Olemme jo muutaman kerran yrittäneet herättää kiinnostusta naisten kasvatukseen ja sen tilaan isänmaassamme. On näet ilmeistä, että valtio ja kunnat ovat viime aikoina tehneet naissukupuolen kasvatuksen hyväksi perin vähän tai eivät mitään. Nyt sitä vastoin voi ilolla todeta, että vasta perustetuissa tyttökouluissa on runsaasti oppilaita ja kuulemamme mukaan on aihetta olettaa, että tämä koulunkäynti perustuu yleisön todelliseen luottamukseen näitä laitoksia kohtaan, eikä vain siihen taloudelliseen etuun, minkä ne tarjoavat verrattuna yksityisiin sisäoppilaitoksiin. Se into, millä maan monet kaupungit ovat kiirehtineet perustamaan tyttökouluja työväenluokan lapsille, on yhtä ilahduttava. Olemme vakuuttuneita siitä, että julkiset selostukset näistä yritelmistä ja niiden menestyksestä eivät ole antamassa vain esimerkkiä, vaan vahvistavat itse menestystä. Niinpä katsomme, että tietojen julkaiseminen mainitunlaisista oppilaitoksista tässä kaupungissa ei ole outoa lehdellemme.

Ohimennen sopinee huomauttaa, että tähän mennessä on jo kertynyt pienoinen kirjallisuus niistä selvityksistä, jotka koskevat tyttökouluja, samoin kuin kansakouluja ylipäätään, sekä kaupungeissa että maaseudulla. Aihe on epäilemättä senlaatuinen, että jokin Skoltidning laajentaisi sen avulla lukijakuntaansa. Ilman sen suurempia profeetan kykyjäkin voi arvata, että kun nämä oppilaitokset eivät vaihda tällaisia tietoja keskenään, se estää niiden kehitystä. Julkinen keskustelu vakiinnuttaisi näet kansakoulujen oikeita tavoitteita koskevan yleisen mielipiteen, samoin kuin kaikki yritykset lähestyä hyviä tuloksia tuottaneita tavoitteita osoittaisi toisille sen tien, mitä seuraten tavoitteet pitää saavuttaa.

Kun meidän aikanamme alempi yhteiskuntaluokka tulee yhä tietoisemmaksi niistä eduista, joita yhteiskuntajärjestys antaa ylemmälle luokalle, ja kun alemmassa luokassa herää pyrkimys päästä osalliseksi näistä eduista, niin mikään ei ole sen paremmin paikallaan kuin huolehtia kansanjoukkojen opetuksen parantamisesta. Yleisen ihmisrakkauden ja todellisen kristillisen mielen tulisi kehottaa tähän, ja viisaus ja oma etu käskee parempiosaisia ottamaan asiasta huolehtimisen velvollisuudekseen. Isä, jonka lapsesta ovat huolehtineet hänen parempiosaiset kansalaiskumppaninsa, ei juuri voi suhtautua vihamielisesti asiaan. Ja huolen sellaisesta tulevaisuudesta, jolloin omistamattomien kasvava lukumäärä ja kurjuus vie omistavilta mahdollisuudet lievittää heidän hätäänsä, pitäisi samoin johdattaa ajatukset siihen ainoaan varmaan keinoon, jolla tällainen tulevaisuus on torjuttavissa. On kasvatettava sellainen työläisten sukupolvi, joka ymmärtää käyttää voimansa paremmin ja valmistaa itselleen edullisemman aseman yhteiskunnassa, ja joka toisaalta tuntee sen huolenpidon, millä yhteiskunta hoitaa työläisten koulutuksen, sitovan heidät yhteiskuntajärjestykseen ja pystyy näkemään yhteiskunnan rauhallisessa kehityksessä oman ja jälkeläistensä onnen.

