Toivomme koko Suomen kansan tavoin, ettei tämän kysymyksen ratkaisemista enää tarvitse odottaa edes monta päivääkään. Se on luultavasti ratkaistu, jo ennen kuin lehden tämä numero näkee päivänvalon.
Venäläisen setelirahan arvo on nykyisin virallisesti 10 ½ prosenttia sen nimellisarvoa vähäisempi, ja tämä kurssi on ollut voimassa jo pitkään.
Tämä toimenpide ei ole oikeastaan aiheuttanut mitään muutosta. Henkilöllä, jolla oli 12. toukokuuta hallussaan ruplan seteli, oli varoja vain 89 ½ kopeekkaa. Toukokuun 13. päivänä hän saattoi tätä seteliä vastaan saada nämä 89 ½ kopeekkaa hopearahana, mikä edellisenä päivänä ei ehkä ollut lainkaan mahdollista tai oli ainakin hyvin hankalaa. Mutta mitäpä hän tästä rahanvaihdosta hyötyy. Hän ostaa paperiruplalla saman määrän tavaraa, samat 30 schillingiä Hampurin pankin rahaa. Setelin ja hopean arvo on sama.
Entäpä suomalainen seteliraha? Sen osalta tilanne oli 12. toukokuuta sama kuin venäläisenkin rahan, sen arvo oli 89 ½ kopeekkaa. Senkin arvo oli 13. päivänä muuttumaton, mutta sitä vastaan ei ehkä heti saanut vastaavaa määrää hopearahaa. Tämä onnistui, kun ensin vaihtoi markkamääräiset setelit venäläisiksi ruplan seteleiksi. Mutta tästä vaihto-operaatiosta omistaja ei ollut hyötynyt mitään.
Kun siis suomalaisten setelien omistajalla ei ollut mitään etua rahojensa vaihtamisesta venäläisiksi seteleiksi tai hopeaksi, venäläisten setelien omistajan kannatti ilmeisesti vieläkin vähemmän vaihtaa niitä suomalaisiksi. Hän saattoi saada seteleillään hopeaa. Miksi hän siis vaihtaisi itselleen suomalaisia seteleitä, joita vastaan hän ei ehkä sitä saa?
Muuan seikka saattaisi kuitenkin muuttaa näiden setelilajien keskinäistä suhdetta – jos nimittäin havaittaisiin, että jommallakummalla lajilla voidaan ehkä piankin vaihtaa enemmän hopeaa kuin 89 ½ kopeekkaa.
Venäläisen setelirahan osalta tällainen mahdollisuus on näköpiirissä. Seteliruplalla on määrä saada 91 ½ hopeakopeekkaa 13. elokuuta.
Jos tämä toteutuu, se on hyvä asia venäläisten setelien omistajille. Jos he säästävät setelinsä elokuun 13. päivään, he ansaitsevat niille tuottoa 2 pros., tarkemmin sanottuna 2,234 eli 2 1/4 pros.
Mutta ellei Suomen setelirahan vaihtamiseen hopeaksi avata samoja tai parempia mahdollisuuksia, se säilyttää vanhan arvonsa venäläisten setelien arvon kohotessa. Sitä vastaan saa edelleenkin hopearahaa vain 89 ½ kopeekkaa. Tästä selvästikin seuraa, että jokainen joutuu elokuussa maksamaan venäläisestä ruplan setelistä 1 ruplan 2 1/4 kopeekkaa suomalaisina seteleinä.
Lisäksi tästä tietysti seuraisi, että jokaisen, jolla on hallussaan suomalaista setelirahaa, olisi viisainta lunastaa sillä itselleen venäläisiä seteleitä ennen elokuun 13. päivää.
Suomen Pankin edut eivät voi tässä asiassa olla toisenlaiset kuin yksityishenkilön. Mitä enemmän venäläistä setelirahaa se saisi hankituksi omilla seteleillään, sitä enemmän se hyötyisi.
Suomen Pankki voisi jopa yhtä hyvin kuin venäläinenkin pankki maksaa 89 ½ hopeakopeekkaa jokaisesta venäläisestä seteliruplasta. Sanomme: yhtä hyvin, mutta totuus on, että Suomen Pankki hyötyisi, mutta Venäjän pankki puolestaan menettää hopeaansa.
Kukaan ei toki kuitenkaan tarjoaisi venäläisiä seteleitään Suomen Pankille 89 ½ kopeekan vastineeksi. Eihän näillä 89 ½ kopeekalla saa yhtään enempää kuin venäläisellä seteliruplallakaan. Päinvastoin: setelillä voi saada hyötyä elokuussa, eikä kukaan, joka siihen saakka voi pitää kiinni setelistään, liene halukas luovuttamaan tulossa olevaa voittoa Suomen Pankille.
Tässä tilanteessa toistaiseksi ollaan. Venäläinen seteli on hopearahaa arvokkaampi, siis sitä rahamäärää, jonka Venäjän pankki setelistä maksaa, ja samalla tasan yhtä paljon arvokkaampi kuin suomalainen seteli. Tämä korkeampi arvo johtuu siitä, että tuosta setelistä luvataan maksaa elokuussa 2 1/4 pros. enemmän hopearahaa kuin nyt.
Venäläisen ja suomalaisen setelirahan keskinäinen suhde muuttuisi tietysti täysin toisenlaiseksi, jos viimeksi mainittukin luvattaisiin selkeästi lunastaa jonakin tiettynä ajankohtana nimellisarvoaan vastaavalla määrällä hopeaa.
Tiedetään, että tämä on toteutettavissa, että Suomen Pankilla on hallussaan hopeaa säädetty määrä eli 7/15 liikkeelle laskemansa setelistön arvosta. Seteleitä ei kuitenkaan voida ryhtyä vaihtamaan nimellisarvostaan hopeaan; esteenä on tunnetusti se seikka, että pankissa ja valtion kassoissa on otettava vastaan venäläisiä seteleitä.
Kukaan ei ole voinut jäädä tietämättömäksi siitä, etteivät vuoden 1809 valtiopäivät lainkaan tunteneet venäläisiä hopeaan sidottuja seteleitä, vaan vain venäläiset pankkiassignaatit. Pankkiassignaattien vaihtoarvo hopeaan riippui jo silloin agiosta [kurssiero eli määrä jolla rahan kurssiarvo ylittää nimellisarvonsa], jonka suuruus oli jätettävä tulevaisuudessa määräytyväksi. Joulukuun 29. päivänä 1809 annetussa manifestissa julistetaan ”valtakunnan” seteliraha Suomessa käyväksi rahaksi. Silloin ei ollut olemassa muuta venäläistä setelirahaa kuin näitä assignaatteja. Liikkeelle lasketut ja ”tulevaisuudessa” liikkeelle laskettavat hopearuplamääräiset setelit julistettiin 1841 tällaiseksi valtakunnan rahaksi. Olisi toki ollut kohtuullista, että valtiopäiviä olisi kuultu tästä muutoksesta. Tiukasti tulkittuna perustuslaki varaa kuitenkin valtiopäiville ainoastaan oikeuden osallistua metallikolikkojen painon ja pitoisuuden määräämiseen.
Pankkiassignaattien arvon aleneminen ei vienyt niiltä asemaa laillisena rahana eikä muuttanut niiden suhdetta Suomen Pankin tuolloisiin pikkuseteleihin, eikä arvon aleneminen ole myöskään voinut eikä voi ilman erillistä päätöstä vaikuttaa nykyisten venäläisten hopearuplamääräisten setelien asemaan.
Venäjän nykyiset setelit on samoin kuin entiset [Pietarin] Kauppapankin setelit laskettu liikkeelle ”esivallan takuulla”. Setelit laskee liikkeelle Venäjän valtionpankki. Jos säädyt olisivat 1809 varautuneet tulevaisuuden varalta päättämällä, että jonkin tietyn aikamäärän kuluttua vain hopearaha sekä Suomen Pankin setelit olisivat maassa laillisia maksuvälineitä, asiat olisivat olleet hyvin. Tämä oli kuitenkin mahdotonta, koska tuolloin liikkeessä oli eniten Ruotsin setelirahaa eikä minkäänlaisia rahastoja näiden seteleiden lunastamiseksi ollut olemassa. Venäjän seteliraha sai siis käypänä rahana saman aseman kuin Ruotsin setelit. Ja kun pankkiassignaatit vaihdettiin hopearuplamääräisiin seteleihin, tätä oli ehdottomasti pidettävä edullisena ratkaisuna, koska se lopetti setelirahan kurssin vaihtelun. Elettiin raskasta aikaa, kun valtiolle menevät maksut oli maksettava ruplina ja maksajien oli vaihdettava Ruotsin rahaa tähän setelilajiin sellaisella kurssilla, jonka perintää hoitava virkamies suvaitsi määrätä, ja kun ruplamääräisten setelienkin agio kasvoi päivästä päivään.
Lainopillinen saivartelu ei auta politiikassa. Väite, että ”tulevaisuudessa liikkeelle laskettavien” setelien olisi ymmärrettävä tarkoittavan vain Suomen Pankin seteleitä, on selvästikin tuollaista saivartelua. Säädös ei erottele venäläisen ja suomalaisen setelirahan käypäisyyttä. Jos venäläinen seteliraha olisi voitu julistaa kelpaamattomasti niin vähäisellä viisaudella kuin mainittu viisastelu on laadittu, tämä olisi epäilemättä tehty jo kauan sitten.
Nyt sen sijaan tiedetään, että Suomen senaatti on viime vuosien aikana kahdesti yrittänyt saada tuollaisen ratkaisun aikaan. Ensimmäisellä kerralla, luullaksemme vuoden 1860 alussa, ehdotus torjuttiin pelkästään vetoamalla siihen, että venäläisen setelirahan arvostus saattaisi heikentyä, jos leviäisi tieto, ettei se ole enää lasillinen maksuväline Suomessa. Maan kenraalikuvernööri ja valtiovaraintoimituskunnan päällikkö joutuivat silloin neuvottelemaan ainoastaan Venäjän valtiovarainministerin ja Venäjän finanssikomission tuolloisen puheenjohtajan kreivi Nesselroden kanssa. Ehdotus kaatui heidän esittämiensä epäilysten takia; Suomi sai tuolloin kuitenkin oman rahayksikkönsä, kuten tunnettua – ja ellemme väärin muista, myös lupauksen, että vain Suomen seteliraha olisi maassa käypää rahaa, heti kun tämä uudistus voitaisiin toteuttaa Venäjän setelien nauttimaa luottamusta vahingoittamatta. Kun nykyisten rahaolojen haitat alkoivat tuntua maassa yhä pahemmin, esitys toistettiin vuonna 1861. Tällöin kysymys siirrettiin mainitun finanssikomission käsiteltäväksi. Siirto vähensi hankkeen onnistumisen mahdollisuuksia, koska asiaan pääsivät vaikuttamaan myös Suomen riippumatonta rahalaitosta periaatteellisesti vastustavat mielipiteet. Noita mielipiteitä ei säädöksiin nojautuvalla sanasaivartelulla juuri pystyttäne vastustamaan.
