havaitaan, että vielä laajempi kaupunkien väestön piiri tunsi teatterin välityksellä maan suuret näytelmäkirjailijat ja ihaili heitä. Muu väestö taas antoi intomielisyyden kuningasvallan kunnioituksellaan koko tälle ajan sivistykselle sen suurten joukkojen paineen, jota ilman mikään kansakunta ei koskaan pääse suuriin saavutuksiin.

Kun nyt halutaan selittää, miten 1700-luvun valistusfilosofia saattoi kehittyä naiden olojen pohjalta täysin edellä esitetylle vastakkaisine ajan suuntauksineen, törmätään heti kaikkiin niihin seikkoihin, jotka tavallisesti esitetään Ranskan vallankumouksen syiksi. Mitä kirjallisuuteen tulee, voitaneen vain kahteen viittaamisen katsoa riittävän. Antiikin tutkimus johtaa pakostakin aina ja kaikkialla tutkimuksen etsimään totuutta, jota eivät mitkään ennakko-oletukset sido. Ja lisäksi: Ludvig XIV:n jälkeen kuningasvallan arvostus laski seuraajan henkilökohtaisten ominaisuuksien aiheuttaman alennustilan takia – sen väistämättömän säännönmukaisuuden toteutuessa, että kaikki inhimillinen vallankäyttö, joka ei tunnusta mitään rajoituksia, johtaa rappioon. Ensiksi mainittu syy aiheutti valistusfilosofian halun ja kyvyn käsitysten tarkistamiseen sekä tämän tarkistuksen suuntautumisen yleisinhimillisin tavoitteisiin; jälkimmäisestä johtui sen hillittömyys ja kevytmielisyys. Kuningasvallan mukana romahtivat nimittäin myös kirkko ja myös aatelisto, jonka arvostus tuossa vaiheessa riippui kokonaan kuningasvallan nauttimasta arvonannosta. Sen takia osoitettiin paitsi rohkeutta myös jo ennakolta omaksuttua halveksuntaa kaikkia valtion ja kirkon perinnäisiä varmuuksia kohtaan, kun näiden kummankin kaikkia saumoja ja perustoja tutkittiin. Lisäksi asioihin vaikutti myös muiden maiden tiede ja kirjallisuus, ennen muita Englannin, jonka empiirinen filosofia kehittyi Ranskassa vähitellen ilmeiseksi materialismiksi ja ateismiksi.

Saksassa oli uskonpuhdistuksen aikaan tunnettu yleisemmin uskonnollisen vakaumuksen tarvetta, jota edellä hahmotelluista syistä esiintyi Ranskassa vain siellä täällä. Ensiksi mainitussa maassa eivät kirkko ja valtio olleet yhtä läheisesti sidoksissa toisiinsa kuin Ranskassa, vaan valtiovalta oli joutunut kirkon rajoitusten alaiseksi ja sen nujertamaksi aivan samoin kuin kansan vakaumuskin; sen takia ruhtinaat ja kansa kääntyivätkin yhdessä paavillista hierarkiaa vastaan, niin että ensiksi mainitut vasta uskonpuhdistuksen kautta hankkivat itselleen kirkkoon nähden suunnilleen saman aseman kuin Ranskan kuninkailla vanhastaan oli. Englannissa, jossa feodaaliylimystö oli tuntuvasti rajoittanut kuningasvaltaa ja yritti sitten saada kansalta apua sen omavaltaisuuksia vastaan, tämä kuningasvallan pyrkimys kirkon asioiden johtamiseen meni vielä pitemmälle, niin että kuninkaan uskontunnustus asetettiin kansankin uskon normiksi. Sielläkin oli uskonnollisen vakaumuksen vapauden vaatimus vähitellen alkanut vaikuttaa kansan keskuudessa. Niinpä uskonnolliset puolueet samastuivat täysin poliittisiin, kunnes protestanttisuus voitti Stuartien kukistumisen myötä katolisuuden, kansan vapaus yksinvaltiutta tavoittelevan kuningasvallan. Sen takia tutkimus oli Englannissa melkein kokonaista vuosisataa aikaisemmin kuin Ranskassa ryhtynyt punnitsemaan sekä uskonnollisen vakaumuksen että yhteiskuntaopin tärkeimpiä periaatteita, ja 1700-luvun ranskalaiset saattoivat nyt ammentaa tästä runsaasta lähteestä. Saksassa tämä kirkon pakkovaltaan kohdistuva tutkimuksen oppositio ilmeni sitä vastoin enää vain teologian eri koulukuntien välisenä kiistelynä koskettelematta näiden yläpuolelle sijoittuneen valtiovallan perusteita, kunnes sielläkin toisaalta syntyi Englannista tulleiden herätteiden ansiosta yleensä itsenäisempi tiede, toisaalta tämä Ranskasta saatujen herätteiden nojalla suuntautui myös yhteiskuntaopin periaatteiden selvittelyyn.

Niinpä sama uskonpuhdistuksen henki, pyrkimys vapaaseen tutkimukseen, vapaaseen vakaumukseen nosti päätään kaikkialla. Ranskassa sen takaa puuttui kuitenkin suurten joukkojen uskonnollisen tarpeen paine. Niiden suurin osa ei pitänyt pinnallista katolista uskoa painostavana, koska itse kirkko oli jo varsin varhain vapautunut paavinvallan vaikutuksesta. Uskonnolliset kiistat, albigenssien esiintyminen jo 1200-luvulla, hugenottien (reformoitujen) esiintyminen 1500- ja 1600-luvulla, jansenismin3 samoihin aikoihin, lienevät pakostakin jättäneet jälkiä mieliin; mitenkään yleiseksi levinnyt uskoninto ei kuitenkaan tässä maassa vaikuttanut. Vain valtiovallan käsikassarana, hallitsemiseen osallistuneena kastina, papisto joutui siellä sittemmin kohtaamaan saman joukkojen vihan kuin aatelistokin, jonka tavoin se myös oli rappeutunut. Viimeksi mainittu, aatelisto, jopa ylempi papisto itsekin, tunsi päässeensä vapaaksi kaikista uskonnollisista vakaumuksista, jotka olisivat voineet hillitä sen kevytmielisiä käsityksiä ja elämäntapoja. Tai pikemminkin: sen tarve osoittaa itselleen ja muille kaikkien uskonnollisten periaatteiden puuttuminen hyveeksi sekä kuningasvallan äkkiä hupeneva arvostus ja valtiolaitoksen rappio johtivat sen hylkäämään kaikki kirkon opit samalla kun se asettui kansan vapauden puolustajaksi yksinvaltiutta vastaan. Tämä henki ilmeni ensiksi lyyrisessä runoudessa, joka klassismin kukoistuskaudella tuotti raskaita, juhlallisia oodeja ja opetusrunoja, mutta myös kepeitä, kevytmielisiä lauluja, satiireja ja epigrammeja, jotka miellyttivät ranskalaisten kansallista mielenlaatua enemmän ja joissa tuleva valistusfilosofia jo ilmeni nupullaan. Näistä runoilijoista mainittakoon: Chapelle (Luillier), Chaulieu, markiisi de la Fare, Sarrasin, Abbé des Ivetaux ym.

Siten kehittyi tämä valistusfilosofia, joka toki suhtautui työhönsä liian kevyesti, jos tarkastellaan sen yrityksiä käsittää asioiden syvimmät perusteet, mutta ansaitsee kaikkina aikoina osakseen kunnian sekä suuresta terävyydestä että jaloista pyrkimyksistä, jos otetaan huomioon ne totuudet, jotka se on saattanut yleisesti hyväksytyiksi kaikkien ihmiselämään vaikuttavien seikkojen osalta. Viimeksi mainitussa mielessä se oli ennakkoluulojen leppymätön vihollinen; ensiksi mainitussa mielessä se joutui omien pikemminkin käytännöllisten kuin teoreettisten ennakkoluulojensa vangiksi. Tiedämme hyvin, että tämän ns. filosofian tuomitsemista on kauan pidetty hyveenä ja että moni vieläkin kiistää meidän väitteemme. Emme kuitenkaan lausune tuomiota täysin meille vieraasta asiasta, kun esitämme mielipiteen, ettei tiukasti sidonnainen, syvälle porautuva saksalainen filosofia pysty esittämään syvällisempiä teoksia aiheestaan kuin esim. Montesquieun teos ”Lakien hengestä” tai Rousseaun ”Yhteiskuntasopimuksesta”. Nämä lienevät niin yksinkertaisia, niin helposti kenen tahansa ymmärrettävissä, että tuskin saksalainen ja vielä vähemmän saksalaisten jäljittelijä on valmis myöntämään, että niistä voi löytää syvällisyyttä. Ne kuitenkin antavat ikiajoiksi aihetta yhä uuteen tutkimiseen ja pohdintaan. Tämä taito esittää syvän ajattelun tulokset sekä yksinkertaisessa ja helposti ymmärrettävässä että kauniissa muodossa oli tuona aikana melkein yksinomaan ranskalaisten hallussa. Varhemmin kuin heiltä se on löydettävissä Kreikan ja Rooman muinaisajan ajattelijoilta ja näiden aikakausien väliltä ehkä vain yhdeltä ainoalta italialaiselta, Machiavellilta, ehkä vielä joltakulta englantilaiselta. Keskiajan skolastiikka, joka piti juuria pois uskonpuhdistuksen aikakaudella, jäi nimittäin monessa mielessä vaikuttamaan myöhempiin aikoihin ja katosi vasta Ranskan valistusfilosofien ajattelun myötä.

Tämän filosofian sisällön esittäminen on mahdotonta, koska se ei ollut yhden tai useamman periaatteen pohjalle pystytetty järjestelmällinen tietämyksen rakennelma, vaan arvostelua, joka kohdistui kaikkiin inhimillisen tietämyksen ja toiminnan piiriin kuuluviin asioihin. Ainoa periaate, jota se piti lähtökohtanaan, oli järjen ikuinen, ei tuhottavissa oleva oikeus ja velvollisuus ratkaista, mikä on totta ja mikä epätotuutta, mikä hyvää ja mikä pahaa, jokaisen uuden sukupolven oikeuteen punnita ja hyväksyä tai hylätä perinteinen olemassa oleva tietämys. Koko moderni sivistyksemme on täynnä niitä vakaumuksellisia käsityksiä, joihin tämä punninta ihmiskunnan johti; ja on toden totta helpompaa katsoa korkean oppineisuuden tasolta alentuvasti noita kansanomaisesti asiansa esittäviä ”valistusfilosofeja” kuin irtautua heitä arvostellessaan niistä katsomuksista ja käsityksistä, joista saadaan kiittää juuri heidän kansanomaista filosofiaansa.

Yhä puolustaa paikkaansa tuon ajan parhaiden opettajien toive: että ihmisarvoa kaiken kaikkiaan kunnioitettaisiin jokaisen yksilön kohdalla ei vain yksityisasioissa, vaan myös arvioitaessa ihmisen asemaa kirkossa ja valtiossa; että tämän perusteella omantunnonvapauden tulee vallita ensiksi mainitussa, samoin kuin kaikkien yleisten ihmisoikeuksien tulee olla yhtäläisesti suojattuja viimeksi mainitussa; että tämä ei lisäksi voi toteutua yhteiskunnassa, jossa etuoikeudet ja kastierot asettavat etuoikeutetut toisten lakien alaisiksi kuin ne, joilla näitä etuoikeuksia ei ole, ja jossa ensiksi mainittujen valta-asema johtaa myös laittomaan sortoon, viimeksi mainittujen heikkous pitää nämä köyhyyden ja alkukantaisuuden tilassa ja hätä ja epätoivo johdattavat heidät rikoksiin. Perhe-elämän puhdistamiseenkin nämä teoriat ulottivat tavoitteensa vaatimalla lasten sekä ruumiillista että henkistä kasvattamista luonnonmukaisemmalla, yksinkertaisemmalla ja voimakkaammin vaikuttavalla tavalla. Tässä asiassa oli Rousseaun ”Emile” käänteentekevä teos; samoin näiden valistajien teokset yleensäkin vaikuttivat vähemmän esittämällä noudatettavia sääntöjä kuin herättämällä ja antamalla suuntaa aikalaisten pyrkimyksille.

Nämä opit levisivät ja vaikuttivat ihmeellisellä voimalla sekä Ranskassa että sen rajojen ulkopuolella. Alkuaan ne levisivät ylhäisiltä ylhäisille; alhaisessa asemassa olevat kuitenkin nousivat nyt niiden vaikutuksesta, ja moni alhaisimmistakin kuuli kaikuja niistä. Aikakauden etevimmät hallitsijat, Katariina II, Fredrik II, pitivät niitä suuressa arvossa; ne olivat keskustelujen aiheita salongeissa; tuhannet kirjaset levittivät niitä mataliin majoihin. Ennakkoluuloton totuus, kaikkia koskeva oikeudenmukaisuus, jalo ihmisyys eivät olleet pelkästään kirjailijoiden sanontatapoja, vaan yleisen innostuksen aiheita, kuin vastalöydettyjä onnellisuuden saaria, joiden saavuttamiseen aikakauden koko sivistyneistö pyrki mitä intomielisimmin. Ja tämä aika oli silti turmeluksen ja siveellisen rappion aikaa! Niin – mutta muistakaamme myös, että turmelus oli levinnyt vain yhteiskunnan ylimpään pintaan ja että rappio tunnettiin ja tunnustettiin, samalla kun jalosti ponnisteltiin siitä kohoamiseksi; jollei omakohtaisesti – ainakin tulevien sukupolvien pelastamiseksi siitä. Tämä merkillinen vuosisata kuuluu vielä pitkään houkuttelevimpiin kohteisiin, joita historia tutkijalle tarjoaa; ja vielä monelle käy kuten meille, että hän lähestyy vastahakoisesti tätä kolmen viimeksi kuluneen, kaikissa suhteissa epärehellisesti asennoituneen ja siitä syystä onton ja vain pinnalta valkaistun vuosikymmenen inhon kohdetta, mutta oppii ihailemaan noita valistuksen miehiä, joiden oppi oli arvokkaampi kuin heidän elämäntapansa ja jotka iloisen rohkeasti tulevaisuutta ajatellen heittäytyivät sortuvien yhteiskuntien raunioiden alle näin kuolemallaan sinetöiden sen, että tämä oppi merkitsi heille enemmän kuin elämän nautinnot. Ja se on enemmän kuin meidän aikamme on tähän mennessä voinut häpeästä punastumatta kunniansa puolustamiseksi esittää.

Tällä valistuskirjallisuudella, etenkin ranskalaisella, on tosin vastenmielinen, ankaran arvostelun ansaitseva pintansa, jonka päävärinä on kevytmielinen epäusko. Me sanomme tätä sen pinnaksi, koska se kuvastaa aikaa ja piiriä, josta sen opit lähtivät liikkeelle, muotoa, josta nämä edistyessään ja kehittyessään yhä suuremmassa määrin luopuivat. Tämä puoli näyttää vastenmieliseltä monissa yhtä turhamaisen ja itsekkään kuin terävä-älyisen ja sukkelasanaisen Voltairen teoksissa, vielä vastenmielisempänä sitä pakostakin pitää nykyisin jokainen oikein ajatteleva ihminen Couvrayn, kummankin Crébillonin ja monien muiden pelkästään kevytmielisissä romaaneissa. Vähemmän vastenmielisiä ovat jopa Holbach, maineikkaan kirjan ”Système de la nature” kirjoittaja, ja Helvétius, vaikka molemmat monien muiden materialistien tavoin kiistivät hengen olemassaolon henkenä ja viimeksi mainittu laati siveysopin ihmisen oikein ymmärretyn itsekkyyden varaan; nämä ja muut samankaltaiset miehet nimittäin vain yksinkertaisesti käänsivät omalle kielelleen ne vakaumukselliset käsitykset, jotka ilmenivät heidän aikansa elämäntavoissa ja tekivät sen tieteellisessä mielessä hyvässä uskossa. Toiset, kuten Diderot ja d'Alembert, Ranskan suuren ”Ensyklopedian” paljon kohua herättäneet päätoimittajat, etenkin viimeksi mainittu, olivat aivan yksinkertaisesti terävä-älyisiä, oppineita, lahjakkaita kirjailijoita, joilla oli eriasteisesti vapaamieliset uskonnolliset mielipiteet, teoreettisesti totuuteen pyrkiviä, luonteeltaan ja elintavoiltaan moitteettomia. Lisäksi monet yrittivät pitää kiinni uskonnon merkityksestä ihmisen jalostumisessa, samalla kun he antautuivat yleisen, puhtaampaan ja jalompaan yhteiskuntaelämään tähtäävän innostuksen vietäviksi. Näiden joukkoon on pakko lukea kiihkeän tunteensa usein harhaan johtama, mutta aina jaloihin päämääriin pyrkivä Rousseau, samoin Condillac sekä Bonnet, Robinet, Florian, Marmontel.

On tuskin aihetta hämmästellä sitä, että koko tästä aikakauden sivistyksestä puuttui sen seikan ymmärtäminen, että ihmisen on nöyrtymällä korkeamman maailmanjärjestyksen edessä tavoiteltava jalostumistaan. yhteiskunnan ulkonaiset olot olivat niin nöyryyttäviä, niiden purkamisen ja poistamisen välttämättömyys niin pakottava tarve, että aikakauden noin tavattoman jäntevä henkinen toiminta suuntautui melkein yksinomaan tuota tavoitetta kohti. Runous oli tuohon aikaan syrjässä, koska se ei juurikaan soveltunut aikakauden käytännöllistä ja vielä vähemmän sen enimmäkseen kielteistä ja hajottavaa suuntausta ilmaisemaan. Näistä kirjailijoista vakavampien ja jalompien esitystavassa ja tyylissä on kuitenkin lämpimän intomielen ja vakaumuksen runoutta, jota ei samassa määrin tapaa muiden aikojen ja maiden kirjailijoiden teksteistä. Edellinen aikakausi, jolloin klassinen runous oli kukoistanut, oli myös antanut hyvän kieliasun ja viljellyn, kevyen tyylin ranskalaisten kirjailijoiden melkeinpä yhteiseksi omaisuudeksi; niinpä vielä tänäkään päivänä ei hyvän tyylin esikuvia voida tuloksellisemmin valita mistään muusta kirjallisuudesta kuin tästä Ranskan valistuskirjallisuudesta. Niin yksinkertaisen ja kuitenkin niin väkevän ja loistokkaan esitystavan kuin esim. Mointesquieulla ja Rousseaulla on edellä mainituissa teoksissaan, olemme ainakin me oppineet tuntemaan vasta niistä.

Tunnettua on, että koko tämän ajan suuntauksen syvällä itsessään sisältämä hyvä näytti tuhoutuvan Ranskan vallankumouksen verisissä vaiheissa, tuhoutuvan juuri siitä syystä, että sen oli pakko esiintyä ajalle ominaisessa epäuskon ja kevytmielisyyden muodossa. Sitten seurasi Napoleonin sotilasyksinvalta, jolloin ulkonaista kunniaa kertyi runsaasti, luotiin käytännössä hyödyllisiä yhteiskunnallisia laitoksia ja uusia keinoja maan aineellisen hyvinvoinnin edistämiseen. Ei siis voida väittää, että tuo aika olisi ollut kansakunnan sivistyksen kannalta hedelmätöntä. Se johdatti kansallishengen uudelleen saavuttamaan itseluottamuksen, joka oli ollut katoamaisillaan vallankumouksen anarkistisen isänmaallisuuden vallitessa, ja samalla alkoi vähitellen uudelleen tuntua niiden totuuksien vaikutus, joiden saattaminen voimaan oli ollut vallankumouksen aikomuksena. Tämä uusi sorto antoi sinänsä niille uutta voimaa. Mitä nimittäin ikinä sanotaan ja todeksi myönnetäänkin tuon suuren valloittajan ja valtiomiehen yksilöllisestä erinomaisuudesta, yhtä suurta ominaisuutta ihmiskunta ei koskaan hänestä löydä, nimittäin sitä suuruutta, jonka tuottaa vakaumus ylemmästä asioiden järjestyksestä, jonka alaisuuteen yksilö alistuu. Tätä suuruutta ei Napoleonissa ollut. Sen tähden voidaan sanoa, että 1700-luvun epäusko ja materialismi tiivistyivät vielä hänessä, kuten ne myös lopullisesti sortuivat hänen kukistumisensa myötä. Hänen ympärillään myös vaikenivat kaikki itsenäisen tutkimuksen ja ajattelun ilmaukset. Ranskan kansa oli yksinvaltaisten kuninkaidensa alaisena nauttinut suuren henkisen vapauden ajoista, jos tätä verrataan niihin kahleisiin, joihin Napoleon ajattelun kahlitsi. Hän, yksin hän, ajatteli Ranskan ja hänen miekkansa vallan alla olevan Euroopan puoliskon puolesta. Hän inhosi ajattelijoita, ”ideologeja”; mutta missä ajattelijat vaikenivat, siellä vaikenivat myös runoilijat; ja kirjallisuus oli tuona Ranskan kunnian aikana Ranskasta kadoksissa. Vain matematiikka ja luonnontieteet, sodan ja elinkeinojen tarpeiden mukaisesti, saivat yhä suojaa ja rohkaisua sotapäällikön valtaistuimen ympärillä.

Niiden harvojen joukossa, jotka rohkenivat esittää ajatuksia ihmiskunnan ylemmistä asioista, oli merkittävimpänä nainen, madame Staël von Holstein, yhtä kuuluisa niin terävä-älyisyytensä ja poliittisissa kysymyksissä osoittamansa rohkeuden ansiosta, romaanikirjailijattarena osoittamansa tunteen lämmön ja loistokkaan tyylin kuin kirjallisuuskriitikkona osoittamansa arvostelukyvyn ja maun takia. Hänen romaaninsa ”Delphine” ja ”Corinna” tuottavat yhä lukijalle suuremman tyydytyksen kuin useimmat nykyajan tuotteet, ja jokainen nainen varmaankin toivonee näkevänsä jotakin tämän kirjallisuushistorian etevimmän kirjailijattaren kynästä lähtenyttä. Hänen poliittis-filosofisissa teoksissaan on monta opettavaista kohtaa, jotka ovat oraakkelilauseina muistamisen arvoisia. Myös Chateaubriand ja Benjamin Constant kuuluvat osaksi tuohon aikaan. Näiden kolmen teoksissa voi jo havaita uuden ajan hengen; niissä eivät enää saa ilmaisuaan korkealentoiset abstraktiset ateismin ja itserakkauden siveellisen arvon kannattelemat opit, vaan uskonto, perustuslaillinen monarkia, jalo mielenlaatu ja elämässä toteutuva uhrautuvaisuus.

Itse asiassa vallankumous ei ollutkaan haudannut 1700-luvun oppeja, kuten edellä jo mainittiin, vaan riisunut ne siitä materialistisesta muodosta, jossa ne olivat esiintyneet, ja siten kehittänyt niiden merkittävyyttä. Näitä ihmeellisiä muuttuvia vaiheita seuraillessaan saa nähdä, miten Kaitselmus ihmeellisellä tavalla johtaa inhimillisen sivistyksen kohtaloita. Näiden Ranskan kansan historiassa havaittavissa oleva päätulos näyttää niin yksinkertaiselta, että me todellakin epäröimme, lausuisimmeko me siitä käsityksemme, sillä pelkäämme, ettemme ole pystyneet kyllin syvästi ymmärtämään sen merkitystä.

Yleinen veljeys; vain totuus ja oikeus kansojen keskinäisten suhteiden perustana; vain aito ihmisyys ihmisarvon mittana – nämä olivat 1700-luvun oppeja. Tasa-arvoisuus kaikille, vapaus sorrosta, veljeys – näiden periaatteiden varaan haluttiin yhteiskunta rakentaa uudelleen. Voi sitä, joka tohtii pilkata näitä ihanteita! Se ei kuitenkaan uskonut tarvitsevansa veljesrakkautta varten uskontoa, yksilöiden alistumista kaitselmuksen lakien alaisuuteen, eikä sorrosta vapautumista varten omanvoitonpyynnin, itserakkauden nujertamista, alistumista oikeudessa, laissa, siveellisyydessä ilmenevään yleiseen, järkiperäiseen tahtoon. – Vallankumous antoi ihanteiden sijaan yleisen, verisen sodan ja yhtä verisen anarkian. Ihmiset väsyivät; usko näihin ihanteisiin uhkasi kadota. Yhden ainoan miehen mielivalta nousi Kaitselmuksen ja järjen sijaan; ja omien harhojensa ja onnettomuuksiensa ahdistamat mielet taipuivat halukkaasti sen alaisuuteen. – Silloin kohosi orjuutettujen eteen uudelleen jonkin aikaa hämärtyneenä ollut ihanne, ja heidän kaipuunsa suuntautui vallitsevan pakon alaisuudesta jälleen sen toteuttamiseen. Kaitselmuksen käsi oli kuitenkin levännyt raskaana heidän yllään; veljesrakkaus ilman uskontoa oli haavoittanut heitä hyeenan kynsin, itserakkaus oli elävänä noussut kurittamaan heitä itsevaltiuden ruoskalla. Uskonnon, siveellisyyden, lain suojaavia käsiä oli saatu kaivata; eikä enää uskottu, että ihanteen nähtäisiin toteutuvan ilman niiden apua.