Tosin historian opit joutuvat tavallisesti hukkaan silloin kun ihmiseltä vaadittaisiin jotain uhrausta niiden opettamisen tähden, ja hänen egoistinen mielenlaatunsa tuottaa paikalle yleensä toisen oppimestarin, kuluvan hetken asettaman pakon. Mutta sekä julki lausutut mielipiteet että teot ovat osoittaneet, että mainittu tietoisuus parempiosaisten yhteiskunnan jäsenten velvollisuuksista on tullut Suomessakin yleisemmäksi. Varma usko tähän sai meidät sanomaan, että ennen muuta selvitykset kansakoulun tavoitteista, hyvät neuvot niiden saavuttamiseksi ja tiedot asian edistymisestä herättäisivät maassamme laajempaa harrastusta. Jos käy niin valitettavalla tavalla, että Skoltidningen lakkaa ilmestymästä, pidämme Suometarta sopivimpana tarttumaan tähän asiaan. Jos kaikki maaseudulla toimivien pyhäkoulujen ja kaupungeissa toimivien tyttökoulujen ja muiden kansakoulujen johtajat saavat kehotuksen, he lähettävät epäilemättä lehdelle uutisia laitostensa edistymisestä. Myös Suomettaren kieli antaisi lehdelle mahdollisuudet vahvistaa oppilaiden vanhempien luottamusta näihin kouluihin ja innostaisi heitä osaltaan toimimaan niiden hyväksi.

Asiaa harrastanut yleisö tietänee, että Kuopiossakin on jo kaksi vuotta toiminut tyttökoulu. Yksityisen miehen anteliaisuuden ansiosta koululla on kohta huomattava rahasto. Se on kuitenkin tarkoitettu vain oman huoneiston hankkimiseksi koululle. Juoksevat menot maksetaan edelleenkin niistä varoista, jotka koulun perustaneet naiset ovat keränneet myymällä naisten ompeluksia ja järjestämällä seuranäytäntöjä. Ja jatkuvasti osallistuvat monet kaupungin nuorista neidoista vuoroviikoin opetukseen vakinaisen opettajattaren rinnalla. Koulussa on vuoden mittaan ollut noin seitsemänkymmentä oppilasta. Kesäkuun 17. päivänä järjestetyssä tutkinnossa saatiin näytteet oppilaiden todella harvinaisesta kyvystä lukea sisältä ja kertoa, mitä he olivat oppineet katekismuksesta ja Raamatun historiasta, mikä kaikki todisti opettajattarien suurta huolehtivaisuutta ja tarkkuutta. Asiantuntevien naisten arvion mukaan käsityöt olivat taidolla tehtyjä. Koulun oppiaineisiin kuuluvat edelleen kaunokirjoitus, päässälasku ja Suomen maantieto, joskin vain vanhimmat tytöt ovat saaneet pari tuntia viikossa ilokseen tutkia karttaa.

Lasten uutteralla puuhailulla tässä koulussa, heidän hienotunteisella ohjauksellaan, opettajien omalla harrastuksellaan antamalla esimerkillä, huolehtimalla lasten puhtaudesta ja hallitusta esiintymisestä, missä koulu auttaa lahjoittamalla vaatteita – kaikella tällä on jo ollut myönteinen vaikutuksensa. Kaupungissa ei enää näe likaisten ja resuisten tyttöjen joka päivä välinpitämättöminä vaativan joka ovella leipää itselleen. Jos joku tyttökoulun oppilaista on sillä asialla, hän tekee sen ujostellen ja on silmin nähden tietoinen kerjäämisen ahdistavasta puolesta. Lukutaidon yhdessä päivittäisten hartauden harjoitusten ja etenkin seurakunnan sielunhoitajan johdolla tapahtuvan uskonnonopetuksen kanssa täytyy myös luoda hyvää sisäistä pohjaa hyville tavoille, jotka sinänsä sentään ovat tärkein osa varhaisemman lapsuuden kasvatuksessa.

Koulu menettää nyt yhden aktiivisimmista johtajattaristaan; vaikka menetystä valitellaankin yleisesti, on kuitenkin muistettava, että jäljelle jäävät korvaavat sen lämpimällä innostuksellaan kaksinkertaistamalla huolenpitonsa.