Senaatti, joka on nyt kenraalikuvernöörin ehdotuksesta esittänyt samasta asiasta anomuksen Hänen Majesteetilleen kolmannen kerran, ei tietenkään ole voinut valita menetelmäkseen tuollaista typerää mielenosoittamista. Päinvastoin kerrotaan, että anomus on mitä erinomaisin poliittinen asiakirja eli kuuluu osoittavan selkeästi poliittiseksi välttämättömyydeksi Suomen rahaolojen järjestämisen pysyvästi riippumattomiksi kaikista muista vaihteluista kun maan omasta kyvystä pitää rahaolojaan yllä.
Maamme julkisessa elämässä ei vielä lainkaan ymmärretä kirjaimiin takertuvan saivartelun ja politiikan välistä eroa. Täällä nousee esiin suuria poliitikkoja, joiden koko viisaus sisältyy yhden ainoan sanan steriiliin ruotimiseen, ikään kuin asian ratkaisu riippuisi tästä sanoja ja ilmaisuja koskevasta oikeudellisesta todistelusta. He näyttävät ajattelevan, että poliittinen oikeus samastuu nokkelaan päättelyyn kihlakunnanoikeudessa. Tämä lapsellinen käsitys liittyy toiseen varsin monien henkilöiden kuvitelmaan, että nykyisinä aikoina tarvitsee vain esittää vaatimus millaisessa peräkylän lehdessä tahansa saadakseen sen heti toteutumaan, ja niinpä havaitaankin, että ponnistelut tuollaisten vaatimusten keksimiseksi ovat tämän lajin poliitikkojen varsinaista työtä ja että heidän maineensa oman pienen piirin keskuudessa kasvaa sitä mukaa kuin tämä puuhastelu edistyy.
Machiavelli sanoo: ihminen antaa helpommin anteeksi isänsä murhan kuin omaisuutensa viemisen. Yleensä hän tuo julki ihmisen huonot puolet. Kiistattomasti ihmiset kuitenkin ennemmin tai myöhemmin sopeutuvat sellaiseen asiaintilaan, jota ei enää voida muuttaa, mutta kevennettävissä oleva rasitus tuntuu sitä raskaammalta, mitä kauemmin avun saaminen viipyy, ja yhtä varmasti aineelliset menetykset herättävät kansan keskuudessa helpoimmin levottomuutta. Niinpä sen ansaitsemismahdollisuuksien jatkuva ja järjestelmällinen rajoittaminen sille täysin vieraiden tarkoitusten hyväksi saa sen väistämättä tuntemaan tyytymättömyyttä ja tympääntymistä. Tällä tavalla se oppii varmimmin ja nopeimmin vihaamaan niitä oloja, joissa se joutuu tuollaisen ikeen alle. Koska olojen mahdolliset hyvät puolet eivät ole yhtä selvästi havaittavissa, niillä on haittojen rinnalla vähän merkitystä. Tällaisilla perusteilla on painoarvoa politiikassa, koska minkään valtiotaidon tahallisena tavoitteena ei ole kansojen köyhdyttäminen eikä niiden tyytymättömyyden nostattaminen. Rasituksen perusteleminen on sitäkin vaikeampaa, jos sitä on kestettävä ilman järkevää tarkoitusta. Ja lienee vaikeata osoittaa, että hopearahan ottaminen ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi Suomessa voisi millään vaikuttavalla tavalla heikentää Venäjän setelirahan arvostusta. Tietääksemme mitään tuontapaista ei ole ennenkään voitu osoittaa, vaan vain epämääräisiä olettamuksia on esitetty. Voisi ajatella, että toimenpiteelle on annettava vain se merkitys, että osa olemassa olevasta setelistöstä, nimittäin Suomen seteliraha, pelastetaan arvonalennukselta. Miten ikinä asiat tässä suhteessa ovat olleetkin, nyt Venäjän setelien arvo ei enää missään tapauksessa voi laskea nykyistä 89 ½ hopeakopeekan vaihtokurssia alemmaksi, ryhdytäänpä täällä Suomessa millaisiin toimiin tahansa. Vaatimus Venäjän setelirahan säilyttämisestä laillisena maksuvälineenä täällä ei siis selvästikään enää palvelisi mitään järkevää tarkoitusta. Tuollaiselle vaatimukselle ei ainakaan enää nykyisin voitaisi esittää edes valtiontaloudellisia syitä. Ellei siis senaatin anomukseen suostuta tälläkään kerralla, on ilmeistä, että Suomen valtiontalouden riippumattomuutta vastustetaan par principe [periaatteellisista syistä] ja pidetään mahdollisten sulauttamistoiveiden ja suunnitelmien esteenä. Me puolestamme emme usko tuollaisten mielipiteiden pääsevän voitolle, koska ne merkitsisivät vuosisatoja jatkuvaa kamppailua. Olemme vain halunneet sanoa selvästi, millaisen tulkinnan viriämiseen uusi hylkäyspäätös väistämättä johtaisi.
Jos nyt oletetaan sen onnekkaan ja varmastikin odotettavissa olevan tilanteen toteutuvan, että hopearahasta tulee maan ainoa maksuväline, jäljellä on kuitenkin pitkä tie tähän saadusta suostumuksesta Suomen Pankin setelien todelliseen vaihdettavuuteen parikurssilla hopearahaksi.
Sanotaan, ettei vaihtamista voida aloittaa pankin nykyisen hopeavarannon turvin. Tämä johtuu siitä, ettei nykyisin ole liikkeessä lainkaan hopearahaa. Arvioidaan, että liikkeessä pitäisi olla ainakin 1½ miljoonan arvosta hopearahaa, jotta tilanne olisi normaali. Luultavasti tarvitaan kuitenkin vielä enemmän, niin kauan kuin pankin liikkeessä olevan setelistön määrä on meidän oloissamme suuri eli noin seitsemän miljoonaa.
Näyttää selvältä, että jos mainittu hopeamäärä olisi otettava pankin nykyisistä noin kolmen miljoonan ruplan varoista, niiden jäljelle jäävä noin 1 ½ miljoonan hopeamäärä jää niukaksi verrattuna mahdolliseen kysyntään ulkomaisten saatavien ja lainojen maksamista varten. Mutta jos pankki poistaa liikkeestä kaksinkertaisen määrän seteleitä liikkeelle laskettavan hopearahan yhteissummaan verrattuna, niin kuin sen pitää tehdä, eli perii myöntämiään lainoja takaisin mainitun summan arvosta, maan yritystoiminnan liikepääomat tosiasiassa supistuvat 1 ½ miljoonaa. Tuollaisen vähennyksen eli lainojen tuohon summaan yltävän takaisinperinnän täytyy johtaa tuonnin supistumiseen, jolloin hopean vientitarve siis vähenee ja pankin jäljellä olevasta hopeavarannosta menetetään vähemmän.
Pankin antolainauksen supistuminen joksikin aikaa saattaa tuntua monella taholla raskaalta. Selvää kuitenkin on, että pankin on supistettava liikkeessä olevaa setelistöään, jos se haluaa estää seteleiden liiallisen vaihtamisen hopeaan. Yhdyspankin toiminnan aloittaminen suunnilleen samaan aikaan lisää liikemiesten mahdollisuuksia lainojen saamiseen. [Suomen] Pankin ei kuitenkaan tarvitse rajoittaa vekselien eikä lyhytaikaisten maksuosoitusten diskonttausta. Se voi haitatta periä pois puolen vuoden luottojaan, joiden vakuudet ovat papereina.
Pankin johtokunta tai pikemminkin liikemiehet luultavasti hylkäävät tällaisen menettelyn. Jo nyt kuuluu ääniä, joiden mukaan hopean hankkiminen on valtion eikä pankin tehtävä. Valtion on otettava 1½ miljoonan hopealaina ja hankittava siten maahan lisää hopeaa.
Valtion asiaan puuttumisen perusteluksi kuulee sanottavan. ettei hopean katoaminen liikkeestä ja maasta johdu pankista, vaan poliittisista oloista. Tämä on selvästikin tyhjänpäiväinen veruke. Pankkihan on olemassa juuri pitääkseen hopean hallussaan. Kun kurssi on epäedullinen mistä syystä tahansa, mutta pankki lisää silti matalakorkoista antolainaustaan edelleen, mikään inhimillinen mahti ei pysty estämään hopean katoamista liikkeestä. Jos pankki olisi ajoissa supistanut avokätistä rahantarjontaansa sitä mukaa kuin kurssi lähti laskemaan, se olisi saanut haluunsa hopean – ainakin jonkin osan siitä; onhan lainat maksettava takaisin jonkinlaisella rahalla. Sen sijaan pankki on itse ottanut lainaa lainatakseen rahat edelleen ja kaksinkertaistaakseen muutamassa vuodessa antolainauksensa ja liikkeessä olevien seteliensä määrän.
Venäjällä on puutetta rahasta, vaikka seteleitä on laskettu liikkeeseen satojen miljoonien arvosta. Samanlainen on tilanne tässäkin maassa. Samalla hintataso on noussut. Se ei ole kuitenkaan noussut vain sen 10 prosentin verran, minkä paperirahan arvo on alentunut, vaan saman ajanjakson kuluessa ainakin 25 pros. Katovuosi tai merisaarto jne. voi korottaa tavaroiden hintoja rahan saatavuudesta riippumatta. Mutta jos eletään kallista aikaa ilman tuollaista syytä, se ei voi johtua muusta kuin rahan ylitarjonnasta. Rahanpuutetta voi aivan hyvin ilmetä tämän liikepääomien runsauden ohella. Rahanpuutetta kokee nimittäin osa liikemiehistä, sellaiset, jotka juuri tämä rahan runsaus ja lainanoton helppous on houkutellut ryhtymään isoihin hankkeisiin. He ovat levittäneet rahat suurille ihmisjoukoille, jotka eivät kuitenkaan ole niistä rikastuneet, koska kaikkien tavaroiden hinta on noussut. Mutta koska lainarahan lähde ei voi kasvaa loppumattomiin, näiltä liikemiehiltä puuttuu rahaa uusiin hankkeisiin ja ehkä osaksi jo aloitettujenkin yritysten ylläpitämiseen.