Oikeastaan vasta tässä käännekohdassa olemme päässeet aiheeseemme, Ranskan moderniin kirjallisuuteen ja sivistykseen. Sitä pikaisesti silmäiltäessä ei ehkä havaita todisteita tässä hahmotellun sen luonnetta koskevan käsityksen puolesta. Yritämme kuitenkin parhaan kykymme mukaan osoittaa – emme sitä, että tuollainen tietoisuus olisi kaikkialla pystynyt läpäisemään tämän sivistyksen, vaan että pyrkimys sellaiseen tietoisuuteen kaiken kaikkiaan johtaa sitä. Aiheen laajuuden takia jatko on kuitenkin siirrettävä seuraavaan numeroon, kun tätä pitkää johdantoa voidaan joka tapauksessa pitää erillisenä kokonaisuutena.

 

III [nro 9, elokuu 1848]

Mundt yrittää teoksessaan ”Literaturgeschichte”, joka äskettäin on esitelty tässä lehdessä, selittää Ranskan ns. romanttisen kirjallisuuskoulukunnan syntyä seuraavien kolmen edeltävän seikan perusteella:

Ensinnäkin siihen vaikutti vallankumouksen onnettomuuksien jälkeen mielissä virinnyt vastavaikutus, joka ilmeni kirjallisuudessa uskonnollisina tendensseinä ja englantilaista esikuvaa noudattelevina perustuslaillisina teorioina. Restauraatio, joka johti poliittisen elämän hiljenemiseen, vaikutti toiseksi teorioiden ja yleensä kirjallisuuden kentällä tapahtuvan toiminnan vilkastumiseen. Kolmanneksi oli henkinen kosketus Saksaan vaikuttanut juuri edeltäneenä aikana, ja yleinen rauha avasi samankaltaisen suhteen myös Englannin kirjallisuuteen. Chateaubriandin ja Bernardin St. Pierren teokset edustavat varhaisimmin uskonnollista suuntausta; Mme Staëlin, Benjamin Constantin ja muiden teokset poliittista. Mme Staël on myös ensimmäinen niiden ranskalaisten kirjailijoiden sarjassa, joita ohjasi Saksan kirjallisuuden ja kulttuuriolojen merkittävä tuntemus. Niihin hänet tutustutti August Wilh. Schlegel, jonkin aikaa hänen seuralaisensa hänen matkoillaan Saksassa ja Italiassa. Hänen kuuluisaa teostaan ”De l'Allemagne”, joka ilmestyi ensi kerran 1810, voidaan pitää ensimmäisenä todisteena siitä, että ranskalaiset alkoivat tunnustaa Saksan vastikään kukoistukseen nousseen kansalliskirjallisuuden painavuuden ja arvon. Mundt mainitsee, että Schillerin ja sitten Hoffmannin runot miellyttivät ranskalaisia eniten. Englannin runoilijoista hän arvioi Byronin vaikuttaneen eniten uuteen ranskalaiseen kirjallisuuteen.

Näihin seikkoihin on mitä aiheellisinta lisätä ranskalaisten filosofisten katsomusten uudistus. Mundt esittää Cousinin, Lerminier'n, Quinet'n edustaman Saksan filosofian tuntemuksen. Enemmän kuitenkin vaikutti moraalifilosofia, joka Englannista (tai Skotlannista, jossa Reidiä ja Stewartia pidetään tämän koulukunnan perustajina) saatujen herätteiden nojalla tuli tunnetuksi Ranskassa. Sen merkittävin edustaja Ranskassa oli Royer-Collard, hänkin yksi niistä mitä erinomaisimmista julkisuudessa esiintyneistä luonteista, joita uusimman ajan Ranskalla on esitettävänään. Hänen luentosalistaan lähtivät liikkeelle Guizot'n johtamat ns, oikeaoppiset, vaikka Royer-Collard itse irtautui heistä, kun he heinäkuun vallankumouksen jälkeen ryhmittyivät taantumukselliseksi poliittiseksi puolueeksi. Ranskalaisen filosofian uudistus oli läheisessä yhteydessä toisaalta uudelleen viriävään uskonnolliseen mielialaan ja toisaalta englantilaisittain perustuslaillisiin pyrkimyksiin. Erehdytään suuresti, jos 1700-luvun valistusfilosofian arvellaan vielä olevan vallalla Ranskassa. Päinvastoin ei nähdä yhtäkään arviointia tuon vuosisadan opeista, niin paljon huomiota kuin niiden tarkasteluun onkin kiinnitetty aivan viime aikoihin saakka, ilman vaihtelevan ankaraa tuomiota tuon vuosisadan epäilylle ja epäuskolle. Kirjallisen sivistyksen piirissä toimivien nyt aktiivinen sukupolvi on saanut kasvatuksensa sen ankaran moraalifilosofian hengessä, joka Royer-Collardin oppilaiden mukana levisi Ranskan kaikkiin collègeihin. Ja suuren yleisön joukossa on ilmennyt voimistuvaa kiinnostusta uskontoon, vaikka katolinen kirkko ei nykyisessä muodossaan ole pystynytkään tyydyttämään tätä tarvetta. Nyt kuitenkin kerrotaan tasavallan synnyn jälkeiseltä ajalta useita esimerkkejä massojen kirkon tavoille ja sen palvelijoille osoittamasta hartaasta kunnioituksesta. Varmaa on, että tarve on olemassa, eikä liene uhkarohkeaa ennustaa, että Ranskassa tapahtuu kirkon uudistus, samantapainen kuin uuden katolisen kirkon synty Saksassa. Yleensä olemme vakuuttuneet siitä, että ranskalaisten keskuudessa on ensimmäisen vallankumouksen puhkeamisesta lähtien tapahtunut suurta edistymistä yleisen moraalin alueella ja että kansakunnan siveellisen jalostumisen tarve on yhä sen nykyisten poliittisten ja yhteiskunnallisten pyrkimysten perustana. Ensimmäisen vallankumouksen murskaama sukuylimystön ja papiston siveettömyys oli tunnetusti elpynyt uudelleen rahaylimystön ja byrokratian ”korruptiona” restauraation ja heinäkuun kuningaskunnan aikana. Yhtä selvää kuitenkin on, että juuri tämä korruptio aiheutti viimeksi tapahtuneen kumouksen, eikä ole pelkästään tyhjää luulottelua, että se joutuu nyt pakon sanelemiin rajoihin. Kokonaisia kansakuntia ja yhteiskuntaluokkia ei käännytetä saarnaamalla; ne täyttävät syntiensä mitan, kunnes ankara välttämättömyys ajaa ne etsimään eteen tulevien onnettomuuksien syytä omasta rinnastaan.

Ranskan kaunokirjallisuuden uuden muodon selittäminen kansakunnan edellä esitetyn yleisen suuntauksen perusteella ei ehkä näytä luontevalta. Se yleisesti todeksi myönnetty seikka, että tämä kirjallisuus on murtanut epäaidon klassismin sovinnaiset siteet ja yrittänyt tuoda runouteen luonnonmukaisuutta ja aitoa ihmisyyttä, on kuitenkin itse asiassa todiste tämän väitteen puolesta. Voitaisiin sanoa niinkin, että vanha koulukunta ei tuntenut hyvettä eikä pahetta, sille oli olemassa vain sanoissa ja teoissa ilmenevä opeteltu ritarillisuus sellaisena kuin palvelustehtäväänsä hoitava hoviväki sen käsitti, mutta inhimillisen toiminnan itseisarvo hävisi tämän verhon peittoon. Kun uusi koulukunta ajautui luonnottomuuteen pahan kuvailussa pyrkiessään tuomaan runouteen luonnonmukaisen todellisuuden, tämä voidaan selittää kaikkien vastavaikutusten tavalliseksi ajautumiseksi liiallisuuksiin. Ja koska klassismi oli luonnotonta pääasiassa sen valheellisen pintakiillon vuoksi, jonka se oli elämään sivellyt, asian luonteesta johtui, että uudemmat kirjoittajat pyrkivät etenkin tuomaan päivänvaloon sen rappion, joka pinnallisen loiston alla vallitsi kaikkien ihmiselämän seikkojen pohjalla. Sen takia tätä koulukuntaa on aiheettomasti syytetty siveettömyydestä, kun se on suunnannut aseensa esim. avioliittoon. Enintään muutamat sen edustajat ovat erehtyneet, kun he ovat perhe-elämässä esiintyvän epäsiveellisyyden ohella tuominneet myös itse instituution. Romantikkojen tuotannosta ei kuitenkaan löydy sitä kevytmielistä elämänkäsitystä ja kirjallisuutta, joka klassismin aikakautena oli sen runouden varsin aito ja kansallinen ominaisuus.

Mundt sanoo näistä pyrkimyksistä:

Oli mielenkiintoista tarkastella yksityiskohtaisesti Ranskan romantiikan muotoutumista sellaisena kuin se ilmeni vuoteen 1830 saakka Dubois'n julkaisemassa pariisilaisessa Globus-lehdessä. Ne nuoret ja elinvoimaiset arvostelijat, jotka esittivät tuossa lehdessä uuden uskontunnustuksensa, osoittivat kaikki erinomaisen mielenlaatunsa pyrkimällä vakavasti pääsemään ilmiöiden ytimeen saakka tavalla, joka siihen saakka oli ollut Ranskassa tällä alalla tuntematonta. He pyrkivät etenkin arvioimalla itsenäisesti ulkomaista kirjallisuutta ja saksalaista filosofiaa sekä laajentamaan oman kirjallisuuden alaa että syventämään sitä. Näistä arvostelijoista ansaitsee maininnan erityisesti Ampère. Hän osoitti erinomaista kriitikon kykyä ja yhdisti syvälliseen katsomukseensa taipuisan ja loisteliaan esitystavan, joiden ansiosta hän pystyi antamaan tarkan kuvan muiden kirjallisesta persoonallisuudesta ja pukemaan ulkomaisten filosofian ajatukset kansalliseen muotoon. Hän ja Sainte-Beuve, Gustave Planche, Edgar Quinet, X. Marmier ja monet muut perustivat näin suuntautuen uuden kriittisen kirjallisuuden, joka on merkittävä todiste siitä vakavasta luonteen ja pyrkimysten muutoksesta, jonka pohjalta tämä Ranskan sukupolvi työtään teki. Se on ranskalaisten kansallisluonteen kehityksen käännekohta, joka syvällisen, vakavan suuntautumisensa takia ansaitsee mitä runsaimmin huomiota ja joka on kummallisen suuressa määrin vaikuttanut Ranskan nykyiseen nuorisoon.

Tätä Mundtin arviota on pakostakin aihetta pitää erityisen selvänäköisenä siksi, että se poikkeaa sangen suuresti monesta päivänkohtaisesta parkaisusta, joissa moititaan Ranskassa yleistä henkistä turmelusta, ja ilmaisee maan nykyisestä sivistyskehityksestä käsityksen, jonka nojalla pystytään selittämään päivän tapahtumia. Näitä ei ole aiheuttanut sivistyneiden mielipide, mutta tämä on antanut niiden tapahtua, koska se ei ole pystynyt kiistämään oikeutusta niiden pohjana olevalta sisäiseen uudistukseen tähtäävältä pyrkimykseltä, jonka tarpeellisuuden se itse on kaikilla nerouden ja kyvykkyyden voimilla levittänyt yleiseen tietoisuuteen. Tästä kuitenkin enemmän tuonnempana.

Siirtyessämme tarkastelemaan eräitä Ranskan modernin kirjallisuuden erityisilmiöitä uskomme pitäneemme silmällä niin hyvin lukijoidemme toivomuksia kuin lehden mahdollisuuksia ja tarkoitusta rajoittuessamme varsinaiseen kansalliskirjallisuuteen ja ohittaessamme yleisen tieteellisen kirjallisuuden. Ranskan modernista filosofiasta aiomme tuonnempana sanoa muutaman sanan. Tässä mainitsemme ensiksi muutamia äskettäin esiintyneitä historiankirjoittajia.

Samoin kuin Ranskan uusin historia on ollut Euroopan historiassa kehityksen kärjessä, on myös sen historiallinen kirjallisuus herättänyt mitä suurinta kiinnostusta koko Euroopassa, vaikkei se ehkä olekaan loistanut täydellisyyden majakkana. Englannilla ei ole esitettävänään yhtään erityisen kuuluisaa historiankirjoittajaa uusimmalta ajalta. Ja vaikka Saksallakin on tämän tieteen alalla kuuluisia nimiä, esimerkiksi Rotteck, Wilken, Schlosser, v. Raumer, Ranke, kukaan näistä ehkä ensiksi mainittua lukuun ottamatta ei ole esiintynyt yhtä omaperäisenä ajattelijana eikä oli saavuttanut samaa yleistä merkitystä kuin esim. Thiers Ranskassa. Hän ryhtyi 1832 julkaisemaan 10-osaista teostaan ”Histoire de la Révolution de France” ja jatkaa sitä nyt teoksellaan ”Histoire du Consulat et de l'Empire”. Jälkimmäinen teos on ilmestynyt ruotsiksi käännöksenä, jota edeltää kääntäjän, hra Thamin, yksiosaiseksi laatima ensiksi mainitun teoksen lyhennelmä, ja lienee jo monelle lukijallemme tuttu. Kerrotaan, että kun Guizot yllätettiin puutarhastaan sitä lukemasta, hän sanoi suu hymyssä: ”Minä huvittelen romaaneita lukemalla” (Je m'amuse de lire des romans). Napoleonin historiassa tapahtumat ovat kuitenkin sinänsä niin ihmeellisiä, että ne tietyssä mielessä ansaitsevat runouden nimen; ja jos Thiers niitä esittäessään on noiden sanojen vihjaamalla ja etenkin saksalaisten arvostelijoiden väittämällä tavalla tehnyt kirjastaan ylistyslaulun ranskalaisille ja heidän sankarilleen, ei minkään ajan eikä minkään kansakunnan historia ole antanut anteeksiannettavampaa aihetta tuollaiseen virheeseen. Olkoonpa tämän asian laita miten tahansa: kukaan, joka on ottanut tuon kirjan käteensä, ei varmaankaan väitä lukeneensa mitään uudehkoa historiateosta, joka tarjoaisi yhtä paljon huvia ja olisi yhtä mielenkiintoinen ja tiedollisesti antoisa, kun ajatellaan siitä saatavaa selkeää yleiskuvaa tapahtumista ja niiden yhteyksistä. Näyttää siltä, että Thiers on historioitsijana taitavin juuri kyetessään näin järjestämään tapahtumat tiettyjen keskeisten pääkohtien ympärille, minkä taidon veroista on myös hänen esitystapansa yleisesti ihailtu selkeys ja loistokkuus. On sanottu, että hän ryhmittää numerot mestarillisesti; mutta hänen mestaruutensa tapahtumien ryhmittelyssä näyttää olevan yhtä suuri. Tällöin hän ei kuitenkaan tee väkivaltaa asioiden luonnolliselle yhteydelle. Hänen esityksensä tavoitteena on päinvastoin osoittaa tapahtumien kokonaisuuden aiheuttaman pakon ilmeneminen kunkin erillisen tapahtuman kulun määräytymisessä. Hän ei myöskään sulje aina silmiään Napoleonin virheiltä. Niinpä hän esim. toistuvasti valittaa sitä sokaistumista, joka esti Napoleonia valtansa huipulla pysäyttämästä rynnistystään ja rakentamasta valtansa säilymistä vastustajiensa lisäheikentämisen sijasta kohtuullisuuden ja Ranskan vahvojen liittolaisten varaan. Tässä kuten muissakaan yhteyksissä hän ei kuitenkaan esitä kuvaamaansa seikkaa erillisenä ilmiönä, vaan pitää tarkastelussaan sitä asian luonteen, tapahtumien aiheuttaman pakon ja ihmisluonnon ominaisuuksien tuloksena. Sen takia hänen historiankirjoitustaan onkin aiheellisesti nimitetty ”fatalistiseksi” (école fataliste). Häneltä puuttuu tuo tulevaisuuteen tähtäävä katse, joka selittää historian tapahtumien sisäisen merkityksen, ja hänen teoksensa voi lukea läpi löytämättä selitystä, joka kertoisi, mitä Napoleonin aika merkitsi ihmiskunnan ja sen kehityksen kannalta. Hän ei ole kuitenkaan vailla jaloa moraalista näkemystä arvioidessaan yksittäisiä asioita, vaikka hän uskonnollisen vakaumuksen arvoa ja Ranskan kirkon aseman palauttamisen painoa arvioidessaan kulkeekin sankarinsa jälkiä enemmän kuin olisi kohtuullista ja tarkastelee asiaa pelkästään poliittiselta kannalta.

Guizot'n tarkastelutapaa voidaan sanoa syvällisemmäksi, ja samoin hänen historiantutkimuksensa näyttää olevan laaja-alaisempaa. Hänen pääteoksensa on: ”Cours d'histoire moderne”, jonka ensimmäisen osan erillisenä otsikkona on: ”Histoire générale de la civilisation en Europe” ja neljän seuraavan” ”Histoire de civilisation en France”. Jo nämä otsikot osoittavat, että kirjoittaja tarkastelee historiaa filosofisemmalta kannalta, ei pelkästään kertomuksena poliittisista mullistuksista ja tapahtumista, vaan kuvauksena inhimillisen sivistyksen kulusta (école systématique). Hän on myös selvittänyt erillisissä tutkimuksissaan Englannin valtiosäännön kehitystä, kunnallislaitoksen ja feodalismin historiaa Ranskassa jne. ja julkaissut myös teoksen nimeltä ”Histoire du gouvernement répresdentatif”. Lukijasta, joka on tuntenut klassismin aikakauden ranskalaisen kirjallisuuden, saattavat Guizot'n teokset tuntua aivan Ranskaan kuulumattomilta, niin toisenlaista kuin mainittu kirjallisuus on niissä ilmenevä tieteellinen ja siveellinen vakavuus. Ne näyttävät myös esitystavaltaan vähemmän vapailta ja miellyttäviltä kuin ranskalaisten kirjoittajien teokset tavallisesti. Niiden tutkiminen sopii kuitenkin erityisen hyvin hälventämään sen ennakkoluulon, jonka vaikutuksesta modernia Ranskaa halutaan yhä pitää 1700-luvun ranskalaisten toisintona. Teoksen ”Cours d'histoire moderne” mainittu ensimmäinen osa on esittelijän tuntemista tiedollisesti antoisin ja selkein esitys uusimpien aikojen eurooppalaisen yhteiskunnan kehityksestä. Kaikki Guizot'n teokset ovat syntyneet heinäkuun vallankumousta edeltäneellä aikakaudella ja ennen sitä vapaamielisistä periaatteista luopumista, joka erotti hänet Royer-Collardista.

Historiankirjoituksen kolmannen, pelkästään eeppisesti kertovan ja kuvailevan koulukunnan (école descriptive) päämiehenä pidetään Barantea, joka oli valtion virassa jo Napoleonin aikana ja kuului restauraation kaudella sangen maineikkaaseen oppositioon, jossa loistivat Royer-Collard, Foy, Manuel, Guizot, Camille Jordan, Lafitte. Hänen merkittävin teoksensa on Valois-sukuisten Burgundin herttuoiden historia. Lisäksi hän on kirjoittanut kirjallisuushistoriasta ja politiikasta sekä kääntänyt ranskaksi useita Schillerin ja Lessingin teoksia.

Tähän koulukuntaan luetaan myös Augustin ja André Thierry, joista ensiksi mainittu on saanut paljon kiitosta kirjoittamastaan normannien suorittaman Englannin valloituksen historiasta, sekä Capefigue. Systemaattiseen koulukuntaan kuuluu Michelet, joka on kuitenkin vielä enemmän kuin Guizot pyrkinyt luomaan historianfilosofiaa, ja fatalistiseen Mignet. Myös Armand Marrast, tasavaltalaisen ”Nationalin” pitkäaikainen päätoimittaja, helmikuun vallankumouksen jälkeen väliaikaisen hallituksen jäsen ja sen jälkeen Pariisin määri, on yhdessä Dupontin kanssa julkaissut vallankumouksen historian. Lamartine kirjoitti 1847 girondistien historian, mutta sillä ei näytä olevan muita ansioita kuin kuvauksen ja tyylin loistokkuus. Teoksen ruotsintaminen on aloitettu.

Historiakirjallisuus vaikuttaa kansaan vain hitaasti. Luonteensa mukaisesti se ei ole altis yhtä suurille tarkastelutavan, tavoiteasettelun ja sävyn muutoksille kuin muut kansalliskirjallisuuden haarat. Enemmän kuin nämä se edustaa yleistä inhimillistä sivistystä ja sen kehitys riippuu tämän kehittymisestä. Niinpä uusimmalle historiankirjoitukselle on luonteenomaista tarkastella myös poliittisia tapahtumia siltä kannalta, mitä ne merkitsevät kansakuntien ja ihmiskunnan yleisen jalostumisen kannalta, ja edetä poliittisista muutoksista pitemmälle, tarkastella niiden yhteydessä oikeusoloja, kirjallisuuden tilaa, kuvata kaupan ja elinkeinojen ilmiöitä, kunnallislaitosta, suurten joukkojen tapoja ja niiden älyllisten pyrintöjen tasoa sekä vallitsevaa uskonnollista henkeä, jotta se voisi kaikkien näiden seikkojen perusteella tehdä jonkin päätelmän siitä, mikä on kyseessä olevan kansakunnan ja aikakauden asema ihmiskunnan yleisessä kehityksessä. Niin, mitä enemmän yleissivistystä vaaditaan todella yleiseksi ja mitä paremmin havaitaan, etteivät liberaaliset valtiomuodot ole ainoa edellytys tämän vaatimuksen täyttämiselle, sitä enemmän menettävät pelkät hallitsijaluettelot ja taistelukenttien nimet merkitystään. Tähän suuntaan etenevä historiankirjoitus on kaikkialla uutta. Missään se ei kuitenkaan ole kehittynyt pitemmälle kuin Ranskassa. Sekä Guizot'n että Michelet'n teokset tunnustetaan mahtaviksi yrityksiksi kirjoittaa yleinen kulttuurihistoria. Viimeksi mainitun merkittävimmät teokset ovat: Ranskan historia ja ”Introduction à l'histoire universelle”. Myös Buchez on kirjoittanut maineikkaan teoksen ”Introduction à la science de l'histoire” tai toisella nimellä: ”Ihmiskunnan kehitystä tutkiva tiede”. Osa Capefiguen teoksista kuuluu samaan luokkaan, vaikka niiden aiheina ovat tietyt aikakaudet. Samoin Simonde de Sismondin tutkimukset. Lisäksi on vielä mainittava monet kirjoittajat, jotka ovat laatineet tutkimuksia moderneista yhteiskuntaoloista, esim. Dumesnil, Tocqueville, Gustave de Beaumont, Parent Duchatelet, Cassagnac, Michel Chevalier, Léon Faucher, Louis Blanc ym., joiden tutkimukset ulottuvat vaihtelevassa määrin myös menneisiin aikoihin. Suuren poliittisen merkityksen sai L. Blancin ”Histoire des dix Ans”, joka käsitteli aikaa vuodesta 1830 vuoteen 1840.

Kirjallisuushistoriaakin on Ranskassa viime aikoina muokattu edellä hahmotellusta yleisemmästä näkemyksestä lähtien. Jo mainittujen Villemainin, Baranten, Ampèren, Peschier'n lisäksi erityisen merkittäviä ovat Raynouard ja Fauriel. Ja tämän kritiikin laadusta tämän lehden lukijat ovat saaneet näytteeksi pari Revue des deux Mondesista lainattua Philarète Chaslesin kirjoitusta.

Edellä kosketellussa modernin yhteiskunnan puutteiden ja niiden syiden filosofis-historiallisessa tarkastelussa on myös Ranskan moderni filosofia esiintynyt omaperäisimmin. Vallitseva tendenssi on siis yhtä käytännöllinen kuin 1700-luvulla; se kuitenkin eroaa olennaisesti tuon vuosisadan valistusfilosofiasta.