Mainittua vuosikuulustelua kunnioitti läsnäolollaan hiippakunnan piispa. Hra piispa suvaitsi tilaisuuden päätteeksi kääntyä muutamin sydämellisin sanoin sekä oppilaiden ja heidän paikalle kerääntyneiden vanhempiensa että opettajattaren ja läsnä olleiden koulun perustajattarien puoleen. Hra piispa antoi hyvin kiittävää tunnustusta nuorten edistymiselle lukemisessa.

Yleisö voisi osoittaa vieläkin enemmän harrastusta koulua kohtaan hankkimalla sille lisää käsityötarvikkeita sekä ostamalla valmiita töitä, joista koulun kassa on saanut ennakkoa ja joita on kertynyt jo melko iso varasto.

Viime vuonna saatiin kaupungin oppilaitoksien joukkoon yksityinen tyttöjen sisäoppilaitos, kun taas pienten lasten koulu katsoi aiheelliseksi lopettaa toimintansa – voisi ehkä sanoa laajentumalla yli alkuperäisen tarkoituksensa. Koska ainakin mainittu sisäoppilaitos aikoo aukoa uusia uria ja koska allekirjoittanut on tuellaan ollut edesauttamassa asiaa, on meidän syytä esitellä johtajattarien avustuksella hieman yksityiskohtaisemmin laitoksen oppisuunnitelmaa, jotta yleisö voisi sitä arvioida. Tila pakottaa kuitenkin siirtämään sen esityksen seuraavaan numeroon.

[nro 6, kesäkuu 1848]

”Sivistynyt naiskasvatus” on maassamme yleinen puheenparsi, jolla kaiketi tarkoitetaan naisen kasvattamista sivistykseen. Sana on moniselitteinen; mutta uskomme, että sen eri selitykset voidaan sisällyttää yhteen: kyseessä on halu ja kyky ottaa osaa ihmiskunnan yleisiin asioihin. Luonnolliset olosuhteet ja tapa määräävät tosin, kuinka pitkälle naisen osallistumisen tulee näillä aloilla ulottua; mutta vain mielivalta voi rajoittaa sen harvempiin tai useampiin niistä asioista, joiden kehittymistä pidetään ihmiskunnan onnena ja kunniana.

Toistuvasti sanotaan: perhe-elämä on naisen alue; toiminta kansalaisyhteiskunnassa, teollisuudessa, kunnallisissa asioissa, siviililainsäädännössä, valtioelämässä, valtiolaitoksen, politiikan, vieläpä tieteidenkin palveluksessa ei kuulu naisen tiedon ja toiminnan piiriin. Hänen tietopiiriinsä myönnytään siis lukemaan ainoastaan uskonto, joka on yksintunteen asia, ja lisäksi korkeintaan hiukan kaunokirjallisuutta, pikemmin viattomana ajanvietteenä kuin todellisena sivistyksenä. Luullaan, että naisen toiminnalle on annettu kyllin laajat ja asianmukaisesti rajatut alat, kun se on suljettu perhekodin kynnyksen sisäpuolelle.

Mutta yhteiskunnassa, jossa näin rajoitetaan naisen tehtävää, halvennetaan myös perhe-elämän tarkoitusperää. Sivuutamme sen, että näin rakennetun yhteiskunnan velvollisuutena olisi pitää huolta jokaisesta naidusta naisesta, joka miehen kuoltua, jokaisesta naimattomasta, joka isän kuoltua joutuu perhesiteiden ulkopuolelle. Naiselle annettu kasvatus on näet tehnyt hänet kykenemättömäksi esiintymään itsenäisesti kansalaisyhteiskunnan jäsenenä; kieltääpä sama laki, joka vaatii häntä elättämään itsensä, usein häneltä oikeuden omaisuuteen. Sivuutamme senkin, että on väärin vaatia naiselta osanottoa, vieläpä uhrautumista onnettomuuksien kohdatessa yhteiskuntaa, ja sitä enemmän väärin on vaatia häneltä isänmaallista ajattelutapaa. Arvellaan, että hänen tunteensa täytyy tässä johtaa häntä, vaikkei hän tiedäkään mitään yhteiskunnan ja isänmaan yleisistä oloista. Joudutaan kuitenkin hankalaan välikäteen, jos tahdotaan selittää, miten nämä tunteet ovat hänessä virinneet, ja hankaluus muuttuu vieläkin suuremmaksi, jos myönnetään, että naiselta vaaditaan viisasta, oivaltavaa, järjellistä lähimmäisiin ja isänmaahan kohdistuvaa harrastusta. Emme edes tahdo asian todistamiseksi vedota monien isien, veljien ja miesten saamaan kokemukseen heidän nähdessään jonkun naissukulaisensa joutuvan uskonnollisen hurmahenkisyyden valtaan, joka on hänen silmissään muuttanut heidät perkeleen lapsiksi ja auttamattomasti johtanut perhesiteiden katkeamiseen. Siihen näet vie se yksinomaan tunteelle pohjautuva uskonto, jonka mies jättää naisen asiaksi.