Ei ole aihetta vastustaa sitä, että luottoa saadaan ja voitontavoittelu yltyy. Vaikka jokin yritys epäonnistuukin, maa hyötyy siitä aina pysyvästi jonkin verran. Vaadimme vain, että luotonantaja, Suomen Pankki, saa hoitaa asiansa itse ilman valtiovallan sekaantumista niihin. Jos pankki velvoitetaan ilman muuta lunastamaan setelinsä, se keksii kyllä keinon siihen eli setelinannon jo mainitun supistamisen. Jos se laskee tarvitsevansa päivittäisiä liiketoimiaan varten 1 ½ miljoonan arvosta hopeaa, sen on etukäteen perittävä pois suunnilleen tämän verran seteleitään. Näin ollen voi kulua jonkin aikaa, ennen kuin setelien vaihtaminen hopearahaan voi alkaa sen jälkeen, kun hopearaha on julistettu ainoaksi tulevaisuudessa käyväksi rahaksi. Pankin nykyisen liiketoiminnan perusteella tätä ei kuitenkaan nähtävästi jouduta odottamaan pitkään. Jos setelien vaihtaminen hopeaan paisuu silti mittavaksi ilmiöksi, pankki voi käyttää samaa keinoa kuin kaikki maailman pankit, vähentää vaihdantaa korottamalla diskonttokorkoa ja lyhentämällä laina-aikoja.
Yleensäkin on periaatteessa nurinkurista, että hallitus käyttää Suomen Pankkia valtiollisten tarkoitustensa edistämiseen, olkoonpa nämä miten kiitettäviä tahansa. Jos hallitus haluaa tukea maan elinkeinoelämää, se voi toimia niin, mutta älköön käyttäkö Suomen Pankkia siihen. Ellei tämän pankin liiketoimia hoideta yksinkertaisesti niin kuin erillistä liikeyritystä hoidetaan, niiden tila jää kehnoksi, kuten tähän asti on käynyt. Pankki tukee kyllä elinkeinoja omasta puolestaan, kun se on pankille edullista. Ja vain silloin elinkeinoelämäkin todella hyötyy tuesta.
Järjestämätöntä eli vaadittaessa maksettavaa valtion kotimaista lainaa pidetään pahempana esteenä setelien hopealla lunastamisen pikaiselle aloittamiselle.
Tuntuu vaikealta uskoa, että 4 prosentin obligaatioiden tai Saimaan kanavan obligaatioiden palautuminen lunastettaviksi seuraisi heti, jos pankki aloittaisi setelien vaihtamisen hopeaan. Niiden arvohan nousee silloin 10 prosenttia ja niistä tulee väistämättä entistäkin halutumpia. Sattumanvaraisesti lunastettaviksi tarjottavien obligaatioiden lunastaminen ei varmaankaan muutu entistä vaikeammaksi, koska jokainen näiden arvopaperien omistaja on varmasti yhtä tyytyväinen saadessaan Suomen Pankin seteleitä kuin sen hopeaakin.
Olojen muuttuessa voidaan toki joutua tilanteeseen, jossa halu obligaatioiden hallussapitoon vähenee ja niitä tuodaan lunastettaviksi suurten summien arvosta. Tällaisiin tekijöihin kuuluu Yhdyspankin perustaminen. Tämä pankki tarjoaa korkeamman talletuskoron. Ei ole mitään aihetta olettaa, ettei se saavuttaisi luottamusta, ja varmastikin moni valtion arvopapereiden haltija luovuttaa ne tälle pankille, jonka taas on pyrittävä hankkimaan talletetuille varoille korkeampi korko, joten se esittää ne valtiolle lunastettaviksi.
Tällä tavalla saadaan vastaava määrä tähän asti kassakirstuissa maannutta rahaa yleiseen liikkeeseen. Liike-elämän käytettävissä oleva pääoma saattaa näin kasvaa 3 ½ miljoonan verran – jos nimittäin valtiolla olisi rahaa arvopapereidensa lunastamiseen. Ja mitä suuremmaksi liikkeessä oleva pääoma kasvaa, sitä enemmän varmaankin kasvaa Suomen Pankin hopean kysyntä. Mutta valtion kyky näiden arvopapereiden lunastamiseen ei tietystikään voi kasvaa kuoletusrahaston määrää suuremmaksi eikä edes niinkään pitkälle, koska tämän rahaston täydellinen tyhjentäminen vyöryttäisi valtionvelan korot kokonaan valtionkassan juoksevista tuloista maksettaviksi.
Toinen asia on, että osa 4 prosentin obligaatioista lienee venäläisten hallussa. Heti kun nämä voitaisiin muuttaa nimellisarvostaan hopeaksi, jokin osa niistä hyvin luultavasti esitettäisiin lunastettavaksi. Oikeastaan näin hyvien arvopapereiden pitäisi olla Venäjällä tavoittelemisen arvoisia. Nyt on kuitenkin nähty, että Venäjän pankki on saanut ottaa vastaan hopeaa ja kultaa setelien vastineeksi. Tämä johtuu siitä, että seteleille on nyt luvassa elokuuhun mennessä 2 prosentin arvonnousu. Kyseessä olevat obligaatiot voitaisiin siis vaatia lunastettavaksi pelkästään tuosta syystä. Mikään ei tietenkään estä suomalaista obligaatioiden omistajaa samanlaisesta voitontavoittelusta. Tuskinpa heistä moni kuitenkaan tulee siihen ryhtyneeksi.
Järjestämätön valtionvelka on kuitenkin väistämättä yleensä aina vaarallisempi asia silloin, kun lainanantaja voi vaatia sen maksamista hopeassa eikä joudu tyytymään pakkokurssin mukaiseen setelien määrään. Varovaisuuden noudattaminen voi näin ollen edellyttää, että valtio varmistaa asemansa obligaatioiden äkillisen lunastettavaksi ilmaantumisen varalta, ennen kuin setelien lunastaminen hopealla aloitetaan. Tämä voi tapahtua ainoastaan siten, että järjestämätön valtionvelka muutetaan määräaikaiseksi. Valitettavasti tämä ei liene mahdollista ilman koron nostoa, eikä lainojen konvertointiin myöskään saada kotimaasta kokoon kovinkaan suuria summia. Ehkä voidaan kuitenkin uskoa, että jos nykyisille saamamiehille selvitetään asianmukaisella tavalla, että kiinteiden lainojen valtionobligaatioita pidetään kaikissa maissa parhaiten turvattuna omaisuuden lajina, jokin osa heistä olisi valmis vaihtamaan vanhat obligaationsa uusiin. Ulkomailta ei rahaa alemmalla korolla varmastikaan saada, ennen kuin valtiopäivät takaavat lainan.
Jos sellainen ulkomainen laina otetaan, se saadaan tietysti hopeana. Ne henkilöt, jotka luovuttavat kotimaisen valtionlainan obligaatioita lunastettaviksi, saavat siis maksun kovana valuuttana. Vaadittu hopeamäärä tulee tällä tavalla mukaan rahan kiertoon. Tämä kaikki on hyvin ja oikein, mutta rahakannan muuttamiseen ei pitäisi ryhtyä pelkästään tämän tavoitteen saavuttamiseksi.
Voi lisäksi käydä niinkin, että varsin suuri osa uudesta lainasta saadaan kotimaasta. Toivottavaa olisi, että obligaatioiden haltijat vain vaihtavat vanhat obligaationsa uusiin. Tällöin maahan ei kuitenkaan tule lisää hopeaa.
Lukija, jolla ei ole aiemmin ollut tätä suppeatakaan tietomäärää, havainnee edellä esitetystä, ettei Suomen Pankki missään tapauksessa voi aloittaa seteliensä lunastamista hopealla samana päivänä, jona ilmoitetaan venäläisen setelirahan lakkaavan olemasta laillinen maksuväline maassa. Säädöstä, jolla tämä määräys annetaan, ei päinvastoin voida kirjoittaa sanamuodoltaan muunlaiseksi kuin suunnilleen muotoon, että hopeasta tulee ainoa maksuväline heti, kun Suomen Pankki aloittaa seteliensä lunastamisen hopealla.
Muussakin mielessä olisi hyvin harkitsematonta ryhtyä tähän vaihtamiseen muitta mutkitta. Keinottelijat käyttäisivät sen jälkeen lähimpiä aikoja hyväkseen vaihtaakseen yksityishenkilöiltä itselleen Suomen Pankin seteleitä venäläisellä setelirahalla ehkäpä jonkin prosentin verran välirahaakin maksaen hankkiakseen saamillaan seteleillä hopeaa Suomen Pankista. Tuohon tarkoitukseen olisi käytettävissä miljoonia, ja suurten massojen tietämättömyyden hyväksikäyttö tuollaiseen voiton hankkimiseen olisi helppoa. Jos setelien lunastamisen aloitusajankohta sen sijaan jää avoimeksi, kukaan ei halua jäädä odottelemaan rahat käsissään ja kärsimään korkotappiota, joka ehkä voi kasvaa suuremmaksi kuin odotettu voitto. Silloin yleisökin saa tilaisuuden oppia vähitellen pitämään kiinni suomalaisista seteleistään.
Sen sijaan tilanne olisi ikävä kaikille maahantuojille, jotka ovat maksaneet tavaroistaan huonon kurssin mukaisesti ja epäilemättä joutuvat alentamaan niiden myyntihintoja heti, kun setelien lunastaminen hopealla alkaa. Samoin kärsisivät tappioita sellaiset viejät, joilla on tavaraa hallussaan ja jotka ovat suunnitelleet liiketoimensa kurssivoiton varaan.
Kapitalistit voittavat operaatiosta varmasti ja kestävät odottamisenkin. Kymmenen viime vuoden aikana lainansa ottaneet velalliset sitä vastoin menettävät; he ovat saaneet huonoa rahaa, mutta joutuvat maksamaan hyvällä. Kun asiat ovat näin, on hämmästyttävää nähdä, miten hellämielisesti kapitalistiin suhtaudutaan.