Uusimmassa ranskalaisessa kirjallisuudessa esiintyy tosin useita yrityksiä saksalaisen spekulatiivisen filosofian tulosten omaksumiseen. Niin ranskalaiset kuin ranskalaistuneet saksalaisetkin ovat julkaisseet tutkimuksia Spinozan, Leibnizin, Kantin, Hegelin filosofiasta. Cousin, josta karkotettuna Saksassa oleskellessaan oli tullut Hegelin oppilas ja joka sittemmin otti Hegelin vastaan Pariisissa, oli jopa käyttänyt Hegelin lauseita laatiessaan omaa ”eklektistä” järjestelmäänsä. Tämän järjestelmänsä perusteella hän pitkään Ranskan filosofeista ensimmäinen. Tämä menestys ja tämä järjestelmä saivat kuitenkin nopean lopun. Jopa hänen etevin oppilaansa Jouffroy liittyi lähemmin Royer-Collardiin ja skotlantilaiseen filosofiaan. Jouffroy kuului sanomalehti ”Globen” perustajiin. Siinä häntä kuitenkin seurasivat, kun Globe siirtyi romantikkojen hallusta saint-simonismiin, Lerminier ja Pierre Leroux (nykyisin kansalliskokouksen jäsen), jotka alusta asti olivat omaksuneet saint-simonismin opit. Buchez'n, Bautainin, Ballanchen ja Lamennais'n ohella he edustavat Ranskan uusinta filosofiaa. Molemmat ovat omistautuneet yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen, etenkin Leroux, joka on pysytellyt demokraattisemmalla linjalla, kun Lerminier taas on vähitellen siirtynyt konservatiivien puolelle. Bautain samoin kuin Ballanche (tämä teosofina) ovat melko yksinomaisesti keskittyneet uskonnonfilosofiaan, Lamennais on kuten tunnettua pyrkinyt yhdistämään demokraattisen suuntauksen uskonnolliseen uskoon. Kansan oikeuksien puolustajana hän on viimeksi esiintynyt lehdessä ”Peuple constituante”, joka joutui lopettamaan monien muiden tavoin Cavaignacin hallituksen aikana ilmestymisensä lehdistöltä uudelleen vaadittujen takuusummien takia.

Valistusfilosofia oli pääasiassa kriittistä ja kielteistä. Sen tunnustettuna tavoitteena oli ns. ennakkoluulojen kitkeminen ja olemassa olevien laitosten purkaminen, koska niitä pidettiin turmeltuneina ja vahinkoa aiheuttavina. Vaikka tämä uusin filosofia ilmeneekin erilaisena eri edustajiensa katsomuksissa, sen yhteisenä pyrkimyksenä on kuitenkin rakentaminen, organisoiminen. Sen perustana on lisäksi ankara moraali ja osaksi uskonnollinen usko. Samalla kun tämä sen pyrkimys luetaan sen hyväksi, on siksi aihetta osoittaa kohtuullisuutta sen erehdyksiä arvioitaessa. Ankara järjestelmällisyys ei koskaan ole ollut ranskalaisille ominaista, ja kun kyseessä on filosofisten oppilauseiden välitön soveltaminen olemassa oleviin oloihin, on historiallisen todistelun pakostakin tultava filosofisen rinnalle. Ei sitä paitsi ole helppoa ratkaista teoreettisesta ongelmaa, jonka ratkaisemiseksi kaikki oman ajan mullistukset tapahtuvat. Mainitut kirjoittajat ovat julkaisseet useita terävästi ajateltuja ja oppineita teoksia, mutta eivät niin oivallisia kannanottoja, että ne olisivat kovin tuntuvasti vaikuttaneet yleiseen mielipiteeseen.

Itse kommunismi ei uusimmassa muodossaan hylkää uskonnollista uskoa eikä kiistä yleisen moraalin välttämättömyyttä. Sitäkin on pidettävä yrityksenä luoda teoreettinen käsitys yhteiskuntaelämän uudelleenjärjestämisestä ja jalostamisesta, vaikka tämä yritys, jonka kaikki kohtuullisesti asiat hallitsevat miehet ovat hylänneet, on joutunut tietämättömien käsiin ja johtanut monenmoisiin, osaksi naurettaviin yltiöpäisyyksiin. Omasta puolestamme emme ole koskaan uskoneet, että kommunismi olisi kauhea vaara yhteiskunnalle. Yksityisomistuksen kumoaminen on nimittäin ensiksikin niin vastoin ihmisten toiveita ja järkeä, että opin kannattajien määrä jää pakostakin ainaisesti hyvin vähäiseksi. Toiseksi Ranskassa itsessään on kommunismia pelätty niin vähän, että se on saanut sekä teoriassa että käytännössä kokeilla onneaan. Vain ulkomailla sitä on kauhistuttu, ja nimitys on eräänlaisena linnunpelättinä noussut carbonarismin nimen sijaan. Sen varhaisimpana aloittajana pidetään Babeufia, joka joutui 1797 giljotiiniin kommunistisen salaliiton takia. Kreivi Saint-Simon julkaisi vuodesta 1814 lähtien useita teoksia, joissa hän pyrki todistamaan uskonnollisessa sosialistisessa hengessä toteutettavan yhteiskunnallisen uudistuksen välttämättömäksi. Hänen kannattajistaan, jotka väänsivät hänen oppinsa täysin ylösalaisin opiksi omaisuuden yhteisyydestä ja lopulta avioliiton lakkauttamisesta, tuli pater Enfantin 1831 pariisilaisen työväenyhdistyksen johtoon, yhteenliittymän, joka pian hajosi osaksi taloutensa romahtamisen takia, osaksi siitä syystä, että pater opetti naisten olevan yhteisiä – mitä oppia Babeuf ja Saint-Simon eivät olleet julistaneet. Sillä tavalla saint-simonismi joutui huonoon maineeseen. Sikäli kuin tiedetään, näitä oppeja harrastettiin edelleen salaisessa työväenyhdistyksessä, jolla oli kannattajia Pariisissa, Lyonissa ja Sveitsissä; työläistenkin suuri enemmistö kuitenkin hylkäsi nämä opit, ja näyttää siltä, ettei niillä ollut useimmille kannattajilleenkaan arvoa muuten kuin yhteisenä lippuna, kylttinä, jonka taakse he saattoivat piilottaa kevytmielisyytensä tai epätoivoisen mielialansa. Vain ns. ikarialaiset kommunistit ovat pysyneet yhä jossakin määrin yhdessä. Heidän johtajansa Cabet, jonka teoksen ”Voyage en Icarie” mukaan he ovat saaneet nimensä, keskittyy enemmänkin tulevan paratiisillisen autuuden kuvailemiseen kuin kertomaan, miten omaisuuden yhteisyys saadaan aikaan ja pidetään voimassa. Oppinsa tärkeimmäksi osaksi hän lisäksi sijoittaa uskonnollisen uskon ja perhe-elämän välttämättömyyden, ja hän hylkää kannattajineen kaiken väkivallan arvellen voivansa saattaa oppinsa voimaan saamalla ihmiset vakuuttuneiksi sen hyvyydestä. Kuten jo Babeuf haluaa Cabetkin pitää yllä omistusoikeudellista tasa-arvoa kaikille yhteisen kasvatuksen ja opetuksen välityksellä. Äskettäin levitettiin tietoa, että Cabet aikoi muuttaa Amerikkaan. Hänen kannattajiensa määrä arvioitiin tuolloin suunnilleen 500 mieheksi.

On selvitetty, että varsinaisilla kommunisteilla oli varsin vähäinen osuus Pariisin verisessä kesäkuun kapinassa, jonka aiheuttivat monet muuta äkkiä yhdessä vaikuttavat syyt, ennen kaikkea kansallistyöpajojen lakkauttaminen. Nämä oli perustettu hätätilassa, kiihkeämmin tasavaltalainen puolue oli laajentanut niitä laskelmoiden, koska se halusi pitää niissä johtonsa alaisena iskukykyisen vallankumousarmeijan, ja niitä tukivat Louis Blancin hyvää tarkoittavat teoriat, hänhän halusi täysin vakavissaan tehdä valtiosta kaiken elinkeinotoiminnan kustantajan ja tappaa yksityisten kilpailun sen toimilla. Näyttää siltä, että jopa Lamartine hyväksyi heikkoudessaan ja taantumusta pelätessään Ledru-Rollinin ja Albertin tälle laitokselle asettamat tavoitteet. Kun kansalliskokous vahvisti tasavallan ja olot pakottivat sulkemaan kalliit työpajat4, käyttivät klubien johtomiehet tilaisuutta yrittääkseen saada aikaan kumouksen. Blanquin ja Barbesin kaltaiset miehet ovat yhtä vähän kommunisteja kuin esim. pietistit. Kumous ja mahdollinen valtaannousu näyttävät olevan heidän ainoa tavoitteensa.

Kommunistinen kirjailija on Proudhon (Cabet'n tavoin kansalliskokouksen jäsen), itse alkuaan työläinen. Kuulumatta mihinkään kommunistiseen yhdistykseen hän on kuitenkin yhtä innokas olemassa olevan yhteiskuntalaitoksen vastustaja kuin Cabet tulevan puoltaja. Teoksessaan ”Qu'est-ce que la propriété”, jota kiitetään sekä oppineisuuden että terävyyden osoituksena, hän selittää kaiken yksityisomaisuuden olevan varkautta yhteisomistuksesta. Hänen annetaan saarnata; ja niin voidaan menetellä, kunhan vain pidetään huolta siitä, että työläinen voi ansaita itselleen omaisuuden. Kommunistisia teorioita on ilmennyt Espanjan kaupungeissa ja Englannissa chartistien keskuudessa. Ei ole kuitenkaan todistettu, että niillä olisi suoranaista yhteyttä Ranskassa toimivaan liikkeeseen. Samanlaiset syyt aiheuttavat kuitenkin itsestään samanlaisia seurauksia.

Sosialistien teorioiden torjuminen on vaikeampaa, heidän vaatimustensa oikeudenmukaisuuden torjuminen vaikeinta. He eivät vaadi täydellistä omistuksen tasa-arvoa, vaan vain sitä, että jokaisen on saatava kykynsä ja suorittamansa työn mukaisesti osansa yhteiskunnan kaikista eduista. Ei juuri voida kiistää sitä, että tämä olisi onneksi yhtä hyvin yhteiskunnalle kuin yksityiselle ihmisellekin; sitenhän ei yksikään kyky jäisi käyttämättä yhteiskunnan parhaaksi. Tämän vaatimuksen esittäminen on kuitenkin helpompaa kuin tien osoittaminen sen täyttämiseen.

Meidän arviomme mukaan sosialistisissa teorioissa on ollut kaksi pääasiallista virhettä. Ensinnäkin ne erehtyvät periaatteessa, toiseksi siinä, että ne arvioivat yksipuolisesti esteitä, jotka ovat sen toteuttamisen tiellä.

Mikään ihmisen onnea ja autuutta pohtiva teoria ei voi olla lujalla pohjalla. Niin ihmisluonto kuin historiakaan ei opeta meille, mitä ihmisen onni on. Molemmat tarjoavat kuitenkin tarpeeksi tosiasioita ihmiselämän päämäärän selvittämiseen. Jos siis sosialistit eivät kysyisi, miten yhteiskunnan jäsenistä huono-osaisemmat on kohotettava hyvinvointiin ja nauttimaan elämästä enemmän, vaan miten heidät voidaan johdattaa jalostumaan ihmisinä, oltaisiin tavoitteen selvittyä myös varmemmalla tiellä tutkittaessa keinoja sen toteuttamiseen. Kysymykseen, mitä on ihmisen jalostuminen, voidaan nimittäin vastata; kysymykseen, mitä onni on, ei voida. Tämä yksipuolisuus näyttää myös johtaneen sosialististen kirjailijoiden enemmistön ajattelemaan lähinnä elinkeinoelämän kilpailun työtätekeville luokille aiheuttamia seurauksia, ei merkittävintä edellytystä sen hyväksikäyttämiseen, nimittäin sivistystä. Helpostihan havaitaan, että vapaa kilpailu antaa olemassa olevalle pääomalle ylivoimaisen aseman, joka tuo kansallisvarallisuuden verraten harvoihin käsiin. Kiistatonta kuitenkin on, että tietämätön ja sinisilmäinen voi saada haltuunsa ja lisätä pääomaa vain onnekkaan sattuman ansiosta; samoin toisaalta työläisen tietämyksen ja siveellisen voiman kasvu lisää pakostakin hänen riippumattomuuttaan kapitalistista. Meistä tuntuu vahvasti siltä, että kokemuksen nojalla voidaan todistaa suuren omaisuuden pysyneen harvoin monien sukupolvien ajan saman suvun käsissä, jollei sitten joissakin tapauksissa tiloillaan asuvan maanomistaja-aateliston keskuudessa. Ei voida kuitenkaan kiistää sitä, että kaikkina aikoina pääoma toki on ollut yhteiskunnan jäsenten vähemmistön hallussa. Tästä näyttää kuitenkin luontevasti seuraavan tulos, ettei kilpailu ole vielä riittävän voimakasta, että nimittäin niitä, joilla on tarmoa ja tietämystä hankkimiseen ja hallussapitoon, on liian vähän. Mitä suuremmaksi heidän määränsä kasvaa, sitä suuremmaksi kasvaa sen takia pakostakin pääoman pirstoutuminen, sitä nopeammin se myös siirtyy kädestä käteen.

Fourier'sta, tunnetusta kirjanpitäjästä saakka, joka ”yhdistymis­järjestelmällään” (1821) antoi seuraajilleen avaimen kysymyksen ratkaisuun, aivan uusimpiin sen käsittelijöihin, jotka ovat ottaneet ”työn organisoimisen” taikasanakseen, on pääasiassa suunniteltu työläisen pääomaa vastaan käymän mainitun taistelun helpottamista jonkin uuden yhteiskunnallisen järjestelyn avulla. Ehdotuksiin ovat pääasiassa sisältyneet joko työläisten vapaat yhteen­liittymät tai valtion väliintulo pääoman sijoittajaksi ja työn järjestäjäksi. Yhteenliittymät vaativat kuitenkin tietämystä ja tarmoa, joita on oltava ensiksi olemassa; ja jos valtiovalta ryhtyy elinkeinojen päämieheksi, eivät yksilöiden mahdollisuus vapaaseen kehittymiseen tai työläisen osa voi varmastikaan kasvaa suuriksi, minkä kaikki kokemukset osoittavat. Jätämme kuitenkin tämän asian sikseen. Valtio voisi kuitenkin ainakin rahan määrää lisäämällä auttaa varattoman jaloilleen. Varmaa kuitenkin on, että valtio ja kunta voivat yhdessä kohottaa työläisen sivistystasoa, sekä yleissivistystä että teollisessa ammatissa tarvittavaa erityissivistystä, ja supistaa täten työläisen ja työnantajan välistä etäisyyttä. Ehkä jotkut kirjoittajat ovat panneet tähän pääpainon. Selostaja on nähnyt vain lyhyen arvioinnin eräästä Labourdayen äskettäin ilmestyneestä teoksesta, jossa työläisen sivistystasoa kuulutaan pidettävän ainoana keinona vaikeuden voittamiseksi. Omasta puolestaan selostaja sanoi jo seitsemän vuotta sitten: ”Jokaisen, joka tekee ihmisystävällisin perustein työtä elinkeinovapauden puolesta, pitäisi myös työskennellä kansansivistyksen kohottamisen hyväksi, koska se on ainoa paino ensiksi mainitun epäkohtien tasapainottamiseksi. – Niin kauan kuin järjestetään kouluja vain työläisen lapsille, onkin päästy vasta puolitiehen. Toinen, tärkeämpi askel on antaa näille lapsille tilaisuus käydä tällaista koulua. Vasta sitten sivistys voidaan valtion toimesta saattaa poikkeuksetta kaikkien ulottuville oikeutena, jonka vastaanottamiseen valtiolla on velvollisuus pakottaa yksilö, eikä tämän sivistyksen tarvitse kansakoulussa jäädä siihen niukkaan osuuteen tietämyksestä, jota nykyään sanotaan kansansivistykseksi. – – Tätä tietä voidaan myös jakaa varakkaan omaisuus oikeudenmukaisimmin vähemmän onnekkaan osan saaneen kanssa.” Pidämme edelleen kiinni tästä vakaasta käsityksestämme ja uskosta, että asiat pakottavat tuollaiseen ratkaisuun.

Olemme viipyneet tässä aiheessa, koska Ranskan koko moderni kirjallisuus on hyvin läheisesti sidoksissa siihen. Historiantutkimuksen ja filosofian ohella on myös kaunokirjallisuus ryhtynyt näiden modernien yhteiskuntaolojen palvelukseen.

Astuessaan ensi kerran esiin romantikot olivat etäällä sekä liberalismista että sosialismista. Saksalaisen romantiikan tavoin ranskalainenkin suuntautui ensiksi keskiaikaan. Tuolta ajalta Ranskalla myös oli ainoa kansallisrunoutensa, luonnonmukaisen runouden lähde, klassismin teennäistä makua vastaan asetettavaksi. Kuten jo mainittiin, pidetään Mme Staëlia, Bernardin de Saint-Pierreä ja Chateaubriandia ensimmäisinä, joiden tuotannossa oli havaittavissa poikkeaminen klassismin kaavoista. Ensiksi mainittu sai tähän virikkeen lähinnä tutustumisestaan Saksan kirjallisuuteen ja sen romantikkoihin. Voimakkaiden intohimojen ja herkkäliikkeisten tunteiden vapaa kuvaaminen hänen romaaneissaan on osoitus romanttisen katsomuksen vaikutuksesta. Bernardin de Saint-Pierre oli monenmoisten vaiheiden jälkeen (niiden joukosta mainittakoon se merkillinen sattumus, että hän oleskeli 1760-luvulla insinööriupseerina Viipurin läänissä) käynyt myös Mauritiuksessa. Tuolta matkalta palattuaan hän julkaisi kuuluisat ”Etudes de la nature”, johon teokseen on punottu myös hänen vieläkin tunnetumpi romaaninsa ”Paul ja Virginia”. Samoin Chateaubriand eli nuoruudessaan pari vuotta Amerikan metsissä ja on romaanissaan ”Atala” kuvannut vaikutelmaansa elämästä siellä. Näin ollen molemmat olivat suurenmoista luontoa tarkkailemalla vapautuneet sovinnaisuuden siteistä. Siten heissä kummassakin oli ehkä myös virinnyt uudelleen uskonnollinen tunne, joka läpäisee heidän teoksensa. B. St-Pierren teoksissa oli tämän lisäksi romantiikasta vain sentimentaalisuuden häivähdys, mutta Chateubriandin suhde Bourboneihin antoi hänelle valtiaalleen kuuliaisen ritarin ryhdin, joka muuttui heinäkuun vallankumouksen jälkeen vielä omalaatuisemmaksi, kun hän kieltäytyi vannomasta uskollisuudenvalaa Ludvig Filipille ja pysyi edelleen legitimistisen puolueen johdossa. Tähän hän kuitenkin yhdisti liberaalisia mielipiteitä erillisissä kysymyksissä, kuten kysymyksessä lehdistön vapaudesta, ja yleensä jalon mielenlaadun ja ylevän runollisuuden, joiden ansiosta hän vaikutti merkittävästi nuorempaankin sukupolveen. Lähellä Chateaubriandia on Lamartine, joka samoin oli ennen rojalisti ja jota teoksissa ”Méditations poétiques” sekä ”Harmonies poétiques et religieuses” innoitti lähinnä uskonnollinen tunne. Mundt sanoo hänen mielenlaatunsa tätä puolta aristokraattiseksi pietismiksi. Myöhemmin hän kuitenkin omaksui yhteiskunnallisen uudistuksen asian, ja sen hengessä hän on kirjoittanut mainitun teoksensa ”Histoire des Girondins”.

Sekä Chateaubriand että Lamartine olivat ottaneet vastaan vaikutteita myös Englannin kirjallisuudesta. Ensiksi mainittu oleskeli vallankumouksen aikaan jonkin aikaa Englannissa, käänsi Miltonia ja kirjoitti tutkimuksen Englannin kirjallisuudesta; viimeksi mainittu on englantilaisen naisen kanssa avioiduttuaan läheisissä suhteissa tuon maan kieleen ja tapoihin, ja erityisesti Byronin runojen arvioidaan vaikuttaneen hänen runouteensa. Kun lisäksi sekä Englannin poliittisen rakenteen että sen filosofian ja kirjallisuuden tutkiminen on vallankumouksesta saakka ja erityisesti vuoden 1815 jälkeen suuresti askarruttanut ja yhä askarruttaa ranskalaisia ja se on vaikuttanut ratkaisevasti heidän modernin kirjallisuutensa suuntautumiseen, saattaa tässä olla sopiva kohta tarkastella lyhyesti Englannin kirjallisuuden kehityksen pääkohtia. Siten täytämme myös tämän kirjoituksen johdantoon jääneen aukon.

 

Yleisesti myönnetään, että Englannin kirjallisuus samoin kuin sen valtiosääntö ja yhteiskuntaelämä ovat kehittyneet suhteellisesti riippumattomammin muun Euroopan kulttuurista kuin minkään muun Euroopan kansakunnan vastaavat kulttuurimuodot. Melkein kaikki Euroopan kansanheimot ovat olleet asuttamassa Brittein saaria, ja näiden sijainti on antanut noille heimoille mahdollisuuden sulautua yhteen ja kehittyä nykyisin olemassa olevaksi englantilaiseksi kansallisuudeksi ulkoapäin tulevien vaikutteiden häiritsemättä. Keltit ja gaelit ottivat roomalaisilta valloittajilta näiden kielen vastaan viralliseen käyttöön, samalla kun niiden oma kieli eli edelleen kansan elämässä ja runoudessa. Anglosaksien maahanmuutto työnsi suureksi osaksi syrjään molemmat, mutta normannivalloitus (1066) syrjäytti vuorostaan anglosaksien kielen virallisen kielen asemasta, minkä jälkeen tämä oli kansan kielenä suurimmassa osassa maata. Tästä alistetusta asemasta se kamppaili uudelleen ylös kansan vapauden rinnalla ja sulautui hallitsevana ainesosana aikaisemmin vallinneeseen normannien kieleen.

Normannien mukana oli Englantiin saapunut myös Pohjois-Ranskan taiderunous, truveerien runous. Se ei päässyt tunkeutumaan gaelien eikä anglosaksien keskuuteen, vaan he pitivät edelleen omanaan koreilematonta kansanrunoutta, bardien innoittuneita vuodatuksia. Kuten koko Englannin sivistys on ollut kansan alkuperäisen aineksen yhä voitokkaampaa taistelua vieraita valloittajia ja heidän jälkeläisiään, mahtavaa feodaaliaatelistoa vastaan, ovat myös kaikki sen kirjallisuudessa tapahtuneet uudistukset olleet lähtöisin tuosta kansanrunoudesta ja voitoista, jotka se on saanut aristokraattisesta hovirunoudesta. Ensimmäisen näistä vaiheista arvioidaan alkaneen 1300-luvun keskivaiheilla ja Geoffrey Chauceria pidetään nykyisen englannin kirjakielen ja kirjallisuuden isänä. Korkeimmilleen tämä kirjallisuuden kausi kehittyi 1500-luvun lopussa, jolloin Spenser edusti etevästi sen lyriikkaa ja epiikkaa, kuolematon Shakespeare sen draamarunoutta.

Nämä kirjallisuuden ilmiöt olivat hyvin läheisesti yhteydessä maan poliittiseen historiaan. Tiheään toistuvat sodat Skotlantia ja Ranskaa vastaan ja kansan vapauden laajeneminen Edvardien aikana olivat nostattaneet kansallishenkeä. 1400-luvulla seurasivat Yorkin ja Lancasterin sukujen veriset kruununperimystaistelut ja 1500-luvun alkupuoliskolla uskonnollinen sorto (Henrik VIII ja Maria), ja näinä kausina kansalliskirjallisuuskin nujertui kansan vapauden myötä. Vuonna 1559 alkanut Elisabetin hallituskausi merkitsi kansakunnan uudelleensyntymistä, joka myös nopeasti kohotti kirjallisuuden uudelleen jaloilleen. Sitten seurasivat kuitenkin uskonvainot ja Stuartien aikana tapahtunut poliittinen vallankumous, niin että tason putoaminen oli havaittavissa ja Shakespearen lähimpien seuraajien aikaansaannoksissa. Stuartien aikana maahan levisi ranskalaisen hovirunouden makusuunta; ja kun Oranian ja Hannoverin suvut johtivat Englannin ottamaan osaa mannermaan poliittisiin kiistoihin ja vallanperimyssotiin, pääsi klassismi vaikuttamaan Englannissakin. Sen menestys perustui englantilaisten omaan yksipuolisesti klassiseen sivistykseen, mutta sen muotosidonnaisuutta kuitenkin löyhensi tämän sivistyksen perusteellisuus ja kansallishengen suuntautuminen käytännölliseen, runsassisältöiseen todellisuuteen. Drydeniä, Popea (Englannin Voltairea) ja Addisonia voidaan pitää tämän suuntauksen johtomiehinä. Aidompikin suuntaus piti kuitenkin edelleen puoliaan. Milton (k. 1674) ”Kadotetussa Paratiisissa”, Thomson (1748) ”Vuodenajoissaan”, Young (1765) satiireissa ja ”Unettomissa öissä” ja monet muut antoivat todistuksensa kansakunnan edelleenkin vakaviin asioihin suuntautuvasta mielenlaadusta. Swiftiä poliittisena satiirikkona ”Gulliverin matkoissa” ym., Sterneä ylittämättömänä humoristina teoksissaan ”Tristram Shandy” ja ”Yorickin tunteellinen matka” ja myös nokkelaa Fieldingiä romaaneissaan pidetään samoin kansallisen englantilaisen huumorin edustajina, tuon rohkean luonteenlaadun, joka äärimmäisessäkin hädässä pelastaa ihmisarvon kohottamalla elämän surkeudesta leikkiä laskien tunteen tietoiseksi sen korkeasta tarkoituksesta. Lisäksi herätettiin muinaisaikojen kansanlauluja ja balladeja (joukossa Macphersonin Ossianin laulut) keräämällä uudelleen mieltymys kansalliseen runouteen. Thomas Gray ja Will. Cowper runoilivat tässä hengessä ja kuuluvat yhä englantilaisten mielirunoilijoihin. Myös Oliver Goldsmith (1774) kuuluu tähän luokkaan, vaikka hänen romaaninsa, tunnettu ”Wakefieldin kappalainen” on tullut suositummaksi kuin hänen balladinsa. Siihen kuuluu täysin Rob. Burns (1796), runoilijana luonnonlahjakkuus, joka tavoittaa aidon kansanlaulun sävyn.