Jätämme, kuten sanottu, kaiken tämän sikseen, olkoon sen todistusvoima kuinka suuri tahansa, ja kysymme vain: onko se kasvatus, joka naiselle tahdotaan myöntää, edes kasvatusta perhe-elämää varten?

Kukapa uskaltaa naissukupuolen osaksi tulevan opetuksen ollessa kyseessä vastata tuohon myöntävästi? Perheen siveellisenä siteenä on lasten kasvatus. Kenen tehtäväksi se onkaan pääasiallisesti uskottu? Epäilemättä naiselle, äidille. Mutta perheessä tapahtuva kasvatus ei ole ainoastaan kasvatusta perhettä varten, vaan sen tulee antaa valmiudet kaikkiin yhteiskunnallisiin asemiin, kaikkeen inhimilliseen toimintaan. Kuinka siis voisikaan nainen, joka ei ole oppinut mitään yhteiskunnasta, isänmaasta, ihmiskunnasta, kasvattaa ihmisiä niiden palvelukseen? Joka sellaista vaatii, tahtoo tehdä sokeasta opastajan ihmiselämän vaikeimmissa sokkeloissa. Joka taas ei esitä tätä vaatimusta perheelle ja naiselle, tahtoo kansakuntansa perikatoa.

Aikoina, jolloin ihmiset olivat nykyistä enemmän jakautuneet kasteihin ja säätyihin, oli kasvatus jokaisessa kastissa helpompaa. Suullinen oppi ja päivittäinen esimerkki saattoivat perehdyttää naisen kastinsa tarkoitusperiin. Mutta mitä enemmän nämä ihmisten väliset rajamerkit häviävät, mitä enemmän yleisinhimillinen sivistys tulee tarpeelliseksi jokaiselle, sitä vähemmän voi ihmiselle riittää perheen perinnetieto ja tapa, sitä vähemmän hän voi jäädä vaille opetusta, joka tekee hänet osalliseksi mainittuun sivistykseen. Ja kuinka kykenisikään äiti, jolla ei ole tästä sivistyksestä mitään käsitystä, opastamaan lapsiaan siihen? Joko siis pitää suunnata naisen yhtä hyvin kuin miehenkin saama opetus tosi humaanisuuteen, siihen pitää sisältyä humanistisia opintoja, tai sitten nainen ei kelpaa lähimpäänkään tehtäväänsä – perheenäidiksi.

Omalta osaltamme olemme niin vakuuttuneita tästä totuudesta, että pidämme joutavana sitä väitteen rajoitusta, johon voitaisiin päätyä kiinnitettäessä asianmukaisesti huomiota eri yhteiskuntaluokkien elämänasemaan. Humaanisuuden tulee olla jokaisessa yhteiskuntaluokassa kasvatuksen päämääränä; ero voi olla ainoastaan erilaisen yhteiskunnallisen aseman mahdollistamassa eriasteisessa ponnistelussa sen saavuttamiseksi. Ne, jotka puhuvat suuremmasta sivistyksen itsensä asteesta kuin minkä jokin tietty yhteiskunnallinen asema oikeastaan vaatisi tai ”sietäisi”, ovat ihmisiä, joiden oma sivistys heidän asemaansa verrattuna on äärimmäisen matala. On siksi vain anteeksiannettavaa, etteivät he kykene käsittämään, ettei sivistys voi koskaan olla liian suuri. Mutta hyvinkin voi, kuten juuri todettiin, sattua niin, että opetuksen antama älyllinen perussivistys määrätään niin laajaksi, ettei yhteiskunnallinen asema tarjoa keinoja sen loppuun viemiseksi, tai opetus voi olla laadultaan sellaista, että päämäärä jää kerrassaan tavoittamatta. Että näin syntyy puolisivistystä, sitä ei kukaan kieltäne.