Tällaiset käänteet vaativat kypsää harkintaa. Tästä ei selviydytä latelemalla fraaseja Suomen Pankin velvollisuudesta vastata sitoumuksistaan jne. Nämä fraasit ovat tarkoituksensakin kannalta huonoja, koska joka mies tässä maassa tietää, ettei Pankki ole koskaan aikonutkaan luopua sitoumustensa täyttämisestä ja että se pystyy täysin täyttämään ne, heti kun olosuhteet, jotka eivät ole riippuneet Pankista, sen sallivat. Valitettavaa kuitenkin on, että tietämättömyys levittää tietämättömien keskuuteen sangen runsaasti vääriä mielikuvia maan rahalaitoksesta.
Jos Pankki nykyoloissa jatkaa venäläisten setelien vastaanottamista, tämä on sen oma asia. Olisi perin ymmärtämätöntä luulottelua olettaa laitoksen johtokunnalta puuttuvan riittävää viisautta siihen, ettei oteta vastaan papereita, jotka tuottavat Pankille tappiota. Pankki tarvitsee venäläisiä seteleitä vaihtaakseen Pietarista haltuunsa suomalaiset setelit, ja heti kun siellä pyydetään tällaisesta vaihdosta välityspalkkiota, Pankki varmaankin viipymättä kieltäytyy ottamasta venäläisiä seteleitä niiden nimellisarvosta ja ilmoittaa asiasta Hänen Majesteetilleen. Täysin varmoja voidaan myös olla siitä, että joidenkin säädöstekstien sisällöstä riippumatta Pankkia ei koskaan pakoteta lunastamaan venäläistä setelirahaa tappiollisesti.
Vielä rahakysymyksestä [nro 6, kesäkuu 1862]
Viime numerossa julkaistun tätä aihetta koskevan lyhyen artikkelin kirjoittamisen jälkeen meillä on ollut aikaa pohtia asiaa edelleen; tunnustamme kuitenkin, että mitä pitempään olemme sitä puntaroineet, sitä vähemmän pystymme havaitsemaan vakuuttavia perusteita mielipiteelle, että kotimaisen järjestämättömän valtionvelan konvertointi ulkomaiseksi kuoletuslainaksi olisi välttämätön ehto sille, että Suomen Pankki voisi ryhtyä lunastamaan seteleitään hopealla. Ja kun toivomme pystyvämme saamaan lukijan vakuuttuneeksi kysymyksen tärkeydestä, otamme vapauden palata asiaan.
Pyrimme esittämään kysymyksen yksinkertaisimmassa muodossaan muutamilla lyhyillä lauseilla.
A:lla on milloin tahansa vaadittavissa oleva saatava S:ltä – vaikkapa valtiolta.
Pankki ryhtyy sitten luovuttamaan hopeaa.
Antaako tämä pankin ratkaisu nyt jollakin tavoin A:lle perusteen periä saatavansa S:ltä?
A on jättänyt saatavansa vuosikausiksi perimättä tyytyen sen korkotuottoon. Hän on näin saanut toivomansa hyödyn, vaikka hänen näinä vuosina pankin setelirahana saamansa vaikkapa 4 ruplan korkotuotto jokaisesta lainaksi annetusta ja papereihin merkitystä 100 ruplan erästä onkin käytännössä ollut arvoltaan vain 3 ruplaa 60 kopeekkaa.
Mutta kun pankki nyt lunastaa seteleitään nimellisarvosta, hän saakin nämä 4 ruplaa vähentämättöminä käsiinsä. Onko tämä hänelle peruste lainan pääoman perintään?
Emme pysty ymmärtämään sitä.
Yhtä vähän aihetta siihen antaa A:n pääoman arvon muutos.
Ne 100 ruplaa, joiden perintään hänellä on ollut nimellisesti oikeus, eivät ole todellisuudessa olleet kuin 90 ruplan arvoiset. Nyt tällä pääomalla onkin yhtäkkiä täysi papereihin merkitty arvonsa. A:n saatava, jonka hän voi vaatia maksettavaksi milloin tahansa, on nyt perittävissä satana hopearuplana.
Voidaan sanoa: ”A on jättänyt saatavansa perimättä toivoen saavansa sen pääoman näin kasvamaan 10 %. Kun tämä nyt tapahtuu, hän perii sen pois.”
A olisi kuitenkin voinut milloin tahansa periä 90 ruplaansa ja lainata ne kenelle tahansa 6 %:n korolla, joka on maan nykyisen korkokannan mukainen. jolloin hän olisi ensinnäkin saanut korkeamman koron, 6 ruplaa (arvoltaan 5 ruplaa 40 kop.) ja hänellä olisi lisäksi ollut aivan sama varmuus siitä, että pankin ryhtyessä vaihtamaan seteleitään hopeaan hän näkisi pääomansa kasvavan 100 ruplaksi. Rikastuuhan silloin jokainen lainanantaja 10 % siitä riippumatta, missä hänen rahansa ovat. A ei kuitenkaan ole hankkinut tuota 6 ruplan (eli 5 ruplan 40 kopeekan) korkoa pääomalleen, vaan on tyytynyt 4 ruplaan (eli 3 ruplaan 60 kopeekkaan), jotka hän on saanut valtiolta. Miksi hän nyt arvioisi kuuden ruplan todellisen koron paremmaksi kuin todellisen neljän ruplan koron?
Kaikki tietävät, miksi A on ollut tyytyväinen valtion 4 prosentin obligaatioihin. Hän pitää niitä turvallisina arvopapereina ja välttyy kaikilta takaajien, kiinnitysten, valvontojen, ulosottojen jne. tuottamilta harmeilta. Hän ei voi mitenkään arvioida näitä etuja vähäisemmiksi nyt, kun sekä hänen pääomansa että korkosaatavansa kasvavat 10 %.
Toivomme tämän päättelyketjun olevan niin yksinkertainen ja vakuuttava, ettei kukaan voi epäillä sen paikkansapitävyyttä. Mutta jos se pitää paikkansa, ei ole myöskään mitään aihetta pelätä saamamiesten ryhtyvän perimään pois kotimaista valtionlainaa sen takia, että Suomen Pankki lunastaa setelinsä hopealla.
Ellei hopeakantaan siirtyminen siis saata valtiontaloutta hankalaan tilanteeseen, vielä vähemmän Suomen Pankki joutuu hankaluuksiin valtionvelan takia, olkoonpa kyseessä järjestämätön tai kiinteä laina. Pankin hopea on yhtä hyvässä turvassa siitä riippumatta, onko valtiolla velkoja vai ei.
Eihän pankki ole vastuussa valtionvelasta. Sen samoin kuin valtion tiettyjen rahastojen hoidon osalta pankki on valtiovallan toimeksiantojen toteuttaja – eikä sen enempää.
Oletettakoonpa, että valtionvelka vaadittaisiin maksettavaksi samana päivänä, jona seteleiden vaihto hopeaan alkaa. Mitä pankilla on sen kanssa tekemistä? No, pankki maksaa saamamiehille niin kauan kuin sillä on käsissään valtion varoja tähän tarkoitukseen käytettäväksi. Jos pankki haluaa antaa valtiolle luottoa ja maksaa jonkin osan omilla varoillaan, se on pankin oma asia. Pankki voi antaa lainaa valtiolle yhtä hyvin kuin yksityisillekin lainanottajille. Tosin ei ole toivottavaa, että tämä luotto paisuisi kovin suureksi ja että lainalle myönnettäisiin pitempi maksuaika kuin muille pankin antamille lainoille. Onhan monenkin pankin luottokelpoisuudelle koitunut tuhoisaksi sen oman talouden ja valtiontalouden sekoittaminen toisiinsa. Mutta vaikka pankki maksaisikin valtion puolesta, sen hopeavarat eivät vaarantuisi tämän takia. Valtion saamamiehet ottavat tuossa tilanteessa vastaan pankin papereita yhtä mielellään kuin sen hopeaakin. Onhan pankin seteleitä liikkeessä seitsemän miljoonan arvosta. Jos se tyydyttää valtion saamamiesten vaatimuksia joillakin miljoonilla näitä seteleitä käyttäen, sen taloudellinen tila jää täysin ennalleen. Pankille kertyy vain vastaava saatava valtiolta, kun se on aiemmin voinut vaatia saman summan Pekalta ja Paavolta.
Jos pankki kuitenkin havaitsee edullisemmaksi lainan antamisen Pekalle ja Paavolle kuin valtiolle, mikään ei estä sitä menettelemästä havaintonsa mukaisesti. Pankin ohjesäännössä ei sanota mitään siitä, että pankin pitäisi antaa lainaa valtiolle. Valtionlainoista annetuissa asetuksissa sitä vastoin sanotaan, että valtio hoitaa niiden maksamisen Suomen Pankin välityksellä ja asettaa tarvittavat varat pankin käytettäviksi. Pankin johtokunta voi siis istua aivan rauhassa ja odottaa näiden rahojen saapumista. Tähän mennessä kukaan ei myöskään ole havainnut, että pankilla olisi maksamattomia saatavia valtiolta.
Ja tässä yhteydessä on vielä huomattava muuan seikka. Kaikki kotimaisen valtionlainan obligaatiot on otettava vastaan valtion kassoissa. Pankin välitystoiminta ei siis ole lainkaan välttämätöntä obligaatioiden lunastusvaiheessa. Ellei valtio anna pankille varoja niiden lunastamiseksi, sen on otettava me itse vastaan. Ja niin kauan kuin näin toimitaan ei niiden luotettavuus ole vaarassa – vaikka pankki ei lunastaisi niitä.
Olemme kuitenkin pyrkineet osoittamaan, ettei pankin setelien lunastaminen hopealla vaikuta vähimmässäkään määrin tähän noiden obligaatioiden nauttimaan luottamukseen. Niinpä niitä ei ryhdytä tarjoamaan pankin eikä valtion kassoille lunastettaviksi.
Eräs seikka, josta olemme puhuneet aiemmassa artikkelissa, voisi kuitenkin johtaa siihen, että pankilta vaadittaisiin hopeaa suoritukseksi valtion obligaatioista. Olemme tahallamme lykänneet asian ottamista puheeksi, sillä se ei koske pelkästään mainittuja obligaatioita, vaan myös pankin omia velkasitoumuksia, sen seteleitä.