Englannissa oli 1700-luvulla myös erinomaisia historiankirjoittajia, Gibbon, Hume, Robertson ym., ja se oli tässäkin suhteessa esikuvana muille kansakunnille. Erinomaisia filosofeja ei Englannissa oli liiemmälti ollut. Ainoalaatuinen on suuri Bacon, joka uuden ajan historian alkaessa ikään kuin kohotti koko uuden tieteen lipun ja osoitti sille sen tiet. Vaikka Locke ja Hume ovat olleet vaikutusvaltaisia omassakin maassa, he ovat vaikuttaneet muussa Euroopassa melkeinpä enemmän, ensiksi mainittu antamalla suunnan Ranskan filosofialle, viimeksi mainittu yhdistämällä nimensä uudemman saksalaisen filosofian syntyyn, koska Kant kohdisti tutkimuksensa hänen skeptisisminsä vastustamiseen. Kaikilla valtiotieteen aloilla englantilaisilla on helposti selitettävistä syistä kärkisija sekä ajallisesti että arvostuksella mitattuna, vaikka Englannin lakimiehet ovat siviililainsäädännön omalaatuisuuden takia etäämpänä muusta Euroopasta.

Nimet Newton, Herschel, Dalton, Leslie, Brewster, Priestley, Cavendish, Wollaston, Faraday ovat vaihtelevilla kärkisijoilla merkittävimpien luonnontutkijoiden piirissä. Myös filologian ja teologian alalla Englannissa on useita erinomaisia kirjoittajia. Klassisten tieteiden harrastus tähtää siellä kuitenkin yleensä sivistyksen kartuttamiseen pikemminkin sisällön käsittämisen kuin kielellisten sääntöjen tutkailemisen kautta. Ja uskonnollisuuskin on enemmänkin käytännöllistä kuin teoretisoivaa; lisäksi valtionkirkon olemassaolo ja kansan tapa ovat rajoittaneet uskontoon kohdistuvaa tutkimusta. Itämaisen filologian alalla englantilaiset ovat kuitenkin olleet uranuurtajia.

Kun vain kiinnittää huomiota Englannin kansalliskirjallisuuden tapahtumien vuosilukuihin, yllättyy havaitessaan, että englantilaisilla on ollut oma kansalliskirjallisuutensa aikaisemmin kuin useimmilla Euroopan uusista kansakunnista. Tämän kirjallisuuden kehitys alkoi 1300-luvun puolivälissä, jolloin nämä kansakunnat olivat vasta skolastiikan muodollisen oppineisuuden asteella. Vain Italia oli luonnostaan edellä, koska kuuluisa triumviraatti Dante, Petrarca ja Boccaccio edusti siellä jo tuohon aikaan kansalliskirjallisuuden kukoistusta. Shakespearen aikana (vuoden 1600 vaiheilla) oli Espanjallakin esitettävänään jotakin samantapaista (Lope de Vega). 1700-luvun kuluessa, jolloin Ranskan klassismikin tuotti vain jälkisatoa ja Saksassa kansalliskirjallisuus alkoi vasta muodostua, Englanti ei ollut pelkästään edellä näistä maista kaikilla kansalliskirjallisuuden aloilla, vaan se oli Euroopan ainoa maa, joka tuotti opituista maneereista vapaita ja paikkansa kaikkien aikojen aidon runouden rinnalla ansaitsevia runoluomuksia. Moni tämänkin lehden lukija lienee kokenut ihailleensa näitä tuotteita ja ammentaneensa niistä sivistystä ennen kuin tunsi lainkaan Saksan uudempaa kirjallisuutta. J. G. Oxenstierna on ruotsintanut Miltonin ”Kadotetun Paratiisin”. Ossianin laulujen ruotsinnoksia sisältyy kokoelmaan ”Samlingar för Hiertat och Snillet”, Göteb. 1789. Täydellinen näiden runojen ruotsinnos on painettu Upsalassa 1794, Sternen ”Yorickin tunteellisen matkan” käännös Tukholmassa 1790, Youngin ”Öiden” ruotsinnos Tukholmassa 1787. Myös Grayn, Shenstonen, Goldsmithin ja muiden lyhyttä proosaa sisältyi tuon ajan ruotsalaisille tarjottuun luettavaan monissa kirjallisissa aikakauslehdissä. Muistuttamalla tästä seikasta haluamme osoittaa, miten laajalti Englannin kirjallisuus levisi viime vuosisadan lopulla. Yleisesti tiedetään, että sen tuntemus edisti voimakkaasti Saksan kansalliskirjallisuuden elpymistä, kirjallisuuden, jonka vaikutukset sitten (1810–1815) levisivät Ruotsiin. Siellä kuten Saksassakin oli Shakespeare kuitenkin verraten tuntematon tämän uudistumisen aikaan asti.

Muiden kansakuntien esimerkin arvioidaan vaikuttaneen hyvin vähän Englannin kirjallisuuden muotoutumiseen. Italian kirjallisuudella myönnetään olleen jonkin verran vaikutusta 1300- ja Ranskan kirjallisuudella 1700-luvulla; kuitenkaan edes viimeksi mainittu, jota Saksassa (ja Ruotsissa) matkittiin täysin orjallisesti ja joka oli ainoana esikuvana myös Italiassa ja Pyreneiden niemimaalla, ei pystynyt riistämään Englannin kirjallisuudelta sen kansallista omaperäisyyttä. Ja samoin on myönnettävä, että tämä sangen kansallinen kirjallisuus, etenkin sen vähiten ranskalaista ”makua” huomioon ottavien edustajien teokset, oli aikanaan merkittävintä, vastasi parhaiten oikean teorian vaatimuksia, oli yleisinhimillistä ollessaan samalla kansallista – tai juuri siitä syystä, että se oli kansallista. Juuri tästä syystä se pystyikin vaikuttamaan elähdyttävästi ja elvyttävästi muiden kansakuntien, ennen kaikkea Saksan kirjallisuuteen.

Kaikkien kansakuntien pyrkimyksissä on kasvun ja rappeutumisen kautensa, ja niinpä myös Englannin kirjallisuus jäykistyi vähitellen edellä esitetyn suuntauksen puitteissa muodollisten sääntöjen noudattamiseksi sisällön ollessa proosallisen tendenssimäistä, yleishyödyllistä ja moralisoivaa. Tämä tapahtui samaan aikaan, jolloin vanhempi kirjallisuus tuli ulkomailla tunnetuksi ja arvostetuksi. Tuossa vaiheessa Englannin historiassa ei ollut mitään, mikä olisi vaikuttanut kohottavasti kansallishenkeen. Vain aineellinen hyvinvointi kasvoi. Pohjois-Amerikan siirtokuntien irtautuminen ja niitä ja Ranskaa vastaan käydyn sodan onneton lopputulos masensi mieliä pitkään. Vasta kun Ranskan vallankumoussotien aikana jouduttiin tavattomiin voimainponnistuksiin, kansallishenki jäntevöityi uudelleen ja kirjallisuudessakin tapahtui uudistus.

Tässäkin maassa romanttinen koulukunta esiintyi uudistajana. Se samoin kuin uudistuksen vaikutukset olivat kuitenkin poikkeuksen omaperäisiä. Minkään ulkomaisen herätteen ei tiedetä vaikuttaneen tähän uusimpaankaan uudistukseen. Jo mainitut runoilijat Cowper ja Burns saivat seuraajia, jotka heidän laillaan pitäytyivät perinteisessä kansanrunoudessa säilyneisiin kansallisiin aineksiin. Näitä olivat Beattie (s. 1803), joka myös kriitikkona perusteli raikkaampaa, yksinkertaisen luonnonhavainnoinnin ja kansanelämän tajuamisen elähdyttämää runoutta, James Hogg, hänkin luonnonrunoilija, lammaspaimen, joka teoksessaan ”Shepherd's Calendar” (Lammaspaimenen kalenteri) kuvasi kansanelämää ja kahdessa muussa laajahkossa runoteoksessa sekä balladeissaan käsitteli kansantarujen aiheita, Wordsworth, Coleridge, Southey, Lowell, jotka ensimmäisinä kehittivät tämän suuntauksen kirjalliseksi koulukunnaksi, ”Lake Schooliksi” (Järvikoulu), mikä nimi perustui koulukunnan suosimaan luonnonkuvaukseen ja viittasi lähinnä Westmorelandin kreivikunnan järvien ympäristöseutuun, jota ensiksi mainittu runoissaan mieluimmin ylisti. Kolmen viimeksi mainitun ensiesiintymiseen yhdistyi myös myötämielinen suhtautuminen Ranskan vallankumoukseen ja moderniin liberalismiin, vaikka tämä suuntautuminen muuttui esim. Coleridgen tapauksessa pian yhtä kiihkeäksi konservatiivisuudeksi. Nuo kolme vakiintuivat avioituessaan kolmen sisaruksen kanssa – todella harvinainen kolmen runoilijan mieltymysten onnekas tulos, sangen epäedullinen traagisten kohtaloiden kehittymiselle. He etsivät runoudelleen aiheita osaksi sangen kaukaisistakin maista, joissa kansanelämä on luonnonläheisempää. Coleridge tunsi Saksan kirjallisuuden ja käänsi englanniksi jopa Schillerin ”Wallensteinin”. Osaksi tähän koulukuntaan liittyy myös irlantilainen Moore, sangen tunnettu meidänkin maassamme teoksensa ”Lalla Rookh” onnistuneen käännöksen ansiosta.

Myös Walter Scottin tiedetään aloittaneen uransa kääntämällä englanniksi Bürgerin ”Lenoren”. On vaikea sanoa, miksi Mundt katsoo W. Scottin kuuluvan pääasiassa toiseen romanttisen koulukunnan ryhmään Byronin ja Percy Bysshe Shelleyn ohella. Kaikki tuntevat Walter Scottin rauhallisen, eeppisen esitystavan. Byron sitä vastoin tunnetaan yhtä hyvin rohkeaksi ja levottomaksi luonteeksi sekä elämässään että runoudessaan. Häneen sopivat vieläkin paremmin sanat, jotka Mundt liittää Ranskan uusromanttiseen koulukuntaan, että nimittäin juuri hän on tuonut synnin runouden ainesosaksi, jolla on siinä oikeutuksensa. Shelley oli Byronin ystävä ja seuraaja.

On mielenkiintoista havaita maan runoilijoidenkin toiminnasta, miten vakavasti englantilaiset suhtautuvat kaikkiin hankkeisiinsa. Heidän keskuudessaan on Englannissa kaikkina aikoina ollut sellaisia, jotka ovat eläneet koko elämänsä vain runojen maailmassa ja jotka ovat kyvyttöminä muuttamaan todellista maailmaa kokeneet monenmoisia onnettomuuksia siihen törmätessään, jopa joskus täyden tuhonkin. Näin on käynyt monelle edellä mainituistakin runoilijoista. Mundt haluaa nähdä etenkin Byronin ja Shelleyn mielipiteissä yleisen vastalauseen englantilaisen hengen materialistisuudelle, todisteen kansallisen tietoisuuden itsensä siirtymisestä vapaampaan ja ylevämpään maailmankäsitykseen, sekä heidän kohtalossaan tämän uuden ajan hengen ja vielä nujertamattoman vanhan hengen välisen väistämättömän konfliktin.

Sitten Burns, joka maamieheksi syntyneenä ei saanut muuta opetusta kuin vähäiset alkeet äidinkielen lukemisessa ja uskonnossa, mutta laajensi myöhemmin maailmantuntemustaan opiskelemalla itse ja kosketuksillaan ylempien luokkien ihmisiin. Hänen huonompi asemansa heidän rinnallaan ja kirjallisten piirien suoman tunnustuksen puute katkeroittivat hänen elämäänsä yhteiskunnallisessa asemassa, joka ei muutenkaan ollut runoilijan arvon mukainen; ja elämäntapa, jolla hän pyrki turruttamaan sisimmästään epämieluisat tunteet, voimisti niitä ja johti ennenaikaiseen kuolemaan. Sen jälkeen hänen maanmiehensä ovat suuresti arvostaneet hänen runojaan. Hieman onnekkaampi oli Hogg, skotti samoin kuin Burns. Walter Scott oppi kansantarinoiden ja runojen keräysmatkoillaan tuntemaan hänet ja hänen ensimmäiset yritelmänsä. Hänkin eli suurimman osan elämästään ankeissa oloissa ja koki yhteiskunnallisen asemansa ja runoilijantaipumustensa välisen etäisyyden painostavaksi – tai pikemminkin etäisyyden, joka erotti nämä taipumukset ja toisaalta ne ennakkoluulot, jotka eivät arvioi ihmisarvoa ymmärryksen ja lahjakkuuden perusteella, vaan ulkonaisten etujen loisteen valossa. Papinpoika Coleridge kamppaili samoin koko ikänsä vaikeuksissa voidakseen omistautua kirjallisuudelle ja sai vasta viimeisinä vuosinaan valtiolta vähäisen eläkkeen. Luotettujen ystäviensä kanssa hän oli jonkin aikaa suunnitellut muuttoa Amerikkaan ja tasa-arvoisuuteen perustuvan valtion, ”Pantisokratian”, perustamista. Vaikka Shelley oli baronetin poika, hän koki vielä kovempia kohtaloita. Opinahjostaan Oxfordin yliopistosta hänet karkotettiin vapaiden uskonnollisten mielipiteittensä takia. Ne tulivat julki hänen runossaan ”Queen Mab”, joka julkaistiin hänen tietämättään, ja perhe hylkäsi hänet, kun hän solmi 19-vuotiaana avioliiton vastoin sen tahtoa. Tästä tuli kaiken lisäksi onneton, ja se oli pakko purkaa. Hän avioitui uudelleen, ja häneltä riistettiin tuomioistuimen päätöksellä oikeus lastensa kasvattamiseen. Hän lähti omaisineen Italiaan ja eli siellä iloisempaa elämää, mutta hukkui 30-vuotiaana. Byronin elämää ei häiritty ulkoapäin yhtä pahasti, mutta se oli yhtä levoton. Hänet oli kasvatettu ylellisyyden keskellä, ja 21-vuotiaana hän oli lordi ja suuren omaisuuden haltija. Onneton rakkaus sai hänet syöksymään irstailuihin. Kun hän oli julkaisemillaan teoksilla ja ulkomaanmatkoillaan saanut takaisin menettämänsä arvostuksen, saattoi avioliitto, joka jälleen purkautui, mihin hänen vaimonsakaan ei ollut syytön, hänet uudelleen huonoon huutoon, ja hän lähti Englannista asettuakseen Italiaan. Oleskeltuaan siellä useita vuosia, joihin sisältyi merkillisiä käänteitä ja seikkailuja, hän lähti 1823 Kreikkaan tukeakseen henkilökohtaisesti vapaussotaa, jota hän oli aikaisemmin tukenut varoillaan. Hän kuoli samana vuonna Missolonghissa (Mesolongionissa) 35-vuotiaana ennätettyään sielläkin kokea, miten etäällä todellisuus oli illuusioista. Byronin runojen, joiden vallitsevana sävynä on yltiöromanttinen, kylmä halveksunta kaikkea ihmisten muuten toivonsa ja rakkautensa kohteena taivaassa ja maan päällä pitämää kohtaan, luonne on haluttu yhdistää hänen henkilökohtaiseen mielialaansa ja vaiheisiinsa. Paremmin osunee oikeaan, jos eräiden muiden kanssa pitää hänen runouttaan vain tuon mielialan runollisena korostamisena ja värittämisenä. Byronin persoona ja runous ovat kuitenkin olleet kaikkien ”maailmantuskan runoilijoiden” ja heidän runojensa ihanteena.

Ensi silmäyksellä havaitsee, että Englannin runoilijat ajoi tälle orjantappuraiselle tielle yleinen ajattelu ja tapa. Tuossa maassa pätee vielä enemmän kuin muualla lause, että ”hyvä mies auttaa itse itseään”. Tuollaisessa ympäristössä runoilijan on kuitenkin vaikea auttaa itseään. Kunnostautuneet keksijät, virkamiehet, etenkin laivaston tai Itä-Intian komppanian johdon palveluksessa olevat, ja parlamentin jäsenet saavat usein osakseen mitä loistavimpia osoituksia kansakunnan tunnustuksesta, joko julkisista varoista tai yksityisten toimeenpanemien suurenmoisten keräysten välityksellä. Ainakaan selostaja ei kuitenkaan tiedä, että kukaan kaunokirjallisuutta tuottanut kirjailija olisi saanut osakseen tällaista kultaista suosiota. Tunnettua kuitenkin on, että kansalliskirjallisuutta arvostetaan tuskin missään maassa yhtä paljon ja sen tuotteet saavuttavat tuskin missään yhtä suurta levikkiä kuin Englannissa. Kansakunnan kauppiasluonteesta kuitenkin johtunee, että se ei niinkään arvosta kirjallisuuden tuottamaa hyötyä eikä myöskään, vaikkakin se pitää kirjallisuutta kunnianaan, anna kunnialle yhtä paljon arvoa kuin hyödylle. Sitä paitsi kaikki vapaammat katsomukset uskonasioissa törmäävät korkeakirkollisuuden hyvien tapojen mukaiseen hurskauteen ja lahkojen kannattajien intomielisyyteen. Jopa niin toryt kuin whigitkin suhtautuvat yhtä karsaasti demokratiaa kannattaviin mielipiteisiin politiikassa.

Nämä mielipiteet ovat kuitenkin Englannissakin saaneet runsaasti jalansijaa, eivätkä chartistien tunnetut kokoukset ole niin halveksittavia kuin ne englantilaiset lehdet väittävät, joista meidän lehtiemme kertomukset asiasta ovat pääasiassa lähtöisin. Lakimiehiä, pappeja ja kuntien esimiehiä on toiminut niiden puheenjohtajina, eikä suurissa joukoissa ole pelkästään päiväpalkkalaisia, vaan alempaa porvaristoa, kauppiaita ja käsityöläisiä – samaa luokkaa, joka Ranskassa enimmäkseen kannattaa tasavaltaa. Tavoitteena on kuten sielläkin poliittisen lisäksi myös yhteiskunnallinen uudistus. Niinpä Englannilla on myös yhteiskunnallinen runoutensa, joka on nähtävä olevan yhteydessä edellä mainittuun kansalliskirjallisuuden suuntaukseen ja josta on kertomus luettavissa Kallaveden vuoden 1846 nrossa 5.

Historiaa on viimeksi tapahtuneen uudistuksen jälkeen käsitelty uutterasti, vaikka kukaan historiankirjoittaja ei ole kohonnut erityiseen maineeseen. Sekä saksalaisten että ranskalaisten kirjoittajien näkee kuitenkin usein viittaavan Carlylen Ranskan vallankumouksen historiaan.

Englannissa on tarjolla hyvinkin arvokkaita matkakuvauksia viime ajoilta enemmän kuin missään muussa maassa. Samoin kotimaisten merkkihenkilöiden elämäkertojen määrä on suuri. Chalmersin (1812–1817) julkaisemassa ”General Biographical Dictionaryssä” on peräti 32 osaa.

Erityisen runsasta on myös romaanikirjallisuus, kuten voinee odottaakin Walter Scottin maassa. Varsinaisesti ”historiallisten” romaanien onnistuneita kirjoittajia on kuitenkin ollut hänen jälkeensä vähän. Menestyksekkäämmin on viljelty ”psykologista” romaania, missä luokassa Bulwerin ”Eugene Aramilla” on tuskin vertaistaan minkään maan kirjallisuudessa. Tähän luokkaan voidaan myös sijoittaa Dickensin meillä aivan liian vähän tunnetut romaanit, jotka tunkeutuvat syvemmälle kansanelämään ja joita sävyttää nykyisin Englannissa ainoalaatuinen huumori. Marryatin romaanit tunnetaan paremmin ruotsinnosten ansiosta. Naiskirjailijoiden määrä on tällä kentällä varsin suuri. Paitsi tunnetuimpia: lady Blessingtonia, Mrs Trollopea, Miss Martineauta on toki kirjailevia ladyja, mistressejä ja missejä: Wortley, Mitford, Norton, Sedgwick, kaksi Beauclerciä, Bury, Stickney, Hofland, Steward, Gore, Bray, Landon, Shelley, Hall, Strickland, Stone, Thomson, Maberly, Castello, Cherwell – kaikkiaan 24 naispuolista romaanikirjailijaa kymmenen viime vuoden aikana. Määrä ei vielä vastaa yhtä naiskirjailijaa miljoonaa asukasta kohti. Suomessa on pian puoli tusinaa miljoonassa.

 

Kun tämän poikkeaman jälkeen palaamme Ranskan kirjallisuuden pariin muistaen, että Ranskan romanttinen runous on ottanut herätteitä enemmänkin Byronilta kuin muilta Englannin runoilijoilta, ja otamme vertauskohdaksi sen, että myös Voltaire ja ensyklopedistit ottivat skeptisyytensä siemenen Englannista, tuntuu huomion arvoiselta se, että ranskalaiset ovat hyväksyneet Englannin kirjallisuudesta verraten turmiolliset, kielteiset tendenssit eivätkä Englannin kirjailijoiden enemmistön tuotannossaan ilmaisemia vakavasti myönteisiä pyrkimyksiä. Viittaamme 1700-luvun asioiden osalta Kallaveden nroissa 18 ja 19 julkaistuun kirjoitukseen, jonka otsikkona on: ”Adertonde seklets Litteratur”. Mitä taas moderniin ranskalaiseen kirjallisuuteen tulee, olemme edellä viitanneet siihen vastakkaiseen vaikutukseen, joka skotlantilaisella moraalifilosofialla on Ranskassa ollut.

Kun taas sanotaan, että pääasiassa Byron on saanut arvostusta osakseen Ranskassa, tätä väitettä sietää epäilemättä melkoisesti selittää, jotta ei syntyisi väärinkäsitystä. Byronin maailmankatsomuksen, sellaisena kuin se käy ilmi hänen runoistaan, myönnetään tosin olevan niin rohkeasti pakanallinen, ettei ketään modernin Euroopan runoilijaa tai ajattelijaa voida verrata häneen. Hän uppoutuu mieluimmin ihmissydämen tuhoisiin intohimoihin; ja kun rikos on tehty, sitä ei seuraa sovittava katumus, vaan epätoivoinen rohkeus, joka omaan voimaansa uhmakkaasti luottaen halveksii kaikkea, hymyilee kaikelle – ja kaatuu vailla kaipausta, vailla toivoa. Toisaalta hänen runonsa ovat myös täynnä mitä lempeimpiä tunteita ja etenevät hiipien mitä lumoavimpien luonnonkuvausten läpi. Ja iskevien mietteiden runsautta vastaa kuvien runsaus, ja kummatkin ilmaistaan merkityksillä ladatulla, mitä loisteliaimmalla kielellä, joka on muotoiltu soljuviksi ja virheettömiksi säkeiksi. Suunnilleen tuolla tavalla Byronin runoja arvioidaan. Niistä voi siis oppia paljon muuta kuin skeptistä maailmankatsomusta ja maailman halveksuntaa.

Alkajaisiksi havaitaan helposti, ettei uskonnollinen, jalon humaanisuuden täyttämä Lamartine ole voinut lainata Byronilta epäilyä ja maailman halveksunnankin vain tietyissä rajoissa. Muistumana Byronista on hänen tuotannossaan syventyminen pahaan, kuitenkin sen sovittamista tavoitellen. Ehkä myös sanakäänteiden ja kuvien samankaltaisuus. Mundt sanoo: L. ”on toistanut rauhallisena peilikuvana kaiken, mikä toisessa oli rajua sielun paatosta”.