Ei siis voida väittää, ettei naisen tarkoitusperä perhe-elämän piirissä vaatisi tietoa kaikesta, mikä yleisinhimillisissä olosuhteissa, yhteiskunta- ja perhe-elämässä määrää jokaisen ihmisen elämäntilannetta. Siksi on vaikea sanoa, mihin tiedon alueisiin tulisi rajata naisille annettava opetus. Erilaiset elämänolot joka tapauksessa ratkaisevat, kuinka mahdollista on hankkia laajemmat tai suppeammat tiedot. Koska opetusaineiden lukumäärän tulee noudattaa tätä näkökohtaa, täytyy siis kuitenkin valikoida. Ainoa järjellinen sääntö jota tällöin voidaan seurata, on että valitaan ennen muita ne opetusaineet, jotka muodostavat muiden omaksumisen pohjan, ja näihin taas lisätään jokainen aine siinä määrin kun sen voi katsoa olevan nykyajan sivistyksen laajempi ilmaus. Jos sitä vastoin ennakolta mitataan tiedon määrää sen mukaan mitä kunkin säädyn katsotaan tarvitsevan, tehdään kanssaihmisten onni ja onnettomuus mitä karkeimmasta mielivallasta riippuvaiseksi.

Naisopetusta rajoittaa myös se lyhyempi aika joka siihen voidaan käyttää. Jo tästä seuraa, että siinä täytyy enemmän kuin miestä opetettaessa pitää silmällä tiedon tuloksia. Tämä vastaa myös sitä, mitä kutsutaan naisen sielullisiksi taipumuksiksi; tunne on hänellä vallitsevampi ja sen vuoksi hän taipuu helpommin suostutteluun kuin järjestelmällisellä todistelulla hankittavaan vakaumukseen. Silti ei viimeksi mainittua seikkaa saa yliarvioida, koska tässä riippuu paljon juuri kasvatuksesta ja opetuksesta. Naisen hellä tunne tosin on hänen kauneimpien hyveidensä lähde – mutta kyvyttömyys omaksua vakuuttautumisen kautta on myös aiheena hänessä ilmeneviin vikoihin, jotka ovat perhe-elämälle mitä tuhoisimpia. Jos siis opetuksessa kokonaan vältetään johdonmukaisempaa metodia, voidaan helposti lisätä jälkimmäisiä edistämättä ensin mainittuja. Olemmekin sitä mieltä, ettei siis pidä sulkea naisten opetuksesta pois oppiaineita, joiden tärkein arvo on todistelussa. Silti emme tahdo kieltää, että runous ja yleensä kaunokirjallisuus, joka kuvastelee kunkin ajan sivistystä, ovat naisen pääasiallisin sivistysväline, koska ne vaikuttavat etupäässä tunteeseen.

Tämän vakaumuksen johtamana kirjoittaja on ehdottanut eräälle tyttökoululle alla esitettyä oppikurssia. Kukaan tuskin ihmettelee, että siitä on täysin jätetty pois vanhat kielet, vaikka monikaan näiden niin vähän ihmettelevien joukossa ei voine mainita mitään muuta syytä poisjättämiselle kuin tuon mitättömän: ”Mihin tyttö latinaa tarvitsee?” Kyllä hän voi sitä tarvita. Mutta koska antiikin sivistys sisältyy nykyaikaiseen, voi myös elävien kielten kirjallisuuden lukeminen, kun oppiajan rajoittaminen tekee valitsemisen välttämättömäksi, jossain määrin korvata muinaisklassisen kirjallisuuden lukemisen – kun taas jälkimmäiseen ei sisälly mitään edellisestä. Jos vain olisi olemassa vertailevalle kielentutkimukselle perustuva ruotsin kielioppi, voitaisiin tästä poisjätöstä kieliopinnoille koituva tappio korvata jossain määrin. Sitä vastoin tunnustamme, että pidämme suomen kielioppia liian vaikeana ja liiaksi muiden elävien kielien kieliopista erillisenä, jotta sitä varsinkaan nykyoloissa voitaisiin ottaa naisten oppiaineeksi. Kuitenkin jokin määrä kieliopillista tietoa on epäilemättä tarpeen siellä, missä oppilailla ei ole mitään käytännöllisiä valmiuksia kieleen.