Venäjän pankki vaihtaa nykyään seteleitä hopeaksi kurssiin 89½ hopeakopeekkaa seteliruplalta. Se kuitenkin lupaa maksaa samoista seteleistä elokuun 13. päivästä lähtien 91½ kopeekkaa. Niinpä henkilö, jolla on hopeaa luovutettavanaan tälle pankille, voi muutamassa viikossa voittaa 2 %. Jos siis Suomen Pankki ryhtyy nyt lunastamaan seteleitään hopealla, voi suomalaisen setelin omistaja vaatia itselleen sen nimellisarvosta hopeaa, vaihtaa tällä hopealla itselleen Venäjän pankista venäläisiä seteleitä ja saada näistä elokuussa 2 prosentin voiton. Mitä lähempänä elokuun 13. päivää tämä vaihto-operaatio toteutetaan, sitä vähemmän summalle kertyvä korkotappio vähentää voittoa.
Samalla tavalla kuin Suomen Pankin seteleitä voitaisiin käyttää tässä operaatiossa, jolloin siis seteleitä virtaisi pankkiin ja hopeaa sieltä ulos, tarkoitukseen kelpaisivat myös Suomen valtion vaadittaessa maksettaviksi määrätyt obligaatiot. Erona on vain se, että pankin on lunastettava seteleitään viimeiseen asti omilla varoillaan, mutta valtion obligaatioita sen tarvitsee lunastaa vain sen verran kuin sillä on valtion tähän tarkoitukseen osoittamia varoja käytettävänään. Niiden lunastamiseen tarvittavien varojen hankinta voisi näin ollen tosin saattaa valtion hankaluuksiin, mutta pankille näitä ei aiheutuisi.
Selvää kuitenkin myös on, ettei Suomen Pankki kyseessä olevan seikan takia voi ryhtyä lunastamaan seteleitään hopealla, niin kauan kuin tämä tilanne jatkuu eli Venäjän pankki vaihtaa seteleitään hopeaksi korkeampaan hintaan kuin se niitä myy, siis myy halvalla ja ostaa kalliilla hinnalla. Voitaneen kuitenkin pitää selvänä, ettei tuollainen liiketoiminta voi jatkua ikuisuuksiin.
Selvää on myös, että tämän tilanteen jatkuessa myös Lontoon ja Pariisin pankkeja uhkaa vaara saada seteleitä haltuunsa ja joutua luovuttamaan kultaa ja hopeaa. Erona on kuitenkin se, että Suomen Pankki on lähempänä näitä operaatioita varten ja kustannukset metallirahan kuljetuksesta täältä Pietariin ovat pienemmät samoin kuin riski ja vakuutusmaksukin. Kaiken kukkuraksi Suomen Pankilla on konttori Pietarissa. Ja jos se ryhtyisi tässäkin konttorissa lunastamaan seteleitään hopealla, ei mainittuja kustannuksia hopean hankkimisesta synny asiakkaalle lainkaan. Niinpä näyttääkin sangen varmalta, että nykyisen tilanteen jatkuessa Venäjällä jokainen sinne joutuva Suomen Pankin seteli vaihdetaan hopeaksi Suomen Pankin sikäläisessä konttorissa.
Suomen Pankkia ei kuitenkaan ole millään tavoin velvoitettu pitämään rahanvaihtokonttoria Pietarissa. Ja jos se haluaa pitää siellä konttoria, se voi vapaasti antaa tämän konttorin suoritettavaksi niin monia tai niin harvoja toimintoja kuin se haluaa. Pankki voisi siis olla vaihtamatta seteleitään hopeaan Pietarissa. Tämä konttori käy oikeastaan täysin tarpeettomaksi, kun hopeakantaan joskus päästään.
Niin kauan kuin Suomen Pankin seteleillä ei ole voinut saada hopeaa, on tyydytty selitykseen, että pankki on Pietarissa lunastanut omia seteleitään Suomessa haltuunsa kertyneillä venäläisillä seteleillä. Jätämme sikseen sen pohtimisen, onko asiat nyt kerrottu aivan erityisen oikealla tavalla. Pankki jätti tunnetusti tämän rahanvaihdon aiemmin pankkiiriliike Sterky & Sonin hoidettavaksi. Täällä kotimaassa lainattiin seteleitä 4–5 prosentin korolla vielä silloinkin, kun diskonttokorko oli koko Euroopassa 7–10 %, ja Pietarissa pankki maksoi vielä lisäksi ¼ % saadakseen omat setelinsä takaisin uudelleen lainattaviksi. Tämä liiketoimi kuitenkin päättyi väistämättä kauhistumiseen, kun pankille kertyi tuossa tuokiossa 2½ miljoonan verran velkaa. Silloin pankki perusti Pietariin oman konttorinsa ja alkoi lunastettaviksi tuoduista seteleistään ennen maksamansa ¼ %:n sijasta vaatia 1/3 % korvausta siellä tapahtuvan vaihdon aiheuttamista kuluista. Se korotti myös antolainauksensa korkoa hieman, eikä setelien vaihtaminen enää sen jälkeen tuottanut sille huolia. Vaikeata on kuitenkin myös sanoa, mitä hyötyä setelienvaihdon jatkamisesta on ollut. Voidakseen huolehtia siitä pankki on kerännyt Suomesta venäläistä setelirahaa. Sen sijaan maan liikkeenharjoittajilla, jotka olisivat voineet käyttää venäläisiä seteleitä maksaakseen Venäjällä kertyneitä laskujaan, on ollut vaikeuksia saada niitä haltuunsa, vaikka he ovat maksaneet niistä 1/4 % välityspalkkiota suomalaisena setelirahana. He ovat joutuneet lähettämään Venäjälle suomalaisia seteleitä ja hyväksymään tappiokseen sen 1/3 prosentin maksun, jonka pankki on perinyt rahanvaihdosta. Arkijärjen mukaan näyttää siltä, että asiat olisi hoidettu yksinkertaisemmin, jos pankki olisi vaihtanut täkäläisille liikkeenharjoittajille niin paljon venäläisiä seteleitä kuin sillä vain on hallussaan ollut ja kauppiaat ovat halunneet saada ja antanut näiden huolehtia noiden setelien lähettämisestä Venäjälle, sen sijaan että se on nyt pakottanut heidät lähettämään sinne suomalaisia seteleitä, sikäli kuin tämä asia on pankista riippunut. Selvittämättä lienee, mitä pankki itse on tällaisesta liiketoiminnasta hyötynyt. Rahanvaihdosta peritty prosenttiperusteinen maksu lienee hyvinkin kulunut konttorin kuluihin, ja pankki olisi luultavasti saanut kotimaassakin saman hyödyn seteleistä, jotka Venäjällä tuhotaan tai katoavat; eihän venäläinen liene löyhäkätisempi raha-asioissa kuin suomalainenkaan. Ja kuitenkin pankki on menettänyt osan näiden rahojen korkotuotosta makuuttamalla venäläistä setelirahaa kassoissaan. On nähty, että sen määrä pankissa on toisinaan ollut jopa miljoona ruplaa tai enemmänkin.
Miten tämän asian laita nyt on ollutkin – ainakin pankin ryhtyessä luovuttamaan hopeaa setelien vaihto Pietarissa ja rahanvaihtokonttorin ylläpitäminen siellä käyvät täysin tarpeettomiksi. Kauppa pystyy maksamaan laskunsa Venäjällä yhtä helposti kuin muissakin maissa – hieman helpomminkin, koska venäläistä setelirahaa liikkuu maassa aina tulevaisuudessakin. Sitä tulee maahan maalaisten Pietariin suuntautuvien kauppamatkojen yhteydessä. Ja pankki saa varmasti vielä pitkään ulkomaisista vekseleistä hyvän hinnan Pietarissa ja Riiassa, joten mikään ei estä sen vekselikauppaa mainituilla paikkakunnilla.
On kuitenkin myönnettävä, ettei Pietarin konttorin sulkeminen paljonkaan vaikuttaisi nyt käsiteltävään asiaan, nimittäin siihen, että keinottelu Venäjän setelirahalla voi johtaa Suomen Pankin hopean kysyntään. Viipurin rahanvaihtokonttori ei ole kaukana, ja hopeaa voidaan siirtää sieltä halvalla Pietariin. Jos Suomen Pankki kuitenkin lopettaa seteliensä lunastamisen Pietarissa, näitä seteleitä ei luullaksemme enää kulkeudu Venäjälle suurten summien arvosta. Uskoaksemme tästä koituisi olennaisen tärkeä hyöty, koska silloin tässä maassa tapahtuvaa setelien lunastamista hopealla käytettäisiin vähemmässä määrin hyväksi siellä tapahtuvassa keinottelussa.
Suomen Pankki saisi kuitenkin pitää varansa, niin kauan kuin Venäjän Pankki toimii tavalla, jota se on nyt ryhtynyt käyttämään. Varmalta toki näyttää, ettei sitä voida jatkaa.
Olemme tässä kuitenkin halunneet painottaa vain sitä, että sellainen setelien lunastuttaminen hopean saamiseksi, joka saattaisi aiheutua Venäjän seteleillä tapahtuvasta keinottelusta, ei mitenkään johtuisi siitä, että Suomen Pankki noudattaa valtion toimeksiantoa sen obligaatioiden lunastajana, vaan tarkoitukseen käytettäisiin ensisijaisesti pankin omia seteleitä. Näiden lunastamiseen pankin on kuitenkin oltava aina valmis; ja jos se vain perii antamistaan lainoista pois vielä yhden markan jokaista hopeamarkkaa kohti, jonka se joutuu lunastustilanteessa luovuttamaan, kaikki hankaluudet jäisivät pankin osalta tilapäisiksi. Pulma lieneekin juuri tässä annettujen lainojen takaisinperinnässä. Tästä enemmän tuonnempana.
Jätämme toistaiseksi syrjään sen, onko olemassa muita syitä, joiden takia valtion pitäisi konvertoida kotimainen vaadittaessa maksettava lainansa eli muutettava se kiinteäksi ulkomaiseksi kuoletuslainaksi, joka maksetaan vähitellen tiettyinä määräaikaiserinä. Olemme pyrkineet vain osoittamaan, ettei tähän konvertointiin tarvitse ryhtyä Suomen Pankin ja siellä aloitettavan seteleiden hopealla lunastamisen takia.
Mutta onpa konvertointiin olemassa millaisia tahansa muita syitä, rohkenemme ilmaista sen mielipiteemme, ettei lainaa pitäisi konvertoinnin yhteydessä vaihtaa kotimaisesta ulkomaiseksi.