Niinpä lienee Byronin ja muiden Englannin uudempien runoilijoiden koko romanttinen koulukunta lainannut vain sen tavan, että kaikkia ihmiselämän asioita tutkitaan vapaasti ja otetaan ne runon aiheiksi ottamatta huomioon klassismin vaatimuksia. Lienee vaikea ratkaista, missä määrin tutustuminen Englannin kirjallisuuteen on edistänyt Ranskan romantikkojen vikana pidettyä liioittelua ja epäluontevuutta. Heidän joukossaan on niin monta suurta kykyä, että matkintaa ei voi edes olettaa mahdolliseksi, vaan vain enemmän tai vähemmän tietoinen vaikutteiden ottaminen. Uudistushenkisyydessään tämä kirjallisuus lankeaa pakostakin liioittelemaan jossakin määrin. Sen edustama yleisen ajattelutavan uudistus on vasta alussa; niinpä siitä ei myöskään ole voinut kehittyä päämääristään täysin tietoista kirjallisuutta, joka tällä perusteella kykenee itsehillintään, joka voi johtaa runon täyteen taiteellisuuteen.

Selventävää käsittelyä ansaitsee se tosiasia, että Shakespearen runous ei ole saanut vastakaikua Ranskassa, vaikka se on vaikuttanut sangen suuresti Saksan kirjallisuuden uudistumiseen. Vaikka ranskalainen onkin täynnä toimintatarmoa, näyttää kuitenkin siltä, että tähän toimeliaisuuteen kannustavat ennen muuta yleiset aatteet ja ihanteet, eivät niinkään moninaiset todellisuuteen juurtuneet ilmiöt, jotka tavallisesti kiihottavat ihmisiä toimimaan ja ovat toiminnan edellytyksiä. Sen takia psykologinen kehitys osoittautuu hyvin keskeiseksi ydinasiaksi Ranskan lyyrisessä runoudessa sekä näytelmä- ja romaanikirjallisuudessa. Ja samoin kuin näytelmän esittäminenkin on Ranskassa pateettisempaa ja kaunopuheisempaa kuin ulkomaalainen kuulija oikein sulattaisikaan, näyttää maku myös vaativan draamarunoudelta tietynasteista paatoksellisuutta. Niinpä monologilla on sekä vanhemmissa että uudemmissa ranskalaisissa näytelmissä tuntuvasti liian suuri osuus, ja juoni perustuu enemmänkin henkilöiden sisäiseen elämään kuin ulkonaisiin tapahtumiin. Vanhemmissa ei oikeastaan ole toimintaa; uudemmissa se näyttää olevan mukana psykologisen kehityksen osoittamiseksi. Historiassa näytelmässä ja yleensä Shakespearen teoksissa sitä vastoin kohtalolla, joka ilmenee satunnaisina tapahtumina, on merkittävä osuus, ja yksilö taas enemmän tai vähemmän alistetaan sen palvelijaksi. – Selityksen etsiminen tähän on kuitenkin vaikeaa. Uudempaa ranskalaista näytelmäkirjallisuutta ajateltaessa ehkä riittää, kun muistetaan, että kansakunnan nykyinen kulttuuri ja siis myös sen kirjallisuus on ollut siirtymäkauden ilmiö, kauden, jonka aikana etenkään näytelmä ei ole ehtinyt saavuttaa täysin valmista muotoa eikä siis myöskään maku voi arvostaa tuollaista muotoa ulkomaisissa tuotteissa. Siitä, etteivät Shakespearen näytelmät enää näyttämöllä esitettyinä viehätä suuria joukkoja, rohjettaneen päätellä, että niistä puuttuu jotakin, jota meidän aikamme vaatii. Olemme toisessa yhteydessä5 pyrkineet osoittamaan, millaisesta puutteesta on kysymys; ja jos olemme pystyneet asian oikein käsittämään, tämä käsitys osoittaisi, että ranskalaisten maku ilmentää ajassa yleisempääkin mielialaa.

Tästä syystä romanttinen koulukunta onkin saavuttanut parhaat tuloksensa lyriikassa. Tässä suhteessa merkittävin on Victor Hugo; samalla hän on myös koulukunnan näkemysten teoretisoivana puolustajana vienyt ne voittoon ja hankkinut näytelmäkirjailijana koulukunnalle tunnustusta näyttämöllä. V. Hugo ei kuitenkaan ole arvostettu pelkästään tässä mielessä koulukunnan päämiehenä, vaan sekä kannattajat että vastustajat pitävät häntä suurimpiin kuuluvana runoilijana. Hänen katsotaan osoittaneen nämä suuret runoilijanlahjansa lyyrisissä runoissaan.

V. Hugon kirjailijantoiminnassa kuvastuu myös koulukunnan kehitys. Hän syntyi 1802 ja julkaisi jo 15-vuotiaana runoelman ”Sur les avantages de l'étude”, joka vain toisarvoisten syiden takia jäi vaille akatemian palkintoa. Runokokoelmissaan ”Odes” (1821) ja ”Ballades” (1824) hän esiintyi samassa hahmossa kuin Saksan romantikot, keskiajan, ritariuden, katolisen kirkon loiston ja mystisen uskon ihailijana. Tuohon aikaan hän myös kannatti hovia ja sai siltä eläkettä. Vasta restauraatioajan lopulla taantumuksen äärimmäisyys sekä hänen oma kehityksensä runoilijana veivät hänet liberaalien puolelle, vaikka hän ei ole koskaan siirtynyt keskustan vasemmistosiiven poliittisia käsityksiä pitemmälle. Hän ylisti Napoleonia muutamissa hyvin arvostetuissa oodeissaan ja liittyi täten tuolloin vallitsevaan kansan yleiseen mielipiteeseen. Samaan aikaan, juuri ennen heinäkuun vallankumousta, hän myös irtautui klassismista täydellisesti. Sen poleemisen aseman, johon tämä siirtyminen runoilijan saattoi, arvioidaan kuitenkin vaikuttaneen haitallisesti hänen tuotteliaisuuteensa; samoinhan on arvioitu käyneen Atterbomilla, jolla on vastaavanlainen sija Ruotsin kirjallisuudessa. Niinpä V. Hugon ”Orientales”-kokoelman upeutta ihaillaan, vaikka runojen sisältö ei viehätä yhtä paljon; ja kahta myöhempää kokoelmaa ”Chants de crépuscule” ja ”Voix intérieures” moititaan nimenomaisesti sisällyksettömyydestä. ”Feuilles d'automne” herätti sitä vastoin yleistä ihailua ja myötämielisyyttä.

Eräät muut äänet esittävät myös selostajalle tuntemattomasta kokoelmasta ”Orientales” (maalailevia muistikuvia Länsi-Aasiasta, jossa Hugo on myös käynyt) toisenlaisen arvion. Auguste Deplaces sanoo teoksessa ”Galerie des poëtes vivants”:

Moni on tässä koristelujen loistossa halunnut nähdä ne sametti- ja silkkipuvut pitkine laahuksineen, joissa hovin sorjat naiset muinoin astelivat; tässä ajatus kuitenkin säilyttää jäntevyytensä runsaasti koristellun puvun sisällä, eikä se tukahduta tunnetta, mistä voi vakuuttua esim. lukemalla ihailtavan runon ”Fantômes”, jossa värit eivät suinkaan ole läpinäkymättömiä, vaan sulautuvat toisiinsa vaihtuvina aaltoina kuin Prudhonin siveltimenvedot.

Feuilles d'automnen julkaiseminen osoittaa lisäksi, että Hugo pystyi vaivattomasti siirtymään ulkonaisesta maailmasta sielun sisäiseen maailmaan ja tarvittaessa täydentää toista aihemaailmaa toisella. Runouden kukka avasi tässä teoksessa värikkään teriönsä ja näytti katsojalle kimmeltävät kastepisarat terälehtien maljan pohjalla. Runoilija palasi tutkimusmatkoiltaan auringon maasta ja lepuutti sokaistunutta ja uupunutta päätään perherakkauden sylissä oman lietensä ääressä istuen. Lasten leikit ja hymy haihduttivat hetkittäin ne unet. jotka pelottavat jokaista sielua, joka on yrittänyt tulkita ihmiselämän arvoituksia. – –

Sama kirjoittaja sanoo myös V. Hugon usein moitituista näytelmistä:

Hra Hugon teatterituotanto on hänen töidensä se osa, jonka kimppuun on useimmiten käyty; mutta jos se antaa hänen moittijoilleen tilaisuuksia huomautusten esittämiseen, lahjoittaa se vastaavasti hänen ihailijoilleen aiheita ihastukseen. Jos haluttaisiin väittää, että näytelmissä ”Hernani”, ”Marion Delorme”, ”Le Roi s'amuse”, ”Ruy Blas” (tässä ovat kyseessä vain sidotulla runomitalla kirjoitetut teokset) kaikessa on moitteettoman näytelmällisen kauneuden leima, meneteltäisiin meidän mielestämme yhtä väärin kuin jos kaikki nämä teokset haluttaisiin hylätä järjellisyyden ja totuudellisuuden vaatimusten perusteella. Koko rakennelman luhistamiseksi perustaansa myöten on väitetty, että näytelmien henkilöt ovat täysin lyyrisiä, vailla minkäänlaista kosketusta todellisuuteen. En suinkaan kiistä sitä, että tietyt henkilöhahmot on kuvattu liioittelevasti, enkä myöskään useiden yksityiskohtien omituisuutta. Toisaalta olen sitä mieltä, että lyyrinen aines on oikeaan kohtaan osuessaan näytelmän paras osa, joka pystyy vastustamattomalla voimalla tempaamaan katsojan mukaan. Toimivan henkilön sielu avautuu lyyrisessä purkauksessa ja ilmaisee katsojalle ne mielenliikkeet, joiden lumoissa se on. Hra Alexandre Dumas'lla on epäilemättä lahja juonen kehittelyyn, hän liikkuu kepeämmin toiminnan imbrogliossa6 mutta miten etäällä toisistaan noiden kirjoittajien näytelmät ovatkaan runolliselta arvoltaan! (Dumasin) Alkemistin ja Caligulan runokieli on kepeää ja sujuvaa, mutta siinä ei taatusti ole minkäänlaista omaperäisyyttä. Se loistaa tietynlaisella hohteella, pikemminkin kuparin kuin kullan. Hra Dumas'n runosäkeet näyttävät eläviltä kuten tekokukat, mutta harjaantunut silmä ei erehdy. Hra Hugo sitä vastoin säilyttää näytelmässäkin säkeittensä lumoavan taikavoiman, säkeitten, joiden rikas muotokieli hiipii näytelmän dialogin kaikkiin käänteisiin. Kun näytelmä loistokkuus yhdistyy tähän fantastiseen runokieleen, saa vaikutelman suurenmoisesta arkkitehtuurista. joka häikäisee kaikilla bysanttilaisen rakennustaiteen upeuksilla.

Vaikka useimmat V. Hugon teokset ovatkin meidän maassamme tuntemattomia, on Helsingissä kuitenkin jopa nähty yhden hänen murhenäytelmänsä, nimittäin ”Angelo Malipierin”, esitys, ja vaikka proosamuotoisesta ja ruotsinnetusta näytelmästä ei voinutkaan saada minkäänlaista käsitystä äsken mainituista ansioista, moni kuitenkin muistanee näytelmän katsojaan tekemän voimakkaan vaikutuksen. Myös romaani ”Notre-Dame de Paris” tunnetaan, ja jos sen on lukenut, on sekä lukenut parasta, mitä V. Hugo on tällä sektorilla tuottanut, että pystyy luomaan itselleen jonkinmoisen käsityksen runoudesta, joka esittää kaunein säkein ja loisteliain kuvin sellaisia kuvauksia sekä ulkonaisista seikoista että tunteista, intohimoista ja teoista kuin tuokin romaani sisältää.

Molempien runoilijoiden Ranskassa osakseen saamaa arvostusta kuvaa seuraava kasku: ”Hra Hugo sai äskettäin kirjeen, joka oli osoitettu: Nykyajan suurimmalle runoilijalle. Avaamatta kirjettä 'Itämaalaisrunojen' kirjoittaja lähetti sen Rue de l'Universitélle hra Lamartinelle, joka palautti sen Place Royalelle. Kuten hyvin voidaan kuvitella, tämä tapahtui käyttäen hyväksi tuommoisten kohteliaiden onnittelujen muotoa, jotka ovat tavallisia kahden kuuluisan miehen kesken.” Kertoja lisää: ”Miten ritarilliselta tämä toimintatapa sitten näyttääkin, siihen on hyvät perusteensa ja se osoittaa taitavuutta, koska hra de Lamartine ja hra Hugo jakavat Kaarle Martelin kahden pojan tavoin nykyajan runoilijoiden valtaistuimen, kumpikin laillisina hallitsijoina ansioidensa perusteella ja menestyksensä oikeuttamina.”

Tuossa ei puhu pelkästään kansallinen turhamaisuus. Euroopassa ei nykyään varmastikaan ole runoilijaa, joka voitaisiin asettaa noiden kahden rinnalle. Ja he ovat kutakuinkin tuntemattomia meidän maassamme – tuntemattomia etenkin niiden keskuudessa, jotka muuten käyttävät jonkin verran aikaa tieteen ja kirjallisuuden seuraamiseen. Vaikka nimittäin Lamartinen ”Harmonies” on toisinaan ollut sisäoppilaitosten lukuohjelmassa ja joku ranskalaisten romaanien lukija on ehkä saanut jonkin verran kuvaa kummankin runoudesta, tätä voidaan tuskin ottaa huomioon. Ei näytteeksi tästä runoudesta – siihen tila on liian niukka – vaan miellyttäväksi lepotauoksi lukijalle otamme tähän muutamia kauniita rivejä. Valintaa tehdessämme jouduimme pakostakin runsauden pulaan, jossa tartuimme Lamartinen runoon ”Contre la peine de mort – au peuple du 19 octobre 1830”. Päivämäärä osoittaa, että se on kirjoitettu pian heinäkuun vallankumouksen jälkeen. Aiheena sen kirjoittamiseen oli massojen vaatimus, että Kaarle X:n vangitut ministerit oli tuomittava kuolemaan. Tästäkin runosta meidän on tyydyttävä vain sen loppuosaan. Alkuosassa runoilija ylistää kansan jaloa kohtuullisuutta heinäkuun päivinä.

Ihminen, joka tässä sävyssä puhuttelee kansaa vallankumouksen jälkeisenä päivänä, todellakin ansaitsee kansakuntansa runoilijan aseman. Ja monta tämänkaltaista runoa tuskin tarvitaan, jotta runoilija voitaisiin tunnustaa runoilijan nimityksen todella täysin määrin ansaitsevaksi. Saksalainen kritiikki, mm. Mundtin, haluaa vähätellä tätä hänen arvoaan; tämä kritiikki näyttää kuitenkin aivan liian yksipuoliselta. Lamartine sai muuten tyydytyksekseen todeta, että syytetyt tuomittiin pelkästään vankeuteen ja että kansa hyväksyi tämän tuomion suuremmin liikehtimättä. Vielä suuremmaksi tyydytyksekseen hän sai 18 vuotta myöhemmin itse julistaa kuolemantuomion lakkautetuksi. Jo tuolloin hän oli kansan mies, sen jälkeen kun hän oli (1839) julistanut siirtyneensä ”la poésie humanitairen” [humanitäärisen runouden] kannalle – runouden, jota hän itse asiassa oli koko ikänsä harjoittanut. Vuonna 1830 ei hänelle ollut suinkaan vaaratonta sanoa ”le peuple-roille” [kansan kuninkaalle] noin väkeviä totuuksia. Hän itse puntaroi runon alussa tuota vaaraa ja antaa kansantribuunin, joka osoittaa hänet itsensä kansalle, sanoa:

 

”C'est lui qui, disputant ta proie à ta colère,

voulant sauver du sang ta robe populaire,

te crut généreux; venge toi!”

 

Koska lukijoiden enemmistö hallinnee paremmin saksan kielen, julkaisemme tässä kaksi V. Hugon runoa saksankielisinä käännöksinä. Vaikka käännös ei korvaakaan alkuperäistä, sen viehättävyys kuitenkin ilmaisee, että se on lähtenyt runotaiteen mestarin kynästä. Ensimmäinen on kokoelmasta ”Odes” ja Freiligrathin saksantama, toinen kokoelmasta ”Feuilles d'automne”, kääntäjänä Fournier, vähemmän tunnettu, mutta ei lainkaan vähemmän taitava runoilija. Ne sisältyvät teokseen ”Victor Hugos sämtliche Werke”, Frankf. a. M. [– –]

Meidän ei tarvitse lisätä, että tämä ruotsinnos rikkoo vielä pahemmin alkutekstin kauneutta vastaan, mutta selostaja on valinnut sen antaakseen lehden kaikille lukijoille kuitenkin jonkinmoisen aavistuksen siitä. Muistutamme tässä lisäksi, että myös Lamartinen ”Matka itämaille”, joka sisältää myös sarjan runoja, ja Hugon ”Kuolemaantuomitun viimeinen päivä” on ruotsinnettu. Täydellisyyden takia lisäämme, että kritiikki ei pidä Lamartinen säkeitä muodollisesti moitteettomina ja että se pitää Hugon kirjoitustapaa jossakin määrin maneerimaisena antiteesin, jyrkkien vastakohtien esittämisen, suuren yleisyyden takia. Merkkejä tästä on havaittavissa hänen ensimmäisessä edellä lainatussa runossaan.

Lähimmäksi V. Hugoa, jopa hänen rinnalleen, on halutti sijoittaa Alfred de Musset, joka kuitenkin on ensinnäkin myöhemmin irtautunut romanttisesta koulukunnasta ja jolla toiseksi ei ennakkoluulottomien arvioitsijoiden mukaan lähimainkaan samanveroisia runoilijanlahjoja kuin ensiksi mainitulla. Hän on kuitenkin hyvin kuuluisa, ja yleisö on ottanut erittäin hyvin vastaan hänen runoutensa, joka on osaksi lyriikkaa, osaksi huvinäytelmiä. Hän tuli julkisuuteen 18-vuotiaana (1828) ja sai heti runsaasti suosiota. Hänen arvellaan tästä syystä kehittyneen niin piittaamattomaksi, että hän päästää teoksensa julkisuuteen viimeistelemättä niitä niin huolellisesti kuin kykenisi.

Alfred de Vigny tunnetaan meidänkin maassamme suurenmoisen romaaninsa ”Cinq-Mars” käännöksen ansiosta, teoksen, joka kuuluu Ranskan kirjallisuuden parhaisiin tuotteisiin historiallisen kirjallisuuden alalla. Hänen lyyriset runonsakin ovat kuuluisia. Hänet luetaan kuitenkin maltillisiin romantikkoihin. Samaa sanotaan Jean Reboulista, joka on lähempänä Lamartinea, ja Arsène Houssayesta, jonka lyriikassa vallitsee idyllinen tunnelma ja joka on runoillutkin idyllejä antiikin kirjailijoiden hengessä.

Sitäkin selvemmin koulukunnan kannattaja on Sainte-Beuve, edellä mainittu erinomainen kriitikko, joka on erityisesti teoksessaan ”Poésies de J. Delorme” on osoittautunut lahjakkaaksi runoilijaksi. Samoin kaksi Deschamps-veljestä. Emile ja Antony. Molemmat ovat lyyrisiä runoilijoita. Ensiksi mainittu on myös kääntänyt ranskaksi Shakespearen ”Macbethin” sekä ”Romeon ja Julian”, viimeksi mainittu Danten ”Divina commedian”.

Jokainen tuntee Alexandre Dumas'n nimen, miehen, joka on tuottanut Ruotsinkin romaanikirjastojen runsastuttamiseksi suuren määrän pikantteja – mutta pitkiä kertomuksia. Näytelmärunoilijana, romaanikirjailijana ja matkakuvausten kirjoittajana hän jakaa kirjailijankunniansa varmalta näyttävän tiedon mukaan epälukuisen avustajajoukon kanssa. Hän lienee tässä suhteessa ihmeellisin tunnettu kirjojen tekijä. Lukematon määrä teoksia on ilmestynyt hänen nimissään; hän on kirjoittanut samaan aikaan useiden sanomalehtien kirjallisuusosastoihin ja useille kustantajille, ja valmiiksi satuloidut hevoset ovat odottaneet hänen ovensa edessä kiidättääkseen käsikirjoitusliuskat, joiden muste ei vielä ole kuivunut, eri painolaitoksiin. Koko maailma on hämmästyksestä mykkänä katsellut hänen suunnatonta tuotteliaisuuttaan. Hänen näytelmänsä ovat houkutelleet teattereihin joukoittain katsojia, etenkin sen jälkeen, kun hän perusti Pariisiin oman teatterinsa ”Théâtre historiquen” niiden esittämistä varten; hänen romaaninsa ovat lisänneet sanomalehtien tilaajamääriä ja niiden painokset ovat olleet tavattoman suuria. Tämä on kuitenkin osittain jo taakse jäänyttä elämää, vaikka hänen näytelmänsä ”Chevalier de Mont-Rouge” vielä 1837 täytti kuukausien ajan hänen teatterinsa katsomon. Jo kauan on tiedetty, että hra Dumas on käyttänyt avustajia kirjallisissa töissään ja että hän myös empimättä lainaa kaikkien aikojen kirjailijoilta kulloinkin käyttökelpoisena pitämäänsä ainesta. Hra D. sanoo viimeksi mainitusta seikasta itse: ”Nerous ei varasta, se valloittaa.” Nyt aivan äskettäin on ilmestynyt teos, jossa pyritään todistamaan: että joukko kirjailijoita on saadakseen yhtiöltä luottoa julkaissut teoksiaan hra Dumas'n nimissä; että hra D:lla on varsin vähän osuutta moniin samalla nimellä julkaistuihin teoksiin, koska ne osaksi ovat yhä elossa olevien henkilöiden kirjoittamia, osaksi rakenteeltaan, toteutukseltaan ja sanonnoiltaan lainaa vanhempien aikojen kirjailijoilta; että hän on jopa vain teoksen nimeä muutettuaan ja pantuaan oman nimensä nimiölehdelle julkaissut uudelleen varsin vähän tunnetun teoksen, joka on toisen henkilön kirjoittamana julkaistu ensi kerran vain 15–20 vuotta sitten! Tuollainen julkeus kuulostaa uskomattomalta. Silti toki on selvää, että hra D:lla on jokseenkin yleisesti arvioitu olevan ainakin jossakin määrin gascognelaisen ominaisuuksia, joten hänen maineensa ei siis ole erityisen hyvä vastapaino näiden syytösten torjumiseksi. Niiden paikkansapitävyyden selvittäminen on tässä jätettävä sikseen. Toisaalta hra Dumas tunnustetaan yhtä yleisesti hyvin lahjakkaaksi. Rikasta mielikuvitusta, taitavaa, tehoaviin vaikutuksiin tähtäävää sommittelua ja sujuvaa tyyliä pidetään hänen ansioinaan. Korkeammalle yltävää runoilijan kutsumusta hänellä ei kuitenkaan arvioida olevan. Dumas onnistui kuitenkin hankkimaan näytelmällään ”Henri III” (1828) uuden koulukunnan näytelmäkirjallisuudelle pääsyn Théâtre Français'n näyttämölle, Ranskan merkittävimpään teatteriin; V. Hugon ”Cromwell” taas ehkä osaksi vastapuolueen juonien takia koki fiaskoksi sanotun kohtalon ja hän pääsi vasta Hernanin myötä esille tämän näyttämön klassisilla palkeilla.

Modernilla runoudella oli kaksi lupaavaa vesaa, Hegesippe Moreau ja Elise Mercoeur, jotka molemmat temmattiin varhaisessa iässä pois runouden taiteen piiristä ja elämän murheista, jotka ruumiin tarpeiden kautta ahdistivat heitä kauempaakin. Lamartine oli viimeksi mainitun osalta esittänyt toiveen, että hän olisi himmentänyt kaikkien Ranskan vielä elossa olevien runoilijoiden loisteen. Hänen runonsa ”Poésies” on painettu 1827. Mme Desbordes-Valmore ja Mme Aimable Tastu kuuluvat uuden koulukunnan naisrunoilijoihin, ensiksi mainitun ansiona on etenkin tunteen voima, viimeksi mainitun pikemminkin kuvauksen viehättävyys. Sittemmin tunnetun Girardinin kanssa avioitunut Delphine Gay oli saanut imartelevan lisänimen ”Muse de la Patrie” [”isänmaan muusa”] kirjoittaessaan restauraation aikana eläkerahoista kieltäytyen vapauden voiton puolesta puhuvia runoja. Sittemmin hän on kirjoittanut Girardinin tunnetun sanomalehden La Pressen kirjallisuusosastoon.

Varsin tunnettuihin nimiin kuuluvat vielä Lebrun, jonka teoksista menestyi varsinkin murhenäytelmä ”Maria Stuart”, Schillerin teoksen jäljitelmä, ja Alphonse Esquiras, joka on vankilastaan, jonne hänen kynänsä hänet vei, kauniisti ylistänyt luonnon kauneutta ja rakkautta.