Kurssi on mitoitettu seitsemän vuoden pituiseksi. Usein silti lienee pidempi aika tarpeen, etenkin varhaisimmassa opetusvaiheessa (1. ja 2. jakso).

Ensimmäinen jakso (1 ½ vuotta)

1. Sisälukua lukutaulukoilta.

2. Kaunokirjoitusharjoituksia, hiekkaan ja rihvelitaululle.

3. Päässälaskua: yhteen- ja vähennyslasku.

4. Suomen maantiedettä, kartta havaintoaineistona.

5. Ulkolukua: rukouksia ja lauluja.

Toinen jakso (1 ½ vuotta)

1. Sisälukua: raamatunhistoriaa, kertomuksia Ruotsin ja Suomen historiasta, runoja – kaikkeen liittyy sisällön kuulustelu.

2. Kaunokirjoitusharjoituksia, musteella ja kynällä.

3. Päässälaskua: kerto- ja jakolaskua, johon liittyy sovellutuksia yksinkertaisten ensimmäisen asteen yhtälöiden ratkaisun muodossa.

4. Yleismaantietoa: meri ja maa.

5. Ulkolukua: Lutherin Vähä katekismus.

6. Ruotsin kielioppia: suullisia harjoituksia ja selityksiä.

7. Suomen sisälukua: raamatun kertomuksia.

Kolmas jakso (1 vuosi)

1. Sisälukua: maailmanhistorian kertomuksia ja elämäkertoja, runoja.

2. Kaunokirjoitusharjoituksia

Kirjoitusharjoituksia: ruotsin kielen etymologiaa.

3. Numerolaskentaa: kokonais- ja laatulukuja.

4. Maantietoa: vuoret ja joet, sekä Suomen fyysinen ja poliittinen maantieto.

5. Ulkolukua: katkismuksen selityksiä 1. ja 3. lukuihin.

6. Ulkolukua: ruotsin kielioppia.

7. Suomen kielen sisälukua: Suomen historiaa, jota kuulustellaan.

9. Saksaa: suullisia harjoituksia oppikirjan mukaan.

Neljäs jakso (1 vuosi)

1. Sisälukua: matkakuvauksia, runoja.

2. Kaunokirjoitusharjoituksia

Kirjallisia käännöksiä: saksasta ruotsiin.

3. Murtoluvuilla laskemista.

Geometriaa: alkeet.

4. Maantietoa: yleistä poliittista maantiedettä.

5. Ulkolukua: katkismuksen selityksiä 2., 4. ja 5. lukuihin.

6. Ruotsin kielioppia: kertausta sekä yleinen kielioppi ja lauseoppi.

7. Suomen historiaa.

Suomen kielen sisälukua: valittuja otteita Kalevalasta ja Kantelettaresta.

8. Saksaa: suullisia harjoituksia. Käännöksiä oppikirjasta.

9. Ranskaa: suullisia harjoituksia. Käännöksiä oppikirjasta.

10. Yleistä maailmanhistoriaa.

Viides jakso (2 vuotta)

1. Sisälukua: Ruotsin kaunokirjallisuuden historiaa Atterbomin mukaan. Kreikkalaisten ja roomalaisten klassikoiden käännöksiä.

2. Kirjallisia käännöksiä:

saksasta ruotsiin,

ranskasta ruotsiin,

ruotsista ranskaan.

3. Yhtälöiden ratkaisua.

Planimetriaa, stereometriaa.

4. Maantietoa: poliittista, matemaattista, kasvimaantiedettä.

5. Raamatunlukua, rippikouluun valmistautumista.

6. Ruotsin kielioppia: prosodia ja metriikka.

7. Tilastotietoja Suomesta

Suomen kielen sisälukua: Kalevala ja Kanteletar.