Ensimmäinen perustelu on: ulkomainen valtionlaina merkitsee poliittista riippuvuutta – kaikille valtioille, mutta aivan erityisesti heikoille. Valtionlainasta tehdään sopimus yksityishenkilöiden kanssa, mutta meidän aikanamme hallitukset ottavat lainanantajien puhevallan itselleen maissa, joiden alamaisia nämä ovat. Millaisia nöyryytyksiä mm. Kreikka, Portugali, Turkki ja Espanja kaltaisineen ovatkaan joutuneet kärsimään velkojensa takia. Suomi ei voi joutua kärsimään tuollaisesta riippuvuudesta samalla tavalla kuin nuo de jure [oikeudellisesti] itsenäiset valtiot. Mutta onhan toki paljon tähänkin maahan vaikuttavia keinoja, joilla riippuvuus voidaan saada tuntumaan raskaalta. Niinpä jokaiselle maalle on onneksi, että sillä on ulkomaista valtionlainaa mahdollisimman vähän.
Kotimainen valtionlaina sitä vastoin vapauttaa tästä riippuvuudesta. Voidaan sanoa, että valtion asioihin kohdistuva kiinnostus päinvastoin kasvaa, kun suuri määrä yhteiskunnan jäsenistä kiinnostuu niistä myös ajallisen vaurautensa takia. Tämä ei pelkästään terästä heidän valppauttaan, vaan virittää myös ponnistuksiin ja uhrauksiin.
Toiseksi: rahoitusasioiden tuntijat ovat pitäneet ns. kotimaista rahastojärjestelmää sinänsä edullisena. Jätämme tämän asian sikseen ja myönnämme vain, että kun valtionlaina on muuten tarpeellinen, kotimaisella lainalla todellakin on monia heidän korostamiaan edullisia puolia. Siitä tulee mittava säästöpankkilaitos, jolla on tavallisiin säästöpankkeihin verrattuna puolellaan se etu, ettei siihen sijoitettuja säästöpääomia edes voida hävittää miten mieleen juolahtaa. Kotimaisesta kuoletuslainasta maksetaan pääomasuorituksia vain arvonnan perusteella, niin että pääoma siis pysyy väistämättä säästössä maan hyväksi pituudeltaan vaihtelevan aikamäärän. Näitä säästöjä ei voida sijoittaa turvallisemmin mihinkään muualle kuin kotimaiseen valtionlainaan, heti kun maksuvälineenä on metalliraha eikä tämän arvo siis voi suurestikaan muuttua. Korkokin on tuossa tapauksessa muuttumaton suhdanteista riippumatta. Mitä varmempi tämä tilanne on, sitä helpommin yksityinen omistaja voi kuitenkin käyttää pääomaakin myymällä hallussaan olevia obligaatioita. Niinpä nämä liikkuvatkin usein varsin vilkkaasti, siirtyvät kädestä käteen, ja jokainen, jolla on tilapäisesti sijoittamatonta rahaa taskussaan, pyrkii hankkimaan valtion obligaatioita, jotta saisi korkoa rahoilleen. Niinpä tuollainen valtionvelka ei sidokaan pääomia, estä niiden käyttämistä elinkeinoelämän tarpeisiin, vaan lähinnä tuottaa korkoa pääomalle, joka muuten makaisi käyttämättömänä. Johonkin tuollaiseen hankkeeseen varoja tarvitseva henkilö myy obligaationsa; henkilö, jolla ei ole tuollaista tarvetta, ostaa ne. Tässäkin maassa on saatu kylliksi kokemuksia näistä kotimaisen valtionlainan hyvistä puolista, ja kaipaus olisi varmasti yleistä, jos nähtäisiin kotimaisten korkoa korolle tuottavien 4 prosentin obligaatioiden ja Saimaan kanavan obligaatioiden katoavan ilman niiden korvaamista muilla korkoa tuottavilla valtion lainapapereilla.
Ehkä sanotaan: valtion ei pidä pääomaköyhässä maassa kilpailla rahoista yksityisen elinkeinoelämän kanssa. Jos esim. mainitut arvopaperit poistetaan kierrosta eli jos valtio ottaa ulkomaisen lainan ja maksaa sillä kotimaisen velkansa, jota nuo paperit edustavat, vapautuvat pääomat siirtyvät Hypoteekkiyhdistyksen käyttöön. Tämä on kuitenkin sangen epävarmaa. Kaikki uusi vaatii aikansa, ennen kuin ihmiset tottuvat siihen. Valtion obligaatiot ovat nyt sangen haluttuja, koska ne voidaan muuttaa rahaksi milloin tahansa. Omistaja ei ole riippuvainen siitä, ilmaantuuko yksityinen ostaja vai ei; hän saa minä päivänä tahansa valtiolta rahat obligaatioistaan pankin ja sen konttoreiden kautta tai hän käyttää niitä rahan asemesta tullimaksuihin tai muiden julkisen vallan vaatimien maksujen suorittamiseen Elleivät asiat näin olisi, moni varmasti pitäisi rahansa korkotuottoa tavoittelematta hallussaan, kunnes niitä tarvitaan, mieluummin kuin vaihtaisi ne obligaatioihin, joiden myyntimahdollisuuksista hänellä ei olisi varmuutta. Muutenhan esim. kaikki vain 3 3/5 prosenttia korkoa tuottavien Saimaan kanavan obligaatioidenkin haltijat olisivat kaiketi rynnänneet vaihtamaan ne Hypoteekkiyhdistyksen 5 prosentin osakkeisiin. Lyhyesti sanottuna: jos valtio saisi tuollaisia lainoja kapitalisteilta, jotka pitävät obligaatioita hallussaan vuosia ja vuosikymmeniä, voitaisiin hyvinkin sanoa, että valtion pitäisi jättää nämä varat esim. Hypoteekkiyhdistykselle, jota mainitut kapitalistit ehkä sitten lähestyisivät. Mutta koska lainanantajana on tänään A ja huomenna B, lainan liikkeeseen laskeminen edellyttää sitä, että velkapaperien muuttaminen rahaksi käy helposti.
Tästä syystä olemme päätyneet sille kannalle, joka luullaksemme tunnustetaan tarkemman harkinnan jälkeen oikeaksi, että kuten ei voida toivoa tästä maasta löytyvän kyllin paljon pitkäaikaisiin sijoituksiin vapaata pääomaa vaadittaessa maksettavan valtionvelan konvertoimiseen määräaikaan sidotuksi lainaksi, ei voida myöskään odottaa kovinkaan suuren osan nyt tähän järjestämättömään lainaan sijoitetusta pääomasta siirtyvän hypoteekkiyhdistykselle tai muihin tuollaisiin elinkeinoelämän hankkeisiin, joihin rahat sidottaisiin pitkähköksi ajaksi.
Voi myös kuulla sanottavan, että valtion ottamana ulkomainen laina saadaan edullisemmin kuin hypoteekkiyhdistyksen kautta, koska valtio voi neuvotella itselleen alemman koron. Näin saattaisi käydä, ja tietyn lainasumman takia maa menettäisi tällöin vähemmän rahaa. Valtio ei varmasti kuitenkaan saa mistään rahaa alemmalla korolla kuin se maksaa Saimaan kanavan obligaatioista, ja tuskinpa edes 4 prosentin obligaatioiden konvertoinnista saataisiin mitään hyötyä, kun otetaan huomioon kaikki vähennykset. Hypoteekkiyhdistykselle ja maataloudelle taas ulkomaisen lainan ottaminen epäilemättä on edullista. Yhdistyshän joutuisi maksamaan ulkomaille joka tapauksessa alempaa korkoa kuin kotimaahan, vaikka täällä olisikin tarjolla kylliksi pääomaa.
Kotimaiset valtionlainat eivät todellakaan riistä lainapääomia kotimaiselta elinkeinotoiminnalta. Jos valtio käy sotaa ulkomailla ja lainaa rahaa tähän tarkoitukseen, suurin osa rahoista tosin kulkeutuu maasta pois. Mutta jos valtio ottaa lainaa tuottaviin tarkoituksiin, ulkomaille siirtyy vain sen verran rahaa kuin siirtyisi siinäkin tapauksessa, että kyseessä olisi yksityinen eikä valtion hanke. Sama koskee puolustussotaa maan omalla alueella. Esim. Saimaan kanavan rakennustyön toteuttamisesta oli ulkomaille maksettava suhteellisesti varsin vähän; suurin osa rahasta jäi kotimaahan maksuksi työstä ja kotimaisista raaka-aineista. Rautatietöihin on tarvittu suhteellisesti enemmän ulkomaista materiaalia, jonka osuus kokonaiskustannuksista lienee ollut ¼ . Kotimaisesta valtionlainasta suunnilleen kolmannes on otettu näihin tarkoituksiin. Sotalainoistakin osa toki käytettiin ulkomaille meneviin maksuihin, aseiden ja vaatetuksen hankkimiseen, mutta suurin osa varoista käytettiin maksuksi kotimaisista tuotteista, niin tuottamaton ja hyödytön kuin käyttötarkoitus olikin. Niinpä voidaankin sanoa, että tuollaisia lainoja ottamalla lisätään elinkeinotoiminnan rahapääomia, ellei peräti kaksinkertaisteta niitä. Niin kauan kuin täältä Suomesta lähetettiin omia varoja Venäjälle ja ostettiin kauppapankin tai Venäjän valtion obligaatioita, tämä pääoma oli suurimmaksi osaksi siirretty pois kotimaisen elinkeinotoiminnan käytöstä. Rahathan menivät Venäjälle, eivätkä nuo obligaatiot täällä Suomessa juuri liikkuneet. Mutta kun saatavat Venäjältä vaihdettiin kotimaiseksi valtionlainaksi, pääosa rahoista jäi kotimaahan, kuten juuri tuli todetuksi, ja lainan obligaatiot ovat helpon vaihdettavuutensa ansiosta olleet uutta liikepääomaa. Saimaan kanavan obligaatioiden ja kotimaisten 4 prosentin obligaatioiden omistaja on voinut etenkin ensiksi mainittuja käyttämällä ostaa maata ja taloja, viljellä ja rakentaa, järjestää liiketoimiaan ja elämäänsä aivan yhtä helposti kuin olisi Suomen Pankin seteleillä asiat hoitanut. Pääoman määrä ei tietenkään kasva, kun obligaatioita lasketaan liikkeeseen. Mutta kuten edellä on osoitettu nämä obligaatiot tuovat käyttöön sen pääoman, joka on aiemmin maannut käyttämättömänä lompakoissa ja kassakirstuissa.