Toisen luokan runoilijoita, jotka ovat vaihtelevassa määrässä noudatelleet romantikkojen periaatteita, on melkoinen määrä. Kun emme luettele heitä tässä, tämä ei johdu siitä, ettemme tietäisi heidän nimiään eikä lainattavissamme olisi arviointeja heidän merkityksestään. Se ei kuitenkaan juuri palvelisi lukijaa. Emme kirjoita kirjallisuushistoriaa, vaan halusimme vain esittää yleiskatsauksen maassamme melko tuntemattomaan kirjallisuuteen, joka kuitenkin monessa suhteessa edustaa koko modernin kirjallisuuden ja kulttuurin suuntautumista. Jotta emme kuitenkaan jättäisi esitystä kovin puutteelliseksi, mainitsemme vielä näytelmäkirjailijoita: Léon Gozlanin ja Félix Pyat'n sekä tunnetummat L. Vitet'n ja Prosper Mériméen, jotka päinvastoin kuin ensiksi mainitut ja näiden edeltäjät kuuluvat ns. ”realistiseen” näytelmäkirjallisuuden koulukuntaan, koska he kiinnittävät pääasiallisesti huomiota historiallisen tapahtuman todenmukaiseen esittämiseen ilman idealisoivia tendenssejä. Tähän meidän on kuitenkin rajattava tämä luetteleminen. Tähän on sen takia siis enää vain lisättävä huomautus, että klassisen ja romanttisen koulukunnan välistä kamppailua voitiin jo pian heinäkuun vallankumouksen jälkeen pitää ratkenneena. Näin oli asian laita, koska klassismilla ei enää ollut kovin eteviä edustajia. Näihin harvoihin voidaan lukea Ponsard, joka vanhaan tyyliin kirjoitetulla murhenäytelmällään ”Lucretia” aiheutti hetken kestäneen sensaation, mutta jonka seuraava yritys koki täydellisen haaksirikon. Lisäksi romanttinen koulukunta luopui heinäkuun vallankumouksen myötä poliittisesta oikeistoasemastaan, joka vastasi sen aikaisempia tendenssejä runouden alalla, ja että etenkin nuoremmat runoilijat tavoittelivat koulukunnan liioitteluista tietoisina jälleen suurempaa tasapainoisuutta ja kauneutta. Niinpä nykyisin ei käydä kamppailua – mutta nuoremman sukupolven piirissä ei myöskään ole erityisen ansiokkaitta runoilijoita. Se uusi, mitä vuoden 1830 jälkeen on tullut julkisuuteen, ei ilmene niinkään varsinaisen runouden kentällä. Se esiintyy filosofis-historiallisessa ja poliittis-yhteiskunnallisessa kirjallisuudessa, jota edellä on lyhyesti käsitelty, sekä modernin romaanin alalla, josta tuonnempana on jokunen sana sanottava. Asiayhteyden takia teemme siirtymästä tuohon Ranskan modernin kirjallisuuden osaan lukijalle levähdyskohdan, joka on ehkä hyvinkin tarpeen pitkän ja uuvuttavan esityksemme ääressä.

 

 

IV

Olemme pyrkineet osoittamaan, miten kaunokirjallisuudessa ilmenevä romanttinen näkemys kehittyi ensimmäisen vallankumouksen myrskyjen jälkeen yleisessä mielialassa tapahtuneen uskonnollisen uudistuksen pohjalta. Saksassa oli samankaltainen ja samanniminen kirjallinen koulukunta tehnyt maailmankatsomuksestaan selkeät johtopäätökset. Se muodosti siellä protestanttisuuden piirissä katolisen puolueen, poliittisessa mielessä äärikonservatiivisen ryhmittymän, jonka pietismin oppeihin yhdistyneet opit ovat vielä viime aikoinakin kummitelleet ”germaanis-kristillisessä” valtiossa.

Näin ei käynyt Ranskassa. Siellä romanttinen koulukunta lakkasi pian olemasta kirjallisuuden oppositiopuolue, ja restauraation aikana ilmennyt äärimmäisyyksiin menevä rajattoman itsevaltiuden ihailu ajoi sen perustuslaillisen liberalismin leiriin, mitä aseman heinäkuun vallankumous osaksi lujitti. Näin se kuitenkin vedettiin kokonaan irti keskiaikaan kohdistuvista harrastuksistaan, ja sen pyrkimys tuoda runouden piiriin puhdas inhimillinen ulottuvuus sai sen omaksumaan arvostelevan asenteen moderniin yhteiskuntaelämään. Heinäkuun vallankumous oli osoittanut käytännössä, etteivät liberaaliset valtiomuodot yksinään luo yhteiskuntaa uudeksi, vaan enintään vain helpottavat uudistumisen edistymistä. Maltillisen liberaalinen tai perustuslaillinen oppi, joka oli Mme Staëlin ja Benjamin Constantin kynällä esittänyt ensimmäisen vastalauseen vallankumouksen äärimmäisyyksille, kivettyi Guizot'n ja hänen johtamiensa oikeaoppisten käsissä; tasavaltalaisuus ja lopuksi sosialismi taas pitivät heinäkuun vallankumousta kuolleena syntyneenä. Runous on sitä paitsi luonnostaan ulkonaisen muodon yläpuolella, ja sen on etsittävä aiheensa ihmisen sisimmästä ja yleisinhimillisistä asioista, joissa tätä ilmentää itseään. Niinpä kirjallisuuden piirissäkin kehittyi ns. yhteiskunnallinen kirjallisuus, joka ei pohjimmaltaan ole muuta kuin sitä, mitä runous on aina pyrkinyt olemaan, idealisoiva käsitys ihmiskunnan luonteesta ja päämäärästä, mutta joka suuntautuessaan tässä pyrkimyksessään vallitsevaan todellisuuteen loi kauttaaltaan modernin tendenssikirjallisuuden. Sen oli nimittäin pakko havaita vallitsevien olojen vastaavan tuskin lainkaan edellä mainittua käsitystä ja todeta, ettei se voinut nähdä niissä minkäänlaista ihanteen toteutumista; tästä syystä ihanteen esittäminen muotoutui pikemminkin vallitsevien olojen arvosteluksi kuin niiden aikaansaannosten ihannoimiseksi. Näin tästä kirjallisuudesta on tullut luonteeltaan pikemminkin kielteistä kuin myönteistä. Sen ihanteena on ollut tavoiteltu, vain hämärästi aavistettu tunteen, vakaumusten ja toiveiden täydellisyys, jolla ei ole ollut ilmenemisen mahdollisuutta todellisuudessa, kun todellisuuden on toisaalta käsitetty olevan mitä jyrkimmin ristiriidassa tämän ihmisen sisimmän epämääräisen täydellistymisen kanssa. Siitä syystä tämän kirjallisuuden tuotteilta usein puuttuukin taiteellinen muoto; tuo ihanteen ja todellisuuden välinen vastakohtaisuus, jonka se tuo esiin ja jonka takia itse ihannekin on häilyvä ja hämärä, on nimittäin siirtynyt jopa tämän kirjallisuuden ilmaisutapaankin ja tehnyt siitä muodottoman.

Restauraatioaikana (1815–1830) tämä runous ja kirjallisuus esiintyi liberaalisena oppositiona rajattomaan itsevaltiuteen pyrkivää hallitusvaltaa vastaan. Useimmat Ranskan runoilijoista omistivat tuohon aikaan jokusen runon Napoleonille ja kansakunnan äskeiselle kunnian ajalle, jonka pakkovallan restauraatio palautti samalla poliittisesti kansakuntaa nöyryyttäessään. Näistä runoilijoista erityisen etevä oli Casimir Delavigne, joka kokoelmassaan ”Messéniennes” (1818) antaa messenialaisen kertojan valittaa isänmaan tuhoa, vaikkakin vallitsevat olot ja äskeiset tapahtumat ovat runon helposti havaittavana aiheena. Hänellä on myös nimeä näytelmäkirjailijana. Romanttiseen koulukuntaan hän suhtautui vihamielisesti sen tuolloisen suuntauksen takia. Kaksi muuta runoilijaa, Barthélemy ja Méry, jotka ovat luoneet omalaatuisen esimerkkitapauksen esiintymällä runotuotteita kirjoittavana yhteisyrityksenä, ovat kirjoittaneet tämän suuntauksen piiriin kuuluvan teoksen ”La Villéiade”, joka on kuten nimikin ilmaisee Villèlen johtamaa tunnettua restauraatioministeristöä vastaan tähdätty satiirinen eepos, runoelman ”Napoléon en Egypte” ja useita vähäisempiä runoja, jotka liittyvät suoranaisesti tuon ajan poliittisiin oloihin.

Tunnettua on kuitenkin, ettei yksikään runoilija ole Ranskassa yhtä suosittu kuin laulelmien sepittäjä Béranger eivätkä mitkään runot ole vaikuttaneet restauraatiohallituksen kukistamiseen yhtä paljon kuin hänen kirjoittamansa. Näissä runoissa käsitellään osaksi muistoja Napoleonin ajalta, osaksi ne sisältävät enemmän tai vähemmän avoimia hyökkäyksiä hallitusvallan toimia, etenkin painovapauden rajoittamista, ja ylimystön ja papiston tuohon aikaan turmiollista vaikutusvaltaa vastaan. Napoleonia ihannoivat runot on kirjoitettu kansanlaulun kauneimpaan sävyyn, muut leikillisen satiirin hengessä. Ne levisivät jäljenteinä kautta maan yhtä runsaslukuisina kuin siinä tapauksessa, että ne olisivat ilmestyneet painettuina suurina painoksina. Kirjoittaja ei myöskään välttänyt vankilaa, jossa sangen moni kirjailija joutui tuohon aikaan – ja vuoden 1830 jälkeenkin – miettimään uusia teoksiaan. Monet hänen runoistaan ovat niin yleisluonteisia ja runollisia, että ne pystyvät aina vaikuttamaan ominaislaatunsa mukaisesti; toiset saavat sitä vastoin suurimman merkityksensä niistä erityisistä oloista, jotka aiheuttivat niiden kirjoittamisen. Toinen Béranger'n kirjailijantyön linja, jolla hän aluksi yksinomaan pysytteli, on iloinen anakreonttinen laulanta. Hyvin monet hänen tämän linjan runoistaan ovat kiistattomasti varsin kevytmielisiä ja niistä puuttuu se syvemmän huumorin piirre, joka Bellmanin runoissa auttaa hyväksymään aiheen matalatasoisuuden. Osa niistä on myös melko merkityksettömiä salonkirunoja. Joukossa on kuitenkin myös syvällisempiä, ja toisissa on pilailun takana rankaisemaan pyrkivä tarkoite. Monet runot ovat jopa syvästi liikuttavia. Sellaisiakin runoja on, jotka käsitellessään köyhän elämää ennakoivat yhteiskunnallista romaania, vaikka ne eivät samalla tavoin kuin nämä usein pelkästään kuohuta mieltä, vaan vaikuttavat sovittavasti. Harvat ovat Béranger'n tavoin tienneet, milloin on heidän aikansa. Heinäkuun vallankumouksen tapahduttua hänen lyyransa vaikeni. Hänelle tarjottiin tuolloin turhaan osuutta voiton hedelmistä. Vastaukseksi hän runoili laulun, jossa hän sanoo seuraavansa Kaitselmuksen hänelle antamaa käskyä: ”Ne soit rien.” [Älä ole mitään.] Tiedetään, että hän on myös helmikuun vallankumouksen jälkeen kieltäytynyt kansalliskokouksen jäsenyydestä. [– –]

Muista mainitsemme runot ”Les gueux” ja ”Le vieux vagabond”, jotka kuuluvat kokonaisuudessaan vakavampaan lajiin, ensiksi mainittu erityisen kauniina, viimeksi mainittu erityisen merkittävänä ilmauksena kirjallisuuden siirtymisestä liberaalisen opposition kannalta yhteiskunnalliseen oppositioon. [– –]

Lukija havaitsee helposti sen erityisen syyn, jonka takia selostaja on kiinnittänyt huomiota näihin säkeisiin. Niihin nimittäin sisältyy selostajan käsityksen mukaan ainoa oikea mielipide siitä, mitä tulevaisuus vaatii, jotta yhteiskunta kehittyisi miellyttäväksi ja säilyisi: köyhän ”opettaminen” ja hänen muuttamisensa ”vahinkohyönteisestä” ”muurahaiseksi”. Kuolinvuoteellaan – maantien ojassa – kulkuri tuntee, että tämä yhteiskunta on musertanut hänen lapsuutensa ja nuoruutensa.

Tuollaisen runoilijan seurasta ei mielellään poistu, hän on yksi niistä harvoista, jotka ovat runoilijoita sekä sivistynyttä lukijaa että suuria joukkoja varten. Haluamme vielä lisätä yhden huomautuksen. Béranger on luultavasti kaikkien aikojen suurin laulujen sanoittaja. Kuitenkin yllättyy havaitessaan ”Le roi d'Yvetot'n” ja ”Le senateurin” kaltaisia lauluja mainittavan hänen parhaittensa joukossa. Ne ovat tosin yhtä sukkelia kuin naiivejakin. Mutta kun tuntee Bellmanin, Kellgrenin, rouva Lenngrenin, Franzénin laulut, ne eivät toki tunnu kovinkaan erinomaisilta. Meistä näyttää siltä, että Bérangerin laulujen ansiokkain piirre, joka kohottaa hänet Bellmanin yläpuolelle on se, että hän on kutonut hilpeään leikkiinsä mukaan historian ja yhteiskunaelämän syvimmät vakavat totuudet; tämän ohella muodon kepeys ja varmuus ovat kansallisia ominaisuuksia, joiden ansiosta hän on ruotsalaista runoilijaa etevämpi. Kun nyt esim. saksalaiset ylistävät häntä, huomio kiintyy siihen, että näillä ja ehkä millään kansakunnalla ranskalaisia lukuun ottamatta ei ole ollut niin loistavia laulurunoilijoita kuin ruotsalaisilla, joiden toisinaan näkee nimittävän itseään mielihyvin ”pohjolan ranskalaisiksi”. Kauan on yleisesti tunnustettu, että Bellman on yksinäinen suuruus taiteenalallaan. Vaikeata kuitenkin lienee myös löytää Ranskan kirjallisuuden ulkopuolelta lauluja, jotka olisivat verrattavissa muiden äsken mainittujen runoilijoiden parhaisiin tämän tyylilajin runoihin.

Béranger on saanut Ranskassa monia seuraajia ja jäljittelijöitä. Näitä merkittävämpi on Scribe, jonka huvinäytelmät ja revyyt samoin kuuluvat kansanomaiseen kirjallisuuteen. Ne eivät tosin sisällä mitään tiettyä tendenssiä tai pikemminkin julistavat kaikkia mahdollisia tendenssejä, myötämielisesti tai paheksuvasti. Niinpä niissä käsitellään myös niitä kysymyksiä, joista tässä on ollut puhe. Ja päivänkohtaisen huvinäytelmän menestymisen ehtonahan onkin se, että se tavoittaa päivän mielipiteet. Tiedetään, että Scribe on käyttänyt useitakin avustajia huvinäytelmiään laatiessaan. – Paul Louis Courrier'sta, klassisen sivistyksen tuntijasta, joka palveli kauan tasavallan ja Napoleonin armeijoissa ja omistautui sen jälkeen taas erinomaisesti menestyen Kreikan kirjallisuuden tutkimiseen, tuli restauraation aikana Delavignen ja Béranger'n varsin puuhakas aseveli. Lehtimiehenä ja monien lentokirjasten kirjoittajana hän osoitti omaavansa sekä rohkeutta että jaloja ajatustapoja, ja hänen kirjoituksiaan kiitetään sekä voimallisesta esitystavasta että ironisesta nokkeluudesta; tästä syystä hän vaikutti tuntuvasti aikalaisiinsa. Hän joutui salamurhan uhriksi 1825.

Heinäkuun vallankumouksen jälkeen, kun poliittinen oppositiokin saattoi pitää omia sanomalehtiä nimenomaisina äänenkannattajinaan, kaunokirjallisuus omaksui edellä mainitun, syvällisemmän suuntauksen, joka on ilmaus nykyajan uudistusliikkeiden uuden vaiheen alkamisesta. Lamartinen lupailut uudesta ”poésie humanitairesta” eivät liene täyttyneet, vaan poliittinen toiminta näyttää tukahduttaneen hänen varsinaisen runoilijantyönsä. Mutta Béranger'n tavoin monet muutkin edellisen aikakauden runoilijat olivat liukuneet liberaalisesta intomielisyydestä sosiaaliseen. Luonteenomaisia tälle aikakaudelle ovat Auguste Barbier'n satiirit; ”Jambes” (1832). Niissä ei enää ole kysymys poliittisista oikeuksista, vaan hän ruoskii erityisesti ylempien ja varakkaampien luokkien turmeltuneisuutta ja yleensä kaikkia yhteiskuntaoloja. Niiden arvosta runoina ei olla yhtä mieltä. Desplaces moittii ainoastaan runomitan horjahtelua siellä täällä. Barbier julkaisi sittemmin kaksi muuta runokokoelmaa, joista toisessa hän maalaili kuvia Englannin, toisessa Italian oloista ja tavoista, ja lopuksi hänkin ”Chants civils & réligieux”. Mainitsemme tämän teoksen nimen lisätodisteena siitä, miten uskonnollinen tendenssi on Ranskassa liittynyt läheisesti moderneihin yhteiskunnan uudistuspyrkimyksiin.

Näiden yhteiskunnassa vallitsevia tapoja ja yhteiskuntamuotoa koskevien vakaviin tavoitteisiin pyrkivien uudistusmielisten teosten ohella ansaitsee epäilemättä maininnan sanomalehti ”National”, tasavaltalaisen puolueen paremmin asioita tuntevan osan äänenkannattaja. Sen toimittajista Armand Carrel oli puolueen mielipiteiden moraalisesti jalo puolustaja. Hän oli esiintynyt myös historiankirjoittajana; merkittävintä hänen toiminnassaan on kuitenkin sanomalehtimiehen työ mainitussa lehdessä, jonka hän perusti Thiersin ja Mignet'n kanssa 1830 ja jonka julkaisemista hän näiden siirryttyä sivuun heinäkuun vallankumouksen aikaan yksinään jatkoi. Valitettavasti hän sai 1836 surmansa kaksintaistelussa Girardinia vastaan. Sen jälkeen lehden johdossa on ollut Marrast. Hänet on monta kertaa valittu kansalliskokouksen puhemieheksi, joten hän on osoittanut nauttivansa konservatiivienkin luottamusta. Lehden artikkeleissa on tavallisesti tuotu julki yhtä tiukkoja mielipiteitä siveellisistä asioista kuin poliittisistakin. Carrel oli jyrkkä kaiken salaisen juonittelun vihollinen, ja myöhemminkin National ilmoitti usein vastustavansa väkivaltaisia yrityksiä tasavallan perustamiseksi ja pyrki vaikuttamaan vain vakaumusten muuttamisen tietä. Luultavasti sen toiminta ei tuossakaan mielessä ollut turhaa; tässä on kuitenkin kyse vain sen vaikutuksesta yleiseen oikeuskäsitykseen ja moraaliin. Omasta puolestamme uskomme, ettei tämä vaikutus voinut olla vähäinen, vaikkakin juuri lehden oppien siveellinen ankaruus lienee rajoittanut sen lukijoiden ja kannattajien määrää. Aivan viime vuosina se olikin vaarassa kokonaan jäädä sosialististen tasavaltalaisten äänenkannattajien ”Démocratie pacifiquen” ja ”Réformen” varjoon.

Jo hauskuttamiseen pyrkivässä pilalehdistössä tämä julkinen tapojen tarkastelu ilmenee vähemmän kunniakkaassa muodossa. Sellaista sävyä käyttävät niin esim. Alphonse Karrin kuuluisat ”Ampiaiset” (les Guêpes), Grandvillen ”Un autre monde” ym. kuin satiirisetkin lehdet, tärkeimpänä ”Charivari”. Niiden rinnalla ilmestyy runsaasti nin sanottuja ”fysiologioita”, pilailevia kuvauksia eri yhteiskuntaluokkien ja ammattikuntien siveellisestä tilasta ja seurustelutavoista jne. Useimmista näistä kuvauksista voitaneen epäoikeudenmukaisuuteen syyllistymättä esittää sama arvio, jonka Mundt langettaa Balzacin romaaneista, että ne nimittäin ryhtyvät yhtä suuressa määrin siveettömyyden rikoskumppaneiksi kuin sen rankaisijoiksikin. Balzac on Ruotsissa toimivien romaanien käännöstehtaiden ansiosta varsin tunnettu Suomessakin. Ranskassakin tunnustetaan hänen lahjakkuutensa teosten rakentelijana sekä hänen kielensä sujuvuus. Häntä ei kuitenkaan pidetä runollisesti korkeatasoisena kykynä eikä hänellä katsota olevan myöskään jalompia tavoitteita. Alemmalla portaalla seisoo Paul de Kock, josta puhuessaan Sainte-Beuve käyttää musertavaa ilmausta: ”Häntä luetaan, mutta hän on tuntematon” (On le lit, mais personne ne le connaît).

Toisella tasolla ovat esim. Emile Souvestre, Fr. Soulié, L. Reybaud, Jouy. Ensiksi mainitun puhtaat tavoitteet tunnustetaan, vaikka hänen lahjakkuuttaan ei ole arvostettu yhtä suuresti. Soulién romaaneissa on jo enemmän kevytmielisyyttä. Monia hänen tapojen kuvauksistaan pidetään mestarillisina. Emme muista, onko joitakin niistä käännetty ruotsiksi, ja mainitsemme sen takia tässä vain teokset ”Un été à Meudon” ja ”Mémoires du diable”. Reybaud tunnetaan parhaiten nykyolojen satiirisesta kuvauksesta teoksessaan ”Jérôme Paturot”; Jouy on yhdessä Jayn kanssa kirjoittanut romaanin ”Moeurs administratives” sekä muita romaaneja, joiden tarkoitusperät voi aavistaa tuonkin teoksen nimen perusteella. Varsinkin Soulié on tunnustautunut romantikoksi ja kirjoittanut näyttämöteoksiakin tämän koulukunnan hengessä.

Yhteiskunnallisen romaanin merkittävimmät edustajat ovat kuitenkin Eugène Sue ja George Sand (Madame Dudevant), ensiksi mainittu menestyksensä ja viimeksi mainittu syvemmän runollisen näkemyksensä perusteella. Sue on hankkinut teoksilleen koko lukevan Euroopan huomion aivan meidän maatamme myöten; eikä 1800-luvulta ehkä löydy toista esimerkkiä minkään kirjallisuuden tuotteen yhtä laajasta levikistä ja myrskyisästä suosiosta kuin hänen teoksensa ”Mystères de Paris” menestys. Kritiikki on yhtä yleisesti ja nopeasti liikkunut noiden mysteerien jäljillä. Sen tulokseksi näyttää tulleen; että teos on kokonaisuutena löyhä rakenteeltaan ja merkityksetön, mutta pohjimmiltaan selvittelee useita nykyajan olojen turmeltuneita piirteitä, ja että eräät sen henkilöhahmoista on piirretty runollisen inspiraation vallassa ja täydellisyyden tavoittaen. ”Vaeltavassa juutalaisessa” tämä kirjallisuudenlaji oli ilmeisesti jo elänyt ohi aikansa, emmekä epäröi väittää, että tarvitaan joko velttoa mielenlaatua tai lujaa päätöstä, jotta jaksaisi lukea tuon romaanin läpi. Näyttää muuten siltä, että on unohdettu Suen liikkuneen jo aikaisemmin tällä kentällä. Ruotsinnetussa ”Koat-Venissa” hän osoittaa raudanlujaa logiikkaa seuraten, miten yhteiskuntamuoto, tavat ja maailmallinen sivistys saavat synnin tuntumaan onnelta. Myöhemmissä teoksissaan hän antaa viattomuuden sortua syntiin ilman lohdun häivää.