8. Saksaa: Herder, Schiller, Goethe, Schubert (luonnontietoa). Käännöksiä Walter Scottin teoksista.

9. Ranskaa: suullisia harjoituksia. Corneille, Mme de Staël, Lamartine, Victor Hugo, Guizot (Histoire de la Civilisation Européenne).

10. Yleistä maailmanhistoriaa. Kirjallisuuden historiaa.

11. Psykologiaa ja moraalioppia.

12. Kasvitiedettä: retkien ja puutarhanhoidon yhteydessä.

Tila ei salli meidän enää lisätä monta sanaa. Huomautamme, että viidennessä jaksossa on kahden vuoden oppikurssit sijoitettu rinnatusten, koska useiden aineiden opetus voi olla yhteistä molemmille vuosiluokille, kun taas muut pitää liittää jälkimmäisen vuoden kurssiin. Ehkä tähän jaksoon tarvitaan usein kolmen vuoden kurssi. Mutta vaikka niinkin kävisi, ei koko oppiaika ylitä tavallista mittaa, 6–7-vuotiaista 15–16. ikävuoteen. Jos tarkastelee lähemmin ehdotettuja oppiaineita, voikin havaita etteivät ne vaadi liiaksi oppilaan voimia. Opetussuunnitelma tähtää sitä paitsi pääasiassa tunteen ja ymmärryksen kehittämiseen, ei muistin rasittamiseen kuolleella tiedolla; siksi se lieneekin omiaan torjumaan sisäoppilaitosopiskelun tavanomaista kalvetustautia. Selvää toki on, että raitis ilma ja liikunta ovat välttämättömiä nuoruusvuosien henkisen ja ruumiillisen viihtyvyyden kannalta.

Mitä saksan ja ranskan kielioppeihin tulee, niin ne sisältyvät keskusteluharjoituksissa käytettäviin oppikirjoihin. Harjoitukset eivät alkuun kyllä ole kovin eläviä, mutta vielä vähemmän ne olisivat sitä pelkkänä kieliopin lukuna. Niin pian kuin voidaan, tulee kuitenkin yhdistää keskusteluharjoituksiin käännöksiä. Tavallisten lukukirjojen sadut ja varsinkin anekdootit ovat usein tylsistyttäviä; meidän mielestämme tulisikin niin pian kuin mahdollista siirtyä seikkaperäisempiin kertomuksiin ja esityksiin. Että lueteltujen kirjailijoiden teoksia tulee hyvin valikoiden hyödyntää, on itsestään selvää.

Lopuksi sallittakoon meidän ilmaista se vakaumus, että miespuolisen opettajan johdatus on hyödyllistä ei vain niissä oppiaineissa, jotka ilman muuta näyttävät sitä vaativan. Niissä sisäoppilaitoksissa, joita varten – kuten viime numerossa mainittiin – tässä esitettyä oppikurssia on ehdotettu, ja joissa on kolme naisopettajaa, on lisäksi vielä yksi miesopettaja.