Jos tämä laina sen sijaan vaihdetaan ulkomaiseksi sidotuksi lainaksi, tästä seuraa:
1. että obligaatioiden sijasta maahan saadaan hopeaa, joka tietysti korvaa ne elinkeinotoiminnan pääomana; mutta
2. tämä hopea palaa vähitellen ulkomaille korkoina ja kuoletuksina;
3. että ne rahat, joita liikemiehillä ja muilla on tilapäisesti hallussaan, jäävät makaamaan tuottamatta korkoa ja olematta kaiken aikaa tuotantotoiminnan ja kaupan käytettävissä. Olemmehan nimittäin edellä pyrkineet osoittamaan juuri tämän: että kyseessä olevat kotimaiset obligaatiot ovat tuoneet tällaiset makaavat rahat jatkuvasti käytettäviksi. Näin ollen voikin käydä niin, että tuottamattomana makaamaan jää yhtä paljon rahaa kuin maahan saadaan lainalla hopeaa.
Saadaanpa mihin tahansa maahan millä tahansa keinolla poikkeuksellisen suuria määriä hopeaa, seurauksena on vielä suurempi hopean virtaus maasta ulos. Hopeavarat kasvavat ja hopea tavarana halpenee. Mutta jokainen ulkomainen laina lisää väistämättä myös tuontia ja johtaa hopean kulkeutumiseen maasta. Näin voidaan selittää se, ettei rahan tarjonnan lisäystä ole ollut havaittavissa, vaikka valtio on rautatietöitä varten hankkinut 2 ½ miljoonan ulkomaisen lainan ja ainakin 2/3 tästä on käytetty maan sisäisiin maksuihin. Tämä seikka sekä koron ja kuoletusten maksaminen vaikuttavat lisäksi siten, että yhä pienempi osa ulkomaisen lainan nimellisestä määrästä koituu tuotantotoiminnan ja kaupan hyödyksi, kun taas kotimaisen valtionlainan arvopapereista vain merkityksettömän vähäinen osa kulkeutuu maasta pois, mistä edellä on muistutettu, joten niistä saadaan jatkuvasti käytettävissä olevaa pääomaa.
Edellä esitettyjen tarkastelujen tarkoitus on selvästi havaittavissa. Olemme toivoneet osoittavamme, että kotimaisen valtionvelan vaihtaminen ulkomaiseksi tuottaisi vahinkoa. Ja kun olemme myös yrittäneet selvittää sen seikan, ettei pankin ryhtyminen seteliensä lunastamiseen hopealla vaadi tällaista operaatiota, johtopäätökseksi tietysti koituu, ettei tuollaista konvertointia mielestämme saisi tapahtua.
Pitäisikö tämä vaadittaessa maksettava valtionvelka siis säilyttää ennallaan mihinkään toimiin ryhtymättä? Emme vaadi tätäkään. Mutta jos yleisö, lainanantaja, tyytyy pitämään rahansa tähän lainaan sidottuna, emme näe mitään syytä siihen, että valtion pitäisi yhtäkkiä irtisanoa se omalta puoleltaan. Pyrittäköön muuttamaan osa siitä vähitellen kotimaiseksi kuoletuslainaksi. Ja jos muut syyt kuin hopeakantaan siirtyminen antavat aihetta pelkoon, että lainanantajista suuri joukko saattaisi periä pois lainansa, on varmaankin välttämätöntä sopia valmiiksi ulkomaisen lainan ehdot, jotta tähän keinoon voitaisiin hätätilanteessa turvautua.
Laina, jonka korko on 4 prosenttia ja joka tuottaa korkoa korolle, on todellakin lainanantajille niin edullinen, että sen vaatimista heti maksettavaksi on tuskin aihetta odottaa. Kun Yhdyspankki saa toimintansa käyntiin, voi pikemminkin käydä niin, että Saimaan kanavan obligaatioiden korkoa pidetään liian matalana, vaikka asiaa tarkemmin pohdittuamme olemme sitä mieltä, ettei edes niiden nauttima luottamus kärsisi. Yhdyspankki lupaa vapaasti nostettaville talletuksille korkoa 3 pros. Mutta mainitut obligaatiot tuottavat samoilla ehdoilla 3 3/5 pros. Niiden 50 ruplan nimellisarvo on niin alhainen ja niiden korkotuotto, ½ kopeekkaa päivässä, on niin helposti laskettavissa, että ne ovat kiertäneet kädestä käteen tavallisen setelirahan tavoin. Jos ne vaihdettaisiin 100 markan papereihin, joiden korkotuotto olisi penni päivässä, niiden kiertonopeus ja haluttavuus kasvaisivat vielä entisestään.
Mutta kun obligaatiot on vaihdettava uusiin uusien korkolipukkeiden saamiseksi käyttöön, yritettäköön kuten sanottu vähitellen tarjota niiden tilalle kotimaisen kuoletuslainan obligaatioita. On vähintäänkin luultavaa, että summaltaan pienempi tällainen laina voidaan vähitellen hankkia kotimaasta. Sitä ei tarvinne missään tapauksessa laskea liikkeeseen summaltaan yhtä suurena kuin nykyinen järjestämätön velka. Pitäähän jokin osa tästä velasta voida vuosittain kuoletusrahaston varoilla kuolettaa. Ja jokin rajallinen määrä valtionkassan vaadittaessa maksettavia obligaatioita kiertää joka maassa ja niitä otetaan halukkaasti vastaan. Kuoletuslainan korkoa taas tuskin tarvinnee määrätä korkeammaksi kuin ulkomaisen lainan korko olisi, kun otetaan huomioon pääoma-alennus, provisiot, kurssierot ja uudet kustannukset korkosumman toimittamisesta ulkomaiselle vastaanottajalle.
Näyttää siltä, että tällä tavalla saataisiin vähitellen järjestetyksi kotimainen kiinteä laina. Totta tosin on, että maassa pitää olla hieman enemmän pääomia, ennen kuin tuollaisen lainan obligaatiot kiertävät kädestä käteen yhtä helposti kuin esim. nykyiset vaadittaessa maksettavat 4 prosentin obligaatiot. Pankilla tai pankeilla, jos useampia syntyy, on kuitenkin keino niiden liikkumisen edistämiseen ottamalla niitä vastaan kiinteinä pantteina arvostaen ne mahdollisimman lähelle nimellisarvoa. Tämä on pankkien oman edun mukaista, sillä varmempia ja helpommin realisoitavia pantteja vastaan ne eivät voi lainoja antaa. Pankit voivat yksityishenkilöiden tapaan myös lunastaa niitä haltuunsa täydestä arvostaan hankkiakseen korkoa tilapäisesti vapaina oleville varoilleen ja pystyvät helpommin kuin yksityishenkilöt sijoittamaan obligaatiot uudelleen markkinoille.
Lopuksi: on olemassa varsin tärkeä edellisessä artikkelissa mainitsemamme syy, jonka takia valtion ei pidä ottaa uutta ulkomaista lainaa tai muuttaa kotimaista ulkomaiseksi hopeakantaan siirtymisen mahdollistamiseksi.
Emme halua eikä meidän pidä sanoa mitään, mikä voisi viitata Suomen Pankin asemaan kohdistuvaan epäluottamukseen. Varmaa kuitenkin on, että sellaista antolainausta, jota se harjoittaa, ei harjoita mikään muu pankki maailmassa. Ellei erääntynyttä diskontattua vekseliä ole maksettu, tätä pidetään muualla riittävänä syynä jatkuvan luoton kieltämiseen kyseessä olevalta henkilöltä. Täällä sitä vastoin, sikäli kuin tiedetään, vekselin vaihtaminen uuteen on sääntö ja suorituksen maksaminen ajallaan on poikkeus. Tällä tavoin toimitaan silloinkin, kun kyseessä on ulkomainen vekseli. Muualla tuollaista menettelyä sanotaan vekselikeinotteluksi, eivätkä siihen ryhtyvät yritykset ole hyvässä maineessa. Samoin täällä myönnetään avointa luottoa pitkähköksi ajaksi eli 7 kuukaudeksi vakuuksina pelkästään sellaisia velkakirjoja, joista kuka tahansa pystyy tietämään, etteivät ne perustu mihinkään liiketoimeen. Tuollaisia pitkiä lainoja, joita lisäksi muutetaan uusiksi lainoiksi uusia papereita kirjoittamalla, ei muualla pankkitoiminnassa tunneta.
Kukaan ihminen ei voi uskoa, että jonkinmoiset maamme erikoisolot vaatisivat pankkitoimintaa, joka on erilaista kuin kaikissa muissa maissa. Asioiden, jotka muualla maailmassa ovat vaarallisia ja kiellettyjä, on oltava vaarallisia ja kiellettyjä täälläkin.
Sanotaan, ettei tällaista liiketoimintaa voida lopettaa, vaikka asia ilmaistaan kaunistellummin sanomalla: antolainauksen vähentäminen saattaisi maan tuotantotoiminnan ja kaupan vaikeuksiin. On kuitenkin vaikea uskoa, että siitä aiheutuisi minkäänlaista vaaraa maan vakavaraiselle tuotantotoiminnalle ja kaupalle. Päinvastoin joutuu väistämättä olettamaan, että tällaista toimintaa harjoitettaessa eräät saatavat ovat pakostakin sellaisia, ettei niitä missään tapauksessa saada perityksi, vaan ne on papereita vaihtamalla jätettävä tulevien tapahtumien varaan. Olisi valitettavaa, jos asiat olisivat näin.
Emme halua kuitenkaan väittää, että vakavarainen tuotantotoiminta olisi kokonaan vapaa tästä verkosta. Rautatehtaiden omistajien on nähty julkisesti vetoavan siihen, että valtio suojatullilla ja pankki etumaksuja myöntämällä ovat houkutelleet heidät laajentamaan toimintaansa niin paljon, ettei ala voi enää selviytyä ilman näitä molempia apulähteitä. Erehdymmekö ehkä? Ehkäpä nämä näin houkuttelevat tuet ovat virranneet pankin hallinnoimista valtion rahastoista. Varmana voidaan kuitenkin pitää sitä, että pankin omia varoja on edellä kuvatulla tavalla sekoitettu tämänkin toimialan liikepääomiin. Eikä rautateollisuus ole ainoa tällainen ala. Pankin liiketoiminta ei nimittäin todellakaan ole merkityksettömän vähäistä sen omaan peruspääomaan verrattuna. Sen liikkeeseen laskemien seteleiden eli kutakuinkin sen antolainauksen määrä on yhdeksänkertainen tähän pääomaan verrattuna. Maatalous on saanut tästä hyvin vähän jos mitään. Manufaktuuriteollisuus ja kauppa jakavat summan keskenään. Lienee kuitenkin suhteellisen helppoa erottaa tilaisuuden hyödyntämiseen pyrkivä voitontavoittelu sellaisesta keinottelusta, joka perustuu vain ja ainoastaan papereiden vaihtamiseen.