Henkilölle, joka ei ole oppinut romanttisen koulukunnan näytelmistä tuntemaan sen moitittuja liioitteluja, nämä käyvät sangen selvästi ilmi jo V. Hugon romaanissa ”Notre-Dame de Paris” ja vieläkin selvemmin Suen uusimmissa romaaneissa. Pyrkimys todellisuuden tuomisesta runouteen näkyy niissä usein johtaneen voimakkaiden vaikutelmien tavoittelun takia epätotuuteen. Rikos ja turmelus näyttävät toki todellisessa elämässä toisinaan ylittävän kuvittelukyvyn. Taiteen tehtävänä ei kuitenkaan ole vallata haltuunsa tätä poikkeuksellisuutta, jossa ihminen tuskin enää on tunnistettavissa. Puhdas inhimillisyys on rikoksissakin vallitsevana piirteenä, eivät poikkeavuudet. Modernissa ranskalaisessa romaanissa tehdään nyt poikkeuksellisen toiminnan vastenmielisyys vieläkin vastenmielisemmäksi soveltamalla sitä suuntausta psykologiseen tutkimukseen, joka on ominaista Ranskan koko modernille kirjallisuudelle. Ei oteta huomioon sitä vaikutusta, joka ulkonaisilla kohtalokkailla tapahtumilla voi olla ihmisen toimintaan. Siitä syystä unohdetaan psykologisessa tarkastelussa hetken mielijohteiden erottaminen mielenlaadun tavallisesta tilasta, ihmisen luonteesta. Niinpä jäljellä on vain mahdollisuus etsiä tästä toiminnan pontimia, ja niin syntyvät nuo villit elukat, jotka suorittavat kylmäverisesti rikoksen vain luonnottoman mielihalunsa ajamina, tehdäkseen pahaa pahan itsensä vuoksi. Toisin ei aina ole käsitelty myöskään jalompia luonteita ja näiden toimintaa. Vallitsevat olot eivät merkitse mitään; luonne on kaikki. Sen sisältönä eivät ole jalo intohimo, perherakkaus, isänmaallisuus, vaan epämääräinen ylevyyden tavoittelu yleensä, tietynlainen kosmopoliittinen jalous, jollaista on nuorissa ihmisissä ennen luonteen kehittymistä valmiiksi, mutta jonka tason elämässä toimiva ihminen on jättänyt taakseen. Meidän mielestämme tässä on syy siihen, että näissä näytelmissä ja romaaneissa esiintyy sivuhenkilöitä, jotka viehättävät lukijaa luonnonmukaisen todellisuuden koko voimalla ja joiden kuvaamisessa kirjailijat ovat tavoittaneet aidon runollisen näkemyksen tason, kun taas päähenkilöt, sankarit ja sankarittaret, ovat hyvässä epäaitoja, pahassa vastenmielisiä. – Sanalla sanottuna: aina kun runoilija unohtaa antaa inhimillisten piirteiden valaista turmeltuneenkin sydämen yötä tai päinvastoin jättää jalosta mielestä pois kaiken inhimillisen heikkouden, hänen luomuksessaan ei tunnista ihmistä, hänen piirtämäänsä hahmoa voi kylmästi ihailla, mutta ei kärsi eikä iloitse siitä kärsimyksestä tai ilosta, jota hän kuvaa.

Vielä muuan tämän kirjallisuuden piirteistä ansaitsee paheksumista kahdesta syystä, sekä taiteelliselta että moraaliselta kannalta. Näissä ranskalaisissa romaaneissa havaitsee kaiken muun tavoin myös sukupuolisuhteiden aistillisuutta kuvattavan raffinoituun äärimmäisyyteen vietynä, mikä on yhtä kaukana luonnollisuudesta kuin taiteellisuudestakin. Ja se annetaan tässä muodossa jopa niidenkin henkilöhahmojen piirteeksi, joiden kuvitteellinen jalous halutaan esittää esikuvalliseksi. On väärin olettaa, että kirjailijan motiivit ovat huonot, ja vielä sopimattomampaa tämä on, kun kyseessä ovat erinomaisen loistavat lahjakkuudet ja kyvyt. Mutta todellakin vain velvollisuudentunto saa jättämään moisen olettamuksen syrjään esim. monienkin Suen kuvausten ääressä. Emme tarkoita tällä, että Sue olisi pyrkinyt tahallisesti turmelemaan lukijoitaan, mutta ajatella saattaa, että hän ei ole kovin tarkoin harkinnut, millaisen kiinnostuksen varaan hän on menestyksensä rakentanut.

Jätämme lukijan asiaksi etsiä mainituista romaaneista, joita luultavasti vain harvat eivät tunne, havaintoesimerkkejä edellä esitetyn arvion tueksi. Omasta puolestaan selostaja tunnustaa avoimesti, että myöskään teennäinen myötätunto alempien luokkien osaa kohtaan, minkä sanotaan olevan näiden romaanien keskeinen tendenssi – ei ole herättänyt hänessä minkäänlaista myötätuntoa. Ihmisrakkaus ja aito myötämielisyys puhuvat toisenlaista kieltä. Se ei ammatikseen kuvaile vastenmielisiä ja alhaisia asioita.

Sallittakoon tässä viittaus kirjalliseen ilmiöön, joka esiintyy lähempänä maatamme. Emme tällöin tarkoita mitään, mitä tässä on tullut sanotuksi moderneihin ranskalaisiin romaaneihin sisältyvistä aistillisuuteen vetoavista aineksista. Mutta muuten on hämmästyttävää, miten paljon Almqvistin tuotteissa on samaa sävyä kuin Ranskan romanttisen koulukunnan teoksissa. Useita vuosia sitten, jolloin selostaja oli saanut tehtäväkseen arvostella jonkin tuon kuuluisan kirjailijan romaanin, hän ei löytänyt muuta selitystä sille myötätuntoa herättämättömälle epämääräisyydelle, joka paljastuu useimmista hra A:n luomista henkilöhahmoista. Yönmustia luonteita ei esiinny hra A:n myöhemmissä romaaneissa; hänen varhaisimmasta romaanistaan ”Amori­nasta” niitä ei kuitenkaan puutu. Kirjoittaja näyttää siis itsekin hylänneen sellaisten esittämisen taideteoksessa. Mutta jaloista, runollisesti korkealentoisista luonteista jää usein puuttumaan tämä selkeä humaanisuus, joka tekee heistä Aadamin jälkeläisiä. Selostaja tunsi tuohon aikaan vielä varsin vähän modernia ranskalaista kirjallisuutta, mutta sittemmin hän on yllättynyt havaitessaan, miten syvästi hra A. on runoudessaan, romaaneissaan, poliittisissa ja yhteiskunnallisissa mielipiteissään mukana nykyajan merkittävimmässä henkisessä evoluutiossa. Eikä voida sanoa, että hra A. olisi astellut muiden jälkiä. Hänen teoksensa ovat osaksi samanaikaisia, osaksi varhaisempia kuin tässä tarkoitetut Ranskan kirjallisuuden tuotteet. Omasta puolestamme olisimme valmis pitämään tätä seikkaa puhuvimpana todisteena Almqvistin ylivertaisesta neroudesta. Vain nerohan saattaa paikasta ja vaikutteista riippumatta elää joka hetki mukana ihmiskunnan merkityksellisimmissä elämänilmauksissa.

Mundt sanoo:

Jos muut kirjailijat ovat osaksi anatomin veitsellä, osaksi romantiikan poliisipöytäkirjojen avulla paljastaneet vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen vauriot, on George Sand sitä vastoin kokenut ne runoilijattaren rinnassa, ja ne ovat hänen teoksissaan suurenmoisen naisen jalon sydänveren värjääminä osoittaneet taideteoksen täydellisessä muodossa aidon inhimillisen merkityksensä.

Yksilön ironinen herkkänahkaisuus olemassa olevan yhteiskuntajärjestyksen edessä käy ilmi Madame Dudevantin teoksissa niin naiivissa ja niin täydellisessä hahmossa, että sille ei löydy vastinetta missään muussa nykyajan ilmiössä, ja on luettava hänen romaaneitaan saadakseen kuulla tämän yhteiskunnallisen aikakauden salaisimmat itsetilitykset. Kukaan uudempi kirjailija ei ole yhtä selkeästi tietoinen tavoitteestaan, kukaan ei pidä sitä yhtä tiukasti ja uupumattomasti silmiensä edessä, kukaan ei vie asiaansa loppuun runoissaan yhtä johdonmukaisesti kuin tämä nainen, joka on pitänyt parhaana esiintyä yleisölle miehen hahmossa. Se usein esiin tuotu seikka, että hän esiintyy housuasussa ratsupiiska ja kannukset varusteinaan voidakseen helpommin liikkua julkisesti ja nauttia miehelle suoduista eduista, ei ole yhtä tärkeää eikä luonteenomaista kuin se, että Aurore Dudevant on todella nainen, jossa ilmenevät naissydämen koko voima ja hienotunteisuus, rakkauden koko luonnollinen voima ja palvomisen halu, naisellisen haaveilun koko heikkous ja hentous, sofistinen halu tavoittaa elämän nautinto ja älyn läpitunkeva terävyys, jonka avulla hän pystyy jaottelemaan kaikki olosuhteet osatekijöihinsä hienoimpia säikeitä myöten. Koska hän on nainen, hänen käsityksellään yhteiskuntaelämässä esiintyvistä yhteentörmäyksistä, jotka ovat hänen kuvaustensa pysyvänä aiheena, on se arvo, että se on kielteisten ilmiöiden muodossa esitetty luettelo sukupuolten välisessä suhteessa ilmenevistä inhimillisen yhteiskunnan kärsimyksistä. Sydämensä ja intohimojensa tuottamalle kokemukselle hän on vähitellen antanut ruumiillisen hahmon osoittaen sellaista runollisesti itsensä ilmaisevaa skeptistä lahjakkuutta, jota kukaan runoilija ei ole osoittanut tässä välittömässä yhteydessä yhteiskunnan todellisiin oloihin. Dante tarvitsee taivaan ja helvetin kansoittaakseen ne suunnatonta mielikuvitustaan käyttäen, sijoittaakseen ihmisten synnit ja hulluudet näihin kehyksiin; Byron harhailee verta vuotavassa skeptisyydessään kaikilla näkemisen mielikuvituksellisilla alueilla eikä kuitenkaan pääse irti miellyttämisenhaluisesta subjektiivisuudestaan luodakseen todentuntuisia hahmoja, joissa hänen pilkkansa ja tuskansa ikuistuisivat; mutta George Sand tarvitsee vain kaikkein yksinkertaisimman suhteen miehen ja naisen sydämen välillä, jotka lyövät rinnatusten niin kuin jokaisen perheen lieden ääressä, luodakseen tältä pohjalta kulttuuritragedian, joka ei pienimmässä yksityiskohdassakaan ole todellisuudelle vieras. Hän käsittelee alituisesti yhtä ainoaa laajaa kysymystä: voivatko yhteiskunnan ja sivilisaation nykyisissä oloissa kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan tai juuri sen takia, että he rakastavat toisiaan, elää onnellisina yhdessä – ja hän vastaa siihen kieltävästi. Näin hänestä on tullut yhteiskunnassa ilmenevän pahan runoilijatar, joka ei valuta runouden palsamia paljastamiinsa haavoihin. Miten paljon hän kaikissa ajatuksissaan kaipaakin ihanteellista maailmanjärjestystä, hän ei kuitenkaan anna ihannetilalle tai ihannoinnille sijaa kuvauksissaan, niin kuin runoilevat naiset tavallisesti menettelevät pitäessään sukupuolensa käytännön mukaisesti jalon naisellisuuden velvollisuutena illuusioiden levittämistä todellisuuden peitoksi. Aurore Dudevant on omistautunut mitään kaihtamattomaan havainnointiin ja saa jonkinmoista nautintoa niiden illuusioiden hälventämisestä, jotka pitävät koossa yleisesti hyväksyttyjen porvarillisten suhteiden liitoksia.

Mundtin selostus jatkuu, ja hän arvioi suuren osan kirjailijattaren teoksista. Lainaamme vielä pari näistä selostuksista.

Kirjailijatar herätti yleistä huomiota ensi kerran teoksellaan ”Indiana” (1832), joka on ehkä kaikista hänen romaaneistaan julmin ja jonka esipuheessa hän puhuu siitä ”surullisesta ujostelemattomuudesta” (kuten hän kuvaa kirjailijantoimintansa luonnetta), jonka takia hän tuntee velvollisuudekseen pitää enemmän totuuden kuin moraalin puolta. Hän nimittäin pyytää anteeksi sitä, ettei hän ole antanut lakia edustaville romaanin henkilöille kauneinta mahdollista roolia. Hän ei voi sirotella ruusuja sille tielle, jonka rajoihin laki sulkee meidät kuin lammaslauman, mutta samalla hän osoittaa, että siltä pois johtavat tiet ovat nokkosten peitossa. Tämä katkera oikeudenmukaisuus kumpaakin puolta kohtaan käy tosin ilmi Indianassa, jossa hän haluaa osoittaa, että meidän moraalisesti turmeltuneena aikanamme on yhtä vaikeaa olla kunniallinen kuin sankarillinenkin. Indianassa ei kuitenkaan voi havaita kuten kirjailijattaren töissä tavallisesti sitä ihailtavaa rauhallisuutta, jota osoittaen hän pysyttelee tapahtumien kehityksen ulkopuolella. Tässä teoksessa piinattu nainen pitää intohimoisia puolustuspuheita. Hän osoittautuu armottoman analyysin mestariksi, ja hänen julmuutensa ilmenee niissä ankarissa seuraamuksissa, jotka hän johtaa yhteiskuntaoloista, missä yhteydessä hän näyttää kuitenkin olevan väärässä sikäli, että hän rinnastaa pelkästään mahdollisen ja todellisen ja sekoittaa ne toisiinsa. Kirjailijatar haluaa esittää Raymondin, joka rakastaa onnettomassa avioliitossa elävää Indianaa, viettelee, hylkää ja pahoinpitelee tämän, miehenä, joka voi luonteensa ja olosuhteiden ajamana syyllistyä mitä inhottavimpiin tekoihin, vaikka häntä pidetään rakastettavana miehenä; mutta kun kirjailijatar kuvaa miehen niin, että tämän salonki-ihmisen paheet näyttävät rakastettavilta, hänen keinonaan on hienostunut ironia, joka lopulta muuttuu halveksunnaksi, niin että hän jättää tämän hahmon kokonaan syrjään. Mutta samalla kun hän kuvaa miesten turmeltuneisuutta ja itsekkyyttä suuttuneena ja loukkaantuneena naisena ja naisellista ilkeyttä ilmaisten, hän ei toisaalta myöskään unohda mitään naisen heikkouksista ja vioista. Hän sanoo, että naiset ovat luonnostaan typeriä, että näyttää siltä kuin Kaitselmus olisi tasapainottaakseen sitä etua mieheen verrattuna, jonka heidän tunneherkkyytensä ja terävänäköisyytensä heille antaa, työntänyt heidän taakakseen sokean turhamaisuuden ja typerän herkkäuskoisuuden, niin että miehen tarvitsee heidät voittaakseen vain osata ylistelyn taito ja imarrella heidän turhamaisuuttaan. Hän haluaa kuitenkin Indianan esimerkin kautta osoittaa, millaiseen voimaan, sitkeyteen ja rohkeuteen naisen sydän voi yltää rakastaessaan ja uskoessaan olevansa rakastettu, vaikkakin tämä viimeksi mainittu seikka on katkeran pettymyksen tuottava harhaluulo. Mutta kun Indianassa näkee pahoinpidellyn naissydämen, ilmenee Ralphissa, tuossa mestarillisesti kuvatussa englantilaisessa, miehisyyden salattu tuska, joka jää havaitsematta, kun mieheltä puuttuu Raymondin kaltainen loistava ulkopinta, ja verhoutuu Brutus-hahmon suojaan. Todenmukaisemmin kuin tässä romaanissa voidaan tässä mainittuja seikkoja tuskin esittää, vaikkakin epäilemättä kauniimmassa muodossa ja suuremman runollisen etäisyyden säilyttäen.

George Sandin merkittävin teos on romaani ”Jacques” (1834). Tässä teoksessaan kirjailijatar on antanut meille avioliittoromaanin, jonka veroista luonnonmukaisessa havainnoinnissa, hienosti ja syvällisesti ajateltujen tilanteiden rakentamisessa ja ylevissä, suurimmankin runoilijan arvoisissa kuvauksissa ei modernissa kirjallisuudessa ole. Jacques on täysin tosi ja täydellisyytensä saavuttanut mies, joka runsain määrin elämän monenmoisissa asioissa hyörittyään haluaa päästä rauhaan ja tuntee tarvetta saada tuekseen puhtaan ja rauhallisen sydämen. Hän päättää avioitua, aikomatta kuitenkaan tehdä avioliiton siteiden välityksellä sovintoa yhteiskunnassa vallitsevan tilan kanssa, jota hän vihaa.

Fernande on rakastettava, naiivi, heikko, aidosti naisellinen hahmo, joka katsoo rakastamaansa mieheen ylöspäin aivan kuin tämä olisi korkeampi olento. Hän näyttää. Hän näyttää olevan aivan predestinoitu vaimoksi, joka pystyy jopa oppimaan rakastavan suhtautumisen miehensä piippuunkin, jota hän aluksi pelkäsi. Jacques on jo kolmekymmentäviisivuotias, Fernande vasta seitsemäntoista – epäsuhde, joka huolestutti lapsirukkaa; hän kuitenkin rakastaa Jacquesia. Tällä on suhteessaan häneen sekä isän että rakastetun rooli. Mies kuuluu niihin luonteisiin, jotka ovat eläneet täyttä elämää ja yhdessä ainoassa vuodessa kuluttaneet voimiaan kymmenen tavanomaisen olemisen verran; hänen miehen sydämensä, joka pystyy vain rakkaudessa elämään todellista elämää, on kuitenkin yhä nuorekkaan vahva ja täynnä sellaista valtavaa ylpeyttä, joka antaa hänenlaisilleen luonteille vaarallisen paljon liiallista voimaa suhtautumisessa yhteiskuntaelämän tapoihin ja rajoituksiin. Hän tuntee yhä sympatiaa naista kohtaan, johon häntää yhdistää veljeyden side, vaikka hän ei aivan varmasti tiedäkään, onko Sylvia todellakin hänen sisarensa. Sylvia kuuluu niihin ihaniin, jaloihin, loistaviin naishahmoihin, joita kuvaamalla Mme Dudevant suurenmoisesti, mutta melkeinpä aavemaisesti tuo ilmi antipatiansa yhteiskunnassa vallitsevaa sovinnaistapaa vastaan. Sylvia saattaisi kaiketi ihanteellisen ylevästä sivistyksestään huolimatta rakastaa luonnonlapsen koko naisellisella antaumuksella, mutta hän ei löydä rakkautensa arvoista miestä. Octavio rakastaa häntä, mutta Sylvia ei pysty kunnioittamaan tätä; ja mitä on naisen rakkaus ilman sitä? Octavio on heikko mies, joka on oikeassa kirjoittaessaan Sylvialle: että Sylvia on rakkaudessa niin paljon hänen yläpuolellaan, että hän pakostakin tuntisi itsensä ”nöyryytetyksi”, jos hän saisi osakseen Sylvian rakkauden. Sylvia on Jacquesin naispuolinen vastine. Heidän välillään ei ole rakkautta, mutta he kunnioittavat toisiaan, ja Jacques väittää, että heitä yhdistää paljon rakkautta voimakkaampi tunne. Sylvia moittii häntä siitä, että hän haluaa avioliiton kautta alistua yhteiskuntajärjestyksen noudattamiseen ja vannoa ikuista uskollisuutta yhdelle naiselle – mitä Sylvia pitää mahdottomana. Jacques puolestaan näkee ennakolta, millaisen lopun tämäkin rakkaus saa, mutta hänen ylevät ja arvokkaat käsityksensä elämästä saavat hänet kulkemaan lujaluonteisesti kohti tulevaisuutta, jolta hän kuitenkin voi toivoa saavansa muutaman vuoden onnellista rakkautta. Fernandelle hän kirjoittaa ennen häitä: ”Yhteiskunta vaatii teiltä valaa. Teidän pitää vannoa olevanne minulle uskollinen ja alamainen eli olevanne koskaan rakastamatta ketään muuta kuin minua ja tottelevanne minua kaikessa. Toiseen näistä valoista sisältyy kohtuuttomuus, toiseen matalamielinen vaatimus. Te ette voi vastata sydämestänne, vaikka miniä olisin miehistä täydellisin.” Mutta katsokaamme, miten yhteiskunta, joka pitää tätä valaa oikeana, kostaa Jacques-paralle, joka halveksii ajatusta, että hänen olisi tehtävä siitä onnensa perusta! Fernande on hyvä, suloinen lapsi, joka todella rakastaa Jacquesiaan. Pian hänessä kuitenkin herää epäilyksiä, ja harmaita pilvijuovia karttuu nuoren avioliiton taivaalle. Arkielämän vaikutus mielialaan alkaa tuntua, ja tunnelma hallitsee mieliä. Uskomatonta on, miten pilvisempi taivas, kylmempi sää voivat vaikuttaa kahteen persoonaan, jotka elävät yhdessä joka päivä ja joka tunti. Fernandella on vikansa, jotka toki sisältyvät rakkauteen, mutta siitä huolimatta tekevät hänen miehensä onnettomaksi. Tilapäinen synkkyys miehen otsalla saa Fernanden pois tolaltaan; hän epäilee miehen rakkautta ja moittii tätä siitä, ettei tämä rakasta häntä kylliksi. Paha etenee yhä pitemmälle kummankaan tietämättä, mistä se tulee, ja apeus tunkeutuu vähitellen heidän suhteensa tärkeimpiin ja jaloimpiin ainesosiin. Jacques on toki sitä mieltä, että onnen päivien mentyä on ”mielenlujuuden” aika; mutta hän ei onnistu enää mielenlujuudellakaan korjaamaan elämäntilannetta, joka on kerran saanut ytimeen asti ulottuvan vaurion. Jacquesissa on yksi vika – se, ettei hänellä ole yhtään vikaa; ja tietoisuus tästä on etenkin Fernandelle raskas taakka. Elämän taistelujen hiomana ja tasoittelemana tämä mies on saavuttanut täydellisyytensä ja on kaikkien niiden pikkuasioiden yläpuolella, jotka ovat kyllin tärkeitä sekoittaakseen useimpien ihmisten elämän. Kirjailijatar, joka muulloin kuvaa ironisen murheen vallassa sankareittensa heikkouksia, on halunnut tässä esittää täydellisen miehen, ja – tämä on onneton. Mutta Jacquesin onnettomuus, petetyksi joutuminen, ja hänen tapansa kantaa tämä onnettomuus ovat tämän kuvauksen päätehtävänä ja tuovat romaaniin aivan uuden käänteen. Hän solmi avioliiton mielessään se pöyhkeä filosofinen vakaumus, että on mahdotonta rakastaa koko elämänsä ajan yhtä ainoaa olentoa. Mitä hän nyt tekee, kun Fernande melkeinpä vastoin tahtoaan kääntää hänelle selkänsä ja löytää kiintymyksensä kohteeksi paremmin kanssaan yhteen sopivan, heikon, mutta rakastettavan Octavion? Hän kohtelee vaimoaan mitä suojelevimmin ja kunnioittavimmin, osoittaen hänelle isällistä hellyyttä ja huolenpitoa. Hän lähtee, matkustaa pois, mutta on tämän sankarillisen uhrauksen tehdessään onneton ja sisimmässään surun murtama. Kun rakastavaisten rikollisuus paljastuu hänelle kiistattomaksi, hän päättää lopettaa elämänsä antaakseen heille tilaisuuden laillistaa suhteensa ja suoda aviolapsen asema lapselleen. Jacques haluaa kuolla osaksi sen tähden, että hän halveksii tilannetta, johon on joutunut, osaksi rakkaudesta Fernandeen, joka voi hänen kuoltuaan vielä tulla onnelliseksi, ja heittäytyy Alpeilla rotkoon, jotta Fernande otaksuisi hänen kuolemaansa vain tavalliseksi kohtaloksi, joka voi kohdata ketä tahansa matkailijaa.

– Tähän ratkaisuun kirjailijatar on sisällyttänyt yhtä paljon suurenmoista sarkastisuutta kuin aidon traagista oivallusta yhteiskunnan tilasta ja elämästä. – – Rakkaus, joka tässä jää elämään avioliiton jälkeen, on niin heikkojen yksilöiden varassa, että voitto koituu sille pikemminkin häpeäksi kuin kunniaksi; Jacquesia sitä vastoin ihaillaan vielä tuhossaankin todella ylevällä tavalla. – – Hänessä tuhoutuu avioliitto, mutta se kaatuu sankarina, joka on kuolemaan asti taistellut jalon ja merkittävän asian puolesta.