Muutaman harvan innokkaan kansalaisen aikaansaama poikakoulu on myös ollut toiminnassa jo puolentoista vuoden ajan. Siinä on annettu opetusta kahtena iltapäivänä viikossa, mikä on koostunut pelkästä sisäluvusta. Viime aikoina tämä laitos on kuitenkin menestynyt huonommin. Syynä luulemme olevan sen järjestelyissä ilmenneen liiallisen eristäytymisen. Poikakoulun taholta moitittiin tyttökoulun järjestelyä, tapaa, jolla sille hankittiin tarpeellista tukea, kirjoittamista ja laskemista, jopa hyvin puettujen opettajattarien ja heidän seurapiirisivistyksensä tarjoamaa esimerkkiä. Että maantieto oli myös toiselle osapuolelle ”kauhistus”, on vähemmän hämmästyttävää. Mutta se, että poikakoulun taholta katsottiin kaiken tämän tekevän oppilaista tulevaisuudessa haureuden saaliita, todistaa yksipuolisuudesta joka tuskin kuuluu vuosisadallemme. Näiden pelättyjen pahojen seurauksien välttämiseksi rajoituttiin poikakoulussa nyt vain sisälukuun kirjoista. Vanhemmat, jotka vaistonvaraisesti ja ehkä sen riippuvuuden tuntien, mihin puuttuva kirjoitustaito asettaa yhteisen kansan, arvostavat kirjoitustaidon korkealle, tulivat näin vähemmän suopeiksi koko laitosta kohtaan. Ja kiistatonta onkin, että vasta kirjoitustaito tekee lukutaidosta täydellisen. Perustajien eriseuralainen asennoituminen kaupungin muita asukkaita kohtaan näyttää myös tehneen koulun hoitamisen heille liian raskaaksi, ja siksi sen säännöllinen toiminta on ajoittain ollut keskeytyksissä. Sen toiminnasta on silti ollut paljon hyötyä, emmekä millään muotoa tahdo väheksyä johtajien jaloa pyrkimystä, niin yksipuolisia kuin heidän katsomuksensa mielestämme ovatkin. Mutta on ilmeistä, että kaupunki tarvitsee kipeästi toisella tavalla järjestetyn poikakoulun. Ala-alkeiskoulut eivät nykyisin omaksutun järjestelynsä vuoksi pysty korvaamaan entisiä pedagogioita, mikä käy ilmi myös niiden lähes kaikkialla alhaisesta oppilasmäärästä. Jotta suurempi joukko oppilaita saisi opetusta, tulisi niissäkin ottaa Lancaster-menetelmä osittaiseen käyttöön. Sen lisäksi on kaikissa tapauksissa pidettävä huolta sisäluvun alkeiden opetuksesta ennen ala-alkeiskouluun tuloa. Kaikki tämä tekee siis erityisen poikakoulun perustamisen välttämättömäksi.

Tyttökoulu on jo osoittanut, kuinka vähäisin rahallisin uhrauksin tällainen laitos voidaan saada aikaan. Suurimpana vaikeutena on vain yhtä innostuneiden johtajien ja opettajien löytäminen sille kuin mitä tyttökoululla on ollut onni saada. Koulunopettajat ovat toimessaan ja varattuja juuri niinä päivän tunteina, jolloin myös puheena olevassa poikakoulussa täytyy antaa opetusta. Lukionopettajien työaikojen laita on samoin. Silti nämäkin kaksi oppilaitosta pystyisivät kumpikin omalla viikollaan vuorotellen pitämään huolen opetuksesta, jos muut viikot annettaisiin paikkakunnan papiston, muiden virkamiesten, kauppiaiden ja käsityöläisten hoidettavaksi. Mielestämme ei näet riitä, että tämäntyyppiseen laitokseen palkataan vakituinen opettaja. Koska palkka, joka voidaan maksaa, on kovin pieni, ei ole mahdollista saada opettajaa, joka yksin voisi asiaankuuluvasti hoitaa laitosta, eikä tällä tavoin myöskään juuri voida hankkia vanhempien niin tärkeätä luottamusta. Lopuksi – ja tämä on pääasia – koulun olemassaolon jatkuvuus riippuu sen maksajien vakaumuksesta, että koulu on hyödyllinen, heidän kiinnostuksestaan oppilaihin, yleensä siitä että heillä on etua työn jatkumisesta. Kaikkeen tähän päästään parhaiten siten, että perustajat osallistuvat henkilökohtaisesti opetukseen, ovat henkilökohtaisessa kosketuksessa nuorisoon ja saavat tällä tavalla omalle kokemukselle pohjautuvan tuntuman asiaan. Olisi kylläkin uutuus nähdä esimerkiksi arvonimeä kantava virkamies ja ritari kuulustelemassa joukkoa kerjäläispoikia raamatunhistoriassa, mutta asian uutuus ei vähennä sen hyödyllisyyttä, joka itse asiassa on molemminpuolista; varmaa näet on, että kohtuullisesti ponnisteleva opettaja tulee havaitsemaan mielenlaatunsa ja ruumiinvoimiensa uudistuvan.

J. V. S.