Nyt sanotaan, kuten jo on mainittu, ettei Suomen Pankki voi ryhtyä lunastamaan seteleitään hopealla, ellei valtio ensin hanki muutaman miljoonan arvosta hopeaa yleiseen rahaliikkeeseen. Mutta miksi pankki ei voi tähän ryhtyä? Koska se ei voi periä takaisin seteleitään, nimittäin kahta setelimarkkaa jokaista luovuttamaansa hopeamarkkaa kohti. Ja miksi näin ei voida tehdä? Koska pankki ei voi vaatia myöntämiään lainoja maksettaviksi takaisin. Jokainen muu pankki joutuu kuitenkin menettelemään niin, ei vain silloin, kun sen hopeaa kysytään, vaan aina, kaikissa oloissa. Ja kun pankilta vaaditaan hopeaa, jokaisen pankin on varottava antamasta lainaksi yhtä paljon rahaa kuin se saa hankituksi. Miksi Suomen Pankki ei kuitenkaan voi menetellä samalla tavalla? Se on jo tullut sanotuksi. Sen myöntämiä lainoja ei makseta takaisin. Se saa tulevina aikoina hankituksi varsin vähän muita seteleitä kuin niitä, joiden vastineeksi pyydetään hopeaa. Muuten se saa ottaa vastaan kaikenmoisia yksityisiä papereita, uusia papereita vanhojen sijaan. Niinpä siis setelistön supistaminen on mahdotonta.
Kuten kiinnityslainarahaston kuukausiraportit osoittavat, Suomen Pankki on viime aikoina kasvattanut merkittävästi hopeavarantoaan, nimittäin perimättömillä saatavilla Lontoon Rothschildilta sekä Salomon Heineltä Hampurista. Tässä yhteydessä lienee kuitenkin aihetta sanoa: ei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää. Osa tästä säästetystä aarteesta on varmastikin hyväksyttyinä, mutta vielä lunastamattomina vekseleinä, joista mainituille pankkihuoneille ei kerry hopeaa eikä kultaa, vaan ne maksetaan uusilla vekseleillä. Tämä on yksinkertaisesti seurausta papereiden vaihtomenettelystä yleensä. Emme tietenkään pysty sanomaan, miten suurta summaa tämä jatkuva papereiden kierrättäminen merkitsee. Varmana voidaan kuitenkin pitää sitä, ettei pankki todellakaan kykene perimään metallirahana kaikkia saataviaan, jotka sillä mainituilta pankkitoiminnan harjoittajilta on. Tuntemattomille ulkomaisille yrityksille asetettuja vekseleitä diskontataan pankissa tietysti täkäläisen asettajan tai vekselin viimeisen haltijan vastuulla olevaksi saatavaksi, ja pankki perii saatavansa häneltä, ellei maksajaksi asetettu lunasta vekseliä. Ellei tämä siis pysty maksamaan käteisellä, mikä ei eräiden täällä asetettujen vekselien osalta liene tarkoituksenakaan, pitäisi vekselin asettajan, joka toimii vaikkapa Kristiinankaupungissa, maksaa hopearahalla. Tällaiset hopeavarannot ovat vain nimellisiä. Olkoonpa tällaista hopeaa varannossa minkä verran tahansa, pankki laskee myös sen perusteella liikkeeseen seteleitä kaksinkertaisen summan arvosta, ja toisinaan tämä setelinanto on niin avokätistä, ettei hopeaa, mainitunlainen nimellinen hopeavaranto mukaan luettuna, riitä niin paljon, että säädetty määrä, 7/15 setelistöstä, täyttyisi. Tämä ei sinänsä ole kovin vaarallista, sillä pankilla pitää aina olla hallussaan jokin määrä liikkeessä olevaa setelistöä, eikä osaa näistä seteleistä ole enää olemassakaan, vaan niitä on 20 vuoden kuluessa varmaankin hävinnyt. Kummallista on silti tarkka huolenpito siitä, että seteleitä lasketaan liikkeeseen viimeistä kopeekkaa myöten niin paljon kuin mainitun nimellisenkin hopeavarannon varassa mahdollista on. Esitetystä asioiden tilasta riippumatta pankin ulkomaisiin saataviin sisältyy varmaan silti väistämättä varsin hyvä todellinen hopeavaranto. Heti kun pankki nyt haluaa – ja voi – lopettaa tätä varantoa vastaavien seteleiden liikkeeseen laskemisen, se pystyy hankkimaan haltuunsa hopeaa enemmän kuin vaaditun määrän, ja 3–4 kuukaudessa tai enintään puolessa vuodessa se voisi itse laskea kotimaassa liikkeeseen vaaditun miljoonan hopearahana. Meidän mielestämme pankki pitäisi saada toteuttamaan tämä menettelemällä siten, että valtio jättää setelien lunastamisen hopealla sen omaksi huoleksi.
Tällöin ainakin osa epänormaalista antolainauksesta loppuisi lyhyeen. Siitä riippuvaiset liikemiehet etsisivät kyllä tukea muualta, ja jos heidät jopa pakotettaisiin supistamaan
tuollaisesta luotonannosta riippuvia liiketoimiaan, ei maa siitä vahinkoa kärsisi. Vakavarainen liiketoiminta hyötyisi siitä.
Tarkemmin sanottuna tuollainen operaatio merkitsisi sitä, että maan kauppa on tuottanut ylijäämän, joka on kovana valuuttana koitunut sen hyödyksi. Tämä poikkeuksellinen näytelmä, jossa kauppa hankkii maahan kultaa ja hopeaa, ei varmastikaan pelästyttäisi ketään
Eiväthän pankin reaaliset ulkomaiset saatavat ole muuta kuin maksuja maan vientitavaroista ja sen kauppalaivaston voittoja rahdinkuljetuksesta, mikä on helposti ymmärrettävissä. Jos pankki perii nämä maksut kovana valuuttana sen sijaan, että antaisi lainaksi kaksinkertaisen summan seteleinä, tämä ei aiheuta edes tavaroiden tuonnin vähentymistä. Pankki kieltäytyy vain maksamasta osaa siitä tavallisesti antamistaan ennakoista. Silloin maahantuojat pyrkisivät hankkimaan tällaisen ennakkomaksun ulkomailta. Se on heille ehkä kalliimpaa ja vähentää voittoa. Suurtakaan tuonnin arvon muuttumista tuskin silti aiheutuisi.
Sen sijaan maassa liikkeessä oleva rahamäärä supistuisi antolainauksen vähentyessä. Tämä on kiistatonta. Kyse on kuitenkin siitä, tarvitaanko nykyisen suuruista rahamäärää välttämättä. Pankin setelinanto on yhtä poikkeuksellisella pohjalla kuin sen lainaustoimintakin, kuten helposti havaitaan. Suurimmaksi osaksi sen perustana on ulkomainen laina. Pankin oman jalometallivarannon arvo on vain 850 000 ruplaa. Loput varannosta, noin 2 miljoonaa, on velkaa. Pankin noudattama lainaustapa ei rajoita mitenkään sen setelinantoa. Se voisi minä päivänä tahansa ottaa lainaksi vielä kaksi miljoonaa metallina ja laskea liikkeeseen 4 miljoonaa uusina seteleinä. Eihän nykyisen lainausmenettelyn vallitessa lainanottajia puuttuisi. Muilla pankeilla, jotka antavat lainoja vain liiketoiminnan todellisiin tarpeisiin diskonttaamalla päätettyihin liiketoimiin perustuvia vekseleitä ja myöntämällä lainoja reaalivakuuksia vastaan jne., ei sen sijaan ole tällaisia rajattomia mahdollisuuksia setelien levittämiseen. Niinpä kukaan ei nykyoloissa pysty varmasti sanomaan, onko liikkeessä oleva setelistö liian runsas vai liian niukka. Jos asiaa arvioidaan lainaa haluavien henkilöiden määrän perusteella, rahaa on aina liian vähän. Mutta jos tarvetta arvioidaan vakuuksien arvon perusteella, sitä on selvästikin liikaa. Reaalivakuuksiahan ei varmaankaan tarjota tarpeeksi, koskapa pankki voi myöntää lainoja tekaistujakin vakuuksia vastaan. Mutta koska pankilta ei vaadita reaalivakuuksia, mikään ei myöskään estä sitä ottamasta lainoja ja laskemasta seteleitä liikkeeseen loppumattomiin.
Jos valtio nyt puuttuu asiaan hankkiakseen hopeaa, pankin tällainen liiketoiminta voi varmastikin esteittä jatkua. Kuitenkin ensimmäisen katovuoden tullessa, sodan sattuessa tai muuten epäedullisessa suhdanteessa pankki joutuu tilanteeseen, jossa sen on väistämättä perittävä pois jokin osa seteleistään – tai annettava niiden pysyä liikkeessä metallivarannon supistuessa. Viimeksi mainitussa tapauksessa muuttuisi nyt suuresti kaivattu hopeakantaan siirtyminen jälleen saduksi. Antolainauksen rajoittaminen on tuollaisina aikoina hankalampaa kuin suhteellisen hyvän suhdanteen vallitessa.
Ja yleensäkin: jos Suomen Pankki on sellaisessa tilanteessa, ettei antolainauksen rajoittamista ja liikkeessä olevan setelistön supistamista voida missään tapauksessa toteuttaa, ei myöskään setelien lunastamista hopealla voida lainkaan kuuluttaa vakavaksi aikomukseksi. Se voi tuollaisessa tapauksessa toteutua vain sillä edellytyksellä, ettei hopeaa kuitenkaan koskaan pankista oteta.
Olemme tämän kirjoittaessamme olettaneet, ettei mainittuun tarkoitukseen oteta ulkomaista lainaa missään tapauksessa ennen valtiopäivien kokoontumista. Jos ajattelussamme ja päätelmissämme olisi virheitä, on hyvää aikaa niiden oikaisemiseen yleisön valistamiseksi. Tässä lehdessä annetaan palstatilaa tällaisille oikaisuille mitä suurimmalla mielihyvällä.
J. V. S.