Mme Dudevant on ”Revue de Paris'n” julkaisemassa tunnetussa kirjoituksessaan ”Lettre à M. Nisard” esittänyt suhtautumisensa avioliittoon yleensä yhteiskunnallisena laitoksena niin naiivisti ja avoimesti, että arkipäivän moraalin ei pidä etsiä hänen teoksistaan tahallisia vihjailuja sen lisäksi. mitä on avoimesti näkyvissä. Hän sanoo vastanneensa joidenkin saint-simonistien ja tunnontarkkojen filantrooppien kysymykseen, mitä hän sitten haluaisi aviosuhteen tilalle: ”En muuta kuin avioliittoa itseään!” – samalla tavalla, niin hän jatkaa, kuin hän haluaisi asettaa uskonnon kompromettoineen papiston sijalle uskonnon itsensä. Hän myöntää, että hra Nisard on oikeassa sanoessaan teoksessaan ”Souvenirs de voyages”: ”Aviomiesten joutuminen turmioon tai ainakin epäsuosioon on ollut George Sandin teosten tavoitteena”, siinä mielessä nimittäin, että ilmaisut hänen romaaneissaan ovat olleet vääriä liiassa kollektiivisuudessaan, niin että hän on sanonut 'yhteiskunta' tarkoittaessaan vain yhteiskunnassa ilmeneviä väärinkäytöksiä, ennakkoluuloja ja paheita ja käyttänyt sanaa 'avioliitto' hyökätessään vain sen solmineita henkilöitä vastaan. Ja kun Nisard on ironisesti sanonut rakkautta ”George Sandin teosten kuningattareksi”, hän vastaa hyvin arvokkaasti: ”että tämä rakkaus, jonka hän haluaa nostaa nykyisen laitoksen raunioille, tosin onkin hänen Utopiansa, hänen runouttaan; että tämä rakkaus on suurta ja jaloa, kaunista, vapaaehtoista, ikuista; että se on avioliitto sinänsä sellaisena, miksi Vapahtaja on sen opetuksissaan esittänyt ja pyhä Paavali selittänyt. Tätä rakkautta hän vaatii takaisin yhteiskunnalta, takaisin laitoksena, joka on kadonnut aikojen yöhön ja joka on uudelleen tuotava esiin vuosisatojen tomun ja tapojen lian alta aidon aviollisen uskollisuuden, perheen todellisen rauhan ja pyhyyden palauttamiseksi uudelleen kunniaan, jolloin se jälleen tulisi alentavien sopimusten ja ahtaan hirmuvaltiuden tilalle, jotka ovat kehittyneet maailman alhaisen rappion seurauksena.

Tässä esitetyt mielipiteet tuovat jälleen kuin itsestään mieleen Ruotsin Almqvistin, joka on esittänyt näistä asioista käsityksiään varmasti ajan ranskalaisesta ja saksalaisesta kirjallisuudesta vaikutteita saatuaan. Kyseessä on sama yksipuolinen huomion kiinnittäminen osapuolten onneen ja autuuteen, sama avioliiton siveellisen tarkoituksen selvittämisen puute. Toisaalta voi olla helpommin ymmärrettävissä, että Mme Dudevant korostaa naisena noin voimakkaasti vaatimusta, että rakkauden on tuotettava onnea; toisaalta jotakin väärää suuntautumista hänen mielipiteissään osoittaa se, ettei hän painota äitiyden iloa, että hän kirjoittaa avioliittoromaanin, jossa lapsilla ei ole mitään merkitystä. Tämä olennainen asian puoli unohdetaan useimmissa moderneissa avioliittoromaaneissa, aivan kuin laitos olisi olemassa vain asianomaisten nautinnoksi, ei suvun jatkamiseksi ja henkiseksi jalostumiseksi. Ei kuitenkaan pidä kiistää sitä, että Mme Dudevant ja moni hänen seuraajistaan on vaikuttanut hyödyllisesti esittämällä kaunistelematta ne moraaliset puutteet, jotka liittyvät tähän laitokseen kiinteästi varsinkin tietyissä yhteiskuntapiireissä. Ja puolueeton havainnoitsija toteaa samoin helposti, että laitkin ovat jossakin määrin antaneet mahdollisuuksia sen turmeltumiseen. Muuten tunnustetaan yleisesti, että Mme Dudevant on kirjoittanut sisäisen vakaumuksensa mukaisesti ja että hänen kannustimenaan on aito pyrkimys miehen ja naisen jalompaan suhteeseen.

Hänen myöhemmissä romaaneissaan on vakaumuksellisuutta ja vakavuutta vähemmän; niissä hän on osaksi yrittänyt ilmaista Lamennais'n ajatuksiin pohjautuvia uskonnollis-demokraattisia pyrkimyksiä, osaksi ja aivan viimeksi yrittänyt löytää kansan (työläisten) elämästä aihetta runouteen. Lamennais'n vaikutus tähän kuuluisaan romaanikirjailijattareen on sinänsä merkittävä osoituksena siitä syvällisemmästä perustasta, joka kaikilla näillä tapojen kuvauksilla ja yhteiskuntaelämän vallitsevien olojen arvosteluilla on. Lamennais julkaisi taannoin viikkolehteä ”Le Monde”, jonka menestymisen hyväksi Mme Dudevantkin käytti lahjojaan – vaikkakin turhaan, koska Lamennais hairahtui aivan liiaksi syvämielisiin pohdiskeluihin, joten hänen lehtensä ei voinut saada kovinkaan suurta levikkiä.

Mme Dudevant osallistui myös edellä mainittujen Leroux'n ja Viardot'n kanssa Le revue indépendanten perustamiseen, aikakauslehden, joka on kyllä jossakin määrin vaikuttanut mielipiteisiin.

Joku lukija ei ehkä tiedä, että Mme Dudevant on markiisitar, kuuluu siis ylempään yhteiskuntaluokkaan. Hän polveutuu tunnetusta Saksin marsalkasta [Moritz Saksilaisesta/Maurice de Saxesta], August II:n ja Aurora Königsmarckin pojasta. Hänet kasvatettiin luostarissa ja naitettiin varhain miehelle, jota kohtaan hän ei tuntenut minkäänlaisia helliä tunteita ja jonka hylkäsi. Hänen myöhempään elämäänsä on tosin kohdistettu moitteita; ja hän oli pitkään läheisessä suhteessa kuuluisaan pianistiin ja säveltäjään Chopiniin. Selostaja muistaa lukeneensa varsin pikantin kuvauksen vierailusta markiisittaren luona. Heine otti esitelläkseen vierailijan, joka tapasi hänet aamukahvinsa ääressä keskustelemassa Lamennais'n kanssa. Tämä, jonka asu kuvataan sellaiseksi, joita maalaispapit käyttivät 50 vuotta sitten, joutui nyt kärsimään Heinen hyökkäyksistä, joiden aiheuttamasta ahdingosta emäntä kuitenkin yritti häntä auttaa sytyttäen samalla yhä uudelleen savukkeen, joita hän oli saanut lahjaksi Chopinilta. Hän asui siihen aikaan pienessä, aistikkaassa huvilassa Pariisin ulkopuolella. Naiskirjailijana hän on varmasti modernin ajan etevin.

Ennen kuin päätämme tämän katsauksen, muistutamme lisäksi,7 että Lamennais, jonka lukija tuntenee ainakin hänen ruotsiksikin käännetyn maineikkaan teoksensa ”Uskovaisen sanoja” (Paroles d'un croyant) perusteella, esittää kirjoituksissaan erityisesti kokonaiskuvan modernin ajanhengen kehittymisestä. Hän aloitti (1807) katolisena pappina julistamalla intomielisesti vain hartaampaa uskonnollisuutta kirkon hengessä. Kuitenkin jo kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin hän julkaisi teoksen ”Essai sur l'indifférence en matière de religion”, hän havaitsi, että hänen oli pakko antaa järjelle sanansija uskonnollisissa kysymyksissä. Sen jälkeen hän työskenteli kirkon erottamiseksi valtiosta. Kuitenkin hän siirtyi vasta heinäkuun vallankumouksen aikaan poliittisen liberalismin puolelle, ja mainitussa teoksessaan ”Paroles” (1834) hän asettaa porvarillisen vapauden kristinuskon pohjalle ja perustukselle. Sen jälkeen hän on siirtynyt yhä selvemmin puhtaaseen demokratismiin ja samoin kristillisten periaatteiden pohjalta taittanut peistä omaisuutta vailla olevien joukkojen asian puolesta. Näitä kysymyksiä käsitteleviä tämän kirjoittajan teoksia ovat: ”De la religion” (1841) ja ”Du passé et de l'avenir du peuple” (1842).

 

Jos tarkastelemme tätä lyhyttä kuvausta kokonaisuutena, näyttää siltä, ettei ole liian rohkeata väittää, että Ranskan moderni kirjallisuus, niin loistavia luomuksia kuin se sisältääkin ja niin lahjakkaita ja jaloja persoonallisuuksia kuin sen harjoittajien joukossa onkin, ei kuitenkaan kokonaisuutena aivan tyydytä pohtivan historiallisen tarkastelun, kirjallisuuskritiikin tai edes siveellisen tunteen vaatimuksia. Niihin viitteisiin, joita olemme edellä esittäneet tämän varjopuolen selittämiseksi, otamme vapauden lisätä seuraavaa.

Nykyajan kuten minkään muunkaan ajan kirjallisuutta ei voida ymmärtää ottamatta huomioon sen suhdetta valtion ja yhteiskunnan kehittymiseen. Ensiksi mainittu on meidän aikanamme jopa paljon läheisemmin sidoksissa viimeksi mainittuun, samassa määrin kuin kansat nyt ovat edustettuina kirjallisuudessa ja kansanjoukoilla on enemmän osuutta yhteiskuntamuotojen muovaamiseen ja valtioiden välisten suhteiden säätelyyn. Kirjallisuus ja tiede kuuluivat aikoinaan yhdelle yhteiskuntaluokalle, valtion hallitseminen ja yhteiskuntalaitoksen järjestäminen toiselle. Etenkään Ranskassa tätä eroa ei enää ole. Molemmat luokat ovat muiden kanssa sulautuneet yhteen ns. sivistyneeksi keskiluokaksi. Jo 1700-luvulla aatelisto ja papisto huolehtivat siellä kirjallisesta toiminnasta suureksi osaksi. Näiden luokkien turmeltuneisuus löi leimansa kirjallisuuteenkin. Kun keskiluokalla, johon nämä ovat sulautuneet, on nyttemmin ollut sekä henkinen että poliittinen valta, lienevät mainitut säädyt tämän yhdistymisen elvyttäminä ja vallankumouksen ankarien kuritusten vaikutuksen koettuaan päässeet siveellisessä mielessä korkeammalle tasolle; osaksi on kuitenkin jotakin olemassa olleesta taudista tarttunut keskiluokkaan, osaksi vallankäyttö on inhimillisen heikkouden lain mukaisesti levittänyt sitä mainitun keskiluokan keskuudessa. Niinpä Ranskan moderni kirjallisuuskin todistaa tästä lähtökohdastaan. Nautinnonhaluisen ja arvoasemia havittelevan hoviaateliston kevytmielisyys antoi 1700-luvun kirjallisuudelle siinä näkyvän varjopuolen. Taloudellisen voitonhimon vaikutus on näkynyt Ranskan modernissa kirjallisuudessa.

Asian luonteen mukaista on, että se yhteiskuntaluokka, jota on valistettava ja joka on kohotettava saamaan runsaammin osakseen yhteiskuntaelämän etuja, ei voi nousta ensimmäisiä askelmia ilman hallitsevan luokan myötävaikutusta. Asioiden järjestykseen kuuluu samoin se, että hallitseva luokka hajoaa ja jakautuu sisältä päin, niin että jokin osa siitä kääntyy tähän asti väheksyttyjen yhteiskuntaluokkien puoleen. Seikkaa ei selitetä sanomalla, että kunnianhimo, vallanhimo, kansansuosion tavoittelu jne. ovat tässä tarkoitettujen henkilöiden toiminnan pontimia. Jalompien motiivien joukossa voi tosin näitäkin olla, eivätkä ne edes ole moitittavia, jos niitä sanotaan jaloksi kunnianhimoksi. haluksi toimia ihmiskunnan hyväksi ja saada tähän tukea yleiseltä mielipiteeltä. Lisäksi havaitaan, että näiden yksilöiden joukossa on aina niitä, jotka neroutensa, tietämyksensä, lahjakkuutensa ansiosta näyttävät antavan kansakunnille ja aikakausille näiden suunnan ja luonteen; eikä vastoin harkinnan tuottamia johtopäätöksiä ja käytännön kokemusta voida olettaa, että nerous ja tietämys olisivat toisella puolella ja luonteen aateluus toisella. Jotakin ajan pahuudesta kuitenkin pakostakin tarttuu myös parhaisiin. Siitä syystä on helposti selitettävissä, että nekään, jotka näkevät turmeluksen mahdin olevan onnettomuus, eivät itse pysty vapautumaan sen vaikutuksesta. Heitä eteenpäin uudistuksiin ja uusiin luoviin tekoihin kannustavaksi voimaksi on kuitenkin tunnustettava historian, ihmiskunnan, alituinen pyrkimys kehityksen uudelle, korkeammalle asteelle. Kuten kansakunnat kaikissa tuollaisissa vaiheissa vahvistavat mieltään tarkastelemalla omaa menneisyyttään, omaa aitoa kansallishenkeään, samoin historia näyttää todistavan, että silloin korkeampi kulttuuri tunkeutuu syvemmälle sille siihen asti verraten vieraiksi jääneisiin yhteiskuntaluokkiin, puhdistuakseen ja jalostuakseen niiden turmeltumattomaan mieleen sisälle päästyään.

Tässä mielessä esitämme kantanamme, että Ranskan 1700-luvun kulttuuri menetti kevytmielisyyttään ja epäilyään, kun keskiluokka omaksui sen; että se uskonnollinen ja siveellinen henki, jonka pohjalta se on nyt modernina kulttuurina lähtenyt, ei ole vielä pystynyt kehittymään vakiintuneeksi luonteeksi, mutta että se juuri tätä kehittymistä varten nyt etsii voimaa kansakunnan suurista joukoista, joissa siveellinen voima on turmeltumattomana jäljellä. Tämän vaikutus kehittää sitten korkeammissakin yhteiskuntaluokissa sen siveellisen energian, jonka vallankäyttö on niiden piirissä rappeuttanut – samoin kuin, kuten olemme toistuvasti huomauttaneet, niissä molemmissa säädyissä, jotka edustivat 1700-luvun sivistystä. ei enää tavata tuon vuosisadan kevytmielisyyttä eikä epäuskoa.

Todisteita tästä kulttuurin kehityskulusta ja etenkin sen modernista kehittymisestä löytyy kaikkien niiden kansakuntien kirjallisuudesta, jotka keskeisesti edustavat nykyajan sivistystä. Siitä ei kuitenkaan todista pelkästään kirjallisuus, vaan itse kielikin. Tämä käy havainnollisesti ilmi ennen muuta Ranskan kirjallisuudessa ja kielessä. Vasta Frans I:n hallituskaudella 1500-luvun alussa lakkasi latina olemasta Ranskan virallinen kieli. Mutta sen sijaan ranskan kieleen tunkeutui joukko kreikan- ja latinankielisiä sanoja ja termejä. Suunnilleen sadan vuoden kuluttua olivat vieraat sanat kuitenkin osaksi syrjäytyneet, osaksi sulautuneet kieleen paremmin siihen sopeutuvalla tavalla. V. Hugo pitää tuota kautta kielen suurimman rikkauden ja kauneuden aikana. Vuoden 1700 molemmin puolin kehittyi klassismin kieli, joka on toki erinomaista säännönmukaisessa selvyydessään, voimassaan ja sujuvuudessaan, mutta josta puuttuu rikkautta ja tunteen lämpöä. Sen takia modernin kirjallisuuden on kielenkin osalta palattava vuoteen 1600 ja tätäkin aikaa kauemmaksi keskiajan kirjallisuuteen ja vanhaan kansanrunouteen, samalla kun se toisaalta toi kansankielen kirjallisuuden piiriin ottamalla runouden sisällön nykyisyydestä. Niinpä nykyisin ollaan sitä mieltä, että ranskan kielestä on jälleen tullut myös mielikuvituksen ja tunteen, ei pelkästään asioita tarkastelevan järjen kieli, kuten 1700-luvulla. Olemme jo edellä maininneet, että Ranskan koko vanhempi kansalliskirjallisuus on vasta aivan viime aikoina vedetty esiin vuosisatojen unohduksesta.

Ranskassa ei ole vielä ilmennyt erityisen merkittäviä kirjallisia pyrkimyksiä kansan varsinaisten suurten joukkojen keskuudessa kuten Englannissa. Sosialististen ja valtiontaloutta käsittelevien lentolehtisten kirjoittajia ja sanomalehtiä (muiden muassa l'Avenir) lukuun ottamatta mainitaan vain yksi tästä luokasta kohonnut jossakin määrin merkittävä runoilija, joviaalisesti idyllinen peruukintekijä Aden, joka on syntyisin Etelä-Ranskasta, jollemme erehdy. Hän on runoillut maakunnassaan puhutulla kansankielellä. Useiden kirjailijoiden teoksissa on kuitenkin viittauksia kirjallisuuden tulevaisuuteen, jolloin runous nykyistä enemmän käsittelee kansanelämää tavoittaakseen sisältöönsä luonnonmukaisen totuuden. Niinpä Mme Dudevant sanoo:

”Jäljellä olisi vielä täysin uuden, muiden yhteiskuntaluokkien tuskin tuntemien kansantapojen pohjalta nousevan kirjallisuuden luominen. Tämä kirjallisuus kasvaa kansan omasta sylistä; ennen pitkää se kasvaa sieltä loistavaksi hahmoksi. Sen yhteydessä romanttinen runous saa uutta voimaa.”

Lisätkäämme vielä, että poliittinen mullistus, jonka kirjallisuuden kehitys suureksi osaksi selittää, antaa puolestaan tälle sen sisimmän merkityksen. Lukija tietää, että vuoden 89 Ranskan vallankumousta on sanottu poliittiseksi, jollainen toistui 1830; mutta helmikuun mullistusta on sitä vastoin sanottu sosiaaliseksi vallankumoukseksi. Tämä merkitsee vain sitä, että liberaaliset valtiomuodot eivät voi sinänsä synnyttää kansakuntaa uudelleen ilman sen perhe-elämässä ja eri yhteiskuntaluokkien välisissä suhteissa noudattamien tapojen ja näitä tapoja lähinnä vastaavien lakien uudistamista. Tämä vakaumus on tuotu ilmi helmikuun vallankumouksessa. Sana ”sosiaalinen” on siis kaikkialla pätevä ilmaus mainituista yhteiskunnan sisäisistä oloista, kun niitä tarkastellaan erillään yleisistä poliittisista instituutioista. Se seikka, että tämän vallankumouksen sosiaalinen luonne Ranskassa on käynyt ilmi lähinnä varakkaan ja omistamattoman kansanluokan välisissä suhteissa, perustuu siihen, että vuodesta 1830 omaisuus ja pääomat ovat olleet myös poliittisia vallanpitäjiä Ranskassa. Syvemmin käsitettynä jo tämä kuitenkin viittaa yleisempään tietoisuuteen tapojen ja mielenlaadun uudistamisen välttämättömyydestä. Juuri tämä sama tietoisuus kaikissa elämän oloissa vallitsevasta turmeluksesta ilmenee jyrkkänä sävynä sosiaalisessa romaanikirjallisuudessa. Tätä tietoisuutta ei 1700-luvulla ollut. Silloin etsittiin kaikinpuolista pelastusta pelkästään yhteiskuntamuotojen, ennen muuta valtiomuodon muuttamisesta; nyt kyseessä on yhteiskuntaelämän saattaminen uudelle kannalle. Kukapa haluaisikaan kiistää sitä, että tämä tietoisuus ei vielä ole kehittynyt täysin selväksi. Inhimillinen tietämys ei riitä ratkaisemaan, tapahtuuko tämä kehitys pelkästään vakaumuksen muuttumisen tietä vai todistavatko uudet mullistukset muotojen pysymättömyyden, niin kauan kuin ajatustapa ja käytännön tavat eivät ole kokeneet täydellisempää uudistusta. Koko aikaisempi kehitys uskonnollisen tarpeen uudesta heräämisestä kaunokirjallisuuden sosiaaliseen suuntaukseen asti todistaa kuitenkin riittävän hyvin, että tämä viimeksi mainittu uudistus on alkanut.

Ilman erehtymisen vaaraa voi olettaa, että nykyisten yhteiskunnallisten liikkeiden pohjana Englannissa, Saksassa ja osaksi Italiassa ovat samat seikat kuin Ranskassa; vaikka minkään muun maan kuin Ranskan kirjallisuudesta ei saa samaa kokonaiskuvaa nykyajan pyrkimyksistä. Sikäli kuin pystymme arvioimaan, on Saksassa itseään poliittiseksi ja sosiaaliseksi nimittävä kirjallisuus sekä tieteelliseltä että runolliselta arvoltaan myös paljon tämän alapuolella. Ranskassa ovat kaikki uudenlaisen yhteiskunnan rakentamiseen tarvittavat keskenään ristiriitaiset ainesosat ehtineet saada selkeämmän hahmon, ja siellä voidaan jo katsoa tulevaisuuteen harhoja näkemättä. Saksassa sitä vastoin kuohuu niin monia epäselviä pyrkimyksiä ja etunäkökohtia, että tämä epävarmuus ja epämääräisyys on tunnusomaista myös maan kirjallisuudelle. Jo pikasilmäys kuitenkin osoittaa, että sekä siellä että Italiassa on käynnissä sama kulttuuriprosessi kuin Ranskassa; tästä syystä tämä viimeksi mainittu leimautuu myös Euroopan sivistyksen tulevaisuuden kannalta ratkaisevan tärkeäksi henkiseksi liikkeeksi.

Jos olemme nyt onnistuneet osoittamaan, että Ranskan moderni kulttuuri, millaisia ja miten suuria puutteita siinä sitten onkin, pyrkii asettamaan perustakseen sen, mikä aina ja kaikkialla on tuottanut tulokseksi kansakuntien ja aikakausien jalostumista, voinemme odottaa lukijan antavan anteeksi tämän esityksen muun vajavaisuuden. Nykyisen kaltaisina aikoina joutuu jokainen ihmiskunnan korkeammista asioista kiinnostunut suomalainen pakostakin tuntemaan levotonta ahdistusta epävarmana siitä, mitä edessä on. Historian jokaiselle sivulle on toki kirjoitettu kertomuksia ankarammista taisteluista kuin ne, joissa nykyisen mullistuksen ratkaisua haetaan, kun mikään aika taas ei ole kokenut niin laajoja ja nopeasti eteneviä liikkeitä kuin nykyinen. Uuseurooppalaisten [Ny Europeiska] yhteiskuntien kehitys verrattuna siihen uraan, jonka historia tuntuu niille osoittavan, on toisaalta niin alkuvaiheessa, että tämäkin antaa ajattelevalle ihmiselle perusteen toivoa uutta tieteessä ja taiteessa satoa tuottavaa päivää Mikään ei kuitenkaan voi antaa varmempia perusteita toivoon tai toivottomuuteen kuin juuri nykyaikaa edeltäneen ajan kulttuurityön tutkiminen. Ja kun tämä aika on ollut harvinaisen pitkä yleisen rauhan kausi, jona toiminnan maailmassa ei ole tapahtunut suuria, mutta jolle mielipiteiden taistelut ovat olleet tunnusomaisia, on sen kirjallisten ilmiöiden tutkiminen pakostakin erityisen merkityksellistä ja hyödyllistä.

Selostajan tarvitsee tuskin pyytää lukijalta anteeksi tämän jo numeroon 6 luvatun jatko-osan viivästymistä. Se nimittäin itsessään todistanee, että vieläkin pitempää viivytystä olisi ehkä tarvittu. Asianhaarat kuitenkin vaativat jättämään sen tällaisenaan lukijan suopeasti arvioitavaksi.

J. V. S

 

 

• 1. Hän oli aloittanut kuuluisan runoelman uudelleenmuokkauksen ja antanut sille muutetun nimen ”Gerusalemme conquistata” ”liberatan” sijasta ja tässä työssään tärvellyt sen. Hänen mielenhäiriönsä syyksi on kuten tunnettua selitetty kiihkeä rakkaus hänen suojelijansa sisareen, Esten ruhtinattareen.
• 2. Italialla ja Espanjalla ei ole muunlaista selostajan tietämän mukaan. Niin Ranskassa kuin Saksassakin on vain vähäisiä ja kristillisiin aineksiin sekaantuneita jäänteitä vanhemmasta pakanuuden aikaisesta kansanrunoudesta.
• 3. Tämä armonvalintaa koskeva jansenistinen riita, johon Ludvig XIV:n aikana koko hovikin otti innokkaasti osaa, osoittaa suurenmoisella tavalla, miten pelkät oppilauselmat voivat tehdä kiihkoilijoita mitä ontoimmista, ajatus- ja elintavoiltaan muuten täysin periaatteettomista ihmisistä.
• 4. Selostajan tietämän mukaan kokeiltiin aluksi vain yhtä räätälin-”työpajaa”. Muuten työläisille osoitettiin vain maankaivuu- ym. vastaavia töitä. Niinpä ei ollut merkillistä, että joukko työläisiä jättäytyi pois työstä ja että hallitus silti maksoi päivärahaa. Se oli itse romahduttanut yksityisen kilpailun – eikä halunnut myöskään hajottaa armeijaansa. Kun se teki tämän, armeija ryhtyi vastarintaan.
• 5. Ks. tämän lehden vuoden 1847 nroa 14.
• 6. Ital. = juoni, asiaan sekoittaminen.
• 7. Edellä olevasta esityksestä unohtuneena mainitaan tässä myös Benjamin Constantin ”De la religion considérée dans sa source, ses formes et ses développements” (1824–34), laaja teos, jossa kirjailija pyrkii osoittamaan uskonnon lähteeksi ihmisen henkisen olemuksen